JA KUVITUS: S AT U K O N T I N E N K I R J A I L I J A N K U VA : V I K T O R G Å R D S ÄT E R
TO M M ALM QU IST
KANSI
” TO M M A L M Q U I S T
” Y K S I T Y I S E S TÄ S U R U S TA O N V A I K E A K I R J O I T TA A , J A V I E L Ä V A I K E A M PA A O N TEHDÄ SE HALLITUN TYYLIKKÄÄSTI. M A L M Q U I S T I N TAV O I N O N N I S T U M I N E N O N Y K S I N K E R TA I S E S T I K I R J A L L I N E N R I E M U V O I T T O.”
O N K I R J O I T TA N U T S Y K S Y N
P O H J O I S M A I D E N N E U V O S TO N K I R J A L L I S U U S PA L K I N TO R A AT I
PA R H A A N R O M A A N I N .” DAGENS NYHETER
TOM MALMQUIST (1978) ON RUNOILIJA. J O K A H E T K I O L E M M E Y H Ä E LO S S A O N HÄNEN ENSIMMÄINEN ROMAANINSA. K I R J A O L I M A L M Q U I S T I N L Ä P I M U R TO : K OT I M A A S S A A N S E O L I V U O D E N K I R J A L L I N E N TA PA U S , S E O N Y H Ä L U K I J O I D E N R A K A S TA M A , J A S I L L E O N M Y Ö N N E T T Y R U OT S I S S A U S E I TA PA L K I N TOJ A . T E O S O L I P O H J O I S M A I D E N N E U V O S TO N K I R J A L L I S U U S PA L K I N TO EHDOKAS 2016. ”LUEN KIRJAN YHDELLÄ HENGENVEDOLLA. ETENEN S I V U S I V U LTA E N K Ä U S K A L L A H E N G I T TÄ Ä , E N N E N K U I N L A S K E N K I R J A N K Ä S I S TÄ N I .”
” O N M A H D OT O N TA P U O L U S TA U T U A TÄTÄ K I R J A A V A S TA A N … K I R J A S S A O N N I I N
Tom ja Karin odottavat esikoislastaan, kun Karinin vointi yhtäkkiä heikkenee ja hänet otetaan sairaalaan. Lapsi syntyy keisarileikkauksella. Tom kiirehtii edestakaisin sairaalan pitkiä käytäviä, hän kulkee teho-osaston ja vastasyntyneiden osaston väliä; hän kulkee elämän ja kuoleman välillä.
PA L J O N I N H I M I L L I S Y Y T TÄ . Y H TÄ U P E A J A J O K A PÄ I V Ä I N E N J A M E R K I T TÄV Ä . Y H TÄ K A U H E A K U I N K A U N I S .”
TO M M A L M Q U I S T
Kun hän palaa sairaalasta vauvan kanssa kotiin, Karinia ei enää ole.
EXPRESSEN
” TÄ M Ä K I R J A LÖ I M I N U T M E L K E I N KANVEESIIN, AHMIN SEN SYDÄN P O U K KO I L L E N , K U I N H Y P N OT I S O I T U N A .
Joka hetki olemme yhä elossa perustuu tositapahtumiin. Se on vahva, tunteilematon ja uskomattoman kaunis kirja vuodesta, joka muutti kaiken. Se on virtuoosimainen teos menetyksestä, kaikenkattavasta surusta, vanhemmuudesta ja elämästä, jota elää hetki kerrallaan.
M A L M Q U I S T OT TA A L U K I J A N
S&S
R A U TA I S E E N OT T E E S E E N E I K Ä PÄ Ä S TÄ IRTI ENNEN KUIN VIIMEISELLÄ SIVULLA, J O S S I L LO I N K A A N , S I L L Ä K E R T O M U S E L Ä Ä L U K I J A N M I E L E S S Ä V I E L Ä P I T K Ä Ä N .” S V T G O ’ K VÄ L L
G ÖT E B O R G S - P O S T E N
9 789515 239693 ISBN 978-951-52-3969-3 84.2 KUSTANTAMO.SETS.FI
TO M
MALMQUIST
S&S
S U O M E N TA N U T O U T I M E N N A
Pohjoismaiden ministerineuvosto on tukenut tämän kirjan suomentamista.
Ruotsinkielinen alkuteos I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv Natur & Kultur, Tukholma 2015 © Tom Malmquist 2015 Published by arrangement with Partners in Stories Stockholm AB Kustantamo S&S, Helsinki Kansi ja kuvitus: Satu Kontinen Taitto: Jukka Iivarinen, Vitale Ay Painopaikka: Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2017 ISBN 978-951-52-3969-3
Ylilääkäri polkaisee Karinin potilassängyn pyörät lukkoon. Tehovalvontaosaston sairaanhoitajat leikkaavat auki aluspaidan ja urheiluliivit lääkärin selostaessa kovaan ääneen: Raskaana oleva nainen, lapsi voi raportin mukaan hyvin, viikolla kolmekymmentäkolme, sairastui noin viisi päivää sitten, oireet influenssan kaltaiset, kuumetta, yskää, eilen lievää hengenahdistusta jonka ajateltiin johtuvan raskaudesta, tänään vointi akuutisti huonontunut, voimakasta hengenahdistusta, saapui synnytysosastolle tunti sitten. Ylilääkärillä on vahvat kädet, hän vääntää auki patruunalta näyttävää pulloa ja jatkaa: Saturaatio huoneilmalla reilut seitsemänkymmentä, hapella kohoaa, hengitystiheys neljän-viidenkymmenen vaiheilla, verenpaine sata neljäkymmentä, syke satakaksikymmentä. Kätilö, joka auttoi hapensaannissa kuljetuksen aikana, seisahtuu 5
ovella. Hän koskettaa varovasti käsivarttani. Olet nyt B-salissa tehovalvontaosastolla, haluatko että kirjoitan sen lapulle? Ei tarvitse, kiitos, vastaan. Hän on nyt hyvissä käsissä, kätilö sanoo. Niin, kiitos. Okei, minä lähden nyt sitten. Okei, kiitos. Karinin rintakehään on kiinnitetty elektrodeja. Valvontamonitori hälyttää. Mitä lääkkeitä te annatte nyt? kysyn. Sinun täytyy kysyä Per-Olofilta, teho-osaston sairaanhoitaja vastaa. Siis keneltä? Minulta, ylilääkäri huikkaa ja lisää: Vaimosi saa Tazocinia ja Tamifluta, ja kipulääkettä ja rauhoittavia ja vähän muutakin, kaikki mitä tässä tiputetaan ovat lääkkeitä, mutta nyt ei ole aikaa jutella, kerron sitten jossain vaiheessa, ota vain rauhallisesti ja anna meidän auttaa vaimoasi. Entä lapsi? minä kysyn, mutta kukaan ei vastaa. Istuudun lattialle kanyyliroskiksen viereen ja nojaan seinään. Puristan sylissäni Karinin untuvatakkia mutta pudotan sen maahan ja ryntään ulos huoneesta, erotan invavessakyltin peremmällä kirkkaasti valaistussa käytävässä, juoksen sinne, en ehdi sulkea ovea perässäni ennen kuin oksennan ja pissaan yhtä aikaa. Purskutan hanavettä suussani mutta paha maku ei lähde, pesen kieleni nestesaippualla. B-salin valkoinen pariovi on suljettu kun tulen takaisin. Koputan, avaan oven ja kurkistan sisään. Yksi teho- osaston sairaanhoitajista istuu jakkaralla Karinin levitettyjen jalkojen välissä. Miehen lihaksikkaissa käsivarsissa kiemurtelee sapelilta näyttäviä tatuointeja. 6
Karinin kasvoilla on letkullinen happinaamari, hänen silmänsä ovat ummessa, piirteet tuntuvat yhtäkkiä muuttuneen vieraiksi. Sairaanhoitajalla on muovikäsineet, ja hän näpelöi Karinin häpyhuulia. Hän huomaa minut, laskee virtsakatetrin käsistään ja nousee, tulee lähelle, hänen katseensa on tyhjä. Pyydän, että siirryt ulkopuolelle odottamaan, hän sanoo. Miksi minun pitää mennä pois? Tilanne voi olla arkaluontoinen. Kenen kannalta? kysyn. Potilaan. Potilaan? Niin, potilaan, mies vastaa ja tuijottaa minua mutta ei silmiin vaan olkapäähän. Olen asunut Karinin kanssa kymmenen vuotta, se odottaa meidän lasta. Tämä voi silti olla arkaluontoista. Mutta eikö se sitten ole, että te olette täällä kahdestaan? kysyn. Mies siirtyy seisomaan tielleni ja sanoo: Minun on pyydettävä sinua odottamaan ulkopuolella, haen sinut kun toimenpide on suoritettu. Hän viittilöi minua ulos. Ja sulkee oven. Hissejä vastapäätä on kahviautomaatti. Työnnän aukkoon kympin kolikon mutta unohdan asettaa alle muovimukin. Kahvia roiskuu pitkin poikin ja valuu lattialle. Haen paperipyyhkeitä siivouskärrystä ja ryhdyn kuivaamaan. Ylilääkäri tulee tehovalvontaosastolta, kun kaivelen taskuistani lisää kolikoita. Hän vilkaisee kansioon, jota pitää tuettuna mahaansa vasten. Etkö ole vielä pyörtynyt? hän kysyy ja tuntuu odottavan että nauraisin, ja kun en naura, hän sanoo: Vaimosi 7
tila on vakava. Eikö hänellä olekaan keuhkokuume? Se voi olla hyvinkin vakavaa, ylilääkäri sanoo. Mutta sen pystyy parantamaan, vai? Useimmiten, ei aina, ylilääkäri sanoo ja menee hissiin, painaa nappia, nyökkää minulle ja jatkaa: Ilmoitan heti, kun tiedämme lisää. Istun tuoliin B-salin ulkopuolelle. Käytävä on siniharmaa, muovilattia, listat, seinät, seinäsuojat, jopa ruokakärryt ovat siniharmaita. Takanani on kolme avattavaa ikkunaa. Niistä ei näe ulos, illan pimeys on muuttanut lasipinnat peileiksi. Nousen ja koputan valkoiseen oveen, odotan, menen takaisin istumaan. Jonkin ajan päästä sairaanhoitaja tulee ulos. Katson tatuointeja, ne ovat kuin sotamaalaus. Voinko mennä nyt sisään? kysyn. Et, hän vastaa, käy hakemassa jotain kaapista ja menee takaisin toimenpidehuoneeseen. Kaivan kännykän esiin ja vastaan pariin tekstiviestiin, ja sen jälkeen kävelen käytävässä edestakaisin, kunnes jalat väsyvät. Koputan taas. Teho-osaston sairaanhoitaja avaa oven. Hei, anteeksi, mutta miksen voi tulla sinne, anna minulle edes järkevä syy jonka pystyn ymmärtämään, tiedän että Karin haluaa minut vierelleen. Eikö kukaan ole tullut hakemaan sinua? hän vastaa. En kai seisoisi tässä, jos olisi, sanon. Olen pahoillani, tule vain, Karin voi jo vähän paremmin, hän sanoo ja haluaa väkisin käydä hakemassa minulle kahvia ja juustovoileivän. Kiitos, en halua mitään, sanon. Karin huomaa minut ja vilkuttaa toisella kädellään. 8
Sairaala-apulainen on siirtänyt naamarin pois Karinin kasvoilta ja kostuttaa hänen huuliaan ja kieltään märällä vaahtomuovipötköllä. Karin haukkoo henkeään mutta näyttää silti viihtyvän ilman hiostavaa naamaria. Menen hänen luokseen ja tartun häntä kädestä. Kulta, ainakin sinä saat morfiinia yllin kyllin, sanon. Hän osoittaa mahaansa, ja minä vastaan: Kaikki järjestyy, luota vain siihen, hyvin tämä menee. Hän näyttää peukkua. Tatuoitu sairaanhoitaja istuu valvontahuoneessa, josta on ikkuna toimenpidehuoneeseen. Hän puhuu puhelimessa; kuvaukselliset kasvot, paksu ja siististi kammattu tukka, sileä iho. Nostan Karinin untuvatakin lattialta. Ylilääkäri asettuu seisomaan selin minuun ja odottaa kollegaansa, joka kärrää huoneeseen defibrillaattorilta näyttävää laitetta. Ilmeisesti mies tulee teho-osastolta, hän on vaitonainen ja jotenkin kummallisen oloinen. Tutkittuaan nopeasti Karinin rintakehän hän sanoo ylilääkärille: Tarvitaan akuutti spiraali-CT. Onko se vakavaa? kysyn. Mies ilmehtii minulle ja kääntyy Karinin puoleen: Olen nyt tutkinut sinua vähän, Karin, ja kuulostaa siltä kuin sinulla olisi pneumonia, mahdollisesti embolia, sitä on hankala sanoa varmasti tässä vaiheessa, ensin pitää ottaa röntgenkuvat. Voisitko toistaa? sanon. Ylilääkäri vastaa katsoen Karinia: Keuhkokuume tai veritulppa, ehkä sekä että, se on ainakin meidän arviomme tällä hetkellä, me hoidamme lääkkeillä kaikkea mistä 9
kuvittelemme että hengitysvaikeutesi voisivat johtua, mutta tämä on vakavaa, raskaana tai ei, nuoren naisen hengityksen ei pitäisi kuulostaa tältä. Yritän tavoitella Karinin katsetta mutta hän tuijottaa kattoa, ei sisäänpäin kääntynein silmin vaan ikään kuin olisi havainnut jotain. Minäkin vilkaisen ylös mutta näen vain loisteputken, vitivalkoisen katon, en pientäkään halkeamaa maalipinnassa. Ylilääkäri katsoo sylissäni olevaa untuvatakkia ja irvistää. Peremmällä käytävässä on kaappeja, joita saa lainata, hän sanoo. En tarvitse, tämä on Karinin. Siellä on silti kaappeja, joita voi käyttää, hän sanoo. En tarvitse, mutta kiitos kuitenkin, vastaan ja istuudun sängyn viereen. Karin makaa sängyllä, ja hänet työnnetään pommisuojan sisäänkäynniltä näyttävän metallioven läpi. Hän yskii niin että rintakehä kohoaa sängystä. Istuudun pöydän ääreen. Seinien läpi kuuluu vaimeaa surinaa. Noin puolen tunnin kuluttua lääkäri kurkistaa ovesta ja kysyy, olenko minä Karinin lähin omainen. Onko jotain sattunut? kysyn. Mies on kalju, hänellä on soikeat silmälasit ja hän kertoo olevansa radiologi. Hän takeltelee vastatessaan, että tutkimukset saattavat venyä, koska Karinin on hengenahdistuksen takia hankala maata vaakatasossa. Okei, vastaan. Tiedät siis nyt, että tässä voi kestää, hän sanoo. Selvä, kiitos. Käytävässä on kuuma ja siellä on huono ilma. Riisun 10
villatakin yltäni. Sven vastaa kotipuhelimeen. Hän kuuntelee minua ja vastaa: Epäilevätkö lääkärit keuhkokuumetta? Kyllä, Karin on nyt röntgenissä. Kiitos, Tom, että soitit, hän sanoo. Kuluu vähän aikaa, ja hän soittaa takaisin. Hei, Sven, sanon. Luultavasti Lillemor on pyytänyt häntä soittamaan. Voin kuvitella, miten Lillemor on ravannut huolestuneena edestakaisin heidän rivitaloasunnossaan Lidingössä, kunnes Sven on kokenut, että hänen on pakko soittaa minulle. Anteeksi että soitan taas, hän sanoo. Minähän se äsken soitin, Sven. Anteeksi. Huomautin vain, koska pyysit anteeksi sitä että soitit uudestaan, sanon. Ei se mitään, hän vastaa ja kyselee keuhkokuumeeseen liittyviä yksityiskohtia. Olen kertonut kaiken minkä tiedän, sanon. Ymmärrän, hän vastaa ja kysyy, onko minulla mitään sitä vastaan, jos he tulevat käymään. Ei, mutta ei tässä mitään hätää ole, Sven, Karinilla on keuhkokuume. Missä te olette nyt? hän kysyy. Söderin sairaalassa. Missä siellä? En muista juuri nyt, äiti jätti meidät synnytysosastolle, en tiedä, jossain maan alla, Ydinlääketiede ja kuvadiagnostiikka, tässä lukee. Siellä varmaan otetaan vain röntgenkuvat, muistatko osaston nimeä? En, sopiiko että tekstaan sen teille myöhemmin? Sopii, kiitos. Unohdin varmaan levyn päälle, huudahdan yhtäkkiä. Ai mitä? Keitin Karinille teetä, luulen että unohdin sammuttaa levyn. Vai niin. Sven, minun täytyy lopettaa, soitan äidille, sillä on vara-avain. 11
Ylilääkäri odottaa minua B-salissa. Hän haluaa puhua kanssani. Hän hieroo isoihin käsiinsä desinfiointi liuosta oven vieressä olevasta pumppupullosta. Kaikki hänessä on harmaata, paitsi valkoinen takki. Ylilääkärillä on mukanaan toinen lääkäri, joka kertoo olevansa obstetrikko. Hän seisoo potilassängyn vieressä ja asentaa liikuteltavaa ultraäänilaitetta. Ylilääkäri ravistelee käsiään kuiviksi ja sanoo: Karin, röntgenkuvat tulivat juuri, samoin verikokeiden alustavat tulokset, eikä tilanne näytä hyvältä. Karin on hämmästyttävän rauhallinen. Silittelen hänen jalkojaan. Ylilääkäri nojautuu eteenpäin niin, että voi katsoa Karinia silmiin. Kuuletko minua, Karin? hän kysyy. Karin nyökkää. Hyvä, olen nyt konsultoinut hematologeja sekä täällä että Karoliinisessa sairaalassa, he ovat erikoistuneet veritauteihin, sinulla on valkosolut voimakkaasti koholla, näyttää erittäin todennäköiseltä että sinulla on akuutti leukemia. Karin katsoo minua ja kuulen hänen sanovan hiljaa jotain. Rakas, olen tässä, minä sanon, painan käteni hänen poskilleen ja jatkan: Karin, kulta, me selviydytään tästä, lupaan sen, tämä hoituu kyllä. Karin heilauttaa kättään. Yritän lukea huulten liikkeitä naamarin läpi. Hän kysyy lapsesta, sanon. Karin näyttää peukkua. Minun ensisijainen huolenaiheeni on nyt Karin, ylilääkäri sanoo. Lapsi on kohdun sisällä hyvässä suojassa, myös leukemialta, obstretrikko puuttuu puheeseen. Hänellä on pitkät ruskeat hiukset ja 12
suora pieni nenä. Hän ei tunnu viihtyvän ylilääkärin seurassa ja rentoutuu vasta, kun mies poistuu huoneesta. Hän liikuttelee ultraäänianturia Karinin mahan päällä. Pirteä pikkutyttö, kaikki näyttää hyvältä, lapsi voi hyvin, mikään ei viittaa muuhun, hän sanoo ja pyyhkii paperilla geelin pois. Ovella hän kääntyy ikään kuin jotain sanoakseen mutta jää vain seisomaan ja katsoo Karinia pitkään. Kiitos, minä sanon. Nainen empii mutta sanoo sitten: Leukemian hoidossa on tapahtunut paljon kehitystä, paranemisprosentti on nykyään hyvä. Kiitos, kiitos tosi paljon. Kihara valkoinen langanpätkä on purkautunut Karinin sairaalapaidan kaula-aukosta. Työnnän sen piiloon paidan alle ja oion Karinin otsatukkaa. Hän on hiestä märkä, hän nykäisee minua kädestä. Onko kaikki hyvin? hän kysyy. Kysytkö sinä sitä minulta? Hän nyökkää. Rakas, olen totta kai huolissani mutta älä puhu nyt, keskity hengittämiseen, sanon. Löydän kärrystä laminoidun arkin, jossa esitellään osaston hätäuloskäynnit. Käytän sitä viuhkana. Karin nauttii viileistä tuulahduksista. En tiedä kuinka kauan leyhyttelen arkkia ennen kuin hän avaa suunsa. Hän maiskuttaa huuliaan. En kuule mitä hän sanoo. Kuulostaa siltä kuin hän sanoisi Liv. Hän yrittää ottaa naamaria kasvoiltaan, mutta estän sen. Hän huokaisee. Rakas, mikä on? kysyn. Kaste, hän sanoo. Okei, okei, haluat antaa tytölle nimeksi Liv? hän pudistaa päätään ja puuskahtaa: Livia. Livia? 13
Karin nyökkää ja kohottaa rannettaan. Livia, hän sanoo. Selvä, Livia, minä vastaan. Happilaite alkaa hälyttää. Yksi teho-osaston sairaanhoitajista ryntää paikalle. Mitä tapahtuu? kysyn. Hoitaja huutaa valvontahuoneeseen: Potilas rasittaa itseään liikaa. Ylilääkäri marssii huoneeseen, hän pureskelee jotain, nielaisee, selvittää kurkkuaan ja asettuu seisomaan monitorin eteen kädet selän takana. Toistaiseksi hapen määrä on riittävä, hän tuntuu jaksavan, mutta ellei käännettä parempaan tapahdu, joudutaan varmaan intuboimaan, ylilääkäri sanoo ja kääntyy Karinin puoleen. Pahoittelen, että puhumme sinusta näin, se ei ole tarkoitus mutta niin käy helposti, eli tilanne on nyt se, Karin, että sinulla on lisähapesta huolimatta vaikeuksia hapensaannissa, me joudumme mahdollisesti nukuttamaan sinut ja kytkemään sinut hengityskoneeseen. Ehdotan, että Sven pysäyttää auton, ja pyydän häntä antamaan puhelimen Lillemorille. Me istumme nyt taksissa, mutta odota hetki, niin saat puhua Lillemorin kanssa, hän vastaa. Minua alkaa hermostuttaa, kun kuulen Lillemorin synkän äänen. Hei, meille on tullut lisää tietoa, sanon. Niinkö? Halusin soittaa heti, tilanne on mennyt pahemmaksi, sanon. Vai niin, hän vastaa. Ajattelin, että on parempi soittaa ennen kuin te tulette tänne. Selvä. Tästä on vaikea puhua. Niin? 14
Karinilla ei ole keuhkokuume. Lillemor on niin hiljaa, että minun on pakko kysyä: Oletko yhä siellä? Ylilääkäri istuu jakkaralla sairaalasängyn vieressä, kun tulen takaisin. Kerroin juuri vaimollesi, että lapsi vie häneltä nyt liikaa voimia, elimistö käy ylikierroksilla, maitohappotaso on aivan liian korkea, hän sanoo. Hän kääntyy Karinin puoleen: Puhuin juuri puhelimessa Karoliinisen sairaalan keskusteho-osaston lääkärin kanssa, olemme kallistumassa siihen suuntaan että lapsi autetaan syntymään keisarileikkauksella jo huomis aamuna, Karoliinisessa sairaalassa on paremmat valmiudet auttaa sekä sinua että lasta, ja sinut kytketään hengityskoneeseen heti tänä yönä, se ei satu ollenkaan, saat nukkua koko ajan sikeästi kuin pitkän työpäivän jälkeen. Siirretäänkö hänet? minä kysyn. Kyllä, se on paras ratkaisu, ylilääkäri vastaa. Huomisaamuna? Kyllä, heti kun Karoliinisen teholla on tilaa. Miksi Karinin pitää olla nukutettuna? Se on viisainta sekä potilaan että lapsen kannalta, hänet pitäisi joka tapauksessa nukuttaa sektion ajaksi, ylilääkäri sanoo. Karin yrittää vastata mutta antaa periksi ja pudistaa päätään. Ymmärrän että puhuminen on sinulle vaikeaa, Karin, mutta tulkitsen että ymmärsit, ylilääkäri sanoo. Karin tuntuu vaipuneen puolittaiseen horrokseen, hengitys on muuttunut vaikeammaksi, välillä hän avaa 15
silmänsä ja raapii ihoaan naamarin alta, ja jos lopetan leyhyttämisen, hän ahdistuu ja etsii kättäni. Rakas, minulla on kädet niin puuduksissa etten pysty leyhyttelemään enää, sanon. En jaksa estää, kun hän kiskaisee naamarin kasvoiltaan. Rakastan sinua kaikilla mahdollisilla tavoilla, hän puuskahtaa yhdellä henkäisyllä. Sairaanhoitaja säntää paikalle ja sanoo: Onko kaikki hyvin? Karin näyttää peukkua. Et saa ottaa happinaamaria pois, sairaanhoitaja sanoo. Hän tietää kyllä, vastaan. Lillemor on pukeutunut veluuriasuun ja Sven vanhanaikaiseen pukuunsa, kun he kävelevät luokseni pitkin osaston käytävää. Tunnen Svenin leveän ja kostean rintakehän omaani vasten. Lillemor vaikuttaa kiusaantuneelta, kun halaan heitä. Hän seisoo vaivaantuneena sivuttain minuun ja tähyilee kohti toimenpidehuoneen ovia. Hän kysyy, saavatko he mennä tapaamaan Karinia. Kuljen edellä ja ilmoitan ovelta: Kulta, vanhempasi ovat täällä. Karin näyttää pelästyneeltä. Sven seisahtuu oviaukkoon. Lillemor empii ensin mutta päättää sitten kävellä sängyn viereen. Hän taputtaa Karinin jalkaa ja toistelee: Rakas tyttäreni. Karin alkaa nyyhkyttää, hän huitoo käsillään. Lillemor jähmettyy ja sanoo: Me odotamme ulkopuolella. Hän tarttuu nopeasti Sveniä käsivarresta ja taluttaa tämän ulos. Karin nykii minua paidanhelmasta ja katsoo silmiin. Kulta, 16
minä tajuan, ei tarvitse puhua, ne varmasti tajuaa myös, kerron että olet iloinen kun ne on täällä. Sven ja Lillemor ovat juuri istuutuneet seinään pultatulle sohvalle osaston keittiön edustalle, kun tulen käytävään. Lillemor pitää paperinenäliinaa suunsa edessä. Onko kaikki okei? kysyn. On toki, Sven vastaa. Viimeksihän oli sama juttu, sanon. Kiitos, Tom, me ymmärrämme, hän sanoo. Kauhea melu, minun on vaikea kuulla, Lillemor sanoo. Hän nousee, istuu, nousee, istuu taas. Mitä tuo meteli on? hän kysyy. Ehkä tiskikone on päällä keittiössä, Sven sanoo. Täällä kuuluu ääniä vähän joka suunnasta, sanon. Tuo on kyllä jotain muuta, se kuulostaa hirveän kovalta, Lillemor sanoo päätään pudistellen. Istuudun heidän viereensä. Sven tutkii sohvakankaan kuvioita ja toteaa niiden esittävän tuulessa lentäviä voikukansiemeniä. Lillemor pudistaa jälleen päätään ja sanoo: Ne ovat koirankeksejä. Sven ristii kätensä reiden päälle ja kysyy: Sanottiinko leukemiasta tarkemmin, mitä tyyppiä se on? Lillemor mulkaisee häntä. Ei, ei sitä kai vielä tiedetä, Sven lisää ja nyökkää minulle. Akuutti, lääkärit sanoivat vain, vastaan ja katson Lillemoria. Oletko kunnossa, Lillemor, kysyn. Anteeksi, en vain tykkää sairaaloista, ja sitten minua häiritsee tuo jatkuva meteli, hän sanoo ja nousee sohvalta. Hän kaivaa laukustaan Läkerolaskin, tarjoaa minulle, sitten Svenille, ja lähtee kävelemään käytävää pitkin kädet korvilla. 17
Ylilääkäri asettuu seisomaan sängyn päätyyn, ja obstetrikko tarkkailee Liviaa ultraäänilaitteella. Rakas, en jätä sinua, olen vain yön poissa, minun täytyy käydä kotona hakemassa vähän tavaroita, sitten tulen takaisin ja olen koko ajan täällä sinun kanssasi, palaan ihan pian. Karin katsoo ovea ja kääntää sitten katseensa minuun. Vanhempasi istuvat tuolla käytävässä, sanon. Karin pudistaa päätään. Ne tajuaa, rakas, älä huoli, kerroin niille senkin että annoit vauvalle nimeksi Livia. Karin näyttää peukkua. Siirryn lavuaarin ääreen. Karinin suu liikkuu. En kuule mitään mutta näen, että hän sanoo hyvää yötä. Hyvää yötä, rakas, nähdään pian, minä huudan. Ylilääkäri laskee kätensä happinaamarin päälle. Näyttää siltä kuin hän ruiskuttaisi letkuun jotain. Karinin silmät sulkeutuvat. Ylilääkäri laskee ääneen katse rannekellossa: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Hän laskee yhä, kun poistun huoneesta. Hissin luona käännyn ja juoksen takaisin. Osaston ovi on lukossa. Soitan kelloa. Yksi teho-osaston sairaanhoitajista tulee avaamaan. Unohditko jotain? Unohdin, sanon, työnnyn hänen ohitseen ja kiiruhdan B-saliin. Nukkuuko Karin, menikö kaikki hyvin? kysyn. Hän nukkuu, kaikki meni hyvin, obstetrikko vastaa. Okei, kiitos, sanon ja silitän sormellani Karinin korvaa. Käsivarren iho on kanyylineulan ympäriltä tummansininen ja vähän veressä. Aloitetaanko sytostaatit huomenna? kysyn. En tiedä, sinun täytyy kysyä Karoliinisen 18
sairaalan hematologeilta, ylilääkäri vastaa. Kaihtimet on laskettu alas mutta pieni tuuletusikkuna on auki, ja katsoessani siitä näen Årstavikeniin laskeutuvan rinteen ja veneiden navigointivaloja, vihreitä ja punaisia lyhtyjä. Katselen ympärilleni huoneessa. Valvontahuoneen puolella istuu kolme teho-osaston sairaanhoitajaa ja yksi sairaala-apulainen. He vaikenevat, kun tulen sisään. Oletteko te nähneet Karinin untuvatakkia? kysyn. Sairaala-apulainen menee avaamaan kaapin. Onko se tämä? hän kysyy. On, juuri se, kiitos. Menehän nyt kotiin lepäämään, sinä tarvitset unta. Joo, menen, kiitos, mutta halusin vain tarkistaa että teillä on minun puhelinnumeroni. Sairaala-apulainen kääntää katseensa tietokoneen ruutuun, hänellä on ohuet, liilaksi värjätyt hiukset. Hän lukee numeroni ääneen. Kuulostaa oikealta, kiitos, minä vastaan, haluan että soitatte heti, kun tiedätte milloin hänet siirretään. Soitamme kyllä, hän sanoo. Hyvä, kiitos, vastaan. Lillemor odottaa suihkulähteen luona Söderin sairaalan pääsisäänkäynnin edessä. Hän tuijottaa peilityyneen veteen. Toinen käsi silittää vatsaa pienin liikkein. Ringvägeniltä kantautuu harvakseltaan auton hurinaa, muuten on aivan hiljaista. Taksi tulee tuota pikaa, Sven sanoo ja sujauttaa kännykän pikkutakin povitaskuun. Mitä kello on? kysyn. Kohta neljä, hän vastaa. Taksissa puristan Karinin takkia sylissäni, 19
nojaan päätäni viileään ikkunaan ja katselen asvalttia, viemärinkansia, reunakiveyksiä, jalkakäytäviä, keskikorokkeita. Ennen kuin nousen autosta Lundagatanilla, kotirapun edessä, sanon: Kaikki järjestyy. Äiti pysäyttää auton bussipysäkille Solnan Karoliinisen yliopistosairaalan eteen, minä juoksen, hän huutaa, en kuule, juoksen infopisteeseen, saan käteeni kartan, minulle osoitetaan oikea suunta, juoksen sisääntuloaulan poikki ja Pressbyrån-kaupan ohi, kahdenkymmenen metrin mittainen käytävä päättyy aulaan jossa on kaksi potilashissiä ja portaikko, juoksen oikealla olevasta automaattiovesta toiseen, tuplasti pidempään käytävään, lisää automaattiovia, juoksen sisäpihan läpi ja matkaan samassa potilashississä kahden leikkauspäähinein varustautuneen lääkärin kanssa, jään pois, juoksen portaita seuraten leikkausosaston opastekylttejä, ohitan avoimen metallioven ja vihreitä pylväitä, juoksen vihreälaikkuisella muovilattialla neljänkymmenen metrin mittaisen käytävän päässä olevaan T-risteykseen, luen opasteita, käännyn oikealle kohti keskusteho-osastoa, juoksen ikkunoiden ohi, oikealla näkyy sairaalan puisto, seinissä on valkoiseksi maalattua kuitukangastapettia, juoksen sata metriä pitkän käytävän päähän, pysähdyn kamerapuhelimen luokse, painan nappia, jossain hälyttää, katson kameran linssiin. Miesääni: Hyvää huomenta, kuinka voin 20
auttaa? Hei, minun vaimoni, hänet on ilmeisesti tuotu tänne ambulanssilla Söderistä, hän on raskaana, hän on menossa akuuttiin keisarileikkaukseen. Ja häntä oltiin siis tuomassa keskusteholle? mies kysyy. Niin, F21:lle, vastaan. Mikä hänen nimensä on? Karin Lagerlöf. Pieni hetki, mies vastaa. Jo parin minuutin odotuksen jälkeen leveät ovet avautuvat koneellisesti. Lääkäri on pukeutunut valkoiseen, hän on pitkä ja hänellä on tummat taaksepäin kammatut hiukset. Hän esittäytyy, mutta kiinnitän huomioni lähinnä välttelevään katseeseen. Hän sanoo, että vaimoni on juuri saapunut ja että häntä ollaan asentamassa ykkössaliin, joka on yhden hengen huone. Hän korostaa, ettei tiedä enempää. Kuka sitten tietää? kysyn. Heti kun vaimosi on saatu huoneeseen, saat puhua jonkun kanssa, joka tietää, lääkäri vastaa. Miten hän voi? Häntä ollaan juuri asentamassa huoneeseen, me tulemme hakemaan sinut heti kun se on hoidettu, lääkäri sanoo ja kävelee ohitseni. Hän kääntyy katsomaan taakseen ikään kuin kehottaen minua seuraamaan. Onko keskusteho-osasto sinulle tuttu? hän kysyy. Mitä tarkoitat? kysyn. Hän naputtelee koodin, avaa oven ja sanoo: Keskusteholla hoidetaan potilaita, jotka tarvitsevat erityistason tehohoitoa, meillä on kolmetoista potilaspaikkaa ja erityiskoulutuksen saaneita lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Hän sytyttää lampun. Vai niin, okei, vastaan ja kurkistan vähän yli kahdenkymmenen 21
neliön suuruiseen huoneeseen. Sohva, tuoleja, nojatuoli, pyöreä pöytä ja keittonurkkaus. Eihän tämä mikään Waldorf-Astoria ole, mutta tyhjää parempi, lääkäri sanoo. Milloin keisarileikkaus tehdään? kysyn. En valitettavasti tiedä, vaimosi tilan on oltava vakaa ennen kuin ruvetaan tekemään mitään. Kauanko minun täytyy odottaa täällä? kysyn. Vaikea sanoa, tunti ehkä, en tiedä, ei sinun ole pakko pysyä koko aikaa perhehuoneessa. Asia selvä, kiitos. Hyvä, lääkäri sanoo ja jättää minut ovensuuhun. Katosta riippuu televisio. Isomman huoneen yhteydessä on toinen huone, jossa on kerrossänky ja pieni vessa. Käytävänpuoleisten ikkunoiden eteen on vedetty läpikuultavat verhot. Tiskipöydällä on kahvikuppeja. Roskakori on täynnä rutattuja paperinenäliinoja. Istuudun pöydän ääreen. Edessäni on muovinen anopinkieli. Joku on läntännyt purukumin kiinni yhteen lehteen. Päätän mennä käytävälle mutta tajuan, että ovessa on koodilukko. En tiedä koodia, enkä tiedä missä muualla odottelisin. Siirryn oviaukkoon tähyilemään. Keskustehon ovesta tulee joku lääkäri. Anteeksi? sanon. Hän katsoo minua mutta kulkee ohitseni. Hän kävelee ripeästi. Huudan hänen peräänsä. Hän pysähtyy ja kääntyy. Tiedätkö tämän oven koodia? kysyn. Miksei sinulle ole kerrottu sitä? hän kysyy. Minut päästettiin tänne äsken, eikä se lääkäri kertonut koodia, sanon. Nainen ottaa rintataskustaan pienen vihkosen ja selaa 22
sitä. Kaksitoista-kaksikymmentäyksi, hän sanoo. Okei, eli vuosiluku ja osaston numero, olettaisin? En ole ajatellutkaan, nainen sanoo. Se auttaa muistamaan, sanon. Hän hymyilee oivaltavasti ja iskee silmää. Sinun vaimosiko on raskaana? hän kysyy. Niin, hän on raskaana, vastaan. Lääkäri tulee lähemmäs. Ilman nauru ryppyjä silmien ympärillä olisin luullut teini-ikäiseksi. Hän seisoo ihan vieressäni ja sanoo: Minullakin on tytär, hän syntyi puolitoista kuukautta etuajassa, ole iloinen että teillekin tulee tyttö, keskostytöillä on suurempi mahdollisuus selvitä hengissä ilman pysyviä haittoja kuin keskospojilla. Äiti on ostanut minulle sairaalan kaupasta salaatin. Koneellisesti kuoritut katkaravut uiskentelevat Rhode Island -kastikkeessa. Ota ihan rauhallisesti, sinähän syöt kuin mikäkin, äiti sanoo. En ole ikinä vaihtanut vaippaa, sanon. Opit kyllä, jopa isäsi suoriutui vaipanvaihdosta, äiti sanoo, nousee, katsoo minua. Mikä hätänä, lapsikulta? hän kysyy. Luulen että jätin levyn päälle, vastaan. Tom, niin sinä luulit eilenkin, mutta ei se ollut päällä. Nyt luulen oikeasti, että unohdin sammuttaa sen, sanon. Eilen jätin kaikki hommat kesken siltä seisomalta ja kiiruhdin teille, mutta levy ei ollut päällä, äiti sanoo. Mitä haluat että sanon? Haluatko että menen tarkistamaan? Varmaan niin olisi viisainta, sanon. Äiti käännähtää ovea kohti, kun Sven ja 23