Kaikkeinvahapatoisinasia bladderex

Kaikkein vähäpätöisin asia

Kate Atkinson

Kaikkein vähäpätöisin asia Suomentanut Kaisa Kattelus

SCHILDTS & SÖDERSTRÖMS

Lainauksen Shakespearen Myrskystä suomentanut Eeva-Liisa Manner Otteet Percy Bysshe Shelleyn runosta Ozymandias suomentanut Aale Tynni (Tuhat laulujen vuotta)

Suomentaja kiittää Suomen Kulttuurirahastoa apurahasta.

Copyright © Kate Atkinson 2006 Schildts & Söderströms, Helsinki Englanninkielinen alkuteos One Good Turn Kansi Anders Carpelan Taitto Jukka Iivarinen / Vitale Painopaikka Bookwell Oy, Juva 2012 ISBN 978-951-52-2970-0

Debbielle, Glynisille, Judithille, Lynnille, Pennylle, Sheilalle ja Tessalle.

Siitä hyvästä, mitä me olimme silloin ja mitä olemme nyt.

Olen kiitollisuudenvelassa Martin Auldille, Malcolm R. Dixonille (Skotlannin poliisin komisariolle), Russell Equille, majuri Michael Keechille, sheriffi Andrew Lothianille, tohtori Doug Lylelle ja tohtori Anthony Toftille siitä, että he kertoivat minulle asioista, joista he tiesivät ja minä en. Pyydän anteeksi, jos olen käsittänyt väärin tai välillä tietoisesti käyttänyt väärin tai vääristellyt saamiani tietoja.

Kiitokset Scotsmanin David Robinsonille ja Donald Rossille, Reagan Arthurille, Kim Witherspoonille ja Peter Straussille sekä Yhdysvaltain Little Brownille ja Ison-Britannian Transworldille.

Kiitokset myös David Lindgrenille siitä, että hän yritti yleensä turhaan selittää minulle yrityslainsäädäntöä, ja ennen kaikkea siitä, että on lakimies joka lounastaa.

Kiitokset myös Alan Stalkerille ja Stephen Cottonille, jotka tulivat apuun kun vaikeudet iskivät.

Ja lopuksi kiitokset kirjailija Ray Allanille, joka jalomielisesti antoi minun varastaa tarinan omasta elämästään.

Male parta, male dilabuntur.

(V채채rin menee v채채rin saatu.)

(Cicero, Philippica II, 27)

Ti ista i

1

H

än oli eksyksissä. Hän ei ollut tottunut olemaan eksyksissä. Hän oli niitä miehiä, jotka laativat suunnitelman ja toteuttavat sen tehokkaasti, mutta nyt maailma punoi häntä vastaan juonia, joita hän ei mielestään olisi mitenkään kyennyt ennakoimaan. Hän oli juuttunut ruuhkaan A1:lle kahdeksi turruttavaksi tunniksi, ja niinpä aamupäivä oli jo pitkällä, kun hän vihdoin saapui Edinburghiin. Sitten hän oli ajelehtinut yksisuuntaisilla kaduilla ja jäänyt jumiin, koska yksi katu oli suljettu haljenneen vesiputken vuoksi. Koko matkan pohjoiseen oli satanut tasaisesti ja armottomasti, ja sade oli alkanut hellittää vasta kun hän oli saapunut esikaupunkeihin. Vedentulo ei kuitenkaan ollut karkottanut ihmisjoukkoja – hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että Edinburghissa oli meneillään festivaali ja että joka paikassa hyöri juhlakansaa aivan kuin sota olisi juuri päättynyt. Hänen ainoa kokemuksensa Edinburghin festivaaleista oli se, kun hän kerran oli tullut vahingossa avanneeksi televisiokanavan, jolla keskiluokkaiset mulkvistit keskustelivat jonkin pikkuteatterin tekotaiteellisesta tuotoksesta.

Hän joutui kaupungin likaiseen ytimeen, kadulle joka jostain syystä näytti olevan kerrosta alempana muuta kaupunkia, mustunut urbaani kuilu. Katukivet olivat sateen jäljiltä liukkaita ja rasvaisia, ja hänen piti ajaa varovasti, koska paikka kuhisi ihmisiä, jotka kulkivat kadun yli miten sattuu ja seisoivat pieninä rykelminä sen keskellä aivan kuin kukaan ei olisi kertonut heille, että ajotiet ovat autoille ja jalkakäytävät jalankulkijoille. Katua pitkin luikerteli jono – väki odotti sisäänpääsyä pomminreiältä näyttävän aukon edessä, joka kuitenkin oli isosta kyltistä päätellen ”Fringe-näyttämö 164”.

Lompakossa olevan ajokortin mukaan hänen nimensä oli Paul Bradley. ”Paul Bradley” oli sopivan mitäänsanomaton nimi. Hän oli 13

loitontunut sangen kauas oikeasta nimestään, joka ei enää tuntunut hänen omaltaan. Silloin, kun ei ollut töissä, hän käytti usein (muttei aina) itsestään nimeä Ray. Mutkaton nimi. Ray of light, Ray of darkness. Ray of sunshine, Ray of night: valon- ja pimeydensäde, päivän- ja yönsäde.

Hänestä oli miellyttävää pujahdella henkilöllisyydestä toiseen, luisua aina unohduksiin. Vuokra-Peugeot tuntui juuri oikeanlaiselta, koska se ei ollut mikään sähäkkä machokone vaan auto, jollaista tavallinen kaveri voisi ajaa. Paul Bradleyn kaltainen tavallinen kaveri. Jos joku kysyi, mitä hän – mitä Paul Bradley – teki työkseen, hän vastasi: ”Konttorirotta.

Pyörittelen papereita taloushallinnossa.”

Ajaessaan hän yritti tutkia Edinburghin karttaa keksiäkseen, miten tältä helvetilliseltä kadulta pääsee pois, ja silloin joku astui auton eteen.

Juuri niitä tyyppejä, joita hän inhosi: nuori tummatukkainen mies, mustat paksusankaiset silmälasit, kahden päivän sänki ja tupakka suupielessä – sitä sakkia oli Lontoo väärällään, kaikki yrittivät näyttää 1960-luvun ranskalaisilta eksistentialisteilta. Hän oli valmis lyömään vetoa, ettei yksikään heistä ollut ikinä avannutkaan filosofian kirjaa.

Hän oli lukenut ne kaikki, Platonit, Kantit ja Hegelit, oli jopa ajatellut suorittaa tutkinnon vielä joskus.

Hän jarrutti lujaa eikä osunut silmälasityyppiin, pani tämän vain hypähtämään kuin härkää väistävän toreadorin. Kaveri oli raivoissaan, huitoi tupakkaansa, huusi ja näytti keskisormea. Luotaantyöntävä ja huonokäytöksinen – olivatkohan vanhemmat ylpeitä saavutuksestaan?

Hän inhosi tupakointia – vastenmielinen tapa – ja hän inhosi miehiä, jotka näyttivät keskisormea ja karjuivat: ”Painu helvettiin!” niin että sylki roiskui saastaisesta, nikotiinitahraisesta suusta.

Hän tunsi tärähdyksen, suurin piirtein sellaisen joka syntyy, jos törmää mäyrään tai kettuun pimeänä yönä, mutta tämä tuli takaa ja työnsi häntä eteenpäin. Onneksi silmälasityyppi oli ehtinyt suorittaa pikku paso doblensa ja hankkiutua pois tieltä, sillä nyt hän olisi litistynyt pannukakuksi. Ray katsoi peruutuspeiliin. Sininen Honda Civic, jonka kuski oli jo astumassa ulos: iso mies, painonnostajan lihaspanssarit, jotka oli hankittu salilla eikä tositoimissa – hän ei olisi selvinnyt kolmea kuukautta viidakossa tai aavikolla niin kuin Ray. Hän ei olisi selvinnyt 14

päivääkään. Hänellä oli ajohanskat, rumat mustat nahkahanskat, joissa oli reiät rystysille. Autossa oli koira, jykevä rottweiler, täsmälleen sellainen hurtta jonka tuollaiselle miehelle saattoi kuvitella. Tyyppi oli kävelevä klisee. Koira oli aivan raiteiltaan, pärski sylkeä ikkunaan, raapi lasia kynsillään. Koira ei liiemmin pelottanut Rayta. Hän osasi tappaa koiran.

Ray nousi autosta ja meni tutkimaan, mitä takapuskurille oli käynyt. Hondan kuljettaja alkoi karjua: ”Saatanan kusipää, mitä helvettiä sinun päässäsi liikkui?” Englantilainen. Ray yritti keksiä jotain leppoisaa sanottavaa, jotain rauhoittavaa – mies pompahteli kuin raskassarjalainen, joka ei enää ole ottelukunnossa, ja Ray näki että hän oli painekattila joka vain odotti räjähtämistä, oikein halusi räjähtää. Ray asettui neutraaliin asentoon ja otti kasvoilleen neutraalin ilmeen, mutta sitten hän kuuli yleisön kauhistuneen henkäyksen ja näki baseballmailan, joka oli yhtäkkiä ilmestynyt kuin tyhjästä miehen käteen, ja ajatteli: voi paska.

Se olikin hänen viimeinen ajatuksensa moneen sekuntiin. Kun hänen aivonsa taas alkoivat toimia, hän lojui kadulla ja piteli päätään, johon tyyppi oli rusauttanut mailansa. Hän kuuli lasin helinää – se paskiainen löi nyt sisään hänen autonsa ikkunoita. Hän yritti nousta mutta pääsi vain polvilleen aivan kuin olisi rukoillut, ja nyt tyyppi lähestyi maila tanassa, tunnustellen sen painoa kädellään, valmiina iskemään kunnarin hänen päällään. Ray nosti kättä puolustaakseen itseään, mutta se vain lisäsi huimausta, ja hän vajosi takaisin katukiville ja ajatteli, että hemmetti, tässäkö tämä nyt oli. Hän oli jo luovuttanut, hän oli toden totta luovuttanut – ja sitä hän ei ollut tehnyt koskaan ennen – kun väkijoukosta astui esiin joku, joka paiskasi mustan nelikulmaisen esineen päin Honda-miestä, suoraan olkapäähän niin että Honda-mies horjahti.

Ray menetti tajuntansa taas moneksi sekunniksi, ja kun hän havahtui, pari naispoliisia oli kyykistynyt hänen viereensä ja toinen sanoi: ”Rauhallisesti vain”, ja toinen kutsui radiopuhelimella ambulanssia.

Ensimmäisen kerran elämässään hän ilahtui nähdessään poliisin.

15

2

M

artin ei ollut eläessään tehnyt mitään sellaista. Hän ei edes tappanut kärpäsiä kotonaan vaan vaani niitä kärsivällisesti, vangitsi ne lasin ja lautasen väliin ja vapautti ulos. Nöyrät perivät maan.

Hän oli viidenkymmenen eikä ollut koskaan tietoisesti tehnyt väkivaltaa toiselle elolliselle olennolle, vaikka joskus hän epäili, että se johtui pikemminkin pelkuruudesta kuin pasifismista.

Hän oli seissyt jonossa ja odottanut, että joku toinen puuttuisi kohtaukseen jota heidän edessään esitettiin, mutta ihmiset olivat jo ottaneet yleisön roolin ja käyttäytyivät kuin olisivat päiväkävelyllään osuneet katsomaan poikkeuksellisen rankkaa teatterikappaletta, eikä heillä ollut aikomustakaan pilata hupia. Myös Martin oli aluksi ajatellut, että tappelu saattoi olla pelkkä esitys, muka-improvisaatiota, jonka tarkoitus oli joko järkyttää katsojia tai paljastaa heidän kyvyttömyytensä järkyttyä, koska he elivät globaalissa mediayhteisössä jossa ihmisistä on tullut passiivisia väkivallan tirkistelijöitä (ja niin edelleen). Sellainen ajatuskulku käväisi hänen aivojensa viileässä, älyllisessä osassa. Aivojen primitiivisessä osassa taas pyöri seuraava ajatus: ei helvetti, kamalaa, kamalaa, voi kun tuo paha mies menisi pois. Hän ei yhtään yllättynyt, kun hänen mielessään kajahti isän ääni (Kokoa itsesi, Martin). Isä oli ollut vainaja jo vuosia, mutta vieläkin Martin usein kuuli hänen paraatikenttäkarjuntansa. Kun Hondan kuljettaja oli rikkonut kaikki ikkunat hopeanvärisestä Peugeotista ja lähestyi sen kuskia asettaan heristäen ja valmistautuen viimeiseen voitokkaaseen iskuun, Martin tajusi että maassa makaava mies luultavasti kuolisi, että ellei joku tekisi jotain, hurjistunut mailanheiluttaja tappaisi hänet heidän silmiensä edessä, ja niinpä hän pujotti laukun olaltaan vaistomaisesti, ajattelematta – sillä jos hän olisi ajatellut, hän ei olisi 16

tehnyt mitään – ja paiskasi sen kuin moukarinheittäjä hullun Hondakuskin päähän.

Hän ei osunut, mikä ei suinkaan ollut yllätys – hän ei ollut ikinä ollut taitava tähtäämään eikä ottamaan kiinni, sillä hän oli niitä jotka väistävät kun pallo tulee kohti – mutta laukussa oli hänen kannettava tietokoneensa, ja sen kova painava kulma iski Honda-kuskia olkapäähän ja sai miehen horjahtamaan.

Martin ei ollut koskaan ollut oikealla rikospaikalla – lähimmäksi hän oli päässyt kirjailijaliiton retkellä St Leonardin poliisiasemalla.

Martinia lukuun ottamatta kaikki ryhmän jäsenet olivat olleet naisia. ”Sinä olet meidän kiintiömiehemme”, yksi heistä sanoi, ja Martin oli aistivinaan toisten kohteliaassa naurussa pienoista pettymystä, ikään kuin he olisivat toivoneet, että heidän kiintiömiehensä olisi yrittänyt olla vähän vähemmän nainen.

Heille tarjottiin kahvia ja keksejä – suklaatäytekeksejä ja vaaleanpunaisia vohveleita, kaikki päivittelivät valikoiman hienoutta – ja ”vanhempi poliisimies” jutteli mukavia neuvotteluhuoneessa, joka näytti siltä, että se oli suunniteltu juuri tällaisia ryhmiä varten. Heille esiteltiin rakennuksen eri osia, puhelinpalvelukeskus ja valtava avoin tila, missä istui tietokoneiden ääressä siviiliasuisia ihmisiä (”lainvalvojia”), jotka vilkaisivat ohimennen ”kirjailijoita”, totesivat etteivät he olleet kiinnostavia, mikä olikin totta, ja käänsivät katseensa takaisin ruutuun.

He kaikki seisoivat tunnistusrivissä, yhdeltä otettiin sormenjäljet, ja sitten heidät lukittiin – hetkeksi – selliin, missä he liikehtivät ja kikattelivat torjuakseen ahtaanpaikankammon. Martin tajusi, että ”kikattaa” on melkein yksinomaan naisille varattu verbi. Naiset kikattavat, miehet nauravat. Martin pelkäsi olevansa kikattaja. Kierroksen lopussa heille tarjoutui kuin järjestettynä tilaisuus seurata sydän pamppaillen, miten poliisijoukkue sonnustautui mellakkavarusteisiin siirtääkseen ”hankalan” vangin sellistä.

Retki oli oikeastaan aivan hyödytön niiden kirjojen kannalta, joita Martin kirjoitti salanimellä Alex Blake. Blaken teokset olivat vanhan­ aikaisia leppoisia mysteerejä, joiden rämäpäinen sankaritar, Nina Riley, oli perinyt yksityisetsivätoimiston sedältään. Kirjat sijoittuivat 17

1940-luvulle, sodanjälkeiseen aikaan. Tuo aikakausi oli Martinista erityisen kiehtova, sen mustavalkoinen niukkuus ja kyseenalainen pettymyksentunne joka seuraa sankaruutta. Kolmas mies -elokuvan Wien, Lontoon porvarilliset ympäryskreivikunnat elokuvassa Lyhyt onni. Miltä olikaan tuntunut liehuttaa lippua oikeudenmukaisen sodan puolesta, tuntea niin monia jaloja tunteita (paljolti propagandaa toki, mutta ydin oli kuitenkin totta), vapautua individualismin ikeestä? Seistä tuhon ja tappion partaalla ja selviytyä? Ja ajatella: entäs nyt? Nina Riley ei tietenkään miettinyt sellaisia, sillä hän oli vasta 22-vuotias ja oli kokenut sodan sveitsiläisestä tyttökoulusta käsin. Eikä hän ollut oikea ihminen.

Nina Riley oli aina ollut poikatyttö, vaikka hänellä ei ollut näkyviä taipumuksia lesbouteen ja vaikka hänen ympärillään pyöri ihailijoita, joiden seurassa hän käyttäytyi huomattavan nuhteettomasti. (”Aivan kuin tyttökirjan sankaritar olisi kasvanut aikuiseksi ja ryhtynyt etsiväksi”, oli eräs ”arvostava lukija” kirjoittanut Martinille.) Nina asui maantieteellisesti epämääräisessä Skotlannissa, jossa oli meri ja vuoria ja kumpuilevia nummia näppärien kulkuyhteyksien päässä, niin että Nina pääsi nopeasti huristelemaan urheilullisella avo-Bristolillaan kaikkiin Skotlannin suurimpiin kaupunkeihin (ja usein myös Englantiin muttei koskaan Walesiin – laiminlyönti, joka ehkä joskus pitäisi korjata). Kirjoittaessaan ensimmäistä Nina Riley -kirjaansa Martin oli ajatellut, että se oli lempeä kumarrus menneille ajoille ja lajityypeille. ”Eräänlainen pastissi”, hän sanoi hermostuneesti, kun hänet esiteltiin kustannustoimittajalle. ”Ikään kuin ironinen kunnianosoitus.” Hän yllättyi kuullessaan, että kirja julkaistaisiin. Hän oli kirjoittanut sen viihdyttääkseen itseään, ja yks kaks hän istuikin mitäänsanomattomassa lontoolaistoimistossa ja tunsi, että hänen oli puolusteltava kirjoittamaansa hölynpölyä nuorelle naiselle, jolla oli selvästi vaikeuksia pitää ajatuksiaan hänessä. ”Oli miten oli”, toimittaja sanoi ja käänsi näkyvästi ponnistaen katseensa Martiniin, ”minä näen siinä kirjan, jonka voin myydä. Leppoisan murhamysteerin. Ihmiset himoitsevat nostalgiaa, menneisyys on kuin huume. Kuinka monta kirjaa olet ajatellut kirjoittaa tähän sarjaan?” ”Sarjaan?”

18

”Terve.”

Martin kääntyi ja näki miehen, joka nojasi ovenpieleen melkein naurettavan huolettomassa asennossa. Hän oli Martinia vanhempi mutta pukeutunut nuorekkaammin. ”Hei”, nuori toimittaja vastasi ja soi miehelle koko haltioituneen huomionsa. Niukkaakin niukempi sananvaihto tuntui kantavan merkityksiä melkein yli voimiensa. ”Neil Winters, meidän toimitusjohtaja”, toimittaja sanoi hymyillen ylpeästi. ”Neil, tässä on Martin Canning.

Hän on kirjoittanut mahtavan kirjan.” ”Loistavaa”, Neil Winters sanoi ja pudisti Martinin kättä. Hänen kätensä oli nihkeä ja pehmeä, kuin jokin kuollut mikä löytyy rannasta. ”Ensimmäisen monista toivottavasti.”

Parin viikon kuluttua Neil Winters oli kohonnut korkeammille tasoille eurooppalaisessa emoaluksessa, eivätkä he enää tavanneet, mutta Martin koki silti, että tuo kättely oli se tunnistettava hetki, jolloin hänen elämänsä oli muuttunut.

Martin oli vastikään myynyt Nina Riley -kirjojen televisio-oikeudet. ”Kuin pulahtaisi lämpimään kylpyyn. Täydellistä täytettä sunnuntaiillan ohjelmapaikalle”, BBC:n tuottaja oli sanonut saaden luonnehdinnan kuulostamaan loukkaukselta, mikä se tietysti olikin.

Nina Riley oli kaksiulotteisessa mielikuvitusmaailmassaan ratkaissut kaksi murhaa, yhden jalokivivarkauden ja yhden pankkiryöstön, etsinyt varastetun kilpahevosen, estänyt pienen Charles-prinssin kidnappauksen Balmoralin linnasta ja kuudennessa osassa melkein omin päin pysäyttänyt suunnitelman varastaa Skotlannin kruununjalokivet.

Seitsemäs, Edinburghin araukaria, oli juuri ilmestynyt taskukirjana ja löytyi jokaisen kirjakaupan ”kolme kahden hinnalla” -pöydästä. Kaikki tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että seitsemäs oli ”tummasävyisempi” (Blake on viimein lähestymässä kypsempää rikoskirjallisuutta, oli yksi ”lukija” kirjoittanut Amazoniin. Kaikki ovat kriitikkoja), mutta siitä huolimatta myyntiluvut pysyivät hänen agenttinsa Melanien mukaan ”vakaina”. ”Loppua ei ole näkyvissä”, Melanie sanoi. Melanie oli irlantilainen, ja siksi kaikki mitä hän sanoi kuulosti kiltiltä vaikkei olisi ollutkaan.

19

Jos joku kysyi – ja moni kysyi – miksi Martinista oli tullut kirjailija, Martin vastasi yleensä, että kun hän kerran vietti melkein kaiken aikansa mielikuvituksessaan, oli tuntunut järkevältä tienata sillä. Hän sanoi sen leppoisasti, ei kikattaen, ja ihmiset hymyilivät ikään kuin hän olisi lausunut jotain huvittavaa. He eivät käsittäneet, että se oli totuus – hän eli päänsä sisällä. Ei älyllisessä eikä filosofisessa mielessä, sillä itse asiassa hänen sisäinen elämänsä oli harvinaisen latteaa. Hän ei tiennyt koskiko sama kaikkia ihmisiä. Käyttivätkö muutkin aikansa siihen, että kuvittelivat itselleen parempaa versiota arkipäivästä? Kukaan ei koskaan puhunut mielikuvituselämästä muuten kuin suhteessa jonkinlaiseen keatsilaiseen korkeaan taiteeseen. Kukaan ei sanonut, miten mukavaa on kuvitella itsensä lepäämässä aurinkotuolissa nurmikentällä, pilvettömän keskikesän taivaan alla, kun edessä on kunnon vanhanajan iltapäiväteetarjoilu ja sen on valmistanut kotoisa nainen, jolla on kypsä povi ja tahraton esiliina ja joka sanoo: ”Pistelehän poskeesi kullanmuru”, koska sillä tavoin kotoisat, kypsäpoviset naiset Martinin mielikuvituksessa puhuivat – vähän oudosti ja puoli-dickensiläisesti jutustellen.

Maailma hänen päänsä sisällä oli paljon parempi paikka kuin maailma sen ulkopuolella. Skonsseja, kotitekoista mustaviinimarjahilloa, paksua kermaa. Pääskysiä taivaan sinisessä sinessä kaartelemassa ja sujahtelemassa kuin lentäjät Britannian ilmasodassa. Krikettipallon läjähdys mailaan jossain kaukana. Kuuman, vahvan teen ja vastaleikatun ruohon tuoksu. Eikö kaikki tämä sentään ollut äärettömän paljon miellyttävämpää kuin vihainen mies ja baseballmaila?

Martin raahasi tietokonetta mukanaan, koska keskipäivän koomikkojen esittely, johon hän oli jonottamassa, oli vain poikkeama (erittäin myöhäisellä) matkalla kohti ”työhuonetta”. Martin oli vastikään vuokrannut ”työhuoneen” uudistetusta rakennuksesta Marchmontista. Kiinteistössä oli aikoinaan ollut ruokakauppa, mutta nyt se oli vain valkoinen, mitäänsanomaton tila – kipsilevyseinät ja laminaattilattiat, laajakaistayhteydet ja halogeenivalot – jossa sijaitsi yksi arkkitehtitoimisto, yksi IT-firma ja nyt myös Martin. Martin oli vuokrannut ”työhuoneensa”, koska oli turhaan toivonut, että jos hän lähtisi joka päivä pois kotoa 20

kirjoittamaan ja noudattaisi tavallisia työaikoja niin kuin muutkin ihmiset, hän saisi karistettua horroksen, joka oli laskeutunut tämänhetkisen työn ylle (Mustan saaren kuoleman). Hän piti huonona enteenä sitä, että ajatteli ”työhuonetta” paikkana, joka oli olemassa vain lainausmerkkien sisällä, kuvitteellisena käsitteenä eikä suinkaan tilana jossa syntyisi jotain.

Mustan saaren kuolema oli kuin kirottu, sillä vaikka hän kuinka kirjoitti sitä, se ei vain edistynyt. ”Kannattaisi vaihtaa nimeä, kuulostaa ihan Tintti-albumilta”, Melanie sanoi. Ennen esikoisensa julkaisemista kahdeksan vuotta sitten Martin oli ollut uskonnonopettaja, ja jostain syystä Melanie oli heidän tuttavuutensa alkuvaiheessa saanut päähänsä (saamatta sitä enää koskaan pois sieltä) että Martin oli aikoinaan ollut luostarissa. Martin ei ollut ikinä käsittänyt, miten Melanie oli tämän ajatushypyn suorittanut. Martinin tukka oli harvennut ennen aikojaan, ja siksi hänellä kieltämättä oli pienoinen tonsuuri, mutta sen lisäksi hän ei mielestään näyttänyt mitenkään erityisen munkkimaiselta. Vaikka hän kuinka oli yrittänyt hälventää tätä päähänpinttymää, se oli yhä Melanien mielestä kaikkein kiinnostavin piirre hänessä. Juuri Melanie oli kertonut asiasta Martinin kustantajalle, joka puolestaan oli levittänyt sitä maailmalle. Se oli nyt julkista tietoa, se oli leikearkistoissa ja internetissä, ja vaikka Martin hokemistaan hoki toimittajille: ”Itse asiassa en ole koskaan ollut munkki, se on väärää tietoa”, siitä tuli aina haastattelun kulmakivi: Blake vaikenee, kun hänen pappisuransa tulee puheeksi.

Tai: Alex Blake ei myönnä nuoruutensa uskonnollista kutsumusta, mutta hänen luonteessaan on erakkomaisia piirteitä. Ja niin edelleen.

Mustan saaren kuolema tuntui Martinista jopa vielä kaavamaisemmalta ja kangistuneemmalta kuin hänen edelliset romaaninsa, se oli niitä kirjoja joita luetaan sängyssä tai sairaalassa tai junassa tai lentokoneessa tai rannalla ja unohdetaan saman tien. Hän oli kirjoittanut kirjan per vuosi siitä lähtien, kun oli aloittanut Nina Riley -sarjan, ja arveli yksinkertaisesti, että polttoaine oli lopussa. He junnasivat vaivalloisesti eteenpäin, hän ja hänen köykäinen luomuksensa, samalle raiteelle juuttuneina. Hän pelkäsi, etteivät he koskaan pääsisi toisistaan eroon, että hän kirjoittaisi Ninan tyhjänpäiväisistä seikkailuista 21

loppuikänsä. Hän olisi vanha mies, mutta Nina olisi ikuisesti 22-vuotias, ja Martin olisi puristanut elämän kuiviin heistä molemmista. ”Ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei”, Melanie sanoi, ”Nina Riley on ehtymätön lähde.” Pikemminkin rahasampo, olisi joku toinen sanonut – joku sellainen, joka ei saanut 15 prosentin siivua tuotoista. Martin mietti, pitäisikö vaihtaa nimeä – tai vielä parempaa, käyttää omaa nimeään – ja kirjoittaa jotakin erilaista, jotakin millä oli todellista merkitystä ja arvoa.

Martinin isä oli ollut ammattisotilas, yksikön vääpeli, mutta Martin oli valinnut huomattavan epäsotilaallisen elämänuran. Hän ja hänen veljensä Christopher olivat käyneet pientä kirkon sisäoppilaitosta, jossa armeijan lapsille tarjottiin spartalainen ympäristö, yhden pykälän köyhäintaloa ylellisempi. Lähdettyään tästä kylmien suihkujen ja maastojuoksujen maailmasta (Meillä tehdään pojista miehiä) Martin oli mennyt keskinkertaiseen yliopistoon, missä hän oli suorittanut keskinkertaisen tutkinnon uskontotieteissä, koska uskonto oli ainoa aine, josta hän oli saanut hyviä koenumeroita – ja siitä hän sai kiittää pakollisia raamatunlukutunteja, joilla sisäoppilaitoksessa armottomasti täytettiin toimettomat hetket, koska ne ovat keskenkasvuisille pojille niin vaarallisia.

Yliopiston jälkeen hän oli suorittanut opettajantutkinnon saadakseen aikaa miettiä, mitä hän ”todella” halusi tehdä. Ainakaan hän ei koskaan ollut aikonut ryhtyä opettajaksi eikä varsinkaan uskonnonopettajaksi, mutta jotenkin siinä vain kävi niin, että 22-vuotiaana hän oli jo kiertänyt täyden kehän elämässään ja opetti järviseudulla pienessä yksityisessä poikien sisäoppilaitoksessa, jonka oppilaat eivät olleet täyttäneet parempien yksityiskoulujen pääsyvaatimuksia ja olivat ilmeisesti kiinnostuneita vain ja ainoastaan rugbysta ja masturboinnista.

Vaikka Martin oli mielestään syntynyt keski-ikäisenä, hän oli vain neljä vuotta vanhempi kuin vanhimmat pojat, ja hänestä tuntui järjettömältä opettaa heille yhtään mitään, varsinkaan uskontoa. Poikien mielestä hän ei tietenkään ollut nuori mies, hän oli ”vanha pieru”, josta he eivät piitanneet pätkääkään. He olivat julmia tunteettomia poikia, joista todennäköisesti oli kasvamassa julmia tunteettomia miehiä.

22

Martinin näkemyksen mukaan heistä koulittiin konservatiivien takapenkkiläisiä parlamentin alahuoneeseen ja hänen tehtävänsä oli yrittää tutustuttaa heidät moraalin käsitteeseen ennen kuin oli liian myöhäistä, vaikka ikävä kyllä monen kohdalla oli jo. Martin itse oli ateisti mutta ei ollut tykkänään sulkenut pois mahdollisuutta, että saattaisi jonakin päivänä kokea kääntymyksen – äkillisen verhon kohoamisen, sydämen avautumisen – vaikka arvelikin, että hänet oli tuomittu ikuisiksi ajoiksi Damaskuksen tielle, sille enemmän kuljetulle.

Pakollista opetusohjelmaa lukuun ottamatta Martin oli vältellyt parhaansa mukaan kristinuskoa ja keskittynyt etiikkaan, uskontotieteisiin, filosofiaan ja sosiologiaan (itse asiassa ihan kaikkeen muuhun kuin kristinuskoon). Jos rugbya pelaava, anglikaaninen fasisti-isä kävi hänen kimppuunsa, hän ilmoitti että hänen tehtävänsä oli ”edistää ymmärrystä ja henkisyyttä”. Hän uhrasi runsaasti aikaa buddhalaisuuden periaatteisiin, sillä hän oli oppinut yrityksen ja erehdyksen kautta, että se oli tehokkain tapa päästä käsiksi poikien mieleen.

Hän ajatteli, että jatkaisi opettajana jonkin aikaa ja lähtisi ehkä sitten matkustelemaan tai hankkisi toisen tutkinnon tai kiinnostavamman työn ja siitä alkaisi uusi elämä, mutta sen sijaan vanha elämä vain kelautui eteenpäin kunnes tuntui, että se pyöri tyhjää ja sen säikeet olivat käymässä ohuiksi, ja silloin hän vaistosi, että ellei hän tekisi mitään, hän juuttuisi samaan paikkaan loppuiäkseen, kävisi koko ajan vanhemmaksi kuin oppilaansa, kunnes jäisi eläkkeelle ja kuolisi pois vietettyään suurimman osan elämästään sisäoppilaitoksessa. Hän tiesi, että hänen oli tartuttava toimeen itse, sillä hän ei ollut niitä, joille asioita vain tapahtuu. Hän oli ikään kuin huristellut eteenpäin vapaalla: häneltä ei ollut koskaan murtunut luuta, häntä ei ollut koskaan pistänyt ampiainen, hän ei ollut joutunut lähelle rakkautta eikä kuolemaa. Hän ei ollut koskaan pyrkinyt suuruuteen, ja palkinnoksi hän oli saanut pienen elämän.

Neljäskymmenes syntymäpäivä lähestyi. Hän oli jo pikajunassa joka syöksyi kohti kuolemaa – hän oli aina turvautunut kiihkeisiin metaforiin – ja niinpä hän ilmoittautui luovan kirjoittamisen kurssille, joka edusti jonkin koulutusprojektin yritystä tavoittaa maaseutuväestöä.

23

Kurssi kokoontui kylän yhteistiloissa, ja sitä veti Dorothy-niminen nainen, joka asui Kendalissa ja jonka pätevyysperusteet olivat hieman epäselvät. Hän oli julkaissut pari tarinaa pohjoisenglantilaisessa taidelehdessä, osallistunut luentoihin ja työpajoihin (kirjoituksen työstämistä) ja kirjoittanut näytelmän, joka ei ollut niittänyt menestystä Edinburghin Fringe-festivaaleilla ja joka käsitteli naisia Miltonin elämässä (Miltonin naiset). Pelkkä Edinburghin mainitseminen sai Martinin kaihoamaan kipeästi paikkaa, jota hän tuskin tunsi. Hänen äitinsä oli syntynyt Edinburghissa, ja Martin oli asunut siellä kolme ensimmäistä vuottaan, koska isän asemapaikka oli silloin ollut linnassa. Dorothyn jaaritellessa muodosta ja sisällöstä ja ”oman äänen löytämisen” tärkeydestä Martin ajatteli, että jonakin päivänä hän palaisi Edinburghiin ja asuisi siellä. ”Ja lukekaa!” Dorothy huudahti ja avasi käsivartensa niin että laaja samettiviitta levisi kuin lepakonsiivet, ”lukekaa kaikki mitä ikinä on kirjoitettu.” Luokasta kuului kapinallista mutinaa – he olivat tulleet opettelemaan kirjoittamista (ainakin jotkut heistä), eivät lukemista.

Dorothy vaikutti tehokkaalta. Hänellä oli kirkkaanpunaiset huulet, pitkiä hameita ja muhkeita huiveja ja saaleja, jotka hän kiinnitti isoilla tina- tai hopeasoljilla. Hänellä oli korkonilkkureita, mustia vinoneliökuvioisia sukkia ja hassuja litistettyjä samettihattuja. Sellainen hän oli syyslukukauden alussa, kun järviseutu komeili räikeissä väreissään, mutta kun koitti kurja kostea talvi, Dorothykin sonnustautui vähemmän teatraalisiin kumisaappaisiin ja fleece-pusakoihin. Hän itsekin oli vähemmän teatraalinen. Kurssin alussa hän oli maininnut useaan otteeseen ”kumppaninsa”, joka oli residenssikirjailijana jossakin, mutta siinä vaiheessa, kun joulu jo häämötti näköpiirissä, hän ei puhunut kumppanista mitään ja punainen huulipuna oli vaihtunut surulliseen beigeen, joka oli samanväristä kuin hänen ihonsa.

Opiskelijatkin tuottivat hänelle pettymyksen: sekalainen joukko eläkeläisiä ja maatalon emäntiä ja niitä, jotka halusivat muuttaa elämäänsä ennen kuin oli liian myöhäistä. ”Koskaan ei ole liian myöhäistä!” hän julisti evankelistan innolla, mutta useimmat heistä olivat jo ymmärtäneet, että joskus on. Ryhmään kuului juro mies, joka näytti halveksivan 24

heitä kaikkia ja kirjoitti hughesilaisittain petolinnuista ja kuolleista lampaista kukkulanrinteillä. Martin oli olettanut, että hän oli maaseudun väkeä – maanviljelijä tai riistanhoitaja –, mutta kävikin ilmi, että hän oli työtön öljygeologi, joka oli muuttanut järviseudulle ja ryhtynyt paikalliseksi. Joukossa oli myös opiskelijan oloinen tyttö, joka halveksi heitä ihan avoimesti eikä vain näyttänyt siltä. Hän käytti mustaa huulipunaa (joka oli hämmentävässä ristiriidassa Dorothyn beigen kanssa) ja kirjoitti omasta kuolemastaan ja siitä, miten se vaikuttaisi ympäröiviin ihmisiin. Ja lisäksi ryhmässä oli pari naisyhdistyksen mukavaa rouvaa, jotka eivät selvästi halunneet kirjoittaa yhtikäs mitään.

Dorothy kannusti heitä tuottamaan lyhyitä omaelämäkerrallisia ahdistustekstejä, synnintunnustussalaisuuksia, terapeuttisia kirjoituksia lapsuudesta, unista, masennuksesta. Sen sijaan he kirjoittivat säästä, lomista, eläimistä. Juro mies kirjoitti seksistä, ja kaikki tuijottivat lattiaan, kun hän luki tekstejään ääneen, ja vain Dorothy kuunteli suopean kiinnostuneena, pää kallellaan, huulet rohkaisevaan ilmeeseen venyneinä. ”Hyvä on sitten”, Dorothy sanoi lannistuneella äänellä, ”nyt saatte ’läksyksi’ kirjoittaa vierailusta sairaalaan tai oleskelusta siellä.” Martin ihmetteli, milloin he alkaisivat kirjoittaa fiktiota, mutta hänessä piilevä pedagogi ilahtui sanasta läksy, ja hän tarttui tehtävään tunnollisesti.

Naisyhdistyksen naiset kirjoittivat sentimentaalisia tekstejä lapsipotilaista ja istumisesta vanhusten vuoteen vierellä. ”Viehättävää”, Dorothy sanoi. Juro mies kuvaili verisen yksityiskohtaisesti umpilisäkkeensä poiston. ”Elävää”, Dorothy sanoi. Kärsivä tyttö kirjoitti oleskelusta Barrow-in-Furnessin sairaalassa sen jälkeen, kun hän oli yrittänyt viiltää ranteensa auki. ”Harmi ettei onnistunut”, Martinin vieressä istuva maatilan emäntä kuiskasi.

Martin oli ollut sairaalassa vain kerran elämässään, neljätoistavuotiaana – hän oli huomannut, että jokainen teini-iän vuosi toi tullessaan uuden helvetin. Hän oli kävellyt tivolin ohi matkalla kaupungilta kotiin. Isän asemapaikka oli tuolloin Saksassa, ja Martin ja hänen veljensä Christopher viettivät siellä kesälomaa sisäoppilaitoksen kurista. Tivoli oli Martinista pelottava paikka, ja saksalainen tivoli vielä 25

pelottavampi. Hän ei tiennyt, missä Christopher oli sinä iltapäivänä, varmaan pelaamassa krikettiä toisten tukikohdan poikien kanssa. Martin oli nähnyt tivolin jo illalla, jolloin se valoineen, tuoksuineen ja huutoineen oli ollut kuin kauhea tulevaisuudenkuva, sellainen jonka Hiero­ nymus Bosch olisi ilomielin maalannut. Päivänvalossa se ei ollut yhtä uhkaava, ja isän ääni putkahti Martinin päähän niin kuin sillä oli tapana (ikävä kyllä): ”Poika, käy pelkoasi vastaan!” Niinpä Martin osti pääsylipun ja alkoi varovaisesti kierrellä eri kojuja, sillä ei häntä niinkään pelottanut tivolin tunnelma kuin laitteet. Hänelle oli nuorempana tullut paha olo jopa leikkipuiston keinuissa.

Hän penkoi taskusta kolikoita ja osti ruokakojusta Kartoffelpufferin.

Hänen kielitaitonsa oli heiveröinen, mutta Kartoffelin kohdalla hän uskoi olevansa varmoilla. Paistikas oli rasvainen ja kummallisen sokerinen ja tömähti hänen mahaansa kuin lyijy, joten kun isän ääni taas kajahti hänen päässään juuri valtavan laivanmuotoisen keinun kohdalla, hetki oli erittäin huono. Martin ei tiennyt laitteen saksankielistä nimeä, mutta englanniksi se oli Merirosvolaiva.

Merirosvolaiva nousi ja laski käsittämättömässä, taivaalle yltävässä kaaressa, ja mukana kiiri matkustajien huuto kuin ujeltava pelko. Pelkkä ajatus, puhumattakaan oikeasta todellisesta laitteesta siinä silmien edessä, iski puhtaan ja ehdottoman kauhun Martinin sydämeen, ja niinpä hän isän periaatetta noudattaen heitti Kartoffelpufferin rippeet roskikseen, maksoi lipun ja astui kyytiin.

Isä tuli hakemaan hänet kotiin siviilien Krankenhausista. Martin oli viety sairaalaan sen jälkeen, kun hänet oli löydetty Merirosvolaivan lattialta velttona ja pökerryksissä. Kävi ilmi, ettei ongelma ollut henkistä laatua, se ei ollut rohkeuden puutetta, vaan hän oli poikkeuksellisen herkkä G-voimille. Lääkäri, joka kotiutti hänet, nauroi ja sanoi virheettömällä englannilla: ”Saanen neuvoa, että et pyri taistelulentäjäksi.”

Isä oli kävellyt suoraan sairaalasängyn ohi huomaamatta poikaansa.

Martin yritti vilkuttaa, mutta isä ei nähnyt hänen heiveröisesti heilahtelevaa kättään. Viimein joku hoitajista ohjasi isän Martinin vuoteen vierelle. Isä oli univormussa ja näytti silmiinpistävältä sairaalaosastolla.

26

Hän seisoi jykevänä Martinin edessä ja sanoi: ”On siinä yksi helvetin neiti. Kokoa itsesi.” ”On asioita, joilla ei ole mitään tekemistä luonteen heikkouden kanssa. On asioita, joiden suorittamiseen ihmisen elimistö ei kykene”, Martin lopetti. ”Ja tietysti tämä tapahtui toisessa maassa, toisessa elämässä.” ”Oikein hyvä”, Dorothy sanoi. ”Vähän ohkainen”, juro mies sanoi. ”Minun elämäni on ollut ohkaista”, Martin sanoi.

Lukukauden viimeiselle tunnille Dorothy toi viinipulloja, suolakeksejä ja punaisen cheddarköntin. He pihistivät keittiöstä paperimukeja ja lautasia. Dorothy kohotti mukiaan ja sanoi: ”Selvittiin hengissä”, mikä oli Martinin mielestä aika outo maljapuhe. ”Toivottavasti tapaamme kaikki keväällä”, Dorothy jatkoi. Martin ei tiennyt, tekikö lähestyvä joulu tehtävänsä vai kenties riippuvat ilmapallot ja kiiltävät tinapaperikoristeet vai vain ennenkokematon hengissä selviytymisen tunne, mutta joka tapauksessa heidän keskuuteensa levisi pienoinen juhlamieli. Jopa juro mies ja itsemurhaa hautova tyttö liittyivät ilonpitoon.

Ihmiset kaivoivat repuistaan ja olkalaukuistaan lisää viinipulloja, sillä he olivat tulleet varustautuneina, vaikkeivät olleetkaan olleet varmoja, oliko lukukauden päätöstä tarkoitus juhlistaa.

Martin arveli, että kaikki nämä syyt ja varsinkin viini edesauttoivat sitä hämmästyttävää seikkaa, että hän heräsi seuraavana aamuna Dorothyn vuoteesta Kendalista.

Dorothyn kasvot olivat kalpeat ja veltot, ja hän veti peiton ylitseen ja sanoi: ”Älä katso minua, näytän aamulla ihan kamalalta.” Totta puhuen hän näytti jossain määrin kamalalta, mutta tietenkään Martin ei sanonut niin. Hän olisi halunnut kysyä Dorothyn ikää, mutta arveli, että se olisi tehnyt tilanteesta vielä pahemman.

Myöhemmin he istuivat kalliilla päivällisellä hotellissa, josta oli näköala Windermere-järvelle – sillä Martinin mielestä he olivat ansainneet palkinnon selvittyään niin paljosta muustakin kuin kirjoituskurssista – ja silloin Dorothy kohotti lasinsa, jossa oli hyvää metallista 27

chablista, ja sanoi: ”Kuule Martin, sinä olet ainoa koko kurssilla, joka osaa panna sanoja peräkkäin niin ettei minua ala yrjöttämään, anteeksi epäkieliopillisuus. Sinun pitäisi ruveta kirjailijaksi.”

Martin kuvitteli, että Honda-kuski nousisi maasta ja kävisi hänen kimppuunsa, koska hän oli heittänyt salkun. Hän yritti sulautua jonottajien joukkoon, teeskennellä ettei häntä ollut olemassakaan. Hän sulki silmänsä. Niin hän oli tehnyt koulussakin, kun häntä oli kiusattu – takertunut muinaiseen ja epätoivoiseen taikakeinoon: ne eivät lyö, jos ne eivät näe. Hän kuvitteli Honda-kuskin lähestyvän baseballmaila koholla, valmiina heilauttamaan sen tuhoisaan kaareensa.

Avatessaan silmät Martin näkikin yllättäen, että Honda-kuski oli kiipeämässä takaisin autoonsa. Kun Honda lähti liikkeelle, pari jonottajaa taputti hitaasti käsiään. Martin ei ollut varma ilmaisivatko he paheksuntansa Honda-kuskin käytöstä kohtaan vai pettymyksensä siitä, ettei hän ollut hoitanut hommaa loppuun. Vaativa yleisö joka tapauksessa.

Martin polvistui maahan ja kysyi Peugeot-kuskilta: ”Oletko kunnossa?” mutta sitten kaksi naispoliisia sysäsi hänet kohteliaasti mutta päättäväisesti syrjään ja otti ohjat käsiinsä.

28

3

G

loria ei ollut kunnolla nähnyt tapahtunutta. Kun huhu kantautui jonoa pitkin, hän arveli että kyseessä oli rikkinäinen puhelin: Joku on murhattu. ”Varmaan kiilannut jonossa”, hän totesi Pamille, joka seisoi hänen vieressään. Gloria oli sinnikäs jonottaja, ja häntä ärsyttivät ihmiset, jotka valittivat ja liikehtivät ikään kuin kärsimättömyys olisi merkki yksilöllisyydestä. Jonottaminen oli kuin elämä, piti vain sulkea suunsa ja kestää. Oli vähän sääli, ettei hän ollut ehtinyt mukaan toiseen maailmansotaan, sillä hänessä oli juuri sellaista sitkeyttä, johon sotaaikana tukeuduttiin. Kärsivällisyys oli Glorian mielestä ali­arvostettu hyve nykymaailmassa.

Hän ymmärsi oikein hyvin niitä, jotka halusivat tappaa kiilaajan.

Jos olisi saanut päättää, hänkin olisi tähän ikään mennessä pannut päiviltä vaikka millä mitalla ihmisiä, roskaajia esimerkiksi – aika harva heittäisi karkkipaperin kadulle, jos voisi sen seurauksena päätyä killumaan lähimmästä katulampusta. Ennen vanhaan Gloria oli vastustanut kuolemanrangaistusta – hän muisti, että oli liian lyhyeksi jääneen opiskelijaelämänsä aikana osallistunut mielenosoitukseen, koska jossain kaukaisessa maassa, jota hän ei olisi osannut sijoittaa kartalle, oli teloitettu ihminen – mutta tätä nykyä hänen ajatuksensa tuppasivat kulkemaan täysin vastakkaiseen suuntaan.

Gloria piti säännöistä, säännöt olivat Hyvä Asia. Gloria piti säännöistä, jotka kielsivät ajamasta ylinopeutta ja pysäköimästä merkityille alueille, säännöistä jotka kielsivät pudottelemasta roskia ja töhrimästä taloja. Hän oli lopen uupunut siihen, että ihmiset valittivat ylinopeuskameroista ja pysäköinninvalvojista, ikään kuin juuri heidän kohdallaan olisi pitänyt tehdä poikkeus. Nuorempana hän oli haaveillut seksistä ja rakkaudesta, kanojen ja mehiläisten hoitamisesta, kirmailemisesta 29

kedoilla mustavalkoisen bordercollien kanssa, siitä että olisi pidempi.

Nykyään hän uneksi taivaallisen portinvartijan virasta, siitä että saisi seistä lopullinen tilikirja edessään ja ruksia vainajien nimiä sitä mukaa kuin he ilmestyivät hänen eteensä, nyökätä toisille, kääntää toisten edessä peukkunsa alas. Kaikki, jotka parkkeerasivat bussipysäkille tai ajoivat päin punaista suojatien yli, saisivat katua, kun Gloria katsoisi heitä silmälasiensa yli tilinteon hetkellä.

Pam ei varsinaisesti ollut Glorian ystävä, ainoastaan ihminen, jonka hän oli tuntenut niin pitkään ettei enää jaksanut yrittää päästä hänestä eroon. Pam oli naimisissa Glorian aviomiehen parhaan ystävän Murdo Millerin kanssa. Graham ja Murdo olivat käyneet samaa edinburghilaista opinahjoa, jossa kallis koulutus oli antanut sivistyksen pinta­ silauksen heidän moukkamaiselle luonteelleen. Molemmat olivat nyt rikkaampia kuin koulutoverinsa, mikä sai Murdon sanomaan: ”Siinä sen näkee.” Gloria ei nähnyt siinä mitään muuta kuin ehkä sen, että he olivat ahneempia ja häikäilemättömämpiä kuin entiset luokkakaverinsa. Graham oli rakennuttajan poika (”Hatter Homes”) ja oli aloittanut uransa kantamalla tiiliä isänsä pienillä rakennustyömailla.

Nyt hän oli grynderi ja monimiljonääri. Murdon isä taas oli omistanut pienen vartiointifirman (”Rauhan satama”), ja hän oli aloittanut uransa pubin ulosheittäjänä. Nyt hän johti valtaisaa vartiointi-imperiumia – klubeja, pubeja, jalkapallo-otteluita, konsertteja. Grahamilla ja Murdolla oli paljon yhteisiä liiketoimia, hankkeita jotka levittäytyivät kaikkialle, eivät liittyneet oikeastaan mitenkään rakentamiseen tai vartiointiin ja vaativat kokouksia Jerseyllä ja Caymansaarilla ja Neitsytsaarilla. Grahamilla oli lusikka niin monessa sopassa, että lusikat olivat loppuneet jo aikaa sitten. ”Liiketoiminta synnyttää liiketoimintaa”, hän selitti Glorialle, ”raha tekee rahaa.” Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät.

Sekä Graham että Murdo elivät kunniallisuuden kulisseissa: molemmilla oli liian iso talo, auto joka vaihdettiin vuosittain uuteen malliin, vaimo jota ei vaihdettu. He käyttivät sokaisevan valkoisia paitoja ja käsintehtyjä kenkiä, heillä oli huono maksa ja vaitonainen omatunto, mutta ikääntyvän nahan sisällä piili barbaari.

30

”Olenko kertonut, että me olemme kunnostaneet alakerran vessan?”

Pam kysyi. ”Käsintehty koristemaalaus sapluunalla. En ollut ensin ihan varma siitä, mutta nyt alkaa jo silmä tottua.” ”Mm”, Gloria sanoi. ”Kiinnostavaa.”

Pam oli halunnut tulla tähän keskipäivän radionauhoitukseen (Fringe-festivaalin koomikkoesittely), ja Gloria oli raahautunut mukaan siinä toivossa, että edes yksi koomikoista olisi hauska, vaikka odotukset eivät olleet järin korkealla. Toisin kuin jotkut edinburghilaiset, jotka suhtautuivat vuotuiseen festivaaliin kuin se olisi ollut itse musta surma, Gloria nautti tunnelmasta ja kävi mielellään katsomassa jonkin näytelmän tai kuuntelemassa konsertin Queen’s Hallissa. Koomikoista hän ei ollut niinkään varma. ”Mitä Grahamille kuuluu?” Pam kysyi. ”Mitäs sille”, Gloria sanoi, ”Graham on Graham.” Se oli totuus, Graham oli Graham, eikä Gloria voinut sanoa miehestään sen enempää eikä vähempää. ”Tuolla on poliisiauto”, Pam sanoi ja nousi varpailleen nähdäkseen paremmin. ”Maassa makaa joku mies. Näyttää kuolleelta.” Hän kuulosti innostuneelta.

Gloria oli viime aikoina ajatellut paljon kuolemaa. Hänen vanhempi siskonsa oli kuollut vuoden alussa, ja pari viikkoa sitten hän oli saanut entiseltä koulukaverilta postikortin, jossa tämä kertoi, että yksi heidän porukastaan oli vähän aikaa sitten menehtynyt syöpään. Viesti: ”Jill nukkui pois viime viikolla. Ensimmäinen lähtijä meistä!” tuntui vähän turhan hilpeältä. Gloria oli 59-vuotias ja mietti, kuka olisi viimeinen lähtijä ja käytäisiinkö siitä kilpailua. ”Poliiseja”, Pam lirkutti iloisena.

Väkijoukon halki työntyi varovaisesti ambulanssi. Jono oli siirtynyt, ja nyt he näkivät poliisiauton. Toinen poliiseista huusi ihmisille, etteivät he menisi sisään vaan jäisivät antamaan lausuntoa ”tapauksesta”. Jonottajat jatkoivat häiriintymättä hidasta etenemistä kohti esityspaikkaa.

Gloria oli varttunut pohjoisessa kaupungissa. Hänen isänsä Larry, äreä mutta vilpitön mies, oli myynyt vakuutuksia ovelta ovelle ihmisille, joilla hädin tuskin oli varaa niihin. Gloria ei uskonut, että sellaista enää 31

nykypäivänä tehtiin. Tuntui että hänen menneisyytensä oli jo hassunkurinen muinaismuisto – virtuaalitila, joka oli rakennettu tulevaisuuden museoon. Kun isä oli kotona eikä raahaamassa ikivanhaa salkkuaan torjuvalta ovelta toiselle, hän kyhjötti nojatuolissa takan ääressä, ahmi salapoliisiromaaneja ja siemaili maltillisesti olutta pienestä lasista. Glorian äiti Thelma oli osa-aikatyössä läheisessä apteekissa. Töissä hän käytti polvipituista valkoista takkia, jonka lääketieteellistä ilmettä hän tasapainotti isoilla tekohelmi-kultakorvakoruilla. Hän väitti, että apteekissa sai kuulla ihmisten intiimeimmät salaisuudet, mutta pienen Glorian käsityksen mukaan hänen työnsä oli vain pohjallisten ja pumpulin myymistä ja jännittävintä siinä oli jouluikkunan koristeleminen hopeanauhalla ja Yardleyn kosmetiikkalahjapakkauksilla.

Glorian vanhempien elämä oli harmaata ja apeaa, eivätkä tekohelmikultakorvakorut tai salapoliisiromaanit sitä kirkastaneet. Gloria oletti, että hänen oma elämänsä olisi aivan toisenlainen – että hänen päälleen sataisi gloriaa (niin kuin nimikin vihjasi), että hänen sisällään ja ympärillään loistaisi valo ja hän jättäisi jälkeensä liekehtivän vanan kuin komeetta. Niin ei ollut käynyt!

Beryl ja Jock, Grahamin vanhemmat, eivät olleet kovin erilaisia kuin Glorian vanhemmat, sillä vaikka he olivat varakkaampia ja seisoivat korkeammalla yhteiskunnan tikkailla, heillä oli samat vaatimattomat odotukset. He asuivat mukavassa yksikerroksisessa omakotitalossa Corstorphinessa, ja Jock omisti pienehkön rakennusfirman, jolla hän ansaitsi mukavasti. Graham oli opiskellut vuoden maa- ja vesirakentamista Napierin yliopistossa (”yhtä helvetin ajanhaaskausta”) ennen kuin oli mennyt mukaan isänsä yritykseen. Kymmenen vuoden kuluttua hän istui jo oman imperiuminsa johtokunnan huoneessa: Hatter Homes, kunnon koteja kunnon ihmisille. Gloria oli keksinyt iskulauseen vuosia sitten, ja nyt häntä harmitti.

Grahamin ja Glorian häät oli pidetty Edinburghissa eikä Glorian kotikaupungissa (Gloria oli muuttanut Edinburghiin opiskelemaan), ja hänen vanhempansa olivat matkustaneet paikalle halvalla meno-paluu­ lipulla ja lähteneet pois heti kun kakku oli leikattu. Kakku oli Grahamin äidin joulukakku, joka oli pikaisesti koristettu häihin sopivaksi. Beryl 32

leipoi aina kakkunsa syyskuussa, pani sen ruokakomeroon kypsymään valkoisiin liinoihin käärittynä, otti hellästi esiin joka viikko ja valeli päälle brandya kuin kastevettä. Joulun aikaan valkoiset liinat olivat tahriutuneet mahonginvärisiksi. Häissä Beryl hermoili kakkunsa puolesta, sillä sen laskettu aika ei olisi ollut vielä aikoihin (he menivät naimisiin lokakuun lopulla), mutta hän pysyi urheana, kuorrutti kakun tapansa mukaan marsipaanilla ja pikeerillä ja pani keskelle lumiukon sijasta muovisen hääparin, joka valssasi vähemmän vakuuttavan näköisesti. Kaikki olettivat, että Gloria oli raskaana (ei hän ollut), ikään kuin Graham ei olisi voinut ottaa häntä vaimokseen mistään muusta syystä.

Ehkä heidän päätöksensä mennä naimisiin maistraatissa oli saanut vanhemmat hieman tolaltaan. ”Emmehän me ole kristittyjä”, Graham oli sanonut, ja se oli totta. Graham oli jyrkkä ateisti, ja Gloria – joka oli neljäsosaksi Leedsin juutalainen ja neljäsosaksi Irlannin katolinen ja kasvatukseltaan West Yorkshiren baptisti – oli passiivinen agnostikko, vaikka olikin merkinnyt paremman puutteessa sairaalalomakkeeseen ”Skotlannin kirkko”, kun häneltä oli kaksi vuotta sitten leikattu vaivaisenluu Murrayfieldin yksityissairaalassa. Jos hän ylipäätään joskus kuvitteli Jumalaa, hän näki epämääräisen olennon, joka häälyi hänen vasemman olkapäänsä takana kuin nalkuttava papukaija.

Kauan sitten Gloria oli istunut baarijakkaralla pubissa George IV Bridgellä Edinburghissa yllään (vaikka nyt se tuntuikin uskomattomalta) uskaliaan lyhyt minihame, poltellut hämillisesti Embassya, juonut giniä ja appelsiinimehua ja toivonut näyttävänsä nätiltä muiden opiskelijoiden väitellessä kiivaasti marxismista hänen ympärillään. Hänen poikaystävänsä Tim – hontelo nuorukainen, jolla oli valkoisen pojan afro ennen kuin minkäänlaiset afrot olivat muotia – oli porukan äänekkäimpiä ja huitoi käsiään aina lausuessaan sanat ”tavaranvaihto” ja ”lisäarvon suhdeluku”, ja Gloria siemaili juomaansa, nyökkäili viisaasti ja toivoi, ettei kukaan kysyisi hänen mielipidettään, sillä hän ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä heidän puheistaan. Hän opiskeli toista vuotta historiaa mutta laiskaan huolettomaan tyyliin, piittaamatta politiikasta (Arbroathin julistus ja Pallohuoneen vala) ja keskittyen 33

romantiikkaan (Rob Roy, Marie-Antoinette), mikä ei tehnyt hänestä opettajakunnan suosikkia.

Hän ei enää muistanut Timin sukunimeä, ei mitään muuta kuin mahtavan kiharapilven, joka oli kuin voikukan höytyväpallo. Tim julisti joukolleen, että nyt he kaikki olivat työläisiä. Gloria rypisti otsaansa, koska hän ei ollenkaan halunnut kuulua työväenluokkaan, mutta muut mumisivat myöntävästi – vaikka joka ikisen isä oli lääkäri, lakimies tai liikemies – ja juuri silloin joku ilmoitti kovalla äänellä: ”Paskapuhetta.

Te ette olisi mitään ilman kapitalismia, kapitalismi on pelastanut ihmiskunnan.” Ja se oli Graham.

Hänellä oli lampaannahkatakki, sellainen jota käytettyjen autojen kauppiaat pitivät, ja hän joi oluttaan yksin baaritiskin nurkassa. Hän näytti mieheltä, vaikkei ollut vielä edes kahtakymmentäviittä, mikä Glorian nykyisestä näkökulmasta oli mitätön ikä. Ja sitten hän kumosi tuoppinsa, kääntyi katsomaan Gloriaa ja kysyi: ”No, miten olisi?” ja Gloria liukui baarijakkaralta ja seurasi häntä kuin koira, koska Graham oli niin väkevä ja vetovoimainen verrattuna voikukkapäiseen poikaan.

Ja nyt kaikki olisi kohta lopussa. Eilen oli poliisin talousrikosyksikkö tehnyt yllättävän mutta kohteliaan vierailun Hatter Homesin pääkonttoriin Queensferry Roadille, ja Graham pelkäsi, että poliisi aikoi suunnata valokeilansa hänen liiketoimintansa salakähmäisiin sopukoihin. Hän oli tullut kotiin myöhään ja juovuksissa, kulauttanut kurkkuunsa Macallan-viskin tuplana edes maistamatta sitä ja lysähtänyt sohvaan tuijottamaan televisiota kuin sokea. Gloria paistoi hänelle lampaankyljyksen ja lämmitti perunoita ja kysyi: ”Löysivätkö ne siis sinun salaiset kirjasi?” ja Graham nauroi kolkosti ja vastasi: ”Eivät ne ikinä löydä minun salaisuuksiani”, mutta ensimmäisen kerran heidän kolmekymmentäyhdeksänvuotisen taipaleensa aikana hän ei kuulostanut rehvakkaalta. Takaa-ajajat lähestyivät, ja hän tiesi sen.

Grahamin kompastuskiveksi oli osoittautunut muuan niitty. Hän oli ostanut viheralueen, johon ei ollut rakennuslupaa. Hän oli saanut maan halvalla – maa ilman rakennuslupaa kun on pelkkä niitty – ja kas kummaa, puolen vuoden kuluttua rakennuslupa oli hellinnyt, ja nyt 34

kaupungin koillisreunalle kohosi rumia kahden, kolmen ja neljän makuuhuoneen ”perheasuntoja”.

Oli tarvittu vain mukava pieni rahasumma jollekin rakennusviraston ihmiselle, samanlainen maksu joita Graham oli suorittanut satapäin ennenkin – rasvannut rattaita, niin kuin hän sanoi. Grahamille koko homma oli ollut pikkujuttu, sillä hänen korruptionsa ulottui paljon laajemmalle, syvemmälle ja kauemmas kuin yksi vihreä niitty kaupungin laidalla. Mutta usein juuri pienet asiat koituvat isojen miesten kohtaloksi.

Kun ambulanssi oli vienyt Peugeotin kuljettajan pois, poliisit alkoivat ottaa lausuntoja jonottajilta. ”Toivottavasti valvontakameroihin on jäänyt jotain”, toinen heistä sanoi ja osoitti korkealla seinässä olevaa kameraa, jota Gloria ei ollut huomannut. Gloriasta oli mukavaa, että oli kameroita jotka kuvasivat kaikkia kaikkialla. Viime vuonna Graham oli asennuttanut uuden huippuluokan valvontajärjestelmän heidän taloonsa: kameroita, infrapunatunnistimia, hätänappeja ja ties mitä kaikkea. Gloria oli kiintynyt avuliaisiin pikku robotteihin, jotka partioivat hänen pihallaan valppain silmin. Ennen ihmisiä oli valvonut Jumalan silmä, nyt sen teki kameran linssi. ”Hänellä oli koira”, Pam sanoi ja pöyhötti itsetietoisesti aprikoosinsävyistä tukkaansa. ”Kaikki muistavat koiran.” Poliisi huokaisi. ”Olen saanut monta erittäin tarkkaa kuvausta koirasta, mutta Hondan kuljettajaa on kuvailtu tummaksi, vaaleaksi, pitkäksi, lyhyeksi, laihaksi, lihavaksi, noin kaksikymmentäviisivuotiaaksi, viisikymppiseksi. Kukaan ei edes kirjoittanut ylös rekisterinumeroa – luulisi että joku olisi älynnyt tehdä edes sen.” ”Niin”, Gloria myönteli. ”Niin luulisi.”

He myöhästyivät BBC:n radionauhoituksesta. Pam oli riemuissaan saatuaan draamaa komedian sijaan. ”Ja torstaina menen kirjafestivaaleille”, hän sanoi. ”Oletko varma ettet halua tulla mukaan?” Pam ihaili jotakuta dekkaristia, joka oli tulossa lukemaan sinne. Gloriaa eivät dekkarit kiinnostaneet. Ne olivat 35

imeneet elämän hänen isästään, ja sitä paitsi maailmassa oli muutenkin ihan tarpeeksi rikoksia – pitikö niitä vielä mennä lisäämään, vaikka vain fiktiivisesti? ”Se on sellaista pakoa todellisuudesta”, Pam puolusteli.

Jos pakoa kaipaa, niin siitä vain autoon ja pois, ajatteli Gloria. Glorian lempikirja oli edelleen Annan nuoruusvuodet, joka oli lapsena edustanut hänelle ihanteellista mutta ei kuitenkaan saavuttamatonta maailmaa. ”Voitaisiin mennä teelle jonnekin”, Pam ehdotti, mutta Gloria kieltäytyi sanomalla: ”Minulla on hommia kotona”, ja Pam kysyi: ”Mitä hommia?” ”Hommia vain”, Gloria vastasi. Hän halusi huutaa kaksi Staffordshiren posliinivinttikoiraa eBaysta, ja koska kauppa sulkeutuisi kahden tunnin kuluttua, hänen pitäisi olla silloin kotona. ”Oletpas sinä salaperäinen.” ”En ole”, Gloria sanoi.

36

4

K

irkas valo lankesi valkoiseen neliöön ja sai ympäröivän pimeyden näyttämään entistä sankemmalta. Neliöön astui joka sivulta ihmisiä, yhteensä kuusi. He kävelivät kovaa vauhtia, risteilivät toistensa ohi niin, että muistuttivat sotilaita, jotka suorittavat monimutkaista harjoitusnäytöstä paraatikentällä. Yksi pysähtyi ja alkoi heiluttaa käsiään ja pyöritellä olkapäitään kuin olisi valmistautunut vaativaan urheilusuoritukseen. Kaikki kuusi alkoivat puhua hölynpölyä. ”Uniikki New York, uniikki New York, uniikki New York”, hoki yksi mies, ja yksi naisista vastasi: ”Vauvanvaunun kumipuskurit, vauvanvaunun kumipuskurit”, ja teki samalla ilmeisesti taiji-liikkeitä. Mies, joka oli heilutellut käsiään puhui nyt itsekseen nopeasti, henkeä vetämättä: ”Uinuthuonommin-kuin-jos-hiiri-pakotetaan-asettumaan-taloksi-kissankorvaan-pieni-lapsi-jolle-on-tulossa-hampaat-saisi-nukkua-kanssasiparahtaisi-kuin-sinä-olisitkin-levoton-vuodetoveri.” Yksi nainen pysähtyi kesken järjettömän kävelynsä ja julisti: ”Pulleat pörheät pennut, pulleat pörheät pennut, pulleat pörheät pennut.” Tuntui kuin olisi katsonut vanhanaikaisen mielisairaalan asukkeja.

Pimeästä käveli valoneliöön mies, joka taputti käsiään ja sanoi: ”Okei, jos kaikki ovat lämmitelleet tarpeeksi, niin aloitetaan pukujen kanssa.”

Jackson mietti, oliko nyt hyvä hetki ilmaista, että hän oli paikalla.

Näyttelijät – ”seurue” – olivat tehneet aamupäivällä teknisen läpimenon.

Iltapäivällä olisi pukuharjoitus, ja Jackson oli toivonut, että voisi viedä Julian lounaalle sitä ennen, mutta kaikki esiintyjät olivat jo sonnustautuneet ruskeisiin ja harmaisiin mekkoihin, jotka muistuttivat perunasäkkejä. Jackson masentui heidät nähdessään. Hänelle teatteri merkitsi hyvää hupinäytelmää mieluiten innostuneen lapsen seurassa, vaikka ei hän tietenkään olisi paljastanut näkemystään täällä.

37