Kelmit
Jyrki Heino Kellari · 2012 Kello · 2014 Kelmit · 2016
·2·
Jyrki Heino
- Eli tarina häikäilemättömästä juonittelusta ja ilkeämielisistä teoista, joiden selvittelyyn luutnantti Carl Wennehielm ryhtyy Turussa vuonna 1800.
S&S Helsinki
·3·
Kelmit
©Jyrki Heino ja
Kustantamo S & S 2016 i s b n 9 7 8 - 9 5 1 - 5 2 - 3 9 8 8 -4 Graafinen muotoilu ja taitto: Anders Carpelan Painopaikka: Bookwell Oy, Porvoo 2 0 1 6
·4·
{
Henkilöitä }
Luutnantti Carl Wennehielm, turkulainen sotainvalidi Kaupunginviskaali John Appengren, virkavallan edustaja Mamselli Carin Mannelin, Wennehielmin taloudenhoitaja Tohtori Lars Wendenius, Akatemian kirjastonhoitaja, Wennehielmin ystävä Kauppias Johan Sundelin, suurporvari, Wennehielmin serkku Rouva Giulia Gattinara, Piemontesta syntyisin oleva tukholmalainen Rouva Ebba Trast, kylpylöissä viihtyvä merikapteenin vaimo Herra Petrus Junelin, nimikuulu mystikko ja okkultisti Ratsumestari Frans Victor Orre, historian harrastaja Porvoon seudulta Rouva Amanda Orre, edellisen vaimo Alilaamanni Sigfrid Österbeck, vaasalainen virkamies Rouva Linnea Österbeck, edellisen vaimo Herra Jacob Österbeck, edellisten poika, Ronperin kauppahuoneen palveluksessa Kauppias Matias Ronperi, turkulainen suurporvari, valtiopäivämies Herra Anders Ronperi, kauppiaan veljenpoika Herra Isak Finman, kauppiaan oikea käsi Kirkkomaalari Claes Hägg, kiertelevä taidemaalari ·5·
Kelmit
·6·
PROLOGI
Miehen piipussa paloi pehmeäarominen tuontitupakka – liian
kallista laatua hänelle – mutta vastaisuudessa kenties jokapäiväinen nautinto. Pihapenkki oli tuulelta suojassa, ja päivänpaiste lämmitti paikan mukavaksi. Auringon kirkas valo häikäisi, ja mies antoi luomien painua kiinni. Hänen suljettujen silmiensä edessä alkoivat hyppiä oudot kirjainmerkit, mikä sai hänet hymähtämään. Hän oli omasta mielestään taitava ammatissaan, jopa lahjakas, mutta onni oli häntä aina karttanut. Toivoa oli silti jäljellä. Hän ei ollut vielä liian vanha nauttimaan elämästä, jos siihen tarjoutuisi mahdollisuus. Tilaisuuteen oli vain uskallettava tarttua, ja nyt hetki vaikutti otolliselta. Taannoinen tilaus, josta maksettiin hyvin, oli itsessään suotuisa enne. Tärkeämpää oli kuitenkin, että mies arveli päässeensä perille tarkoin varjellusta salaisuudesta. Hankkeesta, joka oli erittäin tärkeä eräille henkilöille. Hän uskoi pitävänsä hallussaan tietoa, joka olisi muutettavissa rahaksi. Raukeus alkoi voittaa odotuksen tuoman levottomuuden. Viime vuosina heikoksi käynyt kuulo eristi hänet ulkomaailmasta. Juuri kun hän oli lipumassa unien utuun, kirkas valonleimahdus katkaisi haaveilun. Murtuvan kallon rusahdus säesti miehen matkaa tuonpuoleiseen.
·7·
Kelmit
·8·
ENSIMMÄINEN LUKU, jossa tutustutaan Naantalin Viluluodon kaivohuoneelle kertyneeseen säätyläisjoukkoon ja jossa selviää, miksi luutnantti Carl Wennehielm on mukana prunnia juomassa.
1. Naantalin kaupunki oli muinoin noussut nunnien konventin ympärille, mutta viimeinenkin Pyhän Birgitan sääntökunnan sisarista oli jo ehtinyt levätä mullan alla pitkän tovin. Uusi aika ei enää suosinut kieltäymystä tai maailmasta luopumista. Niiden sijasta ihmiset olivat kiinnostuneita hilpeästä seurasta ja maallisen ruumiinsa hyvinvoinnista. Pienen kaupungin onneksi Kaitselmus oli sallinut maanalaisen vesisuonen tunkeutua läpi matalan kummun Viluluodossa ja ohjannut viisaat lääkärit perustamaan lähteen vettä tarjoilevan kaivohuoneen, jonka suojissa terveyttään saattoivat vaalia ainakin varakkaimmat. Kaivohuoneen omistajat olivat avanneet kauden tavanomaista aikaisemmin, koska innokkaita prunninjuojia oli tarjolla. Viluluodon veden virkistävään voimaan oli tutustumassa myös luutnantti Carl Wennehielm. Hän hytisi kaivohuoneen vieraalleen vuokraamassa kamarissa. Luutnantti oli kiertänyt liinan kaulansa ympärille ja kietonut viltin tiukasti hartioilleen. Suomen eteläisimmissäkään osissa kesäkuun alku ei vielä varsinaisesti uhkunut suven lämpöä. ·9·
Kelmit
Elettiin Herran vuotta 1800. Valistuneimmat aavistivat maailman muuttuvan kiihtyvällä vauhdilla, vaikka päivät yhä seurasivat toisiaan näennäisen samankaltaisina. Monet tervehtivät edistystä riemulla, mutta useimmat kavahtivat tulevaisuuden arvaamattomuutta. Uuden sataluvun käynnistyessä luutnantti Wennehielm lähestyi viittäkymmentä ikävuotta. Vatsa oli pulskistunut sopivan miehekkääksi ja muutenkin hän oli mielestään hyvässä ruumiin kunnossa, lukuun ottamatta nuoruuden päivinä sodassa ruhjoutunutta jalkaa. Sen kanssa luutnantti oli vähitellen oppinut elämään, ja kepin avulla kulku sujui sutjakkaasti. Kamarin ikkunasta Wennehielm näki katetun lähteen, jonka vedellä hänen oletettiin palauttavan elinnesteidensä tasapainon seuraavan viikon aikana. Luutnantti ei suuresti hoitoihin uskonut, mutta oli hankkiutunut kaivohuoneelle ystäviensä patistamana. Wennehielmin mielestä moinen huolehtiminen oli jonninjoutavaa, vaikka hän myönsi todeksi mielensä apeuden. Hänen unensakin olivat väritöntä tyhjyyttä, jäätyneitä järvenselkiä ja sateisia syysaamuja, ja niissä vallitsi loputon hiljaisuus. Wennehielm tuijotti kolean pohjoistuulen levotonta kisailua rannan kaisloissa ja leppien lehvästöissä. Sitten hänen katseensa kääntyi vuokrahuoneeseen, joka oli sisustettu yksinkertaisesti, mutta mallikelpoisia kalusteita käyttäen. Kaivohuoneen tavoitteena oli selvästi houkutella asiakkaita, jotka olivat tottuneet keskimääräistä parempaan. Nämä maksoivat täysihoidosta, johon sisältyi huoneen lisäksi kolme ateriaa päivässä. Palveluita ja vieraiden keskinäistä seurustelua varten oli rakennettu päätalo, jossa oli ruokasalin lisäksi pienempi kamari ja kaksi förmaakia. Prunnimestari ja kaksi avustajaa varmistivat herrasväen viihtyvyyden. Wennehielm väsyi lopulta huoneessaan värjöttelemiseen. Hän päätti ryhdistäytyä ja siirtyä salonkiin. Sateen ryvettämällä polulla luutnantti löntysteli välinpitämättömästi läpi lätäkköjen. · 10 ·
Ensimmäinen luku
Päästyään perille hän havaitsi sukkiensakin vettyneen, mikä myöhemmin kostautuisi kolotuksena rampautuneessa jalassa. Toinenkin vieras oli jo hakeutunut förmaakiin. Wennehielm etsiskeli rouvan nimeä mielessään. Trast se taisi olla, Ebba Trast. Hän oli vaihtanut muutaman sanan rouva Trastin kanssa jo edellisenä iltana. Rouva vaikutti hieman luutnanttia itseään vanhemmalta. Tämä oli kertonut miehensä olevan merikapteeni, joka viipyi alati matkoillaan. Ebba-rouvan poikkeuksellisen puheliaisuuden havaitsemiseen riitti muutaman minuutin oleskelu samassa huoneessa. Elämäänsä kuvaillessaan rouva oli ilmehtinyt eloisasti pyöreillä kasvoillaan ja puhjennut tuon tuosta hekotukseen. Syntyperäänsä rouva Trast ei ollut suostunut paljastamaan vaan oli vastannut laveasti: ”Tietäkää, herra luutnantti, että minä en ole oikeastaan mistään kotoisin. Silloin harvoin, kun olen aloillani, saatan oleilla esimerkiksi Tukholmassa. Turussa käyn vain satunnaisesti.” Uhkea rouva Trast oli sonnustautunut rohkeasti uurrettuun mekkoon, mutta Wennehielm oli huomannut vain puvun hapsuuntuneet hihansuut. Nyt päivänvalossa asu näytti vieläkin kauhtuneemmalta. Koko valtakunnan talous oli huonoissa kantimissa ja säätyläistenkin köyhtyminen oli selvästi nähtävissä. Rouva Trast pulputti lakkaamatta. Hän kertasi ensin pahimmat vaivansa, luuvalon ja ajoittaiset päänsäryt, ja jatkoi sitten jutustelua aivan yhtä yhdentekevistä aiheista. Wennehielm tyytyi nyökkäilemään sopivissa kohdin. Yhtäkkiä ja täysin yllättäen rouva Trast käänsi keskustelun suunnan: ”Herra luutnantti on täällä aivan yksin. Entä arvoisa rouva Wennehielm?” ”Jäin puoli vuotta sitten leskeksi”, Wennehielm totesi rauhallisella äänellä, jopa arkipäiväiseen sävyyn. Samalla hän hämmästeli, oliko painajaismaisista päivistä jo todellakin kulunut niin · 11 ·
Kelmit
kauan. Puolison kuoleman jälkeen hänen maailmansa oli muuttunut epätodelliseksi. Hänen turtuneessa mielessään ei liikkunut yhtään mikään, eikä hän juuri ajatellut vaimoaan. ”Herra luutnantti, olen syvästi pahoillani. Otan osaa suruunne. Emme kukaan voi tietää aikaa emmekä paikkaa, jonka Jumala on lopullemme säätänyt”, rouva Trast siunaili hurskaasti. Vainajan muistoa kunnioittaen rouva vaikeni, mutta siinä samassa hänen mielenkiintonsa kohdistui pihalle kolisteleviin kärryihin. Sekä hän että Wennehielm siirtyivät ikkunan luo. He näkivät pitkän ja laihan miehen antavan rengeille ohjeita lukuisten matka-arkkujensa käsittelyyn. Rouva Trast etsi vihertävästä lasiruudusta tasaista kohtaa, jonka läpi näkisi selvemmin. Kun mies käänsi kasvonsa kohti, vetäisi rouva rivakasti henkeä ja kavahti taaksepäin. ”Tunnetteko miehen entuudestaan?” Wennehielm hämmästyi. Rouva Trast ei pystynyt täysin peittämään hermostustaan. ”Olen tavannut hänet. Hän on Petrus Junelin. Kuten jo kerroin, vierailen usein kaivohuoneilla ja kylpylöissä. Tunnen siis paljon ihmisiä, mutta en odottanut törmääväni Juneliniin meren tällä puolen.” ”Muistan kuulleeni tuon nimen. Onko Junelin se okkultisti, joka oli vuosia sitten Kaarle-herttuan palveluksessa? Yhteydenpito tuonpuoleiseen taitaa olla Junelinin merkittävin taito.” ”Sama mies. Aikanaan hyvin tunnettu nekromantti. Ilmestyi kuin tyhjästä Kustaa-kuninkaan Kaarle-veljen sihteeriksi ja vallan ytimeen. Kukaan ei ollut kuullut Petrus Junelinista aikaisemmin, ja miehen syntyperä lienee yhä hämärän peitossa. Hän menetti kuitenkin Kaarle-herttuan suosion ja lähti kiertelemään Eurooppaa. Vasta jokunen vuosi sitten hän palasi Tukholmaan. Miksi ihmeessä mies on tullut Naantaliin?” Wennehielm ei jaksanut kiinnittää sen kauemmin huomiota · 12 ·
Ensimmäinen luku
rouva Trastin kysymykseen kuin Petrus Junelinin puuhiin. Puolison kuoleman mainitseminen oli herättänyt ahdistuksen, joka nopeasti valtasi hänen mielensä.
2. Kirjankuvittaja Joachim Blathin jälkeensä jättämä vähäinen omaisuus aiottiin myydä julkisella huutokaupalla Turun kaupungin Luostarikorttelissa iltapäivällä kello yksi. Tapahtumasta oli ilmoitettu hyvissä ajoin Åbo Tidning - sanomalehdessä, mutta montakaan ihmistä ei ollut paikalle vaivautunut. Sää oli kolea, ja sen lisäksi aikojen huonous ja yleinen rahapula verottivat yleisöä. Kirjankuvittaja oli ollut kotikaupungissaan tunnettu ammattimies, jonka yksinkertaisia piirroksia jopa arvostettiin, mutta vaurastumiseen se ei ollut riittänyt. Helatorstain jälkeisenä perjantaina Joachim Blathin elämä oli päättynyt neljänkymmenen vuoden iässä ikävällä ja poikkeuksella tavalla, mikä oli herättänyt paljon keskustelua paitsi kohtalon arvaamattomuudesta myös palvelusväen huolimattomuudesta. Hänen kuolemakseen oli nimittäin koitunut raskas, vedellä ja luilla täytetty rautapata. Piian oli väitetty laskeneen astia päärakennuksen keittiön avoimen ikkunan laudalle. Onnettomuudekseen kirjankuvittajalla oli ollut tapana poltella piippuaan juuri kyseisen akkunan alle sijoitetulla penkillä, ja varomattomasti jäähtymään jätetty keittoastia oli pudonnut kelpo kuvittajan päähän ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta surmaten tämän siinä silmänräpäyksessä. Kohtalon välikappaleena oli saattanut toimia talon Hannipaaliniminen kissa, jolla ei ollut lupa liikkua keittiössä, mutta jota siitä huolimatta epäiltiin padan töytäisemisestä. Edesvastuuttoman piian rangaistus oli parhaillaan pohdittavana. Piika tosin vannoi, että pata ei ollut voinut pudota edes häijyn · 13 ·
Kelmit
kissan toimesta, mutta väitteen tulkittiin kuvastavan lähinnä uppiniskaisuutta ja vastuunpakoilua. Normaalien häpeä- ja raipparangaistusten ei siten katsottu riittävän, vaan naista vaadittiin suljettavaksi kaupungin kehruulaitokselle oppimaan huolellisuutta, kuuliaisuutta ja nöyryyttä. Kaupunginviskaali John Appengren ei ollut ilmestynyt paikalle virkatehtävissä, vaan koska hänen vaimoaan viehättivät kuparipiirrokset. Viskaali halusi selvittää, löytyisikö sellaisia kirjankuvittajan jäämistöstä. Myynnissä olevien esineiden tutkimiseen ei paljon aikaa kulunut. Kaupan oli monenlaisia kupari- ja puukaiverruksissa tarpeellisia työvälineitä, yksinkertaisia huonekaluja ja vainajan vaatteita, mutta ne eivät Appengreniä kiinnostaneet. Kuparipiirroksia löytyi muutamasta puisesta laatikosta, joihin oli kasattu myös muuta irtainta samassa erässä myytäväksi. Yksi painokuvista näytti ihan kelvolliselta, ja viskaali arveli, että se saattaisi hyvinkin miellyttää hänen vaimoaan. Kun Appengren oli perehtynyt tavaroihin, hänelle jäi vielä aikaa tutustua pihapiiriin. Tontinomistajan asuttaman päätalon lisäksi pihaa reunusti pitkä talousrakennusten rivistö ja kaksi pientä asuintölliä. Kirjankuvittaja oli vuokrannut itselleen toisen näistä rapistuneista hökkeleistä. Hän oli ilmeisesti jakanut aitan ja vajan väliin rakennetun apukeittiön naapuritönön asukkaiden kanssa. ”Kas vain. Herra kaupunginviskaalikin on saapunut paikalle. Onko viskaali täällä tutkiakseen kaivertaja Blathin onnetonta kuolemaa?” lausahti Appengrenille tuttu ääni, joka kuului kaupungin järjestyskaartin kornetille. ”Hyvää päivää, herra kornetti. Olin poissa paikkakunnalta, kun onnettomuus sattui, enkä ole osallistunut tutkintaan. En toimi myöskään syyttäjänä piikaa vastaan käytävässä oikeusjutussa.” ”Minä puolestani olin ensimmäisten joukossa surmapaikalla. Tässä Blath makasi verissä päin ja elottomana. Tämän penkin vierellä.” · 14 ·
Ensimmäinen luku
Appengren nosti katseensa kohti penkin yläpuolella olevaa ikkunaa. Kovin suuri se ei ollut, mutta jos karmit oli irrotettu, niin aukko oli hyvinkin rautapadan mentävä. ”Näin meidän kesken sanottuna, herra viskaali. Piika on tietenkin syyllinen, mutta en ymmärrä, miten pata on voinut pudota itsestään tai edes tuon kissan ansiosta”, kornetti lähes kuiskasi. Hän nyökkäsi kohti lautakasan takaa killittävää mustavalkoista kollia. Appengren nousi penkin päälle seisomaan. Hän oli tarpeeksi pitkä nähdäkseen sisälle keittiöön. Viskaali ihmetteli mielessään, mihin pata olisi voitu laskea. Kornetti oli aivan oikeassa. Ikkunan sisäpuolella oleva lauta ei viettänyt ulospäin. Päin vastoin. Padan olisi luullut romahtavan keittiön lattialle, jos se olisi ollut pudotakseen. ”Olisiko mahdollista, että piika on ihan tahallaan työntänyt padan ikkunasta?” Appengren arvuutteli. ”Useampi ihminen vahvistaa, ettei piika ollut päärakennuksessa vaan toisessa pihan hökkeleistä, kun onnettomuus tapahtui”, kornetti vastasi. ”Ehkä piika oli nostanut keittoastian aivan reunalle ja jättänyt vielä jotain sen pohjan alle, niin että pata oli pahasti kallellaan.” ”Jotain sen tapaista hänen on täytynyt tehdä.” Appengren ei vaivannut päätään onnettomuudella sen enempää vaan lyöttäytyi huutokauppaväen seuraan. Hän istuutui penkille odottelemaan kaupanteon alkamista. Kaupunginviskaali suunnitteli antavansa painokuvan lahjaksi vaimolleen. Tänään puoliso oli sopivasti vierailulla omien vanhempiensa luona yhdessä perheen pian kolme vuotta täyttävän pojan kanssa. Appengren myhäili ajatellessaan poikaansa, josta oli varttunut vilkas ja vanttera miehenalku. Elämä sujui nyt mallikkaasti, mutta viskaali tiesi omastakin kokemuksesta, kuinka nopeasti oikukas kohtalo · 15 ·
Kelmit
saattoi muuttaa onnen epätoivoksi. Viskaalin myötätuntoiset ajatukset kääntyivät hänen ystäväänsä luutnantti Carl Wennehielmiin, joka oli menettänyt vaimonsa lyhyeksi jääneen avioliiton jälkeen. Eräänä iltana rouva Wennehielm oli kuuleman mukaan valittanut kovaa vatsakipua ja vaikuttanut kuumeiselta. Seuraavana päivänä hän oli kuollut. Wennehielmiä oli jo ehditty pitää ikuisena yksineläjänä, kun hänen lähipiirinsä oli huomannut luutnantin ihastuksen kapteeni Kärrhökin viehättävään Valborg-leskeen. Välittömästi Valborgin leskenvuoden umpeuduttua oli vietetty häitä, mutta onni ei kestänyt edes kahta vuotta. Myös Appengrenin ensimmäinen puoliso oli kuollut nuorena, joten hän ymmärsi ystävänsä murheen. Wennehielmillä oli aina ollut taipumusta ajoittaiseen synkkyyteen, mutta nyt, kun siihen olisi ollut aihe, tämä ei kuitenkaan vajonnut melankoliaan. Appengreniä kuitenkin huolestutti ystävänsä yleinen turtumus ja väsynyt välinpitämättömyys. Onneksi mies oli saatu patistettua Viluluodon kaivohuoneelle. Luutnantti tarvitsi voimia, koska hänen oli pian tehtävä tärkeä ratkaisu. Huutokauppa alkoi. Meklarina toimiva räätäli pyysi ensin tarjouksia huonekaluista, ja siirtyi sitten työvälineisiin. Odotusten mukaisesti hinnat jäivät alhaisiksi. Viimein ryhdyttiin myymään sekalaista tavaraa sisältäviä puulaatikoita. Appengren tarjosi muutamaa killinkiä itseään kiinnostavasta laatikosta, eikä kukaan innostunut nostamaan hintaa. Appengren oli jo poistumassa ostoksineen pihasta, kun porttikäytävästä sisään kiirehti säätyläisten tapaan pukeutunut mies. Tämän takin kaulukset olivat pystyssä ja hattu syvällä päässä. Mies askelsi puolijuoksua kohti tavaroita luovuttavan kirjurin pöytää. Appengren huomasi, kuinka kirjuri viittasi kädellään hänen suuntaansa, ja kuinka tuntematon pamautti nyrkillä pöytään. · 16 ·
Ensimmäinen luku
3. Viluluodon kaivohuoneen uusimman vieraan, herra Petrus Junelinin, kasvot olivat kapeat ja ilottomat. Hän hymyili varautuneesti esittäytyessään rouva Trastille ja luutnantti Wennehielmille. Pitkä kaula ja pullottava aataminomena saivat miehen näyttämään jopa riutuvalta. Hänen ihonsa kalpeutta korosti pikimustan parransängen metallinen hohde. Petrus Junelin muisteli tuntevansa rouva Trastin entuudestaan ja mainitsi kylpylän, jossa he olivat tavanneet. Wennehielmiä Junelin tuijotti suoraan silmiin, samalla lukien tämän kasvoja kuin lääkäri potilastaan. Petrus Junelin kertoi viettäneensä Turussa koko kevään, mutta kiireiden vuoksi hän ei ollut ehtinyt huvitilaisuuksiin eikä ollut muutenkaan osallistunut seurapiirien elämään. ”Liittyvätkö kiireet työhönne?” Wennehielm kysyi. Luutnanttia ei vastaus kiinnostanut, mutta olisi ollut töykeää jäädä tuppisuuksi. ”Minun kutsumukseni on tieteellinen mielenkiinto tuonpuoleiseen ja sen lisäksi lähimmäisteni auttaminen. Olen vierailulla Turussa ja sen ympäristössä edistääkseni näitä päämääriä”, Junelin vastasi. Kun herra Junelin oli mielestään seurustellut kohteliaisuuden vaatiman määrän, poistui hän purkamaan tavaroitaan käyttöönsä varattuun huoneeseen. Luutnantti Wennehielm ja rouva Trast jäivät kahdestaan vain muutamaksi minuutiksi, sillä pian heidän seuraansa liittyivät ratsumestari Frans Victor Orre ja tämän Amanda-rouva. Pariskunta oli saapunut jo edellisenä päivänä. Porvoon seudulla asusteleva ratsumestari oli lyhyenläntä ja erittäin vilkas mies, jolta riitti kommentti tai mielipide mihin hyvänsä asiaan. Hyväntuulisen sanailun lomassa upseeri naureskeli omille sukkeluuksilleen. · 17 ·
Kelmit
Amanda-rouvaa ratsumestarin jutut huvittivat, ja hän loi toistuvasti suopeita silmäyksiä mieheensä. Rouva piti silti puolensa suunvuoroja jaettaessa. Hän pälätti enimmäkseen perheen kahdesta jo aikuiseksi kasvaneesta pojasta, jotka hekin olivat hakeutuneet sotilasuralle. Vanhempi heistä oli äitinsä ylpeydeksi ylennyt jo kapteeniksi. ”Joko tapasitte herra Petrus Junelinin? Me näimme, kun hän kulki pihan poikki. Hän on todella poikkeuksellinen ihminen. Paitsi suuri okkultisti, hän on myös hyvin perillä Pohjolan historiasta”, julisti Orre. ”Ratsumestari on itsekin tiedemies ja filosofi, jonka kiinnostus kohdistuu menneisyyden tutkimiseen”, rouva Orre paljasti. Rouva Orre hymyili, kun esitteli miehensä kykyjä, mutta sitten hänen ilmeensä vakavoitui. ”Historia on puolisolleni jopa elämän ja kuoleman kysymys”, rouva lisäsi. ”Aivan. Moniin muinaisuuden mysteereihin pystyvät vastaamaan vain silloin eläneet ihmiset. Kuolleisiin yhteyttä pitävällä nekromantilla ja historioitsijalla on monia syitä tehdä yhteistyötä. Olenkin työskennellyt yhdessä herra Junelinin kanssa. Se on ollut todella antoisaa”, ratsumestari myönsi. Koska muut pitivät keskustelua yllä, Wennehielm vaipui rauhassa omiin mietteisiinsä. Hän ei edes kuullut, kuinka rouva Trast juorusi hänen tuoreesta leskeydestään. Luutnantti havahtui vasta ymmärrettyään, että kolmikko odotti häneltä vastausta rouvan esittämään kysymykseen. ”Olen pahoillani. Olin ajatuksissani, rouva Trast. Voitteko ystävällisesti toistaa sananne”, Wennehielm pyysi. ”Onko teillä lapsia, luutnantti Wennehielm? Lapset ovat suuri siunaus, josta tosin itse olen jäänyt paitsi.” ”Lapsia? On minulla yksi. Tytär”, Wennehielm kakisteli. Hän · 18 ·
Ensimmäinen luku
jäi pohtimaan vastauksensa merkitystä. Tytär asui vielä kotona, mutta kuinka kauan? ”Tytär? Sepä somaa. Mikä hänen nimensä on? Kuinka vanha hän on?” ”Sofia Eleonora. Hän syntyi viime vuoden syyskuussa.” ”Siis yhdeksän kuukauden ikäinen. Joko hän kävelee?” rouva jatkoi tenttaamista. Wennehielm oli hölmistynyt kysymystulvasta. Ei hän ollut tottunut keskustelemaan lapsestaan. Ensin tyttöä oli hoitanut äiti. Tämän kuoleman jälkeen Wennehielmin taloudenhoitaja mamselli Carin Mannelin oli ottanut ohjat käsiinsä. Kohtalon hetkellä Kaisa-mamselli oli löytänyt imettäjän ja hankkinut sukulaisensa lastenhoitajaksi. Tyttö oli ollut alkuun heiveröinen, ja äidittömän raukan epäiltiin menehtyvän, kuten orpojen kohtalona usein oli. ”Ilmeisesti hän ei vielä kävele”, Wennehielm arveli. Hänen onnekseen kysymykset tyrehtyivät, kun uudet vaunut saapuivat, ja koko seurue sai syyn siirtyä ikkunan luo. Ajopeleistä laskeutui keski-ikäinen pariskunta, joka silmäili arkaillen ympärilleen. ”Keitähän he ovat?” kysäisi rouva Trast. ”Minulle on kerrottu, että joukkoomme pitäisi vielä liittyä alilaamanni ja rouva Sigfrid Österbeck Vaasasta”, tiesi ratsumestari Orre. Nopeasti varmistui, että ratsumestari oli ollut oikeassa, kun alilaamanni ja rouva piipahtivat tervehtimään muita vieraita. Österbeck oli hiljainen mies, jonka kasvoissa huomio kiinnittyi suureen punertavaan nenään. Miehen hermostuneisuutta korosti läpi vartalon käyvä tutina. Rouva oli miestään pidempi ja hyvin laiha. Hän mainitsi etunimensä olevan Linnea, mutta ei virkkanut sen enempää. ”Meillä on täällä joukossamme myös todellinen kuuluisuus, · 19 ·
Kelmit
salatieteilijä Petrus Junelin. Olette aivan varmasti kuulleet hänestä”, ratsumestari Orre mainosti. Alilaamanni ja rouva Österbeck eivät vastanneet, mutta oli selvää, että he tunnistivat nimen. Rouva käänsi pienet kasvonsa kohti puolisoaan ja loi tähän kysyvän katseen silmillään, jotka vaivoin vilkahtivat raskaiden luomien alta. ”Herra Junelin on kuulu kyvystään auttaa ihmisiä heidän ongelmissaan”, rouva Orre valisti Österbeckin herrasväkeä. ”Ehkä meidänkin pitäisi”, rouva Österbeck sanoi. Hän osoitti sanat miehelleen. Alilaamanni ei sallinut vaimonsa jatkaa, vaan alkoi vääntelehtiä kiusaantuneena. ”Meidän on nyt etsittävä majapaikkamme, rouvaseni.” Alilaamanni Österbeckin ja hänen puolisonsa poistuttua myös Wennehielm ilmoitti vetäytyvänsä omaan huoneeseensa. Uupumuksesta huolimatta hän ymmärsi, että tärkeän kirjeen laatimista ei voisi enää lykätä.
4. Kaupunginviskaali Appengren oli ennättänyt kotiinsa. Hän laski huutamansa laatikon työpöydälle ja alkoi kopeloida sen sisältöä. Ensimmäiseksi käteen osuivat kaiverrettu kuparilaatta ja siitä tehdyt vedokset, joiden vuoksi viskaali oli tavarat ostanut. Kupari saattoi olla arvokasta tai ainakin kalliimpaa, mitä hän oli koko laatikosta maksanut. Ehkä huutokaupasta myöhästynyt mies olisi halunnut metallilevyn itselleen. Vedokset kuvasivat Turun kaupunkia, eivätkä olleet lainkaan huonoja. Seuraavaksi Appengren poimi esiin ohuen, kullanvärisen kehyksen, joka oli liian pieni, jotta sitä olisi voinut käyttää painokuvan ripustamiseen. Kaiken lisäksi lasi oli pahasti säröllä. · 20 ·