RANSOM RIGGS
T OI NEN ROM AANI
NEITI PEREGRINEN E R IS K U M M ALLI S I S TA LAPS ISTA Suomentanut Kaisa Kattelus
S&S
Englanninkielinen alkuteos Hollow City (Quirk Books, Philadelphia, Pennsylvania). Copyright Š 2014 Ransom Riggs All rights reserved. Kirjan oikeudet: Capricorn International Rights Agency. St. Albans, UK Kustantamo S&S, Helsinki kustantamo.sets.fi Painopaikka: ScandBook UAB, Liettua 2016 ISBN 978-951-52-4111-5
XT AXH. E RL EUHKI LUL E
Ja katso, meitä vastaan venhein sousi mies vanha, päässään aikakautten lumi, ja huusi näin: ”Voi teitä, kurjat sielut!
Näe ette enää taivaankantta koskaan: ma teidät saatan virran tuollepuolen ikuiseen pimeään ja kuumaan, kylmään.
Ja sinä siellä, ihminen, mi elät, pois riennä täältä, tää on ranta kuolon!” Mut kun hän näki, etten poistunutkaan...
Danten Helvetti, Kolmas laulu suomentanut Eino Leino
ERISKUMMALLISIA HENKILÖITÄ
Jacob Portman
Emma Bloom
Sankarimme, joka näkee ja vaistoaa kuorioita
Tyttö, joka pystyy tekemään tulen käsillään, Jacobin isoisän entinen tyttöystävä
Abraham Portman (kuollut)
Bronwyn Bruntley
Jacobin isoisä, jonka kuorio tappoi
Epätavallisen vahva tyttö
ERISKUMMALLISIA HENKILÖITÄ
Millard Nullings Näkymätön poika, kaiken eriskummallisen tutkija
Olive Abroholos Elephanta Tyttö, joka on ilmaa kevyempi
Horace Somnusson
Enoch O’Connor
Poika, joka kärsii ennenäyistä ja -unista
Poika, joka kykenee herättämään kuolleet eloon hetkeksi
ERISKUMMALLISIA HENKILÖITÄ
Hugh Apiston
Claire Densmore
Poika, joka hallitsee ja suojelee mahassaan asuvia mehiläisiä
Tyttö, jolla on ylimääräinen suu takaraivossaan; nuorin neiti Peregrinen eriskummallisista lapsista
Fiona Frauenfeld
Alma LeFay Peregrine
Hiljainen tyttö, jolla on eriskummallinen taito saada kasvit kasvamaan
Ymbryne, muodonmuuttaja, ajan hallitsija, Cairnholmin silmukan johtajatar, vangittu linnun hahmoon
ERISKUMMALLISIA HENKILÖITÄ
Esmerelda Avocet Ymbryne, jonka silmukkaan kapinalliset hyökkäsivät; kalmiaiden vanki
EI-ERISKUMMALLISIA HENKILÖITÄ Franklin Portman Jacobin isä; lintuharrastaja, joka haluaa kirjailijaksi
Maryann Portman Jacobin äiti; Floridan toiseksi suurimman apteekkiketjun perijä
Doctor Golan (kuollut) Kalmias, joka esiintyi psykiatrina huiputtaakseen Jacobia ja hänen perhettään ja jonka Jacob sittemmin surmasi
Ricky Pickering
Ralph Waldo Emerson (kuollut)
Jacobin ainoa tavallinen ystävä
Esseisti, luennoitsija, runoilija
O
S
A
YKSI
1. LUKU
M
e soudimme satamasta ohi keinahtelevien veneiden, joiden saumat tihkuivat ruostetta, ohi äänettömien merilintuneuvostojen jotka istuivat merirokkoisilla laiturinrauniolla, ohi kalastajien jotka nostivat katseensa verkoistaan ja tuijottivat meitä ilmeettöminä arvaillen varmaan, olimmeko totta vai kuvitelmaa, pelkkiä veden kuljettamia aaveita vai pian aaveiksi muuttuvia. Meidän kolmessa kiikkerässä veneessämme oli kymmenen lasta ja yksi lintu, ja me soudimme hiljaisen määrätietoisesti suoraan kohti ulappaa, missä ainoa turvasatama lähimaillakaan oli juuri se, josta nopeasti loittonimme, tuo karu saari, jonka aamunkoiton sinikultainen valo maalasi maagiseksi. Päämäärämme, Walesin rosoinen rannikko, siinsi hädin tuskin erottuvana tahrana kaukaisessa taivaanrannassa. Soudimme ohi vanhan majakan, joka etäältä näytti kovin rauhalliselta vaikka oli vasta viime yönä ollut järkyttävien tapahtumien näyttämö. Siellä pommit olivat räjähdelleet, luodit viuhuneet ja me olimme olleet vähällä hukkua; siellä minä olin tarttunut aseeseen, painanut liipaisinta ja tappanut ihmisen, mitä en vieläkään pystynyt käsittämään; siellä me olimme menettäneet neiti Peregrinen ja anastaneet hänet takaisin sukellusveneen kidasta – tosin niin pahasti vahingoittuneena ettemme pystyneet auttamaan häntä. Nyt hän kykki veneen perässä ja katseli, kun hänen rakentamansa turvapaikka katosi näkyvistä, loittoni jokaisella aironvedolla yhä kauemmas tavoittamattomiin. Viimein soudimme ohi aallonmurtajan ja aavalle selälle, sataman peilityynestä pieneen aallokkoon, joka loiski vasten veneiden kylkiä. Kuulin pilvistä lentokoneen hurinaa ja annoin airojen levätä, kurkotin kaulaani ja kuvittelin, miltä pieni laivastomme mahtoi näyttää taivaan korkeuksista: tämä maailma jonka olin valinnut, kaikki mitä minulla siellä oli, meidän koko kallisarvoinen eriskummallinen elämämme kolmessa hatarassa paatissa, jotka ajelehtivat rävähtämättömällä, rannattomalla aavalla. Armoa. 17
Veneet lipuivat vaivattomasti aallokossa, kaikki kolme rinta rinnan, ja suopea virtaus kuljetti meitä kohti rannikkoa. Me istuimme airoissa vuorotellen jotta kukaan ei uupuisi, joskin minä tunsin oloni niin vahvaksi, etten liki tuntiin suostunut luovuttamaan paikkaani kenellekään. Uppouduin vetojen rytmiin, piirsin airoillani pitkiä soikioita ilmaan aivan kuin olisin vetänyt luokseni jotakin vastahakoista. Hugh istui vastapäisissä airoissa, ja hänen takanaan kokassa istui Emma kartan ylle kumartuneena, silmät aurinkohatun kätkössä. Tuon tuosta hän nosti katseensa kartasta ja tähysi kohti taivaanrantaa, ja pelkästään hänen kasvojensa näkeminen auringossa antoi minulle uudenuutukaista tarmoa. Minusta tuntui, että voisin soutaa ikuisesti – kunnes Horace kysyi toisesta veneestä, kuinka paljon meidän ja mantereen välissä vielä oli merta, ja Emma katsoi ensin saarta ja sitten karttaa, mittaili sormillaan ja sanoi sitten hieman epäilevästi: ”Ehkä kuutisen kilometriä tai vähän yli.” Silloin Millard, joka myös oli meidän veneessämme, supisi jotain hänen korvaansa ja Emma rypisti otsaansa ja käänsi kartan sivuttain, rypisti uudelleen otsaansa ja sanoi: ”Siis kahdeksan.” Sillä hetkellä nuupahdin vähän – ja näin että toisille kävi samalla tavalla. Kahdeksan kilometriä: Matka, jonka olimme taittaneet tunnissa mahaamyllertävällä lautalla tullessamme Cairnholmiin joitakin viikkoja sitten. Etäisyys, jonka mikä tahansa moottorivene olisi surauttanut vaivattomasti. Pari kilometriä vähemmän kuin mitä huonokuntoiset enoni juoksivat joskus viikonloppuisin hyväntekeväisyysmielessä, ja vain hitusen enemmän kuin matka, jonka äiti kerskaili suorittavansa hienon kuntosalinsa soutulaitetunnilla. Mutta saarelle saataisiin lauttayhteys vasta noin kolmenkymmenen vuoden kuluttua, eikä soutulaitteissa taas ollut taakkana matkustajia sen paremmin kuin matkatavaroitakaan, eikä niiden kurssia tarvinnut alinomaa korjata. Pahinta oli, että tämä oli salakavalaa seutua, kuuluisaa siitä, että täällä meri ahmi laivoja sisuksiinsa: kahdeksan kilometriä ailahtelevaa oikukasta merta, pohja vihertyvien 19
hylkyjen ja merimiesten luiden peitossa, ja jossain pimeydessä, monen sylen syvyydessä, meidän vihollisemme väijyksissä. Ne meistä, jotka murehtivat näitä asioita, olettivat kalmiaiden olevan lähellä, vaanivan jossain alapuolellamme saksalaisten sukellusveneessä. Pakomme paljastuisi tuossa tuokiossa, ellei ollut jo paljastunut. Kalmiaat olivat nähneet niin paljon vaivaa neiti Peregrinen vangitsemisessa, etteivät varmasti luovuttaisi yhden epäonnistumisen jälkeen. Päivänvalossa sukellusvene ei uskaltautuisi pintaan, sillä taivaanrannassa lipui sotalaivojen jono kuin iso toukka ja taivaalla pitivät vahtia brittien lentokoneet, mutta yön tullen me olisimme helppo saalis. Kalmiaat kävisivät kimppuumme, veisivät neiti Peregrinen ja upottaisivat meidät muut. Niinpä me soudimme ja toivoimme vain, että ehtisimme rantaan ennen kuin pimeys lankeaisi. Soudimme, kunnes käsiä pakotti ja hartiat olivat solmulla. Soudimme, kunnes aamutuuli tyyntyi, aurinko alkoi paahtaa kuin suurennuslasin läpi, kaulusten alle kertyi hikeä ja minä tajusin, ettei kukaan ollut huomannut ottaa mukaan juomavettä ja että vuonna 1940 aurinkosuoja tarkoitti samaa kuin varjossa oleskelu. Soudimme, kunnes nahka hiertyi kämmenistä ja olimme aivan varmoja, ettemme pystyisi soutamaan enää vetoakaan, mutta soudimme silti vielä yhden vedon ja sitten vielä yhden ja yhden. ”Sinä valut hikeä”, Emma sanoi. ”Anna minun tulla soutamaan ennen kuin sulat olemattomiin.” Hänen äänensä havahdutti minut horteesta. Nyökkäsin kiitollisena ja päästin hänet airoihin, mutta kahdenkymmenen minuutin kuluttua halusin jo takaisin. Kun ruumis oli levossa, päähän luikerteli inhottavia ajatuksia: kuvittelin miten isä heräisi ja alkaisi etsiä minua Cairnholmin hotellihuoneistamme, löytäisi vain Emman hämmentävän kirjeen ja joutuisi paniikkiin. Äsken koetut kauhut välähtelivät mielessäni: hirviö vetämässä minua kitaansa, entinen psykiatrini suistumassa surman suuhun, jääarkun vainaja herää20
mässä henkiin ja raakkumassa tietojaan korvaani kurkunjäänteillään. Niinpä jatkoin soutamista huolimatta uupumuksesta, huolimatta siitä että selkärankani jäisi ikuiseen koukkuun ja kämmeneni hankautuivat vereslihalle – kiskoin vain lyijynraskaita airoja, jotka sekä veisivät henkeni että pelastaisivat sen, ja yritin olla ajattelematta yhtään mitään. Bronwyn, joka ei näyttänyt ollenkaan väsyneeltä, souti yhtä venettä aivan yksin. Olive istui häntä vastapäätä muttei auttanut ollenkaan, hän kun oli niin pikkuruinen, että olisi vain noussut airojen mukana ilmaan ja lennähtänyt taivaan tuuliin kuin leija. Niinpä Olive tyytyi huutelemaan kannustavasti Bronwynin puurtaessa kahden edestä – tai pikemminkin kolmen tai neljän, sillä vene oli lastattu täyteen matkalaukkuja ja laatikoita, jotka pullistelivat vaatteita, ruokaa, karttoja ja kirjoja ja lisäksi yhtä ja toista hyödytöntä: oli etikkaan säilöttyjä matelijansydämiä, jotka huljuivat purkeissaan Enochin merimiessäkissä, oli neiti Peregrinen talon irti räjähtänyt ovenkahva, jonka Hugh oli löytänyt ruohikosta matkalla veneille ja napannut muistoksi, koska ei omien sanojensa mukaan voisi elää ilman sitä, ja oli muhkea tyyny, jonka Horace oli pelastanut liekehtivästä talosta – se oli kuulemma hänen onnentyynynsä, ainoa mikä piti halvaannuttavat painajaiset loitolla. Jotkut tavarat olivat niin kallisarvoisia, että lapset takertuivat niihin jopa soutaessaan. Fiona puristi polviensa välissä purkkia, jossa oli matoista multaa puutarhasta. Millard oli juovittanut kasvonsa pommin jauhamalla tiilipölyllä, mikä oli vähän outoa mutta ilmeisesti jonkinlainen sururiitti. Vaikka heidän vaalimansa muistot tuntuivatkin hieman erikoisilta, heitä oli pakko ymmärtää, sillä mitään muuta ei enää ollut jäljellä heidän kodistaan. Vaikka he tiesivät, että se oli mennyttä, he eivät vielä osanneet päästää siitä irti. Kun olimme soutaneet kolme tuntia kuin kaleeriorjat, etäisyys oli kutistanut saaren kämmenen kokoiseksi. Näin kaukaa se ei muistuttanut lainkaan sitä uhkaavaa, kallioiden reunustamaa linnoitusta, jonka olin ensimmäisen kerran nähnyt jokunen viikko 21
sitten – nyt se näytti hauraalta, nyt se oli kuin kivensiru, jonka aallot voisivat viedä mennessään. ”Katsokaa!” Enoch huusi ja nousi seisomaan viereisessä veneessä. ”Se häviää!” Aavemainen sumu sulki saaren sisäänsä ja peitti sen näkyvistä, ja me lopetimme soutamisen ja katsoimme sen katoamista. ”Sanokaa hyvästit saarellemme”, Emma sanoi, nousi ja riisui ison hattunsa. ”Me emme välttämättä enää koskaan näe sitä.” ”Hyvästi, saari”, Hugh sanoi. ”Sinä olit meille hyvä.” Horace laski aironsa ja vilkutti. ”Hei hei, talo. Minä kaipaan kaikkia huoneitasi ja puutarhojasi, mutta eniten kaipaan sänkyäni.” ”Heippa, silmukka”, Olive nyyhkäisi. ”Kiitos että suojelit meitä niin monta vuotta.” ”Ne olivat hyviä vuosia”, Bronwyn sanoi. ”Minun parhaat vuoteni.” Minäkin lausuin äänettömät hyvästit paikalle, joka oli muuttanut minua peruuttamattomasti – ja paikalle, joka säilyttäisi isoisän muiston ja arvoituksen ikuisesti paremmin kuin mikään hauta. Isoisä ja saari olivat erottamattomasti yhtä, ja nyt kun molemmat olivat poissa, minä aprikoin, kykenisinkö koskaan oikein ymmärtämään, mitä minulle oli tapahtunut, mikä minusta oli tullut ja mitä minusta oli tulossa. Olin matkustanut saarelle ratkaistakseni isoisäni arvoituksen, ja samalla olin löytänyt oman salaisuuteni. Kun katsoin Cairnholmin katoamista, minusta tuntui kuin olisin nähnyt viimeisenkin ratkaisun avaimen vajoavan tummien aaltojen alle. Ja sitten saari oli noin vain poissa, sumuvuoren sisällä. Aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ennen pitkää sumu tavoitti meidät. Se peitti pikkuhiljaa ympäristön näkyvistä, himmensi rannikon ja haalisti auringon kalpeaksi hohteeksi, ja me kiersimme kehää pyörteilevässä vuorovesivirtauksessa, kunnes olimme kadottaneet suuntavaistomme lopullisesti. Viimein laskimme airot ja jäimme odottamaan alakuloisessa hiljaisuudessa, 22
että sumu toivottavasti hälvenisi, sillä ennen sitä olisi turha jatkaa. ”Tämä on paha juttu”, Bronwyn sanoi. ”Jos me odotetaan liian pitkään, ehtii tulla yö, ja yöllä meillä on taas vastassa paljon pahempia vaaroja kuin huono sää.” Ehkä sää kuuli Bronwynin sanat ja päätti antaa meille opetuksen, sillä se äityi äkkiä todella huonoksi. Alkoi tuulla navakasti, ja siinä samassa koko maailma oli muuttanut muotoaan. Meri piiskautui valkopäisiksi aalloiksi, jotka hakkasivat veneitä ja tyrskivät sisään, kunnes kylmä vesi pian huljutti jalkojamme. Sitten alkoi sataa, ja pisarat iskivät kuin luodit. Pian meitä jo paiskottiinkin sinne tänne kuin muovileluja kylpyammeessa. ”Kääntykää päin aaltoja!” Bronwyn huusi ja halkoi vettä airoillaan. ”Jos aallot osuvat kylkiin, veneet kaatuvat ihan varmasti!” Mutta useimmat meistä olivat niin uupuneita tyynessäkin vedessä soutamisesta, että myllertävä meri oli liikaa, ja toiset taas olivat niin peloissaan, etteivät edes uskaltaneet tarttua airoihin, ja niinpä me vain puristimme laitoja ja pidimme kiinni henkemme hädässä. Valtava vesimuuri puski suoraan päin. Veneet kohosivat sen harjalle melkein pystysuorassa. Emma takertui minuun ja minä takerruin hankaimeen, ja meidän takanamme Hugh oli kietonut molemmat kätensä tuhdon ympärille. Maha putosi varpaisiin asti noustessamme aallonharjalle kuin vuoristoradassa, ja kun lopulta humahdimme alas sen toisella puolella, kaikki mikä ei ollut naulattu kiinni veneeseen – Emman kartta, Hughin laukku, pyörillä kulkeva punainen matkalaukku, jota minä olin raahannut perässäni Floridasta asti – lensi päämme yli mereen. Ei ollut aikaa murehtia menetettyjä tavaroita, sillä toiset veneetkin olivat kadonneet. Kun veneemme oli taas oiennut, tähyilimme myräkkään ja kiljuimme ystäviemme nimiä. Hetken vallitsi kammottava hiljaisuus, mutta lopulta kuulimme heidän äänensä, ja Enochin vene ilmestyi esiin sumusta ja kaikki sen neljä matkustajaa heiluttivat meille käsiään. ”Onko kaikki hyvin?” huusin. 23
”Tuolla!” he huusivat takaisin. ”Katsokaa tuonne!” Tajusin, etteivät he huiskuttaneetkaan meille vaan yrittivät osoitella jotakin, mikä oli vedessä noin kolmenkymmenen metrin päässä: kumollaan kelluvaa venettä. ”Tuo on Bronwynin ja Oliven vene!” Emma sanoi. Se oli ylösalaisin, hilseilevä pohja kohosi kohti taivasta. Kumpaakaan tyttöä ei näkynyt sen lähellä. ”Pitää päästä lähemmäs!” Hugh huusi, ja me unohdimme väsymyksen, tartuimme airoihin ja soudimme veneen luo huutaen koko ajan heidän nimiään tuuleen. Soudimme halki vedessä vellovien vaatteiden, jotka olivat lentäneet auenneista matkalaukuista, ja jokainen kieppuva mekko näytti hukkuvalta tytöltä. Sydämeni hakkasi, ja vaikka hytisin likomärkänä, en edes tuntenut kylmää. Tulimme kaatuneen veneen luo samaan aikaan kuin Enochin venekunta ja aloimme yhdessä tähyillä veteen. ”Missä he ovat?” Horace voihki. ”He ovat poissa...” ”Veneen alla!” Emma sanoi ja osoitti. ”Ehkä he ovat jääneet loukkuun veneen alle!” Irrotin airon hankaimesta ja paukutin veneen pohjaa. ”Jos olette siellä, uikaa ulos!” huusin. ”Me pelastamme teidät!” Ensin ei kuulunut mitään, ja minä tunsin, miten toivo hiipui ja kauhu yltyi. Mutta äkkiä veneen pohjasta kajahti koputus – ja sitten sen läpi rysähti nyrkki, puunsäleet vain lentelivät ja me kaikki pompahdimme pystyyn ällistyksestä. ”Bronwyn!” Emma huusi. ”He ovat elossa!” Parilla iskulla Bronwyn sai aikaan ihmisenmentävän aukon. Ojensin hänelle aironi ja hän tarttui siihen, ja sitten minä, Hugh ja Emma kiskoimme hänet yhteisvoimin myllertävästä merestä samalla hetkellä, kun hänen veneensä vajosi lopullisesti aaltojen alle. Hän oli hysteerinen, yritti kauhuissaan huutaa jotain vaikkei edes saanut kunnolla henkeä. Hän huusi Olivea, Olive ei ollut veneen alla hänen kanssaan. Olive oli yhä kateissa. 24
”Olive – pitää löytää Olive”, Bronwyn pärski kaaduttuaan veneeseen. Hän hytisi ja köhi merivettä. Hän nousi seisomaan kallistelevassa veneessä ja osoitteli myrskyyn. ”Tuolla!” hän huusi. ”Näettekö?” Suojasin silmiäni pistelevältä sateelta, mutta erotin vain aaltoja ja sumua. ”En minä mitään näe!” ”Hän on tuolla!” Bronwyn intti. ”Köysi!” Silloin näin mitä hän osoitti: ei huitovaa tyttöä vedessä vaan paksua hamppuköyttä, joka kohosi aalloista melkein näkymättömänä kaiken vilinän keskellä. Kireä ruskea köysi katosi ylös sumuun. Olive oli ilmeisesti siinä kiinni, jossain näkymättömissä. Me soudimme köyden luo, ja Bronwyn alkoi kehiä sitä alas, ja hetken kuluttua Olive ilmestyi ylhäältä sumusta köysi vyötäisillään. Hänen kenkänsä olivat pudonneet veneen keikahtaessa, mutta siinä vaiheessa Bronwyn oli jo kiinnittänyt hänet ankkuriköyteen, jonka toinen pää oli nyt merenpohjassa. Muuten hän olisikin kadonnut pilvien joukkoon. Olive kietaisi kätensä Bronwynin kaulaan ja henkäili: ”Sinä pelastit minut, sinä pelastit minut!” He halasivat. Kun katsoin heitä, kurkkuuni nousi pala. ”Me ei olla vielä turvassa”, Bronwyn sanoi. ”Meidän pitää päästä rannikolle ennen yötä, tai muuten tämä oli vasta alkua.” Myrsky oli vähän laantunut ja raivokas merenkäynti tyyntynyt, mutta nyt tuntui mahdottomalta soutaa enää vetoakaan edes peilityynessä vedessä. Me emme olleet edes puolivälissä, ja minä olin jo lopen uupunut. Käsiä jomotti. Käsivarret olivat raskaat kuin puunrunko. Eikä siinä kaikki, veneen loputon keikkuminen alkoi vaikuttaa ikävästi mahaani – ja ympärillä olijoiden vihertävistä naamoista päättelin, etten ollut ainoa. ”Levätään hetki”, Emma sanoi yrittäen selvästi kuulostaa rohkaisevalta. ”Levätään ja äyskäröidään vettä pois, kunnes sumu hälvenee...” 25
”Tällainen sumu toimii ihan oman mielensä mukaan”, Enoch sanoi. ”Se ei välttämättä hälvene päiväkausiin. Parin tunnin kuluttua on pimeää, ja sitten pitää vain toivoa, etteivät kalmiaat löydä meitä ennen aamua. Me ollaan täysin puolustuskyvyttömiä.” ”Eikä meillä ole vettä”, Hugh sanoi. ”Eikä ruokaa”, Millard lisäsi. Olive nosti molemmat kätensä ja sanoi: ”Minä tiedän missä se on!” ”Ai mikä?” Emma kysyi. ”Ranta. Minä näin sen, kun olin tuolla köyden päässä.” Olive kertoi kohonneensa sumun yläpuolelle ja nähneensä mantereen selvästi. ”No siitä nyt ei ole mitään iloa”, Enoch murisi. ”Me ollaan pyörähdetty ympäri ainakin kymmenen kertaa sen jälkeen, kun hinattiin sinut alas.” ”Päästäkää minut sitten takaisin ylös.” ”Oletko varma?” Emma kysyi. ”Siellä on vaarallista. Mitä jos tuuli tarttuu sinuun tai jos köysi katkeaa?” Oliven kasvoille nousi järkähtämätön ilme. ”Päästäkää minut ylös”, hän toisti. ”Kun hän muuttuu tuollaiseksi, hänelle ei mahda kukaan mitään”, Emma sanoi. ”Bronwyn, anna köysi.” ”Sinä olet rohkein pieni tyttö, jonka olen ikinä nähnyt”, Bronwyn sanoi ja ryhtyi työhön. Hän veti ankkurin veneeseen, ja me sidoimme veneet yhteen, jotta emme joutuisi enää eroon toisistamme, ja sitten päästimme Oliven takaisin sumun läpi taivaalle. Tuli hassu hiljainen hetki, kun me kaikki tuijotimme pilviin katoavaa köyttä pää kenossa, odotimme merkkiä taivaalta. Enoch mursi hiljaisuuden. ”No?” hän huusi kärsimättömästi. ”Näkyy!” kuului vastaus. Oliven ääni oli pahainen piipitys meren kohinan lomassa. ”Suoraan eteenpäin!” ”Kelpaa minulle!” Bronwyn sanoi, ja kun me muut vain pitelimme mahaamme ja lojuimme hyödyttöminä penkeillä, hän 26
kompuroi etummaiseen veneeseen, tarttui airoihin ja alkoi soutaa oppaanaan ainoastaan näkymättömän enkelimme Oliven vaimeaakin vaimeampi ääni. ”Vasemmalle... enemmän vasemmalle... ei noin paljon!” Ja sillä tavalla me pikkuhiljaa etenimme kohti maata sumun jahdatessa meitä hellittämättä, haroessa meitä pitkillä harmailla kärhillään kuin aavesormilla, jotka yrittivät vetää meitä takaisin. Aivan kuin saarikaan ei olisi halunnut päästää meistä irti.
27