Lukunäyte, Muistin varassa

MUISTIN VARASSA

M U I S

Julia Korkman

T I N

Oikeusprosessi ja totuus

VARASSA

© J ulia K or K man 2022

K ustantamo s & s 2022

K ustantamo . sets . fi

K ansi a nna m a KK onen

t aitto J u KK a i ivarinen / t aittopalvelu v itale

p aino l ivonia p rint , l atvia 2022

is B n 978-951-52-5730-7

Esipuhe

Vesi laivojen ympärillä liikkui pieninä väreilevinä laineina, heijasti yllä roikkuvan taivaan kuin tuhannet pienet peilin sirpaleet.

Samanlainen oli muisti, Vilja ajatteli, silppuisia pieniä peilin palasia, pelkkiä epäluotettavia heijastuksia menneestä.

– meri val K ama , sinun , margot , 2021

Muistan selvästi miltä se näytti, Toukolan lapsuudenkotimme pihan liiterin katolla istuva lohikäärme. Sen ääriviivat erottuivat selkeästi salamoidessa, ja siskoni sanoi: ”Siellä se on, Funkan.” Funkan oli henkilökohtainen lapsuudenhirviöni. En kuitenkaan muista nähneeni sitä kuin tämän yhden ainoan kerran, jolloin pelkäsin ukonilmaa ja kovasti ihailemani ja kaikkitietävä isosiskoni näki sen myös.

Ellen tänä päivänä tietäisi, ettei hirviöitä ole olemassa – ja että isosiskoni on kykeneväinen puhumaan epätotuuksia – en varmaankaan osaisi erottaa tätä muistoa muista lapsuuden muistikuvistani. Päinvastoin, minulla on voimakas kokemus tästä muistikuvasta, pelosta ja ihastuksesta ja myöhäisestä illasta ja siitä, että olin yksin siskoni kanssa. Lohikäärmeen selkeistä ääriviivoista salaman valaistuksessa. Tämä onkin yksi muistin merkillisistä piirteistä: se, mitä olemme kuvitelleet tai myöhemmin kehittäneet mielessämme, saattaa tuntua aivan yhtä todelliselta kuin aidot muistikuvat. Sen paremmin muistiasiantuntijat kuin aivokuvauslaitteetkaan eivät pysty erottelemaan virheellisiä muistikuvia aidoista.

En ole ainoa, jolla on muistikuva, joka ei kaikilta osin pidä paikkaansa. Meillä kaikilla on vääristyneitä muistikuvia, ja todennäköisesti myös useita valemuistoja. Me emme kuitenkaan aina ole tietoisia niiden virheellisyydestä. Sen ymmärtäminen, että ne ovat virheellisiä, edellyttää yleensä, että jokin myöhempi havahtuminen saa meidät tietoisiksi siitä, ettei asia voinut tapahtua kuten me sen muistamme. Moni meistä on myös kokenut tämän. Ystäväni, renessanssi ­ ihminen Claes Andersson kuvasi kerran julkisesti onnettomuutta, joka sattui hänen lapsuudessaan. Hän koki muistavansa onnettomuuden kirkkaasti, mutta myöhemmin tuohtuneet sukulaiset soittivat: ”Eihän se mennyt ollenkaan noin!”

Sen lisäksi, että muistimme on muokattavissa ja vääristyvä, myös se, mihin kiinnitämme huomiota voi vaihdella paljonkin tilanteesta toiseen. Myös havainnointikykyymme liittyy merkittäviä rajoituksia. Jonkin aikaa sitten kävin taiteilija Martin Nybergin hienossa näyttelyssä Maarianhaminassa. Näyttely koostui valokuvista, joista jokaisessa oli keskiössä tikapuut. Näyttely oli eräänlainen surutyö, jossa taiteilija käsitteli siskonsa tekemää itsemurhaa, ja se oli esillä Ahvenanmaan taidemuseossa yhdessä huoneessa. Kiersin kohtalaisen pientä huonetta ja katselin kuvia intensiivisesti. Tämän jälkeen poistuin huoneesta, mutta palasin pian. Silloin huomasin yllätyksekseni, että kuvissa esiintyvät tikapuut seisoivat keskellä huonetta. Katseeni oli kokonaan kohdistunut seinille ripustettuihin kuviin, enkä ollut huomannut tikapuita lainkaan.

Oikeusprosessissa paljon on kiinni siitä, mitä osapuolet muistavat. Herättää kysymyksiä, jos he eivät muista tapahtumien keskeisiä seikkoja. On kuitenkin vääjäämätöntä, että huomaamme vain pienen osan kaikesta siitä, mitä ympärillämme tapahtuu, ja että tulkitsemme havaitsemamme asiat eri tavoin riippuen aiemmista kokemuksistamme ja odotuksistamme ja että myöhemmin tulkitsemme kaiken taas uudestaan. Ja suurimman osan tietysti unohdamme.

Muistimme on tästä huolimatta monella tapaa mahtava ja palvelee meitä suurimman osan ajasta hyvin. Muisti on myös joustava ja oppii pitämään kiinni sellaisesta, mikä on juuri meille keskeistä, ja myös unohtamaan sellaista, minkä voi helposti tarkistaa muualta. Sen sijaan muistimme ei ole kovin täsmällinen, ja muistikuvamme ovat alati muokattavissa. Olisi tärkeää yhteiskunnalle laajemmin, ja oikeusjärjestelmällemme aivan erityisesti, tiedostaa ja huomioida tämä paremmin kuin nykyisellään. Muistikuvat ja todistajien kertomukset ovat usein ehdottoman olennaisia oikeusprosessissa, mutta tapa, jolla ne otetaan vastaan ja jolla niitä arvioidaan, on hämmästyttävän kehittymätön.

Oikeusjärjestelmämme kehittyi 1600­luvulla ja oli siihen aikaan varsin moderni. Sitä se ei todellakaan enää ole. Poliisit naputtavat kuulustelukertomuksia tietokoneelle. Useita kuukausia ja jopa vuosia myöhemmin todistajaa itseään kuullaan oikeussalissa. Tässä vaiheessa hänen kertomuksensa on saattanut muuttua verrattuna siihen yhteenvetoon, jonka poliisi on kirjoittanut ylös. Silloin täytyy yrittää selvittää, onko todistaja valehdellut kuulustelussa, valehteleeko todistaja oikeussalissa, ovatko muut tekijät vaikuttaneet todistajan muistikuviin niitä vääristäen, vai onko poliisin kuulustelukertomus yksinkertaisesti puutteellinen.

Poliiseja kutsutaan oikeussaliin todistamaan siitä, miten kuulustelu oikein eteni, ja heiltä saatetaan kysyä tarkasti, mitä sanottiin tai mitä kotietsinnässä kolme vuotta aikaisemmin tosiasiassa tapahtui, tai oliko epäillyllä tekijällä tuolloin yllään vaaleankeltainen t ­ paita. Koska monet poliisit ovat kokeneet paljon

vastaavanlaisia tilanteita esitutkinnan ja oikeudenkäynnin välisenä aikana, on tavallista, etteivät he muista kovinkaan paljon

tilanteesta, johon liittyen heille nyt esitetään kysymyksiä, ja riski sekoittaa kyseessä oleva tilanne muihin vastaaviin on merkittävä.

Luennoidessani poliiseille minulla on tapana kysyä heidän ko­

kemuksistaan oikeudessa todistamisesta. Vastaus on usein melko

samankaltainen: koska he eivät muista kovinkaan hyvin tapauksia, joista heille esitetään kysymyksiä, he turvautuvat kuulustelupöytäkirjoihin tai johonkin muuhun esitutkintaan liittyvään tietoon. Toisin sanoen he menevät oikeuteen ja kertovat omin sanoin

sellaisia asioita, joista oikeus voisi yhtä hyvin lukea itse ilman tätä koko näytelmää, joka entisestään venyttää oikeusprosessia yleensä vailla merkittävää lisäarvoa.

Yksi poliisi kertoi päättäneensä, ettei hän lue esitutkintapöytäkirjoja, koska koko ajatushan on, että todistajina he kertovat oikeudessa omista välittömistä havainnoistaan. Hän siis yleensä todistaa siitä, ettei hän muista juuri mitään. Kerran hänet kutsuttiin oikeuteen ilman, että hänellä oli minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tapausta asia koski. Perillä oikeussalissa hän huomasi kyllä tunnistavansa epäillyn varsin hyvin. Ongelma oli vain se, että epäilty oli poliisin vanha tuttu ja oli sekaantunut moniin eri rikoksiin. Kysymysten kautta poliisille valkeni pikkuhiljaa hämärästi, mistä tapauksesta saattoi olla kyse. Häneltä kysyttiin muun muassa, minä ajankohtana hän oli pidättänyt kyseessä olevan henkilön. Hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta. Hän yritti pohtia, olisiko ulkona ollut valoisaa vai pimeää, lunta vai viheriöiviä puita, mutta muistista ei palautunut mieleen yhtään mitään. Syyttäjä yritti auttaa kysymällä, oliko kesä vai talvi, mutta poliisi ei yksinkertaisesti muistanut.

Vaikka monet juristit tänä päivänä ovat tietoisia siitä, ettei muisti toimi kuten videokamera, vaikuttaa meidän oikeusjärjestel­

mämme lähtevän siitä kohtuuttoman optimistisesta lähtökohdasta, että muistimme olisi luotettava. Sen sijaan, että oikeudessa kuunneltaisiin tallenteelta, mitä asianosaiset henkilöt osasivat kertoa

mahdollisimman lähellä tapahtuma­ajankohtaa, pidetään parempana vaihtoehtona kuulla henkilöä itseään oikeudessa pitkään

varsinaisen tapahtuman jälkeen. Todistajille, uhreille ja epäillyille esitetään kysymyksiä tavalla, joka ei ole omiaan tuottamaan mahdollisimman paljon luotettavaa tietoa. Usein nämä kysymykset liittyvät seikkoihin, joita meidän ihmisten on vaikea muistaa, tai joita emme kerta kaikkiaan pysty muistamaan. Tämän lisäksi todistajankertomusten arvioinnissa ei aina nojata tietoon siitä, kuinka muisti toimii. Tästä näkökulmasta on vaikea ymmärtää, ettemme ole onnistuneet nykyaikaistamaan prosessejamme.

Tämän kirjan työstämisen aikana sain toimia tukihenkilönä ystävälle, johon oli kohdistunut varsin epämiellyttävä rikos. Oikeudenkäynti toteutettiin erinäisistä syistä useita vuosia käsiteltyjen tapahtumien jälkeen, ja ystäväni kärsi sekä siitä, että hän joutui kaivamaan esille muistikuvia kokemuksistaan, että siitä, että hän koki joutuneensa koetukselle sen suhteen, kuinka hyvin hän muisti kaikki yksityiskohdat. Aivan erityisesti häntä pelotti se, että hän saattaisi muistaa väärin ja näin ollen vahingossa valehdella ja että hän sitten jäisi tästä kiinni.

Sitä, millainen koettelemus oikeudenkäynti voi rikoksen uhrille olla, voi olla vaikea kuvitella, jos sitä ei ole itse kokenut. Uhrin odotetaan pystyvän kertomaan hyvin yksityiskohtaisesti kokemuksistaan melko kolkossa prosessissa, ja yksi tapa, jolla hänen kertomuksensa pyritään haastamaan, vaikuttaisi olevan hänen hiillostamisensa sen suhteen, mitä hän oikein muistaa. Tämä jos jokin on pikemmin omiaan estämään muistamista kuin tuottamaan mahdollisimman paljon tietoa – mikä puolestaan olisi todennäköisesti parempi tapa testata kertomuksen todenperäisyyttä.

Kirjassa kuvatut tapaukset käsittelevät suuressa määrin väkivaltarikoksia ja seksuaalirikoksia sekä lapsiin kohdistuvia rikoksia.

Tämä johtuu ammatillisesta kokemuksestani niin tutkijana kuin käytännön rikostutkinnan parissa. Sekä oma työni että oikeus ­

psykologia tutkimusalana on keskittynyt melko paljon rikosprosesseihin. Inhimillinen muisti on kuitenkin samankaltainen asiayhteydestä riippumatta.

Viimeisten vuosien aikana olen alkanut kiinnostua enemmän turvapaikkaprosesseista ja tutkia niitä oikeudellisena kontekstina. Perustavanlaatuiset ongelmat ovat näissäkin tapauksissa samankaltaisia, mutta niiden lisäksi turvapaikkaprosesseihin liittyy myös kysymyksiä siitä, kuinka kulttuuri vaikuttaa muistiimme ja tapaamme kommunikoida kokemuksistamme, sekä ongelmia, jotka liittyvät tulkin avustuksella suoritettaviin haastatteluihin.

Kirjassa viittaan työkokemuksiini sekä Helsingin yliopistollisen sairaalan lasten ja nuorten oikeuspsykologian yksikössä että tutkijana Åbo Akademissa, sekä asiantuntijana useissa oikeustapauksissa. Monet tapauksista, joiden parissa työskentelen, ovat salassa pidettäviä ja siinä määrin kuin niihin viittaan, olen anonymisoinut ne. Tapaukset, joissa esiintyy nimiä tai muuta tunnistetietoa, sen sijaan ovat julkisia.

Kirjassa on useita viitteitä ruotsalaisiin oikeustapauksiin. Todettakoon, että suomalainen oikeusjärjestelmä on hyvin pitkälti samanlainen kuin ruotsalainen. Meillähän oli pitkään kokonaan yhteinen oikeusjärjestelmä – oikeusjärjestelmämme kulmakivet ovat ajalta, jolloin Suomi kuului Ruotsiin. Vaikka itse olen pääosin työskennellyt oikeuspsykologina Suomessa, on minulla ollut ilo tehdä läheistä yhteistyötä useiden ruotsalaiskollegoiden kanssa. Yhteistyö on liittynyt sekä tutkimushankkeisiin ja kouluttamiseen että asiantuntijana toimimiseen oikeustapauksissa tai tutkivien toimittajien pyynnöstä heidän peratessaan tapauksia. Oikeusjärjestelmissä ja käytännöissä on toki joitain eroavaisuuksia, mutta keskeisimmät asiat ovat samanlaisia. Kummassakin maassa on myös paljon tehtävää, jotta oikeusprosessit tunnistaisivat paremmin inhimillistä käyttäytymistä.

En ikinä unohda ensimmäistä oikeusprosessia, johon osallistuin. Sillä kertaa olin todistajan asemassa, ja tämä oli paljon ennen kuin tiesin, että oikeusprosesseista tulisi työkenttäni. Olin 17­vuotias ja vietin kesän Nizzassa opiskellakseni ranskaa. Asuin vanhemman rouvan luona, joka oli luulosairas ja melko hermostunut luonteeltaan.

Eräänä päivänä, kun olin kotona lounastauolla, ovikello soi. Rouva pyysi minua menemään huoneeseeni ja vannotti minua olemaan paljastamatta että olin kotona, ellei hän kutsuisi minua paikalle. Kuulin toisen naisen tulevan sisään ja kuinka nämä kaksi alkoivat riidellä. Hetken päästä rouva huusi: ”Julia, Julia, viens vite!” Tule nopeasti! Syöksyin ulos huoneestani ja näin isokokoisen naisen, jolla oli kuristusote vanhasta emännästäni. Huusin naiselle, että jos hän ei lähtisi niin soittaisin poliisille, ja nostin puhelimen luurin käteeni. Suureksi helpotuksekseni hän lähti. Nainen osoittautui emäntäni tyttäreksi. Hänellä oli rouvan mukaan huumeongelmia ja hän oli yrittänyt kiristää äidiltään rahaa.

Vähän ajan päästä minut kutsuttiin poliisiasemalle kuulusteluun. Näytin passini ja kerroin parhaani mukaan hiukan takeltelevalla ranskan kielellä, mitä oli tapahtunut. Minua kuulusteleva poliisi oli ystävällisen oloinen vanhempi mies, joka kuunteli tarkkaavaisesti ja antoi minun rauhassa etsiä oikeita sanoja. Aktiivisella kuuntelullaan hän kannusti minua kertomaan kaiken, mitä pystyin hiukan puutteellisella kielitaidollani. Mikä olikaan kuristusote ranskaksi? Ja miten saisin poliisin ymmärtämään, että vaikka emäntäni oli luulotautinen ja hermostunut, niin tässä tapauksessa hän ei liioitellut?

Tapahtuman pohjaton tragedia valkeni minulle vasta pikkuhiljaa. Se, että vanha rouva joutui pelkäämään omaa tytärtään omassa kodissaan. Ja suru, jota hänen on ollut pakko tuntea siitä, että tyttären elämästä oli tullut sellainen kuin siitä oli tullut.

Oikeuspsykologinen näkökulma on vain yksi tapa tarkastella ihmisen muistia. Mikään muu asiayhteys ei varmaankaan esitä niin absoluuttisia totuusvaatimuksia muistikuville kuin oikeudellinen.

Muistin luonteeseen kuitenkin kuuluu se pulma, että muistikuvamme harvoin jos koskaan toistavat kokemamme tapahtumat tarkasti.

Toinen ongelma on se, että muistikuvia on vaikea ilmaista sanallisesti. Oikeudessa ihmisten odotetaan osaavan sanoittaa tarkasti kokemuksiaan. Tämä tarkoittaa, että kielellisesti lahjakkailla ihmisillä on selkeä etu näissä prosesseissa. Valitettavasti se ei tarkoita sitä, että niillä jotka puhuvat eniten totta olisi vastaavanlainen etu – kuten tiedetään, hyvä kertoja osaa myös maustaa kertomustaan.

Muistojen raaka­aineet eivät ylipäätään ole kovin kielellisiä luonteeltaan. Muistikuvia on joskus verrattu revontuliin. Tunnistaisimme kaikki revontulen nähdessämme sellaisen, mutta meidän olisi hyvin vaikea erottaa juuri viikko sitten näkemäämme revontulta melko samannäköisten revontulten joukosta. Ja meidän olisi mahdotonta kuvailla sanoin näkemäämme revontulta niin tarkasti, että kuulijalle muodostuisi sisäinen kuva, joka vastaisi näkemäämme.

Joistakuista voi tuntua epämiellyttävältä, ettei omaan muistiin voi täysin luottaa, ei edes henkilökohtaisiin kokemuksiin liittyen. Mielestäni se on kuitenkin myös kiehtovaa. On niin paljon asioita, jotka vaikuttavat siihen, kuinka muistamme ja myöhemmin tulkitsemme ja uudelleen tulkitsemme tilanteita, ja kuinka voimme

jakaa muistoja muiden ihmisten kanssa. Jos kestämme elämän – ja muistin – epätäydellisyyden, se ei lopulta ehkä ole niin vaarallista.

Haparoivaan muistiimme täytyy suhtautua tietyllä suopeudella, vaalien arvokkaimpia muistoja, pyrkien elämään niiden kanssa, jotka hiertävät, ja tarvittaessa hakea apua niiden työstämiseen,

jotka pitävät meitä valveilla öisin. Meidän oikeuspsykologien taas täytyy jatkaa hidasta puurtamista oikeusjärjestelmän kehittämisen eteen, jotta se tulevaisuudessa ottaisi paremmin huomioon sen, miten oikukas muistimme toimii.

Tässä kirjassa haluan jakaa valikoiman muistoja, joihin olen törmännyt ammatillisessa elämässäni sekä tuoda esille joitakin muistin (epä)luotettavuutta koskevista lukuisista kiehtovista tutkimuksista. Kirjan sisältö ei millään muotoa edusta oikeuspsykologian tutkimusalan muistiin ja muistamiseen liittyviä tutkimuslöydöksiä kaiken kaikkiaan, vaan on pikemmin kokoelma ammatillisia ja myös henkilökohtaisia pohdintoja aiheeseen liittyen. Toiveeni on, että lukija saa paremman käsityksen muistin hauraasta luonteesta, oivalluksia omiin muistikuviinsa liittyen ja kenties myös enemmän ymmärrystä muiden ihmisten epätäydellisten muistikuvien suhteen.

1. Manhattanin vasara hyökkäys

Lähtökohtia muistamisen ymmärtämiselle

Memory says: Want to do right? Don’t count on me.

– adrienne rich

Kolmastoista toukokuuta 2015 New Yorkin Manhattanilla tapahtui väkivaltainen selkkaus. Poliisi ampui David Baril ­nimistä miestä keskellä vilkasta liikenneristeystä. Tapahtuma vaikutti olevan taas yksi esimerkki sekä silloin että myöhemmin paljon keskustelua herättäneestä mustiin kohdistuvasta poliisiväkivallasta Yhdysvalloissa. Esimerkiksi keväällä 2020 maailmaa järkytti George Floydin kuolema, ja keskustelu poliisin mustiin kohdistamasta väkivallasta Yhdysvalloissa roihahti liekkeihin.

Palataksemme Manhattanille keväällä 2015, välikohtaukselle oli (ainakin) kaksi toisistaan riippumatonta todistajaa. Molemmat totesivat nähneensä, kuinka poliisi kylmäverisesti ampui tummaihoista miestä. ”Näin, kuinka poliisi jahtasi miestä katua pitkin ja sitten ampui tämän”, sanoi 26 ­ vuotias Anthony O’Grady, joka kertoi myös nähneensä, kuinka mies oli vaikuttanut yrittävän paeta poliisia. Toinen silminnäkijöistä, 41­vuotias Sunny Khalsa, oli tapahtumahetkellä pyöräilemässä. Hän kertoi nähneensä poliisin ampuvan käsiraudoissa olevan miehen. ”Anteeksi, ehkä olen hullu, mutta tämä on se, mitä näin”, Khalsa totesi lausunnossaan.

Kun kaksi toisistaan riippumatonta todistajaa kertoo kirkkaassa päivänvalossa näkemästään tapahtumasta samansuuntaisesti, lienee todennäköistä, että heidän kertomuksensa tulkitaan

luotettaviksi. Tilanne olisi ollut poliisin näkökulmasta todella vakava, ellei paikalla olisi ollut myös valvontakameroita. Kirjoittaessani tätä valvontakameroiden tallentama tapahtuma on nähtävissä julkisesti netissä. Tallenteiden perusteella voidaan täysin epäilyksettä todeta sekä O’Gradyn että Khalsan olleen väärässä. Todellisuudessa toukokuun 2015 tapahtuma Manhattanilla meni näin: Poliisit eivät jahdanneet David Barilia, vaan Baril itse jahtasi naispuolista poliisia uhaten tätä vasaralla. Toinen poliisi juoksi Barilin kiinni ja ampui viime hetkellä, ennen kuin Baril ehti lyödä hänen

kollegaansa vasaralla päähän. Myöhemmin kävi ilmi, että Baril oli jo aiemmin hyökännyt vasaralla useiden muidenkin henkilöiden kimppuun. Käsirautoihin Baril pantiin vasta koko tapahtuman jälkeen.

Kuinka on mahdollista, että tapahtumaa tarkkailleet todistajat eivät nähneet vasaraa? Ja että, päinvastoin kuin todellisuudessa tapahtui, he uskoivat nähneensä poliisin jahtaamassa miestä? Ja että toinen heistä jopa näki poliisin laittavan miehen käsirautoihin ennen kuin tämä ammuttiin?

Yllä kuvatun kaltaisessa nopeasti etenevässä tilanteessa aivot luovat välittömästi kokonaiskuvan pirstaleisten havaintojen perusteella, joita aistimme niille välittävät. Tilannekuva nojaa vähintään yhtä vahvasti aiempiin kokemuksiimme kuin aistihavaintoihimme. Manhattanin vasarahyökkäyksen todistajat olivat varsin todennäköisesti tietoisia julkisuudessa puidusta poliisiväkivallasta mustia rikoksesta epäiltyjä kohtaan. Todennäköistä on, että silminnäkijät loivat nopeasti etenevästä tilanteesta tiedostamattaan automaattisen tulkinnan ja että tulkinta mukaili yhteiskunnan tarjoamaa käsikirjoitusta tai valmista viitekehystä. Tämä olikin myös Sunny Khalsan oma arvio. Kun hänelle myöhemmin osoitettiin, että hänen muistikuvansa tapahtumista erosivat merkittävästi siitä, mitä todellisuudessa oli tapahtunut, hän pohti, että olikin todennäköisesti

nähnyt vain osia tapahtumista. Hän oli tapahtumahetkellä pyörän selässä ja keskittyi oletettavasti osin myös pyöräilyyn, ja hänen aivonsa täydensivät merkityksillä sellaista, mitä hän ei itse nähnyt. ”Kaikkien poliisiampumisista kertovien uutisten perusteella oletin, että poliisi kävi sellaisen henkilön kimppuun, joka herkästi joutuu syrjinnän kohteeksi. Näkemäni perusteella oletin pahinta. Vaikka olinkin katsonut muualle.” Eräässä haastattelussa hän totesi olevansa sekä nolostunut että nyttemmin vähemmän varma omista havainnoistaan.

Kun itse katson videotallennetta tapahtumasta, reagoin ennen kaikkea siihen, miten valtavalla nopeudella tilanne eteni. Vaikka ruudun edessä istuessa tietää, mitä ja keitä tarkkailla, ja olennaisiin seikkoihin pystyy kiinnittämään kaiken huomionsa, on tapahtumien vauhti kerta kaikkiaan niin nopea, että on liki mahdotonta havaita tarkkaan, mitä tapahtuu. Havainnointi videokuvasta ei toki ole täysin verrattavissa oikean elämän havaintoihin, silti on selvää, että mahdollisuudet tehdä kattavia ja tarkkoja havaintoja ovat olleet varsin rajalliset.

Tapamme havainnoida ja prosessoida tietoa on ylipäätään rajallisempi kuin kenties ymmärrämme. Kaikesta meitä ympäröivästä tiedosta pystymme keskittymään vain pieneen informaatiomäärään kerrallaan. Kun pyrimme keskittymään yhteen tiettyyn asiaan, pystymme usein melko lailla jättämään muut ärsykkeet huomiotta. Se on itse asiassa myös keskittymiskykymme perusta.

Joskus taustalla oleva, huomiotta jäänyt ärsyke kuitenkin ylittää tietoisuutemme kynnyksen ja huomiomme siirtyy siihen. Tästä tunnetuin esimerkki on niin sanottu cocktailkutsuilmiö: Saatamme olla syvästi keskittyneitä meneillään olevaan keskusteluun ja jättää kaikki muut huoneessa olevat äänet ja keskustelut huomiotta, kunnes jossain lähettyvillä mainitaan oma nimemme. Samalla huomiomme siirtyy tuohon keskusteluun. Mielenkiintoista kyllä,

meillä on pienen pieni kaikumuisti, jonka avulla saatamme ”kuulla”, mitä sanottiin juuri ennen nimemme mainitsemista, ja näin ollen voimme jopa saada aavistuksen siitä, missä yhteydessä meistä puhuttiin. Sen sijaan emme voi enää keskittyä oman pöytämme keskusteluun, kun huomiomme on jo siirtynyt toiseen pöytään. Aivomme eivät kerta kaikkiaan kykene keskittymään kahteen (järjelliseen) keskusteluun samanaikaisesti.

Tiedonkäsittelymme perustana ovat automaattiset tulkinnat ja johtopäätökset, joita tehdään aiempaan tietoon nojaten, kuten aiemmin mainitussa Sunny Khalsan tapauksessa. Sama pätee muistiin, jossa käytössä ovat niin kutsutut skeemat eli mallit siitä, miten asiat yleensä tapahtuvat. Usein tämä tiedonkäsittelytapa toimii varsin hyvin ja palvelee tarkoitustaan. Joskus se kuitenkin johtaa aivan vääriin johtopäätöksiin, ja aivomme ovat valitettavan kehnoja erottelemaan sitä, mitä olemme nähneet, siitä, mitä olemme kuvitelleet näkevämme.

Silloinkin kun emme varsinaisesti muista jotakin, saatamme –usein tiedostamattamme – täydentää muistikuvaa sisällöllä, joka vaikuttaisi sopivan siihen tai johon meillä jostain hämärästä syystä syntyy assosiaatio. Ennakkokäsitykset ja stereotypiat vaikuttavat meihin samalla tavalla. Ihmisaivot ovat mieltyneet tarinoihin: havainnoimme ja muistamme pieniä tiedonmurusia tilanteista, mutta kudomme niistä johdonmukaisen tarinan nopeasti, jopa tiedostamatta. Tarinoiden kudontaan vaikuttavat aiemmat kokemuksemme, mediasta saamamme tiedot ja muiden ihmisten esittämät väitteet ja arviot. Pääsemme harvoin Sunny Khalsan tapaan selville siitä, kuinka paljon havaintomme ja muistikuvamme vääristyvät.

On useita oikeustapauksia, joissa todistajien erehtyminen on ollut ilmeistä ja joissa seuraukset ovat saattaneet olla kohtalokkaita. Ihmisiä on jopa tuomittu rikoksista, joihin he eivät ole lainkaan syyllistyneet. Tavallisimmin tämänkaltaisten oikeusmurhien takana

on erehtyneitä silminnäkijöitä, jotka ovat osoittaneet syyllisiksi viattomia ihmisiä, poliisikuulusteluja, joissa kuulusteltavia on painostettu niin että heidän kertomuksensa tai tunnustuksensa ovat vääristyneet, sekä todisteiden tulkintaa tavalla, johon on vaikuttanut vahva ennakkokäsitys epäillyn syyllisyydestä.

Oikeuspsykologisessa kirjallisuudessa on jo jonkinasteinen klisee todeta, ettei ihmisen muisti ole kuin videokamera, joka tallentaisi tapahtumat sellaisenaan. Tätä on hoettu niin pitkään, että sen kuvittelisi olevan useimmille jo itsestäänselvyys. Omalla urallani olen kuitenkin kerta toisensa jälkeen saattanut todeta, ettei näin ole.

Eräs tuntemani juristi kertoi, kuinka hän oli kahden ystävänsä kanssa havainnut tien varrelle pysähtyneen auton. Kuski ja matkustaja vaihtoivat paikkoja, ja molemmat olivat hyvin päihtyneitä.

Tuttavani soitti poliisille, joka ilmestyi paikalle vähän myöhemmin ja pyysi tuntomerkkejä. Tuttavani muistikuvan mukaan kuskin paikalle hoipertaneella henkilöllä oli sininen toppatakki, toisen silminnäkijän mielestä punainen vaatetus, kun taas kolmas oli sitä mieltä, että tällä oli valkoinen pusero. Kaikki kolme katsoivat hämmentyneinä toisiaan. Monet tuomarit ovat niin ikään kertoneet ymmärtäneensä, miten häilyvästi muistimme toimii, kun oikeussalissa on kuultu saman tapahtuman kahta tai useampaa silminnäkijää, jotka ovat varsin vakuuttavasti kertoneet tapahtumista, jotka eivät ole voineet sattua ainakaan samanaikaisesti.

Eräs tuomari totesi, että ihmisen muistin haurauden ymmärtää

viimeistään silloin, kun kaksi todistajaa, jotka ovat olleet läsnä selvitettävän tapahtuman aikana ja jolla kummallakaan ei tiettävästi ole motiivia puhua muuta kuin totta, kertovat täysin erilaiset versiot tapahtuneesta. Luennoidessani siitä, kuinka herkästi muistikuvamme vääristyvät, ilmiö herättää edelleen hämmennystä.