Luoksein jää lukunäyte by Schildts & Söderströms

K채sikirjoituksesta suomentanut Susanna Hirvikorpi

KUSTANTAMO S&S HELSINKI

Pohjoismaiden ministerineuvosto on tukenut tämän kirjan suomentamista. Ruotsinkielinen alkuteos Bliv du hos mig © Sofia Torvalds 2016 Kustantamo S&S Kansi: Sanna Mander Esilehdet: Ulla Donner Ulkoasu: Maria Appelberg ISBN 978-951-52-3781-1 Painopaikka: Bookwell Oy, Porvoo 2016

I EROAMISESTA

len nähnyt heidät kaupungilla, kaikki kuolleet äidit. Siitä lähtien kun tulin itse äidiksi, olen nähnyt heitä. Äidinäitini Kertun liikennevaloissa Stockmannin edessä, omituiset vaaleanruskeat hiukset pään peittona myssyn lailla. Kaikki ne nuoret äidit, jotka kuolivat syöpään ja jättivät jälkeensä pienokaisia, yhtäkkiä he seisovatkin liukuportaissa tai katselevat näyteikkunoita. Gunilla, Christel, Nora. He painavat ujoina päänsä ja näen, että heillä on jälleen omat hiuksensa. He ovat aina äitejä. Äidinisäni veljenvaimo Riitta, psykologi, joka oli niin kiireinen, että lapsenvahdit vaihtoivat vuoroa lennosta. Hän kävelee ripeää vauhtia ajatuksiinsa vaipuneena. Isänäitini Märta istuu kahvilassa: pitääköhän aaveiden mennä ulos tupakoimaan? He kuljeskelevat. He eivät oikeastaan ole matkalla minnekään. Vilkuilen heitä ohi kulkiessani ja peilaan itseäni näyte ikkunasta. Olen vastikään parantunut vatsataudista ja näytän hoikalta. Pitäisiköhän ostaa savukkeita: tupakan sanotaan rauhoittavan suolistoa. Kun Märta alkoi nuorena polttaa, se symboloi hänen vapautumistaan. Se kertoi että hän oli

elegantilla tavalla boheemi, se kertoi että hän oli tavoiteltu nainen, joka liikkui oikeissa piireissä ja tunsi ihmisiä. Syövästä alettiin puhua vasta viisikymmentäluvulla. Aluksi edes lääkärit eivät halunneet uskoa siihen. Mutta Märta jatkoi tupakoimista. Hän tupakoi, vaikka sai lähtöpassit pensio naateista ja sairaalan osastoilta. Hän poltti vessoissa ja parvekkeilla. Hän poltti, vaikka siitä oli tullut jotain mitä vain köyhät, epäonnistuneet ja sivistymättömät ihmiset tekivät. Mitä muutakaan hän olisi tehnyt, jos ei olisi polttanut? Ei aavistustakaan. Kerttu, purjehtija, ei olisi antanut savukkeen hipaistakaan huuliaan. Hän huumasi itsensä meri-ilmalla. Sisätiloissa hän oli ujo, mieluiten hän pelasi pasianssia ja toivoi, ettei talossa olisi ollut niin paljon väkeä. Vieraiden seurassa hän oli hiljainen ja usein ironinen. Hän huomautti mielellään, että hänellä oli sama nimi kuin Lallin vaimolla: hän vihjasi että hänellä oli jotain yhteistä naisen kanssa, joka sai miehensä iskemään piispan hengiltä Köyliönjärven jäällä. Niin kuin äidinisäni Klaus, myös Kerttu olisi mieluusti lähtenyt kaikista juhlista aikaisin, mutta hänellä oli kehittyneempi käsitys siitä mikä oli sopivaa. Hän esti miestään ryntäämästä häistä kotiin ennen aikojaan. Katso ulos ikkunasta, Klaus, hän sanoi kun mies nousi pöydästä lähteäkseen. Siellä on kaunis maisema. Jos haluatte tietää, miltä Kertun kädet näyttivät, katsokaa minun käsiäni. Hän oli omassa elementissään kun sai navigoida, luovia, lenssata, reivata ja jiipata. Hänen isänisänisänsä, meri kapteeni, lensi yli laidan Atlantilla ja katosi ikihyviksi. Toi-

voiko Kerttu kenties salaa, että hän saisi kuolla samalla tavalla, kapteenin arvoisesti? Eikä niin kuin sitten kävi, kroonikko-osastolla, kun istuimme hänen vuoteensa vierellä ja kosketimme häntä, mitä emme olisi ikinä tehneet jos hän olisi ollut tajuissaan, ja lauloimme ”Oi Herra luoksein jää” särkyneillä ä änillä. Sekä äidinäidilläni Kertulla että isänäidilläni Märtalla oli kapeat lanteet niin kuin minulla. Molemmat olivat tummia. Molemmat olivat rohkeita. Kertun rohkeus oli fyysistä, hän uhmasi myrskyjä. Märta uhmasi sovinnaistapoja. Luulen, että kumpikin tunsi rohkeutensa pettävän, kun he joutuivat kokeista haastavimpaan: elämään loputonta arkea omien lastensa seurassa. Sukuni kertomus on kertomus eroista. Siinä erotetaan toisistaan ne, jotka olivat kerran toisilleen kaikki kaikessa, tai uskoivat olevansa. Lapset erotetaan vanhemmistaan: h eidät lähetetään Ruotsiin, maalle sukulaisten luo, kesävieraiksi kieltä oppimaan, leireille. Aikuiset jättävät toisensa tieten tahtoen. Siemen kylvetään, mutta siitä kasvaakin rikkaruohoa. Kun isänisäni Ole ja isänäitini Märta tapasivat, kahden suvun epäonni kasautui yhteen pisteeseen, niin kuin suurennuslasi kerää auringonsäteitä. Ensin se polttaa vain vähän, sen kuvittelee olevan jännittävää. Sitten kaikki palaa poroksi. Syöksymme alas jyrkkää mäkeä huimaa vauhtia. Emme voi pysähtyä. Märtan äidinäiti erosi miehestään. Märtan isänäiti erosi miehestään. Märtan vanhemmat erosivat. Olen äidinäiti oli avioton lapsi, ehkä jonkinlaisen raiskauksen

seuraamus, hän oli suurinenäinen nainen, jonka isä oli aate lismies ja äiti piika. Ole itse oli avioton lapsi, ehkä hänkin jonkinlaisen raiskauksen hedelmä. Kaikki nämä kirotut hedelmät, ajattelen kun syöksyn yhä alemmas, alemmas. Eivätkö he tienneet mitä tekivät kylväessään siemeniään? Lapsuuteni oli tällaista: aina on lauantai. Siskoni ja minä olemme saaneet lauantaikarkit. Istumme sängyillämme ja näemme, miten tuolit nostetaan sängyille ja pöydille, jotteivät ne ole tiellä kun pölynimuri ja moppi otetaan esiin. Nuoret vanhempamme siivoavat uutterasti. He siivoavat siivoamistaan. Siskoni ja minä istumme järjestyneen kaaoksen keskellä ja muistaakseni olemme onnellisia. Tai sitten äitini lukee. Hän lukee ja lukee, ja jos meillä on hänelle asiaa, hän kohottaa katseensa. Perheemme koostuu yksilöistä, ajaudumme hitaasti kauemmas toisistamme kunnes olemme niin erillämme, että kukin pystyy elämään täysin omaa elämäänsä kirjaimineen ja haaveineen. Näen äidinäitini Kertun istumassa ruokasalin pöydän ääressä kirjansa ylle kumartuneena, näen oman äitini suuressa nojatuolissa, joka on turvallinen kuin pieni talo, ja lampun keltaisen hohteen kirjan yllä. Kuva on niin kaunis, siellä me istumme kirjoinemme kuin etanat kotiloissaan. Ja näen itseni sohvalla, piilossa kirjan takana, missä mikään ei pääse minuun käsiksi. Kunpa lapseni eivät häiritsisi minua. Kunpa saisin olla rauhassa. Kohotan kirjan eteeni kuin kilven. Sopii kysyä, onko meidän kaltaisistamme ihmisistä äideiksi, sillä äitiys on jotain, joka uhkaa nielaista kaiken mikä on omaa. Ja kuitenkin me vastaamme joka kerta kun puhelin soi.

Tyttäreni soittaa, hän aikoo muuttaa. Hän on huolissaan sähkösopimuksestaan ja minä olen huolissani hänen huolestaan. ”Laske huolesi lehdelle”, minä sanon. ”Ahaa”, hän sanoo. ”Anna lehden ajelehtia pois virran mukana.” ”Okei.” Näin kevennämme toistemme taakkaa. Niin äidin kuuluu tehdä. Niin minun äitini tekee ja niin minä teen. Kun on juteltu, voi palata takaisin kirjan pariin. Sitä en ymmärrä, että on äitejä, jotka eivät vastaa puhelimeen, tai lapsia, jotka eivät uskalla soittaa. Tapasin kerran – sattumalta – hyvin kaukaisen sukulaisen, neiti K:n, paremmalle väelle tarkoitetussa hoitokodissa. Hän oli niiden lasten jälkeläinen, jotka olivat syntyneet Märtan isänäidin Fannyn ensimmäisestä avioliitosta, ja heti kun hän kuuli nimeni, hän tiesi minun olevan Fannyn toisesta avioliitosta syntyneiden lasten jälkeläinen. Ja luulen, että siinä hetkessä, juuri silloin, matkani alkoi. Silloin ymmärsin, ettei aika paranna haavoja. Ihmiset vain sanovat niin, jotta heistä tuntuisi paremmalta. Neiti K on puhelias, mutta hänen puheliaisuudessaan on pahansuopuutta. Hän tuntee jääneensä heitteille, mutta myös minä olen perinyt sen tunteen, emme pääse siitä eroon. Koomista mutta myös järkyttävää: onneton nainen, minun isänäitini isänäiti Fanny, makaa parantolassa ja anoo avioeroa. Hänellä on kaksi pientä poikaa, hän on välillämme. Hän haluaa mennä uusiin naimisiin, hänen toiveensa on välillämme. Hänen kuolemastaan on kauan, eikä

neiti K voi olla katkera hänelle, siksi hän on katkera minulle. Me emme ole Fannyn kaltaisia, mutta hänen valintansa on vaikuttanut meihin. Jos jollakulla on perhe ja hän on tyytymätön siihen, hän voi perustaa uuden. Yhä uudestaan. Ja kaikista niistä muista perheistä jää jäljelle vähän romua, sellaista mikä on lykätty kaappiin ja mitä ei tarvita, valokuvia laatikossa. Ja lapsia. Lapsia tietenkin. Me eroamme, sillä niin meidän perheessämme on tehty emmekä me tiedä muusta. Jätämme taaksemme arvokkaita asioita, sillä tiedämme, että ihminen voi aloittaa alusta ja pelastaa itsensä onnettomuudelta. Elämme monta elämää, sillä olemme huomanneet sen käyvän päinsä. Kun sota syttyy, Märta saattaa lapset lennolle eikä vielä tiedä, että kun lapsesta on kerran luopunut, hänestä on helpompi luopua uudestaan. Siihen tottuu. Voi etsiä suurta rakkautta ja löytää sen. Voi istua juhlissa Tove Janssonin ateljeessa ja tarkkailla ex-miestä Olea ja hänen uutta naistaan ja kuiskutella ystävien kanssa, katsella heitä ja kuiskutella. Pysyä etäällä, huoneen toisella puolella. Missä lapset ovat? Miettiikö kukaan, missä lapset ovat? Istuuko Märta siellä ja kätkeytyy viehkeästi tupakansavuun, istuuko Ole palmun takana ja piiloutuu piippunsa taakse, uuden naisensa taakse? Uusi nainen on hyvin kaunis. Märta ei ehkä ole yhtä kaunis, mutta hän on puoleensa vetävä ja suunnattoman itsevarma. Hänellä lienee jo uusi mies. Mies on muusikko, hän ryyppää. Häntä Märta rakasti kaikkein eniten. Häntä hän rakasti niin paljon, että nautti ehtoollisen yksin, koska oli liian epäpuhdas mennäkseen ehtoolliselle muun messuväen seurassa. Ensin hänen täytyi ripittäytyä. Hän sai synninpäästön. Pieni tovi puhtautta, lei-

pää ja viiniä, polvilleen ja taas ylös, ristinmerkki, vihkivesi astian ohi ulos kadulle. Raitiovaunu rämisee ohi. Pyhimykset katsovat seinäsyvennyksistään alas häntä kohden: nainen matkalla kohti uuden avioliittonsa syntiä. Synti ei jätä perhettämme rauhaan. En ymmärrä lainkaan, miten minun pitäisi edetä tämän kaiken kanssa, miten käydä asiaan käsiksi. Yritän ymmärtää, miksi äidit jättävät lapsensa, miksi äidit haluavat olla rauhassa, miksi äidit eivät rakasta lapsiaan. Yritän ymmärtää, sillä haluan itsekin olla rauhassa, mutten voisi ikinä jättää lapsiani, se on ratkaisematon ristiriitani. Haluan pois aika usein. Minun on vaikea kestää ääniä. Joskus minun on vaikea kestää kehoja, jotka haluavat minusta jotain, eikä vain k ehoja: puhetta ja tönäisyjä, äkkinäisiä liikkeitä, arvaamattomasti pomppivia palloja, yllättäviä tahmaläikkiä lattiassa. Mitä tulee arjen palveluihin, se on helpointa. Silloin sanon vain: nimeni ei ole James. Lasken minuutteja siihen hetkeen, kun lapset nukahtavat. Kirjoitan tätä, koska elän joka hetki rakastaen lapsiani niin valtavasti ja samalla kaipaan pois, vaikka kahville, tupakalle, jonnekin missä minun ei tarvitsisi ajatella, etten saa sairastua syöpään ennen kuin nuorin on vähintään kahdenkymmenen. Oli aika, jolloin elin aivan omaa dramaattista elämääni joka toinen viikonloppu, niinä viikonloppuina kun tyttäreni olivat isänsä, ensimmäisen mieheni, luona. Sen tähden voin jotenkin ymmärtää, miltä Märtasta tuntui noissa juhlissa. Voin jopa jollain lailla ymmärtää, miksi Märta kuiskaili pahansuovasti ystäviensä kanssa.Ymmärrän sen, sillä minussa on vähän häntä. Neljännes, jos tarkkoja ollaan.

Kirjoitan listan asioista, joita äiti ei saa tehdä: hän ei saa kuolla hän ei saa rakastaa yhtä lasta enemmän kuin toisia hän ei saa jättää lapsia yksin niin, että he tuntevat olonsa yksinäiseksi hän ei saa kadottaa lasta tavarataloon hän ei saa popsia pillereitä ja juoda viinaa ja nukkua pitkään niin ettei häntä tahdo saada aamulla hereille hän ei saa juhlia naapureiden kanssa ja harrastaa parinvaihtoa sillä välin kun yksi lapsista nukkuu autossa hän ei saa kertoa sukujuhlissa juttuja lapsistaan toisia hauskuuttaakseen, kun lapset ovat kuulemassa hän ei saa suuttua lapselle, jos tämä ryömii häpeissään pöydän alle piiloon jutun kertomisen jälkeen hän ei saa muuttaa toiseen maahan ja jättää lapsiaan siitä syystä, että löysi rakkauden. Äidin pitää uhrautua. Koko hänen olemuksensa on sitä, että hänen on oltava saatavilla, väsymättä. Naisen on syytä ymmärtää tämä joka kerta kun hän harrastaa seksiä ja kenties saattaa alulle uuden elämän. Ongelma on, että hän ei ymmärrä. Silloin syntyy huonoin mahdollinen äiti: sellainen jonka mielestä omista lapsista huolehtiminen ei ole sen paremmin velvollisuus kuin ilonaihekaan. Kun olin lapsi, sairastuin äitini lähtiessä työmatkalle. Ikävöin häntä kuin minulta olisi puuttunut ruumiinosa. Kun hän palasi Irlannista, sain vihreän kangaskanin. Olisin kuitenkin toivonut, ettei hän olisi lähtenyt koko matkalle. Koko sen ajan, kun hän oli poissa, kuvittelin hänen olevan lentokoneessa.

Kun olin pieni, vanhempani kävivät rapujuhlissa. Vuorotellen, joskus yhdessä. Me emme päässeet ikinä mukaan, emme edes oppineet, miten rapuja syödään. Meillä oli suuri palapeli, jonka kuva esitti sellaisia rapujuhlia, joissa äitini joskus kävi: valokuva ihmisistä, jotka seisovat ulkona lasi kädessä. Siihen aikaan mainosalalla oli löysää rahaa ja paljon aikaa. Ne joita sanottiin luoviksi ihmisiksi, copyt ja AD:t, lopettivat työnsä lounaaseen, jäivät istumaan ravintolaan ja tilasivat juotavaa kunnes oli aika mennä kotiin. Äitini oli luova, mutta hän ei pitänyt alkoholista. Sen sijaan hän teki muuta täyttääkseen työpäivän, esimerkiksi keksi sanoja lauluun, jota he lauloivat niissä ulkona pidetyissä rapujuhlissa, joista joku oli näpännyt kuvan. Joku oli viimeistellyt kuvan suurilla ravuilla. Ne ikään kuin ryömivät yli juhlakuvan, josta sitten tehtiin palapeli. Muistan sen pienen palapelinpalan, jossa äiti oli. Muistan, että hänellä oli vihreä huppari. Etsin aina sitä palasta. Vai oliko se niin, että piti sovittaa yhteen kaksi palaa, jotta sen varmasti tiesi olevan äiti? Monta vuotta myöhemmin syön rapuja sukujuhlissa suuressa, vetoisassa talossa, jossa asuu monta perhettä jotka ovat kaikki sukua toisilleen, ja monta mäyräkoiraa. Olen seitsemäntoista ja syön rapuja ensimmäistä kertaa. Vilkuilen pikkuserkkuani. Vilkuilen kaikkia, jotka ryystävät ja rakentavat ravunrippeistä torneja ja järjestävät ne rituaalin mukaisiin kasoihin. Joku istuutuu pianon ääreen ja alkaa soittaa ja laulaa Hava Nagilaa, muut yhtyvät lauluun. Se on nainen, jolla on muhkea kampaus. Olen hyvin kaukaista sukua k aikille

näille ihmisille. Tuntuu kuin olisin teatterissa, ymmärrän olevani katselija. Olemme täällä isänäitini isänäidin Fannyn vuoksi, naisen joka hylkäsi kaksi lastaan ja piti kolme. Oletan, että olemme kaikki hänen pitämiensä lasten jälkeläisiä. Tämä talo ei merkitse minulle yhtään mitään. Tasapainottelen sillä rajalla, kantaako kaunaa niille, jotka kuuluvat tänne, vai tunteako kalvavaa kaipuuta. Yritän tavoittaa jotain, minkä aistin ilmassa. Onko se: ettekö te tiedä keitä me olemme? Vai onko se: tiedämme toki keitä olemme. Lapsi tarvitsee äitiään pysyäkseen hengissä. Mutta ehkä, ehkä on äitejä, joiden täytyy jättää lapsensa pystyäkseen elämään. Toisaalta äidin tehtävä ei ole pysyä hengissä. Kun laiva uppoaa ja pelastusveneessä on vain yksi paikka jäljellä, hänen pitää ojentaa käsivartensa ja laskea lapsi veneeseen. Ja hänen on tehtävä se hymyillen. Kerran monta vuotta sitten lensimme kotiin Yhdysvalloista. Pelkäsin kuollakseni, että tapahtuisi onnettomuus, että lentokoneen kylkeen repeäisi ammottava aukko ja että vanhin tyttäreni, joka oli silloin seitsemän, imeytyisi koneen ulkopuoliseen tyhjyyteen. Yritin miettiä, mitä minun pitäisi tehdä siinä tapauksessa: heittäytyä tyhjyyteen hänen perässään yrittääkseni tarttua häneen, niin ettei hänen tarvitsisi kuolla yksin. Vai pysyä lentokoneessa ja olla äiti toiselle tyttärelleni. En osannut päättää. Tyttäreni ja minä vietämme äiti-tytär-aikaa kaupungilla. On pimeää, on marraskuu. Kuljemme valoisissa, lämpimissä

tavarataloissa, katselemme tavaroita, katsomme Starbucksin kassajonoa. Kuolleet äidit seuraavat perässämme pienen väli matkan päässä, etsivät lämpöä. Menemme Akateemiseen, mutta kuolleet äidit valitsevat Starbucksin. He istuutuvat sohvanreunoille ja työntävät nenänsä ihmisten kahvikuppeihin. Ne jotka kaipaavat elossa olevia lapsiaan painautuvat teinityttöjen pitkiä, sileitä hiuksia vasten. Märta karistaa tuhkaa jonkun latteen, mutta se näyttää olevan tyhjä ele. En usko koskaan käyneeni kahvilla äitini kanssa. Enkä sen paremmin Kertun tai Märtan kanssa. Kun tapasin Märtan viimeisen kerran, hän oli hiukan hajamielinen, hiukan kyllästynyt, hiukan kiukkuinen. Hän pyysi minua leikkaamaan sormenkyntensä. Se tuntui hyvin intiimiltä, pystyin siihen juuri ja juuri. Märta kertoi kerran, että hän tapasi tuskin koskaan omaa isänäitiään Fannya. Hän sanoi että Fanny oli aina niin kiireinen serkkuja hoitaessaan. Mutta sitten hän sanoi, että sen parempi, sillä Fannyllahan oli se keuhkotauti. Serkut saivat tartunnan eikä hän. Märta hoiti tuskin koskaan minua ja sisariani. Hän hoiti valtavan paljon enemmän serkkujamme. Märtan naimaton sisar (aatelismiehen naimaton tytär, ryhmä 1) tapasi leipoa kuuluisan syntymäpäiväkakun kaikille sisarustensa lastenlapsille. Eräässä sukujuhlassa kuulin serkkujeni ja pikkuserkkujeni puhuvan nauraen näistä kakuista. En ollut ikinä kuullutkaan niistä. Mutta hymyilin niin kuin olisin tiennyt tarkalleen, millaisesta kakusta oli kyse. Ymmärrättehän, että ongelma oli siinä, että isäni ei kasvanut äitinsä kanssa. Sen tähden tuntui kuin olisimme kuulu-

neet eri sukuun, sellaiseen jossa nyt ei vain sattunut olemaan sellaista hauskaa kakkuperinnettä. Ja siellä minä seisoin valtavalla kartanonverannalla juoden kahvia ohutreunaisesta kupista, olin keski-ikäinen ja tunsin, kuten jo arvasittekin, häpeää siitä että olin jäänyt osattomaksi syntymäpäiväkakusta. Katselin heitä ja ajattelin: minä en kuulu tänne. Lapset ottavat puhtain sydämin vastaan kaiken minkä saavat. Kakut, keuhkotaudin. Keuhkotaudin Fanny sai isältään. Sen lisäksi hän sai paljon muutakin, jotain arvokkaampaa, esimerkiksi arvonimen, kauneutta, tanssiaispukuja ja kirjailtuja nenäliinoja, joista hänen otteensa jotenkin heltisi ja jotka jonkun nuoren miehen täytyi juosta poimimaan maasta. Maailma oli hänelle avoinna. Mutta seitsemäntoistavuotias valitsee huolimattomasti. Sitä vaihtaa vapaaherrattaresta everstinnaan sen tarkemmin miettimättä, sisustaa sinisen salongin Pietarissa. Fanny, nuori äiti, sai kaksi poikaa. Hänellä oli tylsää everstimiehensä kanssa, ja kaupunkiin sijoitettiin nuori luutnantti. Eversti oli niin iloinen luutnantista, hän ei tiennyt mitään nenäliinasta, jonka Fanny oli kauan sitten pudottanut jäälle juuri tämän luutnantin tähden. Onneksi Fannylla oli keuhkotauti. Sen vuoksi hänen täytyi matkustaa parantolaan ja pysyä pitkään poissa. Ehkä hän kuolisi. Hän kirjoitti kirjeitä luutnantille, joka oli kerran poiminut maasta kirjaillun nenäliinan. Hän oli hyvin heikko ja uneksi pääsevänsä pois. Ja missä lapset olivat sillä välin? En voi käsittää, missä lapset olivat.

Olemme siis ostoksilla, tyttäreni ja minä. Ostosten tekeminen käy minulta luonnostaan, se on minulla verissä. Jos on vaikea tietää, miten lapsensa saa onnellisiksi, voi yrittää antaa heille tavaraa. He näyttävät niin onnellisilta hetken verran. Juuri silloin voi tuntea suurta huojennusta, kuin olisi keksinyt täydellisen ratkaisun. Kun äitini ja hänen sisaruksensa olivat pieniä, Kerttu otti heidän nukkensa esiin jouluaattoa edeltävänä yönä. Hän puki nuket uusiin vaatteisiin ja asetti piparkakkuja ja appelsiineja pieniin nukensyleihin. Kun lapset heräsivät jouluaattoaamuna, siinä nuket istuivat ikään kuin ne olisivat kömpineet sängyistään ja pukeutuneet juhlaa varten. Äitini teki samoin. Ja minä, vaikka nyt nuket ovat pehmoeläimiä eikä niillä ole uusia vaatteita vaan pieniä paketteja ja ehkä suklaata sylissään. Miten iloisia lapset ovatkaan silloin! Miten heidän riemustaan voikin nauttia etukäteen, kun istuu yksin yöllä taivuttelemassa eläinten lyhyitä, pehmeitä raajoja kutsuviin asentoihin. Kertun isä, August, oli varakas mies, ja Kerttu kasvoi kodissa, jossa käytiin lauantaikävelyllä isän kanssa, poikettiin kirjakauppaan, missä sai osoittaa sormella haluamaansa kirjaa, minkä jälkeen isä otti naurahtaen kirjan, veti esiin setelin ja maksoi. August oli luotsin poika. Hänen lapsensa puolestaan, he olivat liikemiehen lapsia. Eräs äitini tädeistä sanoi minulle kerran, että hänen mielestään oli häpeällistä ja nöyryyttävää, että hänen äitinsä Eeva joutui joka päivä kysymään mieheltään, voisiko hän saada

hiukan talousrahaa. Siinä August seisoi puku päällä lähdössä konttorille. Ja joka päivä hän otti esiin paksun lompakkonsa, kaiveli sitä ja veti esiin muutaman setelin. Jos Eeva olisi voinut saada rahaa edes viikoksi tai kuukaudeksi. Mutta että joka päivä. Äidinäidinäitini Eeva oli hento, pieni nainen. Hän hymyilee lempeästi valokuvissa. Näen hänen ojentavan kätensä kohti rahoja mutta en tiedä, katsooko hän poispäin vai Augustiin. Hän hymyilee lempeästi. Ajattelen, että siinä oli kaksi ihmistä, jotka eivät tienneet minne olivat päätyneet. Eeva kasvoi vanhempiensa leipomossa. August, renessanssimies, kasvoi aikuiseksi mutaisella länsirintamalla ja vielä kilttiin pukeutuneena, sillä hän taisteli Nova Scotian joukoissa. Kirjeissään kotiin hän kertoi, että sotilaat törmäsivät toisiinsa ei-kenenkään maalla eikä kukaan tiennyt, oliko kyse ystävästä vai vihollisesta. Kun hän oli taas kotona, hän pursusi ideoita. Yhtäkkiä heistä tuli varakkaita ja heillä oli useita kylpyhuoneita. Kun olin pieni, kuljin ympäri asuntoa, se oli labyrinttimainen, enkä ollut tiennyt niin isoja koteja olevankaan. Näin siitä öisin unta: Että aina aukesi ovia uusiin huoneisiin. Että kello tikitti. Äitini toinen täti sanoi, että kun Kerttu sai oman kodin ja neljä lasta, hän ei ollenkaan ymmärtänyt, että rahat voisivat loppua. Tietenkin ne loppuivat. Jos hänen isänsä August olisi ollut siellä, tämä olisi seisonut oven vieressä konttorille lähdössä, ja kulmakarvojaan kohottaen hän olisi avannut paksun lompakkonsa ja poiminut sieltä seteleitä yhden päivän tarpeiksi. Joten ehkä Kerttu ajatteli, että jos heillä olisi vene, siitä kaikesta pääsisi eroon: ryynimakkarasta kuun lopulla, korppuvellistä aamuisin (suvun leipomo toimitti heille yhä korppuja), lapsista jotka jatkuvasti nykivät häntä.

Minä itse useimmiten pelkään merta. Kun purjehdimme ja kaikuluotain hajoaa, painon tunne sisälläni hellittää. Niin, on hankalaa kun ei tiedä, kuinka syvää on. Ankkuroiminen on vaikeampaa. On ehkä pakko ajaa satamaan. Mutta parasta on, etteivät ne kirotut luvut vilku jatkuvasti silmissäni. 12 metriä. 25 metriä. 50 metriä. Välttyy tietämästä, kuinka paljon vettä veneen alla on, välttyy siltä kauhulta. Kuolleet äidit ovat huolissaan. Meri, he sanovat, mikä on meri? Vettä. Vedessä voi käydä selälleen ja kellua, voi antaa sormien avautua meritähdiksi, voi antaa itsensä painua pohjaan ja etsiä aarteita. He kohottavat kalpeina kasvonsa kohti aurinkoa: he eivät enää rusketu. He eivät kastu. He eivät pelkää, he vain tuntevat että jotain pitäisi tapahtua, että heidän olisi pitänyt jatkaa matkaa mutta he ovat eksyneet. Kerttu kohottaa kätensä tunteakseen mistä päin tuuli puhaltaa, mutta tuuli ei suostu koskettamaan häntä. Märta sytyttää tupakan, mutta kun hän puhaltaa savua ulos, mitään ei näy. On vaikeampaa olla kuollut äiti kuin elävä äiti jota pelottaa, he sanovat. Niinkö se on? Fanny lepää huopa sylissään tuolilla parantolan suurella verannalla, ja hänen elämänsä on pysähdyksissä. Hän on onnettomasti naimisissa ja onnellisesti rakastunut uuteen mieheen. Hän on kuolemansairas. Hän kuvittelee, että hän seisoo asemalla ja juna jyskyttää hänen ohitseen. Hänellä on kokonainen nippu lippuja kädessään, paksu kuin korttipakka. Niillä hän voi matkustaa minne tahansa, minne tahansa. Mutta juna ei pysähdy. Ei juuri tälle asemalle. Hän yskii verta.