Musta aamunkoitto lukunäyte by Schildts & Söderströms

CILLA & ROLF

BÖRJLIND MUSTA AAMUNKOITTO SUOMENTANUT SIRKKA-LIISA SJÖBLOM

KUSTANTAMO S&S HELSINKI

Sarjan aiemmat osat: Nousuvesi 2013 Kolmas ääni 2014

Sivun 5 sitaatin suomennos Markku Into. Sivun 45 sitaatin suomennos Väinö Meltti. © Cilla and Rolf Börjlind 2014 by agreement with Grand Agency Ruotsinkielinen alkuteos Svart gryning (Norstedts) Kustantamo S&S Taitto: Jukka Iivarinen, Vitale Ay ISBN 978-951-52-3766-8 Painopaikka: Bookwell Oy, Porvoo 2016

ihmisvilinän kätkössä tämä pahuuden hiusraja Bruno K. Öijer, Hopeanmustaa

SHERATON-HOTELLI, TUKHOLMA, 2005

aarimikko arvioi miehet heti kun he astuivat sisään, niin kuin rutinoitunut baarimikko asiakkaat arvioi. Varsinkin kun he poikkeavat kaavasta. Nämä miehet poikkesivat. Eivät vaatetuksen osalta, se oli täydellisen korrekti: tumma puku, valkoinen paita ja solmio. Baarimikon silmään pisti jokin muu. Ehkä yhdenmukaisuus, miehet liikkuivat melkein kuin muodostelmassa, lähellä toisiaan, samalla lailla kontrolloidusti. Turvallisuuspoliisista? baarimikko aprikoi. Mahdollisesti, kaikilla oli ajeltu pää ja kaikki näyttivät erittäin ruotsalaisilta. Miehet katosivat perimmäiseen loosiin. Kello oli vähän yli yhdeksän, baarissa istui jokunen asiakas siellä täällä, pianistin soljuvat melodianpätkät peittivät muutenkin vaimeat keskustelut kuuluvista. Kukaan ei korottanut ääntään, jokainen tilaus tehtiin kohottamalla hiljaa sormea tarjoilijalle. Tunnelma oli hotellibaarille tyypillinen: anonyymi. Ulkona sataa tihutti. Baarimikko tavoitti pitkänhuiskean tarjoilijan katseen ja nyökkäsi loosiin päin. Tarjoilija nytkäytti hiukan päätään, ei pitänyt siitä että häntä komenneltiin, sali oli hänen valtakuntaansa. Hän päätti, milloin uusia asiakkaita lähestyttiin. Hän hieraisi sormilla korvaansa pienen kultaisen renkaan yläpuolelta ja tallusteli loosia kohti kuin olisi sattumalta ollut menossa siihen suuntaan. Parin metrin päässä seurueesta hän otti esiin sytkärin, napsautti siihen liekin ja ehdittyään miesten luo sytytti kynttilän, joka oli pienessä lyhdyssä pöydällä. ”Mitäs teille saisi olla?” hän kysyi. 7

Hän ei puhunut maireimmalla äänellään. Näitä asiakkaita ei kiinnostanut jutella, hän oli heille pelkkää ilmaa. Paitsi viinakyypparina. ”Neljä viskiä kuivana. Glenfiddichiä.” Tilauksen teki toinen seinän puolella istuvista miehistä. Tarjoilija harkitsi sekunnin: kysyisikö montako senttiä vai tarjoilisiko tavalliset neljä? ”Maistuisivatko maapähkinät?” hän tiedusteli. ”Eivät.” Tarjoilija kumarsi niukasti ja lähti baaritiskille. Loosissa istuvat miehet tuijottivat hänen peräänsä. ”Hintti”, yksi heistä murahti. Muut eivät vastanneet. Tilauksen tehnyt mies otti esiin neljä valkoista paperilappua ja levitti ne eteensä pöydälle. Hän työnteli niitä kädellään sinne tänne kuin sekoittaakseen ne. ”Yksi nimi jokaisessa?” ”Niin kuin oli puhe.” Kukin mies veti itselleen lapun, käänsi sen ja luki siihen kirjoitetun nimen. Sitten he polttivat laput kynttilänliekissä yksi kerrallaan. Siihen kului jonkin aikaa, sen verran että tarjoilija ehti palata juomien kanssa. Hän pani pöydälle neljä lasia ja neljä pientä, valkoista lautasliinaa ja vetäytyi taas pois. Tarjoilijan ehdittyä tarpeeksi kauas miehet kohottivat lasejaan, katsoivat toisiaan ja sanoivat vuoron perään vaimealla äänellä: ”Kunnia.” ”Hierarkia.” ”Kuri.” ”Uskollisuus.” He kilistivät ja joivat kulauksen viskiä. Yksi heistä pisti käden povitaskuunsa ja otti esiin paperin. Hän taitteli sen auki pöydällä edessään ja veti kynttilää aavistuksen lähemmäs. 8

”Tämä on sitten vasta luonnos”, hän muistutti. Toiset nojautuivat häntä kohti. Yksi miehistä pälyili ympärilleen: tarjoilija oli huoneen toisessa päässä. Paperin esiin ottanut mies karautti kurkkuaan ennen kuin alkoi lukea ääneen. ”Uuden valtakunnan suuntaviivat.” ”Onko se otsikko?” ”Joo, ehdotus otsikoksi.” ”Oikein hyvä.” Mies käänsi katseensa taas paperiin. ”Ruotsin kansallissosialistinen vallankumous toteutetaan uudelleenkouluttamalla kansan. Se –” ”Kansa.” ”Kansa?” ”Uudelleenkouluttamalla kansa, ei kansan.” Luonnosta lukeva mies otti kuulakärkikynän povitaskustaan ja korjasi sijamuodon. Sitten hän aloitti alusta: ”Ruotsin kansallissosialistinen vallankumous toteutetaan uudelleenkouluttamalla kansa. Se tapahtuu vahvojen ja kurinalaisten yksilöiden avulla. Liikkeestämme muodostetaan valtiota tukeva veljeskunta, vartiosto. Päämääränä on vapaa valtio meidän johdossamme.” Mies luki ääneen vielä jonkin aikaa ja lopetti: ”Meidän tiemme on Ruotsin ainoa pelastus.” Mies kohotti katseensa. ”Miltä kuulostaa?” ”Hyvältä. Teoriassa. Kysymys kuuluu, kuinka tuo saadaan popularisoitua, kuinka viesti saadaan muotoiltua niin että tavallinen tallaaja ymmärtää sen.” ”Puhutaan asiat halki. Kerrotaan, että kansaamme uhkaa perikato, että koko rotumme horjuu sukupuuton partaalla, että kaikki, mikä on meille kalleinta, häpäistään.” ”Ja tuhotaan.” 9

”Nimenomaan. Sen kaikki varmasti ymmärtävät, senhän nyt jokainen näkee omin silmin.” ”Älä muuta viserrä. Ja Åkesson on todellinen Luojan lahja, raivatkoon hän tietä, hän on liukas kuin ankerias. Jos hän saa jalkansa ovenrakoon, parin vuoden päästä mikään ei pysäytä meitä.” ”Pitäisikö tekstiä valaista esimerkeillä? Selittää, ketkä meidän olemassaoloamme uhkaavat?” ”Tuskin, eiköhän se ole kaikille selvää. Neekerit. Jutskut. Mannet.” ”Mamut.” ”Hinttarit.” Kaksi miehistä vilkaisi tarjoilijaa. Tämä noteerasi katseet mutta ymmärsi, ettei loosissa haluttu tilata mitään. Katseet viestittivät muuta. Tarjoilija kääntyi baarimikkoon päin. ”Nuo peräloosin tyypit.” ”Niin?” ”Epämiellyttäviä.” ”Asiakas mikä asiakas.” Baarimikko meni viemään keittiöön pari likaista lasia. Hän oli samaa mieltä kuin tarjoilija, loosin miehet huokuivat jotain vaikeasti määriteltävää, jotain yksinkertaisesti epämiellyttävää, mutta hän ei aikonut sanoa sitä työkaverilleen. Hänellä oli tapana pitää sellaiset ajatukset omana tietonaan. Niin oli yleensä viisainta. Mustapukuiset miehet viipyivät loosissa vielä kaksi tuntia, silloin tällöin heille tuotiin uudet viskit. Niin suuren alkoholimäärän olisi pitänyt lisätä keskustelun volyymia, mutta niin ei tapahtunut. Se, mistä pöydässä puhuttiin, jäi pöytään. Kellon lähestyessä puoltayötä yksi miehistä otti esiin lahjapaketin ja sysäsi sen vastapäätä istuvalle miehelle. ”Onko tämä minulle?” ”Sinähän täytät vuosia tänään. Se on meiltä kaikilta.” 10

”No tattista vaan.” Mies kohensi silmälasejaan ja repi lahjapaperin pois, jolloin paljastui punainen rasia. Hän avasi sen ja löysi pienen muovikortin, huoneavaimen korttelin päässä sijaitsevaan Continental-hotelliin. Mies nosti katseensa ja näki muiden virnuilevan. ”Huone 304, kolmas kerros”, yksi miehistä sanoi. ”Sinähän et ole saanut pillua puoleen vuoteen.” Mies virnisti ja nousi. Muut jäivät istumaan. Miehen hävittyä huone avaimineen kadulle kaverit kilistivät. ”Lyödäänkö vetoa?” ”Siitä milloin hän palaa?” ”Niin.” ”Puoli tuntia.” ”Korkeintaan.” Miehet nauraa röhöttivät, ensimmäistä kertaa niin äänekkäästi, että baarimikko kuuli. Hän vilkaisi loosiin päin ja näki, että yksi miehistä kohotti tyhjää lasia. Baarimikko koputti sormellaan tiskiin herättääkseen tarjoilijan huomion. Tässä vaiheessa kumpikin jo tiesi, mitä pukumiesten ele tarkoitti: lisää Glenfiddichiä. Lahjan saanut mies istui kolmannen kerroksen ikkunassa alasti, hän oli istunut siinä jo tovin. Liikennevalot loistivat ruudun läpi ja värjäsivät hänen kasvonsa vuoroin vihreiksi, vuoroin punaisiksi. Hän katsoi lattialistan vieressä ryömivää pientä, vaaleanruskeaa torakkaa. Hän oli ottanut silmälasit päästään ja piti niitä sylissään, toinen sanka oli katkennut. Hotellihuoneen kokolattiamatto rutistui hänen varpaidensa välissä. Viimein hän nousi pystyyn. Loosiin jääneet miehet ehtivät melkein juoda uudet viskinsä ennen kuin yksi heistä virnisti. 11

”Nyt hän tulee.” He tähyilivät ovelle. Mies, joka oli lähtenyt baarista kolme varttia aiemmin, oli juuri astunut sisään. Hän ei ollut palannut puolessa tunnissa, mutta aikaa ei ollut kulunut paljon enempää. Mies tallusteli loosiin ja istuutui entiselle paikalleen. Tukka oli sateesta märkä. Muut pöydän ympärillä huomasivat, että miehen otsa kiilsi ja että silmälasit olivat vinossa. ”Mitä laseillesi on tapahtunut?” yksi miehistä kysyi. ”Sanka meni poikki. Nyt minä puolestani annan lahjan teille.” Mies asetti aiemmin saamansa punaisen rasian keskelle pöytää kynttilän viereen. Yksi muista avasi sen. Hän tuijotti sisältöä hetken. ”Hyi saatana.” Hän tyrkkäsi rasian luotaan. ”Mitä helvettiä sinä olet mennyt tekemään?” Mies, jonka silmälasit olivat rikki, kumartui eteenpäin ja puhalsi kynttilän sammuksiin.

HÖGANÄS, SKÅNE, 2013

livia Rönning pyöräili aina samaa reittiä: Nyhamnslägen taajaman reunaa kohti Östra Kullabergin luonnonsuojelualuetta, Björkerödin kylätielle asti. Sen päässä hän pysähtyi. Laiskoina päivinä hän piti siellä lyhyen tauon, joi vettä ja pyöräili takaisin. Pirteinä päivinä hän teki lisäksi kävelylenkin metsässä. Tänään hän aikoi tehdä kävelylenkin. Olivia pyöräili päätietä hiljakseen, ei ollut minkään valtakunnan kiirettä, kello oli vähän yli seitsemän, ja hänen työvuoronsa alkaisi vasta kymmeneltä. Hän vilkaisi harmaalle taivaalle. Ilmassa tuntui sateen uhka, mutta se oli normaalia tähän vuodenaikaan, sen perusteella ei voinut tehdä suunnitelmia. Hän piti katseensa ojanpientareessa ja antoi ajatusten harhailla. Se oli näissä varhaisissa pyörälenkeissä melkein parasta: ne stimuloivat aivoja. Hapen ja liikkeen yhdistelmä herätti sen, mikä muuten lepäsi horroksessa, ja nosti esiin muitakin kuin työhön liittyviä ajatuksia. Tänään mieleen tuli Ove Gardman. Juuri Oven vuoksi Olivia oli tullut tänne, järjestyspoliisiksi Höganäsiin. Hän oli hakenut Strömstadiin ollakseen lähellä Oven Nordkosterin-kotia, mutta sitä virkaa hän ei ollut saanut. Hän oli saanut tämän. ”Olet kuitenkin oikeassa päässä Ruotsia”, Ove oli lohduttanut. Kyseessä oli puolen vuoden määrä aikainen pesti. Kun sen alusta oli kulunut kaksi kuukautta, Ovea oli pyydetty Costa Ricaan tutkimusprojektiin, josta ei voinut kieltäytyä. Olivia sen sijaan olisi jumissa Höganäsissä vielä neljä kuukautta. Hän ei ollut riemastunut käänteestä, päinvastoin. Hän ei ollut tutustunut naapureihin ja tapasi säännöllisesti vain työkavereita, 13

suhteet heihin olivat pinnalliset ja kireät. Asemalla työskenteli pelkästään miehiä, ja puheet olivat sen mukaiset. Rasittavat. Olivian mielestä. Olivia ei ollut tottunut pitämään suuta soukalla. Alussa hän oli käyttänyt enemmän energiaa maahanmuuttoa vastustavien kollegojensa ennakkoluulojen torjumiseen kuin varsinaiseen poliisintyöhön. Seurauksena oli ollut sanaton eristäminen. Häntä ei varsinaisesti syrjitty mutta ei myöskään pyydetty kaljalle työpäivän jälkeen. Se sopi hänelle mainiosti. Oli helppo kuvitella, millaisia kommentteja alkoholi kirvoitti puhuttaessa ”niistä, jotka eivät ole niin kuin me”, kiertoilmaus, kun ei haluttu sanoa suoraan mitä ajateltiin. Olivia kääntyi Kockenhus allélta kylätielle. Talot olivat täällä harvassa, osa oli suuria maalaistaloja, juuri ketään ei näkynyt ulkona. Tien päässä Olivia hyppäsi satulasta ja pani pyöränsä nojaamaan paksuun mäntyyn. Reipas kävely tekisi terää. Hän veti vihreän hiuslenkin tukastaan ja ravisti pitkät mustat suortuvansa vapaiksi, pujotti hiuslenkin pyöränsarveen ja astui metsään. Hän oli lenkkeillyt täällä monta kertaa ja tiesi, että valittavana oli useita eri polkuja. Suurimman osan hän oli testannut. Nyt hän valitsi sen, joka vei oikealle männikköön. Täällä oli mukava kävellä, maasto oli vaihtelevaa: sankkaa metsää ja kallioisia harjuja, sopiva yhdistelmä mäkiä ja tasamaata. Vastaan tuli usein muitakin reippailijoita. Tänään ei. Ehkä se johtuu säästä, Olivia ajatteli, sateen uhasta. Tai vuorokaudenajasta? Hän pääsi tasaiseen, hyvään hengitysrytmiin, kävely sujui, hän tuli polun haarautumiskohtaan paljon tavallista nopeammin. Hän pysähtyi. Jos jatkaisi suoraan eteenpäin, päätyisi jyrkälle soraharjulle. Jos kääntyisi oikealle, saapuisi rantaan. Jospa kävisi katsomassa sitä kuuluisaa taideteosta tänään? Nimisiä Hålen kivien luona. Olivia suuntasi kohti merta. 14

Kulku oli hidasta, maasto oli paikoin melkein suota, paikoin miltei läpitunkematonta piikkipensaikkoa. Meren viimein pilkottaessa Olivia oli hengästynyt. Hän ei tarkkaan tiennyt missä Nimis oli, joten hän lähti kulkemaan rantatörmää löytääkseen perille. Hän oli melko varma, että paikka oli lännessä. Hetken päästä näkyviin tulivat parin kummallisen puutornin huiput, ja hän otaksui löytäneensä perille. Hän astui törmän reunalle ja näki kovaksi tallatun polun. Se oli jyrkkä, lähestulkoon kohtisuora. Tästäkö mentiin alas? Aika haastavaa, mutta selvästikin ainoa tapa päästä rantaan. Olivia otti toisella kädellä tukea maasta ja vuoroin hivuttautui, vuoroin liukui polkua alas. Hän tuli pitkille, osittain katetuille portaille, jotka oli rakennettu lankunpätkistä ja oksista. Tämä oli kaiketi sisäänkäynti. Olivia oli aiemmin lukenut Nimisistä. Taiteilija Lars Vilks oli perustanut tänne rantaan oman valtion, jonka hän oli ristinyt Ladoniaksi. Nykyään Vilks tunnettiin paremmin siitä, että hän oli esittänyt pilapiirroksessa profeetta Muhammedin liikenne ympyräkoirana, minkä vuoksi Säpo oli joutunut parkkeeraamaan asuntovaunun hänen tontilleen ja aloittamaan ympärivuorikautisen vartioinnin. Täällä Kullabygdenissä, jossa oli ennen oltu kuin herran kukkarossa. Olivia laskeutui puuportaita alas ja saapui rannalle. Edessä avautui aavemaisema. Taiteilija oli kerännyt ajopuita ja oksia rannalta kolmenkymmenenviiden vuoden ajan ja rakentanut niistä jättiläismäisiä torneja käytävineen ja huoneineen. Yksi torneista kohosi kahdenkymmenenviiden metrin korkeuteen. Toisen huipulla liehui tuulen riekaleiksi repimä musta kangasrätti. Kaiken kaikkiaan alue oli toistasataa metriä pitkä, rakennelmat olivat harmaita, ja niistä sojotti keppejä. Tämä oli luultavasti merkillisintä, mitä Olivia oli kaksikymmentäkuusivuotisen elämänsä aikana nähnyt. Hän asteli alueella varovasti ja kuunteli tuulen vonkunaa tummien rakennelmien raoissa. Tukka hulmusi. Hän katseli pyöreiden ranta15

kivien ylitse ja näki, kuinka meri viskoi pärskeitä maalle. Äkkiä hän halusi pois. Paikassa oli jotakin kylmää ja kuollutta. Hän suuntasi kohti korkeinta tornia, hän joutuisi kapuamaan sinne löytääkseen takaisin pitkien portaiden juurelle. Astuessaan torniin hän oli näkevinään liikettä kaukana lautojen lomassa. Hän pysähtyi. ”Hei siellä!” Ei vastausta, vain tuulen ulvontaa ja irtonaisten puupalojen kalahtelua. Olivia seisoi hetken hievahtamatta. Hän ei nähnyt enää liikettä mutta tunsi hienoisen tupakanhajun. Hän kääntyi ja löysi portaiden aukon suoraan edestään. Hän kiipesi mahdollisimman nopeasti, oli ahdasta, takki takertui oksaan ja repesi. Hän yritti kavuta joutuisammin. Hetken päästä lenkkikenkä juuttui lankun alle ja hän tunsi, kuinka nilkka venähti. Loppumatka katetuissa portaissa hänen oli kiskottava itseään eteenpäin käsiensä avulla, mutta viimein hän tuli taas paljaan taivaan alle. Nyt jäljellä oli enää jyrkkä polku. Olivia ponnisteli sitä ylös, ja törmälle kierähdettyään hän jäi maahan makaamaan. Hän tunnusteli nilkkaansa: se aristi. Miksi hitossa minun piti tulla tänne? Hän mulkoili aavemaisemaa. Rannalla ei liikkunut mikään muu kuin musta repaleinen rätti yhden tornin huipulla. Olivia kömpi pystyyn ja alkoi kävellä. Se ei sujunut erityisen hyvin. Kipeä jalka pakotti hänet nilkuttamaan tuskaisesti puun luota toiselle, ja jo parin minuutin päästä oli pakko pysähtyä. Hän nojautui käkkyrämäntyyn, josta törrötti paksuja tummia oksia, ja tasasi hengitystä. Yhtäkkiä hän käänsi päätään, vaistosi jotakin, aisti ettei ollut yksin, aisti että täällä metsässä, puiden keskellä lymysi joku. Mutta hän näki vain lisää puita ja muutaman tumman kallion tuonnempana. Hän alkoi taas linkuttaa, niin kovaa kuin pystyi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä tielle johtava polku oli, hän oli kääntynyt siltä tultuaan rantatörmälle, ja nyt hän oli eri kohdassa. Hänen vaistonsa kuitenkin sanoi, mihin suuntaan oli kuljettava. Hän myös tiesi, että 16

koko metsä oli täynnä risteileviä polkuja, ennemmin tai myöhemmin hän osuisi jollekin niistä. Kului miltei kaksikymmentä minuuttia ennen kuin hän tulla tupsahti kahden puun välistä polulle. Tasaisella, tallatulla maalla oli helpompi kävellä, ja hän saattoi lisätä hieman vauhtia. Hän piti katseensa suunnattuna kauas eteenpäin ja näki tuulessa taipuvia oksia ja huojuvia pensaita, ja sitten hän näki polkupyöränsä. Se nojasi paksuun mäntyyn juuri siinä, mihin hän oli sen jättänyt. Hän ontui loppumatkan pyörän luo ja nosti sen tielle. Aikoessaan nousta satulaan hän huomasi maassa paperin. Hän kumartui poimimaan sen: se oli repäisty karttalehti. Hän työnsi sen takintaskuun, nousi pyörän satulaan ja polki tiehensä taakseen katsomatta. Vasta lähestyessään Mölleä hän tajusi, että vihreä hiuslenkki oli kadonnut.