Gin Phillips
NIIN KUIN ME OLISIMME KAUNIITA
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kustantamo S&S Helsinki
Englanninkielinen alkuteos Fierce Kingdom Copyright © 2017 by Gin Phillips Published by arrangement with Ulf Töregård Agency AB. Kustantamo S&S Kansi Anders Carpelan Taitto Jukka Iivarinen, Vitale Ay ISBN 978-951-52-4291-4 Painopaikka Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2018
Elille, jolla on maailmoja sisällään
Haluan vain tietää, voiko ääni saada aikaan pojan. Tai tuleeko naisesta äiti, kun hänestä tuntuu, että hän kuulee vauvan itkevän häntä. – Elizabeth Hughey, Questions for Emily
16.55
Joan on jaksanut pitkään tasapainoilla paljaiden päkiöi densä varassa polvet koukussa, hameen helma maata viistäen. Mutta nyt reidet ovat antamassa periksi, joten hän painaa kätensä maahan ja asettuu istumaan hiekalle. Jokin pistää häntä lonkkaan. Hän työntää kätensä reiden alle ja onkii esille pienen muovikeihään – sormen pituisen aseen – eikä pahemmin ylläty, koska löytää koko ajan pikkuruisia aseita kaikenlaisista odottamattomista paikoista. ”Onko sinulta keihäs hukassa?” hän kysyy. ”Vai onko tämä valtikka?” Lincoln ei vastaa, vaikka ottaakin pienen muovilelun hänen kämmeneltään. Ilmeisesti Lincoln on vain odottanut hänen sylinsä tulemista tarjolle, koska peruuttaa saman tien istumaan mukavasti hänen reisiensä päälle. Lincolnilla ei ole hiekan murua vaatteissaan. Hän on aina ollut siisti lapsi; hän ei koskaan pitänyt sormiväreillä maalaamisesta. ”Äiti, tahdotko sinä nenän?” hän kysyy. ”Minulla on jo nenä”, Joan vastaa. ”Tahdotko toisen?” ”Toisen nenän? No tietysti.” 9
Lincolnin tummat kiharat pitäisi taas leikata, Joan miettii, kun Lincoln pyyhkäisee ne pois silmiltään. Lehtiä varisee maahan heidän ympärillään. He ovat kokonaan varjossa hirsipylväiden varaan rakennetun katoksen alla, mutta sen ulkopuolella harmaata soraa kuvioi valolaikkujen mosaiikki, joka värisee tuulen puhaltaessa puiden läpi. ”Mistä niitä ylimääräisiä neniä saa?” Joan kysyy. ”Nenäkaupasta.” Joan naurahtaa, asettuu taas nojaamaan käsiinsä, antaa hiekan painua syvälle kämmeniinsä. Muutaman kostean hitusen hän napauttaa pois kynsien alta. Dinokaivauksella on aina kosteaa ja viileää, aurinko ei sinne yllä, ja vaikka hänen hameensa on hiekassa ja puseroon on tarttunut lehtiä, se on hänestä silti eläintarhan mukavin paikka – se on kaukana pääväylistä: sinne mennään ohi karusellin ja kotieläinladon ja kanakoppien, läpi pensaita ja puita kasvavan alueen, jonka nimi on yksinkertaisesti METSÄ. Täällä, kapeiden sorapolkujen varsilla, näkee yleensä vain puita ja kiviä ja jonkun yksinäisen eläimen. On korppikotka, jolla jostakin kumman syystä on häkissään vanha ruostunut lava-auto. Pöllö tuijottamassa riippuvaa purulelua. Villikalkkunoita, jotka istuvat aina liikahtamatta paikoillaan; hän ei ole aivan varma, onko niillä oikeasti jalat. Hänelle tulee mieleen jokin julma metsästäjien pila, hikinen kaulanauha, josta riippuu kalkkunan koipia. Hän pitää metsän epämääräisyydestä ja outoudesta, siitä miten se yrittää koko ajan ponnettomasti muuttua todelliseksi kävijäkohteeksi. Nyt puiden väliin on 10
pingotettu liukuvaijeri, joskaan hän ei ole koskaan nähnyt kenenkään liukuvan sitä pitkin. Hän muistaa liikkuvat dinosauruspatsaat muutaman vuoden takaa, ja sitä ennen niiden tilalla oli kummituspolku. Myös varhaisemmasta historiasta on jäänteitä: suuria kivenlohkareita, joko tekokiviä tai oikeita, ja riukuaidan ympäröimä uudisraivaajan mökki. Millään niistä ei ole mitään havaittavaa tarkoitusta. Tyhjät betonialtaat ovat ehkä olleet suurten eläinten juomapaikkoja. Siellä täällä on yrityksiä luontopoluksi, paikoitellen viittoja, joiden vuoksi tuntee vain olevansa entistä pahemmin eksyksissä – yksi puista on kyltin mukaan SASSAFRAS, kun kaksikymmentä muuta sen ympärillä on ilman nimeä. ”Äiti”, Lincoln sanoo ja laskee kätensä hänen polvelleen. ”Arvaa mihin kauppaan Odinin pitäisi mennä?” Joan on tosiaan saanut viime aikoina paljon tietoja viikinkijumalista. ”Silmäkauppaan?” hän sanoo. ”Silmäkauppaan. Sitten hänen ei enää tarvitsisi pitää silmälappua.” ”Paitsi jos hänestä on mukava pitää sitä.” ”Paitsi siinä tapauksessa”, Lincoln myöntää. Hiekalle heidän ympärilleen on ripoteltu muovisia sankareita ja konnia – Thor ja Loki, Kapteeni Amerikka, Vihreä Lyhty ja Rautamies. Nykyään kaikki liittyy jotenkin supersankareihin. Hiekkakuopan uumenissa heidän allaan on tekoluurankoja, jonkin sukupuuttoon kuolleen eläimen selkänikamat törröttävät hiekasta heidän takanaan ja hiekan puhdistamiseen luiden päältä on tarjolla sangollinen kuluneita siveltimiä. Aikoinaan, Lincolnin 11
edellisessä elämässä kolmivuotiaana, he kävivät täällä kaivamassa esiin dinosaurusten luita. Mutta nyt, kaksi kuukautta Lincolnin neljännen syntymäpäivän jälkeen, hänen uransa paleontologina on jäänyt jo muutaman inkarnaation päähän. Nyt dinosauruskuoppa on Hiljaisuuden saari, vankila jonne on suljettu Loki, Thorin kuriton veli, ja siellä kaikuu – silloin kun kysymys ylimääräisestä nenästä ei tule puheeksi – eeppisen taistelun melske Thorin yrittäessä saada Lokia tunnustamaan, että on mennyt luomaan tulidemonin. Lincoln nojautuu eteenpäin ja saaga jatkuu. ”Katala roisto nauraa kaakatti”, Lincoln kertoo, ”mutta sitten Thor sai ajatuksen!” Lincoln sanoo kertomuksia ”omiksi tarinoikseen”, ja ne saattavat kestää tuntikausia, ellei Joan keskeytä niitä. Joan pitää eniten jutuista, joiden henkilöt Lincoln on keksinyt itse. Lincolnilla on roisto nimeltä Hevos Mies, joka muuttaa ihmiset hevosiksi. Hänen vihollisensa on Hevos Von, joka muuttaa hevoset takaisin ihmisiksi. Noidankehä. Joan panee etäisesti merkille Lincolnin äänensävyn ja puhetavan vaihtelut, kun Lincoln lausuu henkilöidensä repliikkejä. Joania on kuitenkin alkanut mukavasti raukaista. Aamupäivisin polut ovat täynnä rattaita työntäviä äitejä trikoohousuissaan, mutta illansuussa suurin osa kävijöistä on häipynyt. Hän tulee tänne aina välillä Lincolnin kanssa suoraan koulusta – silloin kun he eivät mene kirjastoon tai puistoon tai tiedemuseoon – ja hän houkuttelee Lincolnin metsään aina, kun se vain suinkin 12
onnistuu. Metsässä on sirkkoja, tai ainakin sirkkojen tapaan sirittäviä otuksia, ja laulavia lintuja ja kahisevia lehtiä eikä muita ihmisääniä kuin Lincolnin esittämä vuoropuhelu. Lincoln on omaksunut supersankarien puheenparren ja pystyy tuottamaan sitä tarpeisiinsa mielin määrin. ”Hänellä oli salainen ase vyössään!” ”Hänen katala suunnitelmansa epäonnistui!” Lincoln on ratketa innosta. Hän vapisee kauttaaltaan, varpaista pieniin pulleisiin nyrkkeihin. Thor keikkuu ilmojen halki ja Lincoln hypähtää. Joan miettii, mahtaako Lincolnista olla hienoa, että hyvä voittaa pahan, vai pitääkö hän kiivaasta taistelusta ihan vain jännityksen takia, ja Joanille tulee mieleen, olisiko jo aika selittää Lincolnille, että hyvän ja pahan välillä on harmaa alue, että useimmat ihmiset elävät sillä olematta varsinaisesti kumpaakaan, mutta Lincoln on niin onnessaan, että hän ei halua mutkistaa asioita. ”Äiti, arvaa mitä nyt tapahtuu?” Lincoln kysyy. ”Kun Thor ensin lyö häntä?” ”Mitä?” Joan sanoo. Hän on oppinut kuuntelemaan vain puolella aivoistaan toisen puoliskon vatvoessa hänen omia ajatuksiaan. ”Loki on oikeasti hallinnut Thorin ajatuksia. Ja Thorin iskusta kaikki hänen voimansa katoavat!” ”Ai”, Joan sanoo. ”Ja mitä sitten tapahtuu?” ”Thor vie jälleen voiton!” Lincoln puhua pulputtaa – ”Mutta kas, esiin astuukin uusi roisto!” – Joanin kipristellessä varpaitaan. Joan ajattelee. 13
Hän ajattelee, että hän ei ole vieläkään keksinyt häälahjaa ystävälleen Murraylle – se yksi taiteilija maalaa koiratauluja, ja sellainen voisi olla huomaavainen lahja, ja hänelle pitäisi lähettää sähköpostia ja kysyä miten niitä voi tilata, vaikka taulun ”tilaaminen” ehkä tuntuisikin taiteilijasta loukkaavalta. Hän muistaa, että hänen piti soittaa aamupäivällä isotädilleen, ja hänelle tulee mieleen, että ehkä hän voisi sen sijaan – hänhän ratkoo ongelmia liukuhihnalta, hänen neroutensa suorastaan säkenöi Lokin hautautuessa hiekkaan – ehkä hän voisi sen sijaan lähettää isotädille sen hauskan paperiapinan, jonka Lincoln askarteli koulussa. Onhan taideteos aina parempi kuin jos vain soittaisi, vaikka se ei olekaan ainoa syy, sillä hän inhoaa puhelimessa puhumista, ja olkoon, pelkkää lusmuilua se on – pakko myöntää – mutta hän päätyy silti paperiapinaan. Hän ajattelee isotädin kesäkurpitsavuokaa. Hän ajattelee vajaata banaanilastupussia keittiön kaapissa. Hän ajattelee Bruce Boxleitneriä. Yläkoulussa Bruce Boxleitner Scarecrow ja rouva Kingissä oli hänelle vähän niin kuin pakkomielle, ja nyt hänelle on selvinnyt, että se on kokonaan katsottavana netissä, joten hän on katsellut sitä uudestaan jakso kerrallaan – kasarisarjaksi se on kestänyt aikaa hyvin, kauheista kampauksista ja kylmän sodan agenteista huolimatta, eikä hän muista, suutelevatko Lee ja Amanda lopulta toisen vai kolmannen kauden päätteeksi, ja toista kautta on vielä kuusi jaksoa jäljellä, mutta niiden yli voisi tietysti hypätä suoraan kolmanteen kauteen. Tikka takoo jossain lähimailla, ja hän havahtuu taas nykyhetkeen. Hän huomaa, että Lincolnin kädessä oleva 14
syylä on kasvanut entisestään. Se näyttää merivuokolta. Sorakentällä varjot tanssivat ja Lincoln nauraa ilkeää pahisnaurua ja Joanille tulee mieleen, että nämä iltapäivät, kun hän tuntee poikansa painon sylissään, aistii metsän heidän ympärillään, ovat jotakin lähes taivaallista. Thor kellahtaa kumoon vasten Joanin jalkaa, muovipää kolahtaa hänen varpaaseensa. ”Äiti.” ”Mitä?” ”Minkä takia Thorilla ei ole elokuvassa kypärää?” ”Ilman kypärää varmaan näkee paremmin.” ”Mutta minkä takia hän ei halua suojata päätään?” ”Kai hänellä joskus on kypärä ja joskus ei. Sen mukaan miten huvittaa.” ”Minusta hänen pitäisi suojata päänsä aina”, Lincoln sanoo. ”On vaarallista taistella ilman kypärää. Minkä takia Kapteeni Amerikalla on pelkkä huppu? Ei se voi olla kovin hyvä suoja.” Joanin mies Paul ei jaksa jutella supersankareista – hän puhuu mieluummin jalkapallon hyökkäyskuvioista ja NBA:n pelaajavalinnoista – mutta Joan jaksaa. Joan oli itse aikoinaan hulluna Ihmenaiseen. Oikeuden puolustajiin. Hulkiin. Kumpi voittaisi tappelussa, hän kysyi kerran enoltaan, Teräsmies vai Hulk? Eno vastasi: No, jos Teräsmies olisi häviöllä, hän voisi aina lentää pois, ja Joanin mielestä se oli uskomattoman hieno oivallus. ”Kapteeni Amerikalla on kilpi”, Joan sanoo Lincolnille. ”Hän suojautuu sillä.” ”Mitä jos hän ei saa sitä päänsä eteen ajoissa?” ”Hän on tosi nopea.” 15
”Mutta jos ei saa”, Lincoln vastaa epäileväisenä. ”Siinä sinä olet kyllä ihan oikeassa”, Joan sanoo, koska Lincoln on. ”Hänen pitäisi käyttää kypärää.” Kaivannon takaseinä on jonkinlaista keinotekoista kiveä, se on vaaleanruskea ja pullistunut, ja joku pieni eläin rapistelee sen takana. Joan toivoo, että siellä ei ole rotta. Hän kuvittelee sinne oravan, mutta varoo visusti kääntämästä päätään. Hän avaa käsilaukkunsa ja katsoo puhelinta. ”Meidän täytyy varmaan lähteä portille siinä viiden minuutin päästä.” Lincolnilla on oma tapansa suhtautua Joanin ilmoitukseen siitä, että leikit on aika lopettaa: hän on kuin ei olisi kuullut mitään. ”Onko Tohtori Doomilla aina naamio?” Lincoln kysyy. ”Kuulitko sinä?” Joan kysyy. ”Kuulin.” ”Mitä minä sanoin?” ”Että pian lähdetään.” ”Hyvä”, Joan sanoo. ”Ja on. Tohtori Doomilla on aina naamio. Arpien takia.” ”Arpien takia?” ”Joo, niiden arpien, mitä hän sai labrassa siitä kokeesta.” ”Minkä tähden hän pitää naamiota niiden takia?” ”Koska hän ei halua, että kukaan näkee niitä”, Joan sanoo. ”Hänestä ne ovat rumia.” ”Minkä takia ne ovat hänestä rumia?” Joan seuraa oranssina hehkuvan lehden leijumista maahan. ”No, niiden takia hän näyttää erilaiselta kuin 16
muut”, hän sanoo. ”Joskus ihmiset eivät halua näyttää erilaiselta.” ”Eivät arvet minusta ole rumia.” Lincolnin puhuessa metsän halki kantautuu terävä, kova ääni. Kaksi räsähdystä, sitten vielä muutama lisää. Pauketta kuin ilmapalloja puhkaistaisiin. Tai kuin ilotulituksesta. Joan miettii kaikkea, mitä eläintarhassa voi tapahtua – mikä niistä kuulostaa pieneltä räjähdykseltä? Voisiko se liittyä jotenkin halloweeniin? Joka puolelle on ripustettu lamppuja – ei tänne metsään mutta pääpoluille – joten ehkä jossain paukahti muuntaja. Tai joku tekee rakennustöitä vaikka katuporalla? Jälleen pamahdus. Ja taas ja taas. Liian kovia ilmapalloiksi, liian harvaan katuporaksi. Linnut ovat vaienneet, mutta lehtiä varisee puista yhä. Lincolnia äänet eivät haittaa. ”Voisiko Batmania käyttää Tohtori Doomina?” hän kysyy. ”Batmanilla on mustat vaatteet. Ja jos minä otan Batmanin Tohtori Doomiksi, teetkö sinä hänelle naamion?” ”Tietysti”, Joan sanoo. ”Mistä sinä teet sen?” ”Foliosta”, Joan ehdottaa. Orava rapistelee hiekkakuopan katon poikki, ja Joan kuulee vaimean humahduksen, kun se hyppää katolta puuhun. ”Ja mistä me saadaan arvat?” Lincoln kysyy. Joan laskee katseensa häneen. ”Arvat?” Joan toistaa. 17
Lincoln nyökkää. Myös Joan nyökkää, miettii ja kelaa taaksepäin. Hän antautuu setvimään Lincolnin ajatusten polkuja; se on hänestä yksi äitiyden hienoimmista puolista, etenkin siksi, että hän ei ennen Lincolnia tiennyt sellaisesta mitään. Lincolnin ajatuksenjuoksu on mutkikasta ja ainutlaatuista, se loihtii esiin omia maailmojaan. Joskus Lincoln huutaa unissaan kokonaisia lauseita – ”Ei alas portaita!” – ja Lincolnin mielen koneistoon on kyllä ikkunoita, osia siitä voi nähdä, mutta sitä ei voi koskaan oppia tuntemaan kokonaan, ja se juuri on hienoa. Lincoln on oma erillinen ihmisensä, yhtä oikea kuin Joan itse. Arpoja. Hän miettii arvoitusta. ”Niin kuin arpoja, jotka hän sai siellä labrassa?” Joan kysyy. ”Joo. Niitä, jotka ovat hänestä rumia.” Joan nauraa. ”Ei kun minä sanoin arpia. Niin kuin isi sai käsivarteensa silloin, kun hän poltti kätensä kuumassa vedessä pienenä. Tai minulla on polvessa siitä kun minä kaaduin.” ”Ai”, Lincoln sanoo nolona. Sitten häntäkin naurattaa. Hän ymmärtää huvittavat puolet nopeasti. ”Arpia. Eikä arpoja. Niin että arvat eivät ole hänen mielestään rumia.” ”En suoraan sanottuna tiedä, mitä mieltä Tohtori Doom on arvoista”, Joan sanoo. ”Mutta ei hänellä ole arpoja labrasta.” ”Ei. Ne ovat arpia.” Kuunnellessaan puolella korvalla hän miettii, olisiko arpien rumuudesta pitänyt keskustella vakavammin. 18
Toinen puoli hänestä ihmettelee laukauksia. Mutta eivät ne voineet olla laukauksia. Ja jos ne olisivat olleet, olisi tähän mennessä kuulunut jo jotakin muuta. Huutoja tai sireenejä tai jonkinlainen kuulutus kaiuttimista. Mitään sellaista ei kuulu. Hän on vain nähnyt liikaa taisteluja. Hän vilkaisee puhelinta. Eläintarha menee kiinni muutaman minuutin kuluttua, ja on aivan mahdollista, että kukaan ei huomaa heitä täällä metsän perukoilla. Hän on miettinyt monta kertaa, millaista se olisi. Millaista olisi, jos hän jäisi illalla vangiksi eläintarhaan, ehkä jopa piiloutuisi tahallaan tänne keskelle metsää, kävisi tapaamassa eläimiä yön pimeydessä – sellaisesta tehdään lastenkirjoja. Paitsi että se on naurettava ajatus, koska eläintarhassa on ihan varmasti vartijoita. Vaikka hän ei toisaalta ole koskaan nähnyt missään yhtään vartijaa. Heidän pitäisi jo lähteä. ”Nyt täytyy mennä, kulta pieni”, hän sanoo, nostaa Lincolnin sylistään ja odottaa, että Lincoln varaa vastahakoisesti painonsa omille jaloilleen. Hänestä Lincolnilla pitäisi olla takki, mutta Lincoln vannoi ja vakuutti, ettei hänen ollut kylmä, joten Joan antoi hänen jättää takin autoon. ”Ehditäänkö olla vielä vähän aikaa?” Lincoln kysyy. Joan nousee hiekalta ja työntää jalkansa sandaaleihin. Hän käyttää itse sandaaleja, joten hänellä ei oikein ole kanttia komentaa Lincolnia pitämään takkia. ”Ei”, Joan sanoo. ”Kello on jo melkein puoli kuusi. Sulkemisaika. Meidän täytyy lähteä nyt heti, että emme jää tänne lukkojen taakse.” 19
Se alkaa tosiaan huolestuttaa häntä – hän on viivytellyt liian kauan, ja heidän täytyy päästä ensin pois metsästä ja kulkea koko pitkä matka lasten alueen läpi, ja aika on tosiaan käymässä vähiin. ”Voidaanko me jäädä vähäksi aikaa leikkikentälle ja mennä sillan yli?” Lincoln kysyy. ”Ei tänään. Mitä jos tullaan taas huomenna?” Lincoln nyökkää ja astuu hiekalta kuluneelle nurmikolle. Hän noudattaa sääntöjä. Jos eläintarhan väki sanoo, että on aika lähteä kotiin, hän lähtee. ”Autatko kenkien kanssa?” hän kysyy. ”Ja panet ukot käsilaukkuun?” Joan kumartuu, pyyhkäisee hiekan Lincolnin jaloista ja vetää sitten sukat hänen kalpeiden varpaidensa ja leveiden töppöjalkojensa peitoksi. Joan repäisee lenkkarien tarranauhat auki, ja kun hän kohottaa katseensa, hän näkee kardinaalin laskeutuvan melkein käden ulottuville. Eläimet eivät pelkää täällä mitään. Joskus hän on nähnyt puolen tusinaa varpusta tai maaoravaa vain metrin tai parin päässä seuraamassa Lincolnin käymää taistelua. Hän pudottaa muoviset sankarit käsilaukkuunsa. ”Valmis”, hän sanoo.
20
17.23
Joan katsoo vielä, näkyisikö hiekassa unohtuneita muovi ukkoja, ottaa sitten Lincolnia kädestä ja lähtee kulkemaan pitkin metsästä pois vievää polkua. Hän miettii, että jossain vaiheessa Lincoln haluaa varmasti lopettaa kädestä pitämisen, mutta nyt molemmat tuntuvat yhtä tyytyväisiltä tähän järjestelyyn. Vajaat kaksikymmentä askelta, ja he ovat jo metsänreunassa – dinokuoppa ei oikeasti ole metsän perukoilla, se on pelkkää harhaa – ja edestä kuuluu saukon altaassa kiville ryöppyävän vesiputouksen ääni. Saukko on heidän lempieläimiään, yksi niistä harvoista, jotka vielä jaksavat vetää Lincolnin pois tarinoiden maailmasta. Saukkopariskunnalla on valtava luolamainen tarha, jonka tekokallioseinät kaartuvat laelta sisäänpäin, ja saukot polskivat ja pyörivät ja sukeltelevat vihertävässä altaassa leveän lasiseinän takana. Kallio kurkottaa polun ylle ja vesiputous kohisee katsojien päiden yli ja roiskuu kilpikonnalammikkoon, jossa rehottaa lumpeita ja ruokoja ja jonkinlaisia violettikukkaisia pitkiä varsia. Lammikon yli vievä puusilta on aina ollut Joanin mielestä metsän kaunein paikka – mutta nyt se näyttää vain tyhjältä. 21
Lincoln nauraa hänen vieressään. ”Hei äiti. Katso kun saukko ui.” Lincolnilta tahtovat edelleen jäädä sanoista alkukirjaimet pois. ”’Aukko”, hän sanoo, ei ”saukko”. ’Ex ’Uthor. Maali ’alkapallossa. ”Sillä on hienot tassut”, Joan sanoo. ”Onko sillä tassut? Eikä eviä? Oikeat tassut niin kuin koiralla vai kädet niin kuin apinalla?” Joanin tekisi mieli pysähtyä tarkastelemaan saukon anatomiaa – ehkäpä juuri siinä on tärkein opetus, jonka hän haluaisi Lincolnille välittää: että elämä on täynnä ihmeitä, että mitä vain saattaa nähdä, kunhan on tarkkana – Voi kun se on kaunis, Lincoln sanoi kerran katsellessaan öljyistä lammikkoa eläintarhan parkkipaikalla – mutta nyt ei ehdi. Hän nykäisee Lincolnia kädestä ja Lincoln lähtee vaivatta seuraamaan, vaikka katseleekin yhä saukon suuntaan. Heidän astuessaan puusillalle lumpeenlehtien keskelle Joan toivoo näkevänsä sillalla myös jonkun muun, ehkä toisen juttelevan perheen, joka on yhtä lailla myöhässä. Toisaalta on aivan tavallista, että he ovat polulla yksin. Joskus he eivät näe ketään muuta lähtiessään pois juuri ennen sulkemisaikaa, ja nyt he ovat liikkeellä vielä tavallistakin myöhemmin. Joan kiristää tahtia. ”Juostaanko kilpaa?” hän kysyy. ”Ei.” ”Laukataanko?” ”Ei kiitos.” Lincoln tallustaa tasaista tahtiaan. Joskus Joan miettii, saattaisiko Lincolnin haluttomuus tehdä jotakin tosiaan olla suoraan verrannollinen hänen 22
itsensä osoittamaan intoon. Lincoln maleksii sillalla, poikkeaa väistämään itikkaa tai jää tuijottamaan pinnassa uivaa laikukasta karppia. Hän pysähtyy raapimaan leukaansa. Kun Joan pyytää häntä pitämään kiirettä, hänen kulmansa vetäytyvät kurttuun ja Joan tietää jo ilmeestä, mitä hän aikoo sanoa. ”Kanna”, Lincoln sanoo. ”En minä jaksa kantaa sinua autolle asti”, Joan sanoo. ”Sinä olet jo liian iso.” Hän näkee Lincolnin alahuulen työntyvän ulos. ”Mitä jos sovitaan näin”, hän sanoo ennen kuin tilanne ehtii kärjistyä ja hidastaa heitä vielä lisää. ”Otan sinut syliin sitten kun pääsemme linnunpeläteille ja kannan sinut sieltä. Jos jaksat olla reipas poika ja kävellä linnunpeläteille asti.” ”Selvä”, Lincoln sanoo, vaikka hänen äänensä värisee ja huuli työntyy yhä ulommas, ja sitten hän alkaa parkua sovittaessaan lyhyet askeleensa Joanin askelten tahtiin. Joan tajuaa, että ei kieltänyt Lincolnia itkemästä kävellessään. Periaatteessa Lincoln noudattaa sopimusta. On täysin mahdollista, että Lincolnin itku tyrehtyy parissa sekunnissa, ja sitten hänen mieleensä juolahtaa jotakin Thorin kypärästä tai Odinin silmälapusta. On täysin mahdollista, että Lincoln alkaa huutaa entistä kovempaa ja Joan antaa periksi ja ottaa hänet syliin, koska oikeastaan Lincoln on jo kulkenut hyvin pitkään ja nurisematta pienillä jaloillaan. On täysin mahdollista, että hän jatkaa itkemistä ja Joan pysyy kovana ja panee hänet kävelemään koko matkan autolle, koska hänen ei pidä tottua siihen, että raivoamalla saa tahtonsa läpi. 23
Vanhemmuus – mikä kannustimien ja rajoitusten, ennusteiden ja kuvitelmien ja rajahyötylaskelmien järjestelmä. Sudenkorento leijuu paikoillaan ja ampaisee pois. Haikara astelee rantavedessä. Puusilta mutkittelee puiden ja villiheinän välissä. Lincoln on lakannut itkemästä ja Joan on aika varma, että hän hyräilee nyt Georgia Bulldogsin kannatuslaulua – ”Georgialle kuuluu maine, kunnia! / Georgialle kuuluu maine, kunnia!” – vaikka heti kun Joan saa ajatuksensa valmiiksi, Lincoln vaihtaakin Texas Longhornsiin. Kukaan heidän perheestään ei kannata kumpaakaan joukkuetta, mutta Lincoln imee itseensä sotaisten kannatuslaulujen sanoja samaan tapaan kuin supersankareita ja roistoja. Lincoln on keräilijä. Häneen kasaantuu. Joan näkee puiden takana karusellin telttamaisen katon. Se loistaa valkoisena tiskivedenharmaata taivasta vasten. He kulkevat ohi kanaverkon taakse suljetun yksijalkaisen kotkan ja melkein huomaamattoman häkin, jossa asuu jalohaikarapariskunta. Kuolleita puita ja käärmeenpartaa ja limetinvihreitä rikkaruohoja. He lähestyvät sillan ylle kurkottavaa oksaa, ja yksi sen lehdistä irtoaa, muuttuu keltaiseksi perhoseksi ja lepattaa pois. Lopulta he ovat taas betonipolulla, joka on leveä kuin tie. Aidantolpissa on kurpitsalyhtyjä. He ottavat muutaman askeleen sivistyksen puolelle, ja Joan vilkaisee karusellin suuntaan. Se on pysähtynyt ja äänetön; maalatut kirahvit ja seeprat ja karhut ja gorillat ja strutsit ovat jähmettyneet paikoilleen. Ennen Lincoln 24
rakasti karusellia, mutta suostui istumaan vain seepran selkään. Nyt eläinten ympärillä riippuu karusellin puurakenteista kumisia lepakoita ja pieniä nenäliinakummituksia. He ovat niin lähellä, että karusellia peittävä valkoinen pressu leviää heidän ylleen hohtavana ja tyynenä. ”Äiti”, Lincoln sanoo. ”Kanna.” ”Sitten kun tullaan linnunpeläteille”, Joan sanoo piittaamatta häntä kohti kurkottavista käsistä. ”Vähän matkaa vielä.” Tällä kertaa Lincoln ei pane vastaan. He kiiruhtavat ohi karusellin kohti ravintolamaailmaa ja lasten vesipuistoa, missä hartian korkuiset vesisuihkut yhä kaartuvat pärskyen maasta sinisten laattojen ylle. ”Medusa on käynyt täällä”, Lincoln julistaa, ja Joan katsoo roiskuvan veden ohi kohti varjoisassa kulmauksessa olevia kivipatsaita: kilpikonnaa, sammakkoa ja liskoa. Nykyään kivipatsaat ovat aina merkki siitä, että Medusa on kulkenut ohi. Hämähäkkimies on käynyt täällä, Lincoln sanoo hämähäkinseiteistä. ”Raukkaparat”, Joan sanoo, koska niin hän sanoo aina, kun he kulkevat Medusan uhrien ohi. ”Olisivat pitäneet silmät kiinni”, Lincoln sanoo, koska niin hän sanoo aina. Joan vilkaisee Koala-kahvilan tummennettua lasiseinää, jonka takana muoviin käärityt voileivät ja hyytelö annokset ja kovaksi keitetyt munat odottavat, mutta sisällä ei näy liikettä. Muovituolit on kumottu neliön muotoisille pöydille. Yleensä henkilökunta panee ovet lukkoon viisitoista minuuttia ennen sulkemisaikaa, joten se ei ole mikään ihme. 25