Saarretut lukunäyte by Schildts & Söderströms

Karin Erlandsson

Saarretut KĂ¤sikirjoituksesta suomentanut Laura Varjola

Kustantamo S&S Helsinki

k a r i n e r l a n d s s on Minkkitarha 2014

Kuolonkielot 2016 Lapsille: Helmenkalastaja 2017

Ruotsinkielinen alkuteos Pojken © Karin Erlandsson ja Kustantamo S&S 2018 Kansi: Sanna Mander i s b n 978-951-52-4298-3 Painopaikka: Livonia Print, Latvia 2018

Hän ei nukkunut. Hän istui ikkunan ääressä katselemassa leikkipuistoa. Joulukuun yö oli niin pimeä, ettei hän erottanut keinun ja rikkinäisen liukumäen varjoja. Silti hän tiesi niiden olevan siellä. Ne olivat olleet siellä aina, hän oli itse seitsemänvuotiaana hajottanut liukumäen. Heidän talonsa ulkopuolella kaikki oli niin kuin ennenkin. Sisällä mikään ei ollut ennallaan. Hän oli jäänyt haalareistaan kiinni liukumäen reunasta sojottavaan naulaan, ja kun hän oli riuhtaissut itsensä irti, toinen lahje oli revennyt. Hän ei ollut halunnut äidin suuttuvan, joten hän oli yrittänyt vetää juuttuneen kankaanpalan irti. Se oli ollut niin tiukassa, että koko lauta oli irronnut. Hän oli seissyt kankaanpala ja laudanpätkä kädessään ja tuntenut itsensä typeräksi. Siitä oli jo kauan. Miksi hän sitä paitsi oli pelännyt äidin suuttuvan, eihän äiti koskaan suuttunut? Vai oliko hän vain unohtanut? Isä nukkui koko ajan. Sohvalla, sängyssä, missä hyvänsä. Siitä viime kesän päivästä lähtien, kun poliisit olivat tulleet koputtamaan ovelle, niistä ensimmäisistä päivistä, kun hän oli vähän väliä kääntynyt sanoakseen äidille jotakin, ja hautajaisista, siitä lähtien Krister oli näyttänyt uneliaalta.

Hautajaisten jälkeen Krister oli käynyt olohuoneen sohvalle pitkäkseen ja nukahtanut. Jonas ja Kajsa olivat saaneet syödä voileipäkakun tähteet ja käydä adressit läpi keskenään. Ihmiset olivat kirjoittaneet kummallisia asioita. »Viimeinen tervehdys» ja »Lepää rauhassa», eikö niin kirjoitettu kenelle tahansa? Hänen äitinsä ei ollut kuka tahansa, eikä tämä levännyt rauhassa. Äiti oli maannut yksin metsässä – hänen olisi pitänyt olla siellä. Tai isän olisi pitänyt, niin olisi ollut vielä parempi. Miten hän oli saattanut jättää äidin hetkeksikään yksin? Jonas nousi tuolilta. Hän olisi varmasti voinut tehdä jotakin – hän voisi varmasti tehdä jotakin. Hän asteli olohuoneeseen tietämättä miksi. Sielläkin oli pimeää, sillä kukaan ei ollut sytyttänyt lamppua, joka äidillä oli ollut tapana jättää yöksi päälle. – Jotta enkelit löytävät perille, äiti oli sanonut. Joka ilta. Jonas siveli lampunkupua. Sen päällä oli paksu, tahmea pölykerros, ja hän pyyhki kätensä sohvakankaaseen. Krister oli siirtynyt sänkyyn nukkumaan, joten sohva oli tyhjä. Kuvioidun koristetyynyn keskelle oli jäänyt painauma, kuin kuoppa. Jonas katsoi kirjahyllyssä olevia valokuvia. Kuinka tyylikkäiltä ne näyttivätkään. Krister valtavine silmälaseineen puku päällä, ja kukkakimppuun katseensa luonut Monika. Laatikoissa oli lisää kuvia. Jos hän kävi kuvat läpi päivä kerrallaan, ne kaikki olivat olemassa, kaikki ne päivät jolloin Monika oli silpunnut sipulia tiskipöydän ääressä, Kajsa tehnyt läksyjään ja Krister puuhastellut autotallissa. Kaikki ne päivät olivat olemassa, kun hän vain näki kuvat.

Hän vetäisi laatikkoa niin voimakkaasti, että se irtosi hyllystä. Monika oli aina kuvannut paljon; he olivat poseeranneet joulukuusten ja muistomerkkien ja konserttitalojen edessä. Ne olivat olemassa. Kuului vain jääkaapin hurinaa. Hän ei tiennyt, nukkuiko Kajsa tai oliko Krister ollut koko päivänä jalkeilla. Hän selasi läpi albumin toisensa jälkeen. He näyttivät tavalliselta perheeltä: Monikan käsi lepäsi Kajsan harteilla, ja Krister seisoi hieman vinossa, koska oli joutunut juoksemaan ehtiäkseen kuvaan ennen itselaukaisinta. Vanhimmissa kansioissa oli kuvia ajalta ennen Jonasta ja Kajsaa. Ne olivat pieniä ja kellastuneita eikä niitä ollut kovin paljon. Ne esittivät äidin vanhempia, ja yhdessä Krister istui ruuhessa, ehkä laskemassa verkkoja. Hänellä oli vielä isommat silmälasit kuin hääkuvassa. Eräässä kuvassa he istuivat Ingerin ja Gunnarin kanssa viltin päällä uimarannalla juomassa kahvia ja syömässä mariekeksejä. Meri välkehti taustalla ja Monika nauroi. Krister ja Gunnar katsoivat Monikaa, Inger katseli merelle. Isoisän oli täytynyt ottaa kuva, sillä Jonas tunnisti isovanhempien talon takana sijaitsevan poukaman. Monika nauroi kaikissa kuvissa. Hän ei siis muistanut väärin. Äiti ei koskaan suuttunut. Seuraavana olivat vuorossa Jonaksen vauvakuvat. Monika istui sairaalasängyllä yllään vaaleanpunainen aamutakki, ja Jonas oli punainen ja huusi, eikä Monika katsonut kameraan. Monika katsoi häntä. Kansiossa oli kuvia, joissa vanhemmat työntelivät häntä ruskeissa vakosamettivaunuissa, ja kuvia, joissa hän istui rakennustelineillä heidän tulevan talonsa edessä. Monikan

vatsa kasvoi kasvamistaan, ja sitten syntyi Kajsa. Kansion viimeisessä kuvassa Jonas oli nelivuotias. Hän piti sisartaan sylissä ensimmäistä kertaa, ja Monika istui hänen takanaan sairaalasängyllä vaaleanpunainen aamutakki yllään. Monika oli kietonut kätensä Jonaksen ympärille niin, että oikeastaan Kajsa oli hänen sylissään. Jonas muisti kuitenkin tunteen, sen täytyi olla hänen ensimmäisiä muistojaan: hän piteli Kajsaa aivan itse. Hän ei halunnut nähdä enempää valokuvia. Tämä sai riittää. Hän kävi polvilleen nostaakseen laatikon takaisin hyllyyn. Jokin otti kuitenkin vastaan, eikä laatikko suostunut liukumaan paikoilleen – hyllyn takaosaan oli jäänyt jotakin jumiin. Hän ojensi kätensä ja tunnusteli, sinne oli varmaankin pudonnut valokuvakansio. Hän sai sormillaan otteen ja veti esineen näkyviin. Se ei ollut kansio. Hän piteli kädessään reunoistaan rypistynyttä ruskeaa kirjekuorta. Hän käänteli ja väänteli kuorta, mutta siinä luki vain isolla »Monikalle». Sisällä oli kuminauhalla sidottu nippu pienempiä kuoria. Niiden täytyi olla Kristerin armeija-aikaisia rakkauskirjeitä; hänhän tapasi sanoa, ettei Suomen puolustusvoimissa ollut ollut muuta tekemistä kuin kirjeiden raapustelu. Jonas empi, sillä toisten kirjeitä ei saanut lukea. Toisaalta tavanomaiset säännöt tuskin pätivät, jos kirjeiden saaja oli kuollut. Hän avasi päällimmäisen kuoren ja taitteli paperin auki. Kirje oli kirjoitettu huolimattomalla, vinolla käsialalla, joka ei muistuttanut lainkaan Kristerin sotilaallisen ryhdikästä tekstausta. »Olet oikeassa. Emme voi siirtyä ajassa taaksepäin.»

Jonas tuijotti sanoja. »Mutta lapsemme, Monika, sinun on annettava minun olla isä lapsellemme. Meidän lapsellemme, Monika.» Jonas luki tekstin toisen ja vielä kolmannen kerran. Sen sisältö pysyi aina vain samana. Kirjeen alalaidassa oli huolimaton allekirjoitus. Oikeastaan ei ollut mikään ihme, että se oli juuri hän, Jonas ajatteli, olisihan hänen pitänyt käsittää. Hänen olisi pitänyt käsittää jo ajat sitten. Mikään ei ollut koskaan ollut sitä, miltä näytti. Valokuvat, äidin hymy ja lampun valoa kohti suunnistavat enkelit – mikään niistä ei ollut ollut totta. Hän jäi istumaan kirje kädessään, kunnes tuulenpuuska äkkiä helisytti hänen takanaan olevaa suurta ikkunaa. Hän kokosi kirjeet ja sujautti ne takaisin suurempaan kuoreen, sillä hän ei kyennyt lukemaan enempää. Hänen ei tarvinnut lukea enempää ymmärtääkseen. Hän työnsi kirjekuoren takaisin hyllyn perälle laatikon taakse. Se oli varma paikka, sillä kukaan ei ollut löytänyt sitä kahdeksaantoista vuoteen. Talon ulkopuolella kaikki oli niin kuin ennenkin. Sisällä mikään ei kuitenkaan ollut ennallaan.

Sara veti peiton korviin ja tarkasteli huonetta. Kirjahyllyssä oleva kultakello näkyi hädin tuskin hänen vaatepinonsa takaa. Kirjat, jotka hän oli ottanut mukaan omalta asunnoltaan, olivat röykkiöinä lattialla, ja salin pöydällä oli vino pino töistä tuotuja muistilehtiöitä. – Tee on valmista. Sara heräsi yleensä Lean koputukseen ja ilmoitukseen teen valmistumisesta. – Ei sinun tarvitse koputtaa, Sara oli sanonut kerran alussa. – Se on periaatekysymys, Lea oli vastannut. – Toisten reviiriä täytyy kunnioittaa. He jakoivat Lean kaksion, ja Sara muisti koko ajan asunnon olevan Lean reviiriä. – Tietenkin saat asua täällä, ihan niin kauan kuin itse haluat. Lealle asia oli ollut itsestään selvä. Sara ei voinut palata asuntoonsa, ei sen jälkeen, mitä viime kesänä oli tapahtunut. Öisin Sara ei ollut nukkunut, vaan seissyt ikkunassa tähyilemässä. Hänen oli täytynyt olla valmiina, sillä Robert olisi voinut tulla milloin tahansa, hänhän tiesi missä Sara asui. Töissä Sara oli ollut niin väsynyt, että oli kerran nukahtanut kesken kaupunginvaltuuston kokouksen, ja hän oli laihtunut, hänellä ei ollut ollut lainkaan ruokahalua.

– Lapsi rakas! Lea ja Sara olivat törmänneet toisiinsa torin laidalla sijaitsevassa kaupassa. Sara oli seissyt hedelmätiskillä tuijottamassa banaaniterttua, kun Lea oli kävellyt ohi rollaattoriaan työntäen. – Sinähän olet pelkkää luuta ja nahkaa, etkö sinä syö tarpeeksi? Sara ei ollut ensin tunnistanut Leaa. Sitten hän oli muistanut: tämähän oli se nainen, jonka luona hän oli saanut nukkua sen jälkeen kun Robert… Sara oli värähtänyt, ja Lea oli laskenut kätensä hänen käsivarrelleen. – Sinähän olet aivan kylmä, Lea oli sanonut. – Ystävä hyvä. Kaikkein pahinta oli, kun ihmiset olivat ystävällisiä – Sara ei yksinkertaisesti ollut kestänyt Lean karheaa kättä käsivarrellaan ja tämän huolestunutta ilmettä. Hän oli purskahtanut itkuun ensimmäistä kertaa sitten edelliskesän tapahtumien. Kerran alettuaan itku ei ollut ottanut loppuakseen. Hän oli vetänyt syvään henkeä ja yrittänyt rauhoittua, mutta itku oli vain yltynyt. – Ystävä rakas, Lea oli sanonut kerran toisensa jälkeen. Lopulta Lea oli jättänyt ostoskorinsa lattialle banaanihyllyn eteen, taluttanut Saran ulos kaupasta ja johdattanut tämän torin laidalla sijaitsevan talonsa ulko-ovelle ja portaita ylös asuntoonsa. Siellä hän oli istuttanut Saran olohuoneen vuodesohvalle, levittänyt viltin tämän syliin ja keittänyt kamomillateetä. Sara oli juonut teensä nyyhkyttäen eikä Lea ollut sanonut mitään, hän oli vain taputellut Saran jalkaa, ja lopulta Sara oli nukahtanut pää Lean olkapäätä vasten. Hän oli herännyt vasta seuraavana päivänä puoliltapäivin. Lea oli kolistellut keittiössä ja Sara oli maannut aivan hiljaa.

Peiton alla oli ollut lämmin, ja oli kulunut useampi minuutti ennen kuin Sara oli muistanut missä oli. Niin hyvin hän ei ollut nukkunut moneen viikkoon. Hän oli kietonut peiton ympärilleen ja mennyt keittiöön. Lea oli laskenut suuren lautasellisen mannapuuroa hänen eteensä. – Hillo on loppu, mutta eiköhän voisilmä aja saman asian, Lea oli sanonut ja työntänyt voirasian lähemmäksi. – Voinko asua täällä? Sara oli kysynyt. Hän ei ollut aikonut sanoa niin – ajatus ei ollut edes käynyt hänen mielessään ennen kuin hän oli lausunut sen ääneen. – Robert ei löydä tänne, hän oli lisännyt. – Tottahan toki, Lea oli sanonut. – Tekeekin hyvää saada vähän seuraa. Siitä elokuisesta lauantaista lähtien Sara oli nukkunut Lean vuodesohvalla. Hän auttoi siivouksessa ja kävi kaupassa, eikä Lea koskaan valittanut terveydestään, mutta Sara huomasi, että Lean jalkoja särki ja että tämän oli vaikea liikkua. Sara sai taas nukuttua, ja mitä useamman yön hän vietti Lean asunnossa, sitä helpommalta hänestä alkoi tuntua kävellä aamuisin torin poikki töihin. Hän ei nähnyt Robertia koskaan, ja välillä hän jopa unohti miehen asuvan samassa kaupungissa. Vain peilikuvansa ja posken arvet nähdessään hän muisti. – Taitaa nousta myrsky, Lea sanoi Saran puettua ylleen ja istuuduttua häntä vastapäätä keittiönpöydän ääreen. Tori hädin tuskin erottui. Lumisade piiskasi keittiön ikkunaa ja sai sen helisemään. – Tästä tulee hauska työpäivä, Sara sanoi. – On aina hauskempaa olla töissä, kun jotain tapahtuu, jotain sopivan jännää. – Olen välillä miettinyt tuota, Lea sanoi. – Että te toimittajat elätte muiden vastoinkäymisistä.

Hän ei sanonut sitä epäystävällisesti, eikä Saran tarvinnut puolustautua. – Siksi sitä toivookin, että tapahtuisi vain sopivan vaarallisia asioita. Lumimyrsky ei ole oikeasti vaarallinen, eihän siihen kukaan kuole, mutta onpahan jotain mistä kirjoittaa – muutakin kuin kaupunginvaltuusto ja turkisten hinnat. Lea nyökkäsi. – Uutiset ovat kiinnostavia juuri silloin kun ne tapahtuvat, Sara sanoi. – Sitten, jälkeenpäin, on vain kamalaa, kun ihmiset ovat kuulleet uutisen. – Mistäköhän te kirjoitatte tänään? – Lumesta, varsinkin jos sitä tulee tähän malliin. – Onko Gunnar yhä sairauslomalla? – Johanna on paljon parempi uutispäällikkö. – Niin niin, ei tämä varmaan ole helppoa Gunnarinkaan perheelle. He neljä olivat niin läheisiä. – Aiotko lähteä käymään hautausmaalla? Lea naurahti. Hänen koulutyttömäinen naurunsa sai Saran aina hymyilemään. – Tässä säässäkö? Tuskinpa. – Juuri tuollaisesta minä haluan kirjoittaa, siitä kuinka lumi vaikuttaa ihmisten arkeen. Sara nousi ja tiskasi molempien astiat. – Nähdään illalla, hän sanoi ja taputti Leaa olkapäälle.

Kun Kajsa oli täyttänyt seitsemän, Monika oli ostanut hänelle lahjaksi nukkekodin. Siinä oli kolme kerrosta ja vaaleanpunainen kylpyhuone. Nukkekoti oli yhä Kajsan huoneessa. Joka aamu Kajsa piti huolen siitä, ettei avannut silmiään ennen kuin makasi kasvot kohti nukkekotia. Hän halusi maata peiton alla ja katsella pikkuruisia ihmisiä ennen kuin nousi sängystä. Isä oli kylpyhuoneessa ajamassa partaansa. Kajsa kuvitteli hänen hyräilevän jotakin, vaikka Evert Taubea. Isä seisoi kumarassa peilin edessä pyyhe olallaan, edessä oli upouusi päivä ja isä halusi laittautua valmiiksi. Pienellä isänukella ei ollut edes parransänkeä. Hän halusi olla tyylikäs ja tuoksua partavedeltä, eikä hän koskaan hutiloinut. Isoveli makasi yhä sängyssään toisessa kerroksessa. Hän nousi vasta, kun äiti oli kaatanut kaakaomaidon lasiin ja Kajsa itse istui keittiössä syömässä toista voileipäänsä. Silloin veli tömisteli portaita alas tukka pystyssä ja mutisi jotakin äidin toivottaessa hyvää huomenta. Äitiä esittävä nukke seisoi keittiössä. Hänkin hyräili, kenties samaa sävelmää kuin isä kylpyhuoneessa. Hän oli avannut jääkaapin, jonka hyllyt olivat täynnä voita ja jogurttia ja sitä juustoa, jossa oli pippuria.

Kajsa näki jääkaapin ovenraosta maitotölkit, jotka oli itse tehnyt taikataikinasta. Juustossa oli pieniä mustia pisteitä, ja voipaketissa oli veitsi valmiina. Lyhyt, lettipäinen tyttönukke istui keittiönpöydän ääressä ja katseli äidin selkää. Kajsalla ei ollut koskaan ollut lettejä, mutta nukkekodin mukana oli tullut vain neljä nukkea. Eräänä hautajaisten jälkeisenä aamuna Kajsa oli pujahtanut Kristerin makuuhuoneeseen äitinukke kädessään. Hän oli ottanut meikkipöydälle jääneen hajuvesipullon ja suihkauttanut nukkeen Monikan hajuvettä. Siksi nukke tuoksui juuri siltä kuin pitikin, ja pian äiti kääntyisi ja silittäisi Kajsaa poskesta samalla kun antaisi tälle maitolasin. Nukkekodissa kaikki oli niin kuin pitikin. – Mitä sinä teet? Kajsa säpsähti, kun Jonas avasi oven ja astui huoneeseen. – Miksi sinä vielä nukut? – Enkä nuku, Kajsa vastasi. – Sinun vuorosi laittaa isälle aamupalaa. – Juurihan minä eilen laitoin! Eikä isä kumminkaan syö. – Ihan sama, Jonas sanoi. Kajsa nousi istumaan. – Hissanope kysyi sinua taas eilen. En tiedä, mitä vastata. – Ihan sama, Jonas sanoi jälleen. – Sano mitä huvittaa. – Äiti olisi halunnut… Jonas harppoi lattian poikki ja kumartui Kajsan ylle. Hän tuli niin likelle, että Kajsa tunsi hänen hengityksensä. – Minä tiedän tasan tarkkaan, mitä äiti olisi halunnut, eikä voisi vähempää kiinnostaa, hän sanoi. – Ei kiinnosta pätkääkään.

Hän ei huutanut vaan sähisi. Se puistatti Kajsaa. – Olet ihan outo, Kajsa sanoi. – Olet yhtä outo kuin isä, ja joka aamu minä joudun tekemään voileivät. Etkö sinä ikinä voi? – Sinä et tajua mistään mitään, Jonas sanoi ja päästi otteensa peitosta. – Haluat vain, että kaikki olisi niin kuin ennenkin, mutta kun mitään entistä ei ole, etkö käsitä? Sen kun jätät leivät tekemättä, kuolkoon nälkään, ehkä hän sitten vihdoinkin nousee ylös. – Tuota et sanonut tosissasi, Kajsa sanoi. – Puhut tuollaisia vain, koska olet vihainen. Ei isä voi… – Sano se, Jonas käski. – Sano se, sano että hän ei voi kuolla, koska sitten meillä ei ole enää mitään, ja mitä tapahtuu kahdelle orvolle lapsiraukalle, joista kukaan ei välitä? – Älä sano noin, Kajsa pyysi. – Et saa sanoa noin. Meidän täytyy pitää huolta toisistamme. Äiti olisi… – Ja paskat minä siitä! Hän huusi niin kovaa, että Kajsalta pääsi nyyhkäisy. – Ei tämä helvetin elämä muutu enää koskaan sellaiseksi kuin se oli, ja tiedätkö mitä, ei kiinnosta tippaakaan! En edes haluaisi mennyttä takaisin, sillä mikään ei ollut totta. Sen kun menet kouluun ja leikit että kaikki on ihan helvetin normaalisti, kun joka saatanan tyyppi tietää, että äiti murhattiin. Hän on kuollut, etkö tajua? Voidaan yhtä hyvin antaa koko paskan olla, niinhän isä on tehnyt, ja se näyttää toimivan. Sinä sen kun paapot häntä. Hänellä on asiat paremmin nyt kuin silloin, kun äiti vielä eli. – Ole kiltti ja lopeta, älä sano enää mitään, Kajsa pyysi niin hiljaa ettei kuullut itsekään. Jonas ei koskaan suuttunut niin kovasti, ja se tuntui melkein pahemmalta kuin Kristerin apaattinen käytös.

– Olet niin saatanan tyhmä, etkö tajua, ettei millään ole mitään väliä? Etkö tosiaan tajua? Jonas harppoi ulos huoneesta ja paiskasi oven perässään kiinni. Kajsa viskasi peiton äkkiä syrjään ja meni nukkekodin luokse. Lattia tuntui kylmältä paljaiden jalkojen alla, eikä hän tiennyt miksi, mutta nyt oli kiire. Hän siirsi isänuken kylpyhuoneesta parisänkyyn peiton alle ja veti peiton niin ylös, ettei nukkea näkynyt. Sitten hän otti äitinuken ja laittoi sen vaatekaapin perälle vanhojen farkkujen alle. Isoveljen hän pani kirjahyllyyn. Ne saisivat olla siellä, kunnes hän tulisi illalla kotiin. Kajsa aikoi aina jättää äitinuken farkkujen alle, mutta siirsi sen kuitenkin illalla takaisin. Sen oli seistävä keittiössä, kun hän heräsi. Ja kun Monika kerran seisoi keittiössä, saattoi isoveljenkin yhtä hyvin siirtää takaisin. Hän halusi vielä yhtenä aamuna herätä kuvitelmaan, että he olivat aivan tavallinen perhe.