Suklaan maku lukunäyte by Schildts & Söderströms

C A R E S A N TO S

Suklaan maku

K ATA L A A N I S TA ANU

PA RTA N E N

S &S HEL S INKI

S U O M E N TA N U T :

4041 0037 Painotuote

Otteiden suomentajat: Petrarca, sonetista 35, suom. Elina Vaara Don Pasquale-oopperasta, ”On huhtikuu”, suom. Hannu Heikkilä

Romaani on saanut Ramon Llull -palkinnon vuonna 2014

Kansi ja ulkoasu: Satu Kontinen ISBN 978-951-52-3989-1 Painopaikka: Otavan kirjapaino, Keuruu 2016

Deni Olmedolle, kaikesta siitĂ¤ che dirsi mal puĂ˛ dalla parola, mitĂ¤ on vaikea sanoin kuvata.

PRELUDI Ehjäksi jälleen Kuusitoista valkoista, erikokoista ja -muotoista posliininpalasta sekä putkilo liimaa, sitä ”joka liimaa kaiken”. Max alkaa liittää palasia toisiinsa kuin kokoaisi palapeliä. Kello on kohta neljä ja pitäisi olla jo nukkumassa, koska herätys on kolmen tunnin kuluttua, mutta hän sanoi Saralle tekevänsä sen eikä halua pettää lupaustaan. Hän poimii palaset yksi kerrallaan ja sovittaa niitä toisiinsa. Palapelin edetessä erehtymisen mahdollisuudet hupenevat. Hän levittää liimaa palasten reunoihin ja painaa niitä varovasti yhteen kunnes tahmea tahna tekee tehtävänsä. Alkaa näyttää jo hyvältä. Joissakin kohdissa liitoskohtaa tuskin erottaa. Toisinaan taas arvelle ei voi mitään, jos palanen on rikkouduttuaan säröillyt vielä lisää. Vähitellen Max saa koottua esineen, joka tuntui tuhoutuneen lopullisesti. Ei haittaa vaikka hän on lopen uupunut pitkäksi venyneen illan jälkeen. Sara yllättyisi kun menisi aamulla keittiöön ja huomaisi, miten kovasti hän on nähnyt vaivaa. Se oli mahtava ilta. Kaksi vanhaa ystävää tapasivat taas pitkästä aikaa ja pääsivät puhumaan oikein kunnolla, kuten voi käydä kun jälleennäkeminen osuu oikeaan hetkeen. Sitten vielä Sara, niin viehättävä, kaunis ja päättäväinen. Mitä naisille 7

tapahtuu, kun ne täyttävät neljäkymmentä? Heidän täytyy kokea jokin ominaisuuksien tiivistymisprosessi, mikä tekee heistä intensiivisempiä, älykkäämpiä, tyynempiä ja viehättävämpiä kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Sellaisena hän sinä iltana näki vaimonsa ja oli tästä ylpeä. Ylpeä siitä että Sara oli hänen; onpa alkukantainen tunne, ihan väärä ja sopimaton minulle, Max miettii, mutta illan aikana ajatus kieltämättä ilahdutti häntä. Oriolin lähdettyä hän ja Sara jäivät vielä hetkeksi keräämään astioita ja juttelemaan illasta. Toinen pesi astiat ja toinen siivosi paikkoja, tehtävänjako oli hioutunut pitkän ajan kuluessa. Hienoa, että heidän ystävänsä oli viimeinkin päättänyt asettua aloilleen, vaikka kumpikin ajatteli että Oriol olisi voinut etsiä naisen lähempääkin. ”Jos haluat hyviin naimisiin, etsi vaimo naapurikylästä”, Sara mumisi aivan samalla tavalla kuin äitinsä ja nosteli jäljelle jääneen salaatin läpinäkyvään muovirasiaan. ”Mitä luulet, millainen isä hänestä tulee?” Max kysyi. ”Toivoton”, Sara vastasi, ”niin kuin kaiken muunkin suhteen”. ”Ei nyt sentään kaiken”, Max puolusti uskollisesti ystäväänsä, ”älä sano noin, hänhän on menestynyt mies.” Mutta Sara ei vastannut mitään. Hänen katseensa oli väsynyt ja häntä nukutti. Posliinin rikkoutuminen tuntui pahalta ja hän katsoi palasia lohduttoman alistuneesti. ”Älä huoli, sen voi liimata ”, Max sanoi yrittäen piristää Saraa. ”Vaikka voisikin”, Sara vastasi murheellisena, ”tietäisin kuitenkin aina että se on rikki.” Sitten hän pinosi muovirasiat siististi jääkaappiin ja sanoi: ”Haittaako jos menen jo nukkumaan?” Ei se haitannut. Päinvastoin. Max tietää Saran tarvitsevan yksinäisyyttä ja aikaa voidakseen ajatella kaikkea. Yö olisi vasta pitkän tien alku. Arvet eivät kenties ikinä katoaisi kokonaan, kuten ne eivät häviä tästä esineestäkään, joka alkaa vähitellen 8

näyttää entiseltään, mutta on tarpeen oppia ihailemaan niitä sen takia mitä ne merkitsevät. Siinä minkä onnistuu pelastamaan on oma kiistämätön kauneutensa. Sininen kaiverrus posliiniesineen pohjassa on valitettavasti mennyt keskeltä kahtia. ”Je suis à madame Ad...”, sanoo palanen Maxin oikeassa kädessä, ja vasemmassa lukee ”...élaïde de France”. Onneksi noista kahdesta palasta ei puutu posliinin säiettäkään vaan ne liittyvät täydellisesti yhteen, ja ranskalainen madame Adélaïde, kuka hän sitten olikaan, voi taas levätä rauhassa. ”Esineiden sisällä elää tarinoita, ja ääniä jotka kertovat niitä”, Sara oli vuosia sitten sanonut. ”Joskus kun kosketan tätä valkoposliinista kaakaokannua tuntuu kuin kuulisin ne.” ”Onko niitä paljonkin?” hän oli kysynyt. ”Muutama, etkö näe että tämä on vanha esine, monen käden kautta kulkenut?” Ja hän, joka suhtautui kaikkeen aina tieteellisesti, halusi heti tarkentaa: ”Ajattelet siis, että esineet voivat olla täynnä haamuja kuten kauhuelokuvien linnoissa.” Sara pudisti päätään ja sanoi: ”Niinpä. Ihmiset uskovat aavetaloihin, mutta ne olennot joilla on tarinoita kerrottavanaan asuvat mieluummin pienissä vähäpätöisissä esineissä.” ”Varmaan siksi etteivät ne halua siivota”, Max oli todennut vaimon aivoituksista huvittuneena. Kun Max saa kolmeen osaan rikkoutuneen nokan koottua ja liimaa sen kiinni päärynänmuotoiseen kannuun, loppu alkaa häämöttää. Pöydällä on enää kaksi kahvan palasta. Kun ne olisivat paikoillaan ja muodostaisivat tyylikkään silmukan, palapeli olisi valmis. ”Kaakaokannunne, madame, olkaa hyvä. Toivottavasti siitä on teille monta vuotta iloa. Parin tunnin kuluttua voitte jo käyttää sitä”, hän kuulee tuntemattoman äänen sanovan päänsä sisällä ja hymyilee. Hän liimaa palat yhteen 9

yhtä keskittyneesti kuin kirurgi viimeistellessään vaikeaa leikkausta. Lopuksi hän poistaa näkyville jääneen liiman spriihin kostutetulla pumpulilla. Kaakaokannu tuo hänelle mieleen vanhan sotilaan, joka palaa raajarikkona sodasta. Kun Sara osti sen, eräänä yönä aivan älyttömään kellonaikaan, nokassa oli jo särö, kansi ja kaakaovispilä olivat kadonneet, mutta se oli silti yhä kaunis esine. Sara ei ole koskaan kertonut, mitä antiikkikauppias sanoi sen alkuperästä. Max tietää vain, että kauppias oli outo ja puhelias vanha mies, joka laski kannun hintaa koska Sara oli niin nuori ja innostunut. Silloin särö erottui selvästi ja pilasi kannun sopusointuisen kokonaisuuden. Nyt se ei pistä enää silmään. Max kuljettaa sormenpäätään tuolla vanhalla arvella. Siinä tuntuu kuin vastapoltetun saven karheus. Karheus, jota voi kuvitella löytyvän kaiken kauniin sisältä. Ajan aiheuttamaa karheutta. Vaikka astia koostuukin nyt yhteenliitetyistä palasista, sitä voisi edelleen käyttää. Siihen mahtuu täsmälleen kolme kupillista. Hän ei voi olla ajattelematta, että nyt kun Oriol on matkustanut pois, yksi kupillinen jäisi yli. Yksi kupillinen tulisi aina jäämään yli. Hän siivoaa jälkensä. Kaakaokannu saa onnettomuudesta selvittyään seistä keskellä pöytää. Hän repäisee sivun ostoslehtiöstä, kirjoittaa siihen ”Voilà!” ja laskee sen kannun eteen. Sitten hän sammuttaa valot. Max pelkää, että Sara makaa valveilla pyöritellen asioita mielessään. Mutta ei. Tämä nukkuu kuin pikkulapsi. Sujahtaessaan lakanoiden väliin hän huomaa Saran olevan ilkialasti. Se on tarjous, josta ei voi kieltäytyä, mutta nyt ei ole oikea hetki. Pohdittuaan hetken syitä ja seurauksia hän panee herätyskellon soimaan puoli tuntia myöhemmin ja puristaa silmät kiinni. Sydän hakkaa kuin vimmattu. 10

E N S I M M Ä I N E N N ÄY T Ö S Chili, inkivääri ja laventeli

Parantumattomat haavat sielussa ovat hinta, jonka itsenäisyydestään joutuu maksamaan. HARUKI

MUR A KA MI

P O LY M O R F I E N K ÄY T TÄY T Y M I N E N

Meille ihmisille on ominaista, että me kyllästymme kaikkeen. Esineisiin, huvituksiin, perheeseen, jopa itseemme. Vaikka saisimme kaiken mitä haluamme, vaikka elämä olisi ihanaa tai jakaisimme päivämme maailman parhaan ihmisen kanssa. Ennemmin tai myöhemmin me kyllästymme. Näin se käy: jonkin kuukauden jonakin iltana sitä kääntää katseensa televisioruudusta vilkaistakseen olohuoneen toiselle puolelle, missä aviomies istuu aina illallisen jälkeen ennen kuin menee nukkumaan. Mikään näyssä ei yllätä. Pikkupöydällä Maxin vieressä lojuu tusinan verran kirjoja, jotka on ehdottomasti luettava, osa on jo luettu ja osa kesken, mies on asettunut samaan paikkaan kuin joka ilta siitä lähtien kun heidän loftasuntonsa remontti valmistui: mukavasti nojatuoliinsa (ainoa huonekalu jonka hän itse valitsi), jalat jalkarahilla, silmälasit valumassa laihalla ja kapealla nenällä, käsissä kaiken huomion vievä kirja, ja lamppu valaisemassa sen sivuja kuin valonheitin näyttämön tähteä.

Max on niitä, jotka eivät tarvitse hiljaisuutta nauttiakseen lukemisesta, hänelle riittävät edellä kuvatut puitteet. Ja tietenkin kirja. Hänen läsnäolonsa olohuoneen nurkassa tuo mieleen jonkun mukavan lemmikkieläimen. Hän ei metelöi eikä häiritse; vain silloin tällöin kuuluu huokaus kun hän vaihtaa asentoa tai kääntää sivua, ja siitä huomaa että hän on elossa ja läsnä. Mutta kaipaisin häntä jos hän ei olisi siinä, Sara ajattelee kääntäessään katseensa televisioruudusta ja nähdessään aviomiehensä tavanomaisella paikallaan. Sara on tottunut Maxin hiljaiseen läsnäoloon samalla tavalla kuin ihmiset tottuvat näkemään huonekalut vanhoilla paikoillaan. Se merkitsee Saralle turvaa, varmuutta ja tasapainoa; Max on kaikki mitä hänellä maailmassa on. Mutta se ei estä häntä ajattelemasta: Miksi menin tuon kanssa naimisiin? Se on niitä kysymyksiä, joita alitajunnasta nousee hajamielisen varomattomuuden hetkinä ja joita häpeää saman tien. Niitä, joita ei ikinä lausuta ääneen, kenellekään, koska ne sotivat sitä vastaan, minkä hän uskoo olevan elämässään haavoittumattominta, ja omatunto alkaa heti kolkuttaa ja valmistelee kokonaisen vastauspatteriston. ”Miksi se juuri nyt tuli mieleen? Eikö sinulla ole kaikki mitä voi toivoa (eikä kyse ole pelkästään materiaalisista seikoista, vaan myös niistä mitä on vaikein saavuttaa)? Etkö valinnutkin ihan itse, täysin vapaasti, kenen kanssa halusit olla? Onko sinun koskaan pitänyt kieltäytyä mistään? Etkö olekin usein onnitellut itseäsi kun osasit valita sen paremman vaihtoehdon? Ja eikö ole päivänselvää, ettei Max ollut pelkästään hyvä valinta, vaan sinun oma valintasi, se mikä sopi ja jollakin tavoin myös kuului sinulle? Etkö olekin saanut kaksi ihanaa, komeaa ja älykästä lasta, jotka rakastavat sinua ja ovat perineet teidän molempien parhaat puolet? Etkö

olekin salaa ylpeä, että teidän ominaisuuksienne sekoitus teki lapsistanne – kuinkas muutenkaan – lähestulkoon täydelliset?” Juuri silloin Max kohottaa katseensa kirjasta, ottaa lasit nenältään ja sanoo: ”Ai kuulepas, äiti, meinasin ihan unohtaa. Arvaa kuka soitti tänään? Et ikinä usko kun sanon. Pairot. Sanoi että on Barcelonassa ja että sillä olisi ylihuomenna illalla aikaa. Kutsuin hänet syömään. Haluathan sinäkin nähdä hänet? Siitä on kauan kun viimeksi nähtiin.” Max ottaa lukulasit pois vain kun hänellä on jotakin tärkeää sanottavaa. Tämä on tärkeää ja hän odottaa hetken Saran reaktiota, mutta sitä ei tule. Hän panee lasit takaisin nenälle ja palaa takaisin kirjansa (Frequent Risks in Polymorphic Transformations of Cocoa Butter) pariin kuin ei olisi sanonutkaan mitään. ”Selittikö hän miksei ole antanut kuulua itsestään koko tänä aikana?” Sara kysyy. ”Hänellä on aina niin kiire. Olisimmehan mekin voineet yhtä hyvin soittaa. Muistatko milloin viimeksi nähtiin? Oliko se sinä iltana Hotel Artsissa, kun hän sai sen palkinnon?” ”Oli.” ”Montako vuotta siitä on? Ainakin kuusi tai seitsemän.” ”Yhdeksän”, Sara korjaa. ”Yhdeksän? Voi hiiskatti. Oletko varma? Aika tosiaan rientää. No, sitä suuremmalla syyllä sitten. Varmasti sinäkin haluat nähdä hänet. Ainahan sinä olet mielelläsi tavannut Pairotin”, Max sanoo, panee taas lasit takaisin nenälle ja palaa englanninkielisen kirjansa pariin. Sara miettii miten on mahdollista, että mies lukee fysiikan alaan kuuluvaa tieteellistä tutkimusta kaakaovoin ominaisuuksista yhtä suurella innolla kuin lukisi Sherlock Holmesin seik16

kailuja, mutta tietysti, kun asiaa tarkemmin ajattelee, sen ei pitäisi enää mitenkään yllättää. Paljon yllättävämpää on se, mitä Sara juuri kuuli, ja monestakin syystä: Oriol on Barcelonassa (eikä Canberrassa, Qatarissa, Shanghaissa, Liettuassa tai jossakin muussa kaukaisessa maailmankolkassa avaamassa taas uutta liikettä) ja muistaa vielä, että tässä pikkukaupungissa Välimeren rannalla asuu kaksi ihmistä, joiden kanssa hänellä oli joskus kauan sitten jotakin yhteistä ennen kuin hänestä tuli kuulu Oriol Pairot, joka avaa yhä uusia ylellisiä liikkeitä, josta hänen maanmiehensä ovat ylpeitä ja jota siksi näkee televisiossa harva se ilta. Sara on yllättynyt myös siitä, että hänen miehensä sopi tapaamisesta Oriolin kanssa, kun järjestys oli aikoinaan päinvastainen. Mutta mikä todella ällistyttää ja suorastaan mykistää Saran on se, ettei Max tajua ilmoittamansa asian merkitystä, vaan sanoi sen kuin ohimennen, polymorfisten transformaatioiden ongelmien lomassa, ja palasi saman tien tuohon poissaolevaan läsnäoloonsa kuten joka ilta kun he istuvat kumpikin omalla paikallaan sulattelemassa ruokaa – tai kenties elämäänsä – ja antavat päivän viime tuntien kulua hiljaisuuden vallitessa. Sara miettii mitä hänen pitäisi sanoa. Hän voisi vastata samalla tavalla kuin henkilöhahmo tv-sarjassa, jota hän lakkasi katsomasta, koska se koukutti liikaa – ”Luojan tähden, Max, tiesin että hän palaisi ennemmin tai myöhemmin” – tai hän voisi panna kohtauksen pystyyn – ”Max, koska sinä oikein aioit kertoa sen?” – mutta hän hylkää nuo ajatukset, koska Max ei ole hyvä riitelemään vaan myöntää aina hänen olevan oikeassa ennen kuin hän ehtii kunnolla edes kiivastua, eikä riitelyssä tällöin ole mitään mieltä. Hän on sitä paitsi liian väsynyt jaksaakseen raivostua mistään ja päättää valita helpoimman tien. Se on myös itsekkäin, pelkurimaisin ja perinteisin ratkaisu. Hän valitsee paon. 17

”Eikö meillä silloin ole ooppera?” ”Ei, tarkistin sen jo. Aida on ensi viikon tiistaina eikä sitä tosiaankaan jätettäisi väliin.” ”Sama se. Minulle ei silti sovi. Minulla on työillallinen”, Sara sanoo mutristaen suutaan. ”Eikö hänelle käy mikään muu ilta?” Max ottaa lasit taas nenältä. Polymorfit voivat odottaa. ”Sara, en tullut kysyneeksi mutta tiedäthän miten kiireinen hän on. Hänen kalenterinsa on varmaan aina täynnä.” ”Niin kuin meillä kaikilla. Kaikilla meillä on hirveästi tekemistä.” ”En minä muuta väitäkään, mutta Oriol on oma lukunsa. Hän ravaa koko ajan maasta toiseen, lentokentältä toiselle, mitä kummallisimpiin paikkoihin. Tänä vuonna vuorossa on ilmeisesti Japani, hän sanoi että kertoo meille siitä, on kuulemma tosi tyytyväinen. Erikoinen kaveri. Kuin joku palkkasoturi. Ja me olemme niitä, jotka odottavat turvassa kotona, pöytä katettuna. Mutta täytyyhän meitäkin olla, jotka pidämme enemmän rauhallisesta elämästä ja järjestyksestä. Emmekö me olekin aina pohjimmiltamme olleet sellaisia?” ”Rauhallinen”, ”järjestys”, ”me” ja ”pohjimmiltaan”. Neljä sanaa, jotka painavat Saran niskassa kuin neljä hautakiveä. ”Olen pahoillani, mutten voi syödä kanssanne. Se työillallinen on buukattu jo kauan sitten.” ”Buukattu”, ilmaisu joka kuuluu nykyään hänen sanastoonsa. Sara on tärkeä ihminen, kiireinen moderni nainen, joka käyttää kammottavia, kaltaisiaan varten keksittyjä ilmaisuja koska heillä ei ole aikaa keksiä kiertoilmaisuja. ”Eikö sitä voi siirtää?” Max kysyy. Miksi minun pitäisi siirtää tapaamista? Eikö suurelle Oriol Pairotille voi edes ehdottaa, että hän tekisi pikkuruisen muutoksen suunnitelmiinsa, Sara ajattelee. 18

”Mahdotonta. Lehden kustantaja tulee sinne.” ”Ei voi sitten mitään.” Maxin aina niin ystävällisille huulille piirtyi äkkiä vilpitön mielipahan irvistys. ”Jos minä kuitenkin soitan Oriolille ja kysyn, kauanko hän viipyy täällä?” Sara kohauttaa olkapäitään varsin luonnollisen oloisesti (kuten oli tarkoituskin). ”Kulta, älä turhaan näe vaivaa minun takiani. Ehdin juomaan kahvia teidän kanssanne. Syötte varmaan pitkään ja hartaasti.” ”Kulta” on tässä tapauksessa tarkoin harkittu sana vastustajan pehmittämiseksi. ”Kulta” tarkoittaa useampaa rivien välistä luettavaa seikkaa. Se tarkoittaa ”Kaikki hyvin” ja ”Älä ole huolissasi”. Ja se tarkoittaa myös ”Olen supertyyni ja teen kuten minua huvittaa”. ”Hyvä on sitten. Tehdään niin”, Max sanoo melkein täydellisellä katalaanin kielellä, joka on hioutunut kuin kivi joessa yli kaksikymmentä vuotta kestäneen suhteen ja seitsemäntoista vuotta kestäneen avioliiton aikana ja josta hän on hyvin ylpeä. Ennen kuin hän nosti lasit jälleen takaisin nenälleen ja osoitti siten asian tulleen käsitellyksi, hän teki kuitenkin vielä viimeisen käytännöllisen kysymyksen: ”Katetaanko terassille vai onko parempi syödä sisällä? Huolehditko sinä ruokapuolesta?” ”Tietysti, isukki. Kuten aina.” Nyt Max panee viimein silmälasit takaisin nenälle ja jatkaa tyynesti lukemista polymorfeista ja niiden merkillisestä tavasta olla osa tätä maailmaa omaksumalla erilaisia olomuotoja pysyen kuitenkin olennaisilta osiltaan samoina (tässä tapauksessa kemiallisesti; ”Kaikki on kemiaa”, Maxilla on tapana sanoa, ”emme ole muuta kuin kemiaa. Kaikki hyvä ja paha mitä meille tapahtuu, on vain kemiallisia reaktioita.”). Sara antaa miehensä vajota takaisin omaan maailmaansa ja rupeaa orga19

nisoimaan seuraavaa päivää mielessään. Hänen kalenterissaan on pari tapaamista: myymälänhoitajan kanssa pitäisi puhua joulumakeisista ja iltapäivällä hän tapaisi toimittajan, joka tekee juttua Barcelonan parhaista suklaapuodeista. Casa Rovira on luonnollisesti kirkkain tähti niiden joukossa. Mutta ennen kaikkea pitää hoitaa uusi ja yllättävän tärkeä juttu, kaikkia muita tärkeämpi: hänen on käytävä naapurin tyhjäksi jääneessä asunnossa. Se olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten, mutta hän on lykännyt sitä pelkkää laiskuuttaan. Nyt hänellä on siihen todellinen ja painava syy. On vielä varmistettava, järjestyykö se, hän tekisi sen heti aamusta. Valmistelisi itselleen strategisen tarkkailuaseman. Sara ei muista, milloin Max kutsui häntä ensimmäisen kerran ”äidiksi” sen sijaan, että olisi sanonut hänen nimensä tai jonkun hellittelynimen, jota käytti heidän suhteensa alussa – sweetheart, honey, dear – mutta nimitys oli tietysti seurausta, paitsi lasten syntymästä, myös ja varsinkin hänen omista virheistään. Sara syytti itseään; ei olisi koskaan pitänyt luopua naiseudestaan äitiyden hyväksi. Seuraus korvasi vähitellen syyn, ja vuosien mittaan Max unohti tyystin sanoa hellästi: dear, honey ja sweetheart tuolla niin amerikkalaisella aksentillaan ja kutsui häntä enää vain ”äidiksi”. Hän ei ollut enää edes julkisesti Sara, korkeintaan joskus, kun he olivat vieraampien ihmisten seurassa. Sara oli nyt, aina ja kaikkien edessä ”äiti” eikä pitänyt siitä, muttei enää nurissut kuten aluksi, kun he olivat vielä nuoria. Silloin hän sanoi Maxille: ”Älä sano minua äidiksi. En minä ole sinun äitisi vaan hänen!” ja osoitti Ainaa, joka nauroi, koska sanat olivat niin hauskoja ja kummallisia. Ja Max oli puolustautunut: ”Mutta sinä olet tämän huushollin äiti. Kaikkein tärkein henkilö. Pitäähän se tuoda esiin.” Silloin 20

Sara tajusi kauhistuneena, että lapsen saannin jälkeen Max piti häntä vain entistäkin viehättävämpänä. Kun hän istui lukunojatuolissa – kummankin lapsen imetys oli ainoa hetki, jolloin Max luovutti lukunurkkansa hänelle ja salli jopa laskea niinkin outoja esineitä kuin rintapumpun tai nännivoiteen tieteellisten kirjojensa päälle – tyttövauva sylissään, imettämässä hartaan kärsivällisesti, vaikkei tuntenut oloaan sen enempää hartaaksi kuin kärsivälliseksikään, hän oli toisinaan huomannut Maxin tuijottavan häntä lumoutuneena, kuin tämä olisi katsellut jotakin tavattoman ihmeellistä. Miehen katse vaikutti välillä hellältä mutta toisinaan se vain suututti häntä, koska tuntui kuin joku vieras nainen olisi vienyt hänen paikkansa. Sara myöntää, että hänen äidinvaistonsa oli imetyksen suhteen aika olematon eikä hän koskaan tuntenut rinnan antamisen luovan läheisyyttä tai vahvistavan tunnesidettä lapseen niin kuin imetyskiihkoilijat julistivat, vaikka hän ihailikin hurjasti niitä jotka pystyivät imettämään jopa useamman vuoden. Hän lopetti heti kun voi, vaikka se kauhistuttikin Maxia, mikä ei ainakaan lievittänyt hänen syyllisyydentuntoaan. Sara osti kuusi tuttipulloa ja kuusi isoa maitojauhepurkkia, parasta laatua, ja lopetti vaiheen ”vauvan imetys” vain neljä kuukautta sen jälkeen, kun Aina oli saapunut maailmaan. Lukunurkan kirjat saivat toimia alustoina tuttipulloille ja tuteille Maxin tuijottaessa näkymää hölmistyneenä, ja hänen nimensä katosi miehen mielestä lähestulkoon täydellisesti. Nyt, viisitoista vuotta myöhemmin, tuntuisi naurettavalta pyytää ettei Max kutsuisi häntä ’äidiksi’. Se on aihe josta ei puhuta, aivan kuten Oriolin yllättävä vaikeneminen. Jos hän on jotakin 44 ikävuotensa aikana oppinut niin ainakin sen, ettei kannata haaskata voimiaan toivottomiin asioihin.