T I I NA P I I L O L A
TAIVAAN MERKIT
Š Tiina Piilola ja Kustantamo S&S, 2016 Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Eevaliina Rusanen Taitto: Jukka Iivarinen, Vitale Painanut Bookwell Oy, Porvoo 2016 ISBN 978-951-52-3777-4
T채채 ei oo ihan haudanvakavaa, muutkin mokaa. Pauli Hanhiniemi
UUDELLEENSYNTYMÄ
Hei! Olen Emma ja suurimman osan valveillaoloaikaani jotakuinkin yhtä ulalla kuin Marja-Liisa Vartion runon nainen, joka huomaakin seisovansa tasamaan sijaan valtavan etanan selässä. Minusta on mahdollista, että maailma on liukas jättietana tai kosminen untuva täkki, jonka tikkauksiin uppoan tämän tästä. Ihan sama miten tosissani yritän, seuraan ohjeita tai teen kaiken niin huolellisesti kuin ikinä voi – jätän vaihteen silmään ja vedän käsijarrun päälle, katson munakellosta että tukkaväri on päässä sekunnilleen kaksikymmentä minuuttia tai lisään sulavoin taikinaan kuten äiti on neuvonut: jäähtyneenä ohuena norona vatkaten huolellisesti koko ajan – silti siinä välissä, kun väri on päässä, laitan kakun uuniin ja otan sen ulos tai jätän auton parkkiin ja vien paketin postiin, tapahtuu jotain, mille ei vain löydy järjellistä selitystä: Kakku ei irtoa vuoasta edes lekalla ja tukan väri muistuttaa pilaantunutta banaania vaikka ohjeessa sanottiin pehmeä kullanruskea. Ja jos eräs lähtee K-marketin superpäiville kahmimaan euron kilo -tarjouksessa olevia hedelmiä ja huomaa, että sillä välin kun hän on ollut punnitsemassa pomeloita, käsilaukku on varastettu. Sitten tämä eräs ryntää kassoille ja yrittää hyperventilointinsa keskeltä kuvailla kassa-apulaiselle laukun kokoa 7
ja väriä, kun likinäköinen täti taapertaa kysymään, ovatkohan heidän kärrynsä sattumalta vaihtuneet – niin kukahan tämä eräs mahtaa olla? Tai jos postin alaspäin viettävässä pihassa on parisenkymmentä autoa ja kohta ohikulkija alkaa huutaa: ”Hei! Ihmiset! Varokaa, tuo harmaa auto törmää kohta – ” niin arvatkaa vain kenen harmaa Renault Mégane on se, joka on lähtenyt valumaan parkkiruudusta ja on juuri osumaisillaan takana olevaan viidenkymmenen tuhannen euron Volvoon? Oikein. Rasti ruutuun ”Emma”. Enää matalalentoni ei ole silti ollenkaan niin pahaa kuin vielä parisen vuotta sitten, ennen rebirthingiä. Sen mainos osui eteeni yhtenä ankeana lokakuun iltana, kun istuin sohvalla ja kuuntelin YouTubesta Simonin ja Garfunkelin The Boxeria. Hyräilin mukana sillä se on yksi lempikappaleistani, varsinkin hissinovilla tehty pau-pau -osa on minusta upea; siinä on jotain veret seisauttavaa kohtalokasta kumua. Hoilasin lailalalaita, selailin Facebookia ja mietin, olisiko minulla varaa tilata Zalandolta yhdet hyvän näköiset, Dijon-sinapin väriset vaelluskengän tapaiset, kun näytölle välähti planssi, joka kysyi haluanko vapautua turhista kehojännityksistä ja menneisyyden painolasteista? Mistä kone tuota osasi kysyä? (Varmaan siitä, että olin selaillut viime aikoina paljon erilaisia vaihtoehtohoitosivuja, reikiä, NLP:tä, mindfulnessiä, zenmeditaatiota ja vertaillut erilaisia joogamuotoja, chakrahealingiä ja aura tranformaatiota.) Luin mainoksen uudestaan läpi. Sen mukaan rebirthing oli hengitykseen perustuva uudelleensyntyterapia, jossa puhdistetaan hengityksen avulla sekä kehoa että mieltä kaikesta sinne vuosien 8
mittaan kertyneestä turhasta, niin että parhaassa tapauksessa kokee uudestaan biologisen syntymänsä hetken. Sitten luin kaiken, minkä Googlen kullankaivuukone louhi esiin rebirthingistä ja tiesin, että kyllä! Tarvitsin uuden alun ja jotain muuta kuin sanoja. Jotain kieltä ja sanoja järeämpää, fyysisempää ja solutasolle menevää. Jonkinlaisen kehollisen puhdistuksen. Muodonmuutoksen. Sellaisen kuin viini koki. Tai keltapiiloyökkönen. Tai kaislakorento. Tarvitsin ikioman pääsiäisen ja ylösnousemuksen! Kyllä – halusin nimenomaan puhdistaa sekä kehoni että mieleni kaikesta sinne vuosien mittaan kertyneestä turhasta. Kyllä – kaikkein eniten halusin vapautua turhista kehojännityksistä ja menneisyyden painolasteista. Ja kyllä, jos sikseen tuli, niin olin valmis kokemaan uudestaan biologisen syntymäni hetken. Otin yhteyttä ainoaan löytämääni jyväskyläläiseen rebirthing- terapeuttiin, portugalilaissyntyiseen, Amerikassa koulutuksensa saaneeseen Catherine Tropeziin ja sain tapaamisajan jo parin päivän päähän. Catherine piti vastaanottoaan hyvinvointikeskuksessa kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Vastaanottohuoneessa oli tiikeripeittosänky, kaksi tuolia ja tietenkin terapeutti itse, englantia pehmeällä portugalilaisella korostuksella puhuva Catherine Tropez, joka näytti sekä perheenäidiltä että valokuvamallilta pähkinäsilmineen ja michellepfeiffer-nenineen. Catherine ei puhunut suomea, joten kommunikoimme englanniksi ja välillä turvauduimme latinalaisiin kieliin. Catherine kertoi, että hänellä oli takanaan yksi avioliitto ja ura kansainvälisessä firmassa ja saatuaan molemmista tarpeekseen hän oli kouluttautunut rebirthing-terapeutiksi. Minä kerroin, että olin Mallun äiti, Jarkon puoliso, kolmekymmentäviisivuotias, minulla 9
oli yliopistotutkinto journalistiikasta ja suoritin parhaillaan kirjallisuuden maisteriohjelmassa toista. Olin tehnyt monenlaisia kirjoitusjuttuja ja radiodokumentteja, tuuraillut kirjakaupassa ja uutistoimituksessa ja ulkoisesti kaikki oli hyvin. Catherine otti pöydältä muistivihkon ja kynän ja kysyi, mikä oli saanut minut kiinnostumaan rebirthingistä. Miksi olin tullut? Ikkunan takana vihmoi räntäistä vettä. Tavallaan kaikki oli ookoo ja silti jotenkin harmaata ja ankeaa. Kitinsävyistä. Heilautan päätäni ikkunaan päin ja sanoin, että niin kuin nuokin lokakuisessa rännässä tarpovat ihmiset… Elämä oli jo pitkään tuntunut iänikuiselta. Minä niin kuin kaikki menin päivästä toiseen automaattiohjauksella, eikä mikään ollut hauskaa. Kaipasin jännitystä ja elossaolon tuntua. Mutta kaikkein eniten kaipasin sitä valoa, mikä elämässä oli ollut lapsena, kun päivät olivat silkkoja suuria mahdollisuuksia. Catherine pyysi tarkentamaan. Sanoin, että olin itseni kanssa jumissa. Olin jo pitkään halunnut löytää jonkin sellaisen kuin ”kutsumuksen”. Halusin saada selville, kuka pohjimmiltani olin. Olin lukenut paljon kaikenlaisia henkisen kasvun juttuja, mutta ylevät ajatukset jäivät kansien väliin ja tuntui, että elääkseni sellaista elämää kuin näissä yltiöpositiivisissa oppaissa kuvattiin, minun olisi pitänyt kuoria itsestäni jokin kerros. Olin oman elämäni pullonhenki. Olin oman helmeni piilottanut simpukka. Itseni sisään piilotettu manteli. Oma Amerikkani ja Kolumbukseni. Löytämätön manner ja merenkulkuvalmis karaveli miehistöineen, tykkeineen ja suolatynnyreineen vain odottamassa purjehduslupaa. 10
Olin tullut vapauttaakseni itseni! Catherinen mukaan olin tullut juuri oikeaan paikkaan, sitten hän lausui taikasanat: ”Ok, Emma. Tell me about your childhood.” Pandoran lipas singahti auki ja ilmoille ryöpsähti klassisen lapsuus trauma, joksi omalla kohdallani osui lama-aikainen velkatälli. Kerroin Catherinelle kaiken. Kerroin, miten hassulta oli tuntunut, kun enon velat yllättivät suvun kuin tsunami, vaikka herkille anturoille maa oli antanut seismisiä merkkejä jo pitkään: oli enon kaveriporukalleen kustantamat suureelliset laskettelureissut, tanssija remuamisbakkanaalit pitkin Pohjois-Pohjanmaata Vihannin Mäntylammelta Kalajoen Rantakallaan, oli tuliterät Mersut ja John Deerit, joiden jylinän kuuli jo kymmenen minuuttia ennen kuin ne kurvasivat pihaan ja saivat navetan kattopellit ja mummon syreenipensaat lepattamaan. Pankki vei sukutilan, ja kun loppuvelan mittaluokka selvisi, maa järkkyi, manner halkesi, ja toiselle rannalle jäivät eno sekä tädit, serkut, mummo, vaari – kätyriporukka kuten äiti heitä nimitti – ja toiselle takausvelkamällin syliinsä saaneet äiti, isä ja minä. Catherine ei varmaan pysynyt perässä, mutten saanut vuodatustani enää katkeamaan. Hänen kysymyksensä oli laukaissut adrenaliiniryöpyn, ja suuni suolsi englantia, ranskaa, espanjaa, kun kerroin sokkia seuranneesta suvun henkisestä napajääkaudesta ja avomerellä ajelehtimisesta. Kerroin 90-luvun alkupuoleen osuneista kauhun vuosista, jolloin ajelehdimme isän ja äidin kanssa takausvelkavankeuden avomerellä allamme vain huojuva lautta ilman purtta, suuntaa tai tietoa siitä, mitä oli edessä. Täydellinen perikato? Vedenalainen jäävuori, johon murskautuisimme kuin pingviininmunat? Isän varasuunnitelma eli muutto Sveitsiin ei sekään kuulostanut ihan loppuun asti mietityltä: Sinähän voit, hoitaa puhepuolen kun 11
osaat kieliä, hän sopersi minulle itkien yhtenä lauantai-iltana kaljapulloaan halaillen. Toimit tulkkina, kun hommaamme sieltä uuden kodin ja aloitamme puhtaalta pöydältä. (Olin kauhuissani. Olin lukenut englantia vasta kolme vuotta ja osasin sanoa jotenkuten ”How do you?” tai ”Sorry, where’s the Westminster Abbey?”) Kerroin Catherinelle, että vaikka emme törmänneet jäävuoreen vaan saimme pitää kotimme, minä olisin antanut sen mielihyvin, olisin antanut koko maallisen omaisuuteni, oman huoneeni, Modern Talkingin, Pet Shop Boysin ja Bogart Companyn kasettini, Neiti Etsiväni, Viisikkoni, Tiina-kirjani, kynsilakkapulloni ja huulikiiltopötköni, kaikki kolme ripsiväriäni – kaksi mustaa ja yhden paakkuuntuneen sähkönsinisen – Fii-deodoranttikokoelmani, ihanat mokanruskeat hapsusaappaani ja Playa del Inglesistä ostetun raidallisen Marco Polo -collegepukuni, olisin jopa antanut täyteen liimatun teinikalenterinikin, jos olisin vain saanut pitää kaiken sellaisena kuin se ollut, mummon ja muut läheiset. Mutta varsinkin mummon. Kerroin myös tärkeimmästä kauhuvuosien aikaisesta pelastusrenkaasta – päiväkirjoista ja fantasiamaailmoista, jotka lohduttivat minua kun lilluimme jäälautalla. Kun isä ja äiti olivat sokissa ja paniikissa, hain turvaa ja lohtua sieltä, mistä laiseni herkät immet ovat sitä kautta aikain hakeneet. Kaiken Oikeasti Merkittävän eli ajatukseni, unelmani, tuntuni ja muistoni talletin Thomas Andersin ja Ressu Redfordin naamakuvilla vuorattujen kansien suojiin. Ne olivat ymmärtäväiset ja ihanat kannet. Niiden sisällä minä olin kuningatar, kuningas, keisari ja hovineuvonantaja, ja minun omassa ihmeuniversumissani tapahtui vain sellaista, minkä minä sallin ja mitä minä rakastin. Ei ollut räjähdysvaaroja, ei vääriä sanoja, 12
pakkomyyntihuutokauppoja eikä sydän karrella ikävöityjä mummoja vaan ikuinen heinäkuu ja lauantai. Oli kaikki ihanat muistot, lapsuuden sauna- ja uimaretket. Oli aika, jolloin kaikki oli vielä hyvin, kaislat olivat vedenalaisia hiuksia ja minä yksi sisaristani vedenneidoista. Päiväkirjani kansien sisällä perheeni ei ollut rampa takausvelkojen kuristama katkera pikku trio vaan onnellinen Ingalsin perhe tai Dallasista ne, jotka olivat hyviä: äiti oli Pamela ja joskus Audrey, isä oli urhea ja oikeamielinen Bobby, mummo Miss Ellie ja eno hölmö, höynäytettävissä oleva Cliff Barnes. Ja koska en löytänyt itselleni sopivaa hahmoa Ewingeistä – Christopher olisi ollut ookoo ellei olisi ollut poika ja liian pieni – olin sekoitus The Cosbyn Shown Denise Huxtablea, Ritari Ässän ja McGyverin tyttöystäviä ja myöhemmin Beverly Hills 90120:n Kellyä. Catherine jatkoi nyökyttelyään. Ihan sama, kuunteliko hän vaiko vain teeskenteli kuuntelevansa; minä pulppusin kuin täyteen vuotanut puutarhaletku, jonka suutin on vihdoin avattu. Kerroin, että kirjoittaminen ja mielikuvitusmaailma oli auttanut minua silloinkin, kun muutin Pohjois-Pohjanmaalta Keski-Suomeen ja aloitin oman aikuisen elämäni, joka käsitti opintoviikkojen ja haalarimerkkien haalimista, ja se oli auttanut myös, kun menin ensimmäiseen työpaikkaani, löysin Jarkon ja muutimme kerrostalokaksioon, jonne kannoimme Jarkon samettipintaisen, hieman kainalohieltä tuoksahtavan sohvan, kirjahyllyn, Ikean huteran kolmiosohvapöydän, Sotkan halvimman ruokaryhmän, pari klenkkaavaa jakkaraa, Jarkon mustat Teemat sekä oman ”söpö eläin”-vitsimukisarjani ja aivan erityisesti se oli auttanut minua silloin, kun kotiimme kannettiin nettikirpputorilta ostettu pinnasänky, äitiyspakkaus, kasa vaatteita kokoa 50–52, Jarkon äidin ostamat tuliterät Emmaljungan vaunut, tuttavilta peritty turvakaukalo ja lopulta myös niiden uusi omistaja. 13
Kerroin Mallun syntymästä, äitiyden herättämistä peloista ja niistäkin mustista hetkistä, jolloin tuntui kuin kehoni olisi mennyt outoon auto pilot -tilaan ja yrittänyt ajaa kaiken samaan atomiräjähdyksen jälkeiseen kalmanhiljaisuuteen, mihin olin teinivuosinani tottunut. Kerroin senkin, että kolmen kotivuoden aikana kirjoitin ja julkaisin omakustanteena kertovan runokirjan, jonka lähetin sukulaisilleni siinä utopistisessa toivossa, että kun he näkisivät tapahtuneen 12-vuotiaan lapsen silmin, kaikki palaisi taas hyväksi, Nooa ohjaisi arkkunsa maalle ja kauhusta vapisevat eläimet astuisivat ulos ja maailma olisi taas vihreä, verevä ja elävä. (Niin ei käynyt, vain äiti sanoi runokirjastani: ”Olihan se, olihan se.” Tarkentamatta koskaan, mitä se oli.) Nyt Catherine keskeytti yksinpuheluni ja sanoi, että olin suomalaiseksi poikkeuksellisen avoin ja hän uskoi, että rebirthing todennäköisesti toimisi kohdallani. Ensimmäinen tapaamiskerta oli heti parin päivän päästä, se kesti kaksi ja puoli tuntia, puolet ajasta puhuimme ja puolet hengitimme – tai siis minä hengitän ja Catherine tarkkaili, mitä syvähengitys teki keholleni, missä kiristi, mikä kohta jännittyi, mikä rentoutui ja mitä siitä voi päätellä. Rebirthing oli minulle henkistä pomminpurkua: Vedin happea ja tyhjensin itseäni, ja syvähengitys herätti henkiin muistoja, jotka rytkyivät ulos rajuna itkun saattelemana tärinänä, mutta terapian puolivälissä napajäämuistojen ja ikiroudan alta alkoi vihdoin paljastua pehmeää, elävää materiaalia kuin ujoja torvisieniä. Muistin pieniä arkisia asioita, joiden muistaminen tuntui huumaavan hyvältä. Muistin isän toffeenruskeat sandaalit, joista naapurin koira oli syönyt toisen remmin. Muistin, miten puolukat tanssivat marjaperkuuritilällä roskien ropistessa mökin kuistille. Muistin, miltä oli 14
tuntunut avata joululahjapaketti ja saada juuri se korkokenkä-Cindy, jota olin toivonut tai tulla vappuaattona mummolasta kotiin, kun äiti oli koristellut koko kerrostaloasunnon serpentiineillä, ilmapalloilla ja vappunaamareilla ja paistanut saavillisen jumalaisia rapisevakuorisia munkkeja. Tai miten olin viisivuotiaana isän kanssa metsäretkellä: muistin vihreät froteesortsit, lämpimän kallion ja paljaita jalkoja pitkin valuvan virtsanoron. Ja sen, miten yläaste ikäisenä esitelmöin vanhempainillassa tukioppilastoiminnasta ja olin jännityksestä niin hikinen, että lasini huurustuivat enkä nähnyt niiden läpi vaan jouduin ottamaan ne käteen. Silti äiti sanoi jälkeenpäin että hienosti meni. Rebirthing eteni oppikirjan mukaan, ja kirjoitin jopa vanhemmilleni anteeksiantokirjeet, joita ei tarvinnut postittaa vaan riitti, kun annan heille symbolisesti anteeksi. Terapia huipentui keskellä kylmintä tammikuuta Jyväskylän ratapiha-aidan takana, Lutakon Helmen pihapaljussa tapahtuneeseen uudelleensyntyäni symboloivaan kuumavesikylpyyn. Pakkasta oli kaksikymmentäviisi astetta, seisoimme Catherinen kanssa ulkona uimapuvuissa, minä nenäklipsi nenässäni ja kirkkaankeltainen hengitysputki kädessäni valmiina astumaan edessäni höyryävään paljuun ja neljäkymmenasteiseen veteen. Vedessä kellumisen ja vedenpinnan alle uskaltautumisen oli tarkoitus viedä minut vauva-aikaiseen kehooni ja syntymäni hetkeen. ”Ja nyt”, Catherine sanoi kuin olisi lukenut kirkollista epistolaa. ”Sano hyvästit kaikelle kipeälle, mikä kuuluu menneeseen. Ole kiitollinen kokemuksistasi, mutta nyt on tullut aika päästää niistä irti.” Otin kaksin käsin kiinni paljun reunasta. Kun jalkani osui kuumaan veteen, minuun iski pakokauhu. Juna lähestyi samaan aikaan asemaa jarrut kirskuen äänivallan takana, kun huusin Catherinelle, 15
etten voi tehdä sitä. En ikinä. Turha kuvitella. Meillä oli ollut hyvä matka, kiitos vain, muchos gracias, mutta se päättyi tähän. Silloin Catherine tarttui minuun. ”Emma. Sinä pystyt tähän. Sinä pystyt.” ”En! Tässä menee raja.” ”Sí, tässä menee raja mutta sen ylittäminen ei ole niin vaikeaa kuin luulet.” Catherine meni veteen edeltä, ja vaikka se oli vastoin henkiinjäämisvaistoa ja kaikkia biologisia ohjelmointeja, pakotin itseni seuraamaan häntä. Jokainen jänne ja hermonpää oli paljaana ja minussa tapahtui jotain. Voitin pelkoni. Pysyttelin vedessä ja uskaltauduin hetkeksi jopa sukelluksiin. Olin pelkkä yksi suuri solu tai orgaanista alkulimaa. Olin valtameressä. Avaruudessa. Ja kun olin varma, että nyt, nyt, nyt! Nyt liukenen ja kuolen ja lakkaan olemasta, ponkaisin pintaan henkeä haukkoen. Catherine piteli minua kuin vauvaa. Itkin ja vapisin. Olin vedessä. Hengitin. Ja pysyin hengissä. Kymmenen minuutin jälkeen Catherine armahti minut. En päässyt altaasta omin avuin vaan hän tuki minua kun hoipertelin pukuhuoneeseen. Kävin selälleni sohvalle, eikä Catherine antanut minulle edes pyyhettä koska halusi tarkastella, mitä minussa tapahtui – miten ja mistä kohdista jännitys vapautui hurjana, ruumistani ravistelevana värähtelynä. Se oli käänteentekevä hetki. En tiedä, olinko tavoittanut altaassa syntymäni hetken, mutta jotain oli tapahtunut. Oli kuin minut olisi sammutettu ja käynnistetty uudestaan. Ruumiini oli kadonnut ja jäljelle jäänyt pelkkää tärinää. Vaikka tärisin ja vapisin ja itkin ja minusta tuntui kuin olisin juuri kuollut, minusta tuntui myös upealta! Sanoinkuvaamattomalta. 16
(Fysiologinen selitys lienee oksitosiinimyrsky, mutten halunnut ajatella sitä niin.) Olin painotonta ilmaa. Olin puhdas ja synnitön. Olin paratiisissa kirmaava Eva, jonka suloja suojaavat viikunapuunlehdykät olivat pudonneet. Olin triangeli, jota maailmankaikkeus soitti. Olin pelkkää pyyteetöntä värettä ja esteettömässä yhteydessä sekä universumiin että omaan ytimeeni. Vaatteita pukiessani mietin, nytkö olin sitten oikeasti vapautunut? Nytkö kaikki kipeä mennyt oli oikeasti takana? Nytkö olin puhdistunut ja valmis astumaan uuteen, onnellisempaan ja omannäköiseen elämääni? Mutta mitä seuraavaksi? Minne uutena puhdistuneena itsenäni suuntaisin? Siis minne mennä, kun lähtee paljusaunalta naama itkusta turvonneena repussa märkä uikkari, nenäklipsi ja hengitysputki? Tarkoitin tuota edellistä tietenkin symbolisesti. Ja muutaman kuukauden päästä löysin vastauksen. Löysin sen alueemme asukasyhdistyslehdestä, jonka keskiaukeamalla oli tähdin koristeltu mainos ja teksti: Onko sinusta aina tuntunut, että elämä voisi antaa enemmän? Haluaisitko oppia tulkitsemaan elämääsi tähtimerkkien avulla? Oletko kiinnostunut syventämään ymmärrystäsi omasta kohtalostasi ja elämäntehtävästäsi? Tähtimerkkien… Siinä se oli. Taivaanmerkit olisivat minun juttuni. Tuolle kurssille minun oli päästävä, maksoi mitä maksoi. Näytin mainosta Jarkolle ja sanoin ilmoittautuvani. 17
”Henkinen astrologia? Mitä pirua tämä nyt on? Ensin se järjetön hengityshomma ja nyt tämä.” Jarkko otti lehden ja alkoi lukea: ”’Tervetuloa henkisen astrologian kurssille. Jokainen osallistuja saa kurssilla henkilökohtaisen, oman syntymähetken mukaan laaditun tähtikartan sekä opit sen tulkitsemiseen Tapaamisia on kymmenenä viikonloppuna, ja ne kestävät perjantai-illasta lauantai-iltaan. Yhden viikonlopun hinta 120 euroa. Sisältää kurssimateriaalin, ja kurssin vetäjänä pitkän linjan astrologi Erik Korpiranta... ’ Jestas, sata kaksikymppiä kerta! Tämmöisestä huuhaasta?! Et voi olla tosissasi?!”
18
UUDELLEENSYNTYMÄN JÄLKEEN
”YLÖS SIELTÄ!”
On arkinen syyskuinen torstaiaamu, ja herään Jarkon puhelimeen. Mutisen puoliunesta huomenta ja joko on aamu ja sitten päätänkin nukkua vielä pikku hetken – minulla ei ole kiire nousta sillä teen päätyönäni väitöskirjaa ja aikatauluni ovat vapaat – mutta Jarkko ponkaisee sängystä ja juoksee puhelin kädessä vessaan. Jarkko. Oma huomaavainen maahiseni. Oma ryppyotsainen kauriini. Omaa latuaan vierelläni hiihtävä armaani ja luotettava mantereeni, jonka rantaan kiinnitin huojuvan lauttani, jolle astuin ja josta löysin uuden maailman. Oma karvakorvani, jonka kanssa sanoimme toisillemme viisitoista vuotta sitten ”tahdon” ja jonka kanssa yhä edelleen riitaudumme maamerkeistä, vaikka olemme löytöretkeilleet toisissamme kohta kaksi vuosikymmentä. Vaikka olemme tunteneet pitkään, silti olemme edelleen varmoja, että se on toinen, joka on hukannut suunnan: Minusta Jarkko on keskittynyt kuuliaisen kuoropojan lailla pelkkään karttaan kiinnittämättä lainkaan huomiota maastoon. Hän puolestaan väittää, että se olen minä, joka on seonnut ulkoisissa koordinaateissa ja fiilistelee omassa mikä-mikä -maassaan. 21
On aika metkaa, että olemme pari, sillä olemme aika erilaisia, ihan fyysisestikin: Jarkolla on erikoisleveän lestin jalkaterät siinä missä minulla on jalkaholvettomat suikulat. Jarkon hikirauhaset heräilevät tunti sählyn jälkeen siinä missä omilleni riittää kiihdykkeeksi pesukoneen kannen avausääni. Jarkko ei erityisemmin välitä pihavaloista eikä joulutouhuista siinä missä minä alan kaivella hilepalloja ja pahvitonttuja jo lokakuussa. Jarkko napsii aamuisin kahdeksaa erilaista pilleriä siinä missä minä en uskalla ottaa pääkipuun edes Buranaa. Jarkosta ruohonleikkuu, haravointi ja lumenluonti ovat luonnon ihmiselle varta vasten kehittelemiä rangaistuksia kun minä taas rakastan niitä. Jarkko ahmii uutisia, Jarlan sarjakuvia ja katsoo Pressiklubia siinä missä minä romaaneita, henkisen kasvun kirjoja ja Voi hyvin -lehteä. Jarkko tykkää lihasta ja oluesta siinä missä minä viinistä ja kasvispadoista. Jarkko suosii pehmeää, sileää vehnäleipää siinä missä minä ohrapuuroa ja karheita siemensämpylöitä. (Idea lienee tullut jo selväksi?) Tiesin heti, että Jarkko olisi elämäni mies ja mikä miellyttävintä, vainusin tunteen vastavuoroisuuden. Aavistin sen hänen niskansa asennosta, siitä millä äänensävyllä hän puhui minulle ja miten hän alkoi hangata päälakeaan aina kun törmäsimme toimituksen käytävällä. Vaikka tapasimme radiotoimituksessa, Jarkko ei ole toimittaja vaan näyttelijä. Työskentelin tuohon aikaan uutistoimittajana ja Jarkko kävi spiikkaamassa pari kertaa viikossa jotain hiustenhoito mainoksia – sinänsä hauskaa koska hän itse on kalju kuin keilapallo. 22
Töihin lähtöni alkoi kestää normaalia pitempään niinä aamuina kun tiesin Jarkon olevan paikalla ja tuhrasin peilin edessä silmämeikkini kanssa. Vilkuilimme toisiamme pari kuukautta tietyin ilmein, pikkujouluissa salsasimme toisiimme likistyneinä aamuneljään. Reilun kuukauden päästä juhlimme uutta vuotta hänen vanhempiensa kesämökillä välittämättä siitä, että ulkona oli pakkasta kolmekymmentä astetta ja mökki kesän jäljiltä hyytävän kylmä. Teimme tortilloja lapaset kädessä ja jalat moninkertaisissa villasukissa stepaten. Seuraavana uutena vuotena olimme jo kihloissa, kohta naimisissa ja odotimme Mallua. Jarkolla on ollut jo monta vuotta virka kaupunginteatterilla, tosin juuri nyt hän on virkavapaalla koska näyttelee tämän syksyn uuden ammattiteatterin näytelmässä Jussi Varesta. Teatterilla on aika kovat odotukset näytelmän suhteen, sillä Jarkon vastanäyttelijä on telkkarista ja elokuvista tuttu Anniina M, yksi Suomen tämän hetken hoteimmista staroista. Kahvinkeitin rutistaa viimeiset vesitipat säiliöstä ja alakerrasta leijuu makuuhuoneeseen kahvin tuoksu – yhdistelmä sekä Kultamokkaa että Paahtimo Papun tummaa guatemalalaista – ja minä olen vajonnut siihen ihanaan unen ja horteen väliseen tilaan, jossa voin ohjata sitä, mitä unessa tapahtuu. Olen navetassa ja lehmät ja lampaat hakkaavat sorkkiaan ja suomenhevonen ottaa kuvia. Minulla on kumisaappaat ja lyhyt, minihametyyppinen navettatakki. Nyin sitä alemmas ja yritän näyttää filmaattiselta. Eläimet ammuvat ja mylvivät jotakuinkin tähän tapaan: ”Upea.” ”Hauska.” ”…Omintakeinen ja tuore.” 23
”Onnistuu upealla tavalla yhdistämään erilaista maailmaa…” ”ÄITIIII!” esiteini-ikää lähestyvä Mallu huutaa huoneestaan. ”Ei nyt ei nyt ei nyt. Ei vielä. Armoa!” yritän. Haluaisin nähdä uneni loppuun, koska minusta se on ihan selvä merkki – viittaus Kalevalan naisia käsittelevään väitöskirjaani – mutta Mallu seisoo jo makuuhuoneemme ovella kädet puuskassa ja ilme kuin Pikku Myyllä. ”Äiti! Nyt ylös sieltä! Ja missä mun leggarit on? Mä riisuin ne eilen telkkaria katsoessa ja nyt niitä ei ole missään.” ”Noustaan, noustaan. Jos sinä riisuit ne telkkarin edessä, niin ne ovat telkkarin edessä.” ”Mutta kun eivät ole. Tämä talo nielee tavaroita!” Nousen ja hamuan silmälaseja, jotka ovat kirjapinon vieressä yöpöydällä, Jarkon ala-asteen puukäsityötunnilla noin kolmekymmentä vuotta sitten tekemällä, klenkkaavalla, maaliroiskeisella jakkaralla. Noukin sängyn alta collegehousut ja paidan, jota olen käyttänyt alkuyöstä yömyssynä rauhoittamaan levottoman päälaki chakrani hyrinää. Rullaan peitot sivuun, jotta sänky saa tuulettua, avaan ikkunan, puistelen tyynyt ja nappaan vessaan mukaan puhelimen tehdäkseni joka-aamuisen rutiinini – tarkistaakseni päivityksen, josta selviää, millaisia astrologisia merkkejä kohdalleni osuu lähipäivinä. ”Älä sitten ala mitään joogata siellä. Kello on jo yli puoli. Tule etsimään ne leggarit ja tekemään mulle eväät!” ”Ja neiti ei voi itse koska?” ”Matikanläksyt. Alma laittoi viestin, että meille tulikin.” ”Aha.” Päätän vilkaista ihan nopeasti omani ja Jarkon tämänpäiväiset Taivaanmerkit.com-sivuston planeettatransiitit saadakseni selville, millaisia energioita meille on näinä päivinä luvassa. Ai että mitä? 24
Että mitkä himputin planeettatransiitit? Ne mistä pääsin jyvälle henkisen astrologian kurssilla tietenkin! Totta kai olin sen suhteen tosissani. Olin täydellisen, sataprosenttisen tosissani. Henkisen astrologian kurssimainos ei ollut osunut eteeni sattumalta vaan olin tilannut rebirthingissä elämääni jännitystä, elossaolon ja mahdollisuuksien tuntua. Ja siinä sellaista nyt tarjottiin! Jos rebirthing-mainos oli ollut ensimmäinen, niin henkisen astrologian mainos oli jo toinen kuittaus siitä, että universumille alitajuisesti lähettämäni tilaus oli vastaanotettu ja tässä oli vastatarjous. Se oli tähtien merkki. Tai oikeastaan se oli vieläkin enemmän – se oli taivaanmerkki. Se, että Jarkko ei ymmärtänyt taivaanmerkkiäni, vain vahvisti asian. Ulkopuoliset eivät ikinä ymmärrä niitä koska eivät voi. Kyse on samasta ilmiöstä kuin vaikka ihastumisessa, kun jokin jossain ihmisessä, hänen äänensä sävy tai hurmaava hymynsä, saa hetkeksi unohtamaan muun ja haluamaan juuri tuota ääntä, elettä, tuota hymyä. Taivaanmerkkien logiikka on yhtä selittämätön. Ne ovat eräänlaisia kosmoksen lähettämiä pieniä signaaleja, universumin postittamia rakkauskirjeitä, jotka tyrkkivät saajaansa yleensä uuteen suuntaan ja kehottavat tekemään uusia avauksia, mutta voivat ne tehdä muutakin. Ne voivat neuvoa hidastamaan vauhtia, pysähtymään tai huomaamaan jotain huomaamatta jäänyttä. Ja yksi äärimmäisen tärkeä seikka: nämä kosmiset rakkauskirjeet on ehdottomasti avattava ennen kuin oma tai toisen järkeily ehtii väliin. Taivaanmerkkien lisäksi on myös pienempiä, maallisempia merkkejä, jollainen voi olla vaikka se, mitä pihalla näkyy kun avaa verhot: Vitivalkea sulka mustalla kivellä. Kurasohjoa. Ensilumi. 25
Pyykistä pudonnut paripuoli sukka. Kirkkaan keltainen krookuksen alku. Merkkejä voivat olla myös kädestä putoilevat lusikat, haarukat, veitset. Mainokset. Sanomalehden etusivu, katuvarsien kyltit ja se, mikä tarttuu silmään – alusvaatemalli, rantaloma- vai ummetusmainos. Autonrekisterit: oui, non, hyi, auz, ops, vau, eei, nyt, fly. Satunnaisesti kuullut keskustelunpätkät ja jollain lailla merkitykselliseltä kuulostavat sanat tai lauseet: Tätä korvaa on varmaan näytettävä lääkärille. No, niin, et uskonut! Minähän sanoin että se puree. Ai se punainen mekko? Totta kai saat lainata sitä… Merkkejä ovat myös unet ja yhteensattumat, kuten että kun selaa sunnuntailehdestä avoimia työpaikkoja ja innostuu ilmoituksesta, jossa haetaan ”valovoimaista, asiakaspalveluhenkistä yrittäjäluonnetta” ja lähtee mielessään kehittelemään uutta urapolkua, juuri silloin radiosta alkaa kuulua kirkonkellojen kumu. Oma elämäni alkoi rebirthingin ja henkisen astrologian kurssin jälkeen todellakin muuttua – vaikka ei tietenkään niin, että kaikki olisi ollut yhtäkkiä kirkasta, selvää ja ihanaa. Voi ei. Ei. Ei sinne päinkään! En osaa vieläkään laittaa kunnolla ruokaa, parkkeerata autoa, kutoa sukkia enkä käydä kaupassa vaan kassalla aina huomaan unohtaneeni hiivan tai pippuripurkin ja hukkaan myös noin kerran kuussa kännykän, avaimet ja unohdan käsilaukun auton katolle enkä tunne vetoa kansanopiston Näin teroitat kokkiveitsen tai Ukulele on pop! -kursseihin, sen sijaan tunnen vetoa juttuihin kuten astrologia, jälleensyntyterapia, pyhän pyhän äiti Marian naiseuskurssi, reikihoito, chakrajooga, mutta vasta nyt uskallan myöntää sen ja tehdä asioita, joita olen aina 26
halunnutkin tehdä, vaikka muiden mielestä ne useimmiten ovat täysin kaheleita. Niin kuin nyt henkinen astrologia. Tiesin heti, että se olisi oma juttuni. Minusta on aina tuntunut, että minä jotenkin aistin planeettojen vaikutuksen. Ihan oikeasti. Olen tuntenut lapsesta asti kummaa kehollista ( – miten sitä nyt kuvaisi… – ) kihinää, joka vaikuttaa niin kuin sanotaan, että täysikuun öinä ei mitään mahdollisuutta saada unta ilman melatoniinia ja aurinkoisina päivinä koen melkein fyysistä kipua jos joudun olemaan sisätiloissa. Nuo ovat toki tyypillisiä oireita, mutta sitten on hienovaraisempia juttuja, niin kuin että joinakin päivinä olen hermona kuin säikky kalmari ja poltan päreeni kun suihkukaapin ovi narahtaa liian lujaa ja joskus taas kestän kaiken kuin leijona. Jo ennen henkisen astrologian kurssiakin olin arvellut, että siihen täytyi olla jokin syy. Siis jokin muu syy kuin se, miten olin nukkunut, syönyt, liikkunut tai keiden kanssa ollut ja olin alkanut kehitellä aiheesta omaa teoriaa: Monethan nukkuvat täydenkuun aikaan huonosti ja auringonvalo tekee ihmisistä iloisia ja sosiaalisia, joten eikö olisi aika outoa, jolleivät muutkin planeetat, pientä Kuuta vielä paljon suuremmat Jupiter, Uranus, Neptunus, Pluto ja kumppanit vaikuttaisi meihin yhtä lailla? Ehkä niistäkin erittyy jotain näkymätöntä vetovoimaa tai jotain, mitä vaikutusta vain ei tunnisteta, kun siitä ei puhuta eikä sitä tutkita? Sama homma kuin minkä tahansa kielen kanssa; kaikki lingvistit ja filologitkin tietävät, jos kielessä ei ole sanaa vaikka oranssille, kielen puhujat eivät välttämättä tunnista koko väriä. Ja ehkä sekin alitajuisesti vaikutti, että olin joskus lukenut Valituista Paloista tai vastaavista teorian, jonka mukaan planeetat ovat 27
tiukassa analogisessa yhteydessä ihmisen ruumiiseen niin että sydän on Venus, hermosto Uranus ja niin edelleen. Minusta oli ihan mahdollista, että ihmiskeho olisi, juuri niin kun artikkelissa esitettiin, synkroniassa universumin kanssa niin että kun jokin kaikkeudessa liikahti, myös meissä liikahti jokin, koska me olemme pohjimmiltamme samaa ainetta kuin tähdet ja planeetat. Itse asiassa Catherinen paljukylvyn jälkeen minä todella tunsin sen. Me olemme pohjimmiltamme aineetonta tähtipölyä! Me olemme! Kysykää vaikka fyysikko Lawrence Kraussilta. Hänen mukaansa meitä ei olisi ilman ammoin räjähtäneitä tähtiä. Me olemme tähtipölyä ja planeettaohitukset, hyvin konkreettiset taivaanmerkit, ovat luonnon suoraa biorytmiikkaa, jotka kertovat, millaisia energioita juuri nyt on ilmassa ja millä elämänalueilla niiden vaikutus kenenkin kohdalla tuntuu voimakkaimmin. Tiedän kyllä, että joillekin on silkkaa ajanhukkaa yrittää selittää tätä. Eräskin, jolle tohkeissani yritin, kriittinen Ylen ulkomaan uutistoimittaja, alkoi säksättää, että eiköhän tulevia voisi yhtä hyvin ennustaa raitiovaunujen liikkeistä? Eikö voitaisi puhua vaikka spåratologiasta? Ei todellakaan voitaisi. On aika oman napaan jumittunut ajatus kuvitella, että raitiovaunuilla olisi universumin sinfoniassa samanlainen merkitys kuin vaikka jollain Maa-planeettaa tuhat – tai jotain – kertaa suuremmalla Jupiterilla ja kumppaneilla. Rebirthingin jälkeen minä siis ilmoittauduin henkisen astrologian kurssille, ”hörhökurssille”, niin kuin Jarkko sitä nimitti. Kuten olin arvellut, siitä oli tuleva käänteentekevä kokemus.
28