Tästä saa puhua – lukunäyte by Schildts & Söderströms

TÄSTÄ EI SAA PUHUA #memyös

SEKSUAALISTA VÄKIVALTAA SUOMESSA

Maaret Launis & työryhmä

Kirjan on koonnut työryhmä, johon kuuluvat Maaret Launis, Kaarina Hazard, Asta Honkala, Emma Kari, Silja Kukka, Laura Kärppä, Emilia Lounela, Mia Meri, Emmi Niklander, Heta Nuutinen, Hannamari Shakya, Adile Sevimli ja Maaret Tiensuu.

SISÄLLYS Tästä saa puhua -työryhmä Johdanto................................................................................... 7 Kaarina Hazard Esilukijalta.............................................................................. 13 Maaret Launis Kohtauksia eräistä parisuhteista Seksuaalista väkivaltaa herran vuonna 2018.............................. 16 Laura Kärppä Huorittelua, kourimista ja satunnaisia puskaraiskauksia Seksuaalinen väkivalta tuntemattoman tekijän toimesta............ 30 Maaret Tiensuu Aina väärän ikäinen ja väärässä asemassa Seksuaalinen häirintä työpaikalla............................................... 39 Emilia Lounela Pahinta ei ollut lääppiminen tai raiskaaminen, vaan toisen vallassa oleminen Instituutiot ja seksuaalinen väkivalta......................................... 51 Asta Honkala Riistetty lapsuus, rikottu keho Lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta................................. 63 Emmi Niklander ja Asta Honkala Väheksytty, aliarvioitu, piilossa Vammainen nainen ja seksuaalinen väkivalta............................ 78

Silja Kukka ”Potentiaalisia lesboja kello kahdessa!” Queer-naisten kokema seksuaalinen ahdistelu............................ 91 Heta Nuutinen Päiväjärjestyksessä syrjintää, häirintää ja oletuksia Seksuaalinen väkivalta ja sukupuolen moninaisuus................. 106 Adile Sevimli Seksismin ja rasismin polttopisteessä Seksuaalinen väkivalta rodullistettujen kokemana................... 116 Mia Meri: Kikkelikuvia ja kostopornoa Tietotekniikka seksuaalisen väkivallan välineenä...................... 134 Emma Kari Seksi ilman suostumusta on aina raiskaus........................... 150 Manifesti seksuaalisen väkivallan päättämiseksi................. 156 Sukupuolen moninaisuus A:sta Ö:hön................................ 165 Hae apua!.............................................................................. 167 Tukea saadaksesi soita:......................................................... 168 Kiitokset................................................................................ 169

JOHDANTO

uonna 2006 yhdysvaltalainen ihmisoikeusaktivisti Tarana Burke aloitti kampanjan, jossa kiinnitettiin huomiota erityisesti rodullistettujen nuorten naisten kokemaan seksuaaliseen häirintään, ahdisteluun ja väkivaltaan. Burke halusi luoda valoa yhteiskunnan seksistiseen asenneilmastoon ja osoittaa, etteivät ahdistelun kohteeksi joutuneet nuoret olleet yksin kokemustensa kanssa. Kampanjan tunnuslauseeksi tuli ”me too” – minä myös. Lokakuussa 2017 yli 50 naista syytti ohjaaja-tuottaja Harvey Weinsteiniä raiskauksista ja seksuaalisesta ahdistelusta. Näyttelijä Alyssa Milano kehotti yhteisöpalvelu Twitterissä jokaista seksuaalista ahdistelua kokenutta naista twiittaamaan #metoo. Sosiaalinen media täyttyi nopeasti julkaisuista. Kampanja eteni maarajojen yli ja osoitti, kuinka laaja-alaista ja arkipäiväistä sukupuolittunut seksuaalinen häirintä on. Suomessa Facebookin #memyös-yhteisö on kerännyt yhteen lähes 14 000 jäsentä, joiden viesti on selvä: muutoksen aika on koittanut. Ryhmä on antanut äänen ja tarjonnut vertaistukea seksuaalista väkivaltaa kohdanneille, eikä aiemmin vaietusta aiheesta suostuta enää hiljenemään. #Memyös-ryhmässä vallitsee yhteisymmärrys siitä, että jokaisella on oikeus elää yhteiskunnassa ilman pelkoa seksuaalisesta häirinnästä, ahdistelusta tai hyväksikäytöstä. Tämän viestin allekirjoittavat yksimielisesti myös tämän tietokirjan kirjoittajat, joukko ennestään toisilleen tuntemattomia ryhmän jäseniä. #Metoossa ei ole kyse pelkästä vertaistuesta tai ohimenevästä sosiaalisen median ilmiöstä. Se on kasvanut hashtagista globaaliksi kansanliikkeeksi, joka ravistelee yhteiskunnan perusrakenteita lainsäädäntöä myöten. Ymmärryksemme seksuaalisen häirinnän rakenteellisuudesta on parantunut, kun jaetut kokemukset ovat nostaneet esiin taustatekijöitä, kuten iän, ammatillisen aseman, vammaisuuden, etnisen taustan ja seksuaalisen suuntautumisen. 7

Tässä kirjassa halutaan syventää rakenteellisuuden näkökulmaa ja kiistää seksuaalisen väkivallan sattumanvaraisuus. Uskomme, että esimerkiksi sukupuolen ja yhteiskunnallisen aseman kaltaiset taustatekijät vaikuttavat olennaisesti häirinnän luonteeseen ja hyväksikäytön riskeihin. Seksuaalinen väkivalta jää Suomessa edelleen liian usein raportoimatta – kyse on piilorikollisuudesta. Seksin ja seksuaalisen väkivallan välisen rajan on annettu hämärtyä, vaikka sen pitäisi olla päivänselvä. Elämme kulttuurissa, jossa kouriminen, perään huutelu, puristelu, vaaniminen, alentuva puhuttelu, itsensäpaljastelu tai toisen henkilön aggressiivinen piirittäminen mielletään harmittomaksi käytökseksi. Yhdysvalloissa tällaista mielenmaisemaa, jossa toisen ihmisen ei-toivottu luvaton koskeminen on normaalia käytöstä, kutsutaan raiskauskulttuuriksi. Arkipäivän ahdistelu sekä rapakon takana että Suomessa luo pohjaa ilmapiirille, jossa tekijän on mahdollista kuitata jopa vakava ja suunnitelmallinen häirintä pelkkänä vitsinä tai huomionosoituksena, josta uhrin tulisi olla kiitollinen. Seksuaalirikosten uhreista moni kuvaa kohdanneensa kokemustensa vähättelyä ja syyllistämistä sekä lähipiirin että viranomaisten taholta. Välttääkseen moisen kohtelun naiset ja sukupuolivähemmistöt oppivat itse rajoittamaan elämänpiiriään ja itseilmaisuaan. SEKSUAALINEN VÄKIVALTA ON SUKUPUOLITTUNUTTA Tämä kirja vastaa kysymykseen siitä, mitä seksuaalinen väkivalta on ja miten eri tavoin se ilmenee Suomessa tässä ajassa. Pyrimme kuvaamaan väkivallan dynamiikkaa ja antamaan työkaluja vaikeiden kokemusten käsittelemiseen ja ehkäisyyn. Ammennamme asiantuntijahaastattelujen ja tutkimustiedon lisäksi samasta lähteestä kuin #metoo: ihmisten henkilökohtaisista kokemuksista. Jotta voimme romuttaa naisia ja muunsukupuolisia alistavia rakenteita, täytyy ilmiön monimuotoisuus ensin tunnistaa ja tunnustaa. Erityisesti haluamme antaa äänen niille ryhmille, joita ei usein kuulla. Tässä teoksessa käsitelläänkin muun muassa vammaisten, lasten ja rodullistettujen koke8

muksia. Heillä on erityinen oikeus jakaa tarinansa, sillä heitä ei ole aiemmin kuultu riittävästi. Jokainen toes on rajattava jollain tavalla, ja tässä teoksessa olemme päättäneet puhua naisten ja muunsukupuolisten ehdoilla. Käsittelemättä jää monia ihmisryhmiä, muun muassa miehet. Tämän näkökulman puute tulkitaan usein miesvihamieliseksi tai ”raivofeministiseksi”. Motiivina teokselle ei kuitenkaan ole viha, vaan solidaarisuus seksuaalista väkivaltaa kokeneita naisia ja muunsukupuolisia kohtaan. Vaikka miehet eivät ole sisäisesti yhtenäinen ryhmä, heidän kokemusmaailmansa on nykyisellään julkisessa keskustelussa kiitettävästi edustettuna – itse asiassa sen voidaan sanoa jopa dominoivan keskustelukulttuuriamme. On selvää, että naisiin kohdistuva väkivalta on oma yhteiskunnallisesti merkittävä ilmiönsä. Tämä ei tarkoita, etteikö miehiä pitäisi osallistaa keskusteluun ahdistelukulttuurin lopettamisesta tai etteivät miehet kokisi seksuaalista väkivaltaa, myös naisten tekemään. Tulokulma on naispainotteinen, sillä koemme, että Suomessa ilmenevän väkivallan sukupuolittuneisuutta ei voida ratkaista, jollei sitä reilusti myönnetä. Kuten YK:n alainen CEDAW-komitea huomautti vuonna 2014, Suomen tapauksessa ”julkinen keskustelu perheväkivallasta ohjautuu sukupuolineutraaliin kieleen, joka väheksyy sitä, että väkivalta ilmentää selvästi ja suhteettomasti naisiin kohdistuvaa syrjintää”. Uskomme, että tässä suhteessa suomalaisen yhteiskunnan arvokas tasapuolisuuden ihanne kääntyy itseään vastaan. Pahimmillaan tasapuolisuus voi olla tapa vaientaa ja kieltää ihmisten välillä vallitsevia eroja. Kun käsitellään pelkästään miehiä ja naisia, jää keskeinen osa seksuaalisen väkivallan kokijoista vaille huomiota. Tässä teoksessa tiedostetaan, että naisten kokemasta seksuaalisesta ahdistelusta ja väkivallasta puhutaan usein yhtenä ilmiönä, ikään kuin kaikkien naisten kokemukset olisivat pohjimmiltaan samanlaisia. Tietyllä tavalla näin onkin: kyse on vallankäytöstä, jossa tekijä pyrkii teoillaan hallitsemaan toista. Koskemalla tai muilla tavoin rikkomalla fyysisiä rajoja ilman lupaa tekijä osoittaa, että hänen kuviteltu oikeutensa 9

toisen ihmisen huomioon tai ruumiiseen on tärkeämpi kuin ihmisen oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. Silti on tunnustettava, että ryhmiin jotka eivät identifioidu sukupuoleltaan miehiksi tai naisiksi, kohdistuu erityisen paljon seksuaalista väkivaltaa. Muunsukupuolisten tapauksessa syrjintä jää usein piiloon, koska ihmisten väliset suhteet ymmärretään vahvasti kaksijakoisen sukupuolikäsityksen kautta. Transihmiset kohtaavat moninkertaisesti enemmän syrjintää ja seksuaalista väkivaltaa muuhun väestöön verrattuna. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvien kohtaamaa väkivaltaa vähätellään puolestaan usein siksi, että heteronormista poikkeavia seksuaalisuuden muotoja saatetaan edelleen pitää epänormaaleina ja jopa perversseinä. Ilmeisesti 2020-luvun kynnyksellä on edelleen syytä teroittaa, että queer-ihmisillä on yhtäläinen oikeus seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen, itseilmaisuun ja turvan tunteeseen kuin kaikilla muillakin. Tämä teos ei ole tyhjentävä katsaus seksuaaliseen väkivaltaan Suomessa. Kyseessä on keskustelunavaus moniääniselle seksuaalisen väkivallan tarkastelulle. Toivomme, että teoksen myötä julkiseen keskusteluun uskaltautuu yhä enemmän eritaustaisia ihmisiä, jotka paikkaavat kirjan puutteita omilla kertomuksillaan. ITSESENSUUR I A JA VASTAR INTA A Ahdistelua kokevalla ei ole vastuuta selittää häntä loukanneelle henkilölle, miksi vähättelevä puhe tai seksuaalinen häirintä on väärin. Kokemukset ovat usein lamaannuttavia ja uhri voi kokea olevansa ahdistelijan edessä täysin neuvoton, eikä onnistunutkaan argumentointi aina käännä tilanteen suuntaa. Kaikkien meidän tulisi kantaa vastuu puheistamme ja teoistamme, päivittää käytöstämme ja kohdata toiset ihmiset vertaisinamme. Kuulostaa kenties utopistiselta, mutta kulttuurisen muutoksen tavoitteleminen on vaivan arvoista. Kun vastuu langetetaan oikeudenmukaisesti, ihmiset 10

uskaltavat puuttua asiattomaan käytökseen pisaravaiheessa, ei vasta vuosien tai vuosikymmenien päästä. Seksuaalisen väkivallan uhreilta on kysytty eri media-alustoilla toistuvasti, miksi ilmiöstä puhutaan ”vasta nyt”. Vastaus on ilmeinen: maaperä on otollinen keskustelulle vasta nyt. Tabuluonteisesta ja traumaattisesta kokemuksesta puhuminen on joka tapauksessa vaikeaa, on taustalla globaalin kansanliikkeen tukea tai ei. Keskustelun lopputulos on väkivallan kokijan kannalta usein epäkiitollinen, erityisesti jos teon tekijä porskuttaa eteenpäin ilman konkreettisia seurauksia tai edes tunnontuskia. #Metoo on nostanut esiin useita tapauksia, joissa ahdistelun jatkuminen on mahdollistunut tekijän korkean statuksen tai auktoriteettiaseman turvin. Tällainen vallan väärinkäyttö ei rohkaise nousemaan barrikadeille, vaan rapauttaa uskoa oikeusvaltioon. Lisäksi naispuolisten tasa-arvoaktivistien stigmatisoinnilla on Suomessa pitkät perinteet. Heidän mielenterveyttään epäillään, ja heitä tukevien miesten maskuliinisuus asetetaan kyseenalaiseksi. Julkifeministiksi tunnustautuminen voi olla sosiaalisesti riskialtista. Varovaisuus kuuluu myös haastattelemiemme kokemusasiantuntijoiden puheissa: moni on aluksi vähätellyt kokemuksiaan ja puolustellut tekijää. On tavallista, että seksuaalisen väkivallan uhri kokee tarvetta vakuutella, että tekijässä on myös hyviä ja inhimillisiä puolia. Tapahtunutta puolustellaan tekijän vaikealla lapsuudella, päihdeongelmilla ja ennen kaikkea oman käytöksen puutteilla. Sosiaalisessa mediassa vilahtelevat ”lynkkausmieliala” ja ”noitavaino” loistavat poissaolollaan näissä kertomuksissa. Mitä läheisempi väkivallan tekijä on, sitä inhimillisempi on uhrin tarve puolustella tekijää. On silti paikallaan muistuttaa, että päihdeongelma, lapsuuden trauma tai uhrin huonotuulisuus eivät oikeuta väkivaltaista käytöstä. Traumaattiset kokemukset eivät myöskään loogisesti ja väistämättä johda pahoihin tekoihin, vaan niillä voi olla myös yksilön myötätuntoa ja ymmärrystä kasvattava vaikutus. Muita ihmisiä vahingoittavat teot kuuluukin tuomita, ja nimenomaan teot, ei tekijää.

Vaikka tasa-arvon toteuttamisen tavoista voi olla perustellusti montaa mieltä, on #metoo-keskustelussa kuultavissa myös puheenvuoroja, joilla ei ole mitään tekemistä tasa-arvon tavoittelemisen kanssa. Uskomme, että yhteiskunnallinen muutos aiheuttaa aina vastarintaa erityisesti niissä, jotka joutuvat muutoksen myötä tarkistamaan käytöstään ja mukauttamaan etuoikeutettua asemaansa. #Metoo-liikkeen käynnistämien muutosten myötä uskallamme ennustaa, että kymmenen vuoden kuluttua nykykeskustelu esimerkiksi flirttailun ja ahdistelun rajankäynnistä vaikuttaa tyhjänpäiväiseltä ja aikansa eläneeltä. Tästä saa puhua -teoksen tavoitteena on hätkähdyttää ja herättää kysymyksiä kulttuurimme kipupisteistä. Silti toivomme, että kirja onnistuisi myös innostamaan ja voimaannuttamaan. Kulttuurinen kuvastomme vilisee seksuaalisen väkivallan estetisointia, mutta tämän teoksen tarkoitus ei ole mässäillä sillä tai viihteellistää vakavaa aihetta. Siksi muistutamme, että kirjan jokaisessa luvussa kuvataan eriasteisia seksuaalisen väkivallan tekoja, jotka voivat järkyttää lukijaa. Mikäli kuvaukset jäävät painamaan mieltä tai muistuttavat kipeällä tavalla omakohtaisista kokemuksista, neuvomme lukijaa kääntymään luotettavan ihmisen, virtuaalisen tukiryhmän tai ammattilaisen, kuten Naisten linjan tai Nollalinjan päivystäjän, puoleen. Alan toimijoiden yhteystietoja ja muuta tarpeellista informaatiota on koottu kirjan loppuun. Vaikka kirjassa käytetyt esimerkit voivat hetkellisesti lannistaa, on hyvä pitää mielessä, että haastateltavamme ovat paljon muutakin kuin seksuaalisen väkivallan kokijoita. Moni kertoo työstäneensä vaikeat kokemuksensa pisteeseen, jossa pystyy jälleen nauttimaan elämästään ja seksuaalisuudestaan. Uhriudella on siis valoisa kääntöpuolensa: selviytyminen. 27.3.2018 Tästä saa puhua -työryhmä

ESILUKIJALTA

ämän teoksen artikkelit ovat karua luettavaa. Ne eivät pyytele anteeksi sanojaan, eikä niitä ole kirjoitettu anoen lukijan suopeaa katsetta. Ne ilmoittavat tosiasiat ja kertovat, mistä saa avun: ne ovat yhtä aikaa sekä lainsäätäjille että sorretuille. Muita varten niiden jyrkkyyttä ei pehmennellä, eikä faktojen eteen tuoda törmäyssuojaa, ei sopuisaa linssiä, joka silmiämme varjelisi. Tämän kirjan asiat eivät asetu mukavasti ja jouhevasti osaksi päivittäisiä juttujamme, eivätkä niitä siivitä pienet vitsit. Niissä ei ole sokeria, jonka kyydissä karvaan voisi niellä. Nämä kirjoitukset käsittelevät inhottavia asioita – sellaisia, joita emme haluaisi kohdata ollenkaan. Seksuaalinen väkivalta ja seksuaalisuuden ympärille kietoutunut vallankäyttö ovat seikkoja, jotka haluaisimme valita pois kuin elokuvat, jotka eivät ole meidän makuumme: en pidä genrestä, tuo ei ainakaan kiinnosta, pois kauhu ja toiminta. Tämä teos jää vaivaamaan kuin viattoman kävelyretken aikana pientareella äkkiarvaamatta nähty kaluttu luu tai kuin ohimennen huomattu mustelma bussin kaiteeseen tarttuvan käsivarressa – ikävä näky, joka ei unohdu. Erityisen ikäviksi nämä asiat tekee niiden kumma tuttuus: joka luvussa tiedämme, että tämä on totta. Jokainen esiin nostettu väkivallan tapa on meille entuudestaan tuttu, vaikka emme koskaan olisi sitä kokeneet tai todistaneet. Me tiedämme, etteivät nämä asiat ole valhetta. Ja siksi juuri näiden asioiden suoraan katsominen on meille kovin vastenmielistä. Elämä on raskasta muutoinkin, jokaisella on omat arkimurheensa, emmekö voisi keskittyä kaikkeen siihen mikä on jo hyvin? Emme voi. Yhdysvalloista alkanut #metoo-kampanja on ihmeellinen vallankumous, jota ei koskaan olisi tapahtunut, jos perinteinen media siitä olisi saanut päättää. Sen osa on pitää yllä mukavuuden huminaa ja, kuten tässäkin kirjassa todetaan, niitä stereotypioita ja karikatyyrejä, joiden tähden mikään ei muutu. Vaikka #metoo purskahti tietoisuuteemme suurten sanomalehtien 13

myötävaikutuksella, on sen käyttövoima peräisin vertaisuudesta: naisista, jotka tahtovat nostaa kätensä ylös ja ilmoittautua yhä laajenevaan joukkoon. Elokuvaohjaaja Lauri Törhönen kuvasi #metoo-liikehdinnän Suomen-tapahtumia kuin kevätjäiden lähdöksi: yhtäkkiä kaikkeen lankeaa uusi valo, eikä mikään ole enää entisensä. Talvi on lopullisesti ohi. Ja juuri siltä se tuntuu. Siksi juuri nyt täytyy tuoda esiin koko se maisema, joka roudan alta paljastuu: kaikki se, mitä emme ole halunneet huomata ja johon emme ole halunneet puuttua, mykkyyden ja väistetyn katseen suomaastossa mädänneet rakenteet. Kampanja pakottaa itse kunkin katsomaan peiliin – myös kaltaiseni keski-ikäiset, valkoiset heteronaiset. Millä tavoin me olemme osallistuneet vallitsevien käytäntöjen ylläpitoon, miten paljon itse hyötyneet niistä? Totta kai me muistamme ne alentavat hetket, jotka ovat kaikkien naisten osa, mutta kuinka usein olemme kääntäneet katseemme syrjään silloin, kun emme ole kestäneet nähdä mitä toisille, vähemmän kaltaisillemme naisille on ihan siinä vieressä tapahtunut ja tehty? Kuinka usein me olemme harpponeet ikävien asioiden yli päästäksemme niihin pöytiin, joissa asioista neuvotellaan? Kuinka monesti olemme keränneet itsellemme arvoa omissa silmissämme lukeutumalla pois sellaisista naisista, joiden kaltaisia emme halua olla? Kuinka usein olemme mielessämme ajatelleet, että tuollainen nainen minä en ole, enkä tuollainen, enkä varmasti tuo, ja näin muista naisista irtisanoutumalla sekä selviytyneet että menestyneet? Kun oikeusministerimme Antti Häkkänen sanoo, ettei Suomen raiskauslainsäädäntöä voi saattaa eurooppalaiselle tasolle, koska se olisi ”elämälle vierasta”, tarkoittaa hän sitä, että raiskatuksi tulemisen uhka totta tosiaan on vierasta sille elämälle, jonka hän omakseen kokee. Arvatenkin näin onkin. Toivon, että hän lukee tämän teoksen ja laillani huomaa, kuinka vähän empaattista mielikuvitusta vaaditaan siihen, että eläytyy sellaisen osaan, joka ei vastaa omaa peilikuvaa. On sietämätöntä ajatella, ettei hokema Suomesta tasa-arvon ihmemaana ole totta. On inhottavaa huomata, etteivät tottumuksemme ja lainsäädäntömme sovi siihen edistyksellisyyden ryhmäkuvaan, jonka keskelle niin mieluusti kansana asetumme. Ettemmekö me muka rientäisi sammuttamaan pahuutta 14

siellä, missä sen näemme? Ettemmekö kiiruhtaisi kärsivän avuksi, emme ojentaisi kättämme horjahtavalle? Tämän kirjan luvut näyttävät meille fantasiaamme rumemman kuvan, ahtaamman ja välinpitämättömämmän. Sen rujon puolen meistä, jonka mieluusti jättäisimme näkymättömiin. Mutta kuulkaa: Ei auta. Tässä on nyt vaan peiliin tuijoteltava, itse kunkin ja kaikkien yhdessä. Meidän nuoruudessamme ei tullut mieleenkään, että asiat voisivat olla toisin. Emme me ajatelleet, etteikö sukupuolestamme johtuva töniminen, tuuppiminen ja käsiksi käyminen olisi ollut luonnonlaki ja osa tyttökohtaloamme – tietenkin se oli, sellaista se oli, eikä muuta ollut. Pilkka ja kajoaminen kuului tyttöyteen ja tähän saakka se on kuulunut myös naiseuteen. Me jäädyimme ja häpesimme kun meitä loukattiin, ja sellaista se oli. Juuri siksi tämä onkin nyt niin ihanaa. Kaltaiselleni viisikymppiselle, valkoiselle heteronaiselle #metoo on ihmeellinen, virvoittava vesi: ajatella, että sain tämänkin nähdä! Omasta puolestani kiitän teitä, te nuoremmat, ja toivotan teille hyvää onnea, sukupuoliinne ja identiteetteihinne katsomatta, ja pyydän anteeksi kaikkea sitä, mille me emme tehneet mitään. Anteeksi siis, ja olkaa hyvät, maailma on teidän. Nämä asiat, joista te kirjoitatte, tuottavat raivoa, turhautumista ja häpeää, syystä. Toivoa sopii, ettemme nosta kämmeniä korvillemme ja juokse metsään, vaan käännymme toisia kohti ja sanomme: kerro lisää. Toivoa sopii, että valitsemme lakiemme säätäjiksi sellaisia ihmisiä, jotka ymmärtävät oman kohtalonsa yli. Ja sellaisia, jotka käsittävät lukemansa. Tämä on ahdistavaa ja surullista, ja tästä saa puhua. Kaarina Hazard

Maaret Launis

KOHTAUKSIA ERÄISTÄ PARISUHTEISTA S E K S U A A L I S TA V Ä K I V A LTA A H E R R A N V U O N N A 2 0 1 8

”Kyllä minä voin kertoa, on eri asia kestätkö kuulla”, 29-vuotias Ella sanoo. Häneltä on juuri kysytty tarkentava kysymys edellisessä parisuhteessa tapahtuneesta traumaattisesta kokemuksesta. Ellan kaltaisten kokemusasiantuntijoiden löytämisen voisi luulla olevan hankalaa. Parisuhteessa tapahtuva seksuaalinen väkivalta on edelleen kulttuurinen tabu, jonka olemassaoloa sen paremmin uhrit kuin tekijätkään eivät yleisesti halua tunnustaa. Lokakuussa 2017 käynnistynyt #metoo-kampanja ja sen suomalainen vastine #memyös ovat kuitenkin murtaneet hiljaisuuden ja siten hälventäneet väkivaltaa kokeneiden häpeää. Kun Facebookiin jätetyssä avoimessa ilmoituksessa haettiin haastateltavia tätä artikkelia varten, yhteydenottoja tuli parin ensimmäisen tunnin aikana kymmenkunta. Tutut ja tuntemattomat halusivat puhua suunsa puhtaaksi parisuhteessa koetusta seksuaalisesta väkivallasta. Tässä luvussa etsitään vastauksia kysymyksiin, joiden kanssa lukemattomat naiset ovat painiskelleet kuukausia ja vuosia, enimmäkseen yksin. Voiko väkivaltainen puoliso muuttaa itseään ja käytöstään? Onko nainen osasyyllinen, jos nauttii rajusta seksistä? Millaisia vaikutuksia seksuaalisella väkivallalla on uhriin? Entä voiko seksuaalisen väkivallan kokemuksesta toipua? Ella punnitsee kokemaansa: ”En enää ikävöi häntä [ex-kumppania], mutta vieläkin mietin, miten voin silloin olla niin hölmö.” Yksi seksuaalista väkivaltaa koskevan keskustelun yleisimpiä kysymyksenasetteluita on, miten nainen toistuvasti joutuu puolisonsa kaltoinkohtelemaksi, ja miksi suhteesta 16

on niin vaikea lähteä. Vastauksia on monia, ja seuraavaksi ääneen pääsevät sekä seksuaalista väkivaltaa kokeneet että alan asiantuntijat. ”R AK ASTUIN SUOR ILTEEN, SILM ÄNR ÄPÄY KSESSÄ” Euroopan perusoikeusvirasto FRA julkaisi vuonna 2014 kyselyn naisten kokemasta väkivallasta EU-jäsenmaissa. Tutkimuksen mukaan nykyisen tai entisen kumppanin tekemää fyysistä ja/tai seksuaalista väkivaltaa on 15-vuotiaana tai sitä vanhempana kokenut peräti 30 prosenttia suomalaisista naisista. Saman tutkimuksen mukaan seksuaalista väkivaltaa partnerin tekemänä 15 ikävuoden jälkeen on kokenut 11 prosenttia suomalaisnaisista, kun EU:n keskiarvo on 7 prosenttia. Naisten kokema seksuaalinen väkivalta parisuhteissa on monimuotoista. Kun tässä luvussa puhutaan seksuaalisesta väkivallasta, sillä ei tarkoiteta pelkkää raiskausta, eikä raiskauksella tarkoiteta pelkkää pakotettua emätinyhdyntää. Haastateltujen naisten kertomuksista käy selvästi ilmi, että seksuaaliset loukkaukset eivät ole yksittäisiä sattumuksia, vaan ne nivoutuvat yhteen väkivallan fyysisten, henkisten ja taloudellisten muotojen kanssa. Jokaisella väkivaltaisella parisuhteella on kuitenkin alkupisteensä, jossa kaksi ihmistä tapaavat ja kenties rakastuvatkin. Otetaan siis muutama askel taaksepäin. 27-vuotias Lotta kertoo suhteensa ensihetkistä seuraavaa: ”Olin todella nuori kun tapasimme, 21-vuotias, ja hän minua vanhempi, 29–30-vuotias. Tapasimme yliopiston opiskelijabileissä ja rakastuin hänen silmanräpäyksessä, aivan suorilteen. Hänessä viehätti hellyys, lempeys ja hyväntahtoisuus, ne ominaisuudet suorastaan pursusivat hänestä yli.” Suhde eteni vauhdilla. Pian Lotta huomasi, että uusi kumppani oli vastakohtien ihminen, jonka rakastava käytös saattoi muuttaa suuntaa ennakoimattomasti. Näin kävi muun muassa eräällä mukavasti alkaneella mökkireissulla. ”Hänellä oli tulehtuneita muistoja nuoruudestaan, jotka tulivat puheeksi illalla. Hän kertasi niitä todella pahoillaan ja katkerana. Yritin lohduttaa ja 17

sanoa, että olen hänen puolellaan. Olisin toivonut, että tilanne olisi lauennut itsestään ja olisimme voineet vaikka harrastaa seksiä. Hän ei kuitenkaan tuntunut kuulevan rauhoitteluani, vaan alkoi raivostua yhä enemmän ja enemmän. Makasimme parvisängyllä, ja suutuksissaan hän hajotti palan sängynkaidetta. Käytöksen aggressiivisuus alkoi jo pelottaa, mutta halusin uskoa että saisin hänet rauhoittumaan. Yhtäkkiä hän otti minusta kiinni, tuli väkisin päälleni ja sisääni ja katsoi minua jotenkin kostonhimoisesti, pahantahtoisesti ja jännittyneenä.” Lotta yritti paeta parvelta, mutta mies repi Lotan t-paidasta takaisin sänkyyn niin, että paita repesi. ”Hän tuli lopulta naamalleni, ja hänen kasvoiltaan paistoi sellainen ylpeys suorituksesta. Siinä tilanteessa tunsin, että henki pakeni ruumiistani, katsoin tapahtumaa yläpuolelta, en ollut paikalla. Kun se oli ohi, mietin, että nytkö se tapahtui, onko minut nyt raiskattu.” Lotta kertoo, että muutos poikaystävän käytöksessä tapahtui niin mökkireissulla kuin sen jälkeenkin nopeasti, kohtauksenomaisesti. ”Niinä hetkinä en saanut häneen mitään kontaktia. Silti hyökkäykset olivat siinä määrin harkittuja, että ne tapahtuivat vain silloin, kun olimme kahden ilman todistajia.” Vaikka Lotta ymmärsi tulleensa kaltoinkohdelluksi, tuore parisuhde jatkui mökkiviikonlopun jälkeen. Poikaystävä ei pyytänyt anteeksi, mutta huono omatunto paistoi miehen käytöksestä. ”Hän varmaan kompensoi tekojaan olemalla erityisen ihana, aivan sieltä toisesta ääripäästä. Yritin ottaa asian puheeksi useaan kertaan, mutta hän ei ollut kuulevinaan ja vaihtoi sulavasti puheenaihetta. Pelkäsin myös ajoittain, että jos otan asian puheeksi, hän suuttuu taas. Se hänen morkkiksensa oli väkivaltaisuuksien jälkeen vahvasti läsnä, mikä herätti minussa myötätuntoa; halusin auttaa. Ja se oli se pahin myrkky: vein myötätuntoisuuden oman hyvinvointini kannalta ihan liian pitkälle.” 35-vuotias Saara löysi tulevan lapsensa isän samoista ammatillisista ympyröistä. 18