Uinu, paju pienoinen lukunäyte

CILLA & ROLF

BÖRJLIND UINU, PAJU PIENOINEN SUOMENTANUT SIRKKA-LIISA SJÖBLOM

KUSTANTAMO S&S HELSINKI

Sarjan aiemmat osat: Nousuvesi 2013 Kolmas ääni 2014 Musta aamunkoitto 2016

Otteet Uinu, paju pienoinen -laulusta suomentanut A. Tervasmäki. © Cilla and Rolf Börjlind 2016 by agreement with Grand Agency Ruotsinkielinen alkuteos Sov du lilla videung (Norstedts) Kustantamo S&S Taitto: Jukka Iivarinen, Vitale Ay ISBN 978-951-52-4284-6 Painopaikka: Bookwell Digital Oy, Juva 2017

‌nyt on talvi mailla Z. Topelius (suom. A. Tervasmäki)

E

delliskerralla hän oli seisonut hieman liian lähellä ja saanut pari ärsyttävää veriroisketta valkoisille pellavahousuilleen. Tänä iltana hän pysytteli taaempana. Ilmassa leijui tuoksuja tai hajuja, joita levittivät vieraat kasvit ja mausteet mutta myös muut asiat: veri, tärpätti, tupakka ja hapan hiki. Hän oli tässä vaiheessa jo tottunut. Tila oli ahdas, ja ilma vaihtui vain kujalle avautuvasta kapeasta puuovesta, joka oli nyt kiinni. Melkein viisikymmentä henkeä oli ahtautunut huoneeseen, levittäytynyt areenan ympärille ja tuonut mukanaan omat henkilökohtaiset tuoksunsa. Ei siis ihme, että ilman täytti hajujen kakofonia.

Hän tuoksui vienosti luonnonsaippualta.

Miehillä, sillä hänen lisäkseen täällä oli vain miehiä, oli lähes identtiset vaatteet. Likaisenkeltaiset housut ja ohut, valkoinen hihaton paita, muutamalla iäkkäämmällä oli punakeltainen huivi kaulassa. Näkyi useita valkoisia kapealierisiä hattuja. Monella oli mukanaan pullo, josta ryypättiin ruskeaa kotipolttoista. Hän oli jo pariin otteeseen kohteliaasti kieltäytynyt huikasta. Joka kerta hänelle oli isketty silmää ja väläytetty harvahampainen hymy.

Ja sitten oli itse otettu hömpsy.

Hän kurkotteli kaulaansa. Hän oli useimpia läsnäolijoita pitempi, varpaillaan seisten hän näki areenalle. Nyt tuotiin ensimmäinen tappelukukko. Omistajan pitelemän käsinkirjoitetun kyltin mukaan se oli nimeltään Black Killer: iso musta lintu, jolla oli uljas harja ja höyhenpeitteessä hehkuvaa punaa. Se laskettiin pyöreälle areenalle, ja sitä kannusti äänten sekamelska kielillä, jotka hän oli oppinut tunnistamaan. Yksi oli tietysti tagalog, mutta joukosta erottuivat myös laulava cebuano ja bikol.

7

Nyt areenalle laskettiin toinen kukko, Red Alert. Se oli yhtä suuri, yhtä itsevarma, yhtä värikäs ja yhtä taistelunhaluinen kuin ensimmäinen. Kukkojen kintereisiin asennetut pitkät, teroitetut kannukset välkkyivät keltaisessa valossa. Hän näki, kuinka setelit vaihtoivat areenan ympärillä omistajaa, ja tiesi, että joistakuista tulisi tänä iltana vähän vähemmän köyhiä ja toiset hukuttaisivat surunsa ruskeaan viinaan.

Hän oli asettanut panoksensa Red Alertille.

Väärä valinta.

Kukot jäivät areenalle, ne kiertelivät tovin toisiaan, pysyttelivät loitolla, pörhistelivät tehdäkseen vaikutuksen tai pelotellakseen ja hyökkäsivät sitten. Samanaikaisesti. Yhtäkkiä kukkoja ei erottanut toisistaan niiden kieppuessa maassa yhtenä höyhenten myrskynä, kannusten viuhuessa ja katkenneiden siipisulkien ja veriroiskeiden lennellessä ilmaan. Yleisö mylvi.

Sitten se oli ohi.

Red Alert makasi areenan kovan, matalan puureunuksen vieressä selällään. Viillelty kukonruumis tärisi ja vuoti verta, jalka pieksi maata. Huoneen täyttivät käheät huudot. Oli vaikea sanoa, mitkä olivat riemunkiljahduksia ja mitkä rikinkatkuisia kirouksia. Mutta muutamista irvistyksistä saattoi päätellä, kumman puolesta vetoa oli lyöty.

Kun voittaja ja kuollut kukko oli viety pois pieneltä areenalta ja veri peitetty kuivikkeilla, vuorossa oli uusi ottelu. Se ei kiinnostanut häntä. Hän oli tullut lyömään vetoa Red Alertin puolesta ja hävinnyt.

Hän meni ulos kapeasta puuovesta ja seisahtui pimeässä. Ahdas savinen kuja johti isommalle kadulle, joka vei Muelle Pieriin Puerto Galerassa, yhdessä Mindoron saaren lukuisista värikkäistä rantakohteista. Hän otti esiin tupakka-askin ja sytkärin. ”Cosmina.”

Hän kääntyi. Ovesta oli astunut päivettynyt mies, jolla oli uurteiset kasvot ja päässä valkoinen hattu. Kädessä riippui kuollut kukko.

8

Se oli miehen. Mies oli Ferdinand, yksi niistä harvoista, joihin Cosmina oli ehtinyt täällä tutustua. Ferdinandin vuoksi hän oli pannut panoksensa Red Alertille. ”Tuletko syömään?” mies kysyi.

Cosmina tiesi, että kutsu oli kunnia. Kuollut kukko valmistettaisiin ruoaksi ja syötäisiin, ja aterialle, häviäjien illalliselle, kuten sitä täällä kutsuttiin, saivat osallistua vain harvat ja valitut. Mutta hänen ei tehnyt mieli syödä näin myöhään. Ei varsinkaan eläintä, jonka hän oli juuri nähnyt toisen eläimen repivän kappaleiksi. ”Kiitos, mutta minun pitää mennä. Kerro terveisiä perheellesi.”

Ferdinand kumarsi kevyesti ja katsoi Cosminaa. Pitkä tummatukkainen nainen on hyvin kaunis, hänen vaimonsa oli sanonut niin, ja hän oli samaa mieltä. ”Olen pahoillani, että Red Alert hävisi”, Ferdinand sanoi. ”Niin minäkin. Se oli hieno kukko. Mutta sinun tappiosi on suurempi kuin minun.”

Ferdinand kumarsi uudelleen ja käveli verkkaisesti pois pimeässä.

Cosmina katsoi köyryä selkää ja miehen kädestä riippuvaa kuollutta kukkoa. Ehkä olisi pitänyt suostua, hän pohti. Ferdinandin vuoksi.

Hän sytytti savukkeen ja lähti vastakkaiseen suuntaan noutaakseen kolmipyöräisen moottoripyöränsä. Kujalla puhaltava leuto merituuli toi pientä viilennystä. Ohut sininen pusero liimaantui ihoon, kuumuus ja kosteus tuntuivat painostavilta, vaikka oli keskiyö.

Kukkotappeluita? Hän tiesi niiden olevan periaatteessa kiellettyjä, mutta viranomaiset sallivat ne yhdestä ainoasta syystä: Puerto Galeran takakujilla ei ollut viranomaisia. Ei tähän aikaan vuorokaudesta. Tähän aikaan he lojuivat sisällä sammuneina oman tai vieraan naisen syliin.

Kaikki tiesivät sen. Joten muutamana iltana kuussa kukkotappeluita järjestettiin.

Tänään oli sellainen ilta.

Cosmina saapui moottoripyörälleen ja käynnisti sen. Trike oli mainio ajopeli. Se oli kaikilta sivuilta avoin, ja siinä oli muovikatto, 9

joka suojasi pari kertaa vuorokaudessa lankeavalta sateelta. Vauhdissa ilmavirta viilensi ihanasti. Hän pani vaihteen päälle ja aikoi juuri rullata kujalta isommalle kadulle, kun hänen eteensä astui mies. ”Hei! Saisiko kyydin?”

Näki heti, ettei mies ollut täkäläisiä. Ei ylipäänsä filippiiniläinen.

Hän oli vähintään Cosminan pituinen, lyhyttukkainen ja harteikas, ja hänellä oli yllään siisti harmaa pikkutakki. ”Minne?” ”Johonkin baariin, joka on auki.”

Triken istuimille mahtui hyvin kolme henkeä. Cosminan epäröinti ei siis johtunut tilanpuutteesta. Ehkä se johtui ajasta ja paikasta. Kuka liftaa hämärällä kujalla keskiyöllä? Hän veti sauhut tupakastaan ja tarkasteli miestä, tiiraili tämän taakse nähdäkseen, odottiko siellä joukko muita miehiä. Ei odottanut. Hän puhalsi savun ulos ja polkaisi röökin jalallaan sammuksiin. ”Hyppää kyytiin.”

Mies noudatti kehotusta ja istuutui. Hän pysytteli penkin reunalla jättäen puoli metriä heidän väliinsä. Hyvä. Cosmina alkoi rullata kujaa suuremmalle kadulle ja pysähtyi. Ohi huristeli pari värikästä taksia. ”Mihin baariin haluat?” hän kysyi. ”Niitä piisaa.” ”Voitko suositella jotain?”

Cosmina ei ollut mikään baarikärpänen. Lähtiessään illalla ulos hän meni yleensä samaan paikkaan, yhdistettyyn baari-ravintolaan, joka oli rantatien varrella kilometrin päässä hänen talostaan. Paikka oli hyvä ja henkilökunta mukavaa, lähes kaikki asiakkaat olivat paikallisia. Juomavalikoima oli yhtä laaja kuin hienommissa baareissa lähempänä rantoja ja hotelleita, mutta kaikki oli huomattavasti halvempaa. ”Pohjoiseen vievän tien varrella on yksi kiva paikka”, hän sanoi. ”Se on minun suunnallani.” ”Okei.”

10

Cosmina ajoi isolle tielle ja kiihdytti täyteen vauhtiin. Merituuli liehutti hänen pitkiä hiuksiaan ja viilensi kasvoja. Liikkeellä oli vain vähän autoja eikä juuri ollenkaan pyöräilijöitä. Hän sai pitää tien itsellään. Keskustan jäätyä taakse katuvalaistus loppui ja pimeää matkantekoa ohjasi vain triken ainokainen lamppu. Toisinaan tien yli juoksi koira ja Cosmina joutui jarruttamaan, mutta hän oli tottunut. Tienoo kuhisi kulkukoiria ja -kissoja. Vasemmalla avautui ranta ja kauempana ulappa, jolla loistivat muutaman yöllä kalastavan aluksen valot. Ohi vilahteli pieniä ihmisryhmiä kerääntyneinä rantanuotiolle. Useimmat tuosta porukasta asuivat siellä, palmujen katveessa lähellä vesirajaa, pressun tai mitenkuten kyhätyn peltikaton alla. Oikealla oli suurilla tonteilla matalia puutaloja, jotka oli maalattu kirkkain värein. Niissä asuivat vähän varakkaammat, ne, jotka pitivät päivisin omaa kojua ja myivät siellä yön kalansaaliin tai aamun mauste- ja vihannessadon. ”Minä olen Cosmina”, hän sanoi heidän ajettuaan reilun vartin. ”René.” ”Mistäpäin sinä olet?” ”Amsterdamista.”

Hollantilainen? ”Kauanko olet ollut täällä? Puerto Galerassa?” ”Muutaman päivän. Täällä on pirun kosteaa.” ”Niinpä.” ”Mutta se on kuulemma hyväksi iholle.”

Kumpikaan ei sanonut enempää ennen kuin saavuttiin baariin.

Cosmina hiljensi, kääntyi kohti puuaitaa ja pysähtyi. Baari oli tien vieressä lähellä rantaa. Oikeastaan paikka oli pelkkä aidattu terassi, jonka takaosassa oli katettu baaritiski. Pöytiä oli vähän, ja ne olivat tyhjillään. Cosmina näki, että tiskin takana seisova mies katsoi tielle ja heilautti kättään tervehdykseksi. Mies oli Manny, yksi Cosminan hyvistä ystävistä täällä. Manny omisti baarin. Cosmina nousi trikeltä samanaikaisesti Renén kanssa ja vilkutti Mannylle.

11

”Miten kävi?” Manny huikkasi hänelle. ”Väärä kukko kuoli.”

Manny naurahti ja tuli portille. Cosmina katsoi vieressään seisovaa pitkää miestä. ”Tilaa on, kuten näkyy”, Cosmina sanoi ja hymyili hienoisesti. ”Mutta haluat ehkä jonnekin, missä on enemmän säpinää?” ”En missään tapauksessa. Tämä sopii mainiosti. Pitääkö sinun jatkaa matkaa nyt heti?”

Cosminan ei pitänyt yhtään mitään enää. Hän asui ja eli yksin ja teki mitä huvitti. Jos oli pirteä olo, hän ajoi jollekin torille, jos väsytti, hän ajoi kotiin. Niinpä hän vastasi: ”Ei tarvitse. Tarjoatko drinkin?”

René hymyili, nyökkäsi ja astui edeltä portista, jota Manny piteli auki. ”Tervetuloa”, Manny toivotti. ”Tyylikäs takki.”

René hymyili taas ja katsoi Mannya. Portin yläpuolisen lyhdyn valo lankesi miehen kasvoille ja paljasti, että suuri osa niiden vasemmasta puoliskosta ja osa huulista oli pahoin palanut. René kääntyi katsomaan tyhjiin pöytiin. ”Istun yleensä tien vieressä”, Cosmina sanoi. ”Tässä?”

René osoitti aidanvieruspöytää, ja Manny kiiruhti tarjoamaan tuolin Cosminalle. Cosmina istuutui, ja René istuutui vastapäätä. Heidän välissään oli karkea, kulunut puupöytä, jota somistivat suola- ja pippurisirotin sekä lautasliinateline. Manny pyyhkäisi kankaisella lautasliinalla pöytää hätistääkseen tiehensä joukon tuntemattomia hyönteisiä. ”Se tavallinen?” Manny kysyi Cosminalta. ”Joo. Entä sinulle?”

Cosmina katsoi Renétä, joka kääri parhaillaan harmaan takkinsa hihoja. ”Mikä on sinun tavallisesi?” René kysyi. ”En tiedä. Manny sekoittaa jotakin, ja siitä tulee aina hyvää. Haluatko testata?”

12

”Mielelläni.”

Manny nyökkäsi, hymyili ja seisoi yhä paikallaan. Cosmina katsoi häntä. ”Mitä nyt?” ”On niin mukavaa, kun on asiakkaita. Tyhjät pöydät eivät ruoki lapsia. Äitini tapasi aina sanoa, että…” ”Drinkit, Manny.”

Manny kumarsi ja hävisi. Cosmina hymyili Renélle. ”Manny omistaa tämän paikan. Hyvin ystävällinen mies, ja antelias, tuppaa ikävä kyllä juttelemaan vähän liikaa asiakkaiden kanssa.” ”Ei haittaa, silloin saattaa kuulla yhden jos toisenkin hyvän jutun.

Mitä hänen kasvoilleen on tapahtunut?” ”Sitä tarinaa en halua häneltä anastaa.”

René naurahti ja sai hihansa käärittyä. Hän kääri ne erittäin huolellisesti, huomasi Cosmina ja tunsi, kuinka mukavaa oli puhua länsimaalaisen kanssa.

Varsin puoleensavetävän länsimaalaisen sitä paitsi. ”Miksi olet täällä?” Cosmina uteli. ”Puerto Galerassa?” ”Se on pitkä juttu.” ”Niinhän ne aina, kun törmää ihmisiin tällä tavalla.”

Cosmina näki, että René tarkasteli häntä kuin harkiten jotain.

Rannalta kantautui laineiden liplatus, kaskaat sirittivät pimeässä, taustalla rämisi Mannyn tehosekoitin. René sanoi: ”Olin aikoinani muusikko, katusoittaja. Sitten sain päähänpiston ja opiskelin lääkäriksi. Kirurgiksi.”

Cosminan silmät välähtivät. ”Kirurgiksi?” ”Niin. Tein sitä työtä monta vuotta, mutta sitten… alkoi tuntua ummehtuneelta. Sisäänpäinkääntyneeltä. Seurusteltiin vain muiden lääkäreiden kanssa ja puhuttiin leikkauksista tai golfattiin… Elämästä tuli liian kapeaa ja tylsää, joten lopetin.” ”Ja palasit muusikoksi?”

13

Cosmina hymyili hiukan sanoessaan sen. ”En. Aloin matkustella, jahdata oman karttani valkoisia läiskiä.

Taisin kuvitella löytäväni samalla itseni.” ”Eikö sinulla ole perhettä?” ”Minulla oli.”

Cosmina antoi katseensa pyyhkiä Renén kasvoja aavistuksen ihmeissään. He olivat hyvin nopeasti saavuttaneet sellaisen intiimiyden, joka syntyy ihmisten välille, kun heidät heitetään nimettöminä keskelle ei yhtään mitään. Kun voi sanoa mitä vain ja olla kuka vain.

Tropiikin lämmössä. ”Hyvä herrasväki!”

Manny lipui esiin mukanaan kaksi drinkkiä pienellä puutarjottimella, muovitettu ruokalista kädessään. Hän laski lasit asiakkaiden eteen ja näytti ruokalistaa. ”Keittiö on auki ympäri vuorokauden”, hän sanoi. ”Drinkin jälkeen suosittelen päivän ruokaa: hedelmälepakkoa hapanimelän chutneyn ja grillattujen vihannesten kanssa. Maukasta!”

Cosmina katsoi Renétä. Hän oli jo kieltäytynyt kuolleesta kukosta, eikä hänen tehnyt erityisemmin mieli kuollutta lepakkoa. Hän ei uskonut, että Renénkään teki. ”Minä tyydyn drinkkiin”, René sanoi. ”Samoin.”

Mannyn kasvoilla vilahti pettymys, mutta se katosi nopeasti.

Drinkkiä ehkä seuraisi toinen ja kolmas, ja ehkä ruokahalu sitten heräisi? Yö oli pitkä. Manny katsoi Cosminaa. Kuka oli tämä mies, jonka hän oli löytänyt? Cosminalla ei ikinä ollut herraseuraa. Oliko mies Cosminan kotiseuduilta? Hän oli ulkomaalainen, se oli selvää.

Mutta tunsivatko he toisensa entuudestaan? Kotoa? Manny kihisi uteliaisuudesta mutta vaistosi, ettei Cosmina halunnut tulla nyt häirityksi. Ehkä vähän myöhemmin, kun olisi kumottu useampi drinkki. Silloin hän ehkä voisi istuutua pöytään, kysellä hieman ja kertoa palaneista kasvoistaan. Ne olivat aina varma veto, kun hän halusi 14

yhteyden asiakkaisiin. Niistä oli siinä mielessä etua. Mutta kuten sanottua, ehkä myöhemmin.

Manny vei ruokalistan takaisin baaritiskille, ja Cosmina ja René skoolasivat ja maistoivat juomiaan. Kumpikaan ei tiennyt, mitä ne sisälsivät, mutta Renénkin mielestä drinkki oli erinomainen. ”Rommipohjainen, sanoisin.” ”Niin.”

He ottivat vielä pari kulausta. Cosmina huomasi Renén taas tarkastelevan häntä. Hän pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja katsoi rannan suuntaan. Kuumuus oli aavistuksen hellittänyt, oli alkanut tuulla viileämmin. Tuntui ihanalta. ”Kuinka päädyit tänne?” Cosmina kysyi.

René tuijotti silmät sirrillään tielle, rannalle, merelle, sanat tulivat hitaasti. ”Ystäväni murhattiin. Jokin aika sitten olivat hautajaiset… Minun oli päästävä hetkeksi pois.” ”Joten päädyit maailman laidalle.” ”Niin.”

Cosmina hymyili hienoisesti ja pohti, oliko René rikollinen eikä kirurgi. ”Miten itse päädyit tänne?” René kysyi. ”Maailman laidalle?” ”Halusin aloittaa alusta.” ”Missä asiassa?”

Oikeastaan Cosminan olisi pitänyt avautua samoin kuin René, olivathan he kaksi ventovierasta ei-kenenkään-maalla, mutta hän ei ollut ihan päässyt vielä siihen.

Joten hän vaihtoi puheenaihetta. ”Oletko koskaan nähnyt kukkotappelua?” ”En.” ”Se on aika barbaarista.”

Yhtäkkiä tieltä kuului mätkähdys. Molemmat kääntyivät ja näkivät, kuinka auto kaahasi renkaat ulvoen pimeyteen. Samanaikaisesti 15

alkoi koira ulista äänekkäästi. Cosmina nousi. Hän näki koiran tien toisella puolen. ”Se jäi auton alle.”

Koira oli päätynyt pientareelle. Se pyöri oman ruumiinsa ympäri ja ulisi tuskaisesti yössä. Se oli vaikeasti loukkaantunut. Cosmina lähti pöydästä, astui portista ulos, ylitti tien ja meni eläimen luokse.

Hän kumartui ja otti maasta suuren kiven. Kova isku päähän lopetti koiran kärsimykset. Varmuuden vuoksi hän löi vielä toistamiseen.

Ennen kuin ylitti taas tien, hän katsoi molempiin suuntiin samalla kun pyyhki kätensä tienvieren ruohikkoon. ”Täälläpäin sanotaan, ettei eläimillä ole sielua.”

Cosmina istuutui taas pöytään. ”Jos tappaa eläimen, kaikki päättyy siihen”, hän jatkoi. ”Eläimen sielu ei vaella.” ”Kuten ihmisen?” ”Jotkut uskovat niin.” ”Mutta sinä et?” ”En. Uskotko sinä?” ”En tiedä”, René vastasi. ”Italian Calcatassa oli kuulemma kuivunut ihonkappale, jonka väitettiin olevan Jeesus-lapsen esinahka.” ”Ympärileikattiinko hänet?” ”Hän oli juutalainen, joten kyllä varmaan. Se varastettiin 1970.”

René joi kulauksen lasistaan. ”Pyhäinjäännökset ovat kiinnostavia”, hän sanoi. ”Toden totta.” ”Paucartambon kirkossa –” ”Missä se on?” ”Perun vuorilla… sen alla on kalliokrypta, jonka vitriinissä säilytetään irtileikattua kieltä. Kieli kuului kylän rakastetulle papille. Se on säilytetty muistona hänen kaunopuheisuudestaan.” ”Uskolla voi oikeuttaa paljon.”

16

”Niinpä.”

Kumpikin painoi katseensa samalla hetkellä, kun Manny lähestyi pöytää kädessään pahvilaatikko. Ehdittyään heidän luokseen hän näytti sitä. Laatikossa oli kolme suloista vastasyntynyttä kissanpentua.

Manny ojensi laatikkoa Renétä kohti. ”Haluatko silittää?” ”En.” Manny ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ei ollut ikinä tavannut asiakasta, joka ei halunnut silittää kissanpentuja. ”Oletko allerginen?” ”En.” Cosmina viittoi Mannyn tiehensä ja katsoi Renétä. ”Etkö pidä kissanpennuista?” ”En. Pidätkö sinä?” ”Vähän liikaakin.”

Cosmina tunsi, kuinka René tarkasteli häntä. Vastaus oli ehkä väärä. Hän oli juuri tappanut koiran eikä ehkä vaikuttanut täydelliseltä eläinten ystävältä. Vai oliko asia täsmälleen päinvastoin? ”Missä sinä asut?” Cosmina kysyi. ”Tarkoitan täällä.” ”Vietin viime yön hostellissa kaupungin pohjoispuolella. Ei ollut häävi paikka.” ”Torakoita?” ”Niitäkin. Seinää pitkin valui vettä.” ”Minne aiot mennä täksi yöksi?” ”Aina sitä jostain yösija löytyy.” ”Tule minun luokseni.”

Se livahti suusta ennen kuin Cosmina ehti harkita, ja nyt se oli sanottu. Hän asui jonkin matkan päässä täältä omassa rantatalossaan. Talo oli aika iso, osittain puinen, ja siinä oli kaksi kerrosta ja pieni näköalatorni.

Ei naapureita. Hän oli saanut ostettua sen edullisesti, koska se oli surkeassa kunnossa, ja remontoinut sen suurella rahalla mieleisekseen.

Se oli hänelle unelmien täyttymys, ja siellä oli vierashuone, jonne hän 17

voisi majoittaa Renén. Muusikon, kirurgin ja ehkä maailman suurimman valehtelijan. Mistä sitä tiesi? Mutta Cosmina luotti vaistoonsa eikä kaihtanut pientä seikkailua. Kenties René oli jotakin aivan muuta? ”Missä sinä asut?” René kysyi. ”Minulla on talo tässä lähellä.” ”Asutko yksin?” ”Asun.”

René nyökkäsi ja tyhjensi lasinsa, minkä Manny pani merkille saman tien ja kiidätti pöytään kaksi uutta drinkkiä ennen kuin Cosmina oli ehtinyt lopettaa omansa. ”Talo tarjoaa.” Manny hymyili vinosti.

Palaneet huulet vähän haittasivat.

René nousi seisomaan. ”Missä täällä on vessa?”

Manny osoitti baaritiskin kulman taakse, ja René hävisi näkyvistä.

Manny istuutui pöytään ja nojautui eteenpäin. Cosmina tunsi pahanhajuisen hengityksen. ”Kuka hän on?” ”En tiedä. Hänen nimensä on René. Hollantilainen. Liftasi kyytiin kukkotappelupaikalta.” ”Et siis tunne häntä?” ”En.” ”Miksi hän on täällä?” ”Ei aavistustakaan. Jahtaamassa valkoisia läiskiä.”

Manny katsoi Cosminaa. ”Olethan varovainen?”

Cosmina pani kätensä Mannyn käsivarrelle. Laihaa, paljasta käsivartta koristi erikoinen pitkulainen tatuointi. Cosmina tiesi Mannylla olevan yhteyksiä piireihin, joista hän halusi pysyä erossa. Hän halusi ajatella Mannya miehenä, joka tarjosi silloin tällöin ruoaksi lepakkoa hapanimelän chutneyn kanssa. ”Aina.”

18

René heitti vettä, katsoi kasvojensa pitkää, kapeaa arpea haljenneesta peilistä ja palasi terassille. ”Yhdet vielä?”

Manny huikkasi kysymyksen pöydästä tajuamatta, että oli juuri tuonut edelliset drinkit eikä niitä ollut vielä edes aloitettu. Mutta René näytti peukkua. Hän oli saanut yöpymistarjouksen Cosminalta.

Hyvin kauniilta naiselta, jolla oli oma talo.

Hän tarvitsi vahvistusta.

Suunnilleen samalta tuntui Cosminasta.

He ajaisivat hänen luokseen ja hän näyttäisi Renélle vierashuoneen ja oman makuuhuoneensa ja he ottaisivat yömyssyt ja istuisivat tornihuoneessa katselemassa aavalle merelle ja ehkä näkisivät ensimmäisten auringonsäteiden kurkistavan horisontista, ja sen jälkeen? Puhuisivatko he kuivuneista esinahoista? Irtileikatuista kielistä?

Tuskin. ”Kippis!”

Cosmina kohotti lasiaan Renén istuutuessa pöytään, ja René tarttui omaansa ja skoolasi, ja molemmat tyhjensivät lasinsa niin kuin niissä olisi mehua eikä alkoholia.

Uudet drinkit olivat tulossa. ”Minun vuoroni nyt”, Cosmina sanoi ja nousi.

René seurasi katseellaan, kun Cosmina meni vessaan. Manny tuli puolimatkassa vastaan drinkkien kanssa. Manny laski lasit pöydälle ja oli hetken kahden vaiheilla, istuutuako vai ei. René viittasi tuoliin, ja silloin Manny istuutui. ”Askarruttaako sinua, mitä kasvoilleni on tapahtunut?” Manny kysyi. ”Pitäisikö minua?” ”Ihmiset tavallisesti kysyvät.” ”Ja sinä keksit vastaukseksi milloin mitäkin riippuen siitä, kuka kysyy. Vai mitä?” ”No joo.”

19

Manny tajusi, etteivät hänen palaneet kasvonsa kiinnostaneet Renétä. Miestä oletettavasti kiinnosti enemmän Cosmina. Manny katsoi vessoihin päin. ”Cosmina on tähti”, Manny sanoi. ”Hänen tuikkeensa valaisee muita. Tiesitkö, että hän on ostanut vähän matkan päästä viidakosta vanhan lakkautetun koulun? Hän aikoo perustaa orpo­ kodin.” ”Hän on kaunis.” ”Niin. Kauniita naisia pitää suojella. Kuule! Minäpä näytän.”

Manny otti esiin kännykkänsä ja avasi valokuvagallerian. ”Tässä! Katso!”

Hän näytti valokuvaa. ”Selfie toisen kauniin naisen kanssa! Tunnistatko?” ”En.” ”Kate Moss! Hän kävi jokin aika sitten muotikuvauksissa rannalla ja kumosi sitten shotteja puolen yötä ja hyppäsi sen jälkeen bungyhypyn!” ”Bungyhypyn?” ”Vanhalta puusillalta, turistijuttu, heittäydytään kohti rotkon pohjaa. Kuule! Otetaanko selfie?” ”Ei.” Vastaus tuli niin nopeasti ja tiukasti, että Manny hätkähti. ”Anteeksi, ei ollut –” ”Cosmina tulee. Tuotko vielä yhdet?”

Manny nousi ja suuntasi baariin.

He joivat vielä yhdet, ja kun he aamuyöllä istuutuivat triken selkään ajaakseen rantatalolle, he olivat pikku huppelissa. Cosmina oli saanut pari olutpulloa mukaansa. Hän kaarsi tielle, ja René näki koiran sen vastakkaisella puolella, yksi jaloista sojotti ilmassa. Pikku­ eläimet olivat jo käyneet raadon kimppuun. René avasi yhden olutpulloista ja ojensi sen Cosminalle. Tämä joi pari kulausta ja ojensi pullon takaisin. René tyhjensi sen ja huomasi Cosminan ajavan nyt 20

paljon hiljempaa. Pian baari katosi näkyvistä ja edessä aukeni asfaltoitu suora, jonka varrella ei ollut taloja.

Cosmina oli tyytyväinen. Hän ei odottanut suuria: parhaassa tapauksessa tästä tulisi yö, jota hän tarvitsi, ja huomenna René lähtisi. Se sopi hänelle mainiosti. Ellei mies sitten todellakin ollut entinen kirurgi. Se muuttaisi tilannetta.

Ajettuaan reilun vartin he saapuivat kuutamoiselle tieosuudelle.

Puiden sijasta tietä reunustivat nyt kivenjärkäleet. Vähän edempänä ammotti leveä rotko, jonka ylitti pitkä puusilta. Cosmina ajoi sillalle. ”Tästäkö ihmiset hyppäävät benjihyppyjä?” René kysyi. ”Niin. Mistä tiesit? Kertoiko Manny?” ”Kertoi joo.” ”Oletko sinä koskaan hypännyt?” ”En. Oletko sinä?” ”Monta kertaa. Se on mahtavaa.”

Cosmina pysähtyi keskelle siltaa. Puupylvään juurella oli iso harmaa laatikko, jonka reunat olivat hopeanväriset. Sillankaiteeseen oli kiinnitetty tukeva teräskehikko. ”Huvittaisiko sinua kokeilla?” Cosmina kysyi. ”Nytkö?” ”Niin.”

René tarkasteli Cosminaa ja näki, että tämä hymyili kuin testaten hänen miehisyyttään. ”Miksei”, René sanoi ja nousi kyydistä.

Cosmina nousi pois omalta puoleltaan, meni laatikolle, avasi yhdistelmälukon ja veti esiin pitkän hyppyköyden. Hän kiinnitti sen vankalla turvasokalla kaiteen teräskehikkoon. René kurkotti kaiteen yli ja tähyili rotkoon. Kuu oli tullut esiin pilvilauttojen takaa ja valaisi jyrkänteet, kaskaiden laulu kaikui kiviseinämien välissä, ja Renélle tuli taas kuuma. ”Aika syvä”, hän totesi. ”Jep.” 21

René pudotti tyhjän olutpullon kaiteen yli ja yritti seurata sitä katseellaan. Se katosi pimeyteen, ja kesti hyvän aikaa ennen kuin särkyvän lasin ääni kuului kaukaa, kaukaa alhaalta. ”Hyppäisinkö minä ensin?” Cosmina kysyi. ”Ihan miten vain.”

Taas Cosmina hymyili kaunista, tutkimatonta hymyään ja alkoi kiinnittää köyttä lanteilleen. René auttoi häntä kiristämään sen. Cosmina kapusi harmaalle laatikolle ja siltä sillankaiteelle. René piteli häntä kädestä, jottei hän horjahtaisi. ”Et sitten häivy moottoripyörälläni”, Cosmina sanoi ja hymyili jälleen. ”Ei pelkoa.”

Cosmina kääntyi kohti pimeyttä, haukkasi henkeä ja heittäytyi ilmaan. Samalla hetkellä kun hänen jalkansa irtosivat kaiteesta, René kurottautui eteenpäin.

Jälkeenpäin hän miettisi, oliko kysymyksessä puhdas päähänpisto vai tunkeutuiko alitajuinen päätös pintaan juuri sillä hetkellä. Vai oliko kysymyksessä yksinkertaisesti ensimmäinen sopiva tilaisuus. Niin tai näin, Cosminan jalkojen irrotessa kaiteesta René kumartui irrottamaan turvasokan, joka lukitsi hyppyköyden. Sitten hän katsoi rotkoon.

Ja odotti.

Kallioihin murskaantuvan ruumiin mätkähdys sai kaskaiden serenadin vaikenemaan, ja hiljaisuus levisi koko rotkoon.

Monta minuuttia oli aivan äänetöntä.

Ensimmäisten kaskaiden aloittaessa taas sirityksen René kiinnitti sokan takaisin paikoilleen, pyyhki sen ja käveli pimeälle rannalle.

René? hän ajatteli. Mistä minä sen keksin?

22

Neljä kuukau t ta a ie m m in

V

almiuspäällikkö näytti rasittuneelta saadessaan mikrofonin eteensä. Hän seisoi keskusrautatieaseman pääsisäänkäynnin luona eikä oikein tiennyt, miten asettaa sanansa. Hän halusi viestittää kaiken olevan hallinnassa mutta ei voinut kieltää tosiasioita. ”Pelkästään viimeisen puolen tunnin aikana tänne on saapunut yli kahdeksansataa turvapaikanhakijaa. Tilanne on vaikea. Monet ovat stressaantuneita yli kuukauden pakomatkan jälkeen, ja joukossa on paljon lapsiperheitä.” ”Tilanne on siis kaoottinen?” ”Ei. Mutta se on vaikea.”

Kaoottisen ja vaikean ero oli lähinnä semanttinen. Jos katsoi sisään keskushalliin, kaoottinen oli huomattavasti lähempänä totuutta, ja jos katsoi ulos Vasagatanille, missä lukemattomat poliisibussit seisoivat sateessa, vaikea oli selvää vähättelyä.

Oli myöhäinen ilta syyskuun puolivälissä, ja päärautatieasemalle saapui pakolaisia jatkuvana virtana. Tulijat olivat nälkäisiä, väsyneitä ja hämmentyneitä. He tungeksivat kiiltäväksi kuluneella kivilattialla, ja hallin jokainen nurkka oli varattu. Useimmat pakolaiset tulivat Syyriasta, Afganistanista tai muista sotaakäyvistä maista. Useimmat paikalla olevat ruotsalaiset edustivat eri avustusjärjestöjä sekä Maahanmuuttovirastoa, joka oli vyöryn virallinen vastaanottaja. Poliisit partioivat hallin seinustoilla yrittäen estää konfliktit.

Mistään yleisestä järjestyksestä oli turha puhua.

Sinne tänne isoon halliin perheet olivat pystyttäneet erivärisiä pieniä kupolitelttoja, joissa saattoi jonkinlaisessa suojassa imettää vauvaa tai täydellisen uupumuksen vallassa nukkua. Kaikkialla kaikui pikkulasten parku, se tunkeutui vieraskielisen puheensorinan ja 25

outojen murteiden läpi. Väkijoukossa liikkui runsaasti vapaaehtoisia keltaisissa ja keltapunaisissa liiveissä. Heidän päätehtävänään oli jaella ruokaa ja juomaa ja selvittää, oliko jollakulla erityistarpeita.

Tarvittiinko esimerkiksi lääkäriä tai lääkkeitä. Tai vain lohtua. Vapaaehtoiset jakelivat salaattia, voileipiä ja vesipulloja, vaippoja ja hygieniatarvikkeita, makuualustoja ja huopia niin paljon kuin niitä riitti.

Loput ruotsalaiset kulkivat tungoksessa pidellen korkealla päänsä yläpuolella kylttejä, joissa luki refugees welcome. Lienee kyseenalaista, menikö viesti perille. Sekasorron keskellä pakolaiset luultavasti yrittivät lähinnä löytää jonkun, joka pystyisi osoittamaan heille yösijan.

Keskusasemalla oli myös ihmisiä, joilla oli erilaiset tarkoitusperät.

He osasivat pakolaisten kieliä, ja he pujottelivat tungoksessa ja varoittelivat tulijoita heidän omalla kielellään Ruotsin viranomaisista, kaikista yhteyksistä ruotsalaisiin.

He tarjosivat muita vaihtoehtoja.

Mutta suurin osa oli tullut auttamaan pakolaisia.

Yksi heistä oli Luna.

Hän seisoi melkein keskellä hallia syyrialaispakolaisten ympäröimänä. Heistä useimmat tuijottivat vaiti lattiaan, ja heidän erilainen tuoksunsa kyllästi ilman hänen ympärillään. Tikkumaisen laiha pieni poika, jolla oli takkuinen musta tukka, kiskoi haavaisella kädellä häntä keltaisesta liivistä ja sanoi ”Fadi”. Se oli varmaan pojan nimi.

Hänen äitinsä seisoi vieressä ja puristi pientä kapaloitua nyyttiä rintaansa vasten. Äidin uurteiset kasvot olivat unenpuutteesta kalpeat ja verestävien silmien ympärillä oli mustat renkaat. ”Mikä sinun nimesi on?” Luna kysyi.

Teini-ikäinen tyttö tulkkasi äidille. ”Hawa.” ”Miten sinä voit?” ”Väsynyt synnytyksestä.” ”Milloin lapsi syntyi?”

26

”Viikko sitten pakolaisleirillä Kreikassa.”

Luna tarkasteli äitiä ja kääntyi. ”Olivia!” hän huusi.

Nuori nainen, jolla oli pitkä tumma tukka ja keltapunainen vapaaehtoisliivi, kääntyi Lunaan päin. Hän näki Lunan viittoilevan ja yritti pujotella tämän luokse. Se kävi hitaasti. Kun hän oli vähällä kompastua yhteen lukemattomista sinisistä Ikean kasseista, joissa oli lahjoitusvaatteita, hän luovutti ja huusi: ”Mitä nyt?” ”Täällä tarvitaan lääkäriä!”

Olivia nyökkäsi, raivasi itselleen tietä tungoksessa ja yritti löytää valkoisen takin. Joukko nuoria lääketieteen opiskelijoita oli perustanut avustusryhmän. He käyttivät valkoista takkia erottuakseen paremmin.

Olivia löysi lääkärin, ja yhdessä heidän onnistui tunkeutua Lunan luo. Luna selitti huolestuttavan kalpean äidin ja vastasyntyneen tilanteen. Lääkäri avasi laukkunsa. Äiti säpsähti ja yritti perääntyä, mutta Luna selitti teinitytön avulla, ettei ollut vaaraa. Lääkäri kysyi äidin nimeä, ikää ja joitakin muita tietoja lähinnä rauhoitellakseen naista.

Sitten hän kuunteli sydäntä ja keuhkoja, mittasi verenpaineen ja totesi, ettei ollut välitöntä vaaraa.

Lunalle lääkäri sanoi: ”Nyt on tärkeintä, että hän pääsee jonnekin lepäämään.”

Luna nyökkäsi ja selitti äidille, mitä lääkäri oli sanonut. Hän pyysi Oliviaa jäämään syyrialaisryhmän luo ja lähti etsimään Maahanmuuttoviraston edustajaa. Virastolla oli hallissa oma palvelupiste, mutta sinne oli käytännössä mahdoton päästä. Tien tukki enemmän tai vähemmän epätoivoinen tiivis ihmismassa. Luna pujotteli vastakkaiseen suuntaan. Äkkiä hän huomasi naisen, jolla oli viraston nimikyltti. Tiedottaja. Hänen onnistui tarttua naista olkapäästä, jolloin tämä kääntyi. Hän selitti nopeasti syyrialaisperheen tilanteen. ”Onko Sicklassa tilaa?” hän kysyi.

27