Päiväkirjamerkintöjä joulukuussa

Adventtiviikolla

Mistä tietää, että joulu on tulossa? Loskasta! Korviin asti ulottuvasta loskasta. Kun vielä ohi ajava taksi roiskautti kuravellit päälleni, joulutunnelma oli huipussaan. Leevi ja Leavings tietävät kyllä, mitä laulavat: ”Jos Helsinki on hetkisen kaunis, kun on valkoinen maa, pian räntää sataa taas.”

Tänään loskassa lampsiessani en voinut olla ajattelematta sitä nuorta paria, joka aikoinaan tallusti kivistä tietä Nasaretista Betlehemiin. Tarkistin puhelimestani: Nasaretin ja Betlehemin välinen etäisyys on kävellen 195 km, nousua on matkalla 4,1 km, ja ilman taukoja matkaan kuluu kaksi päivää ja 16 tuntia. Se on suunnilleen saman verran kuin ko- toani Tampereelle. Mutta minulla ei ollut mitään aikomusta lähteä tarpomaan Tampereelle. Hyvä, kun kotiin asti pääsin ja sain vihdoin ripustaa märät vaatteeni kuivumaan.

Minkähänlainen sää oli Betlehemissä Jeesuksen syntymän aikoihin? Olikohan sadekausi jo alkanut?

12. joulukuuta

Joulukortit! Minulla on oma jouluperinteeni, joka toistuu joka joulu. En nimittäin koskaan muista lähettää joulukortteja ajoissa. Sama tapahtui taas. Onneksi voin yrittää korjata unohdukseni lähettämällä tekstiviestejä ja sähköposteja – mutta sähköinen tervehdys ei ole lähellekään sama asia kuin omin käsin kirjoitettu kaunis postikortti. Ehkä sitten ensi vuonna olen ajoissa...

Maria ja Joosefkin saivat eräänlaisen joulukortin. Lähettäjä ei ollut kuka tahansa, vaan itse keisari Augustus. Tai eihän se mikään joulukortti ollut, vaan verokortti. Siinähän sanottiin, että nyt oli lähdettävä maksamaan veroja. Siitäpä tulikin mieleeni, että jäännösveron maksupäivä meni jo. En kai minä sitä sentään unohtanut!

Keisari Augustuksen järjestämä verollepano oli historiallinen tapahtuma, ensimmäinen laatuaan. Tosin se tyystin kalpenee sen rinnalla, mitä hieman myöhemmin tapahtui eräässä tallissa Betlehemissä. Se tapahtuma muutti historiaa!

Jouluviikolla

On kissaihmisiä ja koiraihmisiä ja sitten on jouluihmisiä. Minä en ole jouluihminen siinä mielessä, mitä sillä sanalla yleensä tarkoitetaan. Vain muutama päivä jouluun, mutta kotini ei näytä vieläkään kovin jouluiselta. Tai olenhan minä toki jouluihminen omalla omituisella tavallani, vaikka se ei näy ulospäin. Eikö laulussakin sanota: ”Sydämeeni joulun teen.”

Oikeastaan joulu on minulla sydämessäni joka päivä. Joy Webbin mukaan se on ihan mahdollista. Hänhän kirjoitti:

”Voit joulun elää joka päivä vaan... jos vain Joulun Lapsi saa sydämessäs asustaa...” Sitä paitsi Mariakin kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.

En taida jaksaa tänä vuonna hakea joulukoristeita kellarista. Jääkööt sinne. Keskityn tutkiskelemaan sydäntäni.

Aatonaattoilta

Miten väsymys voi olla näin ihanaa! Mieleeni tulee monta kliseistä ilmaisua, joilla voisin kuvata tämänhetkistä tilaani. Olen lopen uupunut, kuolemanväsynyt, ihan puhki, märkä rätti, mankelin läpi mennyt... ja silti minun on niin hyvä olla. Eikö se ole kummallista?

Joulukuu on Pelastusarmeijassa vuoden raskainta – ja parasta – aikaa. Kaikki ne ihanat, perinteiset joulujuhlat, kimaltelevat kuuset ja kauniisti katetut pöydät! Sadat juhlavieraat: vanhukset, paluumuuttajat, lapsiperheet, yksinäiset kadunkulkijat, omat asukkaat ja vapaaehtoiset sekä monet muut! Monia kohtaamisia upeiden ihmisten kanssa ja tuhansia jaettuja joulupaketteja! Pitkät joulupadoilla seisotut tunnit ja lahjoittajien sydämellisyys! On etuoikeus saada elää mukana tässä kaikessa ja väsyä siitä.

Kaikki tämä siksi, että talliin syntynyt Vapahtaja kehottaa meitä välittämään toisista ja antamaan omastamme. Eipä ollut hyvät lähtökohdat hänelläkään.

Jouluyö

Saavuimme tänne torpalle iltahämärissä. Kaupungissa unohtaa, kuinka pimeää on silloin, kun on oikeasti pimeä. Seisoin yöllä pihalla ja hämmästelin pimeyttä. Ei kuuta, ei tähtiä. Kun en voi- nut nähdä mitään, huomasin, kuinka muut aistit valpastuivat. Tunsin kevyen tuulenvireen hyväilevän poskiani lohduttavasti. Vedin sieluni täyteen metsän raikasta tuoksua. Uskoin jopa kuulevani metsähiiren kipittävän pihan poikki. Tunsin joka solullani olevani osa luomakuntaa.

Ajatukseni leijailivat kaukaisuuteen: vuosisatojen taakse, Juudean Betlehemiin, jossa pimeyden keskellä elettiin odotuksen aikaa. Nuori äiti odotti esikoistaan, kansa odotti Messiasta. Miltähän siellä tuoksui? Minkälaisia ääniä kuului? Liekö yö ollut tyyni vai tuulinen? Miltä tuntui, kun yhtäkkiä pimeyden rikkoi häikäisevä valo ja hiljaisuuden keskellä kaikuivat sanat: ”Teille on tänä yönä syntynyt Vapahtaja!” Mikä kokemus sen on täytynyt ollakaan niin Marialle ja Joosefille kuin myös paimenille! Olivathan he ensimmäiset, jotka saivat kohdata kaivatun Messiaan.

Kiitin Jumalaa siitä, että minäkin olen saanut kohdata hänet, Joulun Herran, Jeesuksen Kristuksen. Tänään ja tässä, tuhansien vuosien jälkeen, tuhansien kilometrien päässä Betlehemistä, hän on minun kanssani ja elää minun sydämessäni. Eikö ole ihmeellistä!

Palasin tupaan, sammutin lampun ja käperryin vuoteeseeni. Ennen kuin nukahdin, näin yhden ainoan kirkkaan tähden hiipivän esiin pilviverhon takaa. Liekö ollut sama, joka nähtiin Betlehemissä ensimmäisenä jouluyönä.

Saga Lippo everstiluutnantti