Leivän murtamista

Kahvihuone kuohuu. Sen sijaan, että ihmiset istuisivat pöydän ympärillä rupattelemassa ja odottamassa hartaushetken alkua, he seisovat tiskin luona, nostelevat käsiään ja hälisevät. Syy paljastuu, kun sosiaaliohjaaja istuu alas ja painaa päänsä käsiinsä. Ruokatilaus on juuri tullut, ja näyttää siltä, että keittiöön on kasvanut sämpylävuori. Johanna luuli tilanneensa 30 sämpylää, mutta hän tilasikin 30 pussillista sämpylöitä! Moka tuntuu hetken suurelta, mutta sitten kaikkia jo naurattaa. Nälkäisiä suita riittää. Sämpylät eivät ole suuri ongelma. Pakastin on onneksi juuri nyt aika tyhjä.

Tässä kahvilassa ruokaillaan paljon. Neljänä päivänä viikossa täällä tarjoillaan aamiaista. Keskiviikkoisin kattaus on vähän erilainen, sillä silloin on perhekahvilan vuoro. Kahvia ja leipää kuluu sielläkin, mutta lisäksi on tarjolla maissinaksuja, pussi-smoothie-valikoima ja muuta sopivaa sormisyötävää pienille kahvilavieraille. Ruokakasseja jaamme oikeastaan vain jouluavustuksen yhteydessä. Ihan nurkan takana on Via Dian ruokajakelu, ja ruokaa jaetaan Tampereella muutenkin monessa paikassa. Pelastusarmeijan kutsumukseksi on tässä kaupungissa muodostunut yhteisöruokailujen järjestäminen.

Osaston kahvila on viihtyisä ja moderni samaan aikaan. Meitä edeltävien upseerien aikana toteutettu remontti on onnistunut hyvin. Tila kutsuu oleskelemaan ja keskustelemaan. Aamupala Pelastusarmeijassa ei olekaan pelkästään vatsan täytettä, vaan monelle vakituiselle kävijälle tärkeä osa sosiaalista elämää. Kun pandemian aikaan ovet olivat kiinni, meiltä kyseltiin eniten sitä, milloin aamupalat alkavat uudelleen.

Ateriayhteys on monella tavalla ravitseva asia. Siihen sisältyy syvällistä teologiaakin. Ruokailemme aika ajoin yhdessä myös sunnuntaisin. Pelastusarmeijassa ei vietetä ehtoollista, mutta kutsumme Jeesuksen mukaan jokaiselle aterialle, jonka jaamme. Silloin, kun erityisesti haluamme nostaa esiin tätä leivän murtamisen siunausta, kokoonnumme rakkauden aterialle. Upseeriuram- me alussa pientä osastoa johtaessamme teimme mieheni kanssa välillä niin, että kutsuimme avustus- ja sielunhoitoasiakkaita kanssamme syömään. Teimme ruokaa neljälle. Ne olivat tärkeitä hetkiä.

Nyt ruokaa tehdään usein neljällekymmenelle. Isossa osastossa olemme panostaneet myös vertaistukityöhön. Ryhmien kokoontumisissa olennainen osa on yhdessä syöminen. Yleensä syödään tavallista kotiruokaa: makaronilaatikkoa, kasvissosekeittoa, kanakastiketta ja riisiä. Joskus tuntuu, että kahvilaan laskeutuu suorastaan harras tunnelma, kun kaikki ovat saaneet tuoksuvan lautasen eteensä. Ihan tavallinen ruoka muuttuu juhlaruuaksi, kun saa syödä yhdessä toisten kanssa ja kun ei ole itse tarvinnut ensin miettiä, mitä haluaa syödä ja mihin on varaa, sitten valmistaa ruoka ja lopuksi vielä siivota jäljet. On hoitavaa istua valmiiseen pöytään. Yksin asuva vähävarainen ihminen saattaa syödä ihan kaikki ateriansa yksin ja valmistaa ne aina itse. Haluamme, että kahvilassamme voi saada kokemuksen palvel- tavana olemisesta, vaikka ei olisi varaa sellaisesta ylellisyydestä maksaa.

Makkara kuuluu kesään.

Kesä mielessä, kesämielellä

Nyt olen uinunut ajatuksissani jo liian pitkään. Kello käy. Siemaisen teetä ja terästäydyn. Täällä onkin siirrytty puhumaan kesästä. ”Milloin yläkerran leikkipaikka pitikään siirtää alas?” minulta kysytään. Vastaan, että juhannusviikolla. Juhannusaattona kahvilamme täyttyy kaupunkijuhannuksen viettäjistä. Makkaran ja mansikoiden syöminen ja kesäiset laulut luovat juhannustunnelman jopa kaupungin kivisimpään keskustaan. Kaikilla ei ole kesämökkejä tai voimia tai rahaa lähteä juhannustapahtumiin vetten äärelle.

Jo ennen juhannusta osasto kuitenkin hiljenee, ja heinäkuun ovat melkein kaikki työntekijät lomalla. Osa vapaaehtoisista suuntaa maalle. Yhteisöruokailut jäävät tauolle, mutta nälkä ja yhteyden tarve eivät katoa kesälläkään mihinkään. Se kivistää joskus sydäntäni, mutta meidän on välillä vedettävä henkeä, että jaksamme pitkän talven. Taukoa tarvitsevat myös he, joiden tehtäviin kuuluu vapaaehtoisten koordinointi. Meillä syödään niin paljon, että keittiössä tarvitaan paljon käsiä. Aina ei ole helppoa saada vuorolistaa täyteen.

Mansikkaherkkuja.

Sunnuntaisin Pelastusarmeijassa kokoonnutaan ympäri vuoden. Loma-aikana yritämmekin tehdä kynnyksen pyhäpäivisin erityisen matalaksi. Kahvilamme muuttuu silloin kirkoksi. Se on käytännöllistä myös siivouksen kannalta. Jumalanpalvelukset ovat kotoisia, ja niihin kuuluu kahvittelua ja keskustelua. Tänä kesänä olemme saaneet kahvilakirkkoihin lyhyitä, rohkaisevia saarnatekstejä muutamilta ystävällisiltä eläkeupseereilta. Ohjelmasta vastaavat vapaaehtoiset saavat valmiin materiaalin, jossa kuitenkin on tarpeeksi tilaa Pyhän Hengen yksilölliselle työlle ja jokaisen omalle kutsumukselle – se ainakin on tavoitteemme.

”Tilataanko etsivälle työlle vielä sämpylöitä”, minulta kysytään, ”vai pitävätkö he kesätaukoa?” Syksystä alkaen ovat vapaaehtoiset käyneet kerran viikossa kaduilla jakamassa sämpylöitä, mustikkasoppaa, suklaapatukoita ja muuta pientä ja helppoa evästä tarvitseville. Olen usein se, joka siunaa isojen reppujen kanssa liikkeelle lähtevän kaksikon matkaan. Ruoka on rakkauden teko. Muuta motivaatiota emme edes tarvitsisi, mutta kaduilla syntyy aina myös merkityksellisiä keskusteluja. Katsahdan keittiön sämpylävuorta ja helähdän nauramaan. ”Ei varmasti tarvitse ihan vielä tilata!”

Vaikka sämpylöitä olisi kuinka paljon, ei ihminen elä pelkästään leivästä. Avaan Raamatun ja hetkeksi kaikki rauhoittuvat. Ravitse, Jeesus jokainen ihminen, joka tänään kävelee ovestamme. Pöytä on katettu. Päivä voi alkaa.

Kaisu Leino kapteeni Tampereen osaston johtaja

Kuvat: Pelastusarmeijan Tampereen osasto