Spine Magazine 1

SPINE MAGAZINE

SNOWBOARDING | ART | MUSIC | CULTURE | SKATEBOARDING | ECO | FILMS | COFFEE | ESTONIA | PHOTOGRAPHY | GAYNESS

ISSUE 1

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 03

SPINE 1 SISÄLTÖ | CONTENT Täysillä rotkoon!

06 Pääkirjoitus

60 Keikkareportaaseja

08 Pelimannit

64 Wille Yli-Luoma

18 Sun Angle

74 Haudattu skeittipuisto

22 Danny Larsen

83 Whitey

30 Steps

88 Viro

34 Jeijjo & Nupi

96 Spine Partners

42 Janne Martola

98 Tekijät

46 Missä olette, homot?

COVER ART by Danny Larsen “I decided I wanted to do a drawing inspired by nordic folklore, so the idea of doing a wintery troll landscape felt like the way to go. The forest holds a lot of secrets and this is my attempt at portraying all the stuff you think you see next time you walk through a winter wonderland.” – Danny Larsen

Read the whole interview of our first cover artist Danny Larsen, starting at page 22!

M A R K

MCMORRIS TRUSTS THE

CHANNEL

AND KNOWS EVERY BOARD

WITH IT IS BACKED BY A

3-YEAR WARRANTY.

P: Moran

facebook.com/BurtonEurope Call us at: +358-9-650 530 / ridersercice@funster.fi / www.funster.fi

STRONGER, FASTER, EASIER, AND MORE ADJUSTABLE The Channel gives you ultimate control of your stance and your board.

Compatible with all major bindings (not just Burton’s).

burton.com/thechannel

6 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Pääkirjoitus Tervetuloa mukaan Spine Magazinen uskomattomalle neitsytlennolle kohti parempaa tulevaa! Koska tarjoamme teille suhteellisen tuoretta lukupakettia, on kenties hyvä avata vähän taustoja lehden takaa.

Lumilautailujournalismi tuli Suomeen vuonna 1997, kun Kalle Mustonen löi pihalle ensimmäisen Slammer-lumilautalehden.

Slammerin öljytty koneisto pyöri kiitettävät 16 vuotta suhteellisen hyvin, ja päätoimittajiakin oli matkanvarrella ainakin neljä kappaletta. Itselleni jäi kunnia ja häpeä olla johtajan pallilla, kun paska rupesi niin sanotusti lentämään tuulettimeen. Yhtäkkiä hienosäädetty junamme syöstiin vuorenhuipulta alas kohti kivikkoista kuolemaa, eikä edes lisähappea annettu kyytiin. Ei mikään paras fiilis nuorelle pojalle, joka oli kasvanut kyseisen lehden parissa. Se sattui – mutta vain hetken. Äkillinen eutanasiamme antoi viimein tutulle porukalle mahdollisuuden kääntää oma sivu lehtimaailmassa. Hylätään hämärät kustantajakiemurat ja otetaan oikeus omiin käsiimme.

Vallankumous! Naiivit unelmamme yhdessä Jari Salon kanssa konkretisoituivat hieman, kun ujojen tiedustelujen jälkeen selvisi, että suuri osa vanhoista rintamatovereistamme olisivat valmiita myös hyppäämään kohti tuntematonta. Kun vielä saimme mukaan lumilautailubisneksen sielukkaimman hahmon, eli Mika Anderssonin, oli alustava myrskyvaroitus annettu. Ainakin teoriassa.

Todellisuudessa lehden tekeminen vaatii yhtä jos toista istuntoa,

ihan jo käsissä olevasta paperin laadusta lähtien. Lukemattomat, yleiseen pohdintaan käytetyt tunnit ovat toivottavasti aistittavissa lopputuloksesta. Meidän joukkueen ehdottomana kärkimiehenä juoksee laatu.

Spine Magazine ei ole oikeastaan lumilautailulehti. Tai ainakaan me emme sitä sellaisena näe. Enemmänkin tämä aviisi on todella kovan luokan julkaisu, joka nyt sattuu olemaan lumilautailupainotteinen. Fanituksen ja ostajan oppaiden aika on valitettavasti meidän kohdalta ohi, joten myös tulevista numeroista tulette löytämään hyvinkin paksua luettavaa. Katselemme maailmaa lautailukulttuureissa kasvaneiden silmien läpi, ja siltä kantilta tahdomme myös artikkeleita teille tarjota.

Koko Spine Magazinen ideologia perustuu täysin siihen, että kun tekee sydämestä on lopputulos helvetin hyvä. Sillä startataan, ja sillä myös jatketaan. Lämpimät ylävitoset kaikille tekijöille, tukijoille ja taikureille. Sekä lukijoille!

Joten vielä kerran, tervetuloa täysin tuoreen lukupakettimme pariin. Toivottavasti maistuu!

Kalle Tarkiainen kapteeni / päätoimittaja Ps. Spine Magazine CD-romppu on suunnitteilla.

Maahantuonti: Future Retail Oy www.futureretail.fi

Uusi GoPro HERO3+. Pienempi, kevyempi ja viel채kin mahtavampi.

Katso l채hin GoPro myym채l채 www.futureretail.fi

8 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Tiedättehän sen konseptin, jossa skeittaajat kulkevat tien päällä joukkueena ympäri ämpäri tehden älyttömiä tehtäviä suuren pistesaldon toivossa. Entä jos konseptista poistaisi rullauksen kokonaan ja jättäisi pelkän hölmöilyn? Jäisikö siitä mitään jäljelle, ja olisiko siinä enää mitään järkeä? Kolme bändiä lähti tätä hullunmyllyä selvittämään.

TEKSTI Tuukka Tams | KUVAT Ilkka Kosunen

Aluksi oli ihan tuiki tavallinen idea. Kolme toisilleen suhteellisen tuntematonta bändiä Highway Burns, J. Kiesi Grandes ja Oskari Heikkinen & Arktinen Voodoo lähtisi kiertämään Suomea. Keikkapaikoiksi valikoituisi tutumpia paikkoja mutta myös erikoisempia, uusia tuttavuuksia.

Tässähän ei ole mitään kummallista. Lähes kaikki bändit keikkailevat, ja jotkut jopa yhdessä. Joka ikinen päivä ympäri Suomea soitetaan kymmeniä, parhaimmillaan satoja keikkoja. Jos ollaan oikein tarkkoja, koko ilmiössä ei ole mitään mainitsemisen arvoista. Keikka kuin keikka. Se voi olla soittajalle ja kuulijalle henkilökohtaisesti tärkeä kokemus, mutta harvemmin siitä riittää ulkopuoliselle sanottavaa. Tämä kiertue oli raameiltaan aivan samanlainen: yksi muiden joukossa.

Kunnes joku heitti idean. Entä jos kehiteltäisiin vähän vapaaajan tekemistä ja järjestettäisiin bändienväliset King of the roadit?

Nyt mielenkiinto heräsi. Jos joku on joskus sellaisen toteuttanut, niin ainakaan kukaan meistä ei ollut sellaisesta kuullut. Kellään ei ollut hajuakaan mihin oli lähtemässä mukaan, mitä siitä tulisi ja olisiko hommassa mitään järkeä.

Mutta yhtä se ainakin oli. Kiinnostava.

Tourin maagia

Spine Magazine | 9

Touri ilmiönä kiehtoo minua. Olen huomannut kaksi piirrettä toureissa. Toinen on, että skeittaajat skeittaavat tourilla paremmin kuin koskaan. Listassa olevista älyttömimmistäkin tempuista yleensä vaikeimpiakin nähdään suoritettavan. Lisäksi ihmiset suostuvat aivan käsittämättömiin asioihin. Sellaisiin, joihin he tuskin omilla polttareillakaan suostuisivat. Mikä tourissa on sellaista, että se saa tourilaiset tekemään parastaan – ja pahintaan?

Todennäköisesti kyse on yhteisöllisyydestä ja porukan tuesta.

Tourilla ei painosteta, vaan porukassa kannustetaan toisiaan parempiin suorituksiin. Toisaalta tourilla ei toiselle naureta vaan nauretaan toisten mukana. Kaikki ollaan samassa veneessä. Anna mennä vaan, kyllä sä siihen pystyt, sitten mä teen myös.

Päteekö tämä myös keikkailuun? Ja voiko konsepti toimia, kun mukana on ihmisiä, jotka eivät ole koko konseptista koskaan kuulleetkaan? Kun ensimmäisen kerran asiaa ideoin olin varma, että se vaikuttaa keikkoihin positiivisesti. Porukan henki tiivistyy ja näin saadaan aikaiseksi huikeampia esiintymisiä kuin koskaan aikaisemmin, missään tai milloinkaan muuten.

Mutta kun aloin suunnitella tehtävävihkoa, olin uuden haasteen edessä. Miten saan kehitettyä sellaisia tehtäviä, etteivät keikat ihan aikuisten oikeasti niistä kärsisi. Tai ettei keikkoja peruttaisi, saati että keikkapalkkioita jäisi saamatta. Koko keikka munasillaan challenge oli heti kättelyssä vedettävä pois. Myös soittakaa keikka väärillä instrumenteilla tai eri vireessä eivät nekään kuulostaneet enää hyvältä. Peru keikka viime tingassa challenge tuskin kustantaisi bensakuluja.

Kun keikkojen tiimoilta tehtävien raamit olivat selvillä, oli vielä vaikeampaa keksiä tehtäviä muulle ajalle. Kun skeittausta ei ole, niin mitä sitten tehdään? Kaikkia tehtäviä ei myöskään voinut liittää alkoholiin, koska sekin olisi lopulta haitannut keikkoja.

Laittomuudet jätin pois samasta syystä. Putkasta on paha keikkoja vetää.

Mitä sitten jäi jäljelle? Pitkällisen harkinnan jälkeen päädyin artikkelin yhteydestä löytyviin listoihin. Sitä miten onnistuin, voi jokainen arvioida itse.

Lähtölaukaus Kisan alkamiselle oli pakko antaa aikaa. Kun muutenkaan emme kovin hyvin toisiamme tunteneet, arvelin, että on parempi

10 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

kaikkien soittaa yksi keikka ennen kuin hölmöily alkaa. Helsingin Lepakkomies sai olla tourin aloituspiste. Itse en tahtonut keikalla päästä fiilikseen, kun ajatukset olivat jo itse kisassa. Muidenkin keikkoja katselin enemmän sillä silmällä, että menisipä aika nopeammin. Vihkot syyhysivät taskussa.

Lopulta myöhään illalla listat vaihtoivat omistajaa. Tällöin kävi ilmi, ettei kaikilla edes ollut hajua miksi tällainen vihko lyötiin kouraan. Sana ei ollut soittajien kesken selvästikään kiertänyt.

Tunsin itseni tyhmäksi. Paniikinomaisen naurun seasta hekottelin, että pian homman nimi teille selviää. Onneksi joukkueet alkoivat melko pikaisesti tutustua vihkoihin, joten suurin paniikkini hellitti. Ehkä tästä jotain tulee.

Kaikki ranteet auki Lappeenranta sai olla koetinkivenä. Olimme ottaneet ensimmäiset pisteet aamulla lähdettyämme kohti seuraavaa paikkakuntaa ennen kahdeksaa. Kolmen tunnin yöunet palkittiin 20 pisteellä.

Perille päästyämme otimme Antin kanssa tehtäväksemme alkaa kerätä pojoja.

Oli erittäin piristävää juosta ympäri Lappeenrantaa ja etsiä keinoja kartuttaa pistesaldoa. Siinä tunsi itsensä taas lapseksi, ja kaupunkikin tuli uudella tavalla tutuksi. Nähtävyydet, joita muuten tuskin edes vilkaisisikaan, osoittautuivat ilahduttavan piristäviksi. Norppa-patsas on tosi söötti.

Kun nyt kerran oltiin touhuun lähdetty täysillä mukaan, olimme valjastaneet käyttöömme oman blogin. Idea oli nerokas.

Jatkuvasti halusimme tutkia, mitä toiset joukkueet olivat suorittaneet, ja siitähän blogi kertoi. Sen mukaan Lappeenrannan aamu näytti muilla venähtäneen. Saimme hyvän etumatkan.

Kun lopulta muutkin bändit löysivät tiensä Lucky Monkeysiin olivat kaikki kisasta fiiliksissä. Rovaniemen poikien intoa oli mahtava seurata. Varsinkin, kun aluksi epäilytti vahvasti, lähtisivätkö he leikkiin mukaan ollenkaan. Synkän ja maanisen folkin soittajia

Spine Magazine | 11

olimme onnemme kukkuloilla.

Susirajalla Tourimme jakaantui kahteen osioon, ja ensimmäisen puoliskon päätös oli Joensuussa. Matka sinne oli pitkä. Välillä kuvasimme kauhuleffat huikeassa Patsaspuistossa, missä päätimme ottaa bändikuvatkin – olihan Jimi Tenorkin napannut siellä fotot Higher Planes -levynsä kanteen. Soitimme myös pikku keikan tyhjille katseille. Pelottavan hieno kokemus. Grandesit unohtivat pysähtyä paikalla, kun juttu oli autossa kesken. Kuvasivat sitten oman videonsa jossain aivan muualla. Pelottava oli sekin.

Grandesit jatkoivat hyvällä tahdilla. Voodoolaiset olivat tehneet pahan jäynän toiselle joukkueelle jättäessään pahimmalta haisevan huru-ukon heidän autoonsa, mistä Grandes päätti palkita jättämällä huru-ukon Joensuun laitakaduille yksinään hortoilemaan. Tässä vaiheessa hurujen Antilla katosi paikan- ja ajantaju, josta seurasi kuulemma mielenkiintoinen puhelu tyttöystävän kanssa. ”Tultiin juuri tänne, en tiedä minne, mitä kello on?”

Puolivälin krouvi alkoi näkyä. Ihmiset olivat useamman yön muutaman tunnin unista jo hivenen sekavassa olotilassa, mutta ”viimeisen” keikan hurmos toi lisävoimia. Mutta miten tehtävien tekeminen vaikutti itse keikkailuun? Ainakin voodoolaisten kohdalla enemmän kuin positiivisesti. He soittivat Joensuussa parasta keikkaansa ikinä, suorittaen tehtäviä enemmän kuin setissä oli biisejä. Soolot soitettiin selällään, yleisön seassa ja aurinkolasit päässä. Savonlinnaa taidettiin kiittää ruotsiksi, ja kaikesta hölmöilystä saatiin sellainen lisäbuusti, ettei sellaista ole nähtykään. Yleisöön ylimääräinen sekoilu taisi välittyä enemmänkin taiteellisena vapautena kuin arvokkaina pisteinä – ja hyvä niin.

Meidän pistesaldo kertyi parilla encorella ja coverina soitetulla J. Kiesin Suomalaiset on arkoja narkkaamaan -biisillä, jonka olimme pakussa matkalla harjoitelleet. Huonostihan me se soitettiin, mutta touripärinöissään saimme muut bändit mukaan fiittaamaan. Hetki oli yksiä parhaita keikkahetkiä koskaan. Ihanaa

Lisäksi he olivat löytäneet Helsingissä narkkarilta kadonneen repun, jonka sisällön he valjastivat neuloja lukuun ottamatta mecrhandise-tuotteikseen.

Oli kuulkaa Mustanaamioita ja pokkareita nimmareilla varustettuna, ja oikein komeat huoltoasema-aurinkolasit olisivat vaihtaneet omistajaa vain sadalla eurolla.

ei ensi näkemältä ajattelisi huutelevan äänimiestä Teroksi tai pitävän aurinkolaseja päässä kaikkien keikkojen ajan. Mutta sen he tekivät! Lisäksi he olivat löytäneet Helsingissä narkkarilta kadonneen repun, jonka sisällön he valjastivat neuloja lukuun ottamatta mecrhandise-tuotteikseen. Oli kuulkaa Mustanaamioita ja pokkareita nimmareilla varustettuna, ja oikein komeat huoltoasema-aurinkolasit olisivat vaihtaneet omistajaa vain sadalla eurolla.

Lisäksi kaupan oli haleja ja suukkoja – levyjä ja paitoja kun pojilla ei ollut. Grandesien Nakukin kertoi jo Lappeenrannassa välispiikkinä huonoja vitsejä, ja me päästiin tuuraamaan baarimikkoa.

Kisa oli lähtenyt nerokkaasti liikkeelle, ja porukka alkoi hitsautua yhteen. Touri on ihmisen parasta aikaa parasta aikaa! Kun vielä pääsimme yöksi samaan kaksioon vajaalla kahdellakymmenellä hengellä ja jamittelemaan suurimmat paineet pois, koimme läheisyyttä jota ei missään muualla voisi kokea. Maailma syleili,

tourilaiset ihanaa!

Olimme niin haltioituneita tunnelmasta, että päätimme Anssin kanssa illan pikkutunneilla miehissä pestä pahimmalta haisseen huru-ukon juuriharjalla. Puhtaus on puoli ruokaa.

Torstai on epätoivoa täynnä Sunnuntaina muut jatkoivat matkojaan koteihinsa, mutta meidän ei tarvinnut liikkua kuin sängyn ja sohvan väliä. Välipäivinä oli vaikea saada elämästä kiinni. Päässä pyörivät eri mahdollisuudet tehtävien suorittamiseen, eikä töistä meinannut tulla mitään.

Koitin suostutella tatuointitaitelijaamme Jukkaa tekemään itselleen touritatuoinnin. Laskeskelin, että niillä pisteillä saisimme hyvän kaulan. Jukka oli vastahakoinen. Muutakin tekemistä oli, eikä häntä huvittanut sutata itseensä. Ymmärsin kyllä. Pelimannit Lappii tai tulee käppii 2013 ei kuulosta kauhean hienolta tatskalta.

12 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Kajaani sen sijaan oli itsemurhaa. Baarin omistaja oli päättänyt, että hienot tourijulisteemme olivat niin rumia, ettei hän niitä levitä minnekään. Lisäksi hän oli ilmoittanut, ettei paikalle tule ketään. Joku kehui, että Kajaaniin unelmat tulevat kuolemaan.

Torstai koitti hämmästyttävän nopeasti. Vastahan olimme päässeet lepäämisen makuun ja voimat olivat juuri alkaneet palautua. Niin se vain oli taas mentävä, ja Kajaani kutsui. Soitin Jukalle, että pian tullaan hakemaan, mutta Jukalla oli muuta tekemistä. ”Odota hetki, teen ensin tatuoinnin valmiiksi.” Hän oli sitten päättänyt aamupalalla suunnitella uuden tatskan ja vieläpä hakata sen ihoonsa ennen lähtöä. Mitä omistautumista! Siinä sitä vääntäessään ja muiden ihmetellessä Jukka tokaisee, että tätähän varten tatskat ovatkin – muistuttamaan hienoista hetkistä. Silloin sen tajusin. Toden totta: tämä on hieno hetki. Touri on kuin onkin ihmisen parasta aikaa parasta aikaa.

Ilo oli ylimmillään. Olimme koko remmillä matkustamassa kohti seuraavaa keikkaa, huoltoasemalla oli soitolla tienattu kahvit ja uskoteltu myyjälle saaneemme sopparin Rähinä Recordsilta, kippistimme venäläisellä kuohuviinillä sekä suoritimme suomirap-challengea ja juuri taisi radiosta soida ”hyvästi selvä päivä”, kun kuului poks ja auto alkoi heittelehtiä. Kumi puhki ja matka seis. Pieni nousu teki tilanteesta enemmänkin huvittavan kuin harmittavan. Rengasrikko tourilla tarkoitti, että pari tyyppiä

lähti läheiseen lampeen suorittamaan uinti-challengea, pari jätkää skeittasi puhjennutta rengasta, yksi hääräsi auton alla ja yksi kirjoitti tapauksesta blogiin. Oli se näky, ja ihme, ettei ainoalla oikeaa hommaa tehneellä mennyt hermo. Minulla olisi mennyt.

Perille Kajaaniin myöhässä päästyämme muut eivät olleet uskoa insidenttiämme. Olivat sitä mieltä, että nyt haettiin parhaan jäynän palkintoa tai yritettiin saada auto hinaukseen ja pisteet kotiin. Touri tekee epäileväiseksi.

Kajaani sen sijaan oli itsemurhaa. Baarin omistaja oli päättänyt, että hienot tourijulisteemme olivat niin rumia, ettei hän niitä levitä minnekään. Lisäksi hän oli ilmoittanut, ettei paikalle tule ketään. Joku kehui, että Kajaaniin unelmat tulevat kuolemaan.

Onneksi saimme näpäyttää nihkeää kyypparia, kun kiitos Vuokatin jätkien paikalle tuli ihan oikea yleisö. Tämä kunnianosoitus palkittiin tietenkin liudalla suoritettuja tehtäviä.

Seurasi uusi yö saman katon alla. Laakkosen Henri Petteri oli luvannut kämppänsä käyttöömme, ja kun muut yöpaikat kosahtivat, otti koko seurue suunnan Vuokattiin. Kuskeja kävi sääliksi.

Suomirap-challenge jatkui vielä yömyöhään, joten ikivihreät

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 13

14 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 15

Niinhän siinä kävi, että meno oli kuin kovimmalla punkkikeikalla. Väkeä kaatuili lavalle, mikit lentelivät, päät osuivat yhteen ja liemi lensi kaaressa. Hikikin oli kuin pienellä sialla. Voisi sanoa, että ihan ok meininki – itse asiassa ihan helvetin hyvä meininki.

Petri-balladit saivat raikua Kainuun pimeydessä.

Sääliksi kävi myös Hepen naapureita. Kun väki oli taas koossa ja riemua riitti, oli meteli myös sen mukainen. Onneksi myöhemmin Hepe ilmoitti, ettei melu haitannut – hän oli joka tapauksessa muuttamassa pois. Silti aamulla herätessä kun kuulee sanatarkasti naapurin aamupalakeskustelun, voi yöllä kurkku suorana huutamisen mielekkyyttä kyseenalaistaa.

Pelekääkkö nää Painelimme Kajaaniin aamupalalle ja hakemaan soittimiamme Ballsista. Tämänpäiväinen baarimikko, jota emme aiemmin olleet nähneet, valitteli, että pitäisi tietää myytyjen lippujen tarkka lukumäärä ja kuului myös jotain jupinaa kirjallisesta sopimuksesta.

Kun kummastakaan ei ollut tietoakaan, päätimme nostaa kytkintä hätäseen.

Ensin oli kuitenkin haettava Kajaanista pisteet. Touri osoitti loistavasti, kuinka paikallistuntemus oli ihmisillä kadoksissa. Vasta viidennet ihmiset, joilta kysyimme neuvoa, osasivat kertoa missä on Eino Leinon patsas – ja hekin olivat haluttomia auttamaan, kun luulivat meitä mormoneiksi. En tiedä millaisia mormoneja Kajaanissa on tavattu näkemään, mutta kovin ovat omat kokemukset erilaisia.

Ennen Oulua ja Ykän Pubia oli aika ottaa Summer Games alta pois. Paltamolta löysimme oikein näpsäkän urheilukentän, missä suoritimme lajeina saappaanheiton, vauhdittoman pituushypyn sekä kaljaviestin. Osa miehistä oli vempalla, kuten hurujen Otto, joka viime yönä oli kuitenkin vielä kyennyt hyppimään auton katolta tatamille. Joukkueita oli siis hieman jaettava.

Kisan suoritusten ei voi sanoa olleen kauden kotimaisia kärkituloksia, mutta mielestäni keski-ikäistyviksi muusikonretaleiksi ne olivat lähes kelvollisia. Vaikka totuuden nimissä nuorimmista sälleistä eli huru-ukoista ei ollut mihinkään. Get your shit together, sanoisi amerikkalainen. Eniten pisteitä Haikkareille ja toisena Grandeseille.

Ykän Pubista olimme kuulleet jo yhtä sun toista. Huru-ukot

sanoivat, että Ykään pitää suhtautua oikealla tavalla ja joku toinen oli kertonut, ettei uskalla sinne mennä ollenkaan ilman puukkoa.

Lisätunnelmaa nosti Youtubesta löytynyt Irwin Goodmanin kokonainen setti Ykän Pubista. Kuulosti todella hyvältä!

Tunnelma oli tosiaan mielenkiintoinen sinne mennessä.

Oululaiset ovat tunnetusti kovia aukomaan päätä, mutta nyt oltiin aivan uusilla leveleillä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun itse Ykä pärähti paikalle, alkoivat tv:stä tutut kirosanat vallata ilmatilaa.

Onneksi ainut äänihommista jotain – tai itse asiassa aika paljonkin – tajuava meidän oma Antti löysi oikeilla sanoilla yhteisen sävelen, ja homma alkoi luistaa. Kiitos myös Paskakaupunni ry:lle, joka toimitti oikeaa ruokaa paikalle, ja meillä alkoi henkilökohtainen elämäkin luistaa.

Pelimanneja vaan väsytti, ja odotus oli raskasta. Itse asiassa pahimmillaan keikkailu on pelkkää odottamista. Odotellaan omaa vuoroa, että saa roudata kamat lavalle, tehdä soundcheckin ja sitten taas roudata kamat pois. Sitten jälleen odotetaan, että tulee oma vuoro soittaa. Siinä voi yrittää heittää läppää muiden kanssa, mutta ei se läppä lähde. Pitää koittaa keskittyä keikkaan, tai ainakin muistaa missä on. Tai ainakin muistaa olla juomatta liikaa. Kaikki tuo on yllättävän vaikeaa, sillä ollaanhan kuitenkin baarissa, missä houkutuksia riittää. Olisi helppo istua tutun kaverin pöytään, ottaa parit napsut ja jauhaa kuulumiset viime vuosien varrelta. Niitäkin ihmisiä kuitenkin keikoille joskus tulee, joita ei ole vuosiin nähnyt. Mutta sitten et kiireeltä ehdi tai keskittymisen takia kykene heidän kanssaan juttelemaan. Kiitti että tulit, mä nyt tästä menen. Tai istu vaan siinä, mutta ollaan ihan hiljaa.

Paikallinen jannu, joka tuntui tietävän sekä Ykän Pubin keikat että antimet, painotti meille tarkasti ennen soittoja, että nyt on parempi soittaa hyvin – Ykä antaa kuulla kunniansa, jos soitatte huonosti. Tämähän tietenkin toi lisäpaineita. Voodoot soittivat ensin loistavasti, mitä nyt alussa olivat virittäneet soittimensa eri vireisiin ja lähtivät uuteen yritykseen pariinkin otteeseen, ja mitä nyt yksi soittajista oli unohtanut sen yhden ainoan baarissa muistettavan jutun, eli unohtanut, kuuluiko ennen keikkaa juoda

16 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

liikaa vai liian vähän. Hänen banjonsa ja minulta lainassa ollut kitarani näyttivätkin keikan jälkeen siltä, että sormia oli hieman turrutettu. Grandesitkin tekivät miehen työn, vaikka Soininen oli joutunut kovan flunssan kouriin ja näytti lavalla pikemminkin syöpäpotilaalta kuin rokkarilta. Ihme kyllä, veto oli ehkä paras mitä olen heiltä nähnyt!

Ja niiden jälkeen piti sitten soittaa. Niinhän siinä kävi, että meno oli kuin kovimmalla punkkikeikalla. Väkeä kaatuili lavalle, mikit lentelivät, päät osuivat yhteen ja liemi lensi kaaressa. Hikikin oli kuin pienellä sialla. Voisi sanoa, että ihan ok meininki – itse asiassa ihan helvetin hyvä meininki.

Seurasi jälleen ryhmiin hajaannu -käsky, jossa tällä kertaa Grandesit siirtyivät Rautavan Simon luokse, missä Simppis oli muuntautunut Trans Formers -henkisesti ihmisestä mönkijäksi, Voodoot lähtivät muistaakseni yhden huru-ukon tyttöystävän siskon luokse kadottaen ensin autonsa avaimet, ja me siirryimme taksilla hurujen Pekan toisen bändin rumpalin tyhjään yksiöön.

Onneksi kämpästä löytyi televisio ja TV7, josta haimme parannusta paheelliselle elämällemme. Valitettavasti käteen jäi vain iltanaurut.

Pelimannit Lapissa Koitti tourin viimeinen päivä, ja kohta oli selviämässä, pääsisivätkö pelimannit Lappiin. Huru-ukot olivat löytäneet auton avaimen luonnollisesti yhden huru-ukon taskusta, ja me pääsimme lähtemään roudauksen jälkeen. Itse Ykä heitti iloisesti moikat ovelta lähtiessämme, joten aivan suohon ei vissiin oltu soitossa menty.

Tosin Oulusta kertyi harmillisen vähän pisteitä, mutta Ykän nähden ei kyllä uskallettu pistää hommaa lekkeriksi.

Lähempänä Rovaniemeä selvisi, että huru-ukot olivat tehneet uuden jäynän. Kun Grandesit olivat hakeneet soittimiaan Ykältä, oli kuppilasta löytynyt kaksi Lapin poikaa kittaamassa olutta. He odottivat pääsevänsä Grandesien kyytiin, mutta kun Grandesit olivat napanneet mukaansa viime yön mönkijän, olivat paikat yhtä vaille täynnä. Siispä viimeinen miehistä sai ottaa junan kohti kotikaupunkiaan. Ihan kiva jäynä, etten sanoisi.

Kauppayhtiön edessä autosta noustuamme huomasimme, että nyt painaa jalkoja. Väsy oli kova, ääni alkoi kadota ja kaikki oli kohta tourille annettu. Viimeiseen rutistukseen oli koitettava löytää voimia ja intoa. Onneksi vielä monia tehtäviä oli suoritettavana, kuten uuden soittimen valmistaminen ja sen käyttäminen keikalla. Tosin sekin meinattiin ryssiä, kun jätimme uuden torvemme nätisti tarosalle. Helpostihan se piilotettiin, ja voodoolaisilla oli jo niin monia syitä parhaan jäynän palkintoon, että vähempikin olisi riittänyt. Voodoot vetivät soundcheckissä vielä kertaalleen Bon Jovia, ja hitto vieköön miten hyvin veivasivatkin. Heillä olisi hyvät saumat Ruotsin-laivojen bilebändiksi.

Kävimme ottamassa vauhtia Suomen virallisen rovaniemeläisen eli Antti Autin luota, ja siirryimme pelipaikoille. Jostain syystä Rollossa on aina parhaat bileet, ja niin oli nytkin. Kaikki soittivat aivan jumalaisen hyviä keikkoja, jengi jaksoi kuunnella ja miestä lappasi lavalla enemmän kuin Saipan vaihtoaitiossa. Parhaimmillaan väkeä oli samaan aikaan soittamassa laskujeni mukaan yli 15. Näin ollen Kauppayhtiöltä voisivat ottaa esimerkiksi E Street Bandiin yhteyttä, että tulkaa tänne vaan soittamaan – kyllä tänne mahtuu. Tehtäviäkin tuli suoritettua suunnattomasti. Voodoot coveroivat meitä ja me käytimme itse rakennettua soitinta sekä hajotimme sen. Pisteitä ropisi.

Illan pimetessä ja kun työt saatiin tehtyä oli pisteidenlaskun aika. Keräännyimme rakkaalle, homeiselle ja käsiin leviävälle pakullemme ja tutkimme vihkot läpi. Arktinen Voodoo palkitaan voittajaksi, Haikkarit olivat toisena ja Grandesit komeasti prons-

Spine Magazine | 17

silla. Siirryimme Antin luokse juhlistamaan hienoja palkintosijoja, bondaamaan ja muistelemaan menneitä.

Aamu saapuu, starttaamme kohti kotia, otan flunssan, makaan muutaman päivän sängyssä ja lasken pisteet uudestaan.

Hetkinen. Mitenkäs olinkaan laskenut pisteet meidän osalta yli kahdellasadalla pisteellä väärin… Pikayhteys muihin: Jymyyllätys! Voittaja on Highway Burns! Piste-eroksi meidän ja toiseksi tulleen Arktisen Voodoon kanssa kertyy maagiset 50 pistettä – eli yhden tatuoinnin verran!

Pahoittelut kaikille, joita väärin lasketut pisteet satuttivat.

Kiitos kaikille, jotka meidät majoittivat, ruokkivat, juottivat tai millä ikinä tavalla auttoivatkaan. Apunne oli korvaamaton! Soosoo sille, joka nyysit Grandesien paidat ja kassit Joensuun keikalla.

Palautuksesta luvassa palkkio.

”Toivon todella, että ihmiset ottaisivat tourielämän rohkeasti omakseen ja kokisivat tämän sydämen pakahduttavan tunteen siitä, kuinka millään muulla kuin tourilla ei ole väliä.

Se on hieno tunne.”

Nyt kun touri on koettu ja konsepti testattu on palautteen aika.

Tehtävävihko oli varmasti monena hetkenä taakkana, mutta useimmiten siitä oli iloa. Sen ansiosta pääsimme juuri siihen samaan yhteisöllisyyteen, mihin skedetoureillakin pääsee. Tourista tuli ikimuistoinen.

Toivon todella, että ihmiset ottaisivat tourielämän rohkeasti omakseen ja kokisivat tämän sydämen pakahduttavan tunteen siitä, kuinka millään muulla kuin tourilla ei ole väliä. Se on hieno tunne.

Arvelin, ettei tämä tähän jäisi, mutta en arvannut, että näin nopeasti palikat liikkuisivat. Voodolaisten Tuomakselta tulee heti maanantaina seuraava viesti: ”Ollaanko selvitty? Mie en.

Masentaa hieman. Elikkä täytyy alkaa puukkaan seuraavaa kiertuetta. Toukokuu ois kaikille sopiva. Koitetaan saaha 6–10 keikkaa.

Inari–Rovaniemi–Oulu–Kuopio–Jyväskylä–Tampere–Hämeenlinna–Hyvinkää–Helsinki–Turku vois olla alustava. Dokumentin tekijäkin on.”

Käppi-ilmiö on syntynyt.

Pisteet: 1. Highway Burns, 625 pistettä 2. Oskari Heikkinen & Arktinen Voodoo Orkesteri, 575 pistettä 3. J. Kiesi Grandes, 220 pistettä

Tsekkaa: pelimannit.blogspot.com www.spinemag.com www.facebook.com/highwayburns www.facebook.com/oskari-heikkinen-arktinen-voodoo-orkesteri www.facebook.com/randesit

18 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Sun Angle INTERVIEW Alan Grosvenor | PHOTOGRAPHY Todd Walberg

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 19

Sun Angle is a band from Portland Oregon, a city famously known for having more breweries than any other city on Earth. This is a good thing because Sun Angle are a true party band in its best form. Â Their live shows are a cyclone of sweat, sound, dance, tequila, pot smoke and ultimate freaking out. Sonically reverbed guitars, spastic hyper-fast drum beats and hypnotic trance like bass lines swirl together in a beautiful frenzy making you shake and smile.

Sun Angle is Charlie Salas Humara (guitars and vocals), Maruis Libman (bass), and Papi Fimbre s(drums). Their new album Diamond Junk is available on New Moss Records and was recorded in a cabin in the mountains near Mt Hood, Oregon. It is an amazing pop record. It is an amazing psychedelic record.

It is an amazing party record. It is the record you should be listening to right now.

Spine Magazine sat down with Charlie Salas Humara over some margaritas at the famous Bunk Bar in Portland Oregon to discuss recording, record labels, and John Carpenter films.

You have been playing music with Maruis for a long time. How did Sun Angle start, and how did you get Papi?

- Maruis and I were in a band called Astrology, and it was more of a post-punk band. That broke up because we didn't like it as much, but we wanted to keep doing something. Sun Angle actually started with me and this other guy for fun, it was actually two drummers at first. We invited Papi to be in the band. So it was two drummers and me, and I said I may as well get Maruis and have a bass player too. So we got Marius and once that happened and the whole band was settled, the other drummer Andy quit. Â That is when Sun Angle really started, started getting more psychotic sounding. It was more like a dance band before, and then Papi came in and gave it more of and edge and sped it up quite a bit.

That's how that worked.

He is hyper!

- Yeah, he is hyper. Tempos went up quite a bit.

20 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

”What happened was Panther was a duo, and the booking agent was a drug addict and he messed up and just booked me the ticket to Finland.

I was like “I just can't go by myself.

That doesn't make any sense.” So I had to fucking cancel.”

I remember you saying you were touring with a band and you were supposed to go to Finland at some point?

- Oh yeah. That was with Panther (Charlie’s old project). What happened was Panther was a duo, and the booking agent was a drug addict and he messed up and just booked me the ticket to Finland. I was like “I just can't go by myself. That doesn't make any sense.” So I had to fucking cancel. It was Finland and it was also Denmark. I had to cancel both shows and I was super bummed out.

Have you toured Europe before?

- Yeah, Panther toured Europe before. We did twice in the UK, and then we did full mainland tour the next time.

When you did the Panther video for “You Don't Want Your Nails Done”, who did the concept? (see the video here: http://www. whiteyfilms.com/panther.html) - It was all Whitey (McConnaughy). I think he designed the whole set and did everything and just sat there and meticulously cut cardboard out and stuff. I did nothing. I showed up and it was all done. And I felt like I wanted to complain because it took 12 hours to do the video, but they had worked on this video for a week and a half before hand. I can’t believe how much time they put into that thing.

Is it true that when you come out of the cardboard box at the end of the video, and you are standing on the street, that a woman really gave you a dollar?

- Yeah, a woman gave me money. A couple people gave me money.

I just crawled out of the box and people just started giving me money. Which tells you a lot, that you could probably make some good money doing that.

More money doing that than being a musician?

- Oh fuck yeah! For sure. More money panhandling than being a musician, easily. (laughs) When you made the Sun Angle record, you made it in a cabin in the woods up in Zig Zag Oregon, up by Mt. Hood. What was it like making an album in that setting? Was it beneficial? Did you get to freak out?

- It was pretty fun. We just basically got there and had all our songs, and then we decided just to get the songs out of the way.

Then we would take dips in the hot tub and go swim in the weird creek, and then we would come back and record more songs. After we were done with the songs we had already written, we decided to take two days to improvise, and just jammed and drank a whole bunch and took drugs and stuff. It was pretty fun. Yeah, I mean, I think it’s better to have a plan. We didn’t necessarily have a plan, it was still fun.

Was it winter?

- No, it was warm. It was summer, I think it was a warm spell because we would jump in the hot tub and jump in the creek, like this cold ass creek and climb through the woods and just get weird.

I think it’s the best thing ever. It’s like, why go into a studio if you can be in a cabin in the woods and relax and just have it be your buddies and not worry about a really sterile studio experience. I mean, sometimes you can go to a cool studio if you got the money,

TALES FROM THE DEEP END

and if it’s like a really beautiful studio maybe you can relax. For a band like us it just makes more sense. I would rather have it sound a little bit more lo-fi and have the vibe be cooler than have it hi-fi and then have it sound rigid.

What is it like being a band in Portland right now?

- I think it’s good for us because we are so different from everybody. Ya know, everyone’s kind of doing indie rock, everyone is so genre-specific. So it’s nice for us because people are like “whoa, what are these guys doing? This is crazy.” Really we are not that crazy. We are taking from things that we love like SST, Pink Floyd, Cumbia music, whatever. I think Portland has been built on so much indie rock that people are really confused by us sometimes.

I think we are sometimes refreshing to certain people because it’s not so indie rock. I think it’s been working for us slowly, which is good. But, there are a lot of good bands in Portland though.

Are you going to tour again soon? Didn’t you just go to California in the summer?

- Yeah. We did a California tour, it was horrible. The shows were awful. I think we just found a booking agent, so we are going to try and do another one. Maybe she will book us a US tour or something. She books more like psychedelic stuff, so I think that might be a better fit. We’ll see.

How did you meet Marc and Jessica from New Moss Records?

- They just approached us out of the blue and said they were starting a record label and wanted to release it. And they were so into us that it was just hard not to really. You know what I mean? It was like, ok, maybe we can search and search and get out by some label

Spine Magazine | 21

that might be a little bigger, and who knows, maybe we might have been lost in the shuffle? Or we could have these young people who really care about shit and who would work really hard for us, and it would be more like a family and just go with them because of that.

And it’s been really great, super beneficial for us because they’ve worked really hard. Ya know, we’re selling records old school style, like doing the work and playing the shows and doing the mail order. Super fans, there is no riff raff. The records we sell are to people who like it. The album was a small run, I think we pressed 350 records and 500 CD’s and 300 tapes. It was perfect. The label cares about us. They are always asking what’s going on and they come to every single one of our shown and sell records. It’s pretty perfect, they are such awesome people.

What is your favorite movie?

- Man, right now off the top of my head I would say They Live (laughs). It’s so good! Actually, I just saw that movie for the first time since I was a kid like maybe six months ago, didn’t understand it then, but that movie is mind blowing.

Maybe the best movie ending of all time?

- It’s so good, right? This last time I watched the movie that ending came and I just stared at this blank screen for like three minutes, like what? Really?

Go listen to Sun Angle at Facebook.com/sunangleband and a www.newmossrecords.com

22 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 23

kDANNY7&w* a 6LARSENl Danny doesn't only unleash his creativity on a snowboard.

He's also possessed when it comes to drawing.

INTERVIEW Pauli Kervinen | PHOTOGRAPHY Gro B. Larsen

Can you give a short introduction of yourself ?

- My name is Danny, a man older than I used to be, still claiming to be 666 years old. I grew up in the forest outside of Oslo next to a small hill, similar to Talma except for the fact that it had strict ”nojump” policy so we learned to make the most of the icy bumps we had. I’ve been drawing since I could hold a pen, and now I work as a professional snowboarder with a overwhelming interest in what some might want to call art.

If you had to label yourself as an image maker, what would it be: artist, illustrator or even a graphic designer? Or something completely different?

- I actually have no idea. People have called me an artist, illustrator and designer, but I’m having a hard time labeling myself like that.

I just love to draw. The lack of any type of education around this is why I just do what I do without having the right word for it. Recently I learned that I work with pointillism, I just call it drawing

with dots. Drawing is just something I have been doing by myself, almost like a type of meditation.

Do you have any favorite artists? Or is there a certain period of art you’ve fond of ?

- I love it all, but at the moment I’m a bit more drawn towards romanticism. The beauty of exaggerated everyday situations within grand nature strikes a nerve with a nature boy. When it comes to favorite artist it changes all the time, but I think Gustave Doré, Claude Monet and Theodor Kittelsen would be among my favorite artists.

What’s great about them?

- Tough question which I have no good answer for, but I guess what makes any artist good is that they manage to produce something that brings out certain emotions and feelings. All these guys manage to portray an atmosphere that you somehow recognize,

24 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

but still feels very strange, almost mystic.

Is there any Finnish artists or bands you like?

- This sounds like a big suck up, but I’m a fan of Jari (Salo). Besides that I’m a metal head so naturally both Children of Bodom and Finntroll are bands I’ve spent a lot of time listening too. But I think my favorite Finnish act has to be Hanoi Rocks. Fredu Sirviö introduced me to them back in the days and I’ve been a big fan ever since, I even sported a Michael Monroeish hairdo for a while.

Yeah, it looked just as dumb as it sounds.

You mainly do drawings, although I’ve seen your photography as well. Do you work in other mediums?

- I paint a bit as well, mainly aquarell with the occasional attempt at oil and acrylic, but ink and paper is definitely my favorite. When it comes to photography I try to experiment, trying to capture a different reality. Seems very out-there hippie-talkish, but I love that you can tweak what’s happening to show a different perspective with photography. You can turn an everyday situation into whatever you want, either it being super-happy or super-creepy.

Have you done any comics? Your characters would work magnificently in a comic.

- No comics in the traditional sense, but I have sketchbook with me where I do small cartoonish sketches about funny stuff I see around me. There is so much stuff that goes down all the time if you just take a look. Pointing it out and exaggerating it a tiny bit is pretty fun. But comics sounds like a good idea, I’ll just have to figure out how to be funny.

Has Norwegian folklore or just being from north influenced you?

- I guess the fairytales are a result of the North, so I would say both. The darkness and nature has definitely shaped us up here, and I feel that the folklore has strong links across the borders. Like I mentioned, I grew up in the woods where I would walk to school in the dark while or imaginations would run wild, thinking we saw wolves, trolls and witches all over the place, haha. I’m nothing more than a result of my surroundings.

Jamie Lynn’s riding and artwork were a huge inspiration for me in mid 90’s. I guess he’s had some influence on you, too? Is there other artist involved in snowboarding whose work you like?

- Jamie Lynn has been one of my favorite personalities in snowboarding since the day I started as well. He had the coolest style and I loved the fact that he was an artist. I remember getting one of his first pro boards, and trying to paint the way he did. I still try to do my methods like him, and I got a Jamie Lynn coffee mug which I love to sip the darkness from while drawing. I also love Robin Bankz, Michael Hakker, David Benedek and Nick Dirks stuff. I’m sure there are tons of people I’m forgetting now, sorry.

David is on another level though, he’s like a modern renaissance man.

How has your artistic style evolved over the years?

- It’s an ever-changing process, personally I don’t really see any big difference. Of course I think I know more about how to draw stuff, but still I feel like I start on scratch every time. The biggest difference is that stuff just takes way longer to do now, but that’s because I managed to come up with the idea that I should draw only using 0,1 pens. Not the smartest idea, but I like it. Back in the days I was thinking a bit more vectorish, if that makes any sense.

I was more into bigger and bolder lines, shapes and areas whereas

Spine Magazine | 25

now I’m obsessed with details. Details have always played a big part, but it’s more extreme now I think. Damn… that made me just fear the future a bit, I’ll never be able to finish a drawing.

Do you usually have a clear concept in mind when you start to draw? Or is it more based just on intuition?

- I usually start with a vague idea, draw for ages and then come up with a better idea when I’m close to completion. I’m happy about the fact that I have finally figured out this about myself so it doesn’t come as a surprise. I also tend to choose an idea that allows me to change the motive as I go along.

“I usually start with a vague idea, draw for ages and then come up with a better idea when I’m close to completion. I’m happy about the fact that I have finally figured out this about myself so it doesn’t come as a surprise.”

You’ve been involved with some K2 snowboard graphics in the past years. Can you tell a bit of the process designing them?

- It varies from year, but it started with the K2 Happy Hour I think.

I just did a bunch of funny small sketch drawings that I sent them, not really sure what we were gonna use them for. But the head designer had the idea of just doing a board with a bunch of fucked-up drawings from whoever wanted to contribute, and I guess I turned in shitloads. They were all stoked on the drawings so they ended up being the main graphics for the board. The boards sold quite well so they got me to do more and more graphics, and now it’s a natural part of our relationship. Basically I get a board line that I come up with an idea for, then I draw it. Not a very interesting process really, haha. But there is more stuff coming: stuff with more of a concept and an idea rather than just a drawing.

I loved the poster you did for The Last Ones, Videograss’s new movie. How did that process work?

- Like with anything else, it started with a completely different idea. I drew up some early sketches that I threw back and forth with main Videograss man, Justin Meyer. The whole idea behind the title is that we represent a type of snowboarding we feel, basically like dinosaurs refusing to die. No disrespect to DWD (Dinosaurs Will Die snowboards) by the way, haha. In the end, he let me do whatever I wanted, and I basically got the idea of doing a “don’t fuck with us” drawing, and I have always been a sucker for banners wrapped around stuff. I think a good way of putting it is that it developed along a natural path for me. Don’t fuck with us, we’re scary living dinosaurs, and then I felt like we needed a black metal inspired logo consisting of the names of everyone involved “because together we are Videograss”. Cheezy, but that’s how I come up with ideas, haha.

I miss the graphics of early and mid 90’s. I might be glorifying the past, but graphics back then were more bold, fun, rebellious and

26 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

surprising. They felt more meaningful. What do you think about current snowboard graphics?

- Board graphics have been very boring after 2000 something, and I’m sure it came with the growing popularity of snowboarding that meant involvement from more “professional” people from outside the scene. I have a loosely based theory, developed after several meetings with design and sales people, that statistics are like kryptonite to interesting stuff. Statistics tell you what people want, and what they buy. Sure, it’s a safe and good way to keep sales up but you’ll never come up with something new and exciting because you’ll just continue doing small tweaks to what has already been done. On the other hand, I feel like we’re entering a new era where we are getting really cool stuff. Maybe it’s because of the dip in sales and people realized you have to come up with something that get people excited again. We’re on our way to taking snowboard back!

Do you have an all-time favorite graphic?

- Peter Line’s rainbow board. So simple, so gay, so great.

Yep, that’s an amazing board. Are there similarities in snowboarding and creating art? Both require some sort of creativity – is it possible to compare them?

- I think snowboarding should be compared with art, at least that makes way more sense to me than calling it a sport. The most boring part of snowboarding is when people practice a set of tricks and do them over and over on similar park jumps or rails in a contest. I can’t help to compare it to a karaoke contest or those connect the dots drawings. The most interesting part is when you see someone come up with something new, even if it’s the simplest trick. If you manage to do something that makes people stop and think “I wanna try that” I feel you’re doing it right in snowboarding. The equivalent in art would be doing something that makes people stop for a second and just letting it sink in. It’s all about giving people a different perspective and producing something interesting.

You’ve also done album artwork, beer labels, even some tattoo designs and what not. Is there a particular thing you enjoy illustrating the most?

- No, it’s all cool, and everything got it’s set of challenges, but I remember loving doing that beer label. The balance between set-rules, in my mind for what a beer label needs to contain, the symbolism behind everything and then how it will end up looking on a bottle was pretty fun. The label should really show what kind of beer it is, something most labels fail to do. This was supposed to be homemade hobby-brew, with small emphasize on professionality. Even better was that I got a case of beer, they make a pretty decent IPA. Are there still some dream cases you’d like to illustrate or design?

- I love wine and coffee, and would love to have illustrations for something like that. Would be pretty awesome, haha.

Have you thought about being a full time artist/illustrator/designer after your full-time shred days?

- Yes, it is definitely an idea that sounds interesting. It’s pretty crazy hearing people asking me this, because I still look at it as just me drawing, pretty much like my snowboarding. I have never seen myself as a pro snowboarder. I’m just a guy that snowboards, and I’m just a guy that draws. But who knows, I’ve been lucky enough to get to work with something I love, and I think that’s what you

always should do.

Good illustrators have a recognizable and original style – you clearly have one. Still, do you ever feel “caged” by your style?

- Thanks! Styles develop over time, so I don’t feel caged in any sort of way. I do my thing, and at the moment this is what it looks like.

The only times I feel “handicapped” by my style is when I see how much time it takes to get stuff done. I love the look, feel, limitations and possibilities of dot work with ink, but it takes a fucking lifetime to do everything.

You mainly use two different styles. There are these cartoony characters with “normal” linework and pointillism, in which you referred earlier.

- They work as relief for each other. When I’m tired of doing these very detailed landscape drawings I do cartoon drawings for a while, it just feels like getting a glass of water after being thirsty for a while. And the same goes for when I have been doing those cartoon drawings. Then it feels like getting some proper food after only eating candy. I guess it also depends very much on my mood and whatever I might listen to. The darkest detailed stuff comes when the darkness hits Scandinavia and more and more black metal starts streaming out of my speakers. That’s also the reason for why I do more funny cartoon stuff for K2. Their deadline is in the spring, so I’m more cheerful then, haha. I draw what strikes a nerve with me and growing up in the 80’s definitely leaves its traces. I grew up in a time where metal was on the top 20 lists, and I’ve been wearing skull t-shirts since before I even knew what puberty was, so it’s just heavily embedded in the way I think. I don’t really think about it being two different styles really, they are two sides of me, and you’ll find humor and darkness in both drawings, even thought they might not be too easy to spot for everyone.

“The darkest detailed stuff comes when the darkness hits Scandinavia and more and more black metal starts streaming out of my speakers.”

Black metal inspires you. Do you think about the ideologies behind the music? You know, the problem of separating form and content. Does it matter what the artists, in any artform, beliefs or their intentions are, if the actual artwork is “good”, “beautiful” or “touching”?

- I absolutely love black metal, everything about it, but I don’t pay attention to all that silly stuff. I’m all for the individuality aspect of black metal, the “be what you can be” thing, but I mainly ignore the intolerance stuff. Not a big fan of organized religion, but not a big fan of anti-religion either. I think people should be able to do what they do, and believe what they believe. That’s also why I have no problem listening to artists that have a completely different view on stuff than me. You should be able to separate art from person’s ideas, even if their ideas are portrayed in their art. It almost seems like people are afraid of adopting these ideas if they hear them too much, which is pretty nuts to me. I know what I stand for, and listening to people preaching intolerance won’t change my core values.

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 27

28 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 29

“I’m all for the individuality aspect of black metal, the ‘be what you can be’ thing, but I mainly ignore the intolerance stuff. Not a big fan of organized religion, but not a big fan of anti-religion either. I think people should be able to do what they do, and believe what they believe.”

Is there any symbols or imagery that you wouldn’t use?

- In theory, no. But naturally I wouldn’t blatantly use something that would easily be taken the wrong way immediately. Take symbols misused by the nazis for instance. It annoys the living crap out of me that all these great symbols that have been used throughout history to add meaning to people’s lives now have been reduced to a symbol for nazism. So basically that’s where I feel like I’m forced to draw the line, even though I’m pretty irritated by it. I’d love to use these symbols but I know the only thing people will see is nazism. Besides that I’m not too big of a fan of using sexual imagery. I think it’s often an easy way out, cause people got a fucked up relationship to sexuality and it’s easy to play on. I’ll use nakedness if it says something more than just “here you go, some boobs”. What makes a symbol unusable to me is if it clearly will be misunderstood. What makes a symbol that will be misunderstood usable again is if that misunderstanding is based on ignorance.

Since the metal influences are strong in your work, there are a lot of symbols of death, isolation, sorrow and the grim side of life. Do you process your feelings and relation to these things with your artwork? Is there a “bigger” thing you want to communicate

than just drawing visually arresting images?

- Not consciously, but who knows what is going on down there in the deepness of my sub-consciousness. I was actually thinking about it the other day, and I think one thing I often work with is the irrational fear of the inevitable, namely our death. We’re terrified, but it’s actually pretty silly because we’re all gonna die.

It’s the most natural thing in the world yet it scares the crap out of us. I guess it’s this fear of both the unknown and knowing the truth that drives my artwork. There’s no point of being scared, just fuck with it and have a good time while it lasts.

That’s about it. Any last words?

- Live life like you’re gonna die, because you’re gonna. - William Shatner.

Thanks a lot Danny!

- Thank you Pauli!

Check Danny's work online: dannylarsen.no

30 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Steps

– Puhtaamman lajin puolesta TEKSTI Sten Smola | KUVAT Ahriel Povich

Lumilautailu on luontoon nähden hyvin hankala laji. Jokainen laskija haaveilee tuoreesta puuterista ja koskemattomista rinteistä. Ihailemme vuosittain uusien elokuvien uskomattomia linjoja Alaskasta tai Japanista, mutta harvoin pysähdymme ajattelemaan miten paljon näiden pätkien kuvaaminen kuormittaa luontoa.

RIDER:

Sten Smola

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 31

84 | Spine Magazine 32

TALES FROM THE DEEP END

LASKIJA

Sten Smola

TALES FROM THE DEEP END

Helikoptereilla vuorille pörrääminen ja ylipäätään kohdemaihin matkustaminen kasvattavat hiilijalanjälkeä enemmän kuin todellisuudessa olisi tarvis. Mutta siitä huolimatta, lähes jokainen tarttuisi mahdollisuuteen päästä näihin maisemiin laskemaan edes kerran elämässään, ja mieluiten niin ettei jalkapatikointia tarvitsisi harrastaa. Kuka ei tahtoisi sanoa täydellisen laskun jälkeen "Beam me up Scotty?".

Yleinen suuntaus on lautailussa on selkeä: kovempaa, pidemmälle ja isommin. Helikoptereilla pörrääminen ja moottorikelkoilla kruisailu on ilmiö, joka ei ole ekologisesti kestävä, sillä jokaisen laskijan tulisi pitää oma hiilijalanjälkensä mahdollisimman pienenä. Lajimme on hyvinkin riippuvainen vuorista, ja eritoten lumisista sellaisista. Näin ollen oma harrastuksemme tulee kärsimään (tietenkin kaiken muun ohella) ilmaston lämpenemisestä kaikkein eniten. Viime vuosina havaittavissa ollut jäätiköiden lumitilanteen huononeminen, myrskyt ja hurrikaanit tarjoavat maistiaisia siitä, mitä tuleman pitää, jos emme muuta toimintatapojamme. Alpit ovat erittäin herkkä ekosysteemi, josta on jo nyt nähtävissä ensimmäiset merkit ilmaston muutoksesta.

Voiko lumilautailua edes harrastaa luonnon ehdoilla? Ride Greener -organisaatiomme yhdisti voimansa muutaman laskijan kanssa ja yritimme tehdä mahdottomasta mahdollista. Tavoitteemme oli tehdä laskuelokuva kuormittamatta luontoa liikaa.

Tahdoimme näyttää nykyajan elokuvatuotannoille, että materiaalia on mahdollista saada ilman hirveää vaikutusta ympäristöömme. Kuvausten kuluessa kiinnitimme todella paljon huomiota hiilidioksidipäästöihimme ja pyrimme pitämään ne niin alhaisina kuin vain mahdollista. Näin ollen hyllytimme kuvauskalustostamme heti kättelyssä lentämiset, helikopterit ja moottorikelkat.

Kuuden kuukauden, tuhansien askeleiden, litrojen hikivirtojen ja äärettömän kylmien telttaöiden jälkeen meidän oli pakko myöntää, että tehtävä oli lähes mahdoton. Jopa junat ja bussit kuormittavat luontoa. Ja jos joku lähtee yrittämään samaa, tulee ihmiselle jossain vaiheessa vastaan hetki, jolloin mukavuudenhaluisuus voittaa kurjuudessa vellomisen.

Huolimatta siitä, että projekti oli todella raju, se avasi silmämme. Talviurheilua voi harrastaa myös itsensä likoon laittamalla.

Kun seisoo vuorenhuipulla useiden tuntien kiipeämisen jälkeen, tuntee todella tehneensä jotain laskunsa eteen. Jännittävät illat ennen tulevia haikkauksia, tärisevät polvet ennen tuntemattomaan mäkeen droppaamista ja adrenaliinipiikki ensimmäisten käännösten kohdalla – ja helpotus, kun pääsee alas turvallisesti.

Kaikki nämä kokemukset mitä jaoimme elokuvan kuvauksissa loivat meille äärettömän tiiviin ryhmähengen ja eräänlaisen tasapainon ympäristömme kanssa.

Elokuvaprojekti osoittautui meille askeleeksi eteenpäin. Askeleeksi kohti puhtaampaa tulevaisuutta ja maailmaa saastuttavien koneiden hylkäämistä. Vaikka etenimme nyt vähän, on edessämme vielä lukematon määrä askeleita käveltävänä, jotta myös tulevilla sukupolvillamme on luontoa minkä parissa elää ja kokea.

Lisää Ride Greener projektista: www.ridegreener.com Steps Elokuva: www.stepsfilm.com

Spine Magazine | 33

”Kuvausten kuluessa kiinnitimme todella paljon huomiota hiilidioksidipäästöihimme ja pyrimme pitämään ne niin alhaisina kuin vain mahdollista. Näin ollen hyllytimme kuvauskalustostamme heti kättelyssä lentämiset, helikopterit ja moottorikelkat.

Kuuden kuukauden, tuhansien askeleiden, litrojen hikivirtojen ja äärettömän kylmien telttaöiden jälkeen meidän oli pakko myöntää, että tehtävä oli lähes mahdoton.”

FAKTAA: • 50-minuuttinen dokumenttielokuva • ”ensimmäinen ekologinen lumilautaelokuva” • kuvauksissa liikkumiseen käytettiin pääasiassa julkisia kulkuneuvoja ja jalkoja • Stepsin hiilidioksipäästöt 1,85 tonnia CO2 • talviurheiluelokuvan keskimääräiset hiilidioksidipäästöt 50–60 tonnia CO2, eurooppa laisen hiilidioksidipäästöt vuodessa keskimäärin 9–11 tonnia CO2

LASKIJAT:

Martin Nellen, Reto Knutti, Rene Estemann, Reto Kestenholz, Sten Smola, Raphael Imsand, Frederik Kalbermatten, Martin Seiler, Sebastian Bumann, Jurek Ruppen, Levi Luggen, Piers Solomon ja muut

34 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

JEIJJO & NUPI TEKSTI Juho Haapalainen | KUVAT Kalle Tarkiainen

TALES FROM THE DEEP END

Introdyyssön: Olarin syövereistä on vuosikymmenien ajan ponnistanut suomirap-skeneen toinen toistaan aitopäisempiä* artisteja kuten Raimo, Edu Kehäkettunen ja Davo. Olariräppi tunnetaan rivoista läpistä ja maanalaisesta meiningistä, tarkoittaen sitä, että tätä musagenreä ( ja kyllä, sanon Olariräppiä omaksi musagenrekseen) ei valtavirtamediossa pääse paljoakaan kuulemaan – olkoon kappaleet sitten miten suosittuja tahansa. Pyllyseksi, päihteet ja yleinen kurittomuus kun sattuvat olemaan aiheita, joilla ei välttämättä avata ovia radiosoittoon saatikka paistatella päivälehtien sivuilla. Mutta ei se taida olla tämän genren edustajien pääasiallinen tavoitekaan.

Vanhemman koulukunnan Olari-räppääjät ovat saamassa rinnalleen uusia lupauksia seuraavan räppisukupolven puskiessa pinnalle. Eräs tuoreimmista Olari-kokoonpanoista on Jeijjo & Nupi. Alle vuosi sitten debyyttialbuminsa julkaissut kaksikko on nopeasti kerännyt huomiota aina ug-rap-foorumeista, Hesarin levyarvosteluun ja Me Naisten noteeraukseen suomirapin lupaavina tulokkaina.

Spine Magazinen liikkuva reportteripari kävi tapaamassa Jeijjoa & Nupia Espoon Olarissa, miesten kantakapakassa Davistossa, joka on sportbar-tyyppinen ratkaisu Olarin ostarilla. Tunnelmaltaan hieman antifeministiseen kuppilaan on haastatteluiltana kertynyt Olarin kermaa päihtymään ja seuraamaan jalkapalloa.

Tripla Kuutamolla -festivaalit ovat alkamaisillaan naapuriravintola Kuutamossa, jonne toimituskaksikonkin on tarkoitus päätyä aistimaan illan keikkatunnelmia. *aitopää = henkilö joka toimii omien aatteidensa mukaan, välittämättä ulkopuolisista vaikutteista (Doctor D. Habahab) Hyvät naiset ja herrat, Jeijjo & Nupi J = Jeijjo N= Nupi First things first. Jeijjo ja Nupi, mistä erottaa kumpi teistä kumpi.

J: Nupi on toi tatuoitu ja lihava, haha.

N: Jeijo taas on se ei-tatuoitu ja lihaksikas…

Spine Magazine | 35

Asia harvinaisen selvä, eli ei. Miten teidän tarina sai alkunsa?

J: Lyhyestä virsi kaunis. Tavattiin tässä Olarissa koulussa ollessamme ja oltiin molemmat tehty vähän musaa omilla tahoillamme. Nupi on itse asiassa ihan levyttänytkin tossa kakstuhattaluvun alussa! Aluks duunattiin omaksi huviksi parit värssyt, mutta frendit sitten piruvie alkoivat vaatimaan lisää biisejä. Siitä se kai alkoi rullaamaan...

N: Jeijo on enemmän ollut se musikaalinen pimputtelija meistä.

Mä taas oon keskittynyt lähinnä tohon suunsoittoon.

J: On ne meikänkin pimputtelut vähän jääneet. Ennen tuli soiteltua kiipparia ja tehtyä biittejä, mutta nykyään meikäkin keskittyy lähinnä tohon suunsoittoon. Meillä on tällä hetkellä niin kova tuotantotiimi takana, ettei siihen kannata mennä väliin sotkemaan.

Toki hyviä sämplejä heitellään aina tonne studion suuntaan.

Okei. Ketä kuuluu teidän tuotantotiimiin?

J & N: Seyed Sami (Raiteen CEO) duunaa eniten meille noita biittejä. Yleensä kuorrutetaan ne DJ Tatc:n kovilla raaputuksilla a.k.a skrätseillä. Ens levylle on tulossa messiin tuottamaan vanha tuttu Mansesterista, eli Talkbox-Guru 6mäki, joka on tuttu mm. Hanen & JokuRoti-porukoiden kipaleista. Toki täältä Espoon suunnaltakin löytyy kovaa tuotantoa, esim. Rexona istuu tossa viereisessä pöydässä ja BJD on taas aktivoitunut.

Jaahas. Rap-artistit tarjoilevat toimittajapololle kovalla tahdilla sen verran eksoottisia artistinimiä, että nyt joudutaan turvautumaan vanhan luottopelaaja interwebin tukeen. Raide on yhtä kuin puhemusiikkilevy-yhtiö nimeltä 3rd Rail Music, jonka kautta miehet julkaisevat musiikkinsa. 3rd Railin tunnetuimpiin artisteihin kuuluvat mm. Petos, Jontti ja Og Ikonen. Levylafkan CEO eli Seyed Sami (rap-aliakseltaan Seyed-Ali) on tuttu mies mm. yhteistyöstään Hanen ja Sopan kanssa, sekä useista Olari-kollaboraatiosta. Rexona on ainakin maailmanlaajuisesti tunnettu deodoranttibrändi ja ilmeisesti tekee myös musiikkia.

Kajaanilaislähtöinen Dj Tatc on myös ”Raiteen” artisteja. Hänen työnkuvaansa kuuluu vahvasti niin levysoittimet kuin myös raplaulanta. BJD on pitkän linjan rap-muusikko ja tuottaja, jonka sanotaan olevan yksi Olari-undeground-skenen alullepanijoista.

Lähde: internet

36 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

"Olarilaista, ehdottoman maanalaista" -E. Kehäkettunen Noniin, asioiden selkiinnyttyä voimme kenties edetä haastattelussa. Miten olette päätyneet 3rd Rail Musicille?

J & N: Pyydettiin ensin päästä Raiteen studiolle nauhottelemaan.

Kun oltiin saatu pari biisiä valmiiksi, niin ne halusivat julkaista meidän koko levyn. Ja ilmeisesti siellä joku tykkää meistä edelleen, koska ne haluu meidän seuraavankin levyn julkaista.

Teidän debyyttialbumi Kootut Selitykset julkaistiin joulukuussa 2012. Millaisen vastaanoton se sai? Onko seuraava jo työn alla?

J: Yllättävän hyvän vastaanoton! Alan medioista saatiin Redrumilta (Suomalainen rap-musiikkiin erikoistunut webportaali) ihan 5/5, mitä ei ihan joka kuukausi näe. Myös Hesari arvosteli levyn ja piti meininkiä hyvänä. Olihan noita arvosteluja muitakin, eikä kukaan lyttyyn ainakaan haukkunut. Ihan hauskaa, että saatiin noinkin paljon huomiota ja jengi diggaili. Tärkeintä toki on, että frendit diggailee. Täällä Davistolla sen tärkeimmän palautteen saa. Tuo eka levy taitaa olla loppuunmyyty eli levy-yhtiökin on varmaan ihan tyytyväinen. Tosin ei sitä painettu 500 kappaletta enempää. Seuraavan levyn teko on jo aloitettu, ja pari kolme biisiä on jo valmiina. Levyn ekana työnimenä oli Alkoholilla oli osuutta asiaan, ja nyt ollaan päästy jo toiseen työnimeen Toiselta planeetalta, koska sitä se tulee olemaan.

N: Tokasta levystä tulee kyllä edeltäjäänsä paljon parempi. Se ei välttämättä ilmesty tämän vuoden puolella. Ehkä ensi vuoden alusta. Sellanen paljastus voidaan antaa, että paljon tullaan kuulemaan vanhoja Olari legendoja ja muita 3rd Railin artisteja.

Ainakin kännipuheita on ollut sellasesta.

Kännissähän sitä on ihminen rehellisimmillään! Kuka olisi aivan ykkösnimi saada levylle mukaan?

J & N: Ostarin rokkitähden eli Raimon visitointi olisi se kaikista suurin kunnia. Varavaihtoehtona Tommi Läntinen.

Millainen on Jeijjon ja Nupin levyntekoprosessi?

J: Jotkut tutuistakin puhuu tuhansista tehdyistä biiseistä, joita pidetään varastossa. Me ollaan tehty pari kolmekymmentä biisiä sillä periaatteella, että sitten kun biisi tehdään niin se kanssa tulee levylle. Ei me todellakaan eletä tuolla studioissa.

N: En mä ainakaan kirjoittele kotona mitään riimejä. Sitten kun joku meistä keksii biisille aiheen, on meillä yleensä jo biitit valmiina ja mietitään mihin biittiin aihe sopisi. Läpät tulee sitten ittestään. Joskus biisin tekoon menee viikko ja joskus kuukausi.

J: Läpät tulee kun ne on tullakseen. Jos oltaisiin viikko putkeen studiolla, niin kyllähän siitä levyn saisi aikaiseksi. Vähän eri homma vaan, pystyiskö sitä sitten kuuntelemaan.

J & N: Aika moni suomiräppäri tuntuu tekevän niin, että ne kirjoittaa koko ajan biisejä ja kierrättää niissä vanhoja aiheita. Silloin on vaarana, että biisit menee tasapaksuksi massaksi silleen ettei niitä enää erota toisistaan. Ei se varsinaisesti meitä mitenkään haittaa – onhan sekin varmasti hieno harrastus muiden mukana!

Mikä teitä motivoi tekemään musaa?

J: Ei tässä minkään listasijoitusten perään haikailla. Tehdään vaan musaa mistä itse tykätään. Tähän mennessä homma on rullannut eteenpäin omalla painollaan, joten jatketaan samaa rataa.

Molemmilla meillä on kuitenkin duunit ja opinnot kesken, joten katsotaan mihin tämä musajuttu kehittyy.

N: Tietysti jos jotain jää sukan varteenkin niin se on ihan jees.

Eli teillä hommat on vasta pääsemässä vauhtiin! Mitä muuten teette päivätöiksenne?

TALES FROM THE DEEP END

J: Noh, duuni on duunii.

Miehet eivät selvästi halua riisua liikaa mystiikan viittaa harteiltaan. Hyvä niin. Liika avoimuushan ei tunnetusti ole suomalaisen miehen pahe.

Pikkulinnut ovat laulaneet, että Me Naiset -lehti on noteerannut teidät nousevina suomiräppäreinä. Mikäs juttu tää on?

J & N: Haha, itse ei kuuluta lukijakuntaan, joten ei oltaisi moista edes varmaan bongattu ellei Nupin sisko olisi tuosta infonnut.

Lehden puolesta ei oltu yhteydessä meihin mitenkään. Ne vaan teki tuon jutun. Puumia on kyllä tuon jälkeen riittänyt, ja nehän on totta kai meidän tärkein kohdeyleisö. Mummotunneliin ei kuitenkaan ole vielä kysytty keikkailemaan.

Ketkä kuuluvat jätkien suurimpiin idoleihin? Mistä ammennatte vaikutteita musiikkiinne?

J & N: Olarista aika pitkälti noi vaikutteet tulevat. Jotain jos mainitaan niin Notkea Rotta, Petos, Jontti, Tulenkantajat, Raimo ja Tuomio & Kone ja niin edelleen. Toivottavasti saadaan näistäkin alan pioneereista monta mukaan fiittaamaan uudelle levylle.

N: Meikä on vannoutunut Detroit-fani niinku lätsästäkin näkee.

Spine Magazine | 37

Ulkomaisista artisteista tulee kuuneltua päivittäin Eshamia, Natasia ja Dice:ä. Ysärin west coast -jutut on myös sydäntä lähellä.

Tämä vaatinee taas hieman aukaisua. Internet, kerro meille: Esham on Detroitista kotoisin oleva räppääjä, jonka muusikon ura alkoi 80-luvun lopulla. Esham sekä toinen detroitilaisspittaaja Mastamind ovat yhdistyneet 90-luvun alussa Natas-nimiseksi kokoonpanoksi. Niin Eshamia, Mastamindia kuin Natas-kokoonpanoa yhdistää alagenre acid-rap, joka on yhdistelmä hiphop-musiikkia, death metal -sanoituksia ja LSDtrippejä. Dice-nimeen vastaava, myös Detroitista kotoisin oleva hiphop-muusikko on myös ysäriräppimiehiä. Lovely artist for our amusement!

Spine Magazine kävi tarkastamassa teidän Hustle HKI -keikan.

Lavalla näytti olevan tunkua ja meininki vähintään hämmentävää. Keitä teidän livekokoonpanoon yleensä kuuluu?

J&N: Meidän virallinen hypeman Yrjö Ossila a.k.a. Äidin uusi mies on usein sekoilemassa mukana. Kiireistä Ossilaa on ollut välillä paikkailemassa meidän kesätyöntekijä-"kosketinsoittaja" Hartsa. Molemmat ovat pitkän linjan Espoolaisia taiteilijoita.

Noista levylläkin fiitanneista Kädveyhän-jätkistä osa pyörii usein

”En mä ainakaan kirjoittele kotona mitään riimejä. Sitten kun joku meistä keksii biisille aiheen, on meillä yleensä jo biitit valmiina ja mietitään mihin biittiin aihe sopisi. Läpät tulee sitten ittestään. Joskus biisin tekoon menee viikko ja joskus kuukausi.”

38 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

mukana, kuten Latiksen Andy ja Sepe-Susi. DJ Iso-Jammu käy pyörittelemässä levyjä. Nämä nimet eivät varmaan aukea kauheen monelle, haha.

Haastattelutilanne on ei-niin-lähiögangsteri-toimittajalle elämys. Daviston kuhina kiihtyy, kun tuopit tyhjenevät ja lisää aurinkolasein, kauluspaidoin ja lippalakein sonnustautuneita asiakkaita lipuu sisään. Tripla Kuutamolla -festivaalin ja illan kattauksen tunnelma on aistittavissa. Joku huutaa taustalla: "Mua vituttaa, etten voi lyödä enää Skandaalii turpaan. Ootko nähny sen kuvan? Se on ihan vitun iso jätkä nykyään!". Haastattelutilanne hairahtaa hetkeksi kehonrakennuksen älyttömään maailmaan.

Palataanpa asiaan. Kertokaa tähän väliin joku mehukas keikkamuisto.

J & N: Kerran oltiin tosiaan sen verran liekeissä lavalla, että vaahtosammutin oli tyhjennetty sillä välin keikkapaikan bäkkärille.

Siinä tuli seuraavana päivä vähän soittoa meille, että minkälainen homma. Lavalla on tapahtunut myös hypemanien puolesta jo ehkä vähän liikaakin nudismia. Mielenkiintosia hetkiä ollaan lavalla koettu.

N: Välillä myös yleisö innostuu näyttämään sukukalleuksiaan.

J: Eka keikka ikinä ja myös eka soundchecki ikinä vuonna 2007 Vastavirta-klubilla. Ei oltu päästy edes ekaan kertsiin asti, kun joku paikallinen vetäisi kaikki vaatteensa pois ja rupesi heilumaan siinä kaikessa komeudessaan. Silloin tiedettiin, että tästä – tästä tulee jotain!

J: Mielenkiintoisin keikkakokemus on varmaan Virgin Oilista tuossa alkuvuonna. Pääsiäiseen sijoittunut neljän päivän keikkaputki takana ja vedettiin meidän keikka ennen Ruudolfia ja Karri Koiraa. Niillä oli aika kova haippi siinä päällä, ja koko paikka tukossa 20 v. mimmejä, jotka katsoivat meitä suut auki, että mitä vittua tuolla lavalla tapahtuu. Saatiin me sitten jokunen voitettua

”Me mennään ihan sinne missä jengi diggaa! Meidän on aika helppo mobilisoitua, koska keikkamatkalle tarvitsee mukaan vain muistitikun ja aurinkolasit.”

meidän puolellemme. Eihän siinä.

N: Ja ollaan me kerran lennetty kesken oman keikan baarista pihalle. Vedettiin sellaista biisiä kuin Lupa Läikyttää – ja jengihän läikytti. Ravintoloitsija tuli sanomaan kesken biisin, että nyt riittää – jätkät pihalle. Vaikka ei me oltu periaatteessa edes tehty mitään!

Noh, tekevälle sattuu, vai miten se meni. Keskityttekö keikkailemaan enemmän Etelä-Suomessa, vai voiko teitä tiedustella keikalle ympäri Suomea? Vink vink bilejärjestäjät!

N: Me mennään ihan sinne missä jengi diggaa! Meidän on aika helppo mobilisoitua, koska keikkamatkalle tarvitsee mukaan vain muistitikun ja aurinkolasit. DJ pyritään kyllä pitämään aina matkassa kun on mahdollista. Mitään lavarekvisiittaa ei kyllä vielä

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 39

40 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

”Kun tehtiin ekaa levyä, niin levytysvaiheessa studion kovalevyt kärähteli ja jouduttiin äänittää puolet biiseistä uusiksi, jonka seurauksena ei sitten olla ennätetty tekemään lisää videoita.”

Spine Magazine | 85

luku teidän mielestänne paljon vai vähän?

N: Ihan ok luku. Vois olla kyllä enemmänkin. Tulevalta levyltä meidän olisi tarkoitus julkaista 2–3 videota.

J: Tehtiin toi video yhdessä illassa alkuvuodesta. Videot on nykyään se juttu mikä leviää netissä ja niihin haluttaisiin panostaa.

Sääli ettei sellaista mahdollisuutta ole vielä tullut. Kun tehtiin ekaa levyä, niin levytysvaiheessa studion kovalevyt kärähteli ja jouduttiin äänittää puolet biiseistä uusiksi, jonka seurauksena ei sitten olla ennätetty tekemään lisää videoita. Oli vähän kädet täynnä!

N: Niin, tai ehkä me ollaan vaan laiskoja. Tuntui kyllä, että jollain on selvästi jotain meidän levyn julkaisua vastaan. Kävi kyllä mielessä, että pitäisiköhän tämä homma jättää nyt tähän.

J: Tuosta levystä tuli kyllä varmaa tokalla yrityksellä parempi.

Ehkä. Joka tapauksessa videoita on tulossa tulevaisuudessa kehiin enemmän!

Tuolla kyseisellä musavideolla nähdään myös Ässä, yksi Olarin legendaarisimmista hahmoista (Ässä=mc, katutaiteilija, artisti.

Look it up!). Miten Ässä päätyi videoon?

J&N: Ässään törmää täällä usein. Mies itse asiassa löytyy varmana myös nyt tuolta ostarin takaa.

ole, että siinä hommassa ei olla vielä ihan Lordin tasolla.

J: Kyllä me tykätään vetää keikkoja. Reilusti yli parikymmentä keikkaa jo takana tänä vuonna. Pääsiäisenä oli tuo neljän päivän keikkaputki. Se oli kyllä semiraskas, varsinkin kun tuli oltua jokainen ilta aikalailla viihteellä shown jälkeen, haha.

Keikan jälkeenhän on artisti viihteensä ansainnut. Miten viihteellä pystyy vetämään hyvän keikan?

J: Noh riippuu mestasta ja siitä onko uusia biisejä. Vanhat kappaleet tulee ulos vaikka sammuneena, lihasmuistin avulla. Meidän suurin tavoite keikoilla on kuitenkin se, että yleisöllä on hyvä meininki.

N: Näillä lähiökeikoilla jengi on aina niin seipäässä, ettei kukaan varmaan edes huomaisi vaikka lavalla jäätyilisi.

Iso osa meidän lukijoista lautailee tavalla tai toisella. Löytyykö teiltä lautailutaustaa?

J: Nuorempana tuli kyllä kaikennäköistä räpiköityä. Monet frendeistä veti yllättävänkin hyvin.

N: Silloin kun oli sellainen skedeliike kun Phoenix kinusin faijalta kuukauden, että ostaisi mulle completen. Se maksoi ihan saatanasti. Kuukauden jaksoin yrittää sen kanssa temppuilua, ja sitten totesin, ettei skedeys ole mun juttu. Pitää varmaan keksiä jotain muuta. Nuorempana tuli kyllä snoukkailtua aika paljon Vihdissä, muttei enää.

J: Sama juttu oikeastaan mullakin. Ne on vaan jotenkin jääneet.

Junnuna oli kyllä parit hienot viikon laskureissut Rukalle. Sinne lähdettiin aina lautojen kanssa kovin odotuksin ja sitten huomattiin, ettei koko viikon aikana käyty kertaakaan mäessä.

Teidän katsotuin musavideo Brändi johon voi luottaa on kerännyt reilussa puolessa vuodessa 40 000 katselukertaa. Onko tuo

Teidän keikoilla ja videoilla näkee paljon Hunsvotti-t-paitoja ja viljelette sanaa muutenkin ahkerasti. Avatkaa vähän tätä käsitettä, mitä on olla hunsvotti?

J: Hunsvotti-viitat laitetaan viikonloppuina päälle, perjantain ekan bissen jälkeen se muuntuminen tapahtuu. Tällä viikolla itse asiassa keskiviikkonakin jouduttiin muuntautumaan! Joka päivä ei kannata tosiaan olla hunsvotti.

N: Hunsvotteus liittyy kavereihin, nollaamiseen ja naisiin. Hunsvottiuteen kuuluu myös hoitaa asiansa arkena hyvin. Hunsvottina oleminen ei tarkoita, että olisi mikään dena. ***Haastattelu keskeytyy baarimikon toimesta:*** Baarimikko: Teille on juomaa tuolla tiskillä.

J & N: Kuka ne osti?

Baarimikko: Joku isotissinen blondi.

Outro: Tässä vaiheessa keskeytän nauhurin. Huomaamme, että meillä on kiire. Bändin jätkien on ehdittävä lähikauppaan ostamaan halpaa olutta, mikä kuuluu oleellisesti Hunsvottien keikalle valmistautumisriitteihin. Miehet kutsuvat meidät mukaansa.

Matkalla olutkauppaan Jeijjo ja Nupi esittelevät meille palan kauneinta Olaria. Ostarin takapihalle on kokoontunut monta kymmentä räppipäätä, jotka popittavat vanhan liiton mankasta sitä perinteistä räppiä, totta kai. Suoriin housuihin sonnustautunut herrasmies tulee kauppaamaan minulle nuuskaa lähes sopuhintaan. Addikti, joka olen, lähden miehen matkaan.

Erkaannun muusta porukasta. Keikat alkavat kohta, mutta ensin nuuska.

Ps. Nuuskakauppa osottautui kepposteluksi.

Ps. ps. Isotissistä blondia ei koskaan tavoitettu kommentoimaan juomatarjoilujaan.

Spine Magazine kiittää ja kumartaa Jeijjon ja Nupin suuntaan!

Pitäkää yllä hyvää työtä!

Infot: www.facebook.com/JeijjoNupi www.soundcloud.com/jeijjojanupi www.3rdrailkauppa.fi

42 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Janne Martola Teksti ja kuvat Pauli Kervinen

Janne Martola nimitti itsensä esikouluiässä Unimestariksi. Hyvä, että unien maailma tuli tutuksi jo pienenä, sillä sieltä hän ammentaa yhä suuren osan aiheistaan.

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 43

Käydään suoraan asiaan, eli miten sinusta tuli taiteilija? Oliko polku selvä jo nuoresta asti?

- Alkuun pitää sanoa, etten mä oikein osaa puhua taiteesta – tai yritän välttää puhumista siitä, koska jämähdän miettimään, että mikä on sanomisen arvoista. Inhoan ajan haaskausta, laiskaa ajattelua ja turhaa puhetta. Ei mulla mitään juttelua vastaan ole, mutta mukafiksu, tärkeilevä taidepuhe ja -teksti on hirveetä.

Mulla on rikas mielikuvitus. Alle kouluikäisenä heräilin keskellä yötä ja kerroin silmät päässä seisoen ja täristen uniani äidilleni, joka kirjoitti niitä muistiin. Nimitin itseni Unimestariksi eskariikäisenä. Mulla on ollut lapsesta saakka pääsy muihin maailmoihin. Aloitin peinttaamaan 90-luvun alkupuolella. Skeittauksen aloitin 80-luvun lopulla ja lumilautailun jossain vaiheessa reilut kymmenkunta vuotta sitten. Alkuvaiheessa nämä harrastukset oli undergroundia. Oma piiri, joka oli täysin syventynyt omaan juttuunsa. Varsinkin sketchbook-sessiot peinttauskavereiden kanssa oli tärkeitä. Jumitettiin tuntitolkulla joka yö, kaikki oli täysin puhumatta ja keskityttiin piirtämiseen. Olen ollut tietyllä tavalla outsideri koko elämäni. Taiteessani tämä näkyy niin, että ei kuulu mihinkään ja näkee asiat eri vinkkelistä.

Mistä muualta, unien lisäksi, vaikutteesi tulevat?

- Kaikki vaikuttaa. Joskus mä olen ajatellut itseäni linssiksi joka taittaa todellisuutta. Tai vastaanottimeksi joka kanavoi näkyjä, tarinoita ja tapahtumia. Olen pelkkä välikappale, valitsija ja yhdistelijä. Ei se tulos ole mitään ylevää ja taivaallista ilmoitusta.

Useimmiten se on hupaisaa sekasotkua. Eikä sitä löytöä edes tarvitse manifestoida ulkomaailmaan. Sen voi pitää itsellään, omissa kuvitelmissaan. Itse tekeminen on sekundääristä. Tärkeintä on olemisen tapa: se kuinka sä olet suhteessa itseesi ja maailmoihin.

Opiskelit Kuvataideakatemiassa. Miten opiskelu vaikutti tekemiseesi?

- Opinnoilla ei ollut paljoakaan merkitystä. Ehkä ne antoivat vapauden viettää enemmän aikaa oman luomistyön parissa ja pystyin keskittymään työn tekemiseen, koska kaikki muutkin ympärillä tekivät taidetta. Ennen oli skeittaaja, peinttaaja, juhlija, riehuja ja jumittaja, joka välillä piirsi ja maalasi. Myöhemmin huomasi olevansa piirtäjä, maalaaja, taiteilija, joka välillä kävi yrit-

”Inhoan ajan haaskausta, laiskaa ajattelua ja turhaa puhetta. Ei mulla mitään juttelua vastaan ole, mutta mukafiksu, tärkeilevä taidepuhe ja -teksti on hirveetä.”

Unijengit. Vielä keskeneräisen mc-liivin kaikki brodeeraukset ovat Martolan omaa tekoa sekä peräisin hänen unistaan. Liiviin on tulossa vielä lisää kangasmerkkejä, pinssejä ja niittejä, nykyisetkin hakevat vielä paikkaansa. ”Pimeä Vintti luki unessa ohi kaahanneen prätkäjengiläisen liivissä. Metro Cuz Coltec on inkaskeittijengin nimi. Pienessä pinssissä lukeva Orjakalenteri oli taas ihan vaan kuumottava pieksijäjengi, joiden kanssa join kaljaa nurtsilla. Käden ulottuvilla niillä oli vasarat valmiina myllytystä varten”, Martola kertoo.

Matis ei jätä -tekstin taustalla on uni, jossa monia voimia hallitseva henkiolento tai demoni Matis seurasi Martolan kintereillä joka paikkaan.

”Se näytti harmaantuneelta, vanhalta mustalta orjalta. Kauheen patti vielä vanhanakin, pipo päässä ja sään pieksemä”, Martola muistelee. ”Matis antoi kaksi vaihtoehtoa: joko yliluonnollisen pitkä elämä Matiksen suojeluksessa, kärsien kuitenkin sen ainaisesta läsnäolosta ja seuraamisesta, tai normaali lyhyt ihmiselämä vapaana Matiksen läsnäolosta.”

Liivin rintaan tuleva Varjoasema-teksti on myös unipaikka – ränsistynyt rautatieasema kahden pysäkin välillä, jossa junat eivät pysähdy.

44 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 45

”Olen tottunut elämään moninkertaisesti köyhyysrajan alapuolella. Ehkä mieli ei tartu mainoksiin, koska on niin selvää, etten voi hankkia mitään. Joskus jään tuijottamaan kaupan kassalla lehtien lööppejä ja mietin, että kumpi tässä on pihalla, minä vai muut. ” tämässä, että josko sitä vielä skeittaisi tai menisi peinttaamaan.

Nykyään menen aamusta työhuoneelle töihin, kunnes iltapäivällä haen tyttären päiväkodista. Asiat ovat muuttuneet aika lailla. Nuorena teokset syntyivät yöllä, hyvinkin sekavissa olotiloissa.

Onko isyydellä ollut vaikutusta taiteeseesi?

- Totta kai. Mun kolmevuotias tytär aistii, hahmottaa ja toimii maailman kanssa niin upeella tasolla. Herkästi, oivaltavasti ja hauskasti. Eka esimerkki mikä tulee mieleen oli kun se osoitti sormella tyhjää ja toisti koko ajan ”kato isä”. En aluksi nähnyt mitään, mutta lopulta tajusin, että se katsoi yksittäistä pölyhiukkasta mikä leijaili siinä. Olihan se upea, auringonvalo heijasteli siitä aineettomasta, kevyestä hiukkasesta.

Mitä mieltä olet arjen kaupallisesta visuaalisesta ympäristöstä?

Olet itsekin toisinaan tehnyt kuvituksia.

- Kuvituksia olen tehnyt vaan pahimpina rahapulan aikoina. Vasta ihan hetki sitten tuli mieleen, että voisin tehdä jotain satsatumpaa kuvitusta tai kuvaa joihinkin tuotteisiin. Se voisikin olla hauskaa ja antoisaa. Olisi hienoa saada jostain toimeentuloa tästä loputtomasta luomisesta ja ideoinnista. Osa tuosta viestitulvasta menee ohi. Voi olla, että olen jo niin kaukana ulkopuolisuudessani etten huomaa osaa informaatiota. Kiinnostuksen kohteet on niin eriävät, ettei kohtaamisia synny. Olen tottunut elämään

moninkertaisesti köyhyysrajan alapuolella. Ehkä mieli ei tartu mainoksiin, koska on niin selvää, etten voi hankkia mitään. Joskus jään tuijottamaan kaupan kassalla lehtien lööppejä ja mietin, että kumpi tässä on pihalla, minä vai muut. Mutta kun ei ole muita, on vain meitä. Jostain syystä maailma täyttyy sonnasta. Yritän miettiä mistä tämä alennustila johtuu, mutta se on niin monimutkainen verkko, ettei siitä saa selvää. Parempi keskittyä pysymään itse ladulla.

Toistuuko tuotannossasi toistuvia teemoja, mitkä pysyvät esillä huolimatta välineestä?

- Herkkyys, johdatus ja intuitioon luottaminen. Mielen vapauttaminen, heittäytyminen ja irti päästäminen. Alhaisen näkeminen ylhäisessä ja ylhäisen näkeminen alhaisessa. Kaiken turhuus, huvittavuus ja kammottavuus. Huomion antaminen ja huomioonottaminen. Rakkaus.

JANNE MARTOLA Syntymäaika 1977, Asuinpaikka Helsinki Ammatti Kuvataiteilija, Koulutus Kuvataiteen maisteri Lisää hienoutta: varjoasema.blogspot.fi Taidetta kotiin: society6.com/Varjoasema ja www.saatchionline.com (search: Martola) Näyttelyt: Make your mark galleriassa 2.5.2014 - 30.5.2014

46 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

LASKIJA Miikka Hast | KUVAAJA Jani K채rpp채 | PAIKKA Tamok, Norja

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 47

Missä olette, homot?

Lumilautailun piti olla radikaali vaihtoehtolaji. Sen piti olla kapinaa.

Kun muut lajit porskuttivat menneessä, piti lumilautailun olla edelläkävijä. Homojen määrässä se ei näy.

TEKSTI Tuukka Tams ja Antti-Juhani Piirainen

!

Kuvien henkilöt liittyvät juttuun. He halusivat, että heidän kuvansa on osa Spinen homoartikkelia, sillä he tukevat tasa-arvoa niin elämässä kuin lumilautailussa.

48 | Spine Magazine

LASKIJA Jeppe Rontti | KUVAAJA Daniel Mrowinski | PAIKKA Helsinki

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Kaikki lähti yksistä kynsistä. Ruotsalainen korkeushyppääjä oli maalannut sormensa Moskovassa yleisurheilun maailmanmestaruuskisoissa väreillä, jotka vastasivat seksuaalivähemmistöjen symbolin sateenkaaren väriskaalaa. Teko protestoi Venäjällä hetkeä aiemmin käyttöön otettua, homoseksuaalien oikeuksia rajoittavaa lakia vastaan.

Muitakin reaktioita nähtiin. Muun muassa joukko jääkiekkoilijoita tyrmäsi lain, ja sateenkaariliput heiluivat.

Myös Kansainvälinen Olympiakomitea reagoi. Sen mukaan olympialaisiin eivät protestit kuulu, ja niistä voi seurata kisoista sulkeminen. Sateenkaarikynnet ovat heidän mukaansa politiikkaa, eivätkä näin sovellu muun muassa ensi talvena kisattaviin Sotshin kisoihin.

Kohut ovat kiihdyttäneet keskustelua homojen asemasta urheilussa. Homoseksuaaleja urheilijoita on tullut julkisuuteen laajalti, ja heidän oikeuksiensa puolesta puhujien joukko on kasvanut.

Niin sanotut action-lajit ovat kuitenkin pysyneet hiljaisina, ja avoimesti homot lautailijat ovat vähissä. Suomesta emme tiedä yhtään.

Leena Laine kertoo Sateenkaari-Suomi-kirjassa varsinkin urheilun ”lesboilmiöstä”, joka on monille tuttu, mutta varsinkaan kilpaurheilun piirissä suomalaista homourheilijaa ei ole näkynyt.

Homoseksuaalisuus miesten kilpaurheilussa on ehdoton tabu, kun taas naisten puolella siitä puhutaan, jopa niin, että jotkin naisten suosimat joukkueurheilumuodot on voitu leimata ”lesbolajeiksi”.

Toisaalta yksilölajeissa asia on toisin: seksuaalinen suuntautuminen nähdään asiana, joka tulisi pitää irrallaan julkisuuskuvasta.

Ajattelutapa kiteytyy ”lajia ei liata” -periaatteeseen.

Spine päätti liata ainakin kätensä ja etsiä käsiinsä Suomen ensimmäisen avoimen homolaskijan.

Kysyvälle vastataan ”Hoi homot! Nimittäin homot lumilautailijat, nyt teitä kaivataan.

Missä olettekaan olleet kaikki nämä vuodet, tulkaa esiin. Ilmoittautukaa mukaan, olemme tasa-arvon asialla.”

Näillä sanoilla haimme Spinen Facebook-sivuilla homoja paikalle. Luotimme siihen, että kun kysytään niin joku vastaa.

Varmasti ainakin yksi ilmoittautuu, tai ainakin kertoo tuntevansa jonkun homoseksuaalin.

Eihän se ole mikään juttu, jokainen meistä tuntee jonkun homon. Heitä on kaikissa ammateissa, harrastuksissa ja ikäluokissa.

Homoseksuaaleina itseään pitäviä on suomalaisista noin joka kymmenes. Näin ollen Suomessakin on satoja lumilautailevia homoja.

Kukaan ei ilmoittautunut. Kukaan ei edes kommentoinut.

Paitsi yksi: ”Tarjolla siis supinaa selän takana, pitkiä katseita rinnekahvilassa sekä saunaseurattomuutta. Mikset sinäkin siis jo ilimineeraantuisi! Lautailupiirit eivät taida olla valmiita tällaiselle avoimuudelle? Mutta ei lannistuta, hyvä voittaa lopulta!” ”Vitun homo”. Sellainen oli aikoinaan eräs ala- ja ylä-asteen yleisimmistä haukkumalausahduksista. Nykynuorten kielenkäyttöä kuunnellessa asia ei näytä muuttuneen. Pieni vahingossa sattunut hipaisu väärässä paikassa, vääränlaiset vaatteet tai yleinen nössöily ovat omiaan kirvoittamaan tuon virkkeen koulutoverien huulilta.

Epäselväksi jää, mitä homo-sanalla milloinkin tarkoitetaan.

Joskus se viittaa uskaltamattomuuteen, välillä tyhmyyteen.

Toisinaan sen tarkoituksena on vain ja ainoastaan loukkaus ilman perusteita tai syitä, ja sana onkin miltei aina ladattu negatiivisilla konnotaatioilla, merkityssisällöillä.

Pienempiä huutajia muistutetaan, mitä homolla tarkoitetaan

Spine Magazine | 49

ja tiedustellaan onko aiheellista toista homoksi kutsua. Usein pieni ymmärtää, miksi toista ei yleensä homoksi kutsuta. Isompia huutajia esimerkiksi nakkikioskien läheisyydessä on vaikeampi muistuttaa, eikä niistä tilanteista yleensä synny kovinkaan hedelmällistä keskustelua.

Objektiivisella tasolla keskustelun mahdollistava ominaisuus näyttää kehittyvän vasta myöhemmin, henkisen kasvamisen ja sivistyksen kautta. Silloin kun ei enää tarvitse pelätä joutuvansa itse leimatuksi homoksi. Kommentoijamme perusteella lumilautailijat eivät joko ole kokeneet tarpeeksi henkistä kasvua, mikä joidenkin ikä huomioon ottaen pitää paikkansa, mutta ikää kartuttaneilla näyttäisi olevan puutteita sivistyksessä. Joten tässä tulee:

Myös Kansainvälinen Olympiakomitea reagoi. Sen mukaan olympialaisiin eivät protestit kuulu, ja niistä voi seurata kisoista sulkeminen. Sateenkaarikynnet ovat heidän mukaansa politiikkaa, eivätkä näin sovellu muun muassa ensi talvena kisattaviin Sotshin kisoihin. ”Homoseksuaalisuus tarkoittaa seksuaalista suuntautumista, jossa yksilön seksuaalinen kiinnostus ja/tai romanttiset tunteet kohdistuvat pelkästään tai ensisijaisesti hänen omaan sukupuoleensa. Naisten homoseksuaalisuutta kutsutaan myös lesboudeksi.” Näin kertoo Wikipedia. Siellä ei puhuta mitään homoseksuaalin laskutaidosta tai henkilön persoonallisuudesta. Sen sijaan seksuaalisuus on hyvin pieni, joskin tärkeä osa ihmistä.

Jatkamme homomme etsimistä.

Homot ulkomailla Otamme apuun hakuohjelmat. ”Homo lumilautailija” ei tuota yhtään tulosta. Kokeillaanpa slangia. ”Homo snoukkaaja” ei sekään vie halutuille reiteille.

Jos Suomesta emme kysymällä homoa löydä, lähdetään liikkeelle hieman kauempaa. Laitamme Googleen hakusanoiksi ”gay snowboarder”.

Haku tuottaa yllättäen vain 543 tulosta. Kuitenkin jo ensimmäinen tuloksista vaikuttaa lupaavalta: ”Gay snowboarder makes video, ’German Sausage’, in the nude showing his skills” Kuulostaa erittäin lupaavalta – ja siltä myös näyttää. Daniel ”Dani” Rajcsanyi vetää Nike Chosen -kilpailuun kuvaamallaan videolla reiliä rehellisesti kikkelisillään. Kassit heiluvat, perse pyörii, disko pauhaa. Kyse on rehellisestä homomeiningistä.

Eikä kyse ole mistä tahansa turakaisesta. Dani kuvaa Isensevenille ja hänellä on liuta sponsseja. Puhutaan siis ihan ykköstykeistä, alamme kermasta. Mutta myös avoimesta homosta, joka Isensevenin sivuilla kertoo harrastuksikseen muun muassa tsättäilyn, Warcraftin, speeddatingin ja runkkaamisen. ”I wanted to make a funny thing out of snowboarding. It was a provocation for the ’freestyle’ scene. I wanted to change the bourgeois thinking and show the total freedom and fun of snowboarding, which should be the main thing”, Dani kertoo Outsports.com-sivuilla pätkästään.

Saamme Danin myös kiinni. Kysymme häneltä, tietääkö hän muita

50 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

homoja laskijoita, johon hän vastaa: ”Some styles are gay, but I don’t know if they suck dicks.” Luotettava taho kertoo vahvan epäilyn siitä, että kyseessä on pelkkä ”läppä”. ”Dani on outo ukko, panee varmaan kaikkea mikä liikkuu, mutta vähiten miehiä. Epäilen vahvasti, että on homo. Outo se vain on”, lähteemme kertoo.

Kun Danin muutkin vastaukset ovat vähintään epäilyttäviä, on häneen vaikea suhtautua tosissaan. Toisaalta, lekkeriksi vetäminen voi aivan hyvin olla Danin suojamekanismi, jonka taakse hän piiloutuu vaikeassa tilanteessa. Oli miten oli, suomalaista homoa etsimme, joten jatkamme matkaa.

Danin lisäksi haku tuottaa tuloksen Ryan Milleriin. Hänet on nimetty Advocate-lehden mukaan sadan vaikutusvaltaisimman homon ja lesbon joukkoon. Puhutaan siis kovan luokan homosta – eikä takuuvarmasti kyseessä ole vesiperä.

Crossia laskeva Ryan oli ollut ISF:n kiertueella 2001, kun muu joukkue oli lähdössä strippiklubille. Ryan ei ollut halukas lähtemään. ”Mikä sussa on vikana, oletko homo vai?” olivat muut kiusanneet. ”Itse asiassa olen”, Ryan oli sanonut ja kävellyt pois.

Seuraavana aamuna vain pari laskijaa oli puhunut Ryanille.

Muutama viikko myöhemmin Ryan vaihtoi toiseen joukkueeseen.

Sellaiseen, jossa välitettiin tuloksista eikä seksuaalisesta suuntautumisesta. ”Jokainen jolla on ongelmia sen suhteen, että Miller on joukkueessa, voi etsiä itselleen toisen joukkueen”, uusi valmentaja ilmoitti.

Ryania emme saa kiinni, mutta toinen luotettava taho kertoo, ettei ole koskaan kuullutkaan kyseisestä laskijasta crossipiireissä.

Jos Ryan on joskus crossia laskenut, ei hän enää ainakaan huipulla pyöri.

Seuraavat tulokset tulevat nekin crossipiireistä. Australialainen Belle Brockhoff on viime kuussa tullut esiin edustaakseen homoja ja lesboja. Hän on menossa olympialaisiin. Tätä hänellä on niistä sanottavaa: ”I have a feeling that I would have to kinda go back into the closet a little bit because I don’t want to risk my, like, you know, safety, being arrested or deported. I want to be able to compete and live my dream and become an Olympian… I honestly find it a little bit disrespectful and a little bit sad not only me but to other athletes and it’s my dream, and I want to be able to be who I am, I want to be proud of who I am and be proud of all the work I’ve done to get into the Olympics and not have to deal with this kind of law.”

Muutenkin suhtautuminen näyttäisi crossin puolella olevan vapaampaa kuin freestylessä. Muun muassa aivan äskettäin yksi kaikkien aikojen kovimmista crossitykeistä Seth Wescott antoi tukensa lumilautaileville homoille ja tuomitsi Venäjän homovastaiset lait. Hän jopa tuomitsi Sotshin valinnan olympiakeskukseksi.

Viime olympialaisten kultamitalistin sana on painava. Mutta onko se riittävän painava, kun sanan takana sykkii jenkkisydän?

Yhdysvaltalaiset ja venäläiset kun ovat muutenkin napit vastakkain, ja kyllähän kunnon patriootti näpäyttää toista puolta kun

LASKIJA Roope Tonteri | KUVAAJA Kalle Tarkiainen | PAIKKA Hintertux, Itävalta

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 51

Muutenkin suhtautuminen näyttäisi crossin puolella olevan vapaampaa kuin freestylessä. Muun muassa aivan äskettäin yksi kaikkien aikojen kovimmista crossitykeistä Seth Wescott antoi tukensa lumilautaileville homoille ja tuomitsi Venäjän homovastaiset lait. Hän jopa tuomitsi Sotshin valinnan olympiakeskukseksi.

52 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

siihen aihetta tulee.

Sitä paitsi, myös Wescott yrittää päästä kisoihin.

Tieteellistä dataa Professori Brian Pronger keskittyy teoksessaan The Arena of Masculinity – Sports, Homosexuality and the Meaning of Sex keskittyy enimmäkseen siihen, millaista on olla homo arkipäiväisessä urheilukulttuurissa, pukukopeissa ja suihkussa.

Jako naisten ja miesten välillä on selkeä. Naisurheilijoiden oletetaan usein olevan lesboja, kun taas miesurheilijoiden harvoin homoja. Eräskin yliopiston koripallojoukkueen valmentaja oli ilmoittanut ensimmäisissä harjoituksissa, etteivät joukkueeseen

Jos ajatellaan, että miehet ovat kiinnostuneita naisista sosiaalisessa ja eroottisessa suvunjatkamismielessä, luulisi heidän kehittävän lajeja, joihin myös naiset pääsevät osallistumaan. Sen sijaan urheilu on selkeästi jaettu eri sukupuoliin. Historian valossa asiaan vaikuttaa toki myös naisen asema ja tasa-arvoisuus.

Tästä näkökulmasta voidaan siis ajatella, että urheilun maailma on paradoksaalisesti umpihomo. Heteromiehet eivät vain ajattele sitä homoiluna vaan jonkinlaisena taistelutoveruutena.

Urheilussa pelaa siis suurta roolia maskuliinisuus, nimenomaan urheilulle ”oikeaoppinen” maskuliinisuus. Prongerin mielestä tämä maskuliinisuus on kuitenkin vain päälleliimattu paradoksiksi, joka lipeää homoilta helpommin pois.

Jos ajatellaan, että miehet ovat kiinnostuneita naisista sosiaalisessa ja eroottisessa suvunjatkamismielessä, luulisi heidän kehittävän lajeja, joihin myös naiset pääsevät osallistumaan. Sen sijaan urheilu on selkeästi jaettu eri sukupuoliin. kuuluvat ”saisi lesboilla kesken kauden”. On hankala kuvitella miesjoukkueen valmentajan sanovan samaa ensimmäisissä harjoituksissa.

Toisaalta Prongerin mukaan naisurheilun maailmassa lesbous on kuitenkin pidetty jokseenkin piilossa. Syyt löytynevät kuitenkin laajemmalti yhteiskunnasta, sillä teoksessa sanotaan – haastattelujen ja aiempien tutkimusten perusteella – urheilumaailman olevan mukava paikka naisille jotka rakastavat naisia.

Olisiko homoillakin jokin huippusalainen illuminaatti? Ei ainakaan tämänhetkisten tutkimusten perusteella.

Viime kesän yleisurheilun maailmanmestaruuskisoissa venäläisnaisten viestijoukkue pussaili palkintojenjaon ykköspallilla.

Kannanotto tai ei, on jotenkin epätodennäköistä nähdä miesten tekevän samoin. Miksi? Olisiko se vastenmielistä katsottavaa?

Leimautuisivatko urheilijat välittömästi homoiksi? Ultra Bra teki aikoinaan hitin tyttöjen välisestä ystävyydestä. Naisten välistä pussailua nyt vaan on jotenkin sosiaalisesti ”normaalimpaa” katsella.

Pronger nostaa esiin ”gay priden”, ylpeyden kantavan voiman, jonka kautta homot kuten myös homourheilijat voivat elää elämäänsä avoimesti. Ei siis riitä, että on homo aivan kuten toiset ovat heteroita. Pitää olla Homo isolla H:lla – edustaa sukupuolista suuntautumistaan täydellä volyymilla. ”He shoots! He scores!” -Foster Hewitt Prongerin mukaan on ironista, että urheilun ollessa perinteisesti maskuliinisia ominaisuuksia korostava, tuo maskuliinisuus ei kuitenkaan kohdistu vastakkaiseen sukupuoleen. Se korostaa oikeastaan vain miesten välistä kiintymystä. On hyvin vähän lajeja, jotka yhdistävät miehet ja naiset.

Prongerin mukaan homot ovat huomattavan itsetietoisia: siinä missä heteromiehet saattavat raapia persettä tai asetella kiveksiään parempaan asentoon, homomiehet eivät niin tee, sillä se saattaisi olla seksuaalinen ele. Heteromiehet tekevät niin, koska heidän persettä tai kasseja kutittaa.

Homofobia atleettisissa ympäristöissä ei ole tuntematonta, vaikka suora kommentointi tai asian ilmaisu ei olekaan yleistä.

Tarinamme haastattelu Kun netti ei tuota salapoliisityössämme tulosta, päädymme kysymään suoraan. Haastatteluun aiheesta suostuu Enni Rukajärvi.

Halusimme tietää, mikä on meno siellä maailmalla.

Moi Enni. Oletko sä törmännyt lumilautailussa homoseksuaalisuuteen?

- Joo, jonkun verran varsinkin naisten keskuudessa.

Miten siihen on suhtauduttu?

- Ihan ok, varsinkin kun naisten puolella on aika paljon lesboja, niin totta kai siitä aluksi levitellään aika paljon juttuja ja vitsaillaan. Mutta ei kukaan millään pahalla mitään sano, ja samalla lailla ne tyypit pysyy kavereina. Ja pojatkin ottaa lesbot ihan hyvin, mutta sitten jos olisi kyse miespuolisesta homoseksuaalisuudesta lumilautailussa niin tuntuu, että sen suhteen pojat on paljon arempia eikä ota sitä asiaa niin hyvin.

Tiedätkö yhtään homoseksuaalia lumilautailevaa poikaa?

- Tiedän yhden, en tunne. XX XXX. (Myöhemmin selvisi, ettei hän olekaan homo.)

TALES FROM THE DEEP END

LASKIJA Jonas Hagström | KUVAAJA Jani Kärppä | PAIKKA Tamok, Norja

Spine Magazine | 53

84 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

LASKIJA Antti Autti | KUVAAJA Matti Ollila | PAIKKA Ruka

TALES FROM THE DEEP END

Onko ollut puhetta miten häneen suhtaudutaan?

- No mitä mä olen kuullut, niin häntä pidetään muutenkin vähän erikoisempana tyyppinä eli siihen suhtaudutaan pienellä varauksella.

Luuletko, että homoseksuaalisuudella on osuutta varaukseen?

- On varmasti. Vaikka ei pitäisi. Mutta vaikka se ei olisikaan homo, niin sitä pidetään silti vähän erikoisena.

Samanlaista varauksellisuutta siis ei ole naishomoseksuaalisia kohtaan?

- Ei niin paljoa. Pojat on lähinnä fiiliksissä niistä ja tytöt ehkä suhtautuu pienellä varauksella, mutta siten, ettei se kuitenkaan ketään haittaa. Mutta välillä kuitenkin saattaa tulla reissuilla vähän kiusallisia tilanteita.

Millaisia ne kiusalliset tilanteet ovat?

- Esimerkiksi kun ollaan yhdessä isommalla porukalla samassa majoituksessa, niin ne tuo välillä liian avoimesti sitä omaa seksuaalisuuttaan esille. Totta kai voi olla avoimesti yhdessä, mutta se lähtee välillä vähän käsistä sen lesbouden esille tuonti. Esimerkiksi he harrastavat alastonta joogaa. Mutta ei tietenkään kaikki parit ole samanlaisia.

Siis tiedät jonkun pariskunnan lumilautamaailmasta?

- Useammankin. Lähinnä se, että onhan se välillä vähän kiusallista, kun ollaan kaikki samaa sukupuolta ja sitten osa tyypeistä on yhdessä ja puuhailee juttuja. Se ei haittaa, jos ei tuo liikaa esille.

Onko samoissa majoituksissa heteroparien välistä toimintaa samalla tavalla?

- On välillä, mutta siihen on totuttu. Ehkä se on vaan tottumiskysymys. Tai siis riippuu minkälaista toimintaa tarkoitat?

Oikeastaan, minkälaista toimintaa sä tarkoitat?

- Hahah.

Onko homo- ja heteroparien toiminta verrattavissa keskenään?

- On se kyllä nyt kun rupeaa miettimään. Meidän piireissä on vain yksi lesbopari, joka on vienyt homman ihan nextlevelille, niin ei sen pohjalta pitäisi alkaa yleistämään. Musta tuntuu, että tuossa on vaan se, ettei ole tottunut näkemään homo- tai lesbopareja niin paljoa, niin se tuntuu sen takia oudolle.

Nyt ollaan puhuttu avoimesti homoseksuaaleista lumilautailijoista, mutta kaikkihan eivät varmasti niin ole. Onko moni lumilautailijoista kaapissa?

- Varmasti on, varsinkin miehistä. Naiset ovat alkaneet tulla aika hyvin ulos. Mutta se on paha kun on tämmöinen miesvoittoinen ja ”miehinen” laji.

Onko siitä kyräilyä, että ketkä mahtavat olla kaapissa?

- Vähän on ollut jotain, mutta sekin on osaksi ollut läpällä heittoa.

Mutta osittain tosissaankin?

- Osaksi joo.

Millainen suhtautuminen näitä arveluita kohtaan ihmisillä on? Kuuluvatko he porukkaan niin kuin muutkin, vai ovatko he osittain siitä ulkona?

- On ne osa porukka. Ainakin vielä. Mutta ei noista pojista spekuteta niin paljoa.

Spine Magazine | 55

Millainen tilanne on Suomessa?

- Joskus on ollut vähän jotain spekutusta, mutta sekin on ollut ehkä aiheetonta. Mutta tuntuu, että pojilla on sen verran vahva kanta homoja kohtaan, että ei kukaan nyt uskalla kaapista tulla ulos näissä piireissä.

Pystyykö ilmapiiri mielestäsi muuttumaan homoystävällisemmäksi?

- Ei ennen kuin joku uskaltaa olla julkisnoukkahomoseksuaali.

Jos joku uskaltaisi tehdä aloitteen, niin ehkä se suvaitsevaisuus lähtisi siitä.

Eli jonkun pitää olla edelläkävijä?

- Joo.

”Mutta jos vaikka Travis Rice olisikin homo, niin siihen ei kukaan varmasti sanoisi mitään, ja se varmasti rohkaisisi muitakin tulemaan kaapista ulos.”

Puhuit, että nyt ei kukaan uskalla tässä ilmapiirissä tulla kaapista. Mitä riskejä siinä sitten olisi? Miksei kukaan uskalla tulla ulos?

- Voi sitä vittuilun määrää. No siis pojathan puhuisi hirveästi paskaa ja vittuilisi. Lisäksi en tiedä noin pro-tasolla voisiko se jopa vaikuttaa diileihin.

Luuletko, että saattaisi vaikuttaa?

- Toivottavasti ei, mutta pahimmassa tapauksessa voisi se vähän vaikuttaa laskijan imagoon ja sitä kautta… Ei sen kyllä pitäisi vaikuttaa. Riippuu myös ihan laskijasta ja sen asemasta.

Kuka olisi sellainen laskija, että se voisi vaikuttaa ja kenen kohdalla sillä ei olisi niin väliä? Esimerkiksi jos vaikka Shaun White tulisi kaapista ulos, niin vaikuttaisiko se sponsseihin?

- Ei se sponsseihin vaikuttaisi, mutta sen kohdalla sitä dissaavat dissaisi vielä enemmän. Mutta jos vaikka Travis Rice olisikin homo, niin siihen ei kukaan varmasti sanoisi mitään, ja se varmasti rohkaisisi muitakin tulemaan kaapista ulos. Ja mahdollisesti joku laskija, joka on vasta pääsemässä huipulle, niin se voisi hidastua uuden imagon myötä.

Voisiko sanoa siis yleistetysti, että jos hyvä jätkä tulisi ulos kaapista, niin se olisi ihan ok.

- Joo. Ja kova laskemaan. Niinku oikeasti kova.

Miten sä luulet tämän olympialaiskohun vaikuttavan homoseksuaaleihin lumilautailijoihin? Helpottaako niiden asemaa vai vaikeuttaa?

- Vaikeuttaa. Vaikeuttaa sellaisten asemaa, jotka ei ole niin avoimia sen suhteen, mutta toisaalta ne jotka ovat avoimempia, niin niille se lietsoo kapinahenkeä ja ne haluaa tuoda asiaa entistä enemmän esille.

Luuletko, että siellä nähdään sitä kapinahenkeä?

- Mahdollisesti, jos kukaan siellä enää uskaltaa kapinoida. Venäjä, Siperia…

56 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Tutkimusten mukaan kaikkia actionlajeja yhdistää eräs huomattava piirre: kaikissa on äärimmäisen vahva heteroseksuaalinen julkikuva. Kummallisen asiasta tekee se, että esimerkiksi lumilautailun piti olla kapinaa, vastakulttuuria vallalla oleville normeille.

Haluaisitko sanoa oman mielipiteesi, miten asiat pitäisi lumilautailussa homoilla olla?

- Meikästä tietty tasa-arvo niinku kaikessa. Vähän suvaitsevaisuutta peliin, että kaikilla olisi mahdollisuus olla sellaisia kuin ovat.

Loppuun vielä, tiedätkö yhtään suomalaista homoa lumilautailjaa?

- En tiedä.

Homon bisnes Maskuliinisuus, ryhmän paine ja imago. Kolme asiaa, jotka yhdessä luovat lumilautailevalle homolle suuren haasteen julkisuuteen tulemiselle.

Tutkimusten mukaan kaikkia action-lajeja yhdistää eräs huomattava piirre: kaikissa on äärimmäisen vahva heteroseksuaalinen julkikuva. Kummallisen asiasta tekee se, että esimerkiksi lumilautailun piti olla kapinaa, vastakulttuuria vallalla oleville normeille.

Kuitenkin lumilautailusta on tullut vahvasti normatiivista.

Kausittain kulttuuri itse määrittää, mikä on okei ja mikä ei. Kaikkea määritellään asusteista temppuihin – jos siis haluaa ryhmän ehdottoman hyväksynnän ja sponsoreille sopivan imagon. Niiden seikkojen rinnalla homous vaikuttaa mammuttimaiselta asialta.

Pidetäänpä laskemista sitten elämäntapana, urheiluna tai hauskana liikuntamuotona, on se suuressa mittakaavassa enimmäkseen pelkkä bisnes, markkina-alue siinä missä maailmanluokan futis.

Tosin pienempi.

Bisnes ratkaisee, mutta onko sponsorille asia sitten niin tärkeä? Blue Montgomery, Capitan perustaja vastasi asiaan näin: ”My opinion is simple. Snowboarding is a beautiful thing and in its purest form, it’s something I wish everyone could experience and enjoy. Regardless of differences, I like the idea of humans in nature getting stoked. More positive vibes are more positive vibes. The end.”

Asian pitäisi olla yksinkertainen. Lumilautailu on siistiä ja siitä saadaan fiiliksiä – ja se oikein kuuluus kaikille. Nimetön lähteemme, joka seuraa bisnestä hyvin läheltä, oli asiasta toista mieltä.

Hän näkee, etteivät homot uskalla tulla kaapista ulos, sillä se voisi vaikuttaa merkin imagoon – oli se pinnallista tai ei. Esimerkiksi Birdhouse oli vuonna 1998 vetänyt pois Tim Von Wernen haastattelun Skateboarder-lehdestä, koska hän puhui omasta homoseksuaalisuudestaan. Tapaus johti siihen, ettei Tim halunnut enää ammattilaiseksi.

Von Wernen tapauksesta on jo 15 vuotta, eikä mikään näytä muuttuneen. Onko maailma vielä sen verran takapajuinen, että homous nähdään negatiivisena asiana suhteessa markkinointiin?

LASKIJA Eero Ettala | KUVAAJA Pasi Salminen | PAIKKA Helsinki

Ehkä tosiaan tarvitsemme suuren johtajan esimerkkiä ennen kuin mitään tapahtuu.

Travis Rice, voisitko ottaa asian hoitaaksesi? Tule kaapista, joohan!

Vesiperä Emme löytäneet Suomesta homoa lumilautailijaa. Oikeastaan se ei missään vaiheessa ollut lähelläkään. Emmehän löytäneet ulkomailtakaan kuin pari hassua esimerkkiä. Freestyle-puolelta emme löytäneet yhtään varmaa tapausta.

TALES FROM THE DEEP END

Lähetimme haastattelupyyntöjä useille laskijoille, joiden nimet tulivat esille huhupuheissa. Joistakin heistä oli jopa tiedossa, että he seurustelevat samaa sukupuolta olevan kanssa.

Silti kukaan ei vastannut haastattelupyyntöihimme. Halusivatko he suojella valheellisesti rakennettua imagoaan, vai olimmeko me väärässä ja loukkasimme heidän yksityisyyttään kyselemällä heidän seksuaalisuudestaan – asiasta jonka ei pitäisi meille kuulua pätkääkään.

Olisiko meidän siis kuulunutkaan löytää lehteemme ketään?

Medialla on omat intressinsä, ja Spine on osa mediakenttää –

Spine Magazine | 57

halusi se sitä tai ei. Meidän homoetsinnän voi kyynisempi katsoa olevan pelkkää sosiaalipornoa, jossa haluamme saada nimet esille, kohahduttaa ja revitellä otsikoilla. Eihän heteroseksuaaleiltakaan kysellä lumilautalehdissä heidän seksielämästään, joten miksi homous olisi kenenkään kohdalla millään tavalla relevanttia.

Ei sen pitäisikään olla. Kuitenkin edelleen aihe herättää kuiskailuja, arvailuja ja villaisella painamista. Se on edelleen tabu. Niin kauan kuin jokainen ihminen ei voi olla oma itsensä ilman, että tarvitsee edes pohtia sen vaikutuksia työ- tai sosiaaliseen elämään, on aiheesta keskusteltava. Niin kauan kuin homot lumilautailijat

58 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

LASKIJA Jani Sorasalmi | KUVAAJA Jari Salo | PAIKKA Ukkohalla

Heteronormatiivisuus Ajattelutapa, jonka mukaan maailmassa ajatellaan olevan vain kahdenlaisia ihmisiä – naisia ja miehiä – ja ettei ihminen voisi olla molempia yhtä aikaa tai asettua kaksijaon ulkopuolelle.

Heteronormatiiviseen ajattelutapaan sisältyy oletus tai toive kaikkien yksilöiden heteroseksuaalisuudesta ja ”oikeanlaisesta” sukupuolen ilmaisemisesta. Miesten heteroseksuaalisen miehisyyden ja naisten heteroseksuaalisen naisellisuuden ajatellaan johtuvan biologiasta tai luonnosta. Muunlaisten seksuaalisuuksien tai sukupuolten olemassaolo kielletään tai niitä pidetään heteroseksuaalisuutta ja kaksinapaista sukupuolijärjestystä huonompina. Heteronormatiivisuus rajoittaa kaikkien ihmisten mahdollisuuksia.

Homofobiasta Lajissa johon kuuluu rankka fyysinen kosketus pelin aikana, yhteiset fyysiset tilat, pukuhuoneiden ja suihkujen jakaminen, korostetaan sitä, että kosketuksella ei ole mitään tekemistä seksin kanssa. Yhtä lailla kosketus ja halailu kuuluvat lajin katsomoon ja jälkimatseihin pubissa, mutta niilläkään ei tietenkään ole mitään yhteyttä seksiin. Esimerkiksi jalkapallo on miehinen yhteisö, joka määrittelee itseään heteroyhteisöksi tietoisesti homofobian keinoin.

Stereotypia Stereotypia on tiettyihin ihmisryhmiin tai asioihin jähmettynyt yleistys tai yksinkertaistus.

Stereotypiat luokittelevat ihmisiä ja ihmisryhmiä ilman että ne tekevät eroa yksilöiden välillä tai ottavat asiayhteyttä huomioon.

Tyypittely ja yleistäminen kuuluvat kielelliseen kommunikaatioon: niiden avulla asioita erotetaan toisistaan ja toisaalta yhdistetään helposti ymmärrettäviksi luokiksi. Tyypittelyllä on keskeinen rooli identiteettien rakentamisessa.

Stereotypiat erottuvat sosiaalisista tyypeistä siinä, että sosiaaliset tyypit ovat neutraaleja ja joustavia luonnehdintoja, kuten vaikkapa nuoret. Kun yksinkertaistaminen muuttuu ehdottomaksi ja mukaan tulee negatiivisia, perusteettomasti pelkistäviä jatkopäätelmiä tyypin luonteesta, ollaan tekemisissä stereotyyppien kanssa.

Usein tyypittelyn ja stereotyypittelyn ero liittyy siihen, ketkä sisällytetään yhteiskuntaan ja ketkä suljetaan sieltä pois.

Homoseksuaalisuudesta -Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 saakka.

-Sana homoseksuaalisuus on vasta noin 140 vuotta vanha, heteroseksuaalisuus vähän nuorempi.

-Nykyään ilmaisulla seksuaalivähemmistöt viitataan lesboihin, homoihin, biseksuaaleihin sekä muihin ihmisiin, joilla on rakkaus- tai seksisuhteita samaa sukupuolta olevien kanssa.

-Piiloutuminen, peittely ja kiinnijäämisen pelko ovat homo- ja lesbourheilijan arkipäivää edelleen.

Niin kauan kuin jokainen ihminen ei voi olla oma itsensä ilman, että tarvitsee edes pohtia sen vaikutuksia työtai sosiaaliseen elämään, on aiheesta keskusteltava.

joutuvat pohtimaan ulostulon vaikutuksia sponsoreihin, kaveripiireihin, saunailtoihin, kisoihin tai valmennusryhmiin, on asiasta kysyttävä.

Lopuksi vielä pohdintaa lukijoille toisesta näkökulmasta.

Nimimerkki ”Ollaan hiljaa” kirjoitti 12.2.2006 talviolympialaisista Suomi24.fi -foorumilla ”Half pipen finaali” viestiketjuun seuraavasti: ”Lumilautailu on homojen hommaa ja siksi meidän kannattaa olla hiljaa etenkin jos siitä tulee mitali! On häpeä saavuttaa mitali lumilautailusta, sprinttihiihdosta tai jostain muusta homolajista!”

Lis채tietoja: spinemag.fi

60 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Keikkareportaaseja sukupuolirajojen tuolta puolen

TALES FROM THE DEEP END

LE1F, Kuudes Aisti 2013 Okei, hiphop, rap tai muutenkaan rytmimusiikki ei niin sanotusti ole mun kuppi teetä. Ei sillä, ettenkö siitä parhaimmillaan pitäisi.

Parhaimmillaan voin sitä jopa rakastaa. Siinä vaan kävi niin, että me kasvettiin erilleen. Enkä ollut ainoa. 90-luvun loppu tarkoitti usean hiphopsuhteen hiipumista.

Minut oli palkattu Kuudes Aisti -kyläjuhlille kirjoittamaan erään energiajuoman mukaan nimetyn, aivan toisenlaista musiikkia edustaneen lavan tarjonnasta. Luppoajalla ehdin kumoamaan ”pari märkää” ja tsekkaamaan muuta ohjelmaa. Päätin tutustua LE1Fiin, vaikken hänestä yhtään mitään tiennyt. Tai ehkä juuri siksi. Toisessa yhteydessä ja ilman kimuranttia kirjoitusasua hänen taiteilijanimensä olisi tuonut mieleen hanurimusiikin, tummat pussittavat housut ja erään Euroopan syrjityimmistä vähemmistöistä. Näissä juhlissa ei yhteys tule mieleen alkuunkaan. Kesällä 2013 mustalaisvaikutteet ovat jo mainstreamia, eikä tarpeeksi, noh, ei-mainstreamia. Sitä erästä näidenkin juhlien yhteydessä käytettyä keinotekoista ihmisryhmää kuvaavaa keinotekoista sanaa en vaivaudu tässä yhteydessä sen ilmeisen helppouden vuoksi käyttämään.

Rytmimusiikkiin keskittyneelle lavalle hyppelehtiessään LE1F näyttää toteen ensisilmäyksellä, että täältä tulee ylpeä vähemmistön edustaja – joskin toisen kuin nimi antaisi ymmärtää. Mikroshorteiksi leikatut farkut, joiden etutaskuista lahkeen alta näkyy yli puolet – siis taskuista – ja musta lyhythihainen verkkopaita yllään huoliteltu lähes kaksimetrinen mies ei jätä epäselväksi, että hän on homo.

Miksi se on millään tavalla tärkeää, että hän on homo, saattaa joku kysyä. LE1Fin kohdalla homous on yhtä tärkeää kuin Bon Jovin kohdalla heterous – vaikka jälkimmäisen osalta konteksti on hieman hämärämpi. Kun Jon Bongiovi laulaa sydämensä kyllyydestä ”I will love you, always” nousee mieleen näkymä naisen jalkoihin heittäytyneestä, pörröpäisestä machomiehestä. Tosin mikäpäs sitä estää näkemästä mielessä machomiestä machomiehen eteen polvistuneena.

LE1F ei sen sijaan sanoitustensa kohdetta peittele tai jätä tulkinnanvaraa, eikä avoimen rivo flirttailu jätä pyrkimyksiä epäselviksi. Tosin suomalaisyleisölle tuntuu löytyvän enemmän tarvetta Fab Five -henkiselle homokaverille kuin petikumppanille.

Niinpä LE1F siirtää huomionsa bootya sheikkaaviin naisiin, ja naiset vastaavat sheikkaamalla bootya.

Taustanauhojen kanssa yksin keimaileva hienohelma rekkakontista muovatulla lavalla kuulostaa ajatuksena tylsältä.

Mumiseva ulosantikin jättää mehukkaimmat yksityiskohdat keikkatilanteessa mysteereiksi. Taustanauhatkaan eivät viehätä, kun ei tuo bootyn sheikkaaminen ole niitä omimpia juttujani.

Yksitoikkoista jytkettä, sanoisi varmaan Teuvo Hakkarainen – jos kauhistukseltaan kykenisi. Helppo maali, pahoittelen.

Mutta parasta LE1Fissä on juuri se, mikä on kaikkein ilmeisintä. Homous. Räppi on kaikista musiikin tyyleistä ehkä homofobisinta. Tai ehkä reggae on, mutta silti. Kuinka LE1F tätä asetelmaa ravisteleekaan, niin se on järkyttävän hienoa. Vielä löytyy populaarikulttuuristakin raja-aitoja vavisutettaviksi, hurraa! Tosin kukaan yleisöstä ei järkyty tai vavahtele vaan bailaa mukana. Tylsää.

Näkisipä LE1Fin esiintymässä vaikkapa erään kansallismielisen puolueen kokouksessa. Siinä voisi olla sitä jotain. Puolueen nimeä en vaivaudu tässä yhteydessä sen kohteen valinnan helppouden vuoksi käyttämään, mutta koska kaikki kuitenkin tietävät mitä tarkoitan, niin aikomukseni tunnustan ja niistä pahoittelen.

Hieno keikka, hieno kokemus, jonka lopulta kuitenkin kruunaavat ”gimme some weed, gimme some weed” -huutelut. Ja

Spine Magazine | 61

sitähän saa mitä tilaa.

- TT

”Räppi on kaikista musiikin tyyleistä ehkä homofobisinta. Tai ehkä reggae on, mutta silti. Kuinka LE1F tätä asetelmaa ravisteleekaan, niin se on järkyttävän hienoa. Vielä löytyy populaarikulttuuristakin raja-aitoja vavisutettaviksi, hurraa! Tosin kukaan yleisöstä ei järkyty tai vavahtele vaan bailaa mukana”

Action Bronson, Hustle HKI 2013 Action Bronson (Arian Asllani) on aikamme uskottavin räppäri, vaikka onkin albanian-amerikan-juutalainen valkoinen mies Queensista, New Yorkista. Miehen viehätys perustuu ehdottomasti raakoihin katutarinoihin, joita sävyttävät perinteiset elementit, kuten huumeet, bitches ja raha.

Koska Bronsonin elämä pyörii myös vahvasti ruoan ympärillä, ovat maistuvat burgerit ja herkulliset nugetit luonnollisesti mukana lyriikoissa. Action Bronson kuulostaa ”vanhalta” hyvältä räpiltä, ja mies onkin varttunut Wu-Tangin ja muiden vastaavien avulla.

Hustle HKI oli ensimmäistä kertaa järjestetty räppifestivaali aivan Helsingin eli Stadin ytimessä. Alkuperäinen suunnitelma oli pitää kinkerit Suvilahdessa, mutta räppipäiden taskut osoittautuivat liian tyhjiksi ja tapahtumapaikka siirrettiin Kamppiin tanssiravintola Circukseen sekä Kanansiipikeidas Henry's Pubiin. Tämä paikanvaihdos sai myös minut lähtemään paikan päälle. Helposti saavutettava miljöö on yksi kovimmista kriteereistäni musiikin diggailuun.

Hustle HKI pähkinänkuoressa: 1. Liian montaa räppikeikkaa ei kannata järjestää samana iltana yhdessä (kahdessa) baarissa, koska tarjontaa on yksinkertaisesti liikaa. Vaikka olin niin sanotusti ”paikalla” kello seitsemästä eteenpäin, ei mielenkiintoni riittänyt kuin kolmen aktin seuraamiseen. Näistä rempseimpänä ja yllättävimpänä tuttavuutena toimi räppiduo Jeijjo & Nupi, joista voitte lukea tarkemmin toisaalta tästä lehdestä.

2. Riff Raff aka. Jody Highroller, eriskummallinen mies Amerikasta, ei ole erityisen kova live-esiintyjä. Tällä USA:n ihmeellä oli mukana tuplaaja, joka hoiti kertosäkeiden laulamisen, ja näin ollen oli enemmän äänessä mikrofonissa kuin itse Riff Raff. En ymmärrä hypeä miehen ympärillä.

3. Ikärajaton keikka mahdollistaa tietty nuoremmille diggareille mahdollisuuden nähdä esikuviaan livenä, mutta onhan vaippaikäisten läsnäolo baarissa hieman erikoista. Tunnelma nappulaliigan alueella oli erittäin ahdistava. No, ainakin lapsukaiset saattoivat katsella Sini Sabotagen tissejä ja kuuluisaa nyökytystanssia.

84 | Spine Magazine 62

TALES FROM THE DEEP END

4. Action Bronson olisi voinut kevyesti olla koko illan ainoa esiintyjä, ja olisin ilomielin maksanut lipusta pyydetyn hinnan.

Bronson on todella iso mies. Ilkeämieliset voisivat jopa sanoa miestä kaskelottiin verrattavaksi ilmestykseksi. Elopainosta huolimatta miehen on lavaenergia jotain todella vauhdikasta, ja hänen äänensä kuulostaa livenä vielä enemmän ”hätäkakan” äärellä ponnistelulta kuin levyllä. Järkälemäisestä koostaan huolimatta Action Bronson onnistui kadottamaan itsensä yleisön sekaankin, minkä luulisi olevan jopa fyysisesti mahdotonta. Jos ja kun Bronson saapuu kylmään maahamme seuraavan kerran, läsnäolonne on keikalla suositeltavaa. - KT

”Välispiikkejä ei puhuta, huonolla suomella ei kiitellä, armoa ei anneta.

Jay Weinberg tuntuu välillä hyökkäävän rumpujen takaa yleisön päälle kaksin käsin keskisormia heiluttaen, ei vihamielisesti vaan innostavasti, ja muutenkin koko bändi vetää kuin sitä kuuluisaa viimeistä päivää.”

Against Me, Ilosaarirock 2012 Olin aina pitänyt Against Men musiikista, vaikkakin viime vuosina intoni oli hieman hiipunut. Vanha punkbändi oli tehnyt kardinaalimunauksen, ammattirikoksen mihin punkbändit vaan eivät saa syyllistyä. He olivat vaihtaneet isolle levy-yhtiölle, tuottaneet levynsä liian huippuunsa, eli myyneet itsensä. No niin, nyt sitten heidätkin menetettiin.

Biisintekotaito ei kuitenkaan ollut Tom Gabelilla kadonnut minnekään. Sävellykset olivat ehkä parempia kuin koskaan, ja tuoreet livepätkät todistivat, että eloa vielä löytyy. Max Weinbergin poika kun oli palkattu uudeksi rumpaliksi, niin voimaa patteristakin edelleen löytyi. Toki olin siis iloinen, kun bändi kiinnitettiin kotifestareilleni.

Jymypaukku oli kuitenkin vasta tulossa. Jonkin aikaa kiinnitysjulkistuksen jälkeen tuli uusi julkistus. Tom Gabel ei olisi tulossa Ilosaarirockiin soittamaan, sillä Gabelia ei enää Against Men solistina nähdä. Hänen tonttinsa ottaa Laura Jane Grace, nainen, joka aiemmin tunnettiin nimellä Tom Gabel.

Lehdet ympäri maailman kirjoittivat vuolaasti punkkarin sukupuolenkorjauksesta. Rolling Stonen artikkelissa ”The Secret Life of Transgender Rocker Tom Gabel” Laura Jane kertoi avoimesti ahdistuksestaan, tunteistaan väärässä kropassa, avioliitostaan – kaikesta. Hän kertoi, kuinka bändi ja vaimo tukivat häntä ratkaisussaan. Ilo oli siis minun kannaltani se, että kaikesta huolimatta musaa tulisi lisää. Ja miksei tulisi. Nyt kun ahdistuksen syy selvisi, oli helpompi löytää merkityksiä hänen aiemmalle tuotannolleen, kuten The Oceanin lyriikat todistavat: ”And if I could have chosen, I would have been born a woman / My mother once told me she would have named me Laura.”

Eipä sitten ollut metafora, ei.

Ilosaarirockin sunnuntai, viimeistä iltaa viedään ja voimat alkavat loppua. Juhlat on pian taas juhlittu, koittaa arki ja huuma

katoaa. Ylihuomenna Joensuun kaupunki ei enää edes muista, että täällä on jotain ollut. Mutta vielä pitäisi hetken jaksaa, sillä kohta soittaa Against Me. Laahustan pelipaikoille, taktisesti miksauskopista muutaman metrin vasemmalle. Kalja ei enää maistu, joten huonosti sijoitetulle anniskelualueelle ei tarvitse rynnätä.

Bändi kävelee lavalle ja ottaa soittimensa. Yleisö hurraa, mutta mitään erityistä hurmosta ei ilmassa nähdä. Ilahduttavan harva on tullut katsomaan entistä miestä, ja joukko näyttää samalta kuin missä tahansa punkkikeikalla. Punkkarin puku on musta, molemmin puolin lavaa. Kun ensimmäinen biisi lasketaan käyntiin, saa leppoisa sunnuntai odottaa seuraavaan viikkoon – nyt veivataan täysiä.

Jonkin aikaa katson paahtoa rauhassa kädet puuskassa, mutta sitten en enää kykene. On päästävä lähemmäs. Välispiikkejä ei puhuta, huonolla suomella ei kiitellä, armoa ei anneta. Jay Weinberg tuntuu välillä hyökkäävän rumpujen takaa yleisön päälle kaksin käsin keskisormia heiluttaen, ei vihamielisesti vaan innostavasti, ja muutenkin koko bändi vetää kuin sitä kuuluisaa viimeistä päivää. Koko keikka läpi yhdellä vaihteella – täysillä. Yleisö syö suoraan kädestä ja isot levy-yhtiöpomot ovat jossain aivan muualla, kun Against Me vetää syvällä raakuudella. Mutta kauniisti.

Kauniin raa’asti.

En ole ennen nähnyt heitä livenä, mutta jotain vapautuneisuutta on ilmassa. Kuin bändi jokaisella henkäyksellään kertoisi, että tätä me olemme, ota tai jätä. Tai sitten vain kuvittelen kaiken, koska kaiken rinnastan tuoreisiin uutisiin.

Ja miksen rinnastaisi. Viimeisenä kappaleena soitetaan The Ocean, ja ulkoisesti vielä vain meikeillä Tom Gabelista erottuva Laura Jane laulaa niin että sydäntä riipaisee. ”There is an ocean in my soul where the waters do not curve.”

- TT

Alicia Keys, Flow Festival 2013 Maksoin melkein 100 euroa yhden päivän lipusta festivaaleille, josta en tahtonut nähdä kuin yhden artistin. Alicia, tein tämän kaiken vuoksesi. Tulin läpi kaoottisen tulvalahjehelvetin, vain nähdäkseni sinut edes hetken. Minua nöyryytettiin päivällä ravintolassa, koska luulin saavani käyttää maksukorttia. Kestin sen, koska tahdoin jo kokea hymysi. Jonotin puoli tuntia, viime hetket ennen keikkaasi, että olisin voinut ostaa yhden siiderin, jonka olisin voinut nauttia kanssasi. Kun valot pimenivät, mahassani kihelmöi. Kohta olisi meidän aikamme. Alicia Augelio. Tiedän sinun odottavan hetkeämme yhtä paljon. Olen rakastanut musiikkiasi siitä lähtien kuin tipuin kanssasi. "I, I, I, I'm fallin'. Fall." Silmäni kostuivat kun astuit lavalle, kissamaisilla liikkeilläsi. Miau, taidat olla oikea peto! Kun yritit soittaa minulle, soitit varmaan väärään numeroon. Mutta minä vastasin silti. Minä puhuin sinun kanssasi Alicia. Alicia fuckin Keys! Jos maailmalla olisi yksi johtaja, toivoisin, että se olet sinä. Alicia. Johda meitä. Keikkasi oli aivan ihana.

Oi minun omani, Sweet-Al. Kun esitit sen sinun New York -kappaleesi, tiesin meidän olevan yhtä. Olen nyt säästämässä rahaa retkeämme varten. Olen varmaankin kadottanut yhteystietosi, mutta ei se haittaa, kyllä minä sinut löydän. Ihana sokeripalaseni.

Alicia. Minä tulen. Nähdään taas pian…

- KT

Adam Lambert, Helsinki 2013 Tuolloin Adam vielä seukkaili Saulin kanssa. Ihana pari. - TT

TALES FROM THE DEEP END

KUVAAJA Samuli Pentti | Flow Festival

Spine Magazine | 63

64 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

From Mountain to Plantation For snowboarding fans, Wille Yli-Luoma’s career as a professional snowboarder is well known. As a permanent feature on the global snowboard scene for over ten years, he was stylish, always went big, and his backcountry parts kicked ass in numerous movies.

TEXT Zoe Oksanen | PHOTOGRAPHY Wille Yli-Luoma

“Jovino Herrara Lopez is the farm manager at El Dimanté. We hiked to the top of his farm, while the other coffee crew did not want to hike any higher.” –Wille

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 65

66 | Spine Magazine

Getting done with a late shift of roasting at heart.

Sean dropping a batch.

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 67

But this story isn’t about Wille the snowboarder. This is about Wille, the Finnish entrepreneur who set up Heart, a hip coffee shop and celebrated coffee roasting business in none other than Portland, Oregon–the mecca of American coffee. Heart coffee has gone from what Wille describes as “not great” in the early days to earning one of the most desirable accolades a food or drink company could wish for: a spot on GQ Magazine’s “50 Best Things to Eat and Drink Right Now in America.”

So just how did a Finnish pro snowboarder with a taste for good coffee switch careers so deftly? The answer seems to lie in the fact that Wille didn’t fool himself when he realized his love for snowboarding at a professional level was over. The trick to a graceful and effective exit from a career as a professional athlete is to know when the passion for your job is gone, while having the next step prepared. Wille was smart on both counts.

“I had lost my passion for professional snowboarding,” he explains. “I could tell I was losing drive when I realized my video parts were suffering. I was more or less hoping for rainy days so I could do something else than build a jump or jump off some cliff.

There is absolutely nothing wrong with that job and it’s probably one of the best jobs to have, but I needed a change in my life.”

Talent is something that got served out in abundance when Wille was born. As if his well-respected skills on a snowboard were not enough, Wille got a name for himself as an accomplished photographer. A lot of people expected this to be the path that Wille would take once his snowboard career wound down, but he had a different idea.

“I was surrounded with so many photographers and everyone I spent time with wanted to be one,” he says. “I figured it was better to take a different path. I still take photos as a hobby and for our business. I think I enjoy it more.”

Wille has never been a stranger to life in America. In fact, he spent much of his time filming and living there during his snowboard career. Being Finnish, he wasn’t much of a stranger to coffee either, seeing as the Finns rank first place as the biggest consumers of coffee in the world, drinking approximately 12 kg per

Heart coffee has gone from what Wille describes as “not great” in the early days to earning one of the most desirable accolades a food or drink company could wish for: a spot on GQ Magazine’s “50 Best Things to Eat and Drink Right Now in America.”

68 | Spine Magazine

Drinking some fresh crop coffee at the Yukro cooperative in Ethiopia.

Cute girl in Ethiopia.

TALES FROM THE DEEP END

Tigabu Molla, the treasurer of Yukro, holding a bag of our roast of their coffee.

Women sorting coffee in Ethiopia.

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 69

“I was surrounded with so many photographers and everyone I spent time with wanted to be one,” he says.

“I figured it was better to take a different path. I still take photos as a hobby and for our business. I think I enjoy it more.”

capita of coffee every year. Delving into the tight-knit and intense world of coffee roasting in the States was, however, a new path for Wille. It begs the question: Why coffee?

“My obsession with coffee came out of nowhere,” he admits.

“I just got way too obsessed with it and decided to use my passion and knowledge to create a business with it… I never planned on having a coffee shop, but my passion for it became clearer as I learned more about coffee. I believed in my business and vision more than anyone else.”

Passion seems to be at the core of everything Wille chooses to do. When I asked pro snowboarder and long time friend Jussi Oksanen how he would describe Wille, his words were simple: “Passionate and driven. When he is doing something he wants to do, he’s all in.”

Wille attributes his success in uncharted waters, and life in general, to precisely this passion.

“If I did not have the drive or passion, it would have never worked out,” he says. “If you just want success, you don’t necessarily need passion for your product, but you need it for the business end. I am trying to balance the passion for the product & business, but the product seems to always win. My business seems to suffer a bit from it because I end up having too many things on my plate. I don’t think I have ever experienced anything special from someone who is not passionate about what they are doing. “ The dedication he puts in along the way pays off, because if there’s one thing you should know about Heart coffee, it’s that it is exquisitely good. I’m talking ‘get the beans shipped down to Southern California because no other coffee will do’ kind of good.

The coffee scene in America has evolved rapidly over the last few years and boutique coffee shops are popping up everywhere, many of them offering their own beans and lots of them of exceptional quality. But only Heart coffee converted me to becoming a black coffee drinker.

There’s a whole science, it appears, to the coffee process that leads to just the right note in terms of flavor, and it’s one that most

70 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

“There are a lot of steps that go into this.” Wille explains. “We have carefully figured out how to make the best with each step. Going back to buying the raw product in the coffee growing country. There is no magic, just a lot of hard work and some really passionate coffee drinkers.” of us are completely ignorant to as we pour our morning cup. But it’s this process that creates the divide between a genuinely great cup of coffee and the ‘blah’ we are so often served.

“There are a lot of steps that go into this.” Wille explains.

“We have carefully figured out how to make the best with each step. Going back to buying the raw product in the coffee growing country. There is no magic, just a lot of hard work and some really passionate coffee drinkers.”

Truly understanding the origin of the coffee bean seems to be a critical step in a solid final product, and one that Wille has thrown himself into. He has made many trips to various plantations from Colombia to Africa, and if you take a peek at Heart’s blog and Facebook page, it’s clear that he is extremely discerning when it comes to which plantations and which beans he chooses. It also offers Wille the chance to continue his love of travel.

“I love going on coffee buying trips and visiting the farmers or producers,” he says. “I can travel light and I’m going to warm places. I eat all kinds of food and get to experience things I have not in the past.”

But although the risk of avalanches and concealed rocks is far behind him now, Wille faces a whole new world of danger on these trips.

“There have been times I have not felt fully safe and I try to avoid it. I have light hair and the places I go to I stick out like a sore thumb”, he says. “I have once jumped on the back of a motorcycle in Colombia because a producer said we needed to move quickly.

Holding on to a complete stranger and driving on some bumpy dirt roads in Colombia because the people I was with did not feel safe with us staying in the town, it felt a little sketchy. “ His exposure to such diverse and, sometimes, vulnerable environments has offered Wille a fresh way of looking at things in our

“Me and Edwin Martinez at La Esperanza in Huehuetenango Guatemala. I was marking the all bags depending on when the coffee was picked, so we could separate the lots and have more traceability. Everything matters…” –Wille

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 71

72 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

“I don’t think Heart would be possible if they (Starbucks) had not paved the road for us smaller roasters. I do get a little annoyed when I see the low quality stuff that people are paying $4 for, but I guess most of it is milk and flavoring.”

“Otto Herrera, the owner of La Esperanza in Guatemala. I spent time with his sons, but Otto is very strict and he is behind this amazing coffee we buy from them.” – Wille

TALES FROM THE DEEP END

modern world.

“I think it has changed my perspective in a good way,” Wille says. “I appreciate all the luxury things like electricity and clean water–most people take this for granted. Those are just simple examples, but these trips have shined much more light into the perspective I have now.”

Heart, the physical café and roastery that opened its doors in 2009, sits in the central east side of Portland. With its industrial façade, huge roasting machines and sleek décor, it is an authentic embodiment of hip Portland culture. The Pacific NorthWest, renowned for its progressive, liberal, fixed bike riding, eco-friendly vibe, is also famous for its coffee. I can’t imagine a tougher place to crack a new brand.

“Lets just say, I wish I’d picked a different city!” he laughs, but despite the odds he did crack it. And on top of establishing a successful Portland based business, Heart beans are distributed throughout the U.S., where their sweet aroma can be smelt in both discerning customers’ homes and boutique coffee shops alike.

No conversation on the subject of coffee would be complete without at least some reference to the coffee giants of the world symbolized by the omni-present Starbucks. It is the huge coffee chains that brought the likes of the grande soy vanilla latte to fame, where essentially the taste of coffee is suffocated to an indistinguishable mélange of flavor. Rather than seeing them as the enemy, though, Wille understands that they helped bring coffee to the forefront of the public consciousness where it remains today.

As he puts it, “I don’t think Heart would be possible if they (Starbucks) had not paved the road for us smaller roasters. I do get a little annoyed when I see the low quality stuff that people are paying $4 for, but I guess most of it is milk and flavoring.”

If, like me, you are wondering how coffee can turn out so differently, here goes. First off, know that it is almost all about the roasting process. Big roasters need to produce a lot of coffee, but when you roast over 20 kg of coffee at a time, the coffee itself becomes a heat source. Wille gives me an example that helps shine some light on the science behind it: “Try roasting a marshmallow without getting any dark spots and still have it fully roasted. This is kind of what we do everyday,” he explains.

“We log profiles with time and temperature. We cup all these roasts and compare the different roast curves. We eventually find the best one to use as a reference curve. When we get a new coffee we have to do it all again because no coffee is the same. You do not want to cook it for too long or you will dry out the coffee but you need to cook it enough so you don't have grassy vegetal flavors left.

Depending on your rate of rise with your heat source it will change the way your coffee develops in the roaster.”

Spine Magazine | 73

Seems technical, right? Well imagine getting this far and still blowing it. Because that’s what the majority of bigger brands do: by burning the outside of the bean in the last part of the roasting process. It’s all to do with adding heat and taking it away at exactly the right time, drum speeds and blind tasting.

I can’t help wondering whether somebody so passionate about coffee, and who has put so much effort and skill in to the creation of the perfect cup, gets visibly frustrated when a customer asks to add flavored syrup or cream to his order. But it seems that Wille has a quiet confidence that in the end his coffee will win.

“I used to get really frustrated”, he says, “but now I look at it like an opportunity to change another person’s view or taste on coffee. This can be a tricky thing because you actually have to win over your customer before they trust you. You should always try to give them what they ask for and then maybe give a sample of something that you think is good. It becomes a game for me and I love it when I can get someone to drink coffee without cream and sugar.”

That’s probably the biggest difference between his Finnish homeland coffee scene and the American one. “Finnish people drink coffee–plain coffee. I love that. Americans want fancy stuff.”

But it seems he won’t let up until he changes that, one coffee drinker at a time. As he claims with pride: “We are getting people to drink more black coffee by the week up here!”

So what is the future for the pro-snowboarder-turned-coffeeconnoisseur? Exceptional coffee for the masses, it would appear!

Or as Wille puts it, “more roasting, less café stuff.”

Wille is a man on a coffee mission and I’m guessing it’s going to take a lot of caffeine to stay focused on his vision. Or, then again, maybe not. “Actually,” he says, “one cup a day is the perfect amount for me!”

For coffee drinkers interested in finding out more about the process of how the raw coffee cherries become the drink we all know and love, check out the “Here is Your Cup of Coffee “ video at www.heartroasters.com

74 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 75

Vuonna 1978 katalonialainen liikemies nimeltään Joaquim Roig innostui Yhdysvalloissa jylläävästä rullalautabuumista ja perusti ensimmäisen barcelonalaisen skeittiseuran. Kun nyt oli seura, niin pitihän se rakentaa myös ensimmäinen skeittiparkki. Sellainen amerikantyylinen, iso ja betonista. Hän päätti pistää parkin Alenys de Muntin kylään, Roigin perheen maille, keskelle vuoria, vapautta ja puhdasta ilmaa.

Tarina ystävyydestä ja rakkaudesta skeittaukseen TEKSTI Joan Granell, Jose Noro, vapaa suomennos Tuukka Tams | KUVAT Roger Ferrero

Joaquim oli ideasta niin mielissään, että homman voisi sanoa lähteneen lähes lapasesta. Hän rakensi kerralla koko setin: freestyle-radan vasta-aloittaneille, kaksi poolia, snakerunin, vertin ja asfalttiradan ajan muotivillitystä slalomia varten. Ja viimeisen päälle, tietenkin.

Ja pitihän se perustaa tiimikin, nuorista skeittareista totta kai – aikansa kovimmista luista. Pian Joaquimin parkissa vietettiin ensimmäisiä Katalonian mestaruuskisoja, ja 1979 siellä kisattiin ensimmäisistä Espanjan-mestaruuksista, joihin otti osaa jorgeja joka puolelta Espanjaa.

Vuonna 1979 eräs sen ajan suurimmista skedestaroista, kanadalainen John McDonald reissasi ympäri Eurooppaa ja eksyi matkallaan myös Alenys de Muntiin. Kun hän päätyi paikalliseen parkkiin, hän oli näystä niin häkeltynyt, että hänen läpikulkumatkansa venähti pitkäksi visiitiksi. John asui Roigin talossa Barcelonassa ja työskenteli paikallisessa koulussa englannin opettajana.

Kuinkas ollakaan, Katalonian skeittauksen kultaisen aikakauden nujersi sama mies, joka oli saanut sen alkuunsakin.

Skeittiparkki ei ollutkaan sellainen kultakaivos kuin Joaquim Roig oli toivonut, ja kolmen vuoden raskaan uurastuksen jälkeen hän luovutti ja antoi yrityksen parille hipille, Julille ja Joanalle.

Sopimuksia ei kirjoitettu, pelkkä sana riitti. Kun hipeillä ei ollut penniäkään hommassa kiinni, he pystyivät jatkamaan nuorten

skeittaajien unelmaa omalla leppoisalla tavallaan.

Parin vuoden ajan kaikki näytti sujuvan. Hipit uurastivat parkin eteen rakkaudesta lajiin, ja skeittaajia riitti. Kunnes eräänä päivänä, aivan yllättäen Joaquim tulikin takaisin dollarinkuvat silmissä killuen ja halusi firman takaisin itselleen. Kun sopimuksia ei oltu tehty, Julilla ja Joanalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin luovuttaa parkki takaisin Joaquimille.

Asiat eivät kuitenkaan enää olleet kuin ennen. 80-luvun kriisi jylläsi, ja ajat olivat Espanjassa raskaita. Joaquim yritti kuumeisesti saada yritystä tuottavaksi, mutta vuonna 1984, yksin jäätyään, hän lopulta joutui pistämään rukkaset naulaan. Epäonnistuneena, katkerana ja umpikyllästyneenä hän hautasi koko parkin hiekan alle ja katosi lopullisesti.

Voin sanoa, että osa minua kuoli tuon tarinan mukana. Vain skeittauksesta välittäneen nuoren pojan unelma hävisi hetkessä kuin tuhka tuuleen, ja ystävykset kadottivat toisensa. Mutta kiitos internetin ja Facebookin, 30 vuotta myöhemmin olemme jälleen yhdessä – ja tällä kertaa pysyvästi.

Kiitos kaikille, jotka pelastitte poolin. Te autoitte meitä löytämään sen innon, jonka luulimme olleen parkin tapaan kadonnut ja kuopattu.

- Joan Granell

76 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Vartuin pienessä Arenys de Muntin kylässä, 40 kilometriä Barcelonasta pohjoiseen Katalonian provinssissa Välimeren rannalla.

Olin pitkään kuullut tarinoita legendaarisesta skeittiparkista, jossa tarinoiden mukaan kävi staroja ulkomailta asti. Se oli kuulemma sijainnut kotikylässäni, mutta en olisi koskaan voinut kuvitellakaan sen olleen niiden hiekkadyynien alla, joilla otin elämäni ensimmäisiä askeleita.

Silloin siellä näkyi vain pari vanhaa bänkkiä. Kukapa olisi arvannut, että niiden vieressä hiekan ja kasvuston alla olisi piilossa Espanjan ensimmäinen skeittiparkki.

Näin kaikki alkoi.

Bänkit oli valjastettu kastelukäyttöön, joten ne olivat täynnä vettä ja rehottivat villisti kasvavia kasveja. Viisi vuotta sitten muutamat paikalliset putsasivat bänkit skeitattaviksi. Kävi ilmi, että ne olivat osa vanhaa skeittiparkkia.

Olin pitkään kuullut tarinoita legendaarisesta skeittiparkista, Espanjan ensimmäisestä, jossa tarinoiden mukaan kävi staroja ulkomailta asti. Se oli kuulemma sijainnut kotikylässäni, mutta en olisi koskaan voinut kuvitellakaan, että se olisi sijainnut niiden hiekkadyynien alla, joilla otin elämäni ensimmäisiä askeleita.

Kun menimme sinne ensimmäistä kertaa skeittaamaan, alue herätti lukuisia kysymyksiä. Millainen skeittiparkki oli kokonaisuudessaan ollut? Miksi se oli haudattu? Miten se oli haudattu?

Ja myös tärkein kysymys nousi mieleen: hajotettiinko se ennen hautaamista?

Ystäväni Dani Sopas alkoi tutkia asiaa. Hän sai ensimmäisen vihjeen vanhan barcelonalaisen punkkibändin soittajilta.

Useina iltoina, useiden oluiden jälkeen he päätyivät aina samaan keskusteluun: Arenys de Muntin skeittiparkkiin. Punkkarit olivat aikoinaan skeitanneet siellä, ja tarinoita heillä riitti. He neuvoivat menemään Madridiin, jos halusimme tietää lisää.

Jose Antonio Munoz oli perustanut Espanjan ensimmäisen skeittikaupan Madridiin, Caribbean Sportshopin. Jose Antonio oli kummissaan, kun pölähdimme hänen kaupalleen kyselemään 30 vuotta sitten hävinneestä skeittiparkista.

Jose Antonio oli tuolloin pyörittänyt parkilla skeittikauppaa, ja hän oli ollut mukana järjestämässä kisoja. Hän halusi näyttää meille jotain. Ne olivat neljä albumillista valokuvia, jotka pitivät sisällään kaiken parkin rakentamisesta Espanjan-mestaruuskisoihin ja lopulta hautajaisiin. Oli aivan käsittämätöntä nähdä se kaikki, mistä olimme aikaisemmin voineet vain haaveilla.

Näimme nyt myös ensimmäistä kertaa parkista kartan. Se oli vanhan flaijerin kyljessä ja näytti koko komeuden. Parkki näytti käsittämättömältä!

Nyt saimme vastauksen kysymyksiin, joita olimme pitkään pohtineet. Vihdoin näimme skeittiparkin kuvissa, ja saimme tietää, miksi se oli suljettu. Yksityinen skeittiparkki ei ollut tuottanut tarpeeksi rahaa, eikä maalla ollut rakennusoikeutta, joten se oli haudattu. Ja se oli haudattu ehjänä!

Jose Antonio sanoi, että jos haluamme kaivaa parkin esiin, meidän kannattaa aloittaa suoraan isosta poolista, sillä vertti,

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 77

78 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 79

snakerun ja slalom-rata olivat luultavimmin tuhoutuneet.

Kun poistuimme kaupalta, emme ehtineet kuin laittaa oven perässämme kiinni kun jo vilkaisimme toisiamme ja totesimme toisillemme: ”iso pooli on edelleen siellä, kaivetaan se esiin!”

Otimme yhteyttä ystäväämme Julian Chamizoon, joka oli kertonut skeitanneensa siellä. Joten me kolme, Julian, Dani ja minä, menimme paikalle kartan ja keppien kanssa päättämään, mistä aloittaisimme kaivamisen. Meidän oli pidettävä matalaa profiilia kaivamisen kanssa. Kaivamistamme kritisoitiin paljon, ja jotkut piilottivat työkalujamme ja jopa rikkoivat niitä. He eivät kuitenkaan onnistuneet pysäyttämään meitä.

Onnistuimme siinä melkein itse. Päiviä kului, ja me vain nostimme hiekkaa, uudestaan ja uudestaan. Merkkiäkään rakennelmista ei näkynyt, ja aloimme jo luulla, ettei siellä mitään olisi.

Pettymys oli leviämässä.

Kunnes eräänä päivänä emme enää pystyneet kaivamaan.

Luulimme, että osuimme isoon kiveen tai kallioon. Mutta se olikin poolin pohja!

Motivaatio kasvoi ja aloimme kaivaa nopeammin ja nopeammin, vain etsien copingia. Kun vihdoin löysimme sen, seurasimme poolin reunaa ja saimme esille poolin muodot. Se näytti uskomattomalta!

Olimme päässeet pitkälle, mutta tuli aikani muuttaa Hossegoriin ja muillakin tuli kiireitä. Kaivaukset pysähtyivät kahdeksi vuodeksi.

Kunnes eräänä päivänä, ystäväni Guille Hulk lähetti minulle viestin, jossa kertoi, että Jose Roura, Enric Tejerina, Ivan Lanua, Jordi Llamas, Nico, Jairo Torralba, Alberto Duran, Oscar Destroyer, Dave Smith, David Calella, Alex Tejada, Erik Take, Natalia Carrion, Croko, Enrique Mayor, David Shade, local Guille, Jordi, hän itse ja monet muut olivat jatkaneet kaivauksia.

Olin niin suunnattoman iloinen, etteivät kaivaukset olleet pysähtyneet lopullisesti ja että oli ihmisiä, jotka halusivat jatkaa projektia. Oli myös tärkeää, että he saivat mukaan riittävästi vä-

80 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Ei ole väliä, kuka työn aloitti tai lopetti, tai kuka uurasti eniten. Vain sillä oli väliä, kun me yhdessä pääsimme skeittaamaan 30 vuotta sitten haudattua poolia hymyssä suin. keä. Työnsarkaa nimittäin riitti: oli poistettava suuret kivet poolin sisältä.

Edessä oli valtava työ, joka kesti talkooporukalta yli vuoden.

He käyttivät kaivamiseen käytännössä kaiken vapaa-aikansa.

Vertti oli rikkoutunut ja poolin pohja oli täynnä jättimäisiä kiviä.

Kerran he joutuivat jopa käyttämään dynamiittia rikkoakseen kivenmurikoita. Se oli hullujen hommaa. Silti jokainen päivä oli

kuin kavereiden luokkaretki, jossa grillattiin ja pidettiin hauskaa kaivamalla. Kalliisiin laitevuokriin saatiin apua erään työhön osallistuneen skeittaajan sponsoreilta, mutta silti tärkein säilyi: porukka ystäviä työskenteli lukemattomia tunteja pelkästä rakkaudesta lajiin.

Kaikkien apua tarvittiin. Joku teki ruokaa, toinen toi bisseä, kolmas kaivoi enemmän tai vähemmän. Silti jokaisen apu oli korvaamaton, jokaista tarvittiin osaksi joukkuetta.

Minulle tämä oli vaikein ja hienoin asia, johon olen pystynyt osallistumaan espanjalaisen skeittaamisen puolesta. Tämän ansiosta kaikki sukupolvet 70-luvulta tähän päivään kokoontuivat yhteen. Ensimmäisestä viimeiseen, vain yhden päämäärän vuoksi.

Ei ole väliä, kuka työn aloitti tai lopetti, tai kuka uurasti eniten.

Vain se merkitsi, että pääsimme skeittaamaan 30 vuotta sitten haudattua poolia hymyssä suin.

Kiitos skeittaukselle, että annoit meille tämän elämän.

- Jose Noro

1.-3.11.2013 MESSUKESKUS

84 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

ents ity ev sure qual lea our p for y ce 2001 sin .fi ctions lprodu u o .s www

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 83

OFF! “Wrong” music video.

WHITEY TEXT Alan Grosvenor

In the early 90’s, Rob “Whitey” McConnaughy started making snowboard films with his friends in Colorado using a VHS video camera. In the early era of larger than life snowboard films like Snowboarders In Exile and Critical Condition, Whitey brought the style and attitude of skateboarding into the world of snowboarding. Big kickers, big ollies, big rails, and big personalities combined with humor and fun.

Flash forward to 2013. Whitey is directing commercials with Kobe Bryant and music videos starring Jack Black. What happened in those 15+ years? Whitey has been a true pioneer in the world of snowboarding for more than two decades. Let’s see what Whitey McConnaughy has been up to.

How did you start making snowboard films? Was it in Colorado?

- I moved to Colorado after graduating college, and before I moved to Colorado I lived in San Diego with some friends that were skateboarders. I was skating a lot of pools and my plan was to move to Colorado in November or December and snowboard,

maybe be a pro snowboarder. And I was skating a lot of pools with all the ripper dudes, super getting into it because I never got to skate backyard pools before and I was skating tons of them, and I broke my ankle really bad. I had to get nine screws and a metal plate in there. It healed but I still moved to Colorado, and I started trying to snowboard and realized that the plate would press on the outside of my ankle super bad. It was healed but I never thought that issue might come up. So I couldn’t really snowboard because it hurt really bad. I could ride but I couldn't turn quick, definitely couldn’t jump. It really bummed me out. I was living with Stevie Alters and some other friends, and Stevie was this up and coming

84 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

kid. He wasn’t even sponsored by a company, and I saw some trailer for a snowboard movie and thought it looked stupid. So I was like “I am going to make a snowboard movie.” My Uncle who owns a video store in Washington D.C. sold me a video camera for wholesale, and I just started making a movie, shooting all the people I knew like Stevie Alters, J2, Cody Dresser, guys who were not sponsored at the time. During the summer, I went back to California and shot all my pool skating friends, so my first video was half snowboarding and half pool skating. Stevie Alters and I edited the whole video in one 19-hour session.

shit. I got to know them because my movies started doing better and I was also shooting photos for Blunt, and Blunt was sort of on their tip. Maybe a little less aggressive, I’d say. Not dangerous.

We would do dumb stuff but they were dangerous. Scary but in a cool way. So I remember I went up there and did an interview with them and I started filming some stuff for The Whiskey 2. That’s when I really got to know them. I definitely wasn’t in the Whiskey crew by any means, but I did get to shoot some stuff for The Whiskey 2 and The Whiskey 3. Those guys really became friends then, they were so fun back then. They were hilarious, they still are.

”We did the OFF! Wrong video for $5000 and I shot it on film. Ya know, Jack Black’s catering for a film is easily more than $5000, he is a multi millionaire guy. But he came down to set, this tiny little thing on the street and he shot all day and just hung out with everybody and was so funny. We even had a scene where we had a close up of the stomach ripping open and we didn’t need him, we were going to use someone’s hand. He came rushing out of his trailer and said, ‘I heard you were doing something!’ I told him he didn’t have to do it, and he goes “no man, I am in it! I am in it till the end.”

What was it called?

- It was called C+C Underground. I was only 20 or 21 years old. We had no money. That was the first one, but I ended up doing another video called Wrecked. I remember halfway through the year Eric Koch, who was one of the Burton Snowboard guys, said "we like what you are doing" and gave me a couple thousand dollars cash, which at the time was like handing me a 100,000 now, and I was like "what?" Completely indoor the table, like I was a lobbyist. So I just kept on making movies, making two movies a year. I was the only guy doing that. I just kept making movies, and I also started shooting photos.

As far as riders, who really stood out to you back then?

- The first guy was definitely Stevie Alters. When I first moved to Colorado, I moved from the East Coast and only a handful of people were doing the wide stance thing. Maybe under 20 people in the world. Dale Rehberg, Roan Rogers, Nate Cole, and Alters. But I remember the first time I went riding with Stevie, I had never really ridden with anybody like that. He was doing all these crazy high ollies and shit, and then I realized one of these ollies was switch.

I had never even thought of olling switch. On the East Coast we were not even on that level. He clearly had way better style than any of the pros that were popular at that time. Stevie was way ahead of them, but of course he was on the new tip. He was the first guy that I thought had talent. He was a skater too, he could rip on vert. He was one of the best from the 90’s, even into the late 90’s.

How and when did you get involved in The Whiskey stuff ?

- I didn’t know the Whiskey guys at first. Sean Kearns and Sean Johnson were known as snowboarders, Johnson was a ripper.

I was doing my movies, my snowboard stuff, and doing Blunt Magazine at the time. I think Whiskey, which was around 1996 or 1997 maybe, blew everybody away. Even all the guys at Big Brother Magazine thought it was fucking crazy, like it was the gnarliest

I remember Brainstorm being a real standout film for me. Did you have a standout snowboard film that inspired you?

- I gotta say, when I started making movies, there weren’t many snowboard movies that I thought were great. I didn’t really like the style. I definitely wanted to make a snowboard movie that felt more like a skateboard movie. When I was in college it was all Fall Line stuff. Fall Line was cool, but it was only cool because it was so unreachable and so unattainable. Like going to Europe and riding this crazy powder. If you were from the East Coast it seemed like going to the moon. There is no way you were going to get to ride conditions like that. So we thought these guys were rock stars, and we thought this was like bullshit. We wanted hits, we wanted good ripping. I remember TB2 or TB4. It wasn’t that I liked that movie so much, but it was just the jumps were so good. That was the first time Kurt Heine was building these crazy big jumps and they were always really flat. We were used to going off kickers that were like two feet wide, and Heine had jumps that were six feet wide, even bigger and they were super smooth. That’s when they were taking that to a new level. That was the beginning for all the jumps, and Heine deserves a lot of credit for that.

How did you get into doing music videos? What was the first music video you directed?

- I was doing Kingpin Productions, and Jackass had started and the TV show was going, and I didn’t shoot any of the TV show.

Honestly I couldn’t do it because they didn’t pay anything.

MTV was so cheap. The first Jackass movie came around, and Jeff Tremaine asked if I wanted to film and maybe help write skits stuff, because they could pay. So I took a year off making snowboard movies, and Brad Kramer, my main filmier, took over directing duties for Happy Hour and I just produced. From that movie, I met Lance Bangs, and then I was Director of Photography on a music video for him. From there, Sub Pop liked me and they said, "we got this young band, we think you would be good to direct

TALES FROM THE DEEP END

this." It was the Catheters, a song called Nothing. That was the first music video I did. But that music video got picked up for this thing on MTV and got a lot of play when they still played music videos.

From there I started to do videos here and there.

Do you usually come up with the concept for a music video yourself or do you collaborate with the band?

- Music video wise, I have never done anyone else’s ideas. To me it just doesn’t work. That’s the funnest thing about a music video is coming up with the idea and then executing it and having it happen. It can come to you in the shower or on a plane, wherever.

I pretty much just listen to a song and this vision will come into my head, and that might just be a seed for a bigger image. Or there might be a certain riff in a song. Like the Red Fang video for Prehistoric Dog, there is this one part where I picture people riding on horses, like knights. That wasn’t in the video, but from knights comes larpers and the beer drinking and everything. It’s always great when something starts it and it spawns. Sometimes you just think of something and it just builds up from there.

Do you enjoy doing music videos, long-form work like movies, or advertising?

EA Skate 3 Intro

Spine Magazine | 85

- Nowadays, I don’t really care what the medium is in the end, I really enjoy trying to come up with a really creative idea or story and executing it well. It could be a commercial, but commercials usually don’t allow you to be as creative because there are so many different cooks in the kitchen. Music videos are one of the purest forms because it’s a little three or four minute movie. Most of my videos are almost always a narrative, you have to be really efficient about telling a story because you can't have anyone talking. I think the best movies you can watch without any sound and still get the story. To me that is always fun, how I can tell a story and have a little twist in it. I edit all my own videos and really enjoy that process. I get a lot of satisfaction doing a cheap music video and it doing really well, sometimes a lot more that doing a $100,000 commercial.

What have you been working on recently?

- I have been working on a feature film, me and my friend Mike Burnett, who is the photo editor of Thrasher Magazine, wrote it. It was an idea of mine I have had for a while that I had written, and I brought Mike in to help out. We’ve been shopping it around and have had a lot of really great people interested in it. So who knows?

I certainly hope it happens.

EA Skate 3 Intro

Red Fang “Prehistoric Dog” music video

86 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

If you had to choose one person to work with again, who would it be? Kobe Bryant, Jack Black, or Stevie Alters?

- I would say Jack Black for sure because he is the fucking nicest dude ever. We did the OFF! Wrong video for $5000 and I shot it on film. Ya know, Jack Black’s catering for a film is easily more than $5000, he is a multi millionaire guy. But he came down to set, this tiny little thing on the street and he shot all day and just hung out with everybody and was so funny. We even had a scene where we had a close up of the stomach ripping open and we didn’t need him, we were going to use someone’s hand. He came rushing out of his trailer and said, “I heard you were doing something!” I told him he didn’t have to do it, and he goes “no man, I am in it! I am in it till the end.” A couple days later, I wanted him to do some voice-overs and he came over to my apartment! He was screaming in my living room doing voice-overs for me. Once again, he is this multi millionaire giant movie star rock star, he’s just so cool and down to earth and really funny. I can’t say enough about someone you love and think they could be really cool, and they exceed your expectations. That’s always a really nice experience.

So you enjoy still using film?

- If I can! I grew up only shooting on film. All the photos I shot in the 13 or 14 years of shooting snowboard photography, I never shot a digital photo in a magazine ever. And all my snowboard movies were over 90 % on film. I would ship gigantic boxes off with 75 rolls off to Kodak, praying that nothing happened in shipping. I still shoot film photo wise. It’s so nice shooting film.

What was your final snowboard film?

- Back In Black was our last. Brad Kramer shot most of all the snowboarding, along with Shane Charlebois. I directed all the openers in that movie. I was just getting too busy. I started doing commercials and music videos and Jackass, and at that point we had done 16 snowboard movies. We had been around for 12 yeas and we did real well, it ran its course. I told Brad I was thinking of closing Kingpin down, and told him to try and look for a job someplace else and if that doesn’t work out I will make another movie. We had sponsors that wanted to do it. But Mack Dawg hired him as his main filmier, he kinda took over. Shane went to Absinthe Films. So all my main guys went, and I gave them their 16mm cameras as a going away present since I didn’t need them anymore. Those were for snowboarding. So that was my last year of snowboarding films, 2004.

Whitey needed to take his Boston Terrier out to the yard and we continued to talk candidly about new things going on in his life, like the concept for the new Red Fang video he is about to shoot and the big budget commercial he was filming in New York. As the night grew darker and our conversation went on, it was very clear to me he still has an incredible passion and love for snowboarding, he even gets a pass to Mt Hood Meadows every season.

Whitey is an extremely talented guy, and he is brilliant at telling a good story.

Go check out his work at www.whiteyfilms.com

SUOMEN PISIN JA MONIPUOLISIN SNOWPARK! SnowPark (1000 m) | JibPark (450 m) | MiniStreet (300 m) www.isosyotesnowpark.com isosyotesnowpark

88 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 89

Antti Jussila. Tämä wallride oli meidän ensimmäisen päivän vastus Tallinnassa, ja Antti selätti sen mallikkaasti tällä miehekkään kokoisella loikalla. Hieman tätä ennen etsiessämme kuvattavaa tältä alueelta eräs kuvasta löytyvä henkilö unohti myös parkkeeratun auton ikkunan auki noin tunnin ajaksi. Ihme kyllä, mitään ei hävinnyt, vaikka alue oli semi kuumottava näin keskisuomalaiselle kuvaajalle, joka oli koko ajan ihan varma, että joku narkkari tulee ja vie kameran puukolla uhaten.

Viro vanhin voitehista TEKSTI Kalle Tarkiainen | KUVAT Niki Rutanen

Niki Rutanen kävi KBR-poppoon kanssa Tallinnassa. Siinä että lumilaudan kanssa matkustetaan vähän pidempiäkin matkoja ei ole kenellekään mitään uutta. Jopa ulkomailla laskeminen on aika tavallinen ratkaisu rakkaassa lajissamme. Mutta reissutarinat, niitä voi tehdä joko hyvin – tai hyvin huonosti.

Me emme tahtoneet ottaa riskiä kummastakaan vaan päätimme katsoa täysin uusin silmin maailmaa. Kysyimme siis virolaisilta mistä virolaisessa laskuskenessä on kyse, kun me ei oikeastaan edes tiedetty, sataako Virossa joka vuosi lunta. ”Viron talvi on hyvin samanlainen kuin Suomessa. Hyvänä kautena meiltä löytyy noin puolet vuodesta lunta maasta”, vastaa Hindrek Väravas ja kertoo seuraavassa Viro-skenestä aika paljon enemmänkin.

90 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Alguse plahvatus Viron lumilautailuskene alkoi kuplimaan vuonna 1995, kun Mark Kikas ja Mihkel Madalvee rakensivat ensimmäiset omat lautansa.

Tämä kaksikko on vastuussa myös Viron ensimmäisen laskujengin perustamisesta. Poppoo tunnettiin nimellä Mässer, joka Suomeksi käännettynä tarkoittaa Kapinallisia. Nuorten kapinallisten tekosia oli myös Viron ensimmäinen lumilautailuparkki, vuonna 1996.

He rakensivat parkin omin käsin, yrityssponsorien avulla. Parkin budjetti oli 60 euroa. Voisi sanoa, että Mässerien ansiosta kiinnostus lumilautailua kohtaan alkoi kasvamaan laajemmalla tasolla aika kovaa vauhtia.

Itse aloin lumilautailemaan sen suosion huipulla, noin vuonna 2003. 2000-luvun alkuvuosia pidetään virolaisen skenen alkuräjähdyksenä. Noihin aikoihin sait supertähtistatuksen jos osasit

Mario on laskenut jo todella pitkään, mutta laskee myös edelleen.

Ja täysiä. Marion salaisuus lumilaudalla temppuiluun on ehdottomasti se, että hänellä on historia mäkihyppääjänä. Tämän ansiosta Visnap yksinkertaisesti pomppaa tykimmin kuin varmaan kukaan lumilautailussa. Mäkihypyssä hyvin olennaista on poppaamisen ajoitus oikein, ja luonnollisesti tämän osaaminen heijastuu miehen laskemiseen. Jos ette usko, etsikää videomateriaalia tai kuvia Mariosta, ja hän takuuvarmana on vähintään yhden ihmisen verran korkeammalla kuin kukaan muu.

Nuorempaa sukupolvea sankareiden muodossa edustaa Sulve Paalo, ensimmäinen tuplakorkin ländännyt virolainen. Sulev on laskenut viisivuotiaasta lähtien, ja sen seurauksena miehen lautatatsi on aika omalla tasollaan. Vanhempi harrastaja tulee joissain määrin kateelliseksi, kun tämä poikanen tulee laskettelukeskuk-

Jos virkavalta tekee jotain, niin he katsovat vain henkilöllisyyden, minkä jälkeen toiminta saa jatkua täysin normaalisti. Ymmärtääkseni Viron poliiseilla on aika helvetisti muutakin tekemistä kuin häiritä hauskanpitoa lumisessa kaupungissa.

tehdä edes jotenkuten 360 astetta. Kun pääsi tähän supertähden asemaan, sai automaattisesti naisen kuin naisen laskutapahtumien jatkoilta.

Vuosituhannen vaihteessa ilmestyi virolaiselle kentälle myös laskuporukka nimeltä Otepää Õhujõud, joka vapaasti käännettynä tarkoittaa Otepään Ilmavoimia. Otepään porukkaa yhdisti hyvinkin vapaamielinen suhtautuminen lumilautailun normeihin, joka saattaa osaltaan johtua siitä, että Otepään kylä on pieni ja erikoinen paikka missä asioihin ei suhtauduta muutenkaan liian vakavasti. Porukan ainoa tavoite laskemisen suhteen oli pitää mahdollisimman paljon hauskaa rinteessä.

Võlu ja sündmused Osa Otepään hurjista laskee vieläkin, ja heiltä olen kuullut maagisia tarinoita Viron mestaruuskilpailuiden big air -kategoriasta.

Näissä skaboissa ei turhia varmisteltu. Hittitemput skaboissa olivat perinteinen 360 asteen hyppy sekä tietenkin yleisönkohahduttaja backflip, jolla huudatettiin massoja vaikka välillä tultiinkin niskat edellä alas. Joku laskija oli hypännyt paikallistelevision kuvaajan päälle, minkä seurauksena tuhansien eurojen jättimäinen kamera oli räsähtänyt paskaksi. Urbaanit legendat kertovat, että joku uskalikko oli yrittänyt tupla etuvolttia. Kuten arvata saattaa, jäi tämä yritykseksi. Yleisöä oli paikalle kerääntynyt noin 5 000 henkilöä ja palkintosummat olivat tähtitieteelliset. Käytännössä voittaja sai huoletta elää loppuvuoden kuin kuningas.

Vuonna 2004 Red Bull toi sitten kaupunkiin oman sirkuksensa, ja kaikki edelliset saavutukset ylitettiin roimasti. Palkintorahaa oli massiiviset 50 000 kruunua eli noin 2 500 euroa ja yleisöä maagiset 15 000 henkeä. Käytännössä koko Tallinna katsoi lumilautailua. Paikalle oli kärrätty myös ulkomaalaista kaartia, ja voiton vei Suomen Juha Rautanen. Viron oma legenda Mario Visnap tuli hienosti kolmanneksi.

Elavad legendid Meillä täällä Virossa ei ole kamalasti esikuvia, joita koko skene seuraisi. Mutta meillä on Mario Visnap, kansallissankarimme.

sessa kertomaan tehneensä juuri kaikki ysit ja on nyt lähdössä kotiin, koska rupesi kyllästyttämään.

Kodukandiarmastus Lumilautailun harrastaminen keskittyy meillä täällä Virossa pääasiassa kaduille ja Otepään laskettelukeskukseen.

Otepää sijaitsee Etelä-Virossa ja on kutakuinkin Talman kokoinen nyppylä. Otepäässä on Viron paras parkki. Itse kuulun Piupau-porukkaan, ja me olemme kotoisin pohjoisemmasta Virosta. Meillä laskeminen painottuu kaduille ja pieneen reilipuistoon, joka on rakennettu Lauluväljakin musiikkiteatterille. Virosta ei yllättäen löydy hirveän paljon vuoria, joten laskeminen on hyvin parkkiorientoitunutta.

Tänavarahvus Tavalliset virolaiset suhtautuvat lumilautailuun aika vaihtelevasti, useimmat onneksi aika rennosti. Toki joukosta löytyy vähän vanhemman sukupolven edustajia, joiden mutinoilta ei voi välttyä, mutta näin asia on myös varmaan Suomessa. Näitä mutisijoita vaivaa hommassa luultavasti pelko siitä, että joko satutamme itsemme tai rikomme jotakin.

Yleisesti ottaen, jos joku suuttuu niin se johtuu tasan ja ainoastaan siitä, että joku paikka on mennyt rikki. Tämä on ymmärrettävää, koska joku joutuu sen rikki menneen kaiteen tai muun vastaavan myös korjauttamaan, mikä taas maksaa. Jos erityisen negatiivisia kokemuksia haluaa, kannattaa mennä suoraan taloyhtiöiden pihoille konkoilemaan. Muuten laskea saa suht rauhassa, kunhan muistaa hoitaa asiansa hyvin ja käyttäytyä kohteliaasti. Ei spoteille tarvitse lähteä sotkemaan ja rellestämään.

Jos joku spotti sijaitsee jonkun yrityksen alueella, meillä on ollut tapana ottaa etukäteen yhteyttä kyseiseen tahoon. Kun kysyy kohteliaasti lupaa ennen kuin mitään on tapahtunut ja selkeästi esittää millä asialla on liikkeellä, saa useimmiten mennä spotille ihan luvan kanssa.

Poliisien reaktiot laskemiseen ovat vähän erikoisia, mikä saattaa johtua siitä, että he eivät oikein itsekään ymmärrä mitä

TALES FROM THE DEEP END

Paikalliset pullojenkerääjät työn touhussa. Kuten kuvastakin voi päätellä, ei Viron sosiaaliturva ole välttämättä aivan samalla tasolla kuin meillä Suomessa.

Niko Länsiö, olut ja lumilauta. Tuo kolmen kombinaatio, joka ei voi johtaa muuhun kuin tästä sekkarista havaittavaan kohtaamiseen maanpinnan kanssa. Yhtään kaljaa ei onneksi läikkynyt maahan, vaan Niko onnistui pelastamaan ne parempiin suihin.

Spine Magazine | 91

92 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

olemme tekemässä. Eivätkä he myöskään selvästi tiedä mitä meidän kanssa tulisi tehdä. Jos virkavalta tekee jotain, niin he katsovat vain henkilöllisyyden, minkä jälkeen toiminta saa jatkua täysin normaalisti. Ymmärtääkseni Viron poliiseilla on aika helvetisti muutakin tekemistä kuin häiritä hauskanpitoa lumisessa kaupungissa. Ühtekuuluvustunne Meidän laskuskene on todella pieni. Mitään alan medioita ei oikeastaan ole. Me pyöritetään Piupau-porukalla omaa nettisivua, joka toimii tällä hetkellä virolaisten aktiivilaskijoiden sydämenä ja sieluna.

Meidän porukka on myös aika lailla ainoa, joka kuvaa toimintaansa muiden nähtäville. Meidän lisäksi aktiivisena hahmona skenessä toimii Roman Neimann, joka työskentelee pitkän elokuvaprojektin parissa. Hän on kuvannut viisi vuotta kestänyttä projektia, joka pitää sisällään lautailua, freestylehiihtoa ja ylipäätään asioita, jotka lasketaan ”extremeksi”. Tämän leffan nimeksi tulee Love Life, ja pätkää rahoittaa Viron suurin alan liike Surfhouse.

Luonnollisesti myös suurin osa laskijoista tulee kyseisen kaupan tiimilistalta.

Virossa skenen kehittymistä hankaloittaa yleinen asenne.

Virossa kaikesta halutaan saada rahaa. Jos tuloja ei ole jostain asiasta saatavilla, ei se yleisen mielipiteen mukaisesti ole tekemisen arvoinen. Me taas Piupaun kanssa yritämme vain saada jotakin aikaiseksi, omilla resursseillamme, koska tykkäämme siitä mitä teemme. Kaikkien lompakot on myös ratsattu jo moneen kertaan yhteisen hyvän vuoksi. Minun oma pitemmän aikavälin suunnitelma on yhdistää voimat latvialaisten ja liettualaisten kanssa, jotta saisimme yhdessä aikaan jotain suurempaa. Viron lumilautailuskene on yksinkertaisesti vain liian pieni.

Immigrandid Viime vuosina Viroon on virrannut runsain mitoin ulkomaalaista laskuväestöä. Täältä löytyykin todella runsaasti spotteja, mitä ei liikaa ole vielä rajojen ulkopuolella nähty.

Minun mielestäni on siistiä, että tänne tulee laskijoita, jotka voivat hyödyntää kaikkein sairaimpien spottien täyden potentiaalin! Meillä on nyt käyneet Isensevenin, Techninen sekä Adidaksen tyypit kuvaamassa. Me ollaan autettu porukoita kaikin mahdollisin tavoin ja luonnollisesti etsitty ja esitelty heille spotteja.

Meidän mielestämme on ollut tosi siistiä olla mukana näiden ammattilaisten seurassa. Kuten sanottua, meidän paikallinen skene on todella pieni, joten on ollut kiva jutella lumilautailusta muidenkin kuin omien peilikuviemme kanssa.

Viime vuonna Forest Bailey kävi täällä Adidaksen kanssa kuvaamassa pätkäänsä Transworldin Nation-elokuvaan. Adidas osti perinteiseen tyyliin koko kuvausporukalle tuliterät kamat, aina lapioista generaattoreihin. Toimimme ryhmän turistioppaina koko reissun ajan. Ilmeisesti olimme tehneet tehtävämme ihan hyvin, sillä he lahjoittivat lähtiessään meille lapionsa ja generaattorinsa, jotta voimme jatkossakin kuvata laskemista.

Tavallaan vähän negatiivisempiakin kokemuksia tietysti löytyy. Viime kaudella Cooking with Gasin tyypit kyselivät meiltä etukäteen vinkkejä siihen mitä Virossa voisi laskea. Me tietenkin autoimme ja laitoimme heille kuvia spoteista, mitä kannattaisi käydä kuvaamassa.

CWG sitten tuli Viroon, mutta he tekivät reissunsa jotenkin vähän salamyhkäisesti. Lopputuloksena he kuvasivat läjän spotteja, mitkä ovat virolaisellakin mittakaavalla aika nähtyjä. Cooking with Gasin laskijat ovat kuitenkin aika hemmetin paljon nimekkäämpiä kuin yksikään virolainen laskija, joten he myös keräsivät

Virossa skenen kehittymistä hankaloittaa yleinen asenne. Virossa kaikesta halutaan saada rahaa. Jos tuloja ei ole jostain asiasta saatavilla, ei se yleisen mielipiteen mukaisesti ole tekemisen arvoinen..

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 93

Jani Sorasalmi, Tailpress. Vieläkään en aivan tarkalleen tiedä mikä tämä paikka on, mutta me kutsuttiin sitä linnakkeeksi. Meillä ei ollut tällä reissulla paikallista opasta mukanamme (vinkkejä spoteista tosin saatiin puhelimen välityksellä), ja tältä linnakkeelta löytyi spotteja enemmän kuin paljon, joten vietimme siellä suurimman osa reissusta. Ei oikeastaan haitannut, koska sieltä löytyi juuri sellaisia spotteja mitä itse tykkään kuvata.

Huomattiin myös, että paikalliset ihmiset eivät ehkä ole aivan yhtä tottuneita lumilautailuun kaduilla kun täällä Suomessa, koska moni auto tuli hengailemaan meidän kuvausten ajaksi spotin viereen. Tälläkin ledgellä pari autollista ihmisiä oli seurailemassa meidän toimintaamme lähes koko sessareiden ajan.

94 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Niko Länsiö antoi boardsliden muodossa kyytiä näille rappusille, joiden koosta voisi päätellä, että muutamia vuosia sitten virolaiset ovat olleet hyvin pientä kansaa.

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 95

Käytiinpä eräs kaunis päivä ostamassa kaupasta pari olutta, niin paikalliset narkkarit yrittivät kaupan pihassa repiä niitä käsistä asti janoisiin suihinsa.

Pitkän ja julman taistelun jälkeen kaljat pelastuivat ja poistuimme onnekkaina nauttimaan niitä majapaikkaamme.

Virolaiset laskijat eivät liiku kovin usein kuvaamaan rajojen ulkopuolelle. Meillä ei ole varaa siihen. Meidän porukka on jo muutaman vuoden suunnitellut Helsingin reissua, mutta kun yhteen laskee koko porukan elämiset, kaikki bensat, asumiset ja laivakyydit niin siitä tulee yhteenlaskettuna aika iso potti. kaiken kunnian näistä spoteista. Toisaalla taas samat tyypit, jotka ovat nämä paikat löytäneet ja korkanneet, paistavat esimerkiksi pihvejä McDonaldsissa ja haaveilevat lumilautailu-urasta. Siitä sitten tuli vähän semmoinen olo, että meitä olisi vain käytetty hyväksi. Me emme tietenkään vaadi keneltäkään mitään, mutta molemminpuolinen kunnioitus olisi kivaa vastaisuuden varalta.

Maailmavallutus Virolaiset laskijat eivät liiku kovin usein kuvaamaan rajojen ulkopuolelle. Meillä ei ole varaa siihen. Meidän porukka on jo muutaman vuoden suunnitellut Helsingin reissua, mutta kun yhteen laskee koko porukan elämiset, kaikki bensat, asumiset ja laivakyydit niin siitä tulee yhteenlaskettuna aika iso potti.

Luulen, että lähdemme tänä vuonna Liettuaan kuvaamaan.

Olen itse käynyt siellä aikaisemmin, ja siellä on todella paljon vedettävää. Ja lähes kaikki spotit ovat vielä laskuvauhdeilla varustettuja! Tämän ansiosta ei kenenkään tarvitse tappaa itseään

benji-köyden venyttämisen kanssa. Jos joku ei ole kokeillut, on benji-köyden venytys todella perseestä.

Teretulemast Virolaiset ovat rentoa porukkaa. Tänne kannattaa tulla käymään joskus muutenkin kuin vain laivamatkalle dokaamaan.

Meillä ei ole tapana ottaa asioita liian vakavasti – hauskanpito ennen kaikkea. Ja kyllä, myös me harrastamme laivamatkoja kosteissa merkeissä. Meidän taktiikka on vain ostaa jo täältä kotoa juotavat, koska se on niin paljon halvempaa. Ostoskassien kanssa on sitten kiva lähteä laivalle haistelemaan meren tuulia.

Luullakseni meidän laivamatkat keskittyvät pääosin Tukholman retkiin, eli vähän samalla lailla kuin teillä Suomessa.

- Hindrek Väravas, Piupaun perustaja

Tsekkaa: www.piupau.com

96 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Support these supporters!

Spine Magazine on saatavilla seuraavista paikoista. Kehotamme kuuntelemaan sydämen ääntä ja tukemaan kyseisiä tahoja jotka yhä uskovat, että hyvä palvelu ja laatujulkaisut ovat vaalimisen arvoisia asioita.

If you live outside Finland (or in the backwoods) you can get your own copy of the Spine magazine and t-shirts etc. from spinemag.fi

KAHVIBAARI & MYYMÄLÄ Kolmas Linja 17, Helsinki Aukioloajat: MA – PE 8:30 – 18:00, LA 10 – 17, SU 12 – 16 goodlifecoffee.fi

Sörnäistenrantatie 27C 00500 Helsinki, p. 040 654 1313 www.burtonstorehelsinki.fi sherpa.pdf

1

10/3/13

C

M

Y

CM

MY

CY

CMY

Yliopistonkatu 26, 20100 Turku www.stale.fi

Rukakyläntie 6, 93825 Rukatunturi Kuusamo

K

KIASMA STORE Avoinna ti 10–17, ke-pe 10–20.30, la 10–18, su 10–-17

1:44 PM

TALES FROM THE DEEP END

KALEVANKATU 32, HELSINKI WWW.PELAGOBICYCLES.COM

kaffaroastery.fi

Spine Magazine | 97

J. Kiesi Grandes

www.facebook.com/randesit

Kaisaniemenkatu 1 C 8krs. www.tattoohelsinki.fi

Kampin keskus 5. krs.

00100 Helsinki Puh. 010 425 7360 www.unionfive.fi www.ponkes.com

www.boardexpo.fi

www.hankibaari.fi | Rukatunturi

www.facebook.com/highwayburns

98 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TEKIJÄT

Tuukka Tams: ”Tuukka on toiminut vapaana toimittajana vuodesta 2003. Etsii siis edelleen vakituista työpaikkaa. Koulutukseltaan mies on hämäräperäinen kasvatustieteiden maisteri. Takana on myös erikoisia opintoja suomen kielestä ja kirjallisuudesta. Liikuntatieteiden väitöskirja on edelleen työn alla. Spinen ennätystenkirjoissa tittelillä "Pisimmän kotikentän uran tehnyt Suomi-pro".

Laskee rovaniemeläisen Antin lumilautatallissa. Tykkää bailata yhtyeensä Highway Burnsin kanssa, laulaa, soittaa kitaraa sekä myös kirjoittaa kappaleita. Asuu Joensuussa ihastuttavan Heidi-vaimon ja pörröisen pikku Sohvi-koiran kanssa.”

Zoe Oksanen: “Zoe has been writing for a variety of magazines for 10 years now. Her words are like daggers, on point and well put! Zoe writes about everything, from interviews to resort reviews. Currently she is working as a freelance copy-writer in Southern California. Zoe has seen the snowboard industry from the inside which gives her unique insight to the world of action sports.”

Alan Grosvenor “Alan likes Finland. And beer. Especially Finnish beer to be honest. He is also a coffee lover, and he tried to come to finland to work with coffee. That did not work out as planned. Stinky government! Alan is deeply involved with the music game also. Go to check out his magical project called "Fantasytank". Its definetely worth the listen! http://fantasytank.com”

Pauli Kervinen ”Pauli on tehnyt gradunsa lumilautagrafiikoista ja työskentelee mainosmaailman syövereissä graafisena suunnittelijana. Paulin käsialaa on muun muassa Spine Awardsin ilme. Etevän graafisen suunnittelun lisäksi Pauli keskittyy Spinen taidehaastattelujen tekemiseen, sillä kukapa osaisi kysyä parempia kysymyksiä taiteilijoilta kuin itse syvällä pelissä uiskenteleva graafikko.

Paulin voit myös bongata talvella Talman pipestä: mitä jäisempi rinne, sitä isommat ilmat.”

SPINE MAGAZINE MEDIAKANAVAT Spinemag.fi Spinen nettisivut jatkavat siitä mihin itse lehti jää. Saitilta löytyvät artikkelit tarjoavat mielenkiintoisia tarinoita ajankohtaisista aiheista, lautailukulttuureissa kasvaneiden silmin. Välillä voimme myös sukeltaa niin sanottuun internetin syvään päätyyn.

Myös itse lehti löytyy verkosta. Täysin ilmaisena. Juuri sinulle.

Rohkeaa!

Spine Magazine / Sosiaaliset mediat Sosiaalisten medioiden avulla pysyt mukana meidän rohkeassa matkassa kohti uutta ja parempaa maailmaa. Löytämämme hassut kuvat ja linkit ovat niin timanttisia, että työpäivänne kuluvat entistä nopeammin. Spine Magazine on pienten ihmisten puolella!

Facebookiin olemme keränneet alati päivittyvän historiallisen aikajanan joka pitää sisällään merkittäviä hetkiä lumilautailun elämänkaarelta. Sosiaalisten medioiden kautta pääset myös kätevästi vaikuttamaan tarjoamaamme sisältöön. Ota osaa ja ole aktiivinen!

SPINE MAGAZINE 1 Avustajat: Jani Kärppä, Zoe Oksanen, Alan Grosvenor,

Kustantaja Soul Productions Oy

KYBERAVARUUS:

Pauli Kervinen, Danny Larsen, Tuukka Tams, Antti-Juhani

Soul Productions Finland Ltd.

www.spinemag.fi

Piirainen, Matti Ollila, Pasi Salminen, Sten Smola, Roger

PL 444, FI-00101 Helsinki

Facebook.com/spinemagazine

Ferrero, Niki Rutanen, Hindrek Väravas, Juho Haapalainen, Ahriel Povich, Wille Yli-Luoma, Joan Granell, Jose Noro

Instagram Spinemag Päätoimittaja Kalle Tarkiainen / kalle@spinemag.fi

Twitter @spinemag

AD Jari Salo / jari@spinemag.fi Kustantaja Mika Andersson / mika@spinemag.fi SPINE MAGAZINE

Mediamyynti Jens Forsman

ISSN 2341-8206 (Painettu)

p. +358 40 861 1328, jens@spinemag.fi

ISSN 2341-8214 (Verkkojulkaisu)

Painopaikka Aldus Oy

Spine ei vastaa toimitukseen lähetettyjen VHS tai Beta -kasettien, SyQuest-levyjen, pinnakkaisten, Laserdiscien, Zip-levyjen, diojen, akvarelliteosten eikä C-kasettien säilytyksestä.

Kuvaaja: Pasi Salminen, laskija: Heikki Sorsa

Suomen Urheilumuseo, Olympiastadion, Helsinki www.urheilumuseo.fi