JÄMERÄN TAIVAL
Jämerän taival on Teekkarius 150 -juhlavuoden aikana ilmestyvä teekkariuden historiaan keskittyvä julkaisu.
Julkaisija: Aalto-yliopiston ylioppilaskunta PL 69, 02151 Espoo
2. korjattu painos: 200 kpl, Painonet Oy
N:o 1/4 toimitus
Päätoimittaja: Vilma Kahri
Toimitus:
Alli Kolho Visa Pollari Mari Pulkkinen Rasmus Ruohola Aino Suomi
Taitto, kuvitus & kannet: Viivi-Maari Kallinen
PÄÄKIRJOITUS
Arvon lukija, Pitelet käsissäsi ensimmäistä neljästä Teekkarius 150 -juhlavuoden historialehdestä. Kyseinen lehti kantaa myös nimeä Jämerän taival. Nimi kuvaa toivottavasti sopivasti julkaisun tavoitetta sukeltaa teekkariuden koko 150-vuotiaaseen taipaleeseen ja sen kaikenlaisiin mielenkiintoisiin ja hauskoihin käänteisiin.
Tässä numerossa pääset kurkistamaan erityisesti 1900-luvun alkuun tekniikan, autoilun ja elokuvan teemoissa, teekkariutta unohtamatta. Toivottavasti opit lukumatkalla jotain uutta, ja olkoon se myös viihdyttävä sekä ajatuksia herättävä.
Päätoimittaja
Vilma
yhteistyössä:
”Kohtasin viime viikolla
Jämeräpartaisen Insinöörin
Bulevardilla,”
kirjoittaa nimimerkki Pyky Ylioppilaslehdessä 2/1924. Tämä on aikaisin lehdistössä julkaistu maininta tuosta myyttisestä sankarihahmosta.
”Pyky” on yksi aniharvoista, joka on koskaan tavannut Jämeräpartaisen Insinöörin kasvotusten. Monelle nykyiselle teekkarille ja aaltolaiselle Jämeräpartainen on tuttu lähinnä hänen mukaansa nimetystä Jämeräntaipaleen asuinkadusta, tai ohimenevästä mai ninnasta fuksivuoden museokierroksella. Millainen on ollut hänen taipaleensa aivan sen, ja teekkariuden, alkuvaiheissa? Jämeräpartainen esiintyy tiuhaan Kan sallisarkiston digitoidussa lehdistössä ja kirjallisuu dessa viime vuosisadan alkupuolella. Paitsi jos kuvan tai lainauksen yhteydessä toisin todetaan, kaikki tämän henkilökuvan lähteet ovat Kansallisarkiston digitaalisesta aineistosta (digi.kansalliskirjasto.fi). Jämeräpartainen insinööri on kautta teekkarihistorian ollut se, joka käskee tupsukansan tempaamaan. Toki polyteekkarit olivat järjestäneet koko voimallaan talkoita ja hyväntekeväisyyskeräyksiä jo ennen hänen käskyjään. Paavo Koponen, kirjassaan 75 vuotta teekkarielämää vuodelta 1947, mainitsee ensimmäiseksi teekkareiden tempauksen tyyliseksi ponnistukseksi 1878 juhlaillan Runebergin patsaan rahoittamiseksi, sekä jo enemmän varsinaisia tempauksia muistuttaviksi tapauksiksi polyteekkarien oman rakennuksen Polin rahoittamiseksi pidetyn 1882 karnevaalikulkueen sekä 1886, 1890, 1894 ja 1897 arpajaisiltamat. Jämeräpartaisen allekirjoitusta vaille varsinaisia tempauksia olivat jo 1907 laskiaiskarnevaalit ja 1913 vappujuhla.
Tempaus on koko tupsukansan yhteen tuova talkooprojekti, jonka aiheet ovat merkittäviä koko opiskelijayhteisölle tai jopa kansallisella tasolla.
RyntÄYs on pienempimuotoinen talkoorupeama, kuten yhden killan jäsenistön laajuinen projekti.
lisää toisaalla tässä lehdessä. Olympialaisjoukkueen puolesta tempaistiin samaan tyyliin myös 1928 ja 1934. 1927 keskityttiin Suomen ilmatorjuntavalmiuksien parantamiseen, kun 1930 ”Jämeräpartaisen tivoli” ja 1933 ”Mu-Mu”-näytelmäspektaakkelit kokosi rahaa taas teekkareiden omiin rakennustarpeisiin.
1935 tempaus oli teemaltaan ”Suomi Olym pialaisiin – Olympialaiset Suomeen.” Tuo tapahtuma oli, ainakin Jämeräpartaisen omien sanojen mukaan, ensimmäiset Suomessa järjestettävät Olympialaiset, lajeinaan esimerkiksi 10 000 kilometrin robottijuoksu sekä diktaattorinyrkkeily. Samana marraskuisena iltana nähtiin kenties Suomen ensimmäinen rugbyot telu: kaksi teekkaritytöistä koostuvaa joukkuetta jär jestivät näytösluontoisen ottelun.
Nya Pressen, 27.4.1946
Jämeräpartaisen insinöörin rintakuva Opiskelijakulttuurimuseossa. AYY:n arkisto
Jämeräpartainen on organisoinut kulkueita, talkoita, satuiltoja, olympialaisia, sirkuksia, näytelmiä, tanssiaisia, koko pääkaupunkiseudun wappujuhlia, mutta erityisesti Jämeräpartainen on urheilumiehiä. Ensimmäinen hänen jyrähtämänsä tempauskäsky, reklaamikulkueen järjestämiseksi laskiaisena 1924, oli tarkoitettu juurikin keräämään varoja Suomen olympialaisjoukkueen kustantamiseksi Pariisin kisoihin. Kuukausien työn tulos oli lähes puolen miljoonan markan potti, nykyrahassa n. 150 000€. Osana tuon kulkueen järjestelyjä kuvattiin myös kulttimaineen saavuttanut Polyteekkarifilmi, josta kerrotaan
Järjestipä hän myös Suomen ensimmäisen ”kaukonäkemys- eli televisionilähetyksen” noilla marraskuisilla Yleisradiomessuilla, joiden osa tämä tempaus oli. Kyseinen lähetys välitettiin katsojille elektromagneettisella säteilyllä, mutta ei radiotaajuuksilla vaan näkyvillä aallonpituuksilla: Messuhallin kattoon oli asennettu sarja peilejä, joiden kautta yleisö saattoi salaa seurata hulvatonta menoa radiokuunnelman kulisseissa.
Hän onnistui lopulta tavoitteessaan tehostaa suomalaisten urheilijoiden matkabudjetin käyttöä äärimmilleen: Tokio hävisi kisakaupunkikisassa loppumetreillä Helsingille, ja Suomen oli määrä isännöidä olympialaisia vuonna 1940. Samassa kisahuumassa kaavoiteltiin myös teekkareille ylioppilaskylää ja olympialaisille kisakylää Meilahden ja Munkkiniemen alueille. Mikään näistä suunnitelmista ei ilmiselvästi lopulta päässyt toteutumaan.
En olympisk trupp har aldrig farit från vårt land utan att den Bisterskäggiga Ingenjören understött den ekonomiskt.
”Jämeräpartaisen Olympialaiset” Lehtimainoksen kuvitusta. Uusi Suomi 17.11.1935
Polyteekkarimaailman ukko ylijumala
Helsingin Sanomat, 17.4.1938
Hänen ulkomuodostaan tiedetään varmaksi vain, että hän on Jämeräpartainen. Vuonna 1935 Teekkari mainitsee hänen olevan ”jo iäkäs herrasmies.” Lehdistössä on julkaistu hänestä tiettävästi vain kaksi kuvaa. Opiskelijakulttuurimuseossa näytteillä oleva häntä esittävä rintakuvaveistos on perimätiedon mukaan tehty ääninauhaa mukaillen. Jämeräpartainen onkin täydellinen radiokasvo, ja on esiintynyt useiden tempauksien yhteydessä radiohaastatteluissa tai tempauksien juhlallisuuksien radiolähetysten juontajana.
Jämeräpartaisen asuinpaikastakaan ei historian saatossa ole tallentunut ollenkaan tietoa. Hänen toimistonsa tiedetään olleen Polilla, johon sanomalehtien toimittajien uskaltautuivat harvoin tekemään haastatteluita. Syksyllä 1935 Helsingin Sanomien toimittaja, kiltisti noudattaen Jämeräpartaisen käskyä käydä haastattelemassa tempausesikuntaa, johdatettiin kädestä pitäen Polin kolmanteen kerrokseen tapaamaan Jämeräpartaista. Teekkareiden muutettua Ota-
Jämeräpartainen Insinööri mainostaa tempaustaan kadulla. Uusi Suomi 5.11.1935
En halua olla pienille paha, mutta jos kunnan hallitus kieltää määräyksiäni tottelemattomilta vappuna polyteekkarilakin käyttämisen, niin en katso olevan syytä vastustaa sitä.
Teekkarissa 1/1934
niemeen hänelle osoitettiin Dipolista työhuone, jossa häntä kävi tapaamassa muiden muassa presidentti Kekkonen.
Jämeräpartaisen toimiston sijaitsemisen Polilla Antinkatu 29:ssä (nyk. Lönnrotinkatu 29) hänen uransa alkuaikoina vahvistaa se, että Teekkari-lehden ilmoituksen mukaisesti tempausvuosina hänet tavoitti puhelinnumerosta 28281; muina vuosina tuo oli Teekkarin toimituksen oma numero. Hänen kotinsa mainitaan vain kerran, kun hän itse jyrähtää päiväkäskyssään 26.3.1938, että hän on ”lähtenyt asunnostaan.” Varmaa on, että vain vajaata viikkoa myöhemmin Jämeräpartainen nukkui sikeästi vanhan Polin kellarissa, mutta mistä hän sinne saapui?
Monet pääkaupunkiseudun sanomalehdet uutisoivat Jämeräpartaisen Insinöörin tuolloin keväällä 1938 unissaan kääntäneen kylkeään, minkä seurauksena Polin pyöreän torni oli alkuillasta romahtanut. Polilla olleet teekkarit olivat selvinneet säikähdyksellä, mutta jääneet täten kodittomiksi. Vain muutama
päivä myöhemmin paljastui kyseessä olleen uutistoimitusten hätiköinti, kun Helsingin Sanomat 5.4.1938 oikaisi aprillipäivänä painamaansa juttua ja tarkensi, että Jämeräpartainen oli enemmänkin kuvainnoolli sesti kääntänyt kylkeään herätessään huomaamaan, että muutamalle sadalle teekkarille rakennutettu Poli oli käynyt tuhatpäiselle opiskelijakunnalle auttamat toman pieneksi. Hän jyrähti jälleen tempauskäskyn, jonka aiheena tällä kertaa oli järjestää koko kaupun gille, etenkin sen lapsille Wappujuhlat.
Ylioppilaskunnan hallitus vahvisti ylläolevan Jämeräpartaisen uhkauksen Teekkarin sivuilla muutama vuosi myöhemmin vielä suoremmin sanoin: jos fuksin todettiin välttelevän velvollisuuttaan tempausesikunnan hommissa, hän ei saisi osakunnan jäsenyyttä eikä siten lakkia. Vanhemmalta opiskelijalta vietäisiin oikeus kutsua itseään teekkariksi tai kantaa teekkarin tunnuksia, lakkia ja nauhaa.
Jämeräpartaisen on silloin tällöin ehdotettu olevan jon kun Polyteknillisen instituutin tai TKK:n rehtorin tai professorin alias. TKY:n puheenjohtaja Sven Jalavisto kuitenkin puheessaan ”Mikä on teekkari” vuonna 1934 jyrkästi varoittaa ketään tavan kuolevaista edes yrit tämästä lausua Jämeräpartaisen nimeä ääneen, joten emme ole hänen henkilöllisyytensä mysteeriä edes yrittäneet selvittää.
Jämeräpartainen on viime aikoina jyrähdellyt harvemmin kuin aiemmilla vuosikymmenillä. Vuonna 2006 hän jyrähti: ”Metro Poliin!” Ei mennyt kuin hieman reilu vuosikymmen ennen kuin metro kulki Otaniemeen. Syksyllä 2009, hieman ennen Aalto-yliopiston toiminnan alkamista, järjestettiin tempaus Mahtavaa, Ihanaa, Räjähtää, jolla rakennettiin yhteishenkeä kolmen yhdistyvän korkeakoulun väen keskuuteen. Viimeksi hän on jyrähtänyt tempauskäskyn vuonna 2016, jolloin järjestettiin viimeisin tempaus: Peruskoulutus, arvokkain aarre! Tuolloin hänen myötään tempauskäskyä antamassa olivat hänen lähimmät kollegansa, Sheryl Tokyo sekä Merkuriuksen maallista käskyvaltaa edustava KY:n hallituksen puheenjohtaja.
Pyöreän Tornin Killan historiikki, 2019
Eikö tämä kolmikko ole päässyt koronan myllerryksessä tapaamaan, vai miksi Jämeräpartainen on ollut niin kovin hiljaa viime vuosina, kun edellisestä tempauksesta on kuitenkin kulunut jo kohta kahden opiskelijasukupolven verran vuosia? Kenties he ovat riittävän tyytyväisiä yhteiskunnallisten asiain tilaan levätäkseen toistaiseksi rauhassa, kenties he ovat päättäneet antaa globaalien kriisien ja paikallisten juhlavuosien tapahtua omalla painollaan, tai kenties he keräävät voimia seuraavaan jyrähdykseensä. Tuleehan Jämeräpartaisen Insinöörin ensimmäisestä tempauksesta vain puolentoista vuoden kuluttua, laskiaisena 2024, kuluneeksi tasan sata vuotta.
Jämeräpartainen Insinööri on poikkeuksellisen pitkäikäinen ja tottunut tekemään rankkaa fyysistä työtä. Hän on itsenäinen, vahva, huumorintajuinen, leikkisäkin, ja näkemyksellinen joukkojensa johtaja.
VALMISTETTU vuonna 1927
MARMON SUOMESSA n. 36 kpl, nykyään jäljellä enää kolme alkuperäistä ajokuntoista tämä mukaan lukien sekä pari suunnilleen kokonaista, mutta ajokunnotonta
MOOTTORI teho 88 hv / 2800 rpm, iskutilavuus 5.57 l, puristussuhde 3:25:1
SUORITUSKYKY 15-80 km/h 17 sekunnissa, huippunopeus 120 km/h
KORI Locke & Company New York, 7 hengen touring OMAMASSA 2100 kg JARRUT mekaaniset, edessä ja takana
Marmon oli automerkkinä ylevä edustusauto, ja sellaiseksi se Suomeenkin alkujaan hankittiin: maahan tuojan edustusautoksi, jota päätyi käyttämään myös itse marsalkka Mannerheim. Mannerheim oli 1920luvun lopulla periaatteessa siviilihenkilö, eikä hänellä siten ollut virallista edustusautoa. Marmonin silloisen maahantuojayrityksen Autokeskus Oy:n omistanut luutnantti Fred Geitel oli Mannerheimin hyvä ystävä ja tarjosi Marmonia Mannerheimin niin halutessaan tämän käytettäväksi kuljettajan kera. Mannerheim nähtiin Marmonin kyydissä muun muassa kansalaissodan päättymisen kymmenvuotisjuhlassa 16. toukokuuta 1928. 1920-luvun edustusvuosiensa jälkeen auto lienee kiertänyt useamman omistajan kautta, ennen kuin se vuonna 1959 päätyi myyntiin 85 tuhannen vanhan markan eli noin 143 nykyeuron hintaan.
Häpeä: Marskin auto romuläjässä!
Ratto, 1980
vuoden
1920-luvun Suomen autokanta oli vielä harvaa verrattuna nykypäivään: huonokuntoisilla hiekkateillä liikkui vain parikymmentä tuhatta autoa verrattuna sataa vuotta myöhempään tilanteeseen, jossa rekisteröityjä autoja on jo enemmän kuin täysi-ikäisiä kansalaisia niitä ajamaan. Vaikka infrastruktuuri oli tuolloin suunniteltu kestämään lähinnä hevosvaunuja ja apostolin-
1927
Marmon
E-75: ikuinen teekkari, joka ei aio valmistua koskaan?
kyytiä, olivat autot kuitenkin jo ottaneet merkittäviä harppauksia kohti nykymuotoaan. Vuoden 1927 Marmon E-75 ei ole tästä poikkeus: vaikka siitä ehkä puuttuvat sellaiset modernit mukavuudet kuten ohjaustehostin, sivuikkunat tai lämmitys, tunnistaa sen silti rattiin hypätessä autoksi, jonka ohjauslaitteet löytyvät suunnilleen tutuilta paikoilta.
Huhu Turussa myynnissä olevasta autovanhuksesta kantautui teekkarien korviin, ja jo paluumatkalla Otaniemeen rattiin päässyt teekkari Teuvo Muuronen testasi auton huippunopeutta: tehtaan lupaama 120 km/h toteutui edelleen huolimatta auton reilusta iästä sekä vanhentuneesta tekniikasta (ainakin verrattuna sodanjälkeisiin ajokkeihin). Alun perin wappulehti Äpyn myynnin edistämiseen hankittu Marmon edusti ahkerasti erilaisissa tempauksissa ja muissa Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan tilaisuuksissa 1960-luvulla, mutta keski-iän lähestyessä lisääntyivät myös erinäiset sen mukanaan tuomat tekniset vaivat, jotka johtivat auton rekisteristä poistamiseen vuonna 1967.
Marmon unohtui vuosikausiksi Otakaari 20:n talliin ja nousi julkisuuteen seuraavan kerran vasta vuonna 1980, kun anonyymin vinkin myötä aikakauslehti Ratto julkaisi romun alle hautautuneesta ajokista paljastusjutun
saatesanoilla ”Tämä on jo kansallinen häpeä: Marskin auto romuläjässä!”. Kuvat retuperälle päästetystä kansallisaarteesta eivät järin imarrelleet teekkarien mainetta, joten auto pääsi Espoon Automuseon suojiin. Siellä se seisoi teekkarimuistista pois pyyhittynä miltei kokonaisen vuosikymmenen, kunnes syksyllä 1988 järjestetyssä Teekkarien Autokerhon saunaillassa vanhoihin ajoneuvoihin keskittyvän Mobilisti-lehden päätoimittaja kyseli esitelmänsä päätteeksi teekkarien omistaman ”Marskin Marmonin” perään.
Autokerhon jäsenet eivät tienneet vastausta kysymykseen, mutta päättivät ottaa asiasta selvää. Marmonin löydyttyä laadittiin selvitys entisöintityön vaatimuksista: tarvittiin innokkaita tekijöitä, sopivat tilat sekä tietysti myös varoja, joita hankittiin muun muassa myymällä ”obligaatioita”, jotka oikeuttivat Marmonin käyttöön yhtenä päivänä entisöinnin valmistumisen jälkeen. Obligaatiot tosin toimivat säävarauksella ja päivän pituudeksi oli pienellä printillä määritelty kolme tuntia. Tarvittavat resurssit sekä
”Koeajossa”
TKY:n edustajiston hyväksyntä saatiin vuoden 1990 loppuun mennessä, minkä jälkeen itse urakka voitiin aloittaa.
Optimistinen arvio parin vuoden entisöintityöstä osoittautui nopeasti vääräksi, kun Marmonia alettiin purkamaan osiin. Ulkoisesti siistiltä näyttänyt ja ajokelpoiseksikin todettu auto paljastui suoranaiseksi pommiksi konepellin alta ja rekisterikilpien takaisinsaaminen venyi vuosi vuodelta kauemmaksi. Varaosia on jouduttu metsästämään niin kansainvälisen Marmon-klubin ilmoituspalstalta, eBay-verkkokaupasta mitä kummallisimmin hakusanoin kuin myös Itä-Euroopan rautakaupoista. Apuna oikeiden osien valitsemisessa ovat toimineet antikvariaateista löydetyt varaosaluettelot, joihin on listattu vanhojen autojen osia viimeistä pulttia ja mutteria myöten. Välillä salapoliisityö on tuottanut tulosta vasta useamman vuoden päästä, ja joitakin osia on päädytty valmistamaan myös itse.
Tuhansien työtuntien jälkeen Marmon sai maineikkaat BD-222–kilpensä takaisin vihdoin kesällä 2002, minkä jälkeen sen on voinut bongata ainakin Wapun aikaan Otakaari 20:n tallillaan, missä paikalla kävijöille on tarjoiltu kalakeittoa ja simaa; Marmonin löytää tyypillisesti myös muutamista kesähäistä vuosittain. Liki satavuotiaan avoauton käyttöä rajoittavat niin suomalaiseen tyyliin ennalta-arvaamaton sää, koulutettujen kuljettajien vähyys kuin myös itse käyttötilaisuuksien luonne: aivan riehakkaimpiin tapahtumiin Marmon vaatisi oman henkivartiostonsa suojelemaan sitä kömpelöiltä ohikulkijoilta. Täysin entisöity Marmon ei kuitenkaan vielä ole, sillä siitä uupuu edelleen kan-
gaskatto muiden pienempien korjaustarpeiden lisäksi.
On suoranainen ihme, että Marmon on selvinnyt 95-vuotisesta monivaiheisesta historiastaan aina tähän päivään saakka, ja että sen parissa puuhaa edelleen joukko aktiivisia tekijöitä, joista osan teekkariajoista on ehtinyt kulua jo jonkin aikaa. Marmonin entisöintiprojektin ympärille muodostunut tiivis porukka jatkaa niin teekkareiden kuin koko Suomen historian kulttuuriperinnön vaalimista teekkareille tyypillisellä omistautuneisuudella, jossa yhteisön hyväksi tehty työ on palkinto itsessään.
Nykyään Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan arkiston kokoelmiin kuuluvan auton entisöintiprojektiin voi päästä mukaan ylioppilaskunnan vuosittaisten toimikuntahakujen kautta, eikä autonrassaustaito ole edellytys mukaanpääsylle: tekijöitä kaivataan niin lähestyvän satavuotisjuhlavuoden suunnitteluun, auton historian selvittelyyn kuin vaikkapa Marmonin nettisivujen ylläpitoonkin.
Marmon on ainutlaatuinen projekti, jossa oma kädenjälki voi näkyä vielä vuosikymmeniä myöhemmin, eikä sen parissa toimimista tarvitse lopettaa omaan valmistumiseen – aivan kuten laulu- ja soitinyhtyeet, antaa myös Marmon tilaisuuden nauttia teekkarikulttuurista loppuun asti. Teekkarikylän vanhin asukas yhdistääkin tekijöitään yhä edelleen vuosikymmenten jälkeen.
Juttua varten on haastateltu Marmonin entisöintiprojektissa aktiivisesti mukana olevia Eero Frimania, Panu Sainiota, Jyrki Riikinsaarta ja Eetu Ahosta. Kuvat: marmon.ayy.fi, Marmon-aktiivien valokuva-arkistot, Alli Kolho.
HYVÄT JA HUONOT PUOLET
+ Tyylikäs ja katseet kääntävä edustusauto, joka soveltuu monenlaiseen juhlalliseen käyttöön mm. häihin
+ Tilava, paikkoja jopa n+1 teekkarille (istumapaikkoja 7 henkilölle)
+ Helppo nousta kyytiin leveiden astinlautojen avulla
+ Pala teekkarien kulttuurihistoriaa
+ Mahdollisuus päästä toimimaan museoautojen parissa
+ Herättää liikkuessaan hyvää mieltä ja positiivista huomiota
+ Aidosti raikas tuulahdus menneisyydestä
+ Kelvannut itse marsalkka Mannerheimille, joten miksei sinullekin?
Ajoasennon säätö rajallista ja ergonomia heikkoa Ohjauslaitteiden tehostamattomuus Ei sovellu hyvin talvikäyttöön Kampaus menee ajossa sekaisin
vanhiset - gamheter
nostoja teekkareista puhuneesta journalismista & teekkarijournalismista
Kansallisarkiston digitaalinen aineisto: (digi.kansalliskirjasto.fi)
Helsingin Sanomat, sunnuntaina 23.2.1930
Teekkari, 8. vuosikerta, N:o 3, 3.4.1937
Teekkari, 9. vuosikerta, N:o 2, 1.3.1938
Teekkari, 9. vuosikerta, N:o 3, 26.3.1938
Poly teek kari ilmi f
Pariisin olympialaisissa 1924 Suomen 90 urheilijan joukkue sijoittui upeasti kisoissa kokonaisuudessaan toiseksi, saaden 14 kulta-, 13 hopea-, sekä 10 pronssimitalia. Kunnia toki urheilijoille (Paavo Nurmi, et al.) joille se kuuluu, mutta tämän lehden kontekstissa kiinnostavinta lienee se, että asiassa oli Polin teekkareilla ollut näppinsä pelissä.
90 hengen olympiadelegaation lähettäminen Ranskaan oli varsin suuri ponnistus nuorelle, alle kymmenvuotiaalle, Suomen valtiolle. Aiemman menestyksekkäät osanotot Olympiakisoihin olivat Suomessa suuri ylpeydenaihe, ja sen johdosta varainkeruu olym piadelegaatiohanketta varten koettiin tärkeäksi monella yhteiskunnan sektorilla. Sen takia myös Polin teekkarit päättivät järjestää varainkeruukam panjan. Tämä varainkeruukampanja johti myös erääseen merkittävään teekkarihistorian kuriositeetiin, yli tunnin mittaiseen Polyteekkarifilmiin (1924).
Pyydän niitä lukijoista, jotka eivät kyseistä filmiä ole nähneet, sulkemaan silmänsä loppuartikkelin ajaksi, mikäli toivotte saavanne neitseellisen katselukokemuksen. Artikkeli siis sisältää juonipaljastuksia.
TKY:n sekä Suomi-Filmin yhteistyön tuloksena syntynyt mykkäelokuva, Polyteekkarifilmi, tarkemmin ”Polyteekkarifilmi: Tarina urheilusta, polyteekkareista ja Olympian jumalista, kahden ’tupsuniekan’ kertomana” on puolet jännitystä, puolet fantasiaa, ja puolet hävytöntä mainosmyyntiä olympiarahaston kartuttamista varten. Elokuva alkaa urheilu- ja kansallishenkeä uhkuvalla kuvauksella Suomen urheilijoista, mutta siirtyy
TKY:n hallituksen kokouksen kautta luontevasti itsetietoiselle metatasolle, alkaen kertoa omaa syntytarinaansa. Toki teekkarihenkisesti pilke silmäkulmaan väritettynä. Pariisin kisojen osallistumismaksu on Olympiarahastolle mit -
tava, ja ylioppilaskunta haluaa kantaa kortensa kekoon varmistaakseen, että delegaatio pääsee matkaan kuten suunniteltu. Tämän saavuttamiseksi syntyy idea reklaamikulkueesta, johon elinkeinoelämän ja teollisuuden toimijoita pyydettäisiin mukaan sponsoreiksi.
Päähenkilömme polyteekkari Kalle Rask (Rurik Ekroos), hankkeen vahva kannattaja, päätyy varmasti monelle teekkariaktiiville tuttuun liemeen liian monien vastuiden parissa, ollessaan muutenkin kiireinen reklaamikulkueen kanssa. Tämä johtaa siihen, että Rask laiminlyö ihmissuhteitaan, joten hän osallistuu Helsinki-Porvoo viestihiihtoon voittaakseen heilansa huomion takaisin itselleen.
Kisassa huonon lähdön saanut Rask päättää oikaista, mutta eksyy maastoon ja nukahtaa kinokseen.
Unessa elokuva astuu jälleen yhden metatason syvemmälle, kun Olympian jumalista, jotka Teekkarien reklamaatiohankkeesta innostuneina päättävät tulla Suomeen, päätyvät mukaan teekkareiden temmellykseen. Filmi loppuu, kun monien vaiheiden kautta Rask lopulta herää ja saa idean: vakuuttaakseen sponsorit mukaan hankkeeseen, luvattaisiin heille myös näkyvyyttä kulkueesta kertovassa filmissä.
Siinä sitä nyt ollaan! — Kokous ja suojeluskuntajuhla samaan aikaan. Mitähän Nea sanoo!
Syökää Vaasan näkkileipää! Kasvattaa hampaattomille hampaita (sulaa itsestään).Raskin kiireet kasautuvat
Ennen oli kunnollista. Nykyinen keskiverto Otatarhan ajokki ei aivan yllä tälle tasolle
Arvosteluja:
Häpeilemättömän metanarratiivinsa takia Polyteekkarifilmi on uniikki menneisyyden reliikki, joka jokaisen opiskelijahistorianörtin on pakko nähdä. Mitä muuta kautta pääsisit mukaan 20-luvun TKY:n hallituksen tai ylioppilaskunnan yleiskokoukseen? Toimittajalle henkilökohtaisesti elokuva oli siis hyvinkin ilahduttava katselukokemus. Monilta osin se kertoo siitä kuinka teekkarihengessä on hyvinkin paljon samoja piirteitä nykyään kuin 98 vuotta sitten. Kulttuurillinen jatkumo on kiistaton, ja moni nykyinenkin teekkari voi tunnistaa itsensä elokuvan hahmoista, oli se sitten tunnollinen Kalle Rask, reklaamikulkueen härveleitä kasaavat teekkarijoukot, vai unihoureiden Dionysos.
“Mykkäfilmiin sopii hyvin Finlandia taustalle. Toistuvalla soitolla hymnin kerkeää kuulla lähes 37 kertaa elokuvan aikana.”
“Kuinka usein fuksispeksit kertovat siitä, että pitää tehdä speksi? Hauska nähdä että teekkarelle ominainen metailu juontaa juurensa kauas.”
Kurt Jäger kuvaa Armas Fredmanin avustamana näyttelijä Rurik Ekroosin kelloa. Etualalla apulaisohjaaja Carl Fager. Kuvat: PolyteekkarifilmiBRO emellan H:FORS och REVaL
Polyteekkarien käsinkirjoitetun Kamraten-lehden lisälehdessä 15.10.1870 julkaistiin sekä järisyttävä havainto uudesta kaasusta että sitä hyödyntävä, Suomen kansainvälisiä suhteita mullistava suunnitelma sillasta Helsingin ja Räävelin, eli sittemmin Tallinnan, välille. Idean kehittelyyn on käytetty vähintään yhtä paljon tekniikkaa kuin taikaakin. Vapaahko suomennos suun nitelmaa ylistävästä lehtijutusta kuuluu seuraavasti:
”Uusi keksintö!
Elämme valaistumisen ja keksintöjen aikakaudella! Kuinka ylpeitä voimmekaan olla, että yksi tovereistamme, eräs insinööri, herra K., on julkistanut projektinsa: rakentaa silta meiltä Helsingistä Rääveliin. Kuinka suurenmoista, kuinka taivaallista! Aina on voitava hyödyntää olosuhteita edukseen. Tämän on myös herra K. tahtonut tehdä, täysin ennennäkemättömällä tavalla.
Meidän kemistimme työskentelevät hiuksensakin päästään preparaattiensa äärellä. Muun työnsä ohessa ovat he havainneet jäänteitä erittäin pahanhajuisesta kaasusta, joka on erittäinkin haihtuvaista sekä noin 100 000 kertaa kevyempää kuin ilma. Eikö tätä löytöä voisi käyttää johonkin muuhunkin kuin vain ilmaan karkuun päästämiseen ja sen lemullaan pilaamiseen? ’Niin kuin pavut,’ ajatteli herra K ja omistautui tämän kaasun ominaisuuksien syvälliseen tuntemiseen. Se, mihin hän tämän aineen valjastaa, selviää oheisesta kuvastamme.
Silta on laskettu siten, että se sietää yhden preussilaisen jokaisen n. tuhannen metrin välein. Siten voi käyttäjä turvallisin mielin vaikka seistä observatoriossa kiväärin kanssa ja yksi toisensa jälkeen ampua niitä [preussilaisia] alas. Vain siinä sattumanvaraisessa tapauksessa, että kaikki niistä saapuvat kerralla, uppoaa silta meren syvyyksiin, sillä sellaista painoa varten ei siltaa ole laskettu. Tältä kantilta voimme siis olla turvallisin mielin.
Mitkä suuret hyödyt sillasta koituisivatkaan! Saisimme päivittäin kaupunkiin Räävelistä tuoretta kilohailia, melkein pystyn jo maistamaan sen.
Koska teoriat tällaisten laskujen suorittamiseen ovat vielä jokseenkin epätäydellisiä, on herra K. useissa laskuissaan hyödyntänyt tollausmetodeja, toisin sanoen, laskujensa jälkeen tehnyt niistä paperitolloja. Siksipä meidän ei tarvitse peljätä, jaksaako silta meidän jalkamme kantaa, sillä tunnemme herra K.:n tolloilun mahdin, ja voimme tässä asiassa olla siten täysin huoleti.
Matkalaisille mukavuus on monin tavoin vakava aihe. Kävelemistä silmälläpitäen on sillan matkalla useissa kohdin levähdyspaikkoja, ja sillan keskellä on kolos-
saalinen ilmapallo, johon matkustavaiset voivat kiivetä sisään nautiskellakseen virvoikkeita, jotka koostuvat Räävelin kuminalikööristä ja kilohailista, Ekbergin virheettömästä pontikasta, Helsingin kalakukosta, Räävelin köyhistä ritareista, ym., ym., ym., ym. Ruokailevien turvallisuuden takaamiseksi on pallossa myös jokunen konekivääri, herra R. Aronin hyvin tunnetun työpajan valmistamia.
Herra K.:n aikomuksissa on, että pikimmiten kuljetamme laivoitse kiinnikeankkurit paikoilleen. Nuo laivat jäävät sitten samoille kohdin talveksi, jonka aikana
itse silta asetellaan jäälle. Sitten keväällä täytetään pallot aiemmin mainitulla kaasulla, jolloin silta hiljakseen nostaa itsensä ankkuriketjujen koko korkeuteen. Täten näemme, että koko herra K.:n suunnitelma on valmis, ja jäljellä on enää varainkerääminen, mihin myös Räävelin insinöörien ja täkäläisten liikemiesten tulisi suurella ilolla osallistua.
Toivomme vain, että varoja pian alkaa virrata, jotta herra K voi jo tänä talvena aloittaa suurenmoisen työnsä, joka tulee varmasti herättämään ennennäkemätöntä huomiota!”
Kuva: AYY:n arkisto