Synkooppi Op. 147

3/2022

SISÄLLYS OP. 147

45. VUOSIKERTA

Synkooppi on Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestön Synkoopin julkaisema ja neljä kertaa vuodessa ilmestyvä musiikkialan yleislehti. Vuodesta 1978 asti ilmestynyt lehti pureutuu kulloinkin puhuttaviin ajankohtaisiin musiikkialan ilmiöihin perinteitään unohtamatta.

3

PÄÄKIRJOITUS

Ville Aamurusko

4

www.synkooppi.fi

JULKAISIJA

Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestö Synkooppi ry

MUINAISIA ÄÄNIÄ ETSIMÄSSÄ

UUDELLAMAALLA (1971)

Vilja Haapala, Melis Hakkarainen, Hanna Hausalo, Eeva Kesäniemi, Perttu Kesäniemi, Lumi Mannermaa, Alex Raitanen, Jonne

Seppänen, Joanna Similä, Viljami Valldén & Riitta Rainio

Synkooppi-lehti, PL 59, 00014 Helsingin yliopisto

PÄÄTOIMITTAJA

Ville Aamurusko

TOIMITUSSIHTEERI

Kaisa Jouste

AD Gabriel Korhonen

Taneli Rantala 15

DINOSAURUKSET, MUISTAKAA LOPETTAA

AJOISSA

17

VÄRITÖN KESKIVIIKKO JA YLIHAIPATTU PERJANTAI VIIKONPÄIVÄT

SUOMENKIELISTEN MUSIIKKIKAPPALEIDEN

NIMINÄ

Kaisa Jouste

21

KIRJOITTAJAT 3/2022

Ville Aamurusko, Vilja Haapala, Melis Hakkarainen, Hanna Hausalo, Eeva Kesäniemi, Perttu Kesäniemi, Lumi Mannermaa, Alex Raitanen, Jonne Seppänen, Joanna Similä, Viljami Valldén, Riitta Rainio, Taneli Rantala, Kaisa Jouste, Gabriel Korhonen

KANSIKUVA

Roosa-Tilda Saarinen

OIKOLUKU

Maija Moilanen

TILAUKSET

Tilauslomakkeella osoitteessa

https://synkooppilehti.wordpress.fi tai

toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com

RAPORTTI VUODEN 2022

RAAHEN RANTAJATSEISTA

Gabriel Korhonen

HINNAT

Irtonumero 6 €, vuosikerta 20 €

ILMOITUSMYYNTI

Toimituskunta

PAINOS 75 kpl

PAINOPAIKKA

Grano 2022

Lehti on julkaistu HYY:n järjestölehtituella.

Ville Aamurusko

Servus!

Ja niin kesä taittui syksyyn ja uusi lukukausi alkoi. Uudet kurssit, uudet opiskelijat, sun muut uudet tuulet. Omassa henkilökohtaisessa elämässäkin puhaltavat sangen uudet tuulet, sillä kirjoitan tätä tekstiä kotoisesta opiskelija-asuntolasta Wienissä, Itävallan pääkaupungissa. Vaihto-opiskelut ovat jännittävää aikaa. Ei vain opiskelu tunnu erilaiselta ja ole erilaista, vaan yksinkertaisesti kaikki on muuttunut. Ruokakauppaan mennessä et kohtaakaan enää tuttuja ja turvallisia tuotteita – ja huomaatkin ostaneesi ruokakerman sijaan piimää. Jännältä ja jopa pelottavaltakin se tuntuu, mutta vaihtoon lähtö on erittäin kannattava vaihtoehto.

Yleensä puhutaan, että Wien on eurooppalaisen kulttuurin keskipiste. Erityisesti itselleni läheisen musiikkigenren, klassisen musiikin, tulisi kukoistaa täällä. Käytämmehän klassismin aikaisesta musiikista erikseen wieniläisklassismi-nimitystä korostamassa kyseisen kaupunkitilan merkitystä sen ajan musiikkielämälle. Onhan se totta, että klassinen musiikki on sangen suuressa painoarvossa täällä. Ihan siihen pisteeseen asti, että vaikka ennen koin itseni raskaan sarjan konserttikävijäksi, täällä kuitenkin olen todella kevyessä sarjassa. Mutta näin on myös muidenkin genrejen laita. Historialliset konserttirakennukset antavat tilaa kaikenlaiselle musiikille. Poppia, jazzia, rokkia, kyllä näitä tiedätte. Lieneekö yhdenvertainen

suhtautuminen musiikkigenreihin syy siihen, miksi Wienissä kukoistaa tällainen musiikkikulttuurikeskeisyys? Vai johtuuko se kaupungin merkityksestä musiikin historiassa? Noh ehkä kuitenkin jätän Wien-jaaritteluni tähän ja annan teille tarkemman koosteen sitten vaihtoni päätyttyä.

Tässä numerossa pääsemme

tutustumaan arkeomusikologiaan Riitta

Rainion ja hänen kurssilleen osallistuneiden opiskelijoiden kirjoittaman kenttätyöretkestä

kertovan artikkelin anasiosta. Taneli Rantala pakinoitsee siitä, kuinka jotkut muusikot jatkavat uraansa viimeiseen hengenvetoon saakka. Toimitussihteerimme kolumnissa pureudumme siihen, miten eri viikonpäivistä lauletaan. Synkooppi-lehden Raahen

kirjeenvaihtaja raportoi lopuksi vuoden 2022 Rantajatseista.

Viele Grüße

Muinaisia ääniä etsimässä Uudellamaalla

TEKSTI : Vilja Haapala, Melis Hakkarainen, Hanna Hausalo, Eeva Kesäniemi, Perttu Kesäniemi, Lumi Mannermaa, Alex Raitanen, Jonne Seppänen, Joanna Similä, Viljami Valldén & Riitta Rainio

Mitä arkeoakustiikka on ja kuinka eksyimme sen pariin

Arkeoakustiikka on monitieteinen tutkimusala, joka tutkii menneisyyden äänimaailmaa, sen erilaisten tilojen akustiikkaa. Suomessa tutkimus on keskittynyt esihistoriallisten kalliomaalausten

rituaalikäytössä olleiden pyhien paikkojen

– äänimaiseman, kaiun ja akustisten ominaisuuksien tutkimukseen.

Helsingin yliopistossa on käynnissä

2013 alkanut tutkimusprojekti Acoustics of Sacred Sites (Pyhien paikkojen akustiikka). Projektissa on mukana tutkijoita musiikkitieteestä, arkeologiasta ja kognitiotieteestä Helsingin yliopistosta ja arkeologian alalta myös Oulun yliopistosta. Alun perin kimmoke

kalliomaalausten akustiikan tutkimukseen

tuli ranskalaisen Iégor Reznikoffin 1995

julkaistusta artikkelista, jossa hän esitti, että

Suomen kalliomaalauspaikoilla on erityinen kaiku. Reznikoffin kalliomaalauksia koskevissa

tutkimuksissa on ollut ongelmana, että havainnot ovat pelkästään kuulonvaraisia, eivätkä siten mitattavissa ja verrattavissa. Siksi nyt käynnissä

olevassa tutkimuksessa onkin ollut tärkeänä

osa-alueena soveltuvien mittausmenetelmien,

laitteiston ja laskennallisten analyysimenetelmien

kehittäminen. Tässä työssä hyvin keskeinen rooli on ollut Helsingin yliopiston syksyllä 2021 menehtyneellä yliopistolehtorilla, Kai Lassfolkilla (Lassfolk & Rainio 2019; 2020; Rainio & Shpinitskaya 2022).

Suomen kalliomaalauksilla tähän mennessä tehdyissä mittauksissa on havaittu, että pyhien paikkojen kallioseinämät heijastavat ääntä tehokkaasti (Rainio et al. 2014; 2017a; 2017b; Rainio & Shpinitskaya 2020; Shpinitskaya & Rainio 2021). Ne toistavat annetun herätteen

Kuva 1. Vuoden 2022 arkeoakustiikkakurssilaiset Vihdin Salmijärven Lautmäen maalauskallion edustalla: vasemmalta Hanna Hausalo, Perttu Kesäniemi, Eeva Kesäniemi, Alex Raitanen, Viljami Valldén, Lumi Mannermaa ja lumiukko. Kuvasta puuttuu Vilja Haapala. Valokuva: Riitta Rainio.

varsin tarkasti äänen taajuusalueen, keston ja voimakkuudenkin osalta ja synnyttävät muuta ympäristöä voimakkaamman kaiun. Lisäksi mittaukset osoittavat, että kaiku heijastuu usein suoraan kallioon maalatuista kuvista. Tämä aiheuttaa kiinnostavan psykoakustisen ilmiön, aivan kuin kallioon maalatut kuvat puhuisivat tai vastaisivat. Tutkimusten perusteella on päätelty äänen ja erityisen akustiikan olleen keskeisiä tekijöitä paikkoihin liitetyissä merkityksissä ja niillä suoritetuissa rituaaleissa.

Helsingin yliopisto on järjestänyt viime vuosina useita arkeoakustiikkaa ja musiikin esihistoriaa käsitteleviä kursseja. Koska kalliomaalauksia löytyy myös suhteellisen läheltä

Helsinkiä, arkeoakustiikan kursseilla on ollut mahdollista kokeilla akustisten mittausten tekemistä myös käytännössä. Kevättalvella 2019 ja 2022 pidettyjen kurssien yhteydessä kävimme akatemiatutkija Riitta Rainion opastuksella

Vihdin Salmijärven Lautmäen kalliomaalauksilla ja tutkimme paikan akustisia piirteitä impulssivastemittauksin sekä opintoryhmän aistinvaraisen havainnoinnin keinoin (Kuva 1).

Tässä artikkelissa kerromme erityisesti tämän vuoden äänitysmatkasta ja sen tuloksista. Kenttätyömatka tehtiin 15.2.2022, ja laitteiden kokoamista sekä äänitysprosessia harjoiteltiin Topelian pihalla edellisillä viikoilla.

Tutkimuskohteemme Lautmäki

Tällä hetkellä Suomessa tunnettuja kalliomaalauspaikkoja on noin 140 ja noin neljälläkymmenellä niistä on tehty akustisia mittauksia. Koska kiinnostuneita harrastajia on paljon, kohteita löydetään jatkuvasti lisää. Kaikki kuvakalliot eivät kuitenkaan sovellu arkeoakustiseen tutkimukseen, koska

jotta voitaisiin saada käsitys muinaisesta äänimaisemasta, vedenpinnan korkeuden on täytynyt pysyä samana kuin maalausten tekoaikaan. Harmillisesti monilla vaikuttavilla ja hyvin säilyneillä kalliomaalauspaikoilla veden pinta on saattanut laskea vuosituhanten aikana jopa kymmenenkin metriä. Vihdin Salmijärven Lautmäen kallion kuva-alueet ovat 1,5–2,2 metriä järven veden tai jään pinnasta, eli korkeudella, johon kuvat on ollut mahdollista maalata jäältä tai veneestä käsin. Siksi mittausten avulla voidaan saada selville, miltä paikalla on kuulostanut tuhansia vuosia sitten, ja sen kautta yrittää ymmärtää, millainen äänikokemus paikka on voinut olla tuon ajan ihmisille.

Suomen kalliomaalaukset on ajoitettu aikavälille 5200–1000 eKr. (Lahelma 2008; Rainio et al. 2017a). Sen tarkemmin ei Vihdin Salmijärvenkään kalliomaalausten tekoaikaa voida määrittää. Maalaukset löysi kuvataiteilija

Jussi Kivi vuonna 1996. Lautmäki on kallioinen, vuorimainen niemi, joka työntyy jyrkästi Salmijärven keskellä olevaa Lammassaarta kohti järven lounaisosassa. Kuva-alueet ovat niemen itäreunalla. Paikka on kalliomaalauksille

Kuva 2. Lautmäen maalauskallio pohjoisesta päin. Valokuva: Joanna Similä.

tyypillinen: pystysuoraan vedestä nouseva, sileä ja korkea kallioseinämä, joka kallistuu hiukan järvelle päin ja poikkeaa ympäristön maisemasta selvästi (Kuva 2). Vastaranta on profiililtaan paljon kalliota matalampi ja loivempi. Kallio itsessään vaikuttaa olevan punervaa graniittia. Silmämääräisen arvion perusteella se on yli kymmenen metrin korkuinen. Kallion eteläreunassa on kolo, johon kielekkeeltä alas kurottavat jääpuikot muodostavat talvisin luolan.

Erityistä Suomen esihistoriallisissa maalauksissa on maailman mittapuullakin se, että maalatut kallioseinämät ovat jääkauden valtavien jäämassojen hankauksen sileiksi hiomia. Tällä on edullinen vaikutus paikkojen kaikuun, koska sileä pinta ei hajota ääntä, vaan heijastaa sen tehokkaasti takaisin päin, yhteen ja samaan

suuntaan. Myös Lautmäen kallio on tällainen. Lisäksi kallioseinämä taittuu jotakuinkin keskikohdallaan muodostaen ylhäältä päin katsottuna ikään kuin loivan v-kirjaimen tai avoimen kirjan muodon. Kalliossa on siis oikeastaan kaksi hieman erisuuntaista seinämää.

Lautmäen kalliomaalauksille pääsee vain järveltä käsin. Kesäisin kohteeseen on siis matkattava veneellä, talvisaikaan jäätä pitkin tarpoen, niin, että lähtee liikkeelle joko Etelälahden leirintäalueelta tai vaihtoehtoisesti Salmijärven pohjoisrannalta, Salmen ulkoilualueelta. Maalaukset ovat helposti löydettävissä, sillä muutaman metrin päässä kallioseinämästä, juuri päämaalausalueen kohdalla, vedessä on tasalakinen, alttarimainen kivilohkare, jolla on voinut olla oma merkityksensä esihistoriallisen ajan ihmisille.

Päämaalausalueella erottuu punavärillä –oletettavasti punaisella rautaoksidilla – tehtyjä maalausjälkiä muutamassa kohdassa, pari metriä leveällä alalla. Kallion pinta on tässä kohdassa erityisen sileä ja väriltään kellervä.

Lautmäen maalauksia on pyritty tulkitsemaan vahvistamalla niistä otettuja

Kuva 3. Maalausjälkiä päämaalausalueella. Valokuva: Joanna Similä.

Kuva 4. Ekskursioporukkamme kokoamassa äänityslaitteistoa. Valokuva: Eeva Kesäniemi.

valokuvia digitaalisesti kuvankäsittelyohjelmilla, mutta päätelmät haalistuneiden kuvien hahmoista ovat epävarmoja ja osin ristiriitaisia (Kuva 3). Erään tulkinnan mukaan päämaalausalueen suurin ja selkein kuva esittäisi joutsenta tai jotain muuta pitkäkaulaista vesilintua (Lahelma 2008: 276). Tämän yläpuolella oikealla erottuu oikealle katsova hirvi (Parkkinen & Wetterstrand 2013: 54–55). Muut huonommin säilyneet kuvat ovat saattaneet esittää hirveä ja ihmistä (Luukkonen 2022).

Päämaalausalueesta etelään, noin 9 metrin päässä, on toinen pienempi alue, jossa siinäkin voi erottaa maalausjälkiä (Luukkonen 2022; Kivikäs 2005). Jäljet ovat kuitenkin

niin pahoin kuluneita, ettei niistä ole kyetty tekemään tulkintoja hahmoista, joita ne ovat joskus esittäneet. Näiden kahden maalauspaikan suhde toisiinsa ja koko kallioon on kiinnostava, sillä paikat sijaitsevat kallion erisuuntaisissa seinämissä, jotakuinkin saman etäisyyden päässä keskellä olevasta taitekohdasta.

Havaintoja ja mittauksia

Lähdimme helmikuun 15. päivänä Topelian pihalta kohti Vihdin Salmijärveä puolen päivän aikaan. Taivas oli harmaa, ja iltapäiväksi oli luvattu sadetta. Etelälahden parkkipaikalla sonnustauduimme saappaisiin ja sadetakkeihin, kokosimme tarvikkeet ison ahkion kyytiin ja

Kuva 5. Ilmapallo pamahtaa kohta. Valokuva: Perttu Kesäniemi.

Kuva 6. Jääpuikkoputouksen takana on pieni luola. Valokuva: Eeva Kesäniemi.

liukastelimme alas rantaan naskalit kaulassa. Riitta Rainio oli edellisenä päivänä käynyt tarkistamassa jääolosuhteet. Kenttätyöretkemme onnistumisen mahdollisuudet olivat jään vahvuuden osalta erinomaiset, sillä alkutalven pakkasten vuoksi teräsjään vahvuus oli 40 senttimetriä. Lumen ja sen alla olevan sohjon runsaus sekä tihkusateen aallot +1 °C:n lämpötilassa toivat kuitenkin oman mausteensa. Sää oli kuitenkin jokseenkin tuuleton. Rannasta kohteeseen matkaa oli joitakin satoja metrejä, mutta paikoin puoleen sääreen ulottuvassa sohjossa kahlaaminen otti aikansa.

himmentämä maisema ja männyt kallion laella kehystivät pehmeästi jylhää ilmestystä.

Aluksi ryhmämme arvioi paikan akustiikkaa korvakuulolta taputuksin, huudahduksin ja lepenelaudan eli puusta valmistetun perinteisen lyömäsoittimen kopautuksin. Tämän jälkeen mittasimme laseretäisyysmittarilla sopivan paikan mikrofoneille ja herätesignaalille, ja ryhdyimme kokoamaan laitteistoa jäälle (Kuva 4). Mikrofonit sijoitettiin 26 metrin päähän maalauskalliosta, suunnilleen kallion keskikohdalle, tetraedrin eli nelitahokkaan muotoiseen mikrofonitelineeseen. Tetraedriteline, jossa jokaisen mikrofonin välinen etäisyys on 40 senttimetriä, mahdollistaa kaiun tulosuunnan laskemisen jälkikäteen Spectutils-ohjelmistolla (Lassfolk & Uimonen 2008; Lassfolk & Rainio 2020). Käytetyt neljä Neumann KM 183 -mikrofonia ovat tyypiltään pienikalvoisia, pallosuuntakuvioisia kondensaattorimikrofoneja, jotka herkkyytensä ansiosta soveltuvat mittausten tekemiseen.

a) herätesignaalina toimiva ilmapallon poksahdus, b) voimakas kaksiosainen heijastus maalauskalliosta, c) jälkikaiuntaa.

Lautmäen kalliot olivat heti ensi vilkaisulta varsin vaikuttava näky: jäisestä järvestä kohosivat korkeat, seinämäiset kalliot, joita koristivat valtavat jääpuikkoputousten ryöpyt. Kevättalvisena iltapäivänä niiden alla solisi sulamisvesi. Sateen ja sumuisen päivän

Kuva 7. Kaiun testaamista lepenelaudalla. Valokuva: Lumi Mannermaa.

Kuva 8. Äänenpainetasokuvaaja Lautmäen impulssivasteesta:

Mikrofonit liitettiin XLRjohdoilla Zoom F8 -kenttätallentimeen. Kenttätallentimessa kaikkien neljän mikrofonin

äänen sisääntulovoimakkuus oli lukittu samalle tasolle, jotta eri raidat olisivat keskenään vertailukelpoisia. Mittausta varten tarvittiin kestoltaan lyhyt heräteääni, joka sisältäisi mahdollisimman laajasti ja tasaisesti kaikki kuultavan spektrin taajuudet sekä mahdollistaisi kaiun erottumisen. Käytimme herätteenä halkaisijaltaan 40 senttimetrin kokoisen ilmapallon poksahdusta, joka annettiin viiden metrin päässä mikrofoneista. Varsinaisen äänityslaitteiston lisäksi työvälineitämme olivat etäisyysmittari, mittanauha, ilmapallopumppu, digikamera, kompassi ja GPS-paikannin mikrofonien sijainnin eli mittauspisteen dokumentoimiseen.

5). Onnistuneen herätesignaalin jälkeen odottelimme taas hiljaa joitakin sekunteja ennen kuin äänitys lopetettiin. Äänitimme yhteensä kaksi ilmapallon poksahdusta. Varsinaisen mittauksen osuus kenttätyössä on ajallisesti lyhyt verrattuna kohteeseen menoon ja sieltä poistumiseen. Tässä tapauksessa tihenevä sade vaati toimimaan erityisen nopeasti, koska herkät mikrofonit ja muu tallennuslaitteisto eivät siedä vettä, eikä mittauksen aikana mikrofoneja voinut suojata sateenvarjolla, koska pisaroiden ropinan ääni tallentuisi häiritsevästi ääninäytteeseen Pidimme mikrofonien päällä suurta sateenvarjoa laitteiston kokoamisen ja purkamisen aikana sekä äänitysten välillä.

Purettuamme ja pakattuamme laitteiston takaisin ahkioon meille jäi hieman aikaa tarkastella kalliomaalauksia lähempää ja tutkia pientä jääputousten peitossa pilkottavaa luolaa kallion kolossa (Kuva 6). Lähtiessämme Riitta Rainio huomasi, että olimme tihenevän sateen alla kiirehtiessämme unohtaneet ottaa tarkan kompassilukeman tetraedritelineen suunnasta mittauspisteessä. Rainio korjasi tilanteen tekemällä muutaman päivän kuluttua uusintamittauksen täsmälleen samalla paikalla – täsmällinen paikka oli helppo löytää GPSpaikantimen ja lumessa näkyvien jälkien avulla. Tämän vuoksi alla esitettäviä tuloksia voidaan pitää luotettavina.

Kenttätyömme tulokset

Tallenninta operoivan opiskelijan aloitettua äänityksen kaikki olivat hiljaa muutaman sekunnin ennen ilmapallon puhkaisua. Yksi opiskelijoista nosti pallon päänsä yläpuolelle suorin käsin ja puhkaisi sen hipaisemalla palloa mattoveitsellä (Kuva

Ennen impulssivastemittausta tutustuimme

Lautmäen kalliomaalausten akustiikkaan kuuntelemalla (Kuva 7). Taputusten, huudahdusten ja lepenelaudan kopautusten avulla huomasimme, että jääkauden hioma, sileä

Kuva 9. Sonogrammi Lautmäen impulssivasteesta: a) herätesignaalina toimiva ilmapallon poksahdus, b) voimakas kaksiosainen heijastus maalauskalliosta, c) jälkikaiuntaa.

Kuva 11. Kartta vuoden 2019 kenttä-äänitysten tulokulmalaskennan tuloksista: siniset viivat osoittavat voimakkaiden heijastusten laskettuja tulosuuntia.

maalauskallio synnyttää helposti havaittavan, selkeän kaiun. Kaiun vastausaika pidentyi luonnollisesti kalliosta loitontuessa, mutta äänenpainetaso ei pienentynyt radikaalisti, vaan kaiku erottui ympäristön muista äänistä myös kauempana järven jäällä.

Kaiku kuulosti napakalta, mutta yllättävänkin

kuivalta. Mukana oli suhteellisen vähän jälkikaiuntaa, sillä laaja tasainen kalliopinta heijastaa äänen takaisin enimmäkseen

Kuva 10. Kartta vuoden 2022 kenttä-äänitysten tulokulmalaskennan tuloksista: siniset viivat osoittavat voimakkaiden heijastusten laskettuja tulosuuntia.

yhtenä voimakkaana kaikusignaalina. Kaiku muistuttaakin musiikkituotannossa käytettyä niin sanottua slapback-kaikuefektiä, jossa äänilähteen ääni toistuu pienellä viiveellä sellaisenaan. Kallion edustalla kovaääninen puhe tuntui tosiaan tulevan kahdesta paikkaa melkein samanaikaisesti – puhujan suusta ja hieman vaimeammin kalliosta.

Paikan päällä kuunneltuna kaiku oli suunnaltaan hieman epäselvä. Ääni tuntui tulevan suoraan selkeimpien maalausten kohdalta tai hiukan niiden vasemmalta puolelta, jostain kallion keskiosasta. On kuitenkin huomattava, että kuulokokemukseen vaikuttavat niin visuaaliset havainnot kuin keliolosuhteet ja vuodenaikakin. Nyt mittausten aikana sateli hiljalleen ja tuuli oli paikoin kohtalaista. Lisäksi kallioseinämistä roikkui valtavia jääpuikkoja, mitkä epäilemättä toivat oman lisänsä akustiikkaan lisätessään pintoihin epätasaisuutta, jota ei jäättömään aikaan vuodesta olisi.

Kentällä tehtyä äänitettä kuunneltaessa impulssivasteesta erottuu selkeästi kaiku ja siihen häntänä sulautuva jälkikaiunta. Kuulonvarainen havainto saa vahvistuksen matkan jälkeen laaditusta äänenpainetasokuvaajasta, jossa desibelitasot laskevat nopeasti herätesignaalin antamisen jälkeen ja nousevat taas jyrkästi voimakkaan heijastuksen saapuessa seinämästä mikrofoneihin (Kuva 8). Äänenpainetasokuvaajasta käy ilmi, että yhden havaitun kaiun sijaan äänitteelle on tallentunut kaksi erillistä voimakasta heijastusta, joista ensimmäisen vastausaika on 0,156 sekuntia ja

toisen 0,166 sekuntia. Sekunnin kymmenyksen pituinen aikaero on kuitenkin niin pieni, ettei ihmiskorva hahmota näitä heijastuksia erillisiksi ääniksi. Mittauspäivän lämpötilan (+1 °C) huomioon ottaen vastausajat 0,156 ja 0,166 sekuntia tarkoittavat, että heijastavat pinnat sijaitsevat 26 ja 27 metrin päässä mikrofoneista. Tämä vastaa karkeasti mikrofonien etäisyyttä maalauskalliosta.

Sonogrammikuvaajasta havaitsemme, että herätesignaalimme on ollut käyttökelpoinen, sillä se kattaa koko kuultavan taajuusalueen, 20–20 000 hertsiä (Kuva 9). Voimakkaat heijastukset toistavat taajuudet aina 10 000 hertsiin asti, minkä jälkeen, jälkikaiunnan aikana, ylätaajuudet vaimenevat tasaisesti. Hidas

hälveneminen luo kaiulle pehmeän ja lämpimän kuuloisen hännän, joka voi tuoda esimerkiksi lauluun tai perkussioihin elävyyttä.

Kaiun tulokulmalaskenta tuottaa kenttätyömme mielenkiintoisimman tuloksen.

Laskennan mukaan voimakkaat, 26 ja 27 metrin

päästä saapuvat heijastukset tulevat loivan v-kirjaimen muotoisen kallion molemmista

seinämistä: ensimmäinen oikealta, toinen

vasemmalta (Kuva 10). Horisontaalitason

tulokulmat osoittavat suunnilleen kallion

kahdelle eri maalausalueelle, jotka sijaitsevat 9–10 metrin päässä toisistaan. Vertikaalitason

tulokulmat osoittavat nekin kutakuinkin

maalausalueelle, noin 2,5 metrin korkeuteen.

Näyttäisi siis siltä, että Lautmäen maalauskallion

molemmista maalausalueista – tai ainakin niiden

lähialueilta – heijastuu erilliset kaikusignaalit, jotka mittauspisteen sijainnista riippuen kuuluvat

enemmän tai vähemmän samanaikaisesti. Jossakin

tietyssä pisteessä, melko lähellä valitsemaamme mittauspistettä, heijastukset kuuluvat todennäköisesti täsmälleen yhtäaikaisesti, kun taas joissakin kauempana olevissa pisteissä toinen heijastuksista jää heijastuslakien mukaan kuulumattomiin. Vuoden 2019 kenttätyön tulokset viittaavatkin juuri tällaiseen: silloiseen mittauspisteeseen 1 voimakas kaiku heijastui ainoastaan kallion oikeanpuoleisesta seinämästä, päämaalausalueelta, kun taas mittauspisteeseen 2 vasemmanpuoleisesta seinämästä (Kuva 11).

Kahta päällekkäistä tai limittäistä heijastusta ei näissä pisteissä ollut havaittavissa.

Tämän vuoden kenttätyössä havaittu kahden lähes yhtäaikaisen signaalin sekoittuminen voisi selittää, miksi kaiun suuntaa oli paikan päällä vaikea hahmottaa. Kallion molemmista puoliskoista – yhtäaikaa, peräkkäin tai paikoin erikseen – heijastuvat kaiut tarjoaisivat myös mahdollisen selityksen sille, miksi molemmilla puoliskoille on tehty maalauksia.

Lopuksi – päätelmiä, ajatuksia menneestä ja tulevasta

Suomen kalliomaalauspaikkojen, aivan kuten esimerkiksi megaliittitemppelien ja kirkkojenkin, akustiikka värittää näiden tilojen kuulokuvaa ja on epäilemättä ajan myötä muokannut myös sitä, millainen rakenne ja muoto yhteisöllisillä ja kulttuurisesti määrittyneillä paikoissa ja tiloissa harjoitetuilla rituaaleilla ja seremonioilla on ollut. Koska pyhien paikkojen akustiikka on mittausten mukaan usein muusta ympäristöstä poikkeava – yleensä erottuvalla tavalla kaikuisa – se on todennäköisesti ollut olennainen osa yhteisön

niissä harjoittamaa rituaalia tai seremoniaa (esim. Watson & Keating 1999; Fazenda 2013, Iannace & Berardi 2017). Poikkeavan akustiikan voi siten ajatella olevan yksi syy siihen, että juuri nämä paikat ovat valikoituneet pyhiksi.

Eri puolilta maailmaa koottujen etnografisten aineistojen mukaan kaiut on säännönmukaisesti tulkittu henkiolentojen ääneksi tai puheeksi, eli kaiku on mahdollistanut kommunikaation suoraan henkien kanssa (Waller 2006; Waller & Arsenault 2008). Saamelaisten, pohjoisamerikkalaisten ja afrikkalaistenkin myyttien mukaan musiikin oikeanlainen tekemisen tapa, joikaaminen tai laulaminen, on opittu alun perin hengiltä (Qvigstad 1929; Morley 2013). Myös esimerkiksi varhaiskirkon kirkkolaulua käsittelevissä kanonisissa teksteissä kerrotaan enkelien opettaneen oikean laulutavan ihmisille, eikä laulajan tehtävää voinut hoitaa muu kuin ”laulajaksi erotettu” henkilö (Seppälä 2018). Ajatuksen, jonka mukaan oikeanlainen äänentuottaminen mahdollistaa kommunikoinnin henkimaailman kanssa, voi siis ajatella olevan tai olleen yleismaailmallinen ja ihmisyhteisöille ominainen.

Jokaisella tilalla ja paikalla on oma ainutlaatuinen akustiikkansa – luonteenomainen tapansa heijastaa ääntä ja värittää annettua ääni-impulssia. Tätä voidaan kutsua kyseisen paikan akustiseksi sormenjäljeksi. Ekskursio Lautmäen kalliomaalauksille oli mielenkiintoinen ja käytännönläheinen tapa tutustua arkeoakustiikan tutkimusalaan, esihistoriallisen kalliomaalauskohteen akustiseen sormenjälkeen sekä siihen, miten eri paikkojen akustisia ominaisuuksia voidaan tutkia.

Tällaisten tutkimusten kautta kerätään tärkeää

tietoa esihistoriallisesti merkittävien paikkojen äänimaailmasta ja hahmotetaan kuvaa musiikin ja äänen esihistoriasta. Tutkimuksen karttuessa opimme hahmottamaan äänellistä ja musiikillista kulttuuria laajemmin, tunnistamaan eri aikojen kulttuurien erilaiset lähtökohdat sekä kulttuuriilmiöiden muuttuvuuden: se, miten ääntä tai musiikkia on käytetty ja mikä musiikiksi on ymmärretty, on ollut eri aikoina hyvin erilaista.

Silti, kuten edellä jo kävi ilmi, pyhän ja merkityksellisen yhteisöllisen tilan äänellisessä kokemisessa näyttäisi kulkevan läpi kulttuurien ja aikojen yhteinen punainen lanka. Siksi olisi kiinnostavaa tutkia asiaa enemmän myös sosiaalipsykologisesta ja psykoakustisesta näkökulmasta kulttuurisen musiikintutkimuksen kontekstissa. Nykykulttuurissa pyhän merkitys saattaa olla haalennut, mutta konserttisalien, keikkapaikkojen ja urheiluhallienkin yhteisöllisten kokoontumisten kaikuisat tilat tuottavat osallistujilleen normaaliarjesta poikkeavan ja kohotetun, merkitykselliseksi koetun mielentilan ja kokemuksen, jonka synnyssä ääni ja akustiikka saattavat olla merkittäviä osatekijöitä.

Lähteet

Fazenda, Bruno M. 2013. The Acoustics of Stonehenge. Acoustics Bulletin 38 (1): 32–37.

Iannace, Gino & Umberto Berardi 2017. The Acoustics of Cumaean Sibyl. Proceedings of Meetings on Acoustics 30: 015010.

Kivikäs, Pekka 2005. Kallio, maisema ja kalliomaalaus. Jyväskylä: Minerva.

Lahelma, Antti 2008. A Touch of Red –Archaeological and Ethnographic Approaches to

Interpreting Finnish Rock Paintings. Iskos 15. Helsinki: The Finnish Antiquarian Society.

Lassfolk, Kai & Jaska Uimonen 2008. Spectutils: an audio signal analysis and visualization toolkit for GNU Octave. Proceedings of the 11th International Conference on Digital Audio Effects (DAFx-08), 1.–4.9.2008, Espoo, Finland, eds. J. Pakarinen, C. Erkut, H. Penttinen & V. Välimäki. 289–292.

Lassfolk, Kai & Riitta Rainio 2019. Arkeoakustiikkaa Helsingin yliopistossa. Synkooppi 3, op. 136: 32–37. https://issuu.com/ synkooppi/docs/synkooppi_op136_issuu_final

Lassfolk, Kai & Riitta Rainio 2020. Suomen kalliomaalauskohteiden arkeoakustinen tutkimus. Musiikki 50 (1–2): 17–44. https:// musiikki.journal.fi/article/view/95484

Luukkonen, Ismo 2022. Rock Art in Finland –Suomen kalliomaalauksia -tietokanta. Viitattu 1.6.2022. http://www.ismoluukkonen.net/ kalliotaide/suomi/saj/saj.html

Morley, Iain 2013. The Prehistory of Music: Human Evolution, Archaeology, and the Origins of Musicality. Oxford: Oxford University Press.

Qvigstad, Just 1929. Lappiske eventyr og sagn 4. Oslo: Aschehoug.

Parkkinen, Jukka & Tuija Wetterstrand 2013. Suomen kalliomaalaukset ‒ Bongarin käsikirja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Rainio, Riitta, Antti Lahelma, Tiina Äikäs, Kai Lassfolk & Jari Okkonen 2014. Acoustic Measurements at the Rock Painting of Värikallio, Northern Finland. Archaeoacoustics: The Archaeology of Sound, ed. Linda C. Eneix.

Myakka City, FL: OTS Foundation. 141‒152. http://hdl.handle.net/10138/164521

Rainio, Riitta, Antti Lahelma, Tiina Äikäs, Kai Lassfolk & Jari Okkonen 2017a. Acoustic Measurements and Digital Image Processing Suggest a Link Between Sound Rituals and Sacred Sites in Northern Finland. Journal of Archaeological Method and Theory 25 (2): 453–474. http://dx.doi.org/10.1007/s10816-0179343-1

Rainio, Riitta, Tiina Äikäs, Antti Lahelma & Kai Lassfolk 2017b. Nauravat kalliot: PohjoisSuomen pyhien paikkojen kaikututkimus. Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat, eds. Heikki Uimonen, Meri Kytö & Kaisa Ruohonen. Tampere: Tampere University Press. 167‒199. http://tampub.uta.fi/handle/10024/100628

Rainio, Riitta & Julia Shpinitskaya 2020. ”Niin kallio vastaa kuin sille huutaa!” Kaikuakustiikka esihistoriallisilla kalliomaalauksilla. Kalmistopiiri 29.12.2020. https://kalmistopiiri. fi/2020/12/29/niin-kallio-vastaa-kuin-sillehuutaa-kaikuakustiikka-esihistoriallisillakalliomaalauksilla/

Rainio, Riitta & Julia Shpinitskaya 2022. How to Perform Acoustic Measurements at the Finnish Rock Painting Sites – A Multimedia Guide. Taiteiden tutkimuksen risteysasema – Taituri (University of Helsinki Faculty of Arts). https:// blogs.helsinki.fi/taituri-blogi/2022/02/24/ how-to-perform-acoustic-measurements-at-thefinnish-rock-painting-sites-a-multimedia-guide/

Reznikoff, Iégor 1995. On the sound dimension of prehistoric painted caves and rocks. Musical Signification: Essays in the Semiotic Theory and Analysis of Music, ed. Eero Tarasti. Berlin:

Mouton de Gruyter. 541–558.

Seppälä, Hilkka 2018. Ortodoksisen kirkkolaulun teologia. Toim. Seija Lappalainen. Acta musicologica byzantino-fennica 2. Joensuu: Suomen bysanttilaisen musiikin seura.

Shpinitskaya, Julia & Riitta Rainio 2021. Talking Rocks, Illusory Sounds, and Projections of Otherworld: Acoustics of Sacred Sites As a Magic Media in Cultures of Shamanism. Illusion in Cultural Practice: Productive Deceptions, ed. Katharina Rein. Abingdon: Routledge. 165–188.

Watson, Aaron & David Keating 1999. Archtecture and sound: An Acoustic Analysis of Megalithic Monuments in Prehistoric Britain. Antiquity 73: 325–336.

Waller, Steven J. 2006. Intentionality of Rockart Placement Deduced from Acoustical Measurements and Echo Myths. Archaeoacoustics, eds. C. Scarre & G. Lawson. Cambridge: McDonald Institute Monographs. 31–39.

Waller, Steven J. & Daniel Arsenault 2008. Echo Spirits Who Paint Rocks: Memegwashio Dwell Within Echoing Rock Art Site Eigf-2. American Indian Rock Art 34: 191–201.

Dinosaurukset, muistakaa lopettaa ajoissa

Kahden vuoden tauon jäljiltä kaikki

jättiläiset tuntuvat olevan tien päällä.

Tämän vuoden puolella Suomessa ovat

korona-ajalta kertynyttä konserttivelkaa käyneet

lyhentämässä muun muassa Iron Maiden, Queen, Kiss, Scorpions, Judas Priest, Eric Clapton, Toto ja monet muut. Elävän musiikin ja edellä mainittujen yhtyeiden ja artistien

suurena ystävänä kävin kyseisillä keikoilla, enkä voinut olla kiinnittämättä huomiota

yhteen asiaan: rock tuntuu muuttuneen eläkeläismiljonäärien harrastukseksi.

Muutamia uransa lopettaneita

poikkeuksia (esimerkiksi Black Sabbath) tai jo tuonpuoleiseen siirtyneitä (esimerkiksi

Ronnie James Dio, Eddie Van Halen)

lukuun ottamatta elämme edelleen

ensimmäisten stadiondinosaurusten viimeisten

kunniakierrosten

aikaa. Illasta toiseen

Iron Maidenin 64-vuotias Bruce

Dickinson miekkailee

kolmemetrisen

maskottihirviön kanssa,

Kissin 70-vuotias Paul

Stanley laulaa platform-

buutseissa Love Guninsa

liipaisimesta, Judas

Priestin 71-vuotias

Rob Halford ajaa

nahka-asussa Harley-

Davidsonilla lavalle ja Queenin 75-vuotias

Brian May hilataan asteroidilla areenan kattoon planeettojen keskelle kosmista kitarasooloa varten.

Kaikki yllä mainitut yhtyeet onnistuivat tänä vuonna tarjoilemaan vielä varsin uskottavan ja musiikillisesti korkeatasoisen rock-elämyksen. Olkoonkin, että Iron Maidenin tavaramerkiksi muodostunut liian nopeasti soittaminen oli jo hidastunut takaisin levytempoihin, Paul Stanleyn laulua oli vahvistettu huomattavasti taustanauhoilla ja Queenin rytmiosasto pysyi kasassa vain perkussionisti ja kakkosrumpali Tyler Warrenin ansiosta. Rakastan noita yhtyeitä yli kaiken, mutta väkisinkin mieleen meinaa hiipiä kysymys, mihin asti tämä kaikki on enää relevanttia. Missä vaiheessa eläkeläisyhtyeistä tulee vain huono vitsi itsestään?

Maailmalla on myös monta esimerkkiä siitä, ettei uskottavan esityksen

valmistaminen välttämättä

enää onnistu. 77-vuotiasta

Eric Claptonia ei tuntunut

Nokia Arenalla esiintyminen kiinnostavan enää

tippaakaan ja alkuvuodesta

Yhdysvaltoja kiertäneen

Bon Jovin 60-vuotiaan

keulahahmon Jon Bon Jovin

äänentuotto kuulosti jo niin

kivuliaalta, että jopa The Darkness -yhtyeen

Justin Hawkins huolestui asiasta YouTubekanavallaan. Toto on nykyään yhtä kuin kitaristi Steve Lukather ja vaihtuva kiertuekokoonpano, eikä Michael Monroen 60-vuotiskonsertissa esiintynyt Hanoi Rocksin alkuperäiskokoonpano legendaarisuudestaan huolimatta kerännyt kovinkaan kiittäviä kommentteja musiikillisesta tasostaan.

Kiertäminen ei varmasti ole yhdellekään tässä tekstissä mainitulle yhtyeelle tai artistille enää elinehto – talous on turvattu joko menestysvuosina tai myöhemmin muilla töillä. Esiintymisestä luopuminen tuntuu kuitenkin olevan vaikeaa: Kiss lähti ensimmäiselle Farewell-kiertueelleen jo vuonna 2000, Scorpions teki saman vuonna 2010 ja monet muutkin ovat lopettaneet jo useammin kuin kerran. Ikääntymisen tuomaa painolastia ei

kuitenkaan voi kokonaan välttää. Se vie veronsa varsinkin laulajilta ja rumpaleilta ennemmin tai myöhemmin. Artistien itsensä – ja kaikkien heidän musiikkiaan rakastavien ihmisten – puolesta toivoisi, että dinosaurukset ymmärtäisivät poistua estradeilta vielä arvokkaasti, ennen kuin alkavat syödä itse omaa häntäänsä.

Väritön Keskiviikko ja

ylihaipattu Perjantai

viikonpäivät suomenkielisten

musiikkikappaleiden niminä

Viikonpäivistä lauletaan paljon

suomenkielisessä musiikissa – onhan niillä

kaikilla oma roolinsa viikon edetessä ja usein hyvin ominainen tunnelataus. Vai onko?

Tässä kolumnissa tarkastelen eri viikonpäivien mukaan nimettyjen kappaleiden tunnelmia

melankolisesta maanantaista surumieliseen sunnuntaihin. Aineistoni koostuu rajauksen

vuoksi lähinnä niistä kappaleista, joiden nimi oli

ainoastaan viikonpäivä nominatiivimuodossa välttäen esimerkiksi muotoja ”Maanantaina” tai ”Maanantaiaamu”. Huomauttaa sopii myös, että kuunteluhistoriani vaikuttanee Spotifyn algoritmin suosittelemiin kappaleisiin, joten voi olla, että joitain kappaleita on jäänyt huomaamatta. Lukukokemusta voi syventää laittamalla taustalle soimaan linkistä aukeavan soittolistan käyttämistäni esimerkeistä.

Maanantai- Synkistelyä enemmän tai vähemmän aggressiivisella otteella

Maanantai-nimisiä kappaleita löytyi kokonainen liuta. Kuten arvata saattaa, oli atmosfääri melko lailla negatiivinen, mutta kiinnostavia eroavaisuuksiakin löytyi. Kolmas nainen laulaa maanantaista laiskasti ja maleksien, asenteella ”vähän masentaa mutta mikäs tässä”. Kaveri on saanut töitä ja laulaja

jäänyt yksin harhailemaan. Portion Boys puolestaan kiittää sarkastisesti Luojaa siitä, että on taas maanantai ja pääsee viideltä heräämään töihin. Yhtye suoraan toteaa, että ei se siitä: paskan määrä on nimittäin vakio. Kappaleet kuvaavat kiinnostavasti maanantain asemaa joko äärimmäisen tylsyyden tai kiireen tyyssijana.

Apulanta laulaa Maanantai-kappaleessaan pikemminkin viikonlopun loppumisesta kuin maanantaista, joka vain tulee liian aikaisin. Maanantai toimii laulajalle herättäjänä siihen, että kaikki todella taitaa olla menetetty aiemman rakkauden suhteen. Kaikki aiemmissa Maanantai-kappaleista aistittava pilke silmäkulmassa on poissa, ja tässä laulussa paistaa vain tuska. Sini Yasemininkaan kappale ei kerro maanantaipäivästä vaan maanantaimaisesta ihmisestä, jota laulaja samaan aikaan vihaa ja rakastaa. Kappale on vihainen, pettynyt ja katkerakin. Ankean melankoliamaanantain sijaan Maanantai-nimiset kappaleet olivatkin monet täynnä vihaa ja harmia, joskin myös toivoa. Loiriplukari lauloi kaikkein suorimmin: ”On taas maanantai, on kauhea maanantai”.

Tiistai: kevyttä haikailua, mahdollisesti krapulassa

Tiistain laulut olivat lähes poikkeuksetta

joko eteerisiä pohdiskelutunnelmointeja tai riemukkaita juhlabiisejä. Pesso jo muistelee kappaleessaan ihanaa tiistain treffikumppaniaan, vaikka on vasta perjantai. Scandinavian Music Group ihastelee ensilunta myöhään menneen maanantai-illan jälkeen. Myös LIFE potee krapulaa, mutta ainakin eilen oli hauskempaa kuin koskaan. Näistä kappaleista voisi siis päätellä, että vaikka toiset vapisevat maanantaiaamuisin vessassa, on todellinen darrapäivä vasta tiistai. Toisaalta Valvomo on lähdössä juhlimaan kaikista mieluiten tänään – ”tiistaina on tanssijan ilta (torstaina ei oo)”

Varkemaa puolestaan yhdistää kaksi vaihtoehtoa ja laittaa ”pellit kii” viinilasinsa kanssa samalla eksäänsä kaivaten.

Esimerkkikappaleet olivat kaikki melko suorasukaisia sanomassaan, mikä ehkä kertoo jotakin tiistain luonteesta sekin. Kun maanantai on madellut ohi, sopii tiistaita viettää joko samassa tunnelmassa tai halutessaan kääntää jo katsetta viikonloppuun. Tiistailla voi tehdä mitä tahtoo, sillä se ei sinänsä päivänä anna itse paljonkaan merkityksiä itselleen. Tiistai on tiistai, tee mitä lystäät. Hyvä vaihtoehto on kuunnella jazzahtavan indiepopyhtye toukon erinomainen debyyttialbumi tiistai

Keskiviikko: Väritön päivä, josta ei tehdä lauluja

Mitä keskiviikkoon tulee, oli arsenaali kaikista

päivistä heikoin. Kai Jämsä toivoi, että olisi jo keskiviikko, että pääsisi treffeille. Laineen Kasperi taas hukkaa avaimensa ja levykauppakin on kiinni. Keskiviikko voi siis olla mitä onnekkain tai epäonnisin päivä. Koska tilanne on tasan, teen poikkeuksen sääntööni ja otan tarkasteluun Avaruusjoonaksen Pikkulauantaikappaleen. Myös tässä biisissä ollaan lähdössä keskiviikkotreffeille, mutta jää epäselväksi, miten niiden kanssa käy. Keskiviikon kohtalo jää siis ratkaisematta.

Torstai: Joko viikon paras tai kamalin päivä, silti toivoa täynnä

Torstailauluja löytyi paljon ja päivä jakoi mielipiteitä. Juliet Jonesin Sydänystävät totesi ykskantaan torstain olevan viikon paras päivä, kun taas Arttu Wiskarin andysuonsilmämäinen vaikerruslaulu ilmoittaa, että köyhät ja yksinäiset haudataan torstaisin. Alicia Keysin Fallin’kappaletta samplaavassa GROÜNDLINEn Torstaissa on odottava, pehmoinen ja unelias tunnelma. Freud Marx Engels & Jung laulaa yksipuolisesta rakkaudesta todeten toisaalta, ettei särkynyt sydän ole kenenkään syy.

Mitäänsanomattomuudessaan torstai sanookin siis paljon. Se on niin pitkällä viikkoa, että arki todella väsyttää ja aika apeutuu mahtipontiseksi kurjuudeksi. Toisaalta se on niin pitkällä viikkoa, että huomenna alkavan viikonlopun riemut ovat vielä edessä. Ei välttämättä haittaa, vaikka

rakkauden kohde etsikin vain ystävää tai rahat loppuvat: elämä jatkuu ja piikin voi jättää auki.

Perjantai: Ihanan odotus korostaa todellista ankeutta

Liian suuret odotukset johtavat usein pettymykseen, ja niin taitaa olla myös perjantain laita. Päivän tarunhohtoinen ihmeellisyys, joka häämöttää kaukaisena palkintona koko viikon, on tietenkin liioiteltua ja voimistaa päivän lievänkin tympeyden huomattavaksi.

Särkyneitä sydämiä hoidetaan jälleen: niin Iisa kuin Dingokin on jäänyt yksin perjantaina ja päivän yleinen hilpeys masentaa entisestään. Myös Miljoonasade kertoo haikean tarinan erään perjantain illassa riehuvista ihmisistä –fortunassakin pyörii murheen kuula.

Toki perjantaista löytyy myös tunnelmalle

ominaisempia lauluja. Aston Kalmari ja Juustopäät kehottavat molemmat juhlimaan, ottamaan ansaitun tauon eikä ”yksin jäädä saa”.

Myös jambo valittaa töiden raskautta ja sanookin

olevansa ”fine kun on perjantai”. Tämä päivää

jakaa laulajat niin ikään juhliviin ja sureviin, mutta tylsää ei ainakaan ole kellään.

Lauantai: Päivällä nukutaan hiljaa, illalla

juhlitaan lujaa

Esimerkiksi perjantaihin verrattuna lauantaista

löytyi vain vähän kappaleita – ainakaan

sellaisia, jotka eivät olisi viitanneet tiettyyn vuorokaudenaikaan. Lauantai-illasta laulaa

railakkaasti niin Mamba kuin Popedakin, mutta lauantai kokonaisuudessaan on mystisempi. SÄMI elää joka päivä lauantaita, eli tässäkin tapauksessa lauantai on pikemminkin

konsepti kuin tietty päivä. Satu laulaa Lauantai-

kappaleessaan julman kauniista aamusta. Kokonaiseen lauantaihin viittaa vain Zen Café, joka uhmakkaasti lupaa lainatun satasen riittävän koko päiväksi.

Lauantaitanssit-nimisiä kappaleita löytyi myös liuta, ja nekin olivat vallan innokkaita. Onkin mielenkiintoista, että lauantain ydin on niin tiukasti illassa, ettei kokonaisesta päivästä voi osoittaa yhtenäistä tunnelmaa.

Sunnuntai: Ikävä (ja krapula)

Vaikka sunnuntaita voisi ensiajattelemalta pitää pehmeänä ja lämpöisenä villasukkapäivänä, oli kaikilla Sunnuntai-laulujen tekijöillä enemmän tai vähemmän ikävä(ä). Antti Autio julistaa sunnuntait valmiiksi eletyiksi, jäljettömiksi päiviksi kaihoten kirkkaan taivaan ja ”sinun” luo. Myös Valtatie valittaa sadetta ja ikävää. Kivi kuvailee fiilistään kuin sunnuntaiksi, kun on taas tullut mokailtua – eittämättä sama surkuttelu jatkuu.

Tietenkin myös kankkusta podetaan muun muassa Kivesveto Go Go:n Sunnuntaissa, jossa laulaja valittelee kaiken olevan paskaa. Kuitenkin myös vähän innostuttaa, sillä joka sunnuntaina on kainalossa uusi nainen. Juliet Jonesin Sydän ei pysty oloissaan nukkumaankaan, ja aamulla ovat kadonneet niin daamit kuin markatkin.

Sunnuntain kurjuuden säännön rikkoo tyylikkäästi Absoluuttinen nollapiste, joka laulaa vilpittömästi siitä, miten iloinen saa olla, kun pääsee raveihin.

Päätelmät

Odotin, että viikonpäivät olisivat eronneet toisistaan enemmän kuin tulokset osoittavat.

Joka päivä jollakin tuntui olevan valjumpaa ja jollakin riehakkaampaa. Maanantai ja sunnuntai pysyttelivät parhaiten yhtenäisessä onnettomassa tunnelmassa, mutta muilla päivillä hajontaa esiintyi merkittävästi. Onkin ehkä mielekästä kiinnittää huomiota kokonaisuuteen: millaiselle kappaleelle ylipäätään annetaan viikonpäivän nimi?

Jos teoksen nimeää niinkin banaalin asian kuin

päivän mukaan, kielii se herkästi arkisuudesta. Mikään tarkastelemistani kappaleista ei ollut nimeksikään eeppinen, vaan kaikki kertoivat

enemmän tai vähemmän lyhyestä hetkestä, kokemuksesta, tilanteesta tai tunteesta jokapäiväisessä elämässä. Hetket kuitenkin

kasvavat tarkkojen havaintojensa yli laajemmiksi huomioiksi, joihin on helppo samaistua. Sopivaa onkin, että tarkkuuden kautta laajojen

teemojen käsittelyn mestari Gösta Sundqvistin luotsaaman yhtyeen Leevi and The Leavingsin kaksi kokoelmaa on nimetty Keskiviikoksi ja Torstaiksi. Väitänkin, että viikonpäiväkappaleet harvoin kertovat oikeasti tietystä päivästä tai sen tunnelmasta, vaan nimi viittaa päivästä riippumatta tavallisuutteen, jatkuvuuteen ja ei-ihmeellisyyteen. Laulut kuitenkin ovat taideteoksia, ja monesti niissä havitellaan jotain korkeampaa, mikä näkyi myös tarkastelussani siten, että kappaleita nimettiin paljon viikonpäiviä apuna käyttäen tyyliin ”Keskiviikkona hän on minun” tai ”Lauantaina leijonat liikkuu”, mutta silkaksi päiväksi nimettyjä kappaleita löytyi melko vähän ainakin suomenkieliseltä kentältä. Myös yksittäiset päivät muutettiin välillä kappaleissa pikemminkin päivän ideaksi tai arkkityypiksi, niiksi mielikuviksi, joita päivä herättää.

Ehkä teos tekee mieli nimetä päiväksi sellaisina hetkinä, kun hetki suhteutuu erityisesti muihin päiviin. Monissa kappaleissa viitattiin reippaasti eiliseen, huomiseen, menneeseen ja tulevaan. Kun kirjoittaja panee erityisesti merkille, mikä päivä on, johtuu se varmaankin usein juuri toisista päivistä: jonkin odottamisesta tai eilisen katumisesta. Tässäkin tapauksessa päivä itse on tavallaan pienemmässä roolissa kuin sen asema elämässä yleensä.

Erityisen kiinnostavaa mielestäni kuitenkin on juuri se, millaisia yhtäläisyyksiä kappaleista löytyi nimenomaan päiväkohtaisesti. Esimerkiksi tiistain taivaanrannanmaalailut sopivat juuri tiistaille jostain selittämättömästä syystä, eikä muista päivistä löytynyt vastaavaa. Jään odottamaan, että Antti Tuisku (viimeisenä tekonaan) tai joku muu konseptialbuminero aloittaisi viikonpäiväsarjan, tai edes kuukausista kertovan saagan.

Raportti vuoden 2022

Raahen Rantajatseilta

Perjantai 29.7.2022

– Mut kun ei oo tanssifiilis, marisen kuin lapsi matkalla avoimelle tanssitunnille.

Susanna Kinnnusen vetämä Helposti

liikkumaan -työpaja kuuluu 32. kerran järjestettyjen Raahen Rantajatsien ohjelmaan. Olen luvannut olla paikalla, ja ajatuksena on, että ehkä siitä voi sitten kirjoittaa artikkeliin. Suunnittelen seuraavani työpajaa kuitenkin sivusta.

Olen heittäytynyt jo tarpeeksi, mietin. Kannan olallani kangaskassia, jossa on paksu fantasiaromaani, ja aion istua jossain nurkassa – kenties kulman takana – lukien ja seuraten välillä työpajaa.

Täysin luonnollista, on on.

Galleria Myötätuuleen saapuessani

tajuan lähes heti, että suunnitelmani ei tule onnistumaan. Tila on avoin ja tuolit ovat seinustoilla, aivan liian keskeisellä paikalla. Sosiaalinen pakotus ylittää heittäytymiseen liittyvän pelon ja nihkeyden. Ei täällä kukaan minulle mitään pahaa halua.

Työpaja koostuu tilassa olemisen ja kehollisen läsnäolon harjoituksista.

Osallistujia on kymmenkunta, ilmapiiri ehkä hieman jäykkä, mutta turvallinen. Kauppaporvariksi nimitetyn rakennuksen ylimmän kerroksen galleria ei ole tunnelmaltaan kotoisin mahdollinen, mutta vapaalle liikkeelle se tarjoaa kylliksi tilaa. Lisäksi suuri osa harjoituksista tehdään silmät kiinni, joten osallistujat altistuvat arkkitehtoonisille ratkaisuille rajoitetussa määrin. Silmät suljettuna heittäytyminen on helpompaa. Olen ylpeä itsestäni. Työpajan jälkeen ohjelmassa on vohveleiden nauttimista viereisessä kahvilassa ja henkistä palautumista ennen illan konsertteja.

Kuudelta pyöräilen Raahen teatterille sekalaisia odotuksia hautoen. Rakennus on kaunis vuonna 1913 rakennettu puutalo. Sen sisäpihalle sijoittuvaan katsomoon on pystytetty uusi katos, joka rauhoittaa oloa sadetta uhkaavassa säässä. Katsomo ei ole täynnä, mutta tyhjiä paikkoja ei ole paljon. Kolmesta eri kansallisuudesta koostuva trio Karja

Renard Wandinger tarjoaa kuulijoille

kompleksisia mutta herkkiä kappaleita. Yhteissoitollisesti trio hengittää samaa ilmaa. György nousee sävellyksenä

jännitteellään ja virtuoottisuudellaan omalle tasolleen. Istun puisessa katsomossa tuolin reunalla, nauttien kappaleen arvaamattomuudesta

koko keskittymiselläni, ja omasta konserttiseurastani päätellen en ole kokemukseni kanssa yksin. Kirke Karjan

sisäänpäin kääntyvä, mutta sisällöllisesti vilkas sävellystyyli heijastelee

virolaispianistin lavapresenssiä. Minua ympäröivät perkussionistit ylistävät

norjalaisen Ludwig Wandingerin

dynaamista soittoa ja tilanneherkkyyttä.

Rumpalin soitossa on ainakin illuusio jostain luonnollisesta, rudimenttien

sijaan virtana etenevästä setin kautta

ajattelemisesta. Ranskalaisbasisti

Etienne Renardin presenssi on tukevaa ja elävöittävää niin soitollisesti kuin sosiaalisestikin.

Trion saamien suosionosoitusten jälkeen lavalle nousee The Father, The Sons and The Junnu. Edeltävän esityksen jäljiltä huomaan miettiväni kuinka erilaiset persoonat tuntuvat vaikuttavan sointiin.

Yhtyeen johtotähtenä Juhani “Junnu”

Aaltonen saa lukuisia soolominuutteja, ja pyrkii huudollaan kenties herättämään

soittajien välistä kommunikaatiota.

Ilmari Heikinheimo kamppailee myös

saadakseen lavalle lämpöä kappaleen The Son rumpusoolossa, mutta lavalla tuntuu

Ludwig Wandringer rumpusettinsä takana. Kuva: Ville Vainio

olevan yhtä viileää kuin katsomossakin. Muusikot ovat tässä yhtyeessä yksilöitä, joilla on omat motiivit ja metodit niiden

saavuttamiseen. Täytyykö soittaessa toisaalta aina luovuttaa minuuttaan yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi?

Ehkä ei. “Minut sekoitetaan usein Junnu

Vainioon”, Aaltonen kertoo konsertin päätteeksi. “Mutta minä olen elossa vielä”.

Teatterin konserttien jälkeen on aika

suunnata Rantajatsien päälavalle ravintola

Ruiskuhuoneelle. Paikka on kaunis. Lavan

takana Pikkulahden vedet ja Pitkäkarin

puut värjäytyvät laskevan auringon

mukaisesti oranssiksi, vaaleanpunaiseksi, hämärän violetiksi. Illan hämärtyessä

terästehdas hohkaa punertavaa valoaan

kaukana taivaanrannan takana. Vanhan palokunnan varastotilana toiminut rakennus sijaitsee historiallisen

pakkahuoneen vieressä satamassa, josta purjelaivat aikoinaan aloittivat matkojaan ympäri maailmaa. Nyt siellä kelluu muun

muassa meripelastuksen Niilo Saarinen ja edeltäjiään pienempi vuonna 1989

rakennettu purjelaiva Raahen Fiia.

Ruiskuhuoneen ulkoilmaterassin

viihtyisyyttä verottaa hieman taivaalta

lankeava sade, kun Priya Carlbergin

23Edessä Juhani Aaltonen, taustalla Jonas Kullhammar. Kuva: Ville Vainio

luotsaama yhtye My Wedding nousee lavalle. Ohjelmassa on Carlbergin

laulusarja, joka käsittelee kello viideltä

heräämistä, aamiaisen valmistamista, helvettiä ja sosiaalisten struktuurien

luomaa ahdistusta. Järkevä ihminen

olisi ehkä ostanut kupillisen jotakin kuumaa, itselläni on lasillinen kylmää

juotavaa. Lavalla ei kuitenkaan kangistuta

sateeseen kollektiivisen improvisaation ja huikentelevaisten läpisävellettyjen

pätkien tukiessa Carlbergin spoken word -tyyliin esitettyä kertomusta. “An egg. A perfectly round egg”, hän lausuu ja nostaa

lavalla pienellä lautasella odottaneen

keitetyn kananmunan. Kuorittuaan munan kärsivällisesti ja tarkasti saamme seurata, kun solisti nauttii aamiaisensa. Olen nauliintunut. “Aika erilaista”, kuulen sanottavan. Carlberg kertoo ostaneensa päällään olevan sadetakin samana päivänä Raahen Halpahallista ja tiedustelee mistä ikkunalaudoilla istuvia posliinikoiria voi ostaa. Konsertti päättyy improvisoituun encoreteokseen, jonka johtotähtenä on rallatus “milk for your cookies and coffee for your cake”. Päihdyttävän erilaista.

Seuraava artisti Reporters on kuin toisesta maailmasta. Menevää bluegrassia esittävä kitaristin, Hammond-urkurin

Priya Carlberg kuorimassa kananmunaa Raahen rantajatsien päälavalla Ruiskuhuoneella. Kuva: Ville Vainio

ja rumpalin trion yhteissoitto on

selvästi hioutunut vuosien saatossa

saumattomaksi. Petri Kauton sävellykset ja sanoitukset sopivat pimenevään

iltaan. Pitkän ja kivisen tien tälle lavalle

kulkeneen Hammondin sointi tuntuu

Antti Kujanpään käsissä vapauttavan

yleisön edellisen esityksen aiheuttamasta

osittaisesta hypnoosista. Monet tanssivat sadetakeissaan ja kumisaappaissaan.

Myös lavalla on jo runsaasti vettä, mutta se ei vaikuta häiritsevän soittajia.

Country-tyylisessä kappaleessa Alligator

Man Kauton kitara soi kuin banjo ja Jussi

Mietolan soiton tarkkuus ja tyylikkyys

saavat otteen. Otan itsekin käyttöön

aamun työpajan opit ja tunnustelen kehoni

liikeratoja. Teen sen tosin paikallani istuen koska en ole aina ulospäin suuntautunut ihminen, ja se on OK.

Lauantai 30.7.2022

Aamun sarastaessa noin kello neljältä palaan kotiin ja tiedän jo etukäteen unenlaatuni kärsivän elämäntavoistani.

Edellisen illan päättänyt Kautto

olisi esiintymässä soolona kello 11

Isokraaselin saaressa. Taisin sanoa

taas kaikille, että tänä vuonna oikeasti menen sinne. Mutta se oli silloin. Herään kymmeneltä viemään koiraa lenkille ja joudun tekemään jälleen tuskaisen johtopäätöksen. Isokraaseli jää taas ensi vuodelle.

Kuva: Ville

Susanna Kinnunen ja John-Kåre Hansen kurkkimassa Raahen teatterin ikkunasta ennen esiintymistä.

Vainio

Kello kahdelta elämä kuitenkin on ehtinyt jo voittaa. Teatterin ilmaisessa koko perheen konsertissa esiintyy Silva

Kalliopää Quartet, Dávas Duo ja eilisen tanssityöpajasta tuttu Susanna

Kinnunen samalla lavalla. Konsertissa kuullaan kahta yhtyettä myös erikseen. Pohjoissaamen kielellä esiintyvä

Dávas esittää lauluja, joissa modern mainstream jazzin tyylikieli yhdistyy kansanmusiikkiin. Myös Kalliopään yhtye jakaa tyylisuunnan, mutta kvartetin sointiväriin tuo oman mausteensa viulun ja arpeggiaattorin käyttö. Kinnunen koittaa hellästi houkutella lapsia tanssimaan, mutta vesilätäköt kiinnostavat kohdeyleisöä tällä kertaa enemmän.

Solistisemman roolin ottaessa Kinnusen tanssi on vangitsevan painovoimaista.

Viideltä Silva Kalliopää Quartet esiintyy uudestaan samalla lavalla ja tuntuu avaavan musiikillista sanavarastoaan

enemmän. Kappaleissa on itsevarmaa säveltäjyyttä, ja soundeihin tuo omat lisänsä raskaampi soitinnus ja hallitsevampi syntetisaattorin käyttö.

Esiintyjien läsnäolo tuntuu herkemmältä ja säveltaide sykähdyttää taas. Kalliopään oma solistisuus jazzviulun saralla pääsee myös paremmin esiin, kun yhtyeen kieli on ehtinyt tulla kuulijalle paremmin tutuksi. Yleisö on täynnä ja kvartetti saa ansaitsemansa lämpimän vastaanoton.

Vuoden 2022 Teosto-palkinnon voittaneen Linda Fredrikssonin esiintymistä on odotettu Raahessa innolla festivaalin alusta alkaen. Olen itsekin tutustunut Fredrikssonin Juniper-albumiin etukäteen. Tämän lisäksi Fredrikssonin pitkäaikainen yhtye Mopo on esiintynyt Rantajatseilla ainakin kahtena vuonna, ja yhtyeen levyt ovat tulleet tutuksi myös siviilielämässä. Juniper on kuitenkin jotain aivan muuta kuin Mopo. Minun on vaikea kuvailla

Linda Fredriksson Juniper Raahen teatterin lavalla. Kuva: Ville Vainio

muistiinpanoihini tarkalleen, mitä tunnen. Jälkikäteen arkistosta löytyy monta pitkää kännykällä äänitettyä

pätkää soitosta ja kommentti “parasta musiikkia, mitä olen kuullut”. Väsymys, sosiaalinen ja henkinen kuormitustaso, elämäntilanteen epävarmuus sekä aistiinformaation jatkuvaan runsauteen häkeltynyt synapsistoni vaikuttavat arvion universaaliin luotettavuuteen.

Tästä huolimatta en ole ainoa, joka seuraa soittoa täydellä jakamattomalla huomiolla, en ainoa, joka saa siitä keinoja elää lähellä katoavaa nykyhetkeä ennen kuin se katoaa menneeseen, enkä ainoa, joka itkee yhtyeen esittäessä kappaletta Nana - Tepalle.

Kerran eräs ystäväni sanoi minulle löytäneensä uuden uskon improvisoituihin sooloihin kuultuaan Joshua

Redmanin konsertin Helsingissä. Jos olisin itse joskus menettänyt uskoni improvisaation kiinnostavuuteen, luulen että Fredrikssonin yhtye olisi tarjonnut samankaltaista sielunhoitoa.

Tuomo Prättälän pitkä pianosoolo

saa ihmettelemään, miten ihmisellä voi riittää musiikillisia ideoita näin paljon.

Rytmiä murretaan ja ravistellaan, kunnes jännite purkautuu taas hallitseva tahtijaon tasalle. Fredrikssonin saksofonismin

vaikuttavuutta lisää tilan hyödyntäminen. Kun fonin kello on kaukana mikistä, syntyvä kaiku luo tunnetta tilasta ja omasta asettumisesta siihen. Jokainen

muusikko seuraa vuorollaan Prättälän

jalanjäljissä ja onnistuu kannattamaan

yleisön kiinnostusta noin kolmen

minuutin pituisilla säestämättömillä sooloilla. Olavi Louhivuori vilkuttelee yleisön joukosta irtaantuvalle, noin

4-vuotiaalle lapselle rumpusetin hiljentyessä Mikael Saastamoisen sul tasto -tekniikkaa hyödyntävän kontrabassosoolon ajaksi.

Pökerryttävän konsertin jälkeen

suuntaamme rantaan pikniköimään ennen illan konserttia. Tunnelma on elävöitynyt sateesta huolimatta. Ruiskuhuoneella

kuullaan illalla ensin trio Innanen

Pasborg Piromallin soittoa. Mikko Innasen saksofoni, ranskalaisen Cédric Piromallin Hammond-urut ja Stefan Pasborgin rumpusetti soivat hiottuna yksikkönä. Innaselle tyypillisesti avainsanoina ovat vapaa improvisaatio ja oivaltavat sävellykset. Mieleen

jää arpomalla luotu sävellys, jonka komplekseista unisono-linjoista ei tunnu aiheutuvan triolle mitään vaikeuksia. On myönnettävä, että keskittymiseni herpaantuu hetkittäin. Innasen soitto kuulostaa vahvasti Innaselta, ja se on mielestäni hyvä asia. Muistiinpanoihin asti ei kuitenkaan jää paljon yksityiskohtia. Olen ehkä täynnä.

Trion konserttia seuraa Rantajatsien perinteiset päätösjamit, joita luotsaa Petri Kautto Trio. Kahdesta rumpusetistä

huolimatta, tai ehkä juuri siitä syystä, tuntuu perkussio-osaston soittovuoroista

syntyvän hienoista draamaa. Stevie

Wonderin Superstitionin käy itseään

kompaten laulamassa lauantaiksi

kuuntelemaan saapunut Jere Lilja saaden

iltaa kohden humaltuvalta kotiyleisöltä

suuren suosion esiintymisestään.

Rajatsi ry:n puheenjohtaja ja festivaalin toiminnanohjaaja Pertti Uunila tulee juttelemaan.

– Aiotko nyt kuitenkin kirjoittaa sen artikkelin? hän kysyy.

– Se on yhä vakaa aikomukseni, muistiinpanot on tehty.

Ajattelin että voisi olla kiva, että torstain tapahtumien kulku ei paljastuisi lukijalle heti otsikosta. Olisi hienoa, että se paljastuisi vasta myöhemmin tekstissä.

– Olen miettinyt, että voisin muuttaa tekstin kronologiaa hieman. Siis että ensin käsittelisin perjantain ja lauantain, sen jälkeen vasta siirtyisin torstain tapahtumiin.

– Hieno juttu!

Pertin kadottua takaisin omaan porukkaansa alamme tehdä lähtöä. Jamit eivät olleet pettymys, mutta toteamme

kaikki olevamme valmiita. Festivaali on antanut ja ottanut, kuten monesti käy.

Keskiviikko 27.7.2022

Palattuamme Hailuodosta tapaamasta

sukulaisiani, pysähdymme matkan

varrella Siikajoella Tauvossa uimassa. Sää ei ole siihen kaikkein otollisin. On kylmä, tuulee ja sade vihmoo kasvoja.

Halusin kuitenkin näyttää Tauvon valkean hiekkarannan (joka tosin märkänä ei näyttäydy koko komeudessaan), enkä suostu perääntymään uimisesta näin pitkän ajomatkan päätteeksi. Veteen totuttautumisen jälkeen pinnan alla on lämpimämpää kuin Perämeren heinäkuisessa ilmassa.

Kuivattelun jälkeen lähtöä tehdessä puhelimeni soi. Soittaja on Rantajatsien festivaalijohtaja Charles Gil ja taustalla kuuluu myös Pekka Tähkävuori, tekniikasta vastaava yleisnero ja Raahen puhallinorkesterin pitkäaikainen tuubisti. Vilma Jää on perunut huomisen esiintymisensä sairastumisen vuoksi.

Charles kysyy olisiko minulla jokin yhtye, jonka kanssa voisin tulla huomenna esiintymään Ruiskuhuoneelle. Ei minulla ole yhtyettä, eikä edes trumpettia mukana, olen tullut tänä vuonna festivaaleille yleisön roolissa. Tarjouksesta on kuitenkin vaikea kieltäytyä kevyesti, sillä tiedän, että en anna itselleni anteeksi, jos en yritä. Puoli tuntia ja monta puhelua myöhemmin soitan taas Charlesille. Minulla on kasassa itseni lisäksi vain kaksi perkussionistia. Raahessa asuva rumpali Joonas Kinnunen, jonka kanssa olen soittanut lukioajoista lähtien ja helsinkiläistynyt raahelainen Petri

“Pete” Sämpi, joka on myös saapunut

festivaaleille kuulijaksi. Myös sininen

varatrumpetti on löytynyt, mutta

ilman harmoniasoittimia esiintyminen

vaikuttaa mahdottomalta. Tähän

ongelmaan Charles kuitenkin keksii

ratkaisun illallisseurueestaan – omaa

konserttiaan varten juuri Raaheen

saapuneet Kirke Karja ja Etienne

Renard heittäytyvät käsittämättömällä

ennakkoluulottomuudella mukaan

yhtyeeseen, jolla ei ole ohjelmistoa

tai aikaisempaa kokemusta yhdessä soittamisesta.

Vielä myöhään yöllä keskustelen

Kirken kanssa Messengerissä

huomisen käytännön järjestelyistä sekä

kappalevalinnoista. Mukaan lukeutuu

lopulta kaksi omaa sävellystäni, kaksi Kirkeltä sekä kolme Etienneltä.

Pahoittelen aikaa sitten tekemiäni sointumerkkejä, joissa tiedän olevan sekä virheitä että epäselvyyksiä. Mietin, miksi en korjannut niitä silloin, joskus? Lähetän saamani nuotit eteenpäin Soundcloudlinkkien kera perkussionisteille. Joonas on yövuorossa SSAB:n terästehtaalla, joten hänellä on aikaa kuunnella ja säveltapailla. Soitan sordiinolla hiljennetyllä torvellani kappaleet läpi ja pohdin miksi en ole pitänyt soittokuntoani paremmin yllä. Mihin oikein olen ryhtymässä?

Herään aamulla aikaisin. Jotenkin olen

välttänyt trumpetisteja yleisesti vaivaavat painajaiset venttiilien jumiutumisesta, suukappaleen verisiksi repimistä huulista, äänistä, jotka eivät tule, vaikka kuinka yrittää. Ehkä alitajuntani ei ole juuri sen orientoituneempi torvensoittoon kuin hienolihaksistonikaan. Nopean aamiaisen syötyäni pyöräilen Friemanin talolle reilusti etuajassa harjoituksia varten. Olen jännityksestä niin kireä, että työvuoronsa jälkeen kaksi tuntia nukkunut Joonaskin tuntuu olevan harjoituksia edeltävän rupattelun suhteen paremmin kärryillä.

Meillä on aikaa kolme tuntia ennen kuin Kirke ja Etienne lähtevät Siikajoelle konsertoimaan oman trionsa kanssa. He vetävät harjoituksia omien kappaleidensa osalta pedagogisesti, selkeästi ja käsittäen harjoitusajan tuomat rajoitteet. En ole itse aivan yhtä cool and collected sävellyksieni suhteen, mutta saamme niihinkin sovittua järkevät sovitukset.

Yhtyeen epätavallista kokoonpanoa päätetään painottaa ensimmäisenä kappaleena soitettavan sävellykseni

Cactuksen johdannossa rumpusetin ja congarumpujen yhteisellä komppisoololla. Epävarmuutta on kuitenkin ilmassa.

Kirken ja Etiennen kappaleista löytyy

kohtia, joita minä, Joonas ja Pete emme sisäistä aivan ensi yrittämällä.

Esimerkiksi Kirken sävellys Off the ground keskittyy oivallusta vaativaan

Torstai 28.7.2022

7/4 -tahtilajiin sijoittuvaan metriseen ympäristöön. Tahti jakaantuu kahteen yhtä pitkään jaksoon, kolmeen neljäsosaan ja yhteen kahdeksasosaan, luoden kaksi seitsemän kahdeksasosan mittaista osaa

tahdin sisälle. Melodian rytminen ilme ei kuitenkaan juuri mukaudu tähän jakoon, vaan puskee hallitsevan grooven ulkopuolelle päättäväisesti.

Yhteisten harjoitusten jälkeen

kokoonnumme syömään nuorisotilana

toimivan vanhan talon pirttiin Charlesin tekemää papumuhennosta. Ihmisistä

raahelaisittain hämmentävissä määrin

kiinnostunut Pete kannattelee keskustelua.

Tunnelma on päivän stressilukemista

huolimatta lämmin. Jäämme vielä ruoan

jälkeen kolmisin harjoittelemaan.

Illalla saavun Ruiskuhuoneelle

kuuntelemaan Ville Lähteenmäki Trioa.

Bassoklarinetistin liidaama yhtye soittaa

hurjaa, introspektiiviseksi kääntyvää

freetä. Trio on kovassa keikkavireessä ja

improvisaation energiataso suorastaan

hyökyy ylitse. Lähteenmäen lisäksi

basisti Nicolas Leirtrøsta ja rumpali

Trym Saugstad Karlsenista koostuvan yhtyeen yhteissoitto on selvästi hioutunut keikoilla, jotka ovat aiemmin sijoittuneet

Norjaan. Meno on kovaa, mutta minun on vaikea keskittyä. Siirryn lavan takana olevalle backstagelle.

Käymme sanallisesti läpi kappaleet.

Jaamme pyykkipoikia toisillemme, jotta nuotteja olisi edes hieman helpompi lukea tuulisella lavalla. Kirke kerää sopivan kokoisia kiviä pitääkseen niillä paperit aloillaan lavalle roudatun Fender Rhodes -pianon päällä. Konsertin aikana saamme olla iloisia siitä, että kiviä kerättiin yli tarpeen: pyykkipojista ei ole juurikaan hyötyä nuottien lepattaessa telineellä jykevässä tuulessa. Myös kivet lentävät kovemmissa puuskissa. Soitamme viimeisenä Etiennen version burgundilaisesta juomalaulusta, jonka jujuna on, että se kiihtyy kiihtymistään. Kappaleessa trumpetin osuus on soittaa koko ajan ja kovaa, joten kun se päättyy, todella tunnen päivän soitot kasvoissani. Konsertista selviydytään hengissä, itsetunto osin haavoittuneena, stressistä muutaman vuoden vanhentuneena, silti hengissä.

Istun jonkin aikaa konsertin jälkeen Ruiskuhuoneen terassilla sukulaisten ja ystävien kanssa. Keskustelu on eloisaa ja jännityksen laskeutuminen nautinnollista. Jatkamme osan kanssa yhä silmissäni uuteen, tosin jo vuonna

2016 perustettuun Irish Pubiin.

Kokemusta vielä Joonaksen ja Peten kanssa purettuamme lähdemme kohti

kotejamme. Ei sovi olla liian myöhään, ajattelen. Osallistunhan huomenna tanssityöpajaan.

OP. 148 ILMESTYY ENSI TALVENA!

JUTUT:

Juttuideat voit lähettää päätoimittajalle osoitteeseen paatoimittaja.synkooppi@gmail.com. Seuraavan numeron teema sekä siihen tulevien juttujen ja kuvitusten deadline ilmoitetaan myöhemmin Synkoopin sähköpostilistalla ja sosiaalisen median kanavissa.

Mikäli haluat arvioida tuoreen levy- tai kirjajulkaisun, ota yhteys toimitussihteeriin osoitteeseen toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com arvostelukappaleen saamiseksi.

Kuvitukset lähetetään myös taittajalle: taittaja.synkooppi@gmail.com

TILAUKSET:

Tilaa osoitteesta synkooppilehti.wordpress.com tai toimitussihteeriltämme: toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com

Lehden vuosikerta eli neljä opusta maksaa 20 €. Irtonumeroita voi tilata toimitukselta tai ostaa kirjakauppa Gaudeamus Kirja & Kahvista (Vuorikatu 7) hintaan 6 € /numero.

Painolehden näköisversio osoitteessa: www.issuu.com/synkooppi

Lue lisää ajankohtaista tietoa Synkooppi ry:n toiminnasta: www.facebook.com/synkooppiry Instagram: @synkooppiry

Sävykuvien resoluution tulee olla vähintään 300dpi. Liitä mukaan kuvaajan nimi tai nimimerkki. Kuvien toimittajan tulee myös huolehtia kuvien käyttöoikeudesta. Synkooppi-lehti pidättää oikeuden juttujen muokkaamiseen tarvittaessa.