ARKKITEHTIOPISKELIJA 1/2016
4 Eka kerta 6 Nykyarkkitehtuuria puolustamassa 8 Parempi onni ensi kerralla 12 Eka kerta, toka kerta, vika kerta 16 Kuvareportaasi: RankkaXQ 2015 18 Puheenjohtajilta 20 Oikotieltä omalle polulle 22 Äärimmäisen vapauden ja inhimillisten arvojen aallonharjalla
Päätoimittaja Jaakko Muikku Tekstit Sanna-Liisa Asikainen, Jasmin Broman, Verna Hahtola, Mimmi Koponen, Mari-Sohvi Miettinen, Jaakko Muikku, Ville V. Mäkelä, Saana Rossi, Elias Salomäki, Senni Suhonen, Miia Suomela Valokuvat Kalle Lehto, Eetu Lehmusvaara, Leo Nuutinen Piirrokset Mimmi Koponen, Mari-Sohvi Miettinen, Roope Penttinen Kansikuvat ja muu kuvitus Miika-Matias Rankinen Taitto Eetu Lehmusvaara Mainosmyynti Janne Hietalahti, Joel Stenroos Kiitokset Opa, Jyri, Lilli, Tuomas, Anonyymi Toimitus Tampereen arkkitehtikilta Korkeakoulunkatu 5 33720 Tampere Paino Kopio Niini Oy ISSN 1795-5335
3
Kaikki muistavat varmaan ekan kertansa. Ai mä vai? En oo kyl koskaan. Mitä mun täytyy tehdä? En ihan tiedä. Oliskohan pitäny kysyä joltain. Onko tää hyvä näin? Kyllä tästä vielä jotain tulee. Yritä näyttää coolilta. Oho. Hei nyt tuntuu hyvältä. Ai niin. No nyt. Siinä se on. Tässä se on. Jaakko Muikku päätoimittaja Tampereen Arkkitehtikilta
4
Jännitys helmeilee keskivatsan tienoilla kuin keväinen puro, johon on liuennut koirankakkaa. Mielessä pyörivät kaikki ne asiat, jotka olisin halunnut tehdä ennen tätä päivää, mutta niitä on liikaa, en saa niistä kiinni, enkä osaa päästää irtikään. Kohta se tapahtuu. Olen valmis. Olen keskustellut kumppanini kanssa ja tiedän, että teemme tämän yhteisymmärryksessä, vaikka häntäkin jännittää. Avaan oluen, joka toivottavasti rauhoittaa. Tämä on ja ei ole tarina Aallon filiaalissa opiskelevien kyltereiden pahamaineisesta tapahtumasta, Mikkeli Road Tripistä, johon olen menossa ensimmäistä kertaa. Ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, kun poden huonoa omatuntoa siitä, että työt ovat kesken, ja olen päättänyt lähteä juhliin. Miten voisi eliminoida epävarmuuden ja tehdä oikeita päätöksiä? Ei niitä, joita äiti, närkästynyt veronmaksaja tai opetusministeri puolestani tekisi, vaan niitä, jotka tuottavat eniten hyvää minulle tai ympäristölleni. Miten olla katumatta vastuuttomia päätöksiä, vaan tehdä ne oikeaan aikaan ja nauttia niistä niin, että vastuullisten päätösten tekeminen huomenna ei tunnu niin raskaalta? Internetistä löydän kuusi askelta valistuneempaan päätöksentekoon:
1.
Tee tilannearvio (olen bussissa Lahden kohdalla, ja olen tehnyt lähtöpäätöksen ilman näitä askelia).
2.
Anna päätös muiden arvioitavaksi (Ystäväni, jonka kanssa lähdin, arvioi päätöksen kannattavuudeksi noin 0,5/5).
3.
Tee kustannusarvio (30 euroa on jo uponnut, matkalla kulunee saman verran lisää).
4.
Arvioi riskit ja mahdollisuudet (R: En saa töitä hoidettua ajoissa, joka aiheuttaa ongelmia paitsi itselleni, myös työtovereilleni. Joudun työskentelemään sunnuntaina yöhön saakka. M: Reissu on tosi siisti, rentoudun ja saan uusia ystäviä ja lähennyn veljeni ja ystäväni kanssa).
5.
Onko päätös moraalisesti oikein? (Sinänsä on, sillä lupasin veljelleni että tulen).
6.
Tee päätös (Päätös lähteä ei välttämättä ollut perusteltu, mutta en voi sitä enää muuttaa).
...7. Tee aina varasuunnitelma, mikäli päätös osoittautuu huonoksi (Päätän vihdoinkin nauttia tänään ja murehtia huomenna, ja avaan toisen oluen). Olkoon valintanne valistuneita eikä liian helppoja!
Saana Rossi päätoimittaja Aalto-yliopiston Arkkitehtikilta
Kunnianosoitukset Metsolalle, rakkaalle piirustussalillemme! Työpöytiesi ääressä teimme epäinhimillisiä työtunteja ja koimme ensimmäiset luovuuden kriisimme. Skissasimme ensimmäiset suunnitelmamme ja kuulimme ensimmäiset kritiikkimme. Suojassasi kuuntelimme hyvää tai ei niin hyvää musiikkia ja ompelimme ensimmäiset merkkimme maalarinvalkoisiin haalareihin. Seiniesi sisällä odottelimme ja valmistelimme lähtöä Oulun yöhön ja otit sohvallesi nukkumaan illan käytyä liian raskaaksi. Olet toinen koti ja nuoren arkkarin suoja, ja pieni kyynel saattaa vierähtää poskelle, koska muutettuamme kauas Linnanmaalle, joudumme jättämään taakse kauniit kiviseinäsi. Kiitos sinulle, Metsola, paras piirustussalimme. Elias Salomäki päätoimittaja Oulun Arkkitehtikilta
5
Nykyarkkitehtuuria puolustamassa Teksti ja kuva: Mari-Sohvi Miettinen
J
unamatkoilla ei aina saa valita vierustoveriaan, ja parhaimmillaan se voi johtaa antoisiin keskusteluihin. Taannoisella matkalla vieressäni istuva kanssamatkustaja esitti minulle kysymyksen, jonka parissa olen sittemmin askarrellut tovin jos toisenkin. Mies avasi keskustelun kysymällä olenko kenties opiskelemassa Tampereella. Kun kerroin opiskelevani arkkitehtuuria, jokin välähti miekkosen silmissä; oli selvää, että nyt oltiin tärkeän aiheen äärellä. Mies kohentautui, veti henkeä ja lausui sitten tarkasti artikuloiden, ensimmäistä sanaa painottaen: ”Saatteko te suunnitella klassisia rakennuksia?” Seurasi painokas monologi, jossa mies ylisti Oikeaa Arkkitehtuuria – ilmeisesti 18001900-lukujen vaihteen kansallisromanttisia
”Saatteko te suunnitella klassisia rakennuksia?” tyylejä – ja valitti, miten nykyajan arkkitehdit aivopestään opinnoistaan lähtien suunnittelemaan markkinamiesten toiveesta rumia ja ankeita betonilaatikoita. Hän esitelmöi taidokkaista koristeleikkauksista, jotka tekevät rakennuksesta kauniin ja erityisen. Näkemystensä tueksi hän kertoi opiskelleensa eri taideaineita. On pakko myöntää, että eka kerta tuli sen verran yllättäen, etten ollut valmistautunut nykyarkkitehtuurin puolustamiseen täydellä arsenaalilla. Ymmärsin toki miehen näkemyksiä – olinhan itsekin aina ihaillut kantakaupunkien jugendlinnoja, varsinkin ennen tempautumistani syvemmälle arkkitehtuurin maailmaan. Sen verran vuosi arkkitehtiopiskelijana oli kuitenkin jo ehtinyt vaikuttaa tajuntaani, etten oikeastaan edes ymmärtänyt miehen kysymystä, saati koristeleikkausten yhteyttä siihen arkkitehtuuriin, jota minulle oli opetettu. Koko kysymyksenasettelu kaikessa tahallisessa provosoinnissaan tuntui lähtökohtaisesti väärältä. Mitä oikeastaan on ”klassinen arkkitehtuuri”? Kerroin miehelle, että opintojemme keskiössä eivät ole koristeet, vaan sellaiset käsitteet kuin tila, massa ja rytmi. Selitin myös, että kiinnitämme huomiota rakennuksen aistimiseen liikkeessä. Siihen, mitä ihminen näkee rakennusta lähestyessään ja mitä hän kokee sen sisällä liikkuessaan, minkälaisia näkymiä siir-
6
tymien myötä avautuu. Jälkiviisaana huomaan, että samanlaisista suunnitteluperiaatteista ja lähtökohdista voidaan puhua vaikkapa Akropoliksen yhteydessä. Antiikin perintö on voimissaan myös nykypäivän arkkitehtuuriopinnoissa, ja se jos mikä on klassista! Voidaan myös kysyä, kumpi on klassisempi: nykyaikaista huippuarkkitehtuuria edustava rakennus – sanotaan vaikkapa proffien ikisuosikki, Peter Zumthorin Valsin kylpylä (tuo ankea kivilaatikko?), joka huomioi ympärilleen levittäytyvän maiseman, varjojen ja valon leikin ja tilojen sarjallisuuden viimeistä piirtoa myöten, vaiko 1800-luvun alussa rakennettu kaupunkitalo – vaikkapa Uschakoffin talo Helsingissä – jossa antiikista muistuttaa lähinnä ulkoinen kuorrutus, pylväsaiheet ja päätykolmio? Myös kysymys siitä, mitä saamme opinnoissamme suunnitella särähtää korvaan. Tämä lienee tosin ollut kysyjän tarkoituskin. En muista, että mitään olisi varsinaisesti kielletty tekemästä. Toki opiskelijoita ohjataan lempeän päättäväisesti erilaisten esimerkkien, kritiikkien, arvosanojen ja enemmän tai vähemmän piilotellun vittuilun keinoin, mutta varsinaisesti kukaan ei kiellä suunnitelmasta vaikka flyygelin tai Kekkosen pään muotoista rakennusta, jos opiskelija tuntee siihen palavaa tarvetta. Tietenkään en seiso joka ikisen tämän päivän tönön takana. Maallikolle saattaa olla vaikeaa hahmottaa, että nykypäivän rakentaminen on täynnä kompromisseja, jotka eivät
Joten tervetuloa, toka kerta, puhuttaisko nykyarkkitehtuurista? Olen valmistautunut. aina ole arkkitehdinkään mieleen. Tuskin myöskään löytyy toista ammattikuntaa, joka ajaisi vanhojen kiinteistöjen suojelua yhtä kiihkeästi kuin arkkitehdit. Mutta on omituinen ajatus, että rakennustaide olisi löytänyt absoluuttisen huippunsa reilut sata vuotta sitten ja pysähtynyt siihen. Tuokin ajatus jäi taannoisella junamatkalla sanomatta. Joten tervetuloa, toka kerta, puhuttaisko nykyarkkitehtuurista? Olen valmistautunut.
PAREMPI ONNI
ensi KERRALLA
Teksti: Ville V. Mäkelä Kuvat: Kalle Lehto
Lumi sulaa, asfaltti kuivuu ja katupöly tunkee sieraimiin, talvesta on tuskin enää jälkeäkään. Ihmiset ovat heränneet keoistaan ja aurinko on maalannut heidän kasvoilleen vilpittömän hymyn. Kävelen kirjekuori kädessä kohti Otaniemeä. Kuori sisältää kolme kuvaa viisisiipiselle pohjolanyöviilettäjälle suunnitellusta hyönteisravintolasta. En ole koskaan nähnytkään moista olentoa, saati sille suunnattua ravintolaa, mutta aavistan kirjeen vastaanottajan tietävän mistä on kyse. Kurotan postiluukulle ja pudotan kuoren pimeyteen. Odotan ääntä, jonka laatikon pohjaan osuva kirjekuori saa aikaan. Mitään ei kuulu. Käännyn ja poistun hämmentyneenä paikalta.
”H
arva asia tässä maailmassa ja varsinkaan suomalaisessa yliopistomaailmassa on säilynyt 35 vuotta niin muuttumattomana kuin meidän pääsykokeemme”, tuumii Tampereen teknillisessä yliopistossa arkkitehtuurin professorina toimiva Olli-Paavo Koponen. Onko järjestelmä todella niin hyvä, ettei sitä nopeasti muuttuvassa maailmassakaan ole ollut tarpeen uudistaa? Aihe herättää paljon keskustelua niin opiskelijoiden kuin hakijoidenkin keskuudessa. Kysyttäessä pääsykoejärjestelmästä ja sen mahdollisista kehityskohdista tuli selväksi, että koetehtäviä pidetään hyvin erikoislaatuisina, mutta toisaalta parempaakaan testaustapaa on alan luovan luonteen vuoksi erittäin vaikea määritellä. Moni opiskelija koki piirustustaidon tärkeyden ylikorostuvan kokeissa. Tällä hetkellä piirtäminen toimii ammatissa enää lähinnä luonnosteluvälineenä. Opiskellessakin piirtäminen on enää hyvin pienessä roolissa. Toisaalta se pitää vielä paikkansa arkkitehdin perustaitona ja siksi tärkeänä osana pääsykoetta. SAFAn puheenjohtaja Leena Rossi kirjoittaa maaliskuun Arkkitehtiuutisissa: ”Rakennukset rakennetaan, mutta arkkitehtuuri piirretään.” Myös arvosteluperusteiden mystiikka nousi esille kokeista keskusteltaessa. Piirustus- ja sommittelutaito, tunnelma, tilallinen hahmotuskyky, siisteys, kestävyys, ideointi, toimivuus, rakenteellisuus – perusteet on listattu tehtävänantoihin. Jokainen työ käydään läpi kolme tai neljä kertaa ja niiden arvosana muodostuu keskustelun lopputuloksena. Silti monelle hakijalle jää vielä sisäänpääsynkin jälkeen epäselväksi, mitä heiltä odotettiin. Arvoituksellisuus johtunee paljolti arvostelun subjektiivisesta luonteesta.
9
”Arvosteluryhmä on hyvin hitaasti uudistuva, erittäin pätevä ja kokenut ryhmä. Töiden läpikäyminen on tehokasta ja tarkoin harkittua”, kertaalleen kokeiden arvosteluun osallistunut Koponen vakuuttaa. ”Mielestäni asiaa ei voisi hoitaa paljon paremmin, tasapuolisemmin, luotettavammin.” Ehkä piirustus- ja suunnittelukokeissa haettava lahjakkuus ei ole tarkkaan määriteltävissä, mutta arvosteltavissa. Rappukäytävästä kuuluu ääntä. Postiluukku avautuu ja kirjekuori putoaa eteisen matolle. Kuoren sisältä paljastuu Arkkitehtuurin valintakoeopas vuosimallia 2016. Olen yksi jatkoon päässeistä, yksi valituista. Oppaassa kerrotaan käytännön järjestelyistä, mutten kuitenkaan vieläkään oikein tiedä mihin olen lähtenyt mukaan. Ystäväni kertoi osallistuvansa valmennuskurssille, jolta saisi kaiken tarvittavan tiedon. Kurssin tyyris hinta ei houkuttele, mutta toisaalta, onko minulla vaihtoehtoakaan? Vuosina 2011–14 ensisijaisista hakijoista 13,7 prosenttia pääsi lukemaan arkkitehtuuria. A-valmennus taas mainostaa joka ikisen kurssilaisensa päässeen sisään viime vuonna. Teho-Opiston ja Valmennuskeskuksen mukaan vastaava luku heidän valmennettaviensa osalta oli 70 prosenttia. Ylioppilaslehden vuonna 2009 teettämässä kyselyssä 44,4 prosenttia kaikista korkeakouluopiskelijoista kertoi käyneensä valmennuskurssin. 63
A-valmennus mainostaa joka ikisen kurssilaisensa päässeen sisään viime vuonna. prosenttia valmennuskurssin käyneistä opiskelijoista oli sitä mieltä, että kurssi auttoi osaltaan menestymään pääsykokeessa, ja 16,5 prosenttia vastaajista uskoi, ettei olisi päässyt opiskelemaan ilman valmennuskurssia. AO-lehden toimituksen Tampereen arkkitehtiopiskelijoille tekemän pikaisen kyselyn mukaan valmennuskurssin käymisen yleisyys ei eronnut näistä luvuista merkittävästi, mutta luottamus kurssin hyödyllisyyteen oli huomattavasti vankempaa – jopa lähes puolet kurssin käyneistä opiskelijoista uskoi, ettei olisi päässyt opiskelemaan arkkitehtuuria ilman ulkopuolista valmennusta. Valmennuskurssien vaikutus pääsykokeissa menestymiseen näyttää olevan alalla kiistattoman suuri. Ne tarjoavat hakijoille korvaamattoman avun, mutta aiheuttavat myös päänvaivaa pääsykokeiden suunnittelijoille. ”Valmennuskurssit ovat syöpä, jolle ei voi mitään. Pääsykokeiden suunnittelussa joudutaan laittamaan paljon paukkuja siihen, että oltaisiin edellä valmennuskursseja ja heidän tarjoamiaan
10
oikoteitä omaa ”oikeaa” tasoa parempiin suorituksiin”, Koponen paljastaa. Koulutuksen tasa-arvo on parantunut Suomessa jo pitkään, mutta arkkitehtuuri komeilee vieläkin epätasa-arvon huipulla. Turun yliopiston tutkimuksen mukaan arkkitehdiksi opiskelemaan päätyy 13,3 kertaa useammin akateemisen vanhemman kuin ei-akateemisen vanhemman lapsi. Lääkäriopiskelijoiden keskuudessa vastaava luku on 10,9 ja luokanopettajissa vain 2,7. Osa opiskelijoista kertoo, ettei käynyt valmennuskurssilla, koska siihen ei ollut varaa. Valmennuskurssit täten varmasti osaltaan ruokkivat epätasa-arvoa. Niiden olemassaololle ei voi mitään, mutta olisiko yliopistojen ja pääsykokeiden laatijoiden mahdollista, pelkän asian hyväksymisen ja koetehtävien muokkaamisen sijaan, yrittää lisätä kokeiden tarkoituksenmukaisuutta ja hakijoiden tasa-arvoa
”Valmennuskurssit ovat syöpä, jolle ei voi mitään.” muillakin keinoin? Esimerkiksi Oulun arkkitehtikilta järjestää matalan kynnyksen valmennuskursseja, ainoana maassa. Osallistuminen valmennuskurssien suunnitteluun voisi olla systeemin kannalta jopa tehokkaampaa kuin pelkkä juoksukilpailu niiden kanssa, ja näin yliopistot myös kantaisivat oman kortensa kekoon koulutuksen tasa-arvon puolesta. Kuljen pitkin kesäistä aamua ja aurinko on maalannut kasvoilleni vilpittömän hymyn. Saavun pääsykoesaliin ja istuudun paikalleni. Katson ympärilleni ja näen monta hermostunutta katsetta, tunnelma on jännittynyt. Tilanne ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole niin vakava kuin voisi luulla. Voisinpa sanoa jotakin keventääkseni tunnelmaa. Jaamme ensimmäiset tehtäväpaperit. ”Opiskeltuani 8 vuotta ja heti sen perään alkaneella 27 vuotta jatkuneella opettajan urallani olen joutunut lähinnä tekemisiin lahjakkaan ja motivoituneen opiskelijamateriaalin kanssa. Vastaan ei juurikaan ole tullut valintakoejärjestelmästä läpiluikerrelleita vääriä valintoja”, Koponen toteaa. Myös Tampereen arkkitehtiopiskelijoiden keskuudessa ollaan yleisesti tyytyväisiä valintakoejärjestelmään. Toisaalta myös kritiikkiä löytyy ja keskustelua syntyy. Mutta pystyykö kokeita suunnitteleva osapuoli muuttamaan vuosikymmeniä samanlaisena pysynyttä pääsykoesysteemiä todellisen tarpeen vaatiessa? Entä onko se todella niin ylivoimainen, ettei muutoksia kannata edes harkita?
Moni opiskelija koki piirustustaidon t채rkeyden ylikorostuvan kokeissa.
11
EKA KERTA
TOKA KERTA
VIKA KERTA Teksti: Jasmin Broman Kuvat: Eetu Lehmusvaara
Arkkitehdiksi pääseminen ei ole ihan helppoa ja jokainen muistaa varmasti sen ensimmäisen kerran pääsykokeissa. Jännitystä, panikointia ja kellon tikitystä. Pääsykokeiden jälkeen huokaisemme helpotuksesta ja odotamme tuloksia. Palaamme tähän kuumottavaan pääsykoetilanteeseen koeasetelmalla, jossa laitoimme testiryhmämme kokeilemaan onneaan keksittyjen pääsykokeiden parissa. Testiryhmämme koostui kahdesta ei-arkkarista ja kahdesta arkkarifuksista. Miltä tehtävien tekeminen tuntui ensikertalaisista? Entäs jo opiskelevista? Nousevatko pääsykoetraumat pintaan? Kuka onnistuu ja kuka jättää leikin kesken? Otimme selvää.
Tehtävät tehtiin piirustussaleilla ja suoritusaikaa oli 1,5 h. Aiempien vuosien pääsykokeista inspiraatiota ammentavat tehtävät olivat seuraavanlaiset: Suomalaiset tutkijat ovat tehneet alkuvuodesta mielenkiintoisen löydön: Suomen luonnosta on löydetty aivan uusi eläinlaji. Tutkijoiden löytämät kolme otusta ovat mitä ilmeisimmin päätyneet tänne meteoriitin mukana. Otukset löydettiin metsästä meteoriitin lähettyviltä ja veden ääreltä. Tutkijat eivät ole paljastaneet otuksista paljon, mutta joitain tiedonmurusia meille on niiden ulkonäöstä vuotanut. Otukset voisi luokitella nilviäisiin, koska niillä ei ole selkärankaa ja niiden pinta on paikoitellen hyvin pehmeä. Otuksilla on kuitenkin myös hyönteisille tunnusomaisia piirteitä, kuten esimerkiksi verkkosilmät, tuntosarvia ja hyvin havaittavissa olevat ylä- ja alaleuat. Kaikilla
12
kolmella otuksella on kuitenkin toisistaan hieman poikkeavia piirteitä. Otukset ovat pituudeltaan 8–12 cm väliltä. Tehtävä 1 Muotoile annetuista materiaaleista (rautalankaa ja vujulahjaksi saatua muovailuvahaa) tämä ulkoavaruuden otus, jollaista ei ole maassa aiemmin nähty. Arvostelussa kiinnitetään huomiota kekseliäisyyteen, otuksen kiinnostavuuteen ja muotoiluun. Tehtävä 2 Piirrä/maalaa pääosin mustavalkoinen kuva otuksen löytöhetkestä käyttäen kuitenkin yhtä tehosteväriä tehokeinona. Värin saat valita itse. Pyri kiinnittämään huomiota kuvan kolmiulotteisuuteen, asetteluun ja tunnelmaan.
ANONYYMI arkkarifuksi
TUOMAS
Miltä tuntui? Tekeminen oli hauskaa ja varsinkin muovailuvahan pyörittely oli tosi terapeuttista. Vähän turhan kauan leikin sillä et kuvan piirtämiseen jäi ehkä 20 minuuttia, joten ajankäyttö oli haaste. Muovailuvaha ei oikeen tarttunut itseensä ni sen kanssa meinas pinna palaa. Kerro töistäsi. Halusin tehdä löytyneestä ötökästä jotain muuta kuin ameebamaisen möykyn, mutta kuitenkin epäsäännöllisen, joten lähdin yhdistelemään sen vartaloa erikokoisista kuutioista. Miten sujui? Onnistuin mielestäni tehtävänannossa ihan mukavasti, en tehnyt ötökälle selkeitä tuntosarvia tai verkkosilmiä kuten tehtävänannossa oli toivottu, mutta noin niinkun muuten jees. Loppufiilikset? Vähän olis tehnyt mieli työstää maalausta rauhassa lisää, mutta täytyi juosta seuraavaan paikkaan, joten tällä kertaa sai jäädä aika ronskiksi ja suurpiirteiseksi tämä maalaus. Muuten hyvä fiilis. Muuta? Ei nimeä kiitos. Pitää mennä!
4. vuoden tuotantotalouden opiskelija
Miltä tuntui? Kaikessa absurdiudessaan hauskaa puuhaa. Otuksesta tuli niin outo, että hymyilyttää väkisinkin. Kerro töistäsi. Tässä keskeytyi oikein syvällinen side tähän väärinymmärrettyyn Rolleen, kun se antaa sähköiskuja ja ei ole mitään kaunista katseltavaa. Leuoista päätellen huutanut selkeästi paljon. Rolle on luotaantyöntävä ja liikkuu vesiturbiinimaisen läpivirtauksen avulla. Miten sujui? Akateemisesta mielenkiinnosta oli kiva kokeilla tätä, mutta esimerkiksi piirustuksesta yksi sana: spatiaalinen latteus. Rollen ainutkertaisuus ei ehkä välittynyt kuvan kautta niin hyvin esitysteknisistä syistä johtuen. Loppufiilikset? Suutari pysyköön lestissään. Visiointi on ehkä enemmän mun juttu, mutta siitä huolimatta Rollea en saanut ilmennettyä sellaisena, mitä mielikuvissa olisin halunnut. Mulla oli visio, että valo olisi tullut tästä kulmasta, näin, ja heijastunut kivestä ja Rollesta tällaisessa lähikuva zoomauksessa, mut en ihan hahmota noita valojuttuja. Muuta? Mittaahan tämä mukautuvuuskykyä ja antaa lisäarvoa arvioijalle siinä ”thinking outside of the box” -ajattelussa.
13
LILLI
työelämässä oleva media-assistentti
Miltä tuntui? Piirtäminen ja kuvan sävyttäminen oli hankalaa, mutta muovailu oli helppoa. Mielekästä tehdä tällaista, kun ei ole pitkään aikaan tehnyt mitään varsinaisella tehtävänannolla. Oli mielenkiintoista ja sopivan haasteellista. Kerro töistäsi. Emt. Pokemonit pyöri mielessä. Ekana tuli mieleen tutkijoiden haalarit, vesipurkkeihin nuo tyypit ja tottakai ne meni mettään mönkkärillä ja peräkärryllä kun autolla ei päässyt. SlurpsisSlörpsis on tän otuksen nimi. Miten sujui? Koitin olla kolmiulotteinen kuvan kanssa, mutta varjostukset ei ehkä ihan mennyt nappiin. Olen pettynyt omaan työhöni, mutta näistä ihmisistä tykkään, kun ei oo piirtänyt pitkään aikaan paljoa, mutta silti oli oikein hyviä. Tuo olio taas… joo. Se on mielenkiintoinen. Loppufiilikset? Helpottunut olo! Paineet ovat poistuneet lopullisesti. Vähän oli paineita ja vaikka tää nyt ei ollut niin vakavaa niin vähän oli sellanen ”apua”-fiilis. Muuta? En odottanut ihan tällaista, vaan enemmän rakennuksiin liittyvää. En ehkä vielä hae arkkariksi.
JYRI arkkarifuksi
Miltä tuntui? Varsinaiset pääsykokeet olivat helvetin ahdistavat ja aivan perseestä, mutta tämä oli ihan hauskaa. Normaalisti olisin laskenut, että paljonko pitää saada pisteitä per tehtävä, että on järkevää jatkaa. Kerro töistäsi. Muovasin nilviäisen ötökällisin piirtein. Työskentely oli prosessiajattelua ja yritin saada tälle eri muotoja ja siistinnäköisiä ulokkeita, kuten jalat, joilla tää raahaa itseään ja tuntosarvet perseessä. Pasi vilkuttaa sieltä kraaterista sille ohikulkijaparalle, joka tän ensimmäisen kerran näki. Miten sujui? Tekeminen oli helppoa ja olisi pääsykokeissakin auttanut jos olis ollut yhtä rentoa eikä sellasta paskassa rämpimistä. Musta tää graafinen jälki on oikein kiva. Täs on tälläsiä aika kliseisen ötökällisiä piirteitä. Olis voinut kyllä olla vielä lennokkaampaa ja luonnosmaisempaa jälkeä ainakin kuvassa. Loppufiilikset? Nyt tuntuu helpottuneelta, samalla tavalla kuin pääsykokeissa, minkä jälkeen voi taas keskittyä elämään. Muuta? Tsemppiä vaan kaikille tuleville hakijoille!
14
Julkisivulevyt
inspiroivat luovuuteen
LIITY JĂ„SENEKSI! WWW.SAFA.FI
www.cembrit.fi
XQ-bussilla lähdettiin matkaan kahdeksan tuntumassa, vain hieman myöhässä, kohti ensimmäistä yrityskohdetta. Ensimmäinen kohteessa tutustuttiin kivien tekoon ja erilaisiin kivilajeihin, sen käsittelyyn ja valmistamiseen. Suuntamme jatkui tästä kohti Oulun poroja.
Lahdessa vierailimme Sibelius-talossa ja Ristinkirkossa, jossa tunnelma oli kovin harras XQ-bussichatin tunteita kuumentaneista runoista ja kiivaasta rap-battlesta huolimatta.
Oulussa vietimme leppoisaa saunailtaa juuri sataneen ensilumen kimmeltäessä kiltatalon pihamaalla. Matka Jyväskylään taittui vallan nopeasti akkuja lataillessa. Kuvassa havainnollistetaan joka torkkujan pilkkimisasentoa. Taustalla Suomen Venetsia.
Jyväskylässä, Suomen Ateenassa, vierailtiin paikallisessa arkkitehtitoimistossa tutustumassa meneillä oleviin projekteihin, tehtiin tuttavuutta eri ainejärjestöjen kanssa ja käytiin opastetulla Aalto-kierroksella keskustan alueella tutustuen myös Kuokkalan kirkkoon ja Finlandiapalkittuun Puukuokkaan.
Yrityskohteidemme inspiroimana päätimme kuljettaa palaset kiveä ihasteltavaksi Oulun ja Otaniemen sisaruskilloille. Ajattomat lahjat luovutettiin myös Jyväskylän paikallisille ainejärjestöille, joiden kanssa oli XQ-yhteistyötä.
16
2015
RankkaXQ Teksti: Jasmin Broman Kuvat: Leo Nuutinen
TamArkin historian ensimmäinen RankkaXQ halki Suomen aloitettiin torstaina 12. marraskuuta ja neljässä päivässä matkattiin yhteensä yli 1468 kilometriä. Matkalaisemme tutustuivat viiteen eri kaupunkiin, viettivät eeppisiä iltamia viiden eri ainejärjestön kanssa ja seilasivat aina Suomenlahden yli ulkomaille asti arkkitehtonisia kohteita ihmettelemään. Reissulla tuli todistettua, että XQ on opiskelijan ja elämän parasta aikaa.
Sunnuntaina heitimme hyvästit otaniemeläisille, joiden kanssa vietimme lupsakkaa viini-juustoiltaa. Hurjimmat seikkailijat kömpivät majoitukseen vasta aamuyöllä ja seuraavan päivän tunnelmat olivat tuttuun tapaan uneliaat. Laivamatka Tallinnaan ja takaisin sujui rauhallisesti.
Kuvan virolainen akvaariokala ilahtui kovasti XQ-ryhmän tapaamisesta ja vakuuttui hyvästä excumeiningistä viimeistään siinä vaiheessa, kun ihasteltiin instagram-tägäyksiä #rankkaTamArk15.
Tallinnassa kävimme vierailulla paikallisessa arkkitehtikoulussa, minkä jälkeen exculaisilla oli aikaa käydä Tallinnan arkkitehtuurin museossa, kierrellä kaupunkia ja ostella tuliaisia. Kuvassa pala paikallisten opiskelijoiden Tallinna-pienoismallista.
17
Puheenj TAMPERE Syvään henkeä vaan. Entä jos kurkku kuivuu? Hermostunut kulaus vettä. Minua esitellään jo. Tuolilta nouseminen, varo ettet kompastu helmoihin. Muutama askelma ylös lavalle, ja pieni rykäisy... Vaikka puheita on tullut pidettyä ennenkin, oli tilanne uusi kiltamme vuosijuhlilla, joilla puheenjohtaja pitää perinteisesti juhlan tervetuliaissanat. Vaikka puhetilanteet sinänsä ovat tuttuja (harvoinhan sitä kokonaista päivää mykkänä viettää), oli tuollaisten juhlien aloittaminen minulle eka kerta. Juhlien jälkeen aloin pohtia AO-lehden teemaa sekä sitä, kuinka voimakkaasti ekat kerrat värittävätkään todellisuuttamme. Ekat sanat, eka kerta kun kävelit, eka jota suutelit, eka matka ulkomaille - elämä on täynnä ekojen kertojen merkitsemiä virstanpylväitä. Jostain syystä uusien kokemusten hamstraaminen tuntuu olevan nykypäivänä trendikästä. Uusien ruokalajien kokkaaminen, siisteihin paikkoihin hakeutuminen ja trendilajien kokeileminen on tapa osoittaa paikalleen jämähtämättömyytensä. Olenko kuitenkaan tehnyt mitään pitkään aikaan täysin puhtaasti ekaa kertaa? Olen minäkin ehkä valinnut uudenlaisen pastalaadun ruokakaupan
hyllyltä, pitänyt uudenlaisen puheen, ehkä eksynyt uuteen kaupunginosaan. Silti toimintani perustuu usein tuttuihin tilanteisiin ja niihin ekoihin onnistumisiin, jotka on lapsuudessani merkitty ehkä jopa päiväntarkkuudella muistiin. Kun sanat ja askelet ovat selkärangassa, voi lavaa kohti suunnata ranka suorassa. Koskaan en oo tehny ja taas teen. Verna Hahtola Tampereen Arkkitehtikillan puheenjohtaja
Kun sanat ja askelet ovat selkärangassa, voi lavaa kohti suunnata ranka suorassa.
AALTO Elämään mahtuu monta ensimmäistä kertaa. Useimpiin liittyy kihelmöintiä vatsanpohjassa, innostunutta odotusta ja huolellista valmistautumista. Jos kaikki sujuu hyvin, kertoja tulee todennäköisesti lisää. Toisissa tapauksissa yksi nappisuoritus riittää. On myös ensimmäisiä kertoja joihin liittyy ahdistusta, uupumusta ja toivottomuutta. Sellaisten toivoisi jäävän viimeisiksi laatuaan. Loppuunpalamista ei soisi kenellekään, vähiten jo opiskeluaikana. Aallon arkkitehtiopiskelijat näyttäytyivät synkässä valossa SAFA:n viime syksynä teettämässä hyvinvointikyselyssä – eikä tämäkään ollut ensimmäinen kerta. Totuus opiskelijoiden voinnista ja motivaatiosta on onneksi tuloksia monimuotoisempi, ja opintojen kuormittavuus on nostettu pöydälle laitoksen kanssa. Tavoitteena onkin, että synkkiä tuloksia luettiin viimeistä kertaa. Opintoja kehitetään hyvää vauhtia hallinnon opiskelijaedustajien myötävaikutuksella, ja samaan aikaan kilta pitää parhaan kykynsä mukaan huolta jäsentensä ja kilta-aktiivien hyvinvoinnista. Molemmilla saroilla tehdään korvaamatonta työtä opiskelijoiden jaksamisen eteen. Uudet, jännittävät ekat kerrat tuntuvat huomattavasti paremmilta, kun voi hyvin. Miia Suomela Aalto-yliopiston Arkkitehtikillan puheenjohtaja
18
ohtajilta OULU
Loppuunpalamista ei soisi kenellekään, vähiten jo opiskeluaikana.
Vuoden alku on killassa ollut täynnä työtä ja uuden opettelua.
Kerta se on ensimmäinenkin, puheenjohtajan tervehdystä Arkkitehtiopiskelija-lehteen kirjoittaessakin. Ensimmäiseen kertaan liittyy jännitystä, ehkä jälkikäteen hieman vaivaannuttavalta tuntuvaa pyrkimystä. Ennen kaikkea tuntematonta ja uutuuden viehätystä, joka vaihtuu kokemuksen myötä varmuuteen. Huomasin yllättäen taas, että koulupäivän päätteeksi on ensimmäistä kertaa kaduilla valoisaa. "Varokaa katolta putoavaa lunta ja jäätä" tulee vastaan ensimmäisen, toisen, useamman kerran. Kevääseen mahtuu lukuisia ekoja kertoja. Vuoden alku on killassa ollut täynnä työtä ja uuden opettelua. Ensimmäistä kertaa tälle vuotta keittösuunnitelmia kaivellaan arkistoista ja minä ihmettelen kuinka hyviä tyyppejä täällä tuleekaan vastaan. Laskiaisena kiltatalo keräsi vuoden ensimmäisiin etkoihin hurjasti tuttuja kasvoja, jotka piirustussalin Artekin kangistamien hartioiden kannattelemana tulivat rentoutumaan. Hyvä oli joukolla juhlia, kun fuksit nappasivat tyylikkäästi ja luonnonoloja uhmaten Leolle Oscarin laskiaiskisoissa. Tänä keväänä ensimmäistä kertaa Oulun Arkkitehtikilta lähtee Kotimaan Pitkälle. Käymme uusilla yritysvierailuilla ja kaukaisessa Turussa, jossa kuulemani mukaan aina paistaa aurinko. Viime kerralla satoi vettä. Innostavia ja rohkeita kiltalaisia tarvitaan tarjoamaan kanssaopiskelijoille elämyksiä – ekoja kertoja excubussissa, ruusulähetyksiä lomaviikon hallituksen kokoukseen, ideoita ja ajatuksia design-linnunpöntöistä ja suursitseistä. Kiitollisena voin todeta, että näitä ihimisiä löytyy meidän killasta. Wappu lähestyy – monelle ensimmäistä kertaa killan haalareissa. Minulle ensimmäistä kertaa puheenjohtajana. Hieman jännittää. Katson ensimmäistä kertaa koulukortteliamme muuton ja muutosten aikana ajatellen olevan ja menevän sijasta tulevaa. Ekaa kertaa ilman tuttua taloa. Sisarkiltojemme tapaan meidän on pian ensimmäistä kertaa aloitettava opinnot uudessa osoitteessa ja rakennettava killalle parhaat edellytykset kehittyä. Uusia opiskelijoita saapuu syksyllä lafkalle, heille eka kerta on vika kerta. Seuraaville lafka on vanahojen jarrujen haikailua, tuleville kaunis ajatus puutalokorttelista. Kiltatalo Pikisaaressa on kerta toisensa jälkeen. Senni Suhonen Oulun Arkkitehtikillan puheenjohtaja
19
Oikotieltä omalle polulle Teksti: Sanna-Liisa Asikainen Kuva: Roope Penttinen
Y
stäväni lähestyi minua ja kertoi opiskeluhuolistaan. Hän ei ollut varma oliko päätynyt oikealle alalle ja pohti opiskelujensa suunnanvaihtoa. Harvan opiskelijan polku on yhtä viivasuoraa kuin opinto-oppaat ihanteellisesti toteavat tai ylemmät tahot haluaisivat; viidessä vuodessa valmistunut, 300 opintopistettä ja valmiina työelämään. Oma polkuni on kaukana
tilaisuus lähteä ulkomaille vaihto-opiskelemaan, harrastus- ja kiltatoiminta ovat vieneet aikaa, rahatilanne on pakottanut käymään töissä opiskelujen ohella tai elämäntilanne on muutoin vaikea. Uskon, että mikään oppi ei ole turhaa. Koulutus antaa minulle ammatin, mutta yliopisto on toiminut yhtenä kasvattajana, muokannut sitä kuka olen. Vanhoista opinnoistani sain todistuksen luonnontieteiden
Koulutus antaa minulle ammatin, mutta yliopisto on toiminut yhtenä kasvattajana, muokannut sitä kuka olen. tästä. Aloitin opintoni matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa Turun yliopistolla vuonna 2011, kaksi vuotta myöhemmin vaihdoin Tampereen yliopistolle. Toiset kaksi vuotta ja pääsin opiskelemaan arkkitehtuuria Tampereen teknilliselle yliopistolle. Itselläni kesti vuosia löytää oma alani. Se missä jaksan pitkiä iltoja koululla ja kirjaimellisesti unettomia öitä. Se missä jaksaisin työelämässä kymmenet vuodet. Ei tarvitse edes kiertää niin mutkikasta opintopolkua kuin minä todetakseen, että opinnot venyvät. Voi olla, että on tehnyt vääriä kurssivalintoja, eteen on tullut ainutkertainen
kandidaatin tutkinnosta, mutta sain muutakin. Yliopistosta ei lähdetä vain paperit kourassa. Se on paikka, jossa verkostoitua, oppia tekemään projektityötä ja ehkä lukea monipuolisesti sivuaineita. Meille annetaan valmiudet monipuoliseen työelämään työntekijänä, työkaverina ja kenties johtajana. Työelämässä eteneminenkään tuskin on viivasuoraa. Harva jää ensimmäiseen työpaikkaansa eläkkeelle asti. Neuvoin ystävääni harkitsemaan, tuntuiko hänestä todella siltä, että alanvaihto voisi olla aiheellista, ehkä ottamaan uusia sivuaineita ja kokeilemaan muita opintosuuntia. Hän ei ole ensimmäinen joka etsii mahdollisuuksiaan, eikä luultavasti viimeinen.
21
ÄÄRIMMÄISEN VAPAUDEN ja inhimillisten arvojen aallonharjalla
22
Teksti ja kuva: Mimmi Koponen
Miltä tuntuu eka kerta skeittaamassa? Ihmisyydestä siinä on kysymys, yksilövapaudesta ja arvokkaasta elämästä.
I
nhimillisiin arvoihin pääsee kiinni rullalautailussa saman tien, ja niitä on tavoiteltava myös arkkitehtuurissa. Tunnistettava ja yksilöllinen arkkitehtuuri luo puitteet niille. Arkkitehtuurin historialla on suuri arvonsa ja merkityksensä, mutta siihen sisältyy myös ajattelua ja tekemistä haitallisesti kahlitsevia ennakkokäsityksiä, konventioita ja sovinnaisuutta.
Opettelen itselleni sopivaa, itseäni puhuttelevaa arkkitehtuuria, keskiarvot ja rakennusliikkeet unohtaen. Etsin menestysreseptiä arkkitehtuurin opinnoissani, tietä vapauteen. Se lähtee persoonastani. Opettelen itselleni sopivaa, itseäni puhuttelevaa arkkitehtuuria, keskiarvot ja rakennusliikkeet unohtaen. Pyrin subjektiivisesti hyvään. Objektiivista hyvää ei ole, kuten ei myöskään keskiarvoihmistä. Haluan pyrkiä kokonaisvaltaiseen, täydelliseen vapauteen ja puristaa tulevan arkkitehdin hahmoni myös atleettisesti yhtä ylväisiin suorituksiin kuin ajatukseni arkkitehtuurista. Tähän
päästäkseni ryhdyn äärimmäisiin keinoihin piirustussalien ulkopuolella. Pian seisonkin skeittirampin päällä ja uskon kaiken menevän hyvin jos vain uskallan yrittää. Kerran eräs kokeneempi vapauden etsijä opasti: pitää vaan päättää, että menee. Palaan kuitenkin takaisin alas ja potkin vauhtia rampin keskeltä. Kaaressa kuvittelen surffailevani aallon harjalla, kunnes lauta lähtee valumaan takaisin alas ja putoan viiden sentin korkeudesta olkapäälleni. En uskalla hetkeen liikkua ja epäilen koko käden roikkuvan sijoiltaan. Skeittauksen ja arkkitehtuurin opettelu tukevat toisiaan. Oikeastaan niissä on samoista asioista kyse. Skeittaaminen vapauttaa painovoiman kahleista, mitä vastaan arkkitehtuuri on
Skeittauksen ja arkkitehtuurin opettelu tukevat toisiaan. Oikeastaan niissä on samoista asioista kyse. kamppaillut vuosituhansia palkein ja holvein. Etsin rullaillessani vastausta siihen, miten arkkitehtuurisuunnitelmissanikin vastustaisin painovoimaa. Ensimmäisen ollien onnistuminen on vielä kaukana, mutta se tuntuisi varmaan samalta kuin ensimmäisen asuntoplaanin ratkeaminen. Sillä hetkellä jättäisin kamat lojumaan ja lähtisin suoraan voitonkaljalle.
23