VAIHDA SEINÄ... ...NÄKÖALAAN
Kotimainen Profin lasiliukuseinä antaa suunnitteluun uudenalisia näkymiä: mahdollisuuden valoon, avaruuteen sekä sisäja ulkotilojen tehokkaaseen yhdistämiseen. Tuotteemme ovat ladattavissa ArchiCAD ja Revit -ohjelmistoihin yhteensopivina objekteina.
LASILIUKUSEINÄT
www.profin.fi
Sisällys s. 4
Olemmeko me muistoja tulevaisuudessa? -pääkirjoitus
s. 5
Puheenjohtajan palsta
s. 6
Raadin esittely
s. 10
Vieraskynä: Rakentamismääräyskokoelma uudistui - ruokala-akustiikkaa kehitetään uusin ohjeistuksin
s. 12
Roomapoika -novelli
s. 14
Kilpajuoksua uuteen yliopistoon
s. 16
Pöytiin pultatut
s. 18
Alter ego
s. 22
Ei tässä koulua kummempaa
s. 24
Mikon talo - urbaani reliikki
s. 28
Ristikko
Tekijät Lotta Wilén || Nella Rajala || Onni Pernu || Verna Hahtola || Essi Nisonen || Mari-Sohvi Miettinen || Tapio Tuomi || Tuulia Kivistö || Ville Pääkkönen || Roope Penttinen || Cecilia Antila || TEK || SAFA || Ecophon || Profin
päätoimit tajalta
Olemmeko me muistoja tulevaisuudessa? Maailman meriin on tähän hetkeen mennessä kerääntynyt valtavia määriä meidän ihmisten luomaa kulttuuriperintöä tuleville sukupolville ja muille eliöille, ja ne tulevat säilymään siellä kenties pidempään kuin vanhimmat arkkitehtoniset maailmanperintökohteet ovat tähän mennessä säilyneet maailmassa. Maailman trendit ennustavat myös kaupunkien kasvun kiihtymistä, jopa täällä Pohjolassa. Tulevaisuudessa jopa 90% maailman väestöstä asuu kaupungeissa. Tampere kasvaa ja natisee liitoksistaan, ja tuo tullessaan poliittista vääntöä, rakennustelineitä ja tietyömaita. Millaisia vaikutuksia tällaisilla tulevaisuuden kuvilla on? Ennen kaikkea tulee myös miettiä, mitä ne jättävät jälkeensä ja kauanko nämä urbaanit muistot säilyvät historiassamme. Tämän lehden teema käsittelee tulevaisuuden, nykyisyyden ja menneisyyden suhdetta. Koemme paikan usein välittömänä, fyysisenä systeeminä, jonka seurauksia ja merkityksiä pohdimme vain ohitse kiitävän hetken ajan. Harvemmin mietimme, miten kyseiseen hetkeen on päästy, tai mitä matkan varrella on kenties tapahtunut ja millaisia valintoja on tehty ennen tähän hetkeen päätymistä. Urbaani reliikki on meidän kaupunkilaisten kulkijoiden jättämä jälki historiaan. Tekomme ja päätöksemme kertovat paljon meistä, meidän ajattelutavoistamme ja kulttuuristamme. Se, mitä teemme tässä hetkessä tai mitkä asiat koemme merkityksellisinä, muokkaavat myös huomistamme. Olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristöömme, ja se meihin, joskus jopa tiedostamattamme. Toisaalta tämä vuorovaikutus luo samaistumista, eli identifioitumista, joka auttaa meitä ymmärtämään yhteiskuntaa ympärillämme. Tuttuuden kokemus on myös kaupunkisuunnittelua ohjaava tekijä. Alueelle tai kaupunginosalle saattaa muodostua alueellinen identiteetti sinne tietyistä syistä hakeutuneiden asukkaiden yhteisiin kulttuurillisiin piirteisiin perustuen. Tässä Lagerstammsbladetin numerossa keskitymme lähiympäristöömme Hervantaan ja siihen liittyviin kysymyksiin. Aiheina on paljon opiskelijoita ja kaupunkilaisia puhuttelevat aiheet ja poliittiset kiistakapulat. Ne herättävät keskustelua omasta identiteetistämme ja siitä, mikä meidät oikeastaan linkittää tähän hetkeen.
Teksti Lotta Wilén Tampereen Arkkitehtikillan päätoimittaja
Nella Rajala TamArk puheenjohtaja
puheenjohtajan palsta Herään aamulla kahvinkeittimen ääneen. Ihmettelen liian valoista makuuhuonetta ja… Ihan kuin olisin väärinpäin sängyssä? Nousen ylös ja meinaan kompastua pahvilaatikkoon. Matkalla keittiöön joudun väistelemään IKEA-kasseja. Ikkunassa on uusi maisema: huurteista metsää ja metsää ja vielä vähän lisää metsää… Katsahdan oikealle ja toisesta ikkunasta näen kerrostaloja. Korkeita ja värikkäitä. Ihmisiä ikkunoissa. Koen helpotusta. Lähiöstä toiseen muuttanut kaupunkilaistyttö ei olekaan keskellä metsää vaan turvallisesti Hervannassa. Maaliskuu alkoi ryminällä. Kilta vanheni upeiden juhlien saattelemana ja Ujosaunaa suunniteltiin joka kokouksessa. Itse aloitin kuukauden viettämällä viikon teekkarien Alppireissulla Itävallassa ja sieltä palasin TEK-Akatemian kautta suoraan muuttopuuhiin. Hieman vähäunisen risteily-yön jälkeen muutto omaan uuteen kotiimme sujui kuitenkin mallikkaasti ystävien avulla.
Tästä keväästä ei kyllä ole vauhtia puuttunut eikä tule varmasti puuttumaankaan. Raadin pitää kiireisenä suuret muutokset kuten arkkitehtitutkinnon uudistus sekä Tampere3-asiat Teekkariyhdistyksineen. Lisäksi järjestetään syksyn AO-päiviä, käynnistetään juhlavuositoimikuntaa ja tietenkin valmistellaan Wappua. Henkilökohtaisesti olen nauttinut keväästä mielettömästi. Olen tutustunut moniin arkkareihin sekä muihin teekkareihin, päässyt vaikuttamaan killassa ja vähän sen ulkopuolellakin sekä pitänyt hauskaa kiltiksellä. Uskomatonta, miten nopeasti Wappu jälleen kerran saapui ja sitten pitäisikin jäädä jo kesätauolle. En millään malta olla miettimättä kaikkia hauskoja suunnitelmia, mitä olemme keränneet syksyn varalle… Mutta palataan niihin myöhemmin! Hauskaa Wappua kaikille ja aurinkoista kesää toivottaa, rva Puheenjohtaja
list k c e h c n ä k e vä 1.
pysy perillä koulutusasioissa ...tsekkaamalla Instagramista kuukauden kopokuulumiset ja tule mukaan vaikuttamaan kiltakahveille! Seuraavien kiltakahvien ajankohdan löydät kiltiksellä olevasta julisteesta! Ja killan IG-tilihän on tietenkin @tamarkkilta.
2.
liity mukaan arkkarit telegramkanavalle ! Pyydä ryhmässä olevaa kanssa-arkkaria lisäämään sinut mukaan koko killan yhteiseen keskusteluun. Hyvää keskustelua, tiedotusta ilman sticker-spämmiä (ainakin vielä)!
3.
anna palautet ta tai ideoita raadille ! Mitä tahansa sinulla on mielessä, voit kertoa sen raadille killan nettisivuilta löytyvän lomakkeen kautta tai perinteisesti tiputtamalla paperilapun kiltiksen valkoiseen postilaatikkoon! Voit kertoa vaikkapa toiveesi syksylle, niin pyrimme toteuttamaan niitä parhaamme mukaan.
4.
muista pitää huolta myös itsestäsi! Meillä arkkareilla on paha tapa ajaa itsemme loppuun kandikurssien, saunan tai omakuvan kanssa, mutta muistakaa aina ottaa itsellenne myös omaa aikaa. Omasta hyvinvoinnista huolenpito on kuitenkin tärkein velvollisuutesi! Pidetään huolta toisistamme ja autetaan kavereita hädässä. Silloin saamme itsekin apua, kun sitä tarvitsemme.
Tamarkin raati Tampereen Arkkitehtikillan raati paljastaa teensa. Mukana kulkee paljon tavaraa, jonka pehmolelut tai peltipurkit kertovat meistä? Nella Rajala Puheenjohtaja Vanhin esineeni on jääkarhupehmolelu, jonka olen saanut isomummiltani nimipäivälahjaksi. Lelun nimi on Nädip eli ”pidän” takaperin, mikä oli kuusivuotiaasta aivan nerokas juttu. Nädip oli usein öisen tulipalon pelossa sidottuna narulla kiinni käteeni - olihan äiti opettanut ettei tavaroita saa palon aikana keräillä mukaansa. Nykyään Nädip hengailee työhuoneen kaapissa ja on väriltään enemmän harmaa kuin valkoinen.
Essi Wallenius Fuksivastaava (2018) Vanhin mukana kulkenut esine on kultainen norsukaulakoru, jonka sain mummulta ristiäislahjaksi. Mummu on antanut samanlaisen korun kaikilli lapsenlapsilleen.
Lotta Wilén Päätoimittaja
Verna Hahtola Opintovastaava
Matkassani kulkee pieni sininen lisko, joka tuli vuosia sitten luokseni kolikkoautomaatista. Se on jo vanha ja laiha, mutta auttaa edelleen pitkällä hännällään löytämään avaimeni.
Kämpästäni löytyy musta jalkalamppu, jonka vanhempani ovat ostaneet ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Välillä lamppu on toiminut valaisimena erinäisissä remonteissa, ja vuosi sitten päätin kuoria valkoiset maalitahrat pois ja ottaa sen uudestaan käyttöön. Nyt en voi kuvitellakaan luopuvani siitä!
Maria Järvelin TamArkin Arkkitehtiopiskelijapäivävastaava Hirvipehmolelu on vanhin esineeni ja edelleen osa elämääni. Lelun sain opetellessani puhumaan, ja niinpä matkatuliaisena tuotu hirvi kantaa edelleen nimeä Tuliainen. Tuliainen on aina ollut osa kirjahyllyjeni koristekaartia ja jatkaa siellä asumista vielä tulevaisuudessakin.
Vilja Tuohisto-Kokko Emännän apu Rippipäivänä saamani ristiriipus on vanhin esineeni. Se taitaa olla ainut tavara, joka on aidosti pysynyt koko ajan matkassa ilman heitteillejättöä.
2018 esittäytyy maskottinsa ja sängyn alle piilotetut aartunnearvoa ei aina voi mitata. Mitä nämä Lotta Syväniemi Rahastonhoitaja Lantti
Anu Kirjonen Sihteeri
a.k.a.
Matkassani on aina pysynyt keltainen onnennorsu-avaimenperä, jonka sain 5-vuotiaana Legolandista. Tällä suloisella pehmonorsulla on viekas ilme ja kärsä pystyssä, ja uskon sen edelleen tuottavan minulle onnea.
Vanhin asia, joka on pysynyt matkassa on kukkatoppi, jonka äiti osti pihakirppikseltä kun olin 9-vuotias. Edelleen muodikas, ja mahtuu päälle, sillä pitihän äidin varmistaa kasvunvara.
Arto Vehviläinen Isännän apu
Cecilia Antila AO-apu
Minulla on avainnipussani hevos-shakkinappula, joka on puinen ja mustaksi maalattu. Hevosen turvasta on maali kulunut pois ja nappula on muutenkin kolhuilla. En muista millään mistä olen sen saanut, mutta se on kulkenut mukanani niin kauan kuin olen avaimia kannellut.
Kastelusikkani on vielä tallessa, siinä on kissoja. Tykkään kyllä enemmän koirista.
Sini Hurri Tapahtumavastaava
Onni Pernu Yritystoimari
Mukana matkassa on säilynyt koru, jonka sain pienenä isovanhemmilta. Korussa roikkuu karhu ja vaikka pidänkin sitä harvoin, on koru minulle tärkeä, koska se muistuttaa minua perheestäni ja kodista.
Vanhin esineeni joka kulkee tällä hetkellä mukanani on isoisäni tennispalkintolusikka vuodelta -75. Lusikan katkaistusta päädystä mummoni teki minulle komean miehekkään kaulakorun.
Sini Antila Isäntä
Ulla Viitikko Emätnä
Omaisuuteni vanhimmasta päästä on ehdottomasti lapsena ostettu tyyny. Kuljetin sitä aikoinani mukana yökylillä ja reissuilla. Nykyään sen höyhenistä on ehkä 1/4 jäljellä, mutta siellä se edelleen on, muiden tyynyjen seassa. Parasta on, kun yöllä painaa päänsä hiukan viileään, rakkaaseen tyynyyn.
Vaikka mitä vanhoja tavaroita on kyllä tullut omittua, mutta oikeasti omani on hopeinen kaulakoru, jonka olen tietääkseni saanut ristiäislahjaksi. Pienen sydänriipuksen, johon on kaiverrettu kissankelloja, voi edelleen nähdä usein kaulassani.
Alina Mustamaa Yritysvastaava
Enni Munukka Liikuntavastaava
Matkastani löytyy kummilta saatu sydänmedaljonki, joka kulkee avainnipussani mukana. En muista millon olen sen saanut, mutta nyt kun kurkkasin sisään, sieltä löytyi pari pientä ruutupaperin palaa, jossa on ala-asteajoilta ihastuksia.
Kuulemani mukaan reilun vuoden ikäisenä tapasin syödä suunnistuskarttaa ja sen muovia kantorepussa matkatessani. Näin ollen vanhin mukanani kantama tavara olkoon pieni pala muovia elimistössäni.
Roosa Sippola Rahastonhoitaja
Essi Nisonen AD
Minun urbaani reliikkini on serkkuni vanha maastonvihreä takki. Se on rähjäinen, ja minua on kehotettu olemaan käyttämättä sitä julkisesti, mutta tuosta takista en vain osaa luopua.”
Vaikka graafisella alalla on aina ollut sydämessäni erityinen sija, pisimpään mukanani kulkenut esine ei liity siihen. Se on eräs isoäitini käsintehty maljakko, jonka myötä pääni sisään on hiipinyt myös pienen pieni wanna-be-floristi. Toteutan tätä ei-niin-mustaa puolta itsessäni aina koulun ovien sulkeuduttua. Noora Kauppila KV-vastaava Rakastan outoja tavaroita. En keksi nyt omaa vanhinta tavaraa, mutta jonkun toisen vanha tavara on kierrätyskeskuksesta ostamani ankkasäästölipas, joka on tyhjine krapulaisine katseineen ja pystytukkineen on käsittämättömän paljon ystäväni, fuksikapteeni Heikin näköinen. Lipas on Amurin kodissani paraatipaikalla ja odottaa malttamattomana wappua.
Minttu Aaltonen Tiedotus- ja somevastaava Pitkään matkassani kulkeneita asioita on paljonkin, mutta mainittakoon tässä äitini vanha collegepaita, jonka hän on hankkinut vaihto-oppilaana Amerikassa vuonna -82. Ei enää ihan kuin uusi, mutta täysin käyttökelpoinen ja ehdottomasti yksi minun vaatekaappini rakkaimmista vaatekappaleista!
Roni Rinne Lukkari ja kulttuurivastaava Esine, jonka olen omistanut pisimpään on varmaankin partiohuivini. Se on ollut minulla 7-vuotiaasta alkaen ja yhä edelleen kulkee silloin tällöin kaulassani.
Elina Ala-Mäyry Kiltakummi
Venla Härmäläinen Varapj, alumnivastaava
Kenties vanhin ja ainakin rakkain pitkään mukana kulkeneista esineistäni on kirahvipehmolelu. Kirahvin nimi on Kaneli, joka on lähtöisin siitä kun noin 3-vuotiaana sekoitin kirahvin ja kamelin enkä osannut sanoa sanaa kameli oikein.
Minulla on vuosien varrella kulkenut mukana pieni buddhapatsas, jonka isoisäni toi tuliaisena joskus 70-luvulla Istanbulista. Sen olen ottanut omakseni joskus nuorena, ja se on ollut tuomassa rauhaa ja muistoja kodeissani Porissa, Turussa, Vaasassa ja Tampereella.
Tapio Tuomi Tek- ja SAFA -yhdyshenkilö
Joel Stenroos Kondrad
Reliikiksi alter egokseni voisin nimetä Suomenhuutokauppakeisarista tunnetun Markun. Asuttuani vielä Oulussa tapanani oli juuttua korjailemaan rikkoutuneita huonekaluja käytännöllisillä , eikä aina niin esteettisillä ratkaisuilla... Kaverit alkoivatkin kutsua minua Markuksi.
Vanhin omistamani esine on työpöydälläni oleva musta työvalo, joka on peräisin isovanhemmiltani. Lamppu on vintagea ja hieno, mutta huonona puolena se lämpeää erittäin nopeasti, jonka takia sormiin sattuu jos lampun yrittää ottaa pois päältä.
Heikki Moilanen Fuksikapteeni
Sara Voutilainen Tapahtumatoimari
Vanhin esineeni on mummolta saatu isoisän metallinen kirvesmiehen mitta. Sitä on 20-luvulta asti käyttänyt ensin isoisä, sitten mummi ja lopuksi äiti opiskeluaikoinaan. Nyt sitä käytän minä, ja mitta toimii edelleen erinomaisesti.
Tampereella kaikki tavarani ovat miltei uusia. Mukaani tänne on kuitenkin kulkeutunut vanha sininen peltipurkki, mihin lapsena piilotin suurimmat aarteeni. Nykyään se on keittiössäni.
vieraskynä
Rakentamismääräys- kokoelma uudistui – ruokala-akustiikkaa kehitetään uusin ohjeistuksin Ecophon Finland, Kirsi Hirvonen Teksi Eveliina Miettunen, kuvat Jesse Karjalainen Vuoden alussa voimaan tullut asetus ohjaa rakennusten ääniympäristöjen suunnittelua ja rakentamista. Kuopiolaisen Hatsalan koulun modernissa ruokalassa uudet akustiikkavaatimukset on jo otettu huomioon. Rakentamismääräyskokoelma on uudistettu vaiheittain, ja kokonaisuudessaan uudet vaatimukset astuivat voimaan vuodenvaihteessa. Akukon Oy:n akustiikkakonsultti Anni Haataja kertoo uudistuksen olleen merkittävä. – Muutoksia on tehty kokoelman kaikissa osissa aina suunnittelusta paloturvallisuuteen. Myös ääntä ja melua koskevia asetuksia on uudistettu, kertoo Haataja.
Uudistuksessa edellinen ääniolosuhteita koskenut asetus vuodelta 1998 päivitettiin vastaamaan vuonna 2013 voimaan tullutta maankäyttö- ja rakennuslakia. Asetuksen ohelle tulee ympäristöministeriön soveltamisohje, joka tarkentaa asetusten viemistä käytäntöön. Yhtenäiset ohjeistukset helpottavat yhteistyötä Asetuksessa määritellään uusia raja-arvoja ja vaatimuksia muun muassa rakennusten ääneneristävyyteen, melun- ja tärinäntorjuntaan sekä ääniolosuhteisiin. Asetus ottaa terveys- ja turvallisuusnäkökulman lisäksi aiempaa enemmän huomioon myös sen, millaisena rakennuksen ääniolosuhteet koetaan. Asetukset laajenivat koskemaan asuintilojen lisäksi muun muassa potilashuoneita sekä opetus-, ruokailu- ja toimistotiloja, joiden ääniolosuhteita ei ole ennen linjattu rakentamismääräyskokoelmassa. Hyvä akustiikka syntyy arkkitehtien, rakentajien sekä tila- ja akustiikkasuunnittelijoiden käsissä. Yhtenäisten vaatimusten ja ohjeistusten on tarkoitus helpottaa osapuolien yhteistyötä.
Hatsalan koululla ruokailukin on ilo Ruokailutilat on nostettu rakentamismääräyskokoelmassa sovellettaviin tiloihin uudistuksen myötä. Ruokalat ovat haastavia ääniympäristöjä, sillä niissä on paljon hälyä, kilinää ja kolinaa. Hatsalan koulu sai uuden kouluravintolan kesällä 2017 vanhan ruokalan jäätyä pieneksi ja toiminnallisuuksiltaan puutteelliseksi. Moderni ja viihtyisä kouluravintola palvelee koulun noin 700 oppilasta. Hatsalan koulun va. rehtori Jani Turusen mukaan uusi tila on rauhallinen ja viihtyisä ruokailuympäristö. Aiemmin ruokailutilojen akustiikkaa on standardoitu muun muassa rakennusten akustisella luokittelulla. Myöhemmin julkaistavissa rakentamismääräyskokoelman soveltamisohjeissa määritellään todennäköisesti jälkikaiunta-ajan ja puheensiirtoindeksin raja-arvot myös ruokailutiloille.
Akustiikkaratkaisut istuvat ilmeeseen Hatsalan kouluravintola on toimiva yhdistelmä viihtyisyyttä ja käytännöllisyyttä, ja käyttäjät ovat kuvailleet tilaa raikkaaksi ja valoisaksi. Lasiseinien vuoksi tilassa on runsaasti ääntä heijastavaa pintaa, jota on kompensoitu akustoivilla materiaaleilla. Tilan koko katto on akustiikkalevyä, minkä lisäksi katosta roikkuvia pyöreitä akustiikkalevyjä leijuu muun muassa linjaston yläpuolella. Akustiikkaratkaisut on onnistuttu yhdistämään tilan värimaailmaan ja tunnelmaan. Tilan katseenvangitsijana toimii akustiikkalevylle painettu näyttävä vesivärityö, joka on koulussa aiemmin opiskelleiden taiteilijoiden tekemä. Lue koko juttu osoitteessa: akustiikkaestetiikka.fi.
Rooma poika Herään pimeässä, taivaan tähdet ovat pysyvästi sammuneet. Ihmissilmä on tottunut jatkuvaan valopommitukseen, ja pimeydessä pupillini laajenevat täyteen mittaansa. Istun nojaten seinää vasten, ja käsikopelolla jäinen seinä paljastuu tiiliseinäksi. Kuin horkassa kohottaudun seisomaan, ja jotain metallista putoaa lähes tunnottomista käsistäni. Missä helvetissä oikein olen? Yksi lysti, olenko New York Cityssa vai Ranuan kirkonkylässä jos en näe mitään. Yksikään valomainos ei räjähdä silmilleni. Muutaman haparoivan askeleen otettuani kuulen omituista ääntä. Äänestä tunnistan heidät joukoksi äänekkäitä miehiä, mutta en ymmärrä sanaakaan mitä he puhuvat. Mölinä lähestyy uhkaavasti. Tiedän, että heistä on pysyttävä kaukana. Pimeässä maailma tuntuu kääntyvän normaalia hitaammin ja ajatukseni tuntuvat olevan unen jäljiltä silkkaa puuroa. Kiiruhtaessani poispäin äänistä olen kompastua kahdesti omiin jalkoihini, ja päädyn lopulta iskemään takaraivoni kovaan asfalttiin liukastuttuani jäisellä tiellä. Hell hath no fury like woman scorned. Uskon tähän vakaasti, mutta kallossani raivoava tulimyrsky vetää sille vertoja. Kipu sokaisee ja saa kaiken menemään hetkeksi valkoiseksi, ja hädin tuskin pystyn edes keskittymään lähestyvän joukon ääniin. Kipu voittaa pelon enkä edes yritä nousta paetakseni. ”Jos maailma toimii näin ja minun on täällä kuoltava, on se kyllä huonon maun mukaista,” etäisesti tuttu ääni kuiskaa jostain mieleni perukoilta. Mietin hetken onko se oma ajatukseni vai kuka kuis-
kii moisia hirveyksiä korvaani. Vierasta kieltä puhuvat miehet tulevat kohdalle ja sitten heidän äänet alkavat etääntyä. Kipu päässäni hälvenee juuri sen verran että kykenen nousemaan takaisin istualleni ja katselemaan ympärilleni pöllämystyneenä. Minulla ei ole kissan näköä, mutta isku päähän saa minut viimein näkemään. Mitkä aikaisemmin näyttivät mustan ja harmaan välimailla olevilta epävarmoilta muodoilta, ovat nyt kirkkaina silmissäni ja päästän tahdottoman ihailun henkäyksen. Fantastiset kaaret ja ylväät pylväät heräävät henkiin voimalla, jota voin näin jälkikäteen kuvata spirituaaliseksi kokemukseksi. Muodot tanssivat ja fasadit kukkivat, ja mieleeni palaa vuosien takaa kesäloma Roomassa vanhempien ja isoveljen kanssa. En muista missä olin ennen nukahtamistani, mutta Rooma tuntuu yhtäkkiä lähes ilmiselvältä vaihtoehdolta. Missä muualla kuin antiikin Roomassa osattiin tehdä arkkitehtuuria näin hyvällä maulla, tällä intensiteetillä? Humina päässäni alkaa vaimenemaan ja alan nähdä jotain muuta. Kaaret katoavat, miesten ääni palaa ja alan näkemään teräviä, hirvittäviä asioita. Peräperään valtaisat särmiöt täyttävät näkökenttäni, ja kaipaan palavasti takaisin lapsuuden Roomaan. Tummanpuhuvat laatikkomaiset rakennukset kasvavat mahdottomiin korkeuksiin, ja minusta tuntuu, että ne ovat kaatumassa päälleni millä hetkellä hyvänsä. Jostain kuulen kovaa kakomista ja sitten jotain roiskuu hyiseen lumipenkkaan. Tunnen olo-
a
Teksti Onni Pernu, kuvitus Cecilia Antila ni hyvin, hyvin pieneksi, ja tahtoisin vain lämpimän huovan alle buranan kera. Kaivan maasta kourallisen lunta ja painan sen otsaani vasten. Kamalat painostavat laatikot eivät katoa, mutta lempeät puolikaaret palaavat ja tuntuvat viitoittavan tietä muuten niin kylmässä ja pahantahtoisessa maailmassa. En enää tahtoisi uskoa pahaan, joten nousen lumipenkasta ylös. Juuri sillä hetkellä kuun vieno sirppi ilmaantuu tumman pilven takaa ja palauttaa jonkinasteisen näköaistimuksen aivoihini, jotka ehtivät jo lähes tottua maailmaan ilman valoa ja värejä. En ole ollut Roomassa pitkään pitkään aikaan. Jo tämä pieni valon häivä riittää lähes polttamaan verkkokalvoni puhki, ja viimeiset kesäiset muistot Roomasta ja painajaismaisista jättiläisistä katoavat. Olen melkein turvassa. Lähden kävelemään tuttua reittiä uljaan puoliympyrän muotoisen katon alla. Sen ei tarvitse olla roomalainen ollakseen kaunis, jo olemassaolollaan se kohottaa tämän kaupunginosan siitä oksennuksesta, joka aikaisemmin iskeytyi lumihankeen. Raili ja Reima Pietilä, te teitte ihmeen. Puolivälissä kauppakeskuksen laitaa kulkiessani pysähdyn kuin naulittuna kuullessani miesten äänen taas. Se tulee punaisin ja tummin pystytiilin verhotusta syvennyksestä. Katson sumeasti kun yksi miehistä kohottaa ison kanisterin huulilleen ja juo ahnaasti. Nestettä valuu huulilta risupartaan. Vieressä sytytetyn tupakan kelmeä hehku paljastaa kanisterin nesteen hätkähdyttävän siniseksi. En vieläkään saa puheesta mitään selvää.
Urbaani reliikki, merkki menneisyydessä hektisessä kaupunkitilassa. Muutettuani Jyväskylän pullamössöstä tähän roisiin ja pikkuruiseen mikrokosmokseen jouduin todistamaan monia asioita. Monet asioista olivat kamalia ja järkyttäviä, ja pakottivat minut muuttamaan käsityksiäni muista ihmisistä. Ukko, joka veti tuulilasinpesunestettä kaksin käsin, oli yksi niistä. Uskon kuitenkin vakaasti kehitykseen ja yhä parempiin ihmisiin, ja toivon että nämä sinisiä juomia kittaavat ihmiset ovat kaikuja menneisyydestä, kohta enää muisto kylmästä talvesta. Aurinko alkaa taas pian lämmittämään ja punatiiliset rakennukset ympärilläni nousevat uuteen aamuun ja kevääseen. Oi rakas Hervanta, et taida ikinä muuttua. Viimeisimmän tiedon mukaan olen yksiöjonossa keskustan suuntaan jo sijalla 42.
Kirjoittaja ei pidä Hervannassa muusta kuin yliopistosta ja Pietilöiden arkkitehtuurista. Teksti perustuu osittain tositapahtumiin. Kirjoittaja on myös matkustamassa tänä kesänä Roomaan excuilemaan muiden kurssilaistensa kanssa.
Kilpajuoksua uuteen yliopistoon Prosessi, jonka hankejohtajat vaihtuvat nopeammin kuin kahvipannu tyhjenee arkkareiden keittiössä. Hanke, jonka perustuslainmukaisuudestakäydään yhtä paljon keskustelua kuin Aalvar Aallon vaikutuksesta suomalaiseen arkkitehtuuriin. Sehän on tietysti ainutkertainen tamperelainen korkeakoulufuusio, Tampere3. Teksti Verna Hahtola, kuvitus Cecialia Antila
erinomaisia aineksia saippuaoopperalle ? Kuluva alkuvuosi on tuonut Tampere3:lle riittävästi juonenkäänteitä kaksikymmenvuotiseksi saippuaoopperaksi. Kaikki paineet prosessissa tuntuvat kulminoituvan aikaan. Noin kahdeksan kuukauden kuluttua Tampereella tulee toimimaan vain yksi yliopisto, Tampereen yliopisto, joka omistaa pääosan Tampereen ammattikorkeakoulun osakkeista. On sanomattakin selvää, että kova aikataulu vaatii ripeitä toimenpiteitä. Viime vuoden kesällä valittiin hallitus, joka lähti nopealla tahdilla työstämään yliopiston rakennetta sekä säännöstöjä. Vuoden 2019 tammikuussa siintävä deadline voi ajaa hankkeen siihen pisteeseen, että osallistaminen koetaan pikemminkin rasitteeksi kuin työtä helpottavaksi tekijäksi. Tätä uudistusta ei kuitenkaan tehdä vuotta 2019 varten, vaan uuden yliopiston tulisi palvella vuosisatojen aikajänteellä. Mediassa puhutaan erityisesti siitä, kuinka uudessa yliopistossa yhteisöltä, eli professoreilta, henkilökunnalta sekä opiskelijoita, ollaan kaventamassa vaikuttamismahdollisuuksia. Yliopisto ei ole kuin yritys, jota vain hallitus johtaa parhaimpaansa katsomaan suuntaan. Se on tiede- ja koulutusyhteisö, jossa yhteisön jäsenillä on vaikutusvaltaa yliopiston sisäisiin asioihin. Uuden yliopiston rakentaminen ei ole kuitenkaan rohkaissut yhteisön jäseniä uskomaan, että uudessa yliopistossa osallistaminen olisi oivallista. Yliopiston johtosääntö saapui kommenttikierrokselle eräänä perjantaiyönä. Yhteisölle annettiin kommentointiaikaa keskiviikkoon asti, ja seuraavana lauantaina kyseinen sääntö oli jo päätetty. Tässä säännössä määritellään se, kuka yliopistossa käyttää valtaa ja minkälaisissa asioissa.
tampere 3 ja arkkitehtuuri Arkkitehtuuri kuuluu mitä todennäköisimmin uudessa yliopistossa rakennetun ympäristön tiedekuntaan. Tutkintomme, samoin kuin muutkin tutkinnot, tulevat säilymään myös uudessa yliopistossa. Arkkitehtuurin tutkintokoulutuksen uudistaminen on osa Tampere3-kärkihankkeita. Ensi vuoden syksystä alkaen meillä on kolme pääainetta, joiden valmisteluun opiskelijat on otettu tiiviisti mukaan. Omaa tutkintouudistustamme ehkä jopa mielenkiintoisempi kokonaisuus on Smart Society -nimeä kantava uusi tutkinto, jonka tarkoituksena on sitoa tiiviimmin yhteen arkkitehtuuri, rakennustekniikka, TAMK:n rakennusarkkitehtikoulutus sekä yhteiskuntatieteet. Kestävä tai älykäs kaupunkiympäristö -kandiohjelmaa on valmisteltu kolmen korkeakoulun yhteistyössä. Silti tällä hetkellä suun-
niteltu tutkinto herättää enemmän kysymyksiä kuin mihin se antaa vastauksia. Voiko tämänkaltaisella kanditutkinnolla jatkaa mihinkään maisteritason tutkintoon? Minkälaisiin tehtäviin tällä koulutuksella työllistytään? Miten tutkinto suhtautuu arkkitehdin tutkinnon yhdyskuntasuunnittelun koulutukseen? Entä miten täyttyvät rakentamisalaa määrittelevät pätevyys- ja kelpoisuusvaatimukset? Uudet avaukset ja mahdolliset uudet tutkinnot ovat juuri sitä, mitä Tampere3 voi parhaimmillaan tarjota. Mutta koko prosessia leimaa kiire – kiire saada asiat päätökseen, kiire luoda uutta, kiire todistaa oikeutus koko fuusiolle. On totta, että erityisesti rakennusalan voi nähdä paikalleen jämähtäneenä, ja se kaipaakin varmasti uutta näkökulmaa sekä lisää poikkitieteellistä osaamista. Mutta voiko koko rakentamisalaa haastaa paikallisella kanditutkinnolla? Pahimmassa tapauksessa opiskelija jää kärsijän rooliin: hän suorittaa tutkinnon, jolla ei pääse jatkokouluttautumaan eikä takaa itselleen paikkaa työelämässä.
fokuksena opiskelun turvaaminen Viime vuotta värittivät eduskuntakäsittely sekä hyvin periaatteelliset ja abstraktiltakin tuntuvat asiat. Kun yliopiston käynnistymiseen on vain noin kahdeksan kuukautta, on ratkaistava myös hyvin konkreettisia asioita. Opiskelijan kannalta melkein oleellisin asia on tutkintosääntö. Se on dokumentti, jossa opiskelijan oikeudet on kirjoitettu puhtaaksi. Sitä harvoin onneksi tarvitsee, mutta se on välttämätön edellytys sille, että opintojaan pystyy edistämään joutumatta itse takertumaan byrokratiaan. Tutkintosäännön valmistelun kaltaisten peruspilarien sijaan median huomio on kiinnittynyt pitkälti eripuraisuuteen sekä laillisuustematiikkaan. Kun luin Opetus- ja kulttuuriministeriön lainsäädäntöneuvos Eerikki Nurmen kommentin Helsingin sanomissa, karvat nousivat pystyyn ja iho meni kananlihalle. OKM:tä syytettiin uhkailusta, jotta aikataulussa varmasti pysytään. Nurmi totesi, että ongelmia syntyy siinä vaiheessa, jos vuonna 2019 ei ole uutta yliopistoa ja eduskunta on lakkauttanut kaksi vanhaa. Silloin esimerkiksi opiskeluoikeudet voivat olla vaakalaudalla. Jos koskaan niin nyt kiltojen ja erityisesti ylioppilaskunnan tarve opiskelijoiden oikeuksien puolustajina tulee ilmi. On kuitenkin tasapainoteltava jatkuvasti operatiivisen ja periaatteellisen toiminnan välillä. Vaikka tietyistä periaatteista, kuten perustuslainmukaisuudesta, on ilman muuta pidettävä kiinni loppuun asti, tulee kuitenkin turvata se, että meillä voi olla uusi yliopisto ensi vuonna. Muutoin eniten kärsivät juuri yhteisön jäsenet: yliopiston henkilökunta sekä me opiskelijat.
pöytiin pultatut entä jos opetustiloja ja oppimismahdolli suuksia kehittämällä voitaisiin luoda tilan ne , jossa opiskelijat eivät toisen tai kolmannen vuoden jälkeen karkaa työelämään oppimaan niitä ” todellisen elämän asioita ”, joita kou lussa ei opita ? Teksti Essi Nisonen, kuvitus Mari-Sohvi Miettinen
Opetussuunnitelmauudistusten, suomalaisen kunnianhimoisen koulutuspolitiikan ja opetuksen trendien siivittämänä voitaisiin väittää, että nykyiset opetusmetodit ja -tilat sellaisina kuin ne tunnetaan, ovat tulleet tiensä päähän. Ilmiöoppiminen ja monimuoto-opetus valtaavat alaa kouluasteiden alkupäästä, ja valuvat hitaasti mutta varmasti kohti korkeakouluopetusta, tänne toki melko varmasti viimeisenä. Korkeakouluissa opetuksen uudet tuulet näkyvät toistaiseksi lähiopetuksen metamorfoosina kohti studiomuotoista pienryhmäohjausta, joka demonstroi melko kiitettävästi työelämää ja sitä kuuluisaa projektien iteraatiota. Tämä kehityssuunta on pelkästään positiivinen, ja sille varattuja tiloja alkaakin ilmaantua yliopistolle pikkuhiljaa. Auktoriteettiasemaan perustuvat opettaja-oppilas –asetelmaiset luennot kaikessa kiinnostavuudessaan eivät palvele nykyaikaista oppimista. Eivätkä luentoja varten rakennetut pienipöytäiset porrastetut salit, joissa kokijalle ei jää muuta mahdollisuutta kuin istua epämukavasti ja tuijottaa valkokangasta. Uusia koulurakennuksia suunniteltaessa tiloissa näkee ihailtavaa ja mielikuvituksellista kirjoa, jolla luodaan pohjaa tasa-arvoistuvalle opetukselle. Pedagogi käyttää ammattitaitoaan ohjaamiseen, ei ylhäältäpäin opettamiseen. Löytämisen ja luomisen
mielekkyys siirtyy tekijälle, eli oppilaalle. Ja tila elää näiden ajatusten mukana. Kun me arkkitehtiopiskelijat istumme luennolla opiskelemassa niitä ajatusmalleja ja mekanismeja, joilla tällaisia uusia, auktoriteettiasemia ravistelevia opetustilailmiöitä kehitellään, me itse olemme kiinnipultattuina pöytiimme ja tuoleihimme katsomassa valkokankaalta powerpoint-esityksiä – tutustumme tähän tila-ajattelun mullistukseen abstraktilla tasolla. Miksemme me saa leikkiä? Missä meidän siirreltävät väliseinämme, seisomapöytämme, jumppapallomme ja monitoimitilamme ovat? Jos pienoismallien rakentaminen on joka tapauksessa kuihtuva luonnonvara, ja osaamisemme siirtymässä sorminäppäryydestä siihen, kuka sisäistää eniten cad-tutoriaaleja tunnissa, eikö meidän olisi hyvä luoda itsellemme jokin uusi ja vaihtoehtoinen tapa mallintaa ja käsittää tilaa? Fuksivuoden parasta antia oli arkkitehtuurin perusteiden kurssilla järjestetty työpaja, jossa tunnetiloista luotiin bommariin tiloja. Jos me onnistuimme mielenkiintoisten, inspiroivien ja koskettavien tilojen luomisessa jo ensimmäisellä kouluviikollamme, en näe syytä sille, mikseivät kaikkien viiden vuosikurssin opiskelijat onnistuisi samankaltaisessa suunnittelussa joka päivä sen jälkeenkin.
Entä jos meillä olisi opetuspaikkoinamme avaria, valoisia ja hengittäviä tiloja, joita voitaisiin muokata tarpeen tullen käytöstä toiseen? Mitä jos meille annettaisiin opetustiloihimme sellaisia rakenteellisia elementtejä, jolla luennoitsija voisi diagrammien sijaan demonstroida asiaa käytännössä, ”entä jos tämä seinä olisikin tässä, entä jos valo tulee tilaan näin”, tai joita me voisimme uteliaisuuspäissämme itse tutkiskella. Entä jos opetustiloja ja oppimismahdollisuuksia kehittämällä voitaisiin luoda tilanne, jossa opiskelijat eivät toisen tai kolmannen vuoden jälkeen karkaa työelämään oppimaan niitä ”todellisen elämän asioita”, joita koulussa ei opita. Entä jos oppimisympäristöistä onnistuttaisiin luomaan niin houkuttelevia, että motivaatio opiskeluun kasvaisi? Mitä tapahtuisi, jos meillä olisi piirustussalien tai taideluokan kaltaisia, tekemiseen tarkoitettuja tiloja muillekin kuin fukseille, vaihtareille ja kouralliselle toisen, kolmannen, neljännen, viidennen ja ännännen vuosikurssin opiskelijoita? Toki mallinnusohjelmien käyttö liittyy työelämävalmiuksiin, mutta työelämään mennessä arkkitehtiopiskelijalla täytyy myös olla käsitys tilasta, siitä miltä se tuntuu ja näyttää, siitä mitä siellä voi tai ei voi aistia ja siitä, miten tilan kokija siellä käyttäytyy. Koulussa käytetään kuuluisaa argumenttia ”töissä oppii” ja töissä oletetaan, että koulussa on oppinut. Tulevaisuudessa mekaanisia cadinnäpyttelytaitoja keskeisempää ammatissamme tulee varmasti olemaan se ihmislähtöinen aivotyö, johon tilasuunnittelu pohjautuu. Ja sitä ominaisuutta ei voi kehittää yksin teoreettisella tasolla tarkastellen. Tosielämän suunnittelutilanteiden lähtökohtiin täytyy päästä tutustumaan jo opiskellessa. Sosiaaliselle ja yhteisölliselle työlle täytyy antaa jalansijaa ja tilaa, hypistelylle, fiilistelylle ja kokemiselle täytyy luoda puitteet. Tyhjästä niitä ei voi päähänsä keksiä. Aina sanotaan, että tekemällä oppii. Mutta kaikkea ei opita powerpointeista eikä maastokäyriä (laser)leikaten, Corbun venytteleviä mittakaavaihmisiä hypistellen tai parasta visutaivasta googlaamalla. Monet ammatissamme tärkeät seikat opitaan kokemalla ja luomalla asioita niiden oikeassa mittakaavassa, tekemällä virheitä ja oppimalla niistä. Mikseivät opetustilojemme puitteet voisi palvella meitä tällaista oppimista varten?
alter ego jut tusarjassa arkkitehtiopiskelijat paljastavat toisen min채ns채 designin , taiteen ja k채dentaitojen kentill채 . Teksti ja kuvat Mari-Sohvi Miettinen
jooel keramaa
korusuunnittelija
Valmistuttuaan puuartesaaniksi vuonna 2006 Jooel Keramaa työskenteli arkkitehtuuripienoismalleja valmistavassa yrityksessä. Toisinaan laitteet ja ohjelmistot olivat vajaakäytöllä, ja Keramaa alkoi miettiä, mitä muuta niillä voisi pienoismallien ohella tehdä. Kokeilujen kautta alkoi muodostua idea korumallistosta. Valmiiden korujen aiheissa ja värimaailmassa on vaikutteita katutaiteesta: ”Olen aina tykännyt tehdä graffiti-henkisiä skissejä. Ne toimivat lähtökohtana koruille”, Keramaa kertoo. Käsin piirretyt luonnokset on viety vektorei-
Facebook: JooelK-korut
na mallinnusohjelmaan. Valmiit korut on toteutettu CNC-jyrsimellä. Viimeistely ja putsaus tapahtuu kuitenkin aina käsityönä. Keramaa on tehnyt tilaustyönä myös uniikkeja koruja. Ohjelmista ja laitteista olisi kuitenkin moneksi: niiden avulla voi suunnitella kaikenlaista kännykän kuorista huonekaluihin. ”Kerran yksi keksijä-kaveri pyysi tekemään prototyyppinä osia uudenlaiseen hammaslankaimeen”, Keramaa naurahtaa.
saara palmujoki
valaisinmuotoilija
Saara Palmujoen isä, itsekin ammatiltaan muotoilija, antoi tyttärelleen tehtävän. Tämän piti suunnitella musikaalisen perheen kotiin pianovalaisin. Lähtökohtana oli Ikean hyllylamppu. Valmis valaisin rakentui betonista ja tiikkipuusta. Sen muotokieli muistuttaa musiikkiteemaan sopien metronomia. Jalustan muoto ja valittu materiaali myös tekevät valaisimesta tukevan. Lämmin tiikki sointuu pianoon ja kodin sisustukseen. ”Tässä on samanlaista ympäristöön sopeutumisen ajatusta, kuin arkkitehtuurissa”, Palmujoki sanoo. Muotoilijana Palmujoella ei ole erityistä esikuvaa,
mutta hän ihailee arkkitehtien muotoilutöitä. ”Heillä on suunnittelussa samat lähtökohdat: käytännöllinen mutta kaunis esine, joka sopii paikkaansa”. Palmujokea sykähdyttää muotoilu, joka herättää ajatuksen: juuri noin sen kuuluukin olla, ja joiden funktionaalisuus on toteutettu kauniisti. Esimerkiksi hyvin pinoutuva tuoli, joka myös näyttää hyvältä. Lähimpänä sydäntä ovat kuitenkin valaisimet. ”Valaistus on tärkeää myös arkkitehtuurissa”, Palmujoki toteaa.
meri korpela
taidemaalari
Meri Korpela maalaa maisemia impressionismin hengessä ulkona, autenttisissa lokaatioissa. Visio kustakin maalauksesta syntyy aina spontaanisti paikan päällä. Joskus hyvän maalauspaikan etsimiseen voi mennä kauankin, mutta kun sopiva paikka on löytynyt, Korpela pystyttää maalaustelineensä ja ryhtyy maalaamaan. ”Ulkoilmamaalaus on hyvin nopeatempoista työskentelyä, sillä maisema muuttuu jatkuvasti”, Korpela kertoo. ”Maalatessa on säiden armoilla ja työskentely voi keskeytyä äkillisesti. Päätösten täytyy olla nopeita, koska täydellisen pehmeä auringonvalo voi äkkiä
Instagram: @taidemaalarinpaivakirja muuttua pilviseksi maisemaksi”, hän jatkaa. Siksi Korpela päätyykin usein maalaamaan useamman maalauksen samasta paikasta, jolloin sommitteluun löytyy rutiini ja on helpompi keskittyä tietyn hetken tulkitsemiseen. Hyvän maalausrutiinin ylläpitäminen vaatii paljon aikaa ja toistoja. ”Haaveena on kehittyä maalarina, jolloin aikaa tulisi olla enemmän”, Korpela pohtii. Kun maalausjakso on sujunut onnistuneesti, hänellä on tapana järjestää näyttely yhdessä miehensä, kuvataiteilija Aleksi Korpelan kanssa.
ei tässä
koulua kummempaa Teksti ja kuvitus Tapio Tuomi
Työhakemuksiini olen kirjoittanut, että ”olen sellainen kaveri, että kun johonkin ryhdyn, teen sen aina niin hyvin kuin mahdollista. Reippaampaa kaveria ette löydä”. Tähän mennessä olen pitänyt sitä hyvänä ominaisuutena. Mutta entä kun työn laadun arvioijana toimii pääasiassa oma itse – missä menee tyytyväisyyden raja? Yöunet jäävät vähiin ja ainainen kiire ei anna tilaa itselle. Asennemuutoksen tekeminen on jokseenkin hankalaa, kun motivaatio on huipussaan. Perfektionismin kanssa on hankala tehdä kompromisseja. Koulun ja vapaa-ajan tulisi kuitenkin kulkea tasapainossa keskenään. Koululle tai työlle ei pidä antaa ylivaltaa elämässä, sillä tehokas ja aktiivinen mieli tarvitsee myös hyvinvoivan kantajan. Varsinkin meidän alallamme tähän tulisi kiinnittää huomiota. Työpanoksen suuruudesta on muodostunut standardi, ikään kuin hyvää työtä ei voisi saada aikaan verottamatta muuta elämää. Tämä käsitys on muinaisjäänne, josta pitäisi päästä eroon. Tällä hetkellä asennemuutoksen tarve omaksutaan kantapään kautta, kun opiskelija on jo burnoutin partaalla. Olisi siis ihanteellista, jos opiskelijoita opastettaisiin antamaan itselleen yhtä motivoituneesti aikaa, kuin he antavat koulutehtävilleen. Tämä ei kaikille ole itsestäänselvyys. Arkkitehtuuri alana muodostuu selkeäksi osaksi identiteettiämme ja siksi sen puiminen kulkeutuu helposti mukaan myös kotisohvalle. Ideoiden luominen vaatii syvällistä pohdiskelua, eivätkä mestariteokset synny aina yhdeltä istumalta. Siksi on tärkeää, että työskentelyajan oppii käyttämään tehokkaasti vaihtoehtojen etsimiseen, eikä vaikeroi mielessään, odottaen lopullisen vision ilmaantumista. Usein tilanne on kuitenkin se, että töitä kertyy paljon päällekkäin ja lennokasta visiointia estää uupumus. Kun on kyse työskentelyn tehokkuudesta,
ei ole järkevää prosessoida montaa työtä kerrallaan. Töiden organisointi onkin kehityksen lähtökohta, sillä tällöin ajatukset on rajattu käsittelemään vain tiettyä asiaa. Vapaa-aika tulee organisoida myös yhdeksi projektikseen työskentelyn ulkopuolelle. Opiskellessa tuntuu elävän alituisessa kiireessä. Tämä käy myös yleisesti hyväksytystä selityksestä lähes kaikelle. Lisäksi sinusta välittyy tehokas kuva, vaikka et oikeasti saisikaan mitään aikaan. Tehokastahan kiireessä eläminen ei ole, mutta siihen on helppo tuudittautua. Tällöin välttyy myös omilta syviltä ajatuksiltaan. Jopa silloin kun kaikki työt on tehty, voi olla hankalaa nauttia siitä ajasta, jota yllättäen tuntuukin löytyvän. Usein vapaa-ajan saakin kulumaan uusien huolien valmistelemiseen. Myös opetuksessa on kehitettävää. On turhauttavaa ja vaikeaa organisoida, mikäli kursseilla työn ja sen toivotun laadun (sydänveren) määrä ei ole selvillä, tai se ei jakaannu tasaisesti. Usein kurssin todellinen työmäärä on kurssin alkaessa hämärän peitossa ja tulee potkuna haarojen väliin kurssin lopussa. Tällöin allnightereilta voi olla vaikea välttyä. Kurssitöiden ”laatu” määrittyykin lähinnä muiden opiskelijoiden panostuksen mukaan, joka herkästi johtaa ei-toivottuun kilpailuun kannustavan vertaistuen sijaan. On tärkeää muistaa, että koulussa ollaan opiskelemassa ja siellä on tilaa myös virheille. Muutenkin kaikenlainen terveys ja hyvinvointi ovat nykyään pinnalla. Miksi se ei näy meidän alamme opiskelussa, jossa itsensä loppuun polttaminen tuntuu olevan ennemin arvostettava piirre, kuin huolenaihe?
Kyhi esittätyy ja verkostoituu Olen Tapio Tuomi, TamArkin uusi TEK- ja SAFA-yhdyshenkilö eli kyhi. Olen ensimmäisen vuoden opiskelija ja muutin viime syksynä Oulusta, jossa kerkesin opiskella kaksi vuotta rakennusarkkitehdiksi. Aikaisemmista opinnoistani sain hyvää vauhtia nykyisiin ja mielenkiintoni arkkitehtuuria kohtaan heräsi. TTY:llä opintojani aloittaessa en ollut suunnitellut lähteväni mukaan järjestötoimintaan, mutta viimeisenä iltana minut saatiin ympäripuhuttua. Mutta miksi juuri tämä pesti? Itse koin tämän hyvänä mahdollisuutena päästä kärryille mitä alaa oikein opiskelen, ja mitä kaikkea mahdollisuuksia arkkitehdiksi opiskelu voikaan avata. En aio tässä nyt kertoa, mitä on TEK ja kuka on SAFA. Mutta kerronpas vähän jotain niihin liittyen. Viime viikolla olin ystävieni kanssa TEK:in Akateemiset -risteilyllä. Kävimme virkistäytymässä Tallinnan satamassa. Reissun päällä törmäsin muuan lappeenrantalaisiin, helsinkiläisiin ja varmasti myös turkulaisiin tekniikan opiskelijoihin. TEK-akatemiassa meille luennoi Jaakko Sahimaa, joka kertoi merkityksellisestä johtamisesta. Hän on tutkinut paljon sitä, kuinka ihmisten arvot vaikuttavat heidän työuransa rakenteeseen. TamSafan johtokunnan kanssa olen päässyt jo mukavasti tutustumaan. TamSafa järjestää mielen-
kiintoisia kohdevierailuja, joihin kaikki Safan jäsenet ovat tervetulleita. Esimerkiksi kävimme tutustumassa Tampereen Härmälässä uuteen Talvitien päiväkotiin ja kouluun. TamSafa kävi myös kertomassa kuulumisistaan tarkemmin kiltamme järjestämässä Ujosaunassa. Jokin aikaa sitten järjestettiin AO-foorumi Otaniemessä Aalto-yliopistolla, jossa pääsin tutustumaan Oulun ja Otaniemen arkkarien järjestötoimijoihin. Tilaisuus oli mielenkiintoinen, pääsimme muun muassa kuulemaan Safan puheenjohtaja Henna Helanderin juttuja arkkitehdin uran moniulotteisuudesta sekä Arkkitehtilehden päätoimittaja Mika Savelan tarinointia ARK-lehdestä. Illaksi menimme Aallon arkkitehtiopiskelijoiden ”urheilumajalle”. Kaiken kaikkiaan AO-foorumin keskeinen sisältö oli käsitellä ajankohtaisia Safan opiskelijajäseniä koskevia asioita. Niistä yksi tärkeimmistä oli tänä vuonna saavuttamamme uudistus Safan liittovaltuuston kolmesta opiskelijaedustajasta. Aikaisemmin opiskelijoita ei ole ollut liittovaltuuston jäseninä. Tämä on siis suuri edistysaskel opiskelijayhteisölle päästä vaikuttamaan. Lisäksi kävimme loppukevennykseksi heittämässä arvioita vasta-auenneen Länsimetron pysäkeistä.
Mikontalo – urbaani reliikki ( lue
avara luonto
– selostaja
Tekstit ja kuvat Tuulia Kivistö ja Ville Pääkkönen
tuomo holopaisen äänellä )
Kääntäkäämme hetkeksi katseemme yhteen Tampereen pahamaineisimmista kolkista – läntiseen Hervantaan. Täällä elämä on kehittynyt eristyksissä muusta maailmasta ja synnyttänyt poikkeuksellisia tuloksia. Illan hämärä on juuri laskeutunut, ja väsyneet teekkarit laahustavat koloihinsa. Tavallisten kulkijoiden katseiden ulottumattomissa, vain vähän matkan päässä yksi rakennus kohoaa muita korkeammalle. Tämä urbaani reliikki on nimeltään Mikontalo (Domus Michaelus). Jo neljänkymmenen vuoden ajan tämä betonikolossi on seissyt paikallaan, tarjoten suojan ja yösijan 678-768 asukkaalle. Rakennuksen tarjoama suoja on kuitenkin kyseenalainen. Tutkimusryhmämme suuntaa selvittämään totuutta Mikontaloon liittyvien myyttien ja synkeän maineen takana. Mikontalon ympäristö on muutamia kaduilla matelevia hahmoja lukuun ottamatta eloton. Rakennuksen kylmä ja iloton hahmo ei liiemmälti valaise lumen ja jään peittämää ympäristöään. On arvoitus ja suoranainen ihme, että täällä ylipäänsä on elämää. Ollessamme vielä hyvän matkan päässä havaitusta sisäänkäynnistä, avautuu odottamaton mahdollisuus ujuttautua ravinnonhakureissultaan kiirehtivän lokaalin vanavedessä sisätiloihin. Ensivaikutelma on kelmeän keltainen ja tunkkainen. Mikontalolaisen (Habitatrix Michaelus) elinolot ovat päällisin puolin varsin vaatimattomat. Asukit tuntuvat viihtyvän omissa oloissaan, suojassa ulkopuolisten katseilta. Aulatilassa niitä liikkuu muutamia. Seuraamme hetken naaraspuolisen yksilön määrätietoista yösijan etsintää. Tällä yksilöllä on kiire, sillä paikkoja on tarjolla niukalti. Leposijaa ei kuitenkaan löydy tästä eteisaulasta ja naaras jatkaa matkaansa patja kainalossaan. Mikontalon olosuhteet ovat funktionaaliset: toisiaan lähestyvillä mikontalolaisilla on tarpeeksi tilaa käyskennellä välttyäkseen ei-toivotulta sosiaaliselta kanssakäymiseltä. Myös pakoreittejä on tarjolla runsaasti. Mikontalo tarjoaa alustaa elämälle kahdentoista kerroksen verran. Reviirien selkeä rajaus pitää julkiset tilat uneliaina. Käytävien äänimaailmaa rytmittävät vaimea laitosmainen surina, satunnaiset vieraskieliset kuiskaukset sekä kuntosalin oven takaa korviin työntyvä verkkainen pumppaus. Suurimman
osan ajasta mikontalolaisten elämä vaikuttaisi olevan rauhallista. Tutkimusryhmä päättää suunnata ylös. Hissin sei niltä kaikuvien epämääräisten avunhuutojen merkitys jää avoimeksi. Kerrokset ovat keskenään identtisen mitäänsanomattomia, lukuun ottamatta ylintä kerrosta, jossa leijailee intialaisen ruuan tuoksu. Yrittäessämme löytää otollista mikontalolaista haastateltavaksi, yksi pyyhältää rappukäytävään. Kohtaaminen jää kuitenkin lyhyeksi. Yksilö livahtaa hämmästyttävin refleksein alas portaita. Minne mikontalolainen kiirehti, sitä emme tiedä. Onnistumme viimein ajamaan yhden mikontalolaisen pieneen hissiin tarkempaa tutustumista varten. Saartamamme Habitatrix Michaelus osoittautuu kuitenkin halukkaaksi yhteistyöhön. Tämä yksilö on taivaltanut tuhansia kilometrejä elannon perässä ja päätynyt Mikontaloon sattumalta. Sonnustautuneena shortseihin ja t-paitaan hän silminnähden nauttii olostaan. Mikontalolainen ei suinkaan ole yksinäinen, vaan hän elää sopuisasti kohtalotovereidensa ympäröimänä. Henkensä pitimiksi hän hankkii ravintonsa Lidlistä ja valmistaa sen itse. Tämä mikontalolainen on autuaan tietämätön rakennukseen liittyvistä huhuista, ja kenties parempi niin. Vaatimaton yksilö uskoo, että parhaimmillaan Mikontalo voisi tarjota puitteet mitä kosteimmille kutsuille. Olemme tietoisia, että tämä katsaus Mikontaloon voi joidenkin mielestä kuulostaa synkältä ja toivottomalta. Kuitenkin, nähtyämme tilanteen rakennusta selkeästi dominoivien vaihto-opiskelijoiden näkökulmasta, ainakin he vaikuttavat tyytyväisiltä ja elinvoimaisilta. Kenties huhut Mikontalon kurjista oloista ovat aikojen saatossa muovanneet ennakkoluulomme perättömiksi. Ehkä rakennukseen toteutetut peruskorjaukset ovat sorvanneet paikasta alkuperäistä siedettävämmän. Mullistiko tämä reportaasi käsityksemme Mikontalosta? Toivottavasti. Seisooko Mikontalo paikallaan vielä seuraavan neljänkymmenen vuoden päästä? Kysymys jää vaille vastausta.
Ristikko
Tuulia Kivistö
F P D A E N O C L E B S K Ä R L K K O Z E Y V A L T A C
I E I A J S I U P A E L S L Y W L T J S L T R L U U H R
K Y L H A P E M P I H R Ö I V N K Y U E I A D U B E I S
H I E T A I M I I R N A H E R V A N T A N H H I P K A I
T E I K T S K A L J A P S H A I L A A R T R Y Ä R T A O
I P E E U D T L S P U H K A P V A P I U E G N T V E N I
C A A U R U U L F S S I A I P P I L Y R H Y J E H E H F
A R L U A E T N Y K A K U M I K O N T A L O D H P A I T
U E A I N K I I E U T I S N O N P K U U S I M O A L A K
D O S L E Å D G O L J U T Y A P A N U N U N O K N E J D
K F I P I A L H U H E E N A R V A A R I U A T K C V R L
U U P T U R I T I L R M T I K S T I I O C H I U U A U K
L S I U A A K E K E U E E T K R A S K E T C H U P Y L S
S S E R S A S R S O L H D N I I U I R A S P A S E T T I
A V N I N P S T V A S B E S T I T A A V T I L U I S I P
I E I S R U A I E S U E T U E T A E U E K T A P E U N A
L A I M T E E P L E U P O T H N I K J L R I O Ä N V P U
Ä J P I A J H C Y A I R X Ä T H T U I E S N I M I U J A
A V U K S T O T E Y B E U K U I N S N S H Ä I I U E U L
H V A S E S P R E S S O H O U S E D Ä Ä E L R A A U X I
K I U A L U K S H I J S L U R P I H Y A J L H E T E S L
A S J V I S A U U T R I U G I T Y L Y E K S B Y T E A E
Hyödynnä opiskelijaversioita ja aloita parhaiden ohjelmien käyttö jo tänään! Tehokkaaseen rakennussuunnitteluun – maksuton opiskelijaversio
UUTISKIRJE
3D-mallinnukseen, renderointiin ja animointiin – maksuton sekä maksullinen opiskelijaversio Monipuoliseen 3D-mallinnukseen – edullinen opiskelijaversio Tarkkaan kolmiulotteiseen mallintamiseen – edullinen opiskelijaversio Nopeaan ja huippulaatuiseen visualisointiin – edullinen opiskelijaversio
Kaikki eduversiot: www.mad.fi/edu