2
Kuva Jesse Kitinoja
PÄÄKIRJOITUS 3
Miksi sinä piirrät vieläkin? “Tämä on surmaava tuon,” toteaa haikeana arkkidiakoni Claude Frollo Victor Hugon romaanissa Pariisin Notre-Dame siirtäessään katseensa viimeisimmästä teknologisesta uutuudesta, painetusta kirjasta, rakkaaseen katedraaliinsa. Pessimismi johtuu siitä, että kirkonmies tajuaa valtavan mullistuksen olevan tulossa: kirja tappaa katedraalin, tieto tappaa uskon. Notre-Dame kyllä seisoo yhä paikallaan, mutta sen merkitys on meidän maailmassamme hyvin toisenlainen kuin keskiajan Pariisissa. Nykypäivänä moni puolestaan ennustaa kirjan kuolemaa. En kuitenkaan usko, että kirja kokee kivikirkon kohtaloa. Vaikka lukisinkin Victor Hugoa pädiltä paperin sijasta, teos ja sen välittämät ideat ovat silti samoja. Muotoa tärkeämpää on merkitys. Tietokoneavusteinen suunnittelu on vahva ehdokas lyijykynän ja luonnospaperin tappajaksi. Italialainen arkkitehti ja runoilija (mikseivät kaikki arkkitehdit ole?) Paolo Belardi uskoo kuitenkin yhä vanhan kunnon skissin korvaamattomuuteen. Kirjassaan Why Architects Still Draw Belardi perustelee kahdella luentomaisella esseellä käsin piirtämisen ylivoimaisia ominaisuuksia. Nopea, lautasliinaan tai nuhruiseen luonnoslehtiöön raapustettu skissi on “oivalluksen hetki, täynnä luovia mahdollisuuksia”. Belardi vertaa, kuinka käsivarainen luonnos, olkoonkin vaikka kuinka pieni, on kuin tammenterho, joka pitää jo sisällään koko valtavan puun, vaikka emme itse puuta koko komeudessaan tulisi elinaikanamme näkemäänkään (olisinpa minäkin runoilija-arkkitehti). Luonnostelu on “nopea, helposti saavutettava, tiivis, muokattava, ja ennen kaikkea hämmästyttävän kertova merkintätapa”. Jos se keksittäisiin nyt, Apple luultavasti patentoisi sen. Humanistina Belardi korostaa arkkitehtuurin sidonnaisuutta ihmiseen, aikaan, paikkaan ja kulttuuriin ja hän pitääkin sen tämän hetken suurimpana haasteena sitä, kuinka kuvitella uusi, uljas tulevaisuus heittämättä pois mennyttä ja olevaa. Seuraava lyhyt tarina kirjasta kuvaa hyvin myös sitä, miten suunnittelijan tulisi nähdä merkityksekäs kokonaisuus kirkkaana yksityiskohtien keskellä: Mies tulee isolle rakennustyömaalle, lähestyy arkkitehtia ja kysyy tältä: “Mitä sinä piirrät?” Arkkitehti vastaa: “Minä piirrän seinää.” Mies ei tyydy tähän, vaan menee toisen arkkitehdin luo ja toistaa kysymyksensä. Arkkitehti vastaa: “Minä piirrän ikkunaa.” Itsepäisenä mies kysyy saman vielä kolmanneltakin arkkitehdilta. Tämä vastaa: “Minä piirrän ovea.” Melkein jo luovuttaneena mies kysyy vielä neljänneltä arkkitehdilta: “Mitäs sinä sitten piirrät?” Neljäs arkkitehti vastaa lopulta: “Minä piirrän katedraalia.” On helppoa (ja helpottavaa) ajatella, että todennäköisesti kynä ei katoa sen kummemmin kuin kirjakaan ja suurin muutos on se, että edistyksellisimmät meistä käyttävät vuonna 2050 skissailuun jonkinlaista e-kynää jäärien ja hipstereiden tyytyessä puukuoressa olevaan grafiittipötköön. Teknologian ei koskaan tulisi olla uhka, ainoastaan työkalu. Työkaluja tärkeämpää on työn merkitys. Toivonkin Belardin ohella, että tulevat arkkitehdit – tulevaisuuden arkkitehdit – eivät joudu piirtämään työkseen vain seiniä, ovia ja ikkunoita.
Jaakko Muikku Tampereen arkkitehtikillan päätoimittaja Paolo Belardi: Why Architects Still Draw. MIT Press, 2014.
4
KILLAN PERINTEISTÄ...
Ketä Lagerstamm? Jos Tampereen arkkitehtikillasta pitäisi valita se arkkarein arkkari, olisi se ehdottomasti Kondrad Lagerstamm. Yllätyksekseni kuitenkaan kaikki kiltalaiset eivät välttämättä ole kanssani samaa mieltä, koska tästä väsymättömästä arkkitehtiopiskelijasta ei ole kuulunut hetkeen pihaustakaan. Kuitenkin tämä kiltalehti, jota pitelet tassuissasi, on nimetty Lagerstammsbladetiksi kunnianosoituksena kilta-aktiivillemme. Myös killan raadissa vanhemman neuvonantajan titteli on omaksuttu suoraan tältä arkkarilegendalta. Kumpikaan näistä tarinoista ei avaa mitä tämä entinen opiskelijatoiminnan kantava voima on duunannut nyt muutaman vuoden ja mitä herrasmies on tulevaisuuden varalle suunnitellut. Urhoollisesti lähdin siis selvittämään mitä legendaariselle arkkitehtiopiskelijalle kuuluu, näin ihan vain yhteisen hyvän ja perimätiedon jatkumisen puolesta. Todettakoon heti alkuun tuoreemmille Taiteen harjoittajille, että Kondrad Lagerstamm aloitti opintonsa arkkitehtuurin osastolla 1969. Opintoviikot ovat muuttuneet opintopisteiksi – ei sillä että niiden kerryttäminen olisi ikinä ollut prioriteetti herra Lagerstammille, ja opintoajat ovat muuttuneet entistä tiukemmiksi. Viimeisin tunnustuspalkinto mieheltä löytyy tiilirakentamisen opiskelijakilpailusta vuodelta 1998, joten oletan kiltamme 40 vuoden historiikin (lisää tähän hävytön mainos killan upeasta historiikista, joita saa kiltahuoneelta hintaan 10 €) olleen oikeassa ja miehen siirtyneen ansiotyöhön. En kuitenkaan masennu vähistä johtolangoista, joita Kondradin opintomenestyksestä voi päätellä, sillä Kondradin voi tavata kuitenkin harvakseltaan kiltahuoneelta tai koulun muista tapahtumista. Seurapiirikuningas
Kondradin voi myös tavoittaa Facebookista, jossa hänellä on lähes 300 kaveria. Lähdenkin selvittämään sieltä miehen viimeisimpiä havaintoja. Facebookissa viime vuosina myllänneet kysymykset käyttäjien yksityisyydestä ovat tosin saattaneet säikäyttää kokeneemman polven arkkarin. Viimeisimmät julkaisut miehen seinällä ovat vuodelta 2012. Viimeisimmässä todetaan Kondradin “pömpelin” päässeen esille Venetsian biennaaliin. “Pömpeli” on erityisen hieno tilallinen kokonaisuus ja harmitus miehen tavoittamisen vaikeudesta ei harmita enää niin paljoa. Vanhan puheenjohtajamme Pentti Nurmisen syntymäpäiväonnittelut ja kyselyt mittauspiirroksen varjostuksista myös lämmittävät mieltä, kun toinen vuosikurssi valmistautuu palauttamaan omat tussauksensa yli 40 vuotta oman arkkarisankarimme opintojen alkamisen jälkeen. On ymmärrettävää, että kullakin on vain rajallisesti aktiiviaikaa killassa, niin myös Kondrad Lagerstammilla. Joka tapauksessa jokainen päivä on aika uus ja voimme toivoa, että Kondrad ilahduttaa meitä jälleen joskus työllään killassa. Sillä TTKK:sta tuli TTY, TTY:stä saattaa tulla Tampereen uusi yliopisto ja jopa arkkareista voi tulla teekkareita, mutta yksi on ja pysyy. Hän on Kondrad Lagerstamm.
Krista Vänni Kondrad 2016
LAGERSTAMMSBLADET SYKSY 2016 TULEVAISUUDEN (HULLUT) SUUNNITELMAT Päätoimittaja Jaakko Muikku // Taitto Eetu Lehmusvaara & Jaakko Muikku // Tiimi Negin Armioun, Natalia Batrakova, Verna Hahtola, Aura Kangasniemi, Noora Kauppila, Jesse Kitinoja, Kalle Lehto, Mari-Sohvi Miettinen, Ville V. Mäkelä, Leo Nuutinen, Roope Penttinen, Anssi Savisaari, Krista Vänni, Margarita Zavyalova Lagerstammsbladet (LB) on tamperelainen arkkitehtiopiskelijalehti, joka johtaa kansainvälisen arkkitehtuurin kehitystä ja on vakiinnuttanut asemansa myös hervantalaisen journalismin kentässä. LB:ssa artikkelit – ja arkkarit – keskustelevat keskenään.
...JA TULEVAISUUDESTA 5
Vernan lista Lähestyin Lagerstammsbladetille valittua teemaa killan tulevaisuuteen liittyvien (hullujen) visioiden kautta. Listasin alle toteuttamisen arvoisia, tai ainakin mietinnän arvoisia kohtia, mutta lisähöysteeksi kirjoitin myös mahdollisia kauhukuvia killan tulevaisuudesta. Osa kohdista liittyy kiltamme lähitulevaisuuteen, joten niiden toteutumista voi seurata varsin pian! Ohessa myös muutama visio, joiden inspiraatio on lähtöisin eräästä tutusta tuotantotalouden killasta. Mutta ovatkohan ne juuri ajatuksia, jotka suistaisivat meidän rakkaan arkkitehtikiltamme tuhoon? Verna Hahtola PJ
6
MOVE IT SYSTEM Magnetic ProďŹ le LED System
Teclux Oy | Pohjoinen Hesperiankatu 7, 00260 Helsinki | teclux@teclux.fi | www.teclux.fi
Teclux Oy
Teclux
FUKSIN KOLUMNI
Potkimalla vai paijaamalla? Teksti ja kuva Noora Kauppila Tiedättekö, arvon kollegat, sen, kun itsensä ylittämisen päätös johtaa stressistä selviytymisen rintamalle ja työntäyteisten öiden kautta ex tempore -bileisiin juuri ennen deadlinea, ja kun et ole aivan varma miten, mutta kuitenkin, saat työn valmiiksi… juuri sopivasti palautukseen. Ja siitähän tuli aika hyvä.
hakemuksia saksankielisiin arkkitehtitoimistoihin, ja sen jälkeen sen yhden tarvitsemani paikan saatuani, aloin löytämään itsestäni sitä, mitä tarvitaan saavuttaakseen haluamansa – Päämäärätietoisuutta sekä minulle sopivaa työtapaa, sitä potkimista. Saksassa tiesin, että haluan arkkitehdiksi.
Vuosikurssikollegani kysyi minulta, kummalla metodilla suoriudun töistäni, potkimalla vai paijaamalla. Tulin tulokseen, että minun kohdallani ehdottomasti potkimalla. Paijaamalla ei synny mitään. Meitä on varmasti kumpaankin veneeseen, mutta paijaamisesta en tiedä mitään, siispä kirjoitan potkimisesta.
Paine voi aiheuttaa stressiä, ja stressi ei ole toivottavaa. Mutta se paine on hyvästä. Joskus eläessäni olen aloittanut jotain ajoissa ja kesken on jäänyt. Joskus olen aloittanut myös liian myöhään ja palautus on myöhästynyt tai hylätty, mutta olen ottanut aikaa, kuinka kauan menee. Nytpä tiedän, että aloittaessani aikaisintaan silloin, kun on viimeistään ihan pakko, niin potkivan aikataulun aiheuttama paine synnyttää hyviä tuloksia. Paniikkiin ei saa mennä ja luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Näiden asioiden tiedostaminen ja noudattaminen puolestaan vähentää stressiä.
Aloitin opiskeluni vuonna 2013 ammattikorkeakoulussa sisustusarkkitehtuurin merkeissä. Lukiosta täysin poikkeavan asian opiskelu oli uutta. Samoin kuin siihen liittyviin tehtäviin itselleni asettamat paineet. Tähän voi varmasti moni samaistua. Ensimmäisen vuoden olin enemmän tai vähemmän hukassa, paniikissa ja stressaantunut, sekä sitä myöten jonkin asteisen identiteettikriisin partaalla. Olin vähällä lähteä opiskelemaan kuvataidekasvatusta, mutta en onneksi päässyt ennakkotehtäviä pidemmälle. Kaiken muutti päätös yrittää Saksasta työharjoittelupaikkaa. Parin kuukauden aikana samaan aikaan opiskellessa ja kirjoittaessa viitisensataa tuntia englanninkielisiä työ-
Ehkäpä tulevaisuudessa lakkaan huijaamasta itseäni ja alan asettamaan viimeistään-kellonajat tämän päivän puolelle. Mutta tavoitteita on oltava riittävästi ja aikaa mieluummin liian vähän kuin liikaa.
7
8
Martti Lamppu, yliopisto-opettaja
ARKKITEHDIN TULEVAISUUS
VUONNA
2036
7.11.2016 Tampereen kaupunginvaltuusto päätti, että Tampereelle rakennetaan raitiotie. Tampereen teknillinen yliopisto, Tampereen yliopisto ja Tampereen ammattikorkeakoulu rakentavat yhdessä uutta mallia suomalaiseen korkeakoulutukseen. Virtuaalitodellisuus, 3Dtulostus ja automaatio kehittyvät kovaa vauhtia. Ilmastonmuutos, väestönkasvu ja muut globaalit nykyisen ihmiskunnan hyvinvointia ja elämäntapoja horjuttavat ilmiöt ovat kriittisimmillään. Miten ihmiset muuttuvat? Miten maailma muuttuu? Miten arkkitehtuuri muuttuu? Teksti Ville V. Mäkelä Arkkitehtuurin laitoksen opiskelijat ja henkilökunta saivat tehtäväkseen kulkea George Orwellin jalanjäljissä ja visioida aikaikkunan 20 vuoden päähän. Tehtävänantona oli siis piirtää itsensä, ympäristönsä tai molemmat vuonna 2036. Aikaa annettiin noin kymmenen minuuttia, jotta toteutukset saatiin pidettyä lennokkaina, eikä niistä tullut liian harkittuja. Tulevaisuutta pyydettiin mahdollisuuksien mukaan tarkastelemaan myös arkkitehtuurin alan kannalta. Toteutuksen kantaaottavuus oli täysin taiteilijan omissa käsissä. Mukaan liitettiin myös lyhyt selittävä tekstin-
pätkä, tosin osa toteutetuista piirroksista oli kuitenkin visuaalisesti niin vahvoja, etteivät ne vaatineet kummempaa kuvausta. Toisin kuin Orwell, laitoksemme väki kuvasi tulevaisuuden melko valoisana. Monista futuristisista elokuvistakin tutut synkät dystopiat on selkeästi sivuutettu ja optimismi eittämättä kukkii keskuudessamme. Monenlaisia näkökulmia kuitenkin löydettiin, eikä huumoria unohdettu.
9
10 ARKKITEHDIN TULEVAISUUS
Olli-Paavo Koponen, professori: “Professori saunassa.”
Jaakko Muikku, Lagerstammsbladetin päätoimittaja: “Uusi kaupunki on kaunis, mutta pelottava paikka.”
Leo Nuutinen, opiskelija 3. vuosikurssi: “Piirsin itseni tulevaisuuden työpisteessäni, jossa minut on yhdistetty tietokoneeseen neurologisesti päähän asennetuilla johdoilla, minkä ansiosta tiedonvirta aivojeni ja tietokoneen välillä on saumatonta, ja pystyn esimerkiksi tallentamaan kaikki projektini aivoihini talteen. Päässäni minulla on 3D-lasit ja käsiini on liitettynä sensorit, joiden avulla pystyn tarkastelemaan ja työstämään CAD-projektiani kolmiulotteisessa virtuaaliavaruudessa Graphisoftin uusimmalla mallinnusohjelmalla nimeltään Starchicad. Ohjelma mahdollistaa tavanomaisen asunto- ja kaupunkisuunnittelun laajentamisen vielä suurempiin mittakaavoihin, esimerkiksi kokonaisen planeetan tasolle.”
ARKKITEHDIN TULEVAISUUS 11
Johannes Aho, Iida Venäläinen ja Lotta Aulamo, opiskelijat N. vuosikurssi: “What you deserve is what you have the ability to accept.
…ja rakkaus.”
Alina Mustamaa, fuksi: “Autoton Tampereen keskusta 2036. Onkohan meillä raitiovaunuja? Rakennukset korkeampia.”
12
Jyväskylä 2200? Kuva Leo Nuutinen
13
14
TAMPERE3-YHTEISTYÖ
RAKENNUSARKKIT
Teksti Anssi Savisaari Kuva Natalia Batrakova
– oletko valmis?
Taustaa Mitkä ovat ne askeleet, jotka ovat tuoneet meidät tähän tilanteeseen? Arkkitehtiopiskelijat tunsivat olonsa kovin voimattomiksi muutosten tuulissa, kun rakennusarkkitehtikoulutusta lähdettiin käynnistämään uudestaan. Informaatio ei kulkenut eikä oikeastaan kukaan kertonut neutraalisti taustoja tapahtumien kululle. Mitkä sitten oikeasti olivatkaan ne vaiheet, jotka johtivat nykytilanteeseen? Tämä on henkilökohtainen käsitykseni asiasta: •
• • • •
Valtiovalta asetti paineita kolmelle arkkitehtikoulutusta tarjoavalle yliopistoille kasvattaa sisäänottoaan huomattavasti Yliopistot eivät saaneet lisäresursseja Aalto ja OY säilyttivät sisäänottomäärän ennallaan, TTY kasvatti maltillisesti Ennen nostoja TTY:llä sisäänotto 40, nykyään 45 RA-koulutus käynnistetään uudelleen ja nostattaa järjettömän vastareaktion
Fakta on, että väestörakenne sekä samalla myös arkkitehtikunnan ikäjakauma johtavat väistämättä siihen, että alalta on lähiaikoina eläköitymässä paljon ihmisiä. Arkkitehtisuunnittelijoita aidosti tarvitaan lisää ja nykyisillä resursseilla arkkitehtuurin koulutusohjelmat eivät niitä pysty tarpeeksi tuottamaan. Sen sijaan, että ajateltaisiin RA-koulutuksen yhtäkkiä pamauttavan työmarkkinoille tuplasti lisää arkkitehtisuunnittelijoita, voitaisiin ajatella asiaa niin, että vuosikausia on ollut alimääräinen arkkitehtisuunnittelijoiden koulutusmäärä ja nyt palautetaan määriä tasolle, joka vallitsi ennen RA-koulutuksen lakkauttamista.
TAMPERE3-YHTEISTYÖ
TEHDIT TULEVAT
15
Tilanne nyt
Tilanne koulutusohjelman käynnistymisen jälkeen on onneksi lämmennyt. Vai onko? Uskon, että ainakin suunta on oikea. RA-koulutukseen liittyy edelleen paljon ennakkoluuloja, jotka perustuvat pitkälti epävarmuuteen ja vanhentuneeseen tietoon. Arkkitehtiopiskelijoiden keskuudessa pohditaan tilannetta työllistymisen ja palkkausasioiden kannalta ja työelämässä vallitsevat käsitykset uuden sukupolven rakennusarkkitehdeista perustuu siihen, mitä edellisen sukupolven rakennusarkkitehdit ovat ja millaista vanha koulutus oli. Rakennusarkkitehtien opettajat ovat kuitenkin monessa keskustelutilaisuudessa tehneet erittäin selväksi, että koulutus on täysin uudenmuotoinen ja sen arvopohjana on vastaavat asiat kuin arkkitehtikoulutuksessa. RA-puolella painotus on tietenkin eri ja koulutuksen keston myötä joitain aiheita käydään suppeammin kuin ARK-puolella. Tämä on luonnollista. Kaikkien tulee kuitenkin ymmärtää, että RA-puolella on omat kärkensä ja erikoisosaamisensa, joita ARK-opinnoista ei normaalisti saa.
Kirjoittaja on Tampereen arkkitehtikillan SAFA- ja TEK-yhdyshenkilö ja aktiivinen keskusteluyhteyden tärkeyden puolestapuhuja.
Tulevaisuus
Tampereella on käynnistetty työryhmä, jonka tarkoituksena on monialaisesti keskustella rakennusalan eri toimijoiden kanssa siitä, mitä uuden sukupolven rakennusarkkitehdit tulevat oikeasti olemaan. Tämä työryhmä koostuu opiskelijoista, opettajista, koulujen edustajista, järjestövaikuttajista, työelämän konkareista, kaavoittajista, LVI-puolen asiantuntijoista, rakennuttamisen asiantuntijoista yms. Tämän työryhmän työ on arvokasta, sillä sen avulla saamme kartoitettua tilannetta ennen kuin haasteet tulevat vastaan. Haasteita voivat synnyttää nimenomaan ennakkoluulot ja niiden pohjalta toimiminen sekä se, jos arkkitehtisuunnittelun ammattikentän laajuutta ei ole käsitetty tarpeeksi laajasti. Tavoitteena työryhmällä on saada muodostettua “osaamismatriisi”, jonka avulla voidaan neutraalisti arvioida kahden koulutuksen eroja. Eroja tarkastellessa tulee kuitenkin muistaa, että yksilön osaaminen riippuu pitkälti hänen omasta kiinnostuksestaan ja itseopiskelustaan. Lisäksi tavoitteena on laajentaa käsitystä siitä mihin arkkitehtisuunnittelija voi työllistyä, jottei tunku tule aina samoihin paikkoihin. Mihin tällä pyritään? Minä toivon, että tulevaisuudessa elämme tilanteessa, jossa opiskelupaikkaan hakija valitsee hakukohteen neutraalisti vertaillun sisällön perusteella, ymmärtää valintansa merkityksen ja saa koulutuksen aikana kannustusta työllistyä epätyypillisemmillä ratkaisuilla. Eivät kaikki arkkitehdit mene suunnittelemaan kirjastoja maan suurimpiin kaupunkeihin tai tornitaloja kaupunkikeskustoihin. Tärkein asia muistaa on se, että sekä arkkitehtuurin koulutusohjelman että rakennusarkkitehtikoulutuksen sisältöä voi käyttää monessa eri paikassa. Älkää juuttuko vanhoihin kaavoihin, vaan uskaltakaa lähteä uusiin suuntiin!
16
MODERNISMI KESKI-IÄSSÄ
VUOSIKYMMENTEN
Arkkitehtuurimuseossa Helsingissä on parhaillaan menossa näyttely “Värikkäämpi, iloisempi ja hienostuneempi. 1960-luvun suomalaista arkkitehtuuria”. Pentti Saarikosken lausahduksesta nimensä lainannut näyttely esittelee 1960-luvun arkkitehtuurin herkullisimpia paloja, ja nostaa myös aikakauden vähemmän rakastetut kohteet – betonilähiöt ja piruntorjuntabunkkerit – ansaitsemaansa arvoon. Astun näyttelyyn tarkoituksenani vertailla 60-luvun ja tämän päivän arkkitehtuurissa vallitsevia ideoita, visioita ja päämääriä. Odotan muistikirjani täyttyvän pitkästä listasta vastakohtia, mutta yllättäen iloisen 60-luvun ideat ja ajatukset tuntuvat monilta osin tutuilta ja nykyaikaisilta. Ehkä Collaboratorion laatima näyttelyarkkitehtuuri on onnistunut nostamaan esille juuri 2010-luvun katsojaa puhuttelevat ilmiöt? Näytillä on Futurotalon kaltaisia hulluttelevia anekdootteja, mutta myös paljon sellaista, mistä on helppo vetää yhtymäkohtia tämän päivän suunnittelijoita kiinnostaviin teemoihin. 1960-luku oli suurten muutosten aikaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Muutoksen avainsanoja olivat muun muassa kaupungistuminen, autoistuminen ja teollinen massatuotanto. Elintaso koheni, vapaa-aika lisääntyi ja vaurastuva yhteiskunta rakensi asuinlähiöiden ohella kiivaasti myös erilaisia julkisia rakennuksia, joiden arkkitehtuurissa iloteltiin uusilla rakennusmateriaaleilla ja -menetelmillä. Erityisesti kirkkoarkkitehtuurissa hyödynnettiin ennakkoluulottomasti betonin tuomia rakenteellisia mahdollisuuksia – samaan tapaan, kuin 2000-luvulla on luotu omaleimaista kirkkoarkkitehtuuria taidokkailla puurakenteilla. Myös naisten työssäkäynti, vasemmistoradikalismi ja TV löivät omat leimansa aikakauden tunnelmaan. 1960-luvun tiivistäminen muutamiin sanoihin saa miettimään, minkälaisiin sanoihin meneillään oleva vuosikymmen aikanaan kiteytetään. Minkälaisessa
muutoksen ajassa itse elämme, ja minkälaiset haasteet ja ihanteet vaikuttavat tämän päivän suunnittelun taustalla? Kirjaan ylös ensimmäisenä mieleeni tulevia sanoja, ja saan aikaiseksi uhkaavan oloisen listan: globalisaatio. Ilmastonmuutos. Pakolaiskriisi. Internet ja virtuaalitodellisuus. Oikeistopopulismi- ja radikalismi. 2010-luvun värit eivät vaikuta lainkaan iloisilta tai hienostuneilta, ja äkkiä koen suurta tarvetta sukeltaa johonkin näyttelyn suurista valokuvalakanoista, rajata silmäni paksulla kajaalilla, tupeerata hiukset ja tanssia Marimekon taskumekossa olohuoneen karvalankamatolla, uudenkarhean levysoittimen äärellä. Tupakka sormissa savuten, tietenkin. Näyttelyä kiertäessäni panen merkille myös aikakaudella vallinneen kiinnostuksen helposti koottavaan, siirrettävään ja purettavaan moduuliarkkitehtuuriin. Näyttelyssä muodostuukin mielenkiintoinen vuoropuhelu Arkkitehtuurimuseon ja Designmuseon välisellä pihalla sijaitsevan Kokoon-taloprojektin ja 1960-luku näyttelyyn johdattelevan Moduli 225 -elementin välille. Moduli 225 on Kristian Gullichsenin ja Juhani Pallasmaan 60-luvulla suunnittelema puurakenteinen moduulisysteemi. Sen ajatuksena oli, että yhteensopivista moduuleista saattoi koota omia tarpeita vastaavan kesäasunnon, jota pystyi
MODERNISMI KESKI-IÄSSÄ
värit tarvittaessa laajentamaan tai pienentämään helposti. Kaikki Moduli 225 -osat olivat kahden hengen kannettavissa ja koottavissa, joten sen kuljettaminen ja kokoaminen oli mahdollista myös haastaviin maastoihin, esimerkiksi kivikkoisille saarille. Kokoon on puolestaan Aalto-yliopiston Puustudion kehittämä, siirrettävä ja kevytrakenteinen talo, joka sopii vaikkapa väliaikaiseksi asumukseksi putkiremonttia pakoilevalle. Arkkitehtuurimuseon pihalla Kokoon on pystytetty kaksikerroksiseksi, yhden tai kahden hengen pientaloksi. Talon sisätilat ovat hauska yhdistelmä vaalean puun hallitsemaa, valoisaa skandinaavisuutta ja pienimittakaavaista, kodikasta linnunpönttöarkkitehtuuria. Samantyylisiä, muuntuvia ja väliaikaisiin tarpeisiin sopivia konsepteja on ideoitu hiljattain myös muun muassa pakolaiskriisin tiimoilta. 60-luvun ja nykypäivän suomalaista suunnittelua yhdistää myös kiinnostus japanilaiseen kulttuuriin ja estetiikkaan. Vaikutteita perinteisestä japanilaisesta arkkitehtuurista – tatami-järjestelmästä, liukuovista ja pelkistetyn eleganteista horisontaalisista linjoista – voi nähdä niin moduulijärjestelmissä kuin laajemmissakin suunnittelukokonaisuuksissa. Suunnittelu ylittää arkkitehtuurin rajat ja ulottuu myös huonekaluihin ja tekstiileihin, aivan kuten tänäkin päivänä. Katsellessani kuvia 60-luvun lähiöistä teen huomion: kuvissa on lähes aina lapsia. Lapsille suunnattujen elinympäristöjen esittelyn on täytynyt olla voimakas viesti. Suomen nuoren itsenäisyyden aikana arkkitehtuurilla oli viestitty lähinnä kansallista identiteettiä tai yksittäisten varakkaiden henkilöiden mahtia. Nyt arkkitehtuuri asettautui olemaan jotakin sellaista, mikä on kenen tahansa ulottuvilla. Hyvinvointia, joka on luotu yhdessä.
Teksti ja kuvat Mari-Sohvi Miettinen
Moni 60-luvun perintönä meidän päiviimme siirtynyt asia on muuttunut itsestäänselvyydeksi, ja sama koskee myös asumisen ja rakentamisen standardeja. Usein on tapana kauhistella elementtikerrostalojen alta purettujen puutalokortteleiden kohtaloa, mutta on hyvä muistaa, että keskuslämmityksellä, sisä-WC:llä ja modernilla keittiöllä varustetut, valoisat ja turvalliset asunnot merkitsivät monelle merkittävää elintason nousua, josta harva on tänäkään päivänä valmis tinkimään. 50 vuoden takaisen idealismin mukaisesti jokaiselle kansalaiselle pyrittiin takaamaan yhtäläiset elinolot, ja nykytiedon valossa tämän tavoitteen voi katsoa toteutuneen varsin hyvin. Tänä päivänä idealismi jatkuu yhä laajemman tiedostamisen muodossa. Suunnittelussa ja rakentamisessa huomioidaan rakennuksen vaikutukset ympäristöön myös globaalilla tasolla, ja keskustelu materiaalien ekologisuudesta ja rakennusten energiatehokkuudesta on arkipäivää. Rakennusten oletettu elinkaari on huomattavasti pidempi kuin 60-luvulla, jolloin asuinkerrostalojen oletettiin pysyvän paikallaan korkeintaan 30 vuoden ajan. Myös puutalokortteleiden tuhoamisesta on otettu opiksi, ja nykypäivän kaupunkisuunnittelussa arvostetaan eri aikakausien arkkitehtuurista syntyvää kerroksellisuutta. Täydennän 2010-luvusta laatimaani synkeänsävyistä sanalistaa muutamalla käsitteellä, jotka ovat ehdottomasti sukulaissieluja 60-luvun aatteiden kanssa: monikulttuurisuus. Yhteisöllisyys. Pehmeät arvot. Ekologisuus. Vihreys. 2010-luvun harmauteen alkaa hiljakseen pilkahdella värejä. Tässä ja seuraavan sivun jutussa käytetyt lähteet: www.rky.fi, Museovirasto, Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt (RKY) www.tampere.fi, Tampereen kaupunki, Hiedanrannan ideakilpailu Hervannan sanomat 26.8.2015 www.kaupunkiliikenne.net/Tampere Louhivaara, Maija: Tampereen kaupunginosat
17
18
MODERNISMI KESKI-IÄSSÄ
Hervannasta Hiedanrantaan Tampereen kaupungin ja Suomen Arkkitehtiliiton järjestämän Hiedanrannan ideakilpailun kilpailuehdotukset julkistettiin lokakuun puolivälissä. Lielahden kartanon ja käytöstä poistuneen tehdasalueen ympärille rakentuvan uuden asuinalueen ideointiin osallistui kaikkiaan 39 ehdotusta. Hiedanranta sijoittuu Tampereelle kaavaillun ratikkareitin varrelle, ja kaupungin toiveissa olikin saada ”toiminnallisesti ja kaupunkikuvallisesti korkeatasoisia” kilpailuehdotuksia, jotka sitoisivat Hiedanrannan keskustan urbaaniksi jatkeeksi. Alueelle kaavaillaan noin 25 000:ta asukasta. Lähes 50 vuotta sitten järjestettiin ideakilpailu myös eräästä toisesta tamperelaisesta, suuresta ja kauniista asuinalueesta.
Kilpailun voitti professori Aarno Ruusuvuoren ehdotus, ja sen pohjalta alkoi rakentua yksi Suomen suurimmista lähiöistä, Tampereen satelliitti- ja tytärkaupunki Hervanta. Haaveena oli mahdollisimman omavarainen, asumisen, teollisuuden ja korkeakoulutuksen yhdistävä kaupunginosa, joka sijoitettiin kauas keskustasta sinne, missä maa oli edullisempaa. Myös Ruusuvuoren Hervanta-suunnitelma rakentui oletukselle raideliikenteestä, jonka ansiosta Hervanta sitoutuisi osaksi emokaupunkiaan. Suunnitelmassa Hervannan keskustaa halkoo hulppea valtaväylä, jonka keskellä ratikkakiskot kulkevat. Valtaväylälle vastakkaisessa suunnassa suunnitelman halkaisee keskusta-akseli, joka sijoittuu osin myös valtaväylän päälle. Tällä akselilla sijaitsevat asuinaluetta palvelevat ja kaupalliset toiminnot. Vastapainoksi alueen betoniarkkitehtuurille ja muistutukseksi uuden kaupunginosan tamperelaisista juurista keskiakselin julkiset rakennukset haluttiin rakentaa punatiilestä. Tämän suunnitelman toteutumisesta muistuttavat tänäkin päivänä Raili ja Reima Pietilän suunnittelemat liikekeskus, toimintakeskus sekä vapaa-aika- ja seurakuntakeskus ja niitä ympäröivät viheralueet. Le Corbusierin oppien mukaisesti Ruusuvuori olisi halunnut sijoittaa Hervannan kevyen liikenteen ja autoilun omille tasoilleen. Alueen jatkosuunnittelussa tämä tasoerottelu karsiutui kuitenkin pois. Raideliikenne ei toistaiseksi ole toteutunut, ja valtaväylälle jätettyä tilavarausta on sittemmin käytetty muuhun rakentamiseen. Alun perin sommiteltiin myös Tampereen yliopiston sijoittamista Hervantaan, mutta tämä suunnitelma kariutui voimakkaan vastustuksen vuoksi, ja lopulta Hervantaan sijoitettiin vain Teknillinen yliopisto, silloinen Teknillinen korkeakoulu. 1970- ja 80-lukujen voimakas rakennusvaihe ja nopea muuttoliike aiheuttivat alueella arkkitehtonisia rimanalituksia ja sosiaalisia ongelmia. Hiedanrannassa uuden alueen ytimenä toimii punatiilinen tehdaskortteli, joka luo alueelle tamperelaista tehdaskaupunkiidentiteettiä. Toisaalta alueen sijainti Näsijärven rannalla ja kaupungin vihjailut täyttömaalla muodostettavista tekosaarista vievät alueen ilmettä merellisen saaristokaupungin tai keskieurooppalaisen kanavaidyllin suuntaan. Ilman raitiotietä Hiedanrannan kytkeytyminen osaksi keskustan urbaania jatkumoa jää kuitenkin kyseenalaiseksi.
Opi parhaat ohjelmat ajoissa! Tehokkaaseen rakennussuunnitteluun – maksuton opiskelijaversio
3D-mallinnukseen, renderointiin ja animointiin –maksuton sekä maksullinen opiskelijaversio
Helppoon ja monipuoliseen 3D-mallinnukseen – maksuton perusversio, edullinen opiskelijaversio
Nopeaan ja laadukkaaseen renderointiin – maksuton opiskelijaversio
Kaikki eduversiot: www.mad.fi/edu © Emanuel Ammann
20 LUOVA HULLUUS
Tulevaisuuden hullulle arkkitehdille
Teksti Aura Kangasniemi
Kun seisot nimelläsi omien suunnitelmiesi takana, Kun jokainen viiva planssissasi on sinun kädestäsi, Kun joku tulee pitämään estetiikkaasi mauttomuutena, muista et ole koskaan yksin. Joka aamu kun herään, tunnen poskellani 47-vuotiaan betonielementtikerrostalon uudelleen valkoiseksi maalatun sisäseinän. Se on kylmä eikä haise miltään. Asuntoni kaikki viisi ikkunaa osoittavat itään, jolloin aurinko ei koskaan laske asunnossani. Silti se nousee joka aamu. Valo saa minut toimimaan aamuisin. Istuessani keittiössä katson ikkunan viereisessä männyssä leikkiviä pikkulintuja, naakkoja sekä oravia. Se rauhoittaa mieltäni. Onko talon pohjapiirroksen tekijä suunnitellut minun elämäni arkisen onnellisuuden näin? Kuinka pitkälle arkkitehti voi nähdä tulevaisuuteen? Voiko ylipäätään lukea itsensä niin hyväksi arkkitehdiksi, että osaa rakentaa onnellisen asunnon? Usein me ihmiset haemme vastauksia kysymyksiimme väärästä paikasta. Me kuuntelemme ja luemme, me opimme mikä on kauneutta ja mikä rumuutta. Me puhumme ja spekuloimme tulevaisuudesta, nauramme yhdessä sosiaalisten rajojen ulkopuolelle asetetuille tulevaisuuden visioille. Me pelkäämme. Mitä jos tämä suunnitelma, joka välähtää mielessämme kuin tähdenlento, saa muut nauramaan? Mitä jos se saa perinteitä vaalivat ihmiset suuttumaan? Eihän tämä ole oikein? Sinussa on rohkeus, siksi piirsit viivan. Totuus ei ole ne sanat, joilla solvataan ja kritisoidaan. Vastaus ei löydy ylistyksestä tai kehumisesta. Miltä tulevan suunnitelmasi tila tuntuu? Miltä se tuntuu muista? Miltä se näyttää? Entä tuoksuu? Miten kuulet äänen kaiun? Jokainen tila on yksilöllinen kokemus, kuin sinfonia tai taustamusiikki, jonka tahdin ja sävyn arkkitehti määrää. Totuus on kokemus. Sanat ovat symboleja, jotka kuvaavat todellisuutta ja sen yksityiskohtia. Me jäämme liian helposti näiden pienten symbolien vangiksi ja unohdamme sanojen ulkopuolella piileksivän kielen. Ovi. Ikkuna. Seinä. Huone. Nämä ovat mielikuvia joita symbolit, sanat, pakottavat meidät kuuntelemaan. Tulevaisuus on siinä, mitä ei vielä ole kirjoitettu. Tulevaisuus ja onnellisuus on näiden sanojen ulkopuolella. Piirrä se. Me uskomme sinuun kun koemme sen.
ESSAY
Space’s gender performance What is the relation between gender and space? Do spaces have any gender? How do spaces perform their gender? Gender and space alike are a provisional result of an – invariably temporal – process of attribution and arrangement that both forms and reproduces structures.1 When we open our eyes to hierarchic orderings and social structurings in a world with heterosexual and male-dominated structure, we can observe the way gender structures are ordered in space and also look into how these structures form spaces. Space and gender must be grasped as “an effective, reciprocally constructing and constructed structure”.2 So it gets clearer that gender’s hierarchic structure affects spatial orders and this spatial order empowers the male-dominated structure itself. Furthermore since spaces, cities and buildings have bodies which are the subject of change in order to answer those mentioned structures, they should not be considered genderless. In the past, feminists regularly made a distinction between bodily sex (the corporeal facts of our existence) and gender (the social conventions that determine the differences between masculinity and femininity). According to traditional feminists, sex is a biological category; gender is a historical category. But Judith Butler (who talks about gender as an act of sorts, a performance, one that is imposed upon us by normative heterosexuality) takes her formulations even further by questioning the very distinction between gender and sex.3 She questions that distinction by arguing that our “gender acts” affect us in such material, corporeal ways that even our perception of corporeal sexual differences are affected by social conventions. For Butler, sex is not “a bodily given on
Löw, 2006: 119
Ruhne, 2003: 139
Butler, 1990
21
by Negin Armioun
which the construct of gender is artificially imposed, but a cultural norm which governs the materialization of bodies”.4 So if we want to apply Butler’s opinion to architecture, maybe we can say not only the architecture which is based on sexist norms provides unequal share of spaces and functions for different sexes, but this sexist performance in society also change our perception of architecture and building’s body in a process whereby regulatory norms materialize “sexism” and achieve this materialization through a forcible reiteration of those norms. Butler thus offers what she herself calls “a more radical use of the doctrine of constitution that takes the social agent as an object rather than the subject of constitutive acts”;5 then could architecture be one of those acts which is open to change and contestation in future? For example many feminist architects claim about public/private space dualism and its connection to male/female roles because the actions of the body require certain kinds of spatial arrangements to be possible at all6 and this arrangement exists even inside of a private space (like a house). Another example of using architecture to establish consciousness of gender can be found among !Kung San in the Kalahari desert (a nomad society). They use sticks to symbolize an axis which shows the men’s and women’s side of fire.7 As the architecture is able to increase social differences, it is able to make them almost invisible. “Because there is neither an ‘essence’ that gender expresses or externalizes nor an objective ideal to which gender aspires; because gender is not a fact, the various acts of gender creates the idea of gender, and without those acts, there would be no gender at all”.8
Sources: Butler, Judith (1988) ‘Performative Acts and Gender Constitution: An Essay in Phenomenology and Feminist Theory’, Theatre Journal, Vol. 40, No. 4. Butler, Judith (1990) ‘Gender Trouble’, United States: Routledge Butler, Judith (1993) ‘Bodies That Matter’, United States: Routledge Jormakka, Kari (2001) ‘The Flesh in Stone’, DATUTOP (The gender of space), No. 21. Kuhlmann, Dörte (2001) ‘The Flesh in Stone’, DATUTOP (The gender of space), No. 21. Löw, Martina (2006) ‘The Social Construction of Space and Gender’, European Journal of Women’s Studies, Vol.13, No.2. Ruhne, Renate (2003) Raum Macht Geschlecht, Opladen: Leske & Budrich
Butler, 1993: 3
Butler, 1988: 270
Jormakka, 2001: 49
Kuhlmann, 2001: 63
Butler, 1988: 273
Margarita Zavyalova