On tammikuinen harmaa maanantaipäivä.

Loska lätisee kenkien alla ja kylmä mereltä puhaltava tuuli saa hampaat kolisemaan kylmyydestä. Seisomme laiturilla

Jätkäsaaressa ja katsomme hataralle jäälle tehtyä reikää: minä ja kirjailija Timo

Parvela koiransa kanssa.

Muutamaa kuukautta aikaisemmin olin marssinut kirjastoon ja lapannut reppuuni kaikki hyllyssä olleet Ella-kirjat. Olin nimittäin päättänyt tehdä jutun Ella-kirjoista ja lastenkirjallisuuden poliittisuudesta. Pieni kirjallisuusanalyysini laajeni laajenemistaan, kunnes eräänä päivänä huomasin seisoskelevani Timo Parvelan vieressä keskustelemassa avantouinnista.

Suomen myydyimpiin kirjailijoihin lukeutuva Parvela on myynyt yli kolme miljoonaa kirjaa, ja hänen kirjoittamien kirjojen käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan. Parvela on useimmissa suomalaisissa lapsiperheissä tunnettu hahmo, jonka kirjoja suomalaiset ovat lukeneet jo kolmen vuosikymmenen ajan. Eroten monista muista suomalaisista menestyvistä kirjailijoista, Parvela näkyy harvoin julkisessa keskustelussa. Monille Timo Parvelan nimi typistyy helposti esimerkiksi suosittuihin Ella- tai Kepler62-kirjasarjoihin. Päätänkin potkaista haastattelun käyntiin kysymällä, kuka mahtaa olla Timo Parvela?

”Jaa, se on varmaan kysymys, joka tässä itsekin pitäisi ratkaista”, naurahtaa Parvela. Hieman vakavoituneemmalla äänellä hän jatkaa, ”Olenhan mä jollakin tavalla säilönyt itseni tuonne työhuoneen nurkkaan kolmekymmentä vuotta sitten, ja ollut aika tavalla omistautunut tälle työlle. Samallahan mä olen tietysti ollut perheenisä. Heppu on meidän kolmas koiramme, joten myös koiranlenkittäjä ja peurojen tarkkailija”

Lastenkirjat Siirrytään

kuitenkin saman tien päivän pihviin, nimittäin lastenkirjallisuuteen, sen yhteiskunnalliseen asemaan, merkitykseen, vaikutukseen ja koulutuspolitiikkaan. Lastenkirjallisuus on valtavan monipuolinen ja monipolvinen kirjallisuuden ala, jota yhdistää kuitenkin yksi seikka: sen näkyvyys yhteiskunnallisessa keskustelussa ja mediassa on lähes nolla.

Hyvin kuvaavaa Parvelan mielestä on, että viimeisimmän kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneen Iida Rauman kirja aiheutti suurta keskustelua mediassa koulukiusaamisesta. Aihe on kuitenkin hyvin läpikaluttu aihe lastenkirjallisuudessa. ”Koulukiusaamisesta on kirjoitettu kymmeniä vuosia lastenkirjoissa, joita on ilmestynyt kymmeniä, ellei satoja. Sekaan mahtuu todella taitavia kirjoittajia ja varmaan rankkoja käsittelyjä, mutta silti yksikään niistä ei ole noussut yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön”, tuhahtaa Parvela.

Parvela katsahtaa minua ja varmistaa, onhan minulle menneisyydestä kumpuava käsite “avainkaulalapsi” tuttu. Nyökkään, ja Parvela jatkaa, ”Tavallaan lastenkirjallisuus on meidän yhteiskunnassamme se avainkaulalapsi, että ajatellaan, että se hoitaa itsensä jossain siellä, että kuhan tulee kotiin ajoissa ja syö ruokansa, niin hyvä homma, mutta ei siihen tarvitse sen kummemmin kiinnittää huomiota.”

Aikuisten- ja lastenkirjojen välillä on selkeästi syvä juova. Parvela ei kuitenkaan itse näe, että aikuisten- ja lastenkirjojen välillä olisi kovin suuria konkreettisia eroja. ”Selkeimmät erot ovat toki ulkokirjallisia seikkoja. Ehkä se on enemmän lukijan päässä, jos niitä eroja löytyy”, toteaa Parvela. Hän itse kuvailee omiksi esikuvikseen Pikku Prinssin ja Muumien kaltaisia lastenkirjoja, joista voi olla hieman hankala sanoa, ovatko ne lapsille vai aikuisille kirjoitettuja. ”Kyllä mä koko ajan kirjoitan senhetkiselle itselleni, mikä tarkoittaa silloin myös sitä, että ne sisältävät elementtejä, jotka voivat viehättää aikuisiakin”.

Lastenkirjat eivät saa aikaan isoja otsikoita mediassa ja kaikessa julkisessa keskustelussakin ne seisovat suljettujen ovien ulkopuolella. Mikä on lastenkirjailijan ja -kirjojen rooli suomalaisessa yhteiskunnassa?

Parvela kertoo pohtineensa kyseistä kysymystä paljon noin parikymmentä vuotta sitten lastenkirjallisuuden kadottua julkisuudesta lähes kokonaan. Julkaistessaan ensimmäiset kirjansa hän muistelee saaneensa arvosteluja leikekirjasen verran. Nykyään ”missään ei ole enää mitään”.

”Mikäli lastenkirjoille tulisi yksi ylitse muiden menevä rooli tai tehtävä määrittää, niin se olisi todennäköisesti jokin lukutaitoon liittyvä”, Parvela pohtii, mutta huomauttaa myös, että lastenkirjallisuus on kirjallisuutta siinä, missä mikä tahansa muukin kirjallisuus, ja kirjallisuudella on monia tehtäviä. Kirjan tehtävä määräytyy sen mukaan, mikä kirjailijan oma missio on ollut. Parvela lisää, että lastenkirja voi toki olla myös viihdettä, jolloin sen tehtävä on, kuten minkä tahansa viihteen, viihdyttää.

Parvela tekee selkeän erottelun lukuharrastuksen ja lukemisen taidon välille. ”Lukemisen taito oikeastaan on meidän yhteiskunnassamme yhä enemmän sellainen asia, joka jakaa ja polarisoi tietenkin aikuisia mutta myöskin lapsia. On niitä, jotka lukevat ja joilla on hyvät eväät ja työkalut suunnata oikeastaan mihin suuntaan tahansa yhteiskunnassa ja koulutuksessa ja sitten on sellaisia, joilta nämä yhä enenevässä määrin puuttuvat.” Aikuisille tulisikin Parvelan mielestä aktiivisesti puhua lasten lukemisesta. ”Miksi me emme esimerkiksi kutsuisi vanhempainiltoihin kustantajia tai edes kirjaston edustajia puhumaan lastenkirjoista. Varsinkin nykytilanteessa, kun lastenkirjallisuus on täysin näkymätöntä jo mediassa, niin mistä ihmeestä ne vanhemmat, joiden tehtävä siinä alkutaipaleella on se kirja etsiä, voisivat sen mielenkiintoisen kirjan lapsellensa löytää.”

Parvela mukaan äänikirjasovellukset ovat lisänneet tähänkin vielä yhden tason, koska lapset seikkailevat niissä käytännössä itsekseen. Aikaisemmin kirjastonhoitaja tai sukulainen saattoi suositella hyvää kirjaa, mutta nykyään kenelläkään ei välttämättä ole mitään tietoa, mitä kirjoja lapsi kuuntelee. ”Nämä kirjat eivät myöskään näyttäydy enää kirjoina tai lastenkirjallisuutena, vaan se on jotain, mitä lapset omissa touhuissaan puuhailevat. Pääasia, että eivät häiritse aikuisia.” Ehkä lastenkirjoja vähätellään tai niiden maail- maa ei ymmärretä, koska niiden nähdään kuvaavan lasten maailmaa, jonka usein ajatellaan olevan hieman naiivi ja lapsellinen?

”Eiväthän lapset missään kuplassa elä. Kyllä tämä reaalimaailmaa kaikkine raadollisuuksineen tunkee lasten elämään. Eihän sitä voi välttää, etteikö esimerkiksi tällä hetkellä oleva Ukrainan sota vaikuttaisi lasten elämään. Ne näkevät sen huolena tai tv-uutisissa tai aikuisten välisissä keskusteluissa ja tekevät niistä omia tulkintoja.”

Parvela antaa esimerkin omasta lapsuudestaan, joka koskee 70-luvun alussa käytyä keskustelua saastumisesta. ”Se oli todella pelottava möntti, kun siihen lapsena ei päässyt käsiksi. Matti Bergström kirjoitti aikoinaan siitä, millainen tämä reaalimaailma on lasten kehittymättömille aivoille. Kun on kypsymättömät aivot ja hankala käsitellä maailmaa, niin mielikuvitus on ikään kuin evoluutionkin tuottama keino paeta ja pehmentää sitä törmäystä. Samaahan ruokkii lastenkirjallisuus: sen ei tarvitse olla silkkaa eskapismia, mitä se toki voi olla, mutta parhaimmillaan se voi tuoda sellaisen kulman, joka tekee siitä asiasta lapsille erityisesti tunnetasolla ymmärrettävän.”

Koulutuspolitiikka

Muun muassa lukutaitoa mittaavat Pisa-tulokset ovat pitkän aikaan heikentyneet Suomessa. Mediassa Pisa-tulokset tavataan nähdä suomalaisen koulutusjärjestelmän toimivuuden mittana. Alaspäin vajoavat tulokset ovat jälleen nostaneet koulutuspoliittisen keskustelun tapetille. Parvelan mukaan Pisa-tulosten romahtaminen voi kertoa jotain suomalaisen koulutusjärjestelmän kehityksestä. On kuitenkin koulutusjärjestelmän ulkopuolisiakin seikkoja, jotka saattavat vaikuttaa oppimistuloksiin.

”Toki se, että me olemme vajonneet niissä pisteissä, kertoo monenlaisista yhteiskunnallisista muutoksista. Mä en ole edes varma, ovatko ne kaikki tapahtuneet meidän koulussamme. Sodan jälkeisinä vuosina koulutus on ollut meille aito mahdollisuus parantaa yhteiskunnallista asemaamme ja nousta luokkaportaita ylöspäin. Se mun ikäluokkani on saanut vielä ymmärryksen siitä, että tästä pidetään kiinni, että tämä koulutus on tosi arvokas asia. Mutta ei se tilanne varmasti ole samanlainen enää. Me alamme olemaan aika kylläisiä. Kylläinen kissa pyytää huonosti hiiriä. Ei ole enää sama motivaatio kouluttautua, eikä ole pelkästään paha asia, että on tullut uusia tapoja pärjätä. Mahdollisuus hyvään elämään ei ole enää korkeakoulutuksen saamisesta kiinni”.

Parvela kuitenkin huomauttaa, että tässä on helppo tehdä pesäeroa kantasuomalaisten ja maahanmuuttajataustaisten perheiden välillä. Monilla maahanmuuttajataustaisilla koulutus nimittäin tarjoaa yhä mahdollisuuden nousta yhteiskunnassa ylöspäin, jolloin myös arvostus esimerkiksi lukemisen taitoa kohtaan on aivan eri tasolla kuin monissa kantasuomalaisissa perheissä.

Uusilla uudistuksilla ryyditettyä ideapakettia Parvela ei anna Pisa-tulosten korjaamiseksi – oikeastaan täysin päinvastoin. ”Suurin pelkoni on, että taas joku painaa paniikkinappulaa ja alkaa korjata asiaa, ja uusi opetusministeri haluaa taas lisätä uuden oppiaineen kouluun korjatakseen tilanteen. Virohan menestyy kai käsittääkseni sillä perinteellä, että niiden koululaitos muistuttaa sitä koululaitosta mikä meillä oli joskus 2000-luvun alussa. Siellä on opettaja, joka opettaa lapsia ja piste.”