Parkanon Linnankylän
RUUMISKUUSI
– kuivattiinko puun oksilla vainajia? Ulla Moilanen
Kirjoittaja on Turun yliopiston arkeologian tohtorikoulutettava, joka tekee väitöskirjaa rautakauden hautaustavoista.
Vuonna 1930 kirjoitettiin ylös Parkanon Linnankylässä asuneen Laurikaisen talon 80-vuotiaan vaarin muistelmia. Vaari muisteli kuulleensa, että ruumiita oli entisaikaan viety Karkkuun haudattavaksi kuivattuna. Kuivaaminen oli tapahtunut nostamalla vainaja arkussa tai ruumislaudalla niin sanottuun ruumiskuuseen (tai krenkkukuuseen). Sellaisen kannon oli Laurikaisen vaarikin nähnyt talonsa lähellä. Kuusen juurella oli kasvanut kauniita keltaisia kukkia, joiden vaari arveli menestyneen paikassa ruumiista valuneiden rasva-aineiden vuoksi. Kolmen muun samanaikaisen kertomuksen mukaan Kuivasjärven Linnan rannassa oli suuria kuusia ja mäntyjä, joiden oksille arkut ripustettiin, ja talven tullen kuivatut ruumiit kuljetettiin arkuissaan Karkun kirkolle talviteitä pitkin. Voiko kyseessä olla muistitieto todellisista tapahtumista, ja miksi tällainen tapa olisi ollut Parkanossa käytössä? Perimätiedon mukaan kuusen oksilla kuivaaminen esti matojen ilmestymisen, joten kyseessä olisi ollut suhteellisen hygieeninen tapa säilyttää vainajaa. Korkealle puuhun nostaminen on oletettavasti myös estänyt eläinten kajoamisen ruumiiseen, joten tapa olisi ollut myös varsin käytännöllinen, jos hautaamista ei päästy tekemään nopeasti kuoleman jälkeen. Muistitiedon mukaan ruumiiden kuivaaminen olisi tapahtunut aikana, jolloin parkanolaiset vainajat kuljetettiin Karkkuun haudattavaksi. Tämä viittaisi varhaiskeskiaikaan, lähinnä 1200-luvulle.
Kuvituskuva: Shutterstock
40
MUSEOKELLO │ 2019
Parkanon alue kuului tuolloin Sastamalan kirkkopitäjään, jonka keskus oli Karkussa sijaitseva Pyhän Marian kirkko. Varhaiskeskiaikaisia kuusia ei kuitenkaan olisi voinut olla nähtävissä enää 1800-luvulla, sillä Suomessa kuusi elää harvoin edes 300-vuotiaaksi. Jos vanhoja kuusia tai niiden kantoja olisi 1800-luvun puolivälissä ollut näkyvissä, kyseessä olisivat olleet aikaisintaan 1600-luvun alussa kasvunsa aloittaneet puut. Männyn maksimi-ikä vaihtelee Suomessa tavallisesti 250–550 vuoden välillä, joten varhaiskeskiajalla käytössä olleen ruumismännynkin havaitseminen 1800luvulla olisi ollut epätodennäköistä. Ruumiiden säilyttämistä on menneisyydessä kuitenkin tapahtunut, etenkin kirkkomatkojen ollessa pitkiä. Säilyttäminen on hyvinkin voinut toisinaan tapahtua puiden oksilla. Vastaavasta säilyttämisestä on merkintöjä erämaaseuduilta, esimerkiksi Ähtäristä. Myös Kainuussa kerrotaan olleen tapana nostaa vainaja arkussa oksalle hautaamista odottamaan. Ruotsin Lapin saamelaiset ovat puolestaan säilyttäneet vainajia telineillä saarissa kesän yli ennen kirkolle kuljettamista. Säilyttämiseen on voinut joissakin tapauksissa liittyä ruumiin kuivaamista tai jopa lihojen poistamista, mistä on kansatieteellisiä mainintoja muiden pohjoisten kansojen parista. Onkin ehdotettu, että tarinat ruumispuista ja ruumiin kuivaamisesta saattaisivat olla jäänteitä hyvin vanhasta perinteestä, jota olisi käytetty harvaan asutuilla seuduilla. Ruumiin kuljettaminen tiettyyn paikkaan haudattavaksi liittyy kuitenkin olennaisesti kristinuskoon, joten tavan voisi kuitenkin yhdistää aikaisintaan keskiaikaiseksi. Olisiko vainajan kuljettaminen johonkin tiettyyn hautapaikkaan voinut olla yhtä tärkeää jo aikaisemmin?
