OSA I PERKJÄRVI by Harri Aaltonen

SAVIMONTUSTA SUOJELUSKUNNAN ALUEPÄÄLLIKÖKSI OSA I PERKJÄRVI

SAVIMONTUSTA SUOJELUSKUNNAN ALUEPÄÄLLIKÖKSI OSA I PERKJÄRVI EERO VIROLAISEN ELÄMÄ 3 1 . 1 . 1 9 0 5 – 2 3 . 6 . 1 9 4 4 MARKKU VIROLAINEN

ISBN 0-943396-04-2 taitto: hrrltnn.com / paino: MaxProfit, Sastamala 201

Kiitos Elämälle joka antoi aloittaa isän elämää, kun oma elämä alkoi tulla valmiiksi. Vaimolleni Tuulalle, joka on kulkenut kanssani myös tässä toisessa elämässä. Kaarinan Piikkiössä 2011 Markku Virolainen

Sisällysluettelo Johdanto.............................................................................................9 Vieras mutta läheinen, kysymys on isästäni................................................9 Tutkimuskysymys............................................................................................9 Miten tulisi kirjoittaa yksilöstä, yhdestä ihmisestä? ................................11 Biografian keskeinen tehtävä........................................................................11 Yksilön ja yhteisön suhde..............................................................................13 Kirjoittajan vastuu..........................................................................................13 Lähteet ja metodit..........................................................................18 Tarinoitten mielikuvat.................................................................................. 18 Tarina historian lähteenä.............................................................................. 18 Eläytymismetodi............................................................................................ 23 Kuvien tuhannet sanat.................................................................................. 25 Valokuva lähteenä.......................................................................................... 25 Arkistot ja painetut lähteet . ........................................................................ 33 Keskeisimmät arkistot................................................................................... 33 Lähdekirjallisuus ja –lehdet.........................................................................34 Muolaa ja Perkjärven kylä......................................................... 37 Kannaksen suurpitäjän lahjoitusmaat........................................................ 37 Muolaan varhaishistoria............................................................................... 37 Ruotsista osaksi Venäjää............................................................................... 39 Virolaisten kotiseutu 1900-luvun alussa ................................................... 45 Kannaksen suurin pitäjä............................................................................... 45 Kiertokoulut ja Noron perhe........................................................................48 Elinkeinot........................................................................................................49 Kyyrölä ja savipotit........................................................................................50 Pietarin kauppa.............................................................................................. 52 Rautatie ja huvila-asutus...............................................................................54 Perkjärven tykistöleiri................................................................................... 55 Suojeluskunnat ja lotat.................................................................................. 58 Muut yhdistykset........................................................................................... 61 Vuoden 1918 sota............................................................................................63 Muolaan kihut................................................................................................ 71 Lapsuus ja nuoruus Perkjärvellä.................................................................. 73 Perkjärven kylä ja Vanha koti...................................................................... 73 Vilppi ja Maria................................................................................................79

Salomon ja Anna . .........................................................................................84 Uusi koti..........................................................................................................88 Mikko ja Matilda...........................................................................................95 Eeron varhaislapsuus . ................................................................................ 108 Koulupoika Eero...........................................................................................112 Murrosikäinen Eero.................................................................................... 122 Aikuistuvan Eeron Perkjärvi...................................................................... 131 Kotikylä kotipitäjässä ..................................................................................158 Hötönmäen teloitukset............................................................................... 166 YHTEISEN MATKAN ALKU ................................................................. 168 Turokalastus................................................................................................. 170 KOULUMATKALLA . ............................................................................... 170 Yökyöpelin saappaat.....................................................................................172 VETO . ...........................................................................................................175 Savikon tiilitehtaan piipun korkeus . ........................................................177 Kuvaluettelo.................................................................................................. 179 liiteluettelo.................................................................................................... 179 Tieto- ja draamaikkunat............................................................................. 179 Lähdeluettelo................................................................................................ 180

JOHDANTO VIERAS MUTTA LÄHEINEN, KYSYMYS ON ISÄSTÄNI Tutkimuskysymys Isäni Eero Virolainen kaatui jatkosodan lopulla 23.6.1944. Hän oli syntynyt 31.1.1905 Karjalan kannaksella Muolaan pitäjän Perkjärven kylässä, käynyt siellä neljäluokkaisen kansakoulun, ollut työssä tiilitehtaan savimontussa, suorittanut asepalveluksen Viipurissa Kenttätykistörykmentti 2:ssa ja palannut sinne työhön aliupseeriksi syyskuussa 1926 vain muutama kuukausi siviiliin pääsynsä jälkeen. Talvisodan lopulla isäni kävi RUK:n, oli siellä samaan aikaan kouluttajana ja sai sitten Suojeluskunnan aluepäällikön viran Jämsässä maaliskuussa 1941. Isän kaatuessa olin vain kolme viikkoa vanha. Kasvoin orpouteen toisin kuin ne sotaorvot, joilla oli omia muistikuvia isistään. Orpous oli minulle luonnollinen olotila, en osannut kaivata isää. Äitini ei koskaan avioitunut uudestaan, eikä hän tietoni mukaan edes seurustellut leskeksi jäätyään. Elimme äidin ja hänen äitinsä kanssa kolmen hengen perheenä, jossa alkoholisoitunut enoni ajoittain vieraili neljäntenä. En siis kaivannut isää, en ollut edes kovin kiinnostunut hänestä. Oma elämä vaati huomioni ja energiani. Vasta kun omat lapseni alkoivat olla aikuisia, huomasin hiukan hämmentyneenä että isän valokuva oli ilmestynyt tietokoneeni näytön viereen. Se oli ollut siinä jo jonkin aikaa, isästä oli vaivihkaa tullut merkittävä. Oli tullut aika tutustua häneen, vieraaseen mutta tärkeään ihmiseen. Tämän tutkimuksen pääkysymys on millainen ihminen Eero Virolainen oli? Miksi hänestä tuli suojeluskunnan aluepäällikkö? Lähtöolettamukseni on että nimitys aluepäälliköksi tarkoitti hänen lähtökohdistaan merkittävää sosiaalista nousua ja että nimityksen paljolti mahdollistivat hänen henkilökohtaiset ominaisuutensa.1 Mitkä nuo ominaisuudet olivat?

L. A. Puntilan mukaan: … itse elämän kulku on todistuksena ihmisen saavutusten sisäisistä edellytyksistä, siis myös luonteesta… Usein onkin niin, että itse elämäntyön antaman todistuksen lisäksi onkin vain vähän todisteita ihmisen luonteesta… Puntila (1936) 2006, 19. Onnekseni käytössäni on myös isäni luonnetta ja muita ominaisuuksia suoraan kuvaavia lähteitä. 1

Olen vakuuttunut siitä että kaiken historiantutkimuksen perimmäisenä motiivina on pyrkimys itseymmärrykseen, tutkijan kaipuu tietoon siitä kuka minä olen, mistä minä tulen. Tässä tutkimuksessa tuo motiivi on poikkeuksellisen avoimesti ja paljaana esillä ja asettaa minut tutkijana erikoisen haasteen eteen. Miten tutkia isää ilman että tutkimusta ohjaa mahdollisuus että tutkimuksen tulokset, isäni ominaisuudet ihmisenä ovat joltain osin myös tutkijan, minun ominaisuuksiani.2 Miten välttää mahdollisuus alitajunnan halusta tehdä huomaamattomia valintoja, jotka johtavat turhan vaatimattomaan, liian ylevään tai muutoin vääristyneeseen kuvaan tutkittavasta? Tämä tutkijan ja tutkittavan isä-lapsisuhteen nostama vaatimus valppauteen on työssäni lisänä yksilöhistoriallisen tutkimuksen yleisille ominaisuuksille, joita käsittelen seuraavassa alaluvussa. Tutkimukseni etenee kronologisesti Eero Virolaisen elämää seuraten. Kunkin pääluvun ensimmäisessä alaluvussa kuvaan sitä paikkaa ja aikaa, jossa isäni tuolloin eli ja toisessa alaluvussa kirjoitan isästäni tuossa hänen elämänsä vaiheessa. Uskon että ilman tätä tutkittavan omaan aikakauteensa sijoittamista3 ei vastauksia tutkimuskysymykseeL. A. Puntila kirjoitti vuonna 1936 – kylläkin historian suurmiehien tutkimista tarkoittaen: …jokainen suku kuljettaa mukanaan, polvesta polveen perintönä erikoisominaisuuksia, jotka sitten … pääsevät jossakin yksilössä puhkeamaan kukoistukseen. Puntila väittää sitovasti osoitetun että …rikolliset ominaisuudet kulkevat polvesta toiseen, toisaalta taas, kirjalliset ja soitannolliset lahjat ja yleensä taiteellinen luomiskyky, matemaattiset taipumukset jne. … Pelottavaa. Onneksi Puntila kuitenkin toteaa vääräksi ajattelun, ettei yksilön ominaisuuksia voi selittää muuten kuin sukuperintönä. Puntila (1936) 2006, 19. Puntilan teksti kertoo toki oman aikansa ajattelusta mutta jättää mieleni pohjalle kuitenkin pienen, ehkä tämän tutkimuksen kannalta terveellisen levottomuuden: Mitä olen saanut perintönä isältäni? 3 Pentti Renvallin mukaan ihmisen … teko on aina teko jossakin ympäristössä, jossakin tilanteessa, ja vasta tämän tilanteen tuntien tiedämme, mitä tuo teko on. Renvall 1965, 249. Timo Soikkanen sanoo asian näin: Onhan selvää, että yksilöä ja hänen toimintaansa voidaan ymmärtää vain yhteisön osana ja sen luomaa taustaa vasten. Ympäristöstään irrotettu toiminta tai teko jää vaille mielekästä motivaatiota ja näkyviä seurauksia. Soikkanen (1986) 2006, 83. Maarit Leskelä-Kärki kääntää näkökulman päinvastaiseksi, yleiseen: Uudenlaisia haasteita henkilöhistoriallisen tutkimuksen kentälle ovat tuoneet erilaiset uudet historiat kuten mikrohistoria ja naishistoria … emme enää ajattele, että yksilöstä kirjoittaessamme kerromme yhden ihmisen elämän, vaan pikemminkin kertomalla tämän yhden ihmisen elämän voimme luoda kokonaan uuden ikkunan menneisyyteen, tutkimme useita historiallisia prosesseja, käsityksiä, arvoja ja tapahtumia yhden ihmisen kautta. Ainutlaatuisen ja erityisen kautta tavoitamme jotain myös yleisestä ja meille kaikille yhteisestä. Leskelä-Kärki 2009. Leskelä-Kärjen näkemys antaa tutkimukselleni mahdollisuuden, ainakin teoriassa, saavuttaa myös yleistä mielenkiintoa, mutta silti minun kannaltani tutkimukseni keskiössä on yksilö, isäni. Yksilön sijaan yleinen ja ajalle yhteinen avaa tässä 2

ni voi saavuttaa saati ymmärtää. Viimeisessä pääluvussa teen yhteenvedon ja vastaan kysymykseen siitä millainen ihminen Eero Virolainen oli, vastaan siinä laajuudessa kuin minun on vastaus mahdollista tavoittaa. Aivan aluksi kuitenkin pohdin seuraavissa alaluvuissa niitä velvoitteita ja vastuuta, jotka työtäni ohjaavat sekä tarkastelen saatavillani olevia lähteitä. MITEN TULISI KIRJOITTAA YKSILÖSTÄ, YHDESTÄ IHMISESTÄ? Biografian keskeinen tehtävä Laajassa mielessä biografia eli elämäkerta on kirjallinen kuvaus jonkin henkilön elämänvaiheista, luonteenkehityksestä ja toiminnasta sekä hänen tekojensa syistä ja seurauksista.4 Tutkijan on paitsi luotava elämäkerrassa kuva yksilön ulkoisista vaiheista myös selvitettävä niitä syitä, jotka ovat olleet tämän toiminnan taustalla. Toisaalta hänen tulee elävöittää tutkimustaan luomalla elävä ja mahdollisimman totuudenmukainen kuva tutkittavansa persoonasta ja luonteesta.5

Yllä olevat Auvo Kostiaisen ja Heikki Roiko-Jokelan tekstien katkelmat ovat poimintoja Rami Kurth´n ja Timo Soikkasen vuonna 2006 toimittamasta kirjasta ”Yksilö ja yhteisö, henkilöhistoriallinen keskustelu Suomessa 1930-luvulta 2000-luvulle.” Kirjaan on koottu useitten historiantutkijoitten tekstejä sen otsikon rajaamalta ajalta mutta vain yksi kirjoituksista on syntynyt ennen 1980-lukua. Toimittajien tekemät tekstivalinnat perustuvat kaiketi haluun keskittyä uusimpaan tutkimukseen mutta niitten ajoittuminen kertoo myös henkilöhistorialliseen tutkimukseen kohdistuneen mielenkiinnon kasvusta 1980-luvulta alkaen.6 Kiinnostus tutkimuksessa ikkunoita, on keino, jonka avulla pyrin yksilön ymmärtämiseen. Myönnän kuitenkin että lukija, joka etsii vastauksia sellaisiin yleisiin kysymyksiin kuten ”Mikä oli talvisodan jälkeen upseereiksi koulutettujen kapitulanttien merkitys jatkosodassa” saattaa niitä löytää tutkimukseni riveiltä tai rivien välistä. Teen tämän myönnytyksen kiitollisena FT Pirkko Kanervolle, joka kauniisti monin hyödyllisin kommentein on taivutellut tahtoani yleisen tutkimuksen suuntaan. 4 Kostiainen (1982) 2006, 28. 5 Roiko-Jokela (1997) 2006, 213–214. 6 Esim. Saarikoski (1989) 2006, 142.

jatkui 1990-luvulla ja on laajentunut niin sanotuista julkisuuden henkilöistä ”tavallisiin” ihmisiin, rivikansalaisiin.7 Kirjan kirjoittajien kesken vallitsee suuri yksimielisyys yksilön luonteen kuvaamisen keskeisestä merkityksestä biografioissa. Tämä on minulle tärkeää koska isäni Eero Virolaisen persoonallisuuden tavoittaminen on tutkimukseni pääkysymys, Ari Uino:8 Biografin tehtävänä ei ole vain kuvata henkilön uraa ja ulkonaisia vaiheita. Vastaukset kysymyksiin mitä hän teki, miksi ja miten hän vaikutti ympäristössään, eivät riitä elämäkerran kirjoittajalle. Hänen tehtävänsä on myös kuvata ja analysoida ihmisen persoonallisuutta ja luonnetta, sitä yksilöllisyyttä, joka meissä jokaisessa on. Tämä on elämäkerran perustehtävä.

Paitsi tärkeäksi, mieltävät kirjoittajat tutkittavan sisimmän tavoittaminen myös vaikeaksi. Uinokin luettelee keinoja tutkittavan persoonallisuuden selvittämiseksi mutta päätyy silti koko lailla lohduttamaan johtopäätökseen: Biografin luomaan kuvaan ihmisen persoonallisuudesta vaikuttaa luonnollisesti se, millä tavoin hän tulkitsee lähteitään. Kaksi eri tutkijaa omista lähtökohdistaan ja ihmiskäsityksestään käsin tuskin päätyy samaan lopputulokseen, vaikka heillä on samat lähteet käytettävissään.

Täyteen toivottomuuteen ei Uino tutkijapoloja kuitenkaan jätä, pitkän työtunnelin päässä kajastaa lupaus valosta: Ihmisen monisäikeinen persoonallisuus alkaa saada muotoa vasta, kun riittävästi tunnemme tämän ulkoisia vaiheita, toiminta- ja käyttäytymismuotoja, kannanottoja ja reaktioita tietyissä tilanteissa. Vähä vähältä tutkimusprosessin aikana luonteenpiirteet ikään kuin kuoriutuvat kerros kerrokselta esiin ulkoisen tapahtumisen ja tekemisen alta.

7 8

Esim. Leskelä-Kärki (2001) 2006, 222–223. Uino (1985) 2006, 76–77.

Yksilön ja yhteisön suhde Toinen seikka tutkittavan persoonallisuuden tavoittamisen ohella, josta Yksilö ja yhteisö – kirjan kirjoittajat näyttävät olevan yksimielisiä, on teoksen nimeen nostettu yksilön ja yhteisön suhde, tutkittavan ihmisen ja ympäröivän yhteiskunnan ja aikakauden suhteen erottamattomuus.9 Se, tuleeko tutkijan painottaa enemmän yksilöä vai yhteisöä, kirvoittaa erilaisia mielipiteitä. Vesa Saarikoski on ratkaissut kysymyksen Aarne Sihvo – väitöksessään mielestäni loistavasti ja uskoakseni myös tähän työhön sovellettavissa olevalla tavalla: Vuorovaikutuksen näkökulmasta lähtien selvitän Sihvon elämää siten, että muuntelen tarpeen mukaan valaistun ympäristön laajuutta. Voisi puhua zoomauksesta, jossa ensisijainen kohde (Sihvo) pyritään koko ajan pitämään terävänä ja ympäristön rajaus sellaisena, että se selittää kohteen kulloisenkin ”asennon” ja ”ilmeen”. Ennen kevättä 1918 näkökulma on usein lähikuva tai korkeintaan ryhmäkuva. Sihvon yhteiskunnallisen julkisuuden ja vaikutusvallan kasvaessa siirrytään yhä useammin laajakulman käyttöön. Tämä liukuva rajaus on samalla tutkimusmetodini ydin ja käytännöllinen vastaus elämäkertatutkimuksen ikuisuus-kysymykseen yksilön ja ympäristön suhteesta.

Kirjoittajan vastuu Biografian keskeinen tehtävä on siis kuvata tutkittavan luonnetta ja persoonallisuutta tämän omassa ajassa ja ympäristössä. Mutta mitä on otettava huomioon kun kirjoittaa toisen ihmisen elämästä? Mikä on tutkijan vastuu erityisesti silloin kun kirjoittaa kuolleesta ihmisestä, jolla ei ole mahdollisuutta kommentointiin saati vastineeseen? Kaksi henkilöhistoriaa paljon kirjoittanutta ja tutkinutta tohtoria, Merja-Liisa Hinkkanen ja Maarit Leskelä-Kärki10 ovat paneutuneet myös näihin kysymyksiin, Leskelä-Kärki: Elämäkerturilla, olkoon hän sitten romaanikirjailija tai historiantutkija, on aina valta käsissään… Toisen elämän kertoja rakentaa kohteensa Katso myös edellä alaviite 3. Hinkkanen on kirjoittanut merenkulkuun liittyviä henkilöhistorioita, naiskirjailijoista väitellyt Leskelä-Kärki puolestaan tutkinut erityisesti suomalaisen naisen elämäkertatradi9

valitsemistaan aineksista ja tulkitsee ne haluamallaan ja kykenemällään tavalla. Vallankäyttö kohdistuu paitsi siihen, kuka määritellään ”sopivaksi” elämäkerran kohteeksi, myös siihen, miten hänen elämänsä esitetään ja mitkä lähteet katsotaan kelvollisiksi ja suotuisiksi suhteessa toisiin lähteisiin.11

Entä vastuu? Merja-Liisa Hinkkasen mukaan tutkija on vastuussa tutkittavalle siitä miten on ymmärtänyt tämän elämän ja mitä siitä kirjoittanut. Vastuu korostuu kun kanssakäymisen mahdollisuutta tutkijan ja tutkittavan välillä ei ole, silloin lähteitten tulkinnan ja sanomisen valta jää yksin tutkijalla. Minua hätkähdyttäen Hinkkanen kysyy, edellyttääkö tutkijan vastuu sitä että hänen tulisi tutkia vain ihmisiä jotka kokee itselleen jollain tapaa läheisiksi. Vastauksena hän kertoo tutkittavasta, jonka ajattelu oli paljolti samaa Hinkkasen oman ajattelun kanssa ja kaiketi kokemuksensa nojalla varoittaa olettamasta samankaltaisuuden ulottuvan laajemmalle kuin se todellisuudessa ulottuu. Hinkkanen huomauttaa myös että tutkijan saattaa olla vaikea ymmärtää niitä tutkittavan ominaisuuksia, jotka ovat hänen omalle ajattelulleen vieraita ja varoittaa tiedostamattomista ennakkoasenteista mutta myös kannustaa arvioimaan tutkittavaa kriittisesti.12 On siis tunnettava vastuunsa valitessaan lähteitä, tiedostettava ja hyväksyttävä kykyjensä rajoitukset lähteitä tulkitessaan ja varottava omia ennakkoasenteitaan ja tulkintojaan tutkittavan tuttujen piirteitten laajuudesta. Entä mistä sopii kirjoittaa? Onko jostakin vaiettava? Maarit Leskelä-Kärki: Toisen ihmisen historiaa kirjoittaessa aktualisoituvat monet, etenkin tieteen ja kirjoittamisen etiikkaan liittyvät seikat. … voimme kysyä, kuinka solidaarisia meidän on oltava tutkimuskohteellemme, miten meidän tulisi esimerkiksi suhtautua skandaalinomaisiin tapahtumiin tutkimiemme ihmisten elämässä? Näihin kysymyksiin löytyy vastaus siitä, miten hyvin kykenemme tasapainoilemaan empaattisuuden ja kriittisyyden välillä … Lähtökohtana on oltava eettinen velvoite toistiota. 11 Leskelä-Kärki (2001) 2006, 224 12 Hinkkanen 1997, 124–128.

ta ihmistä, menneisyydessä elänyttä yksilöä kohtaan. Historiantutkijan (kuten myös historiallisten romaanien kirjoittajan) on pyrittävä ymmärtämään ja tekemään oikeutta menneisyyden ihmiselle, jolloin edellä mainittuja kysymyksiä on aina pohdittava erikseen kunkin tutkimuksen kohdalla; yksiselitteisiä vastauksia ei ole.13

Merja-Liisa Hinkkasen mukaan henkilöhistorioissa on usein jätetty käsittelemättä henkilökohtaisia tai arkoja aiheita. Kirjoittaja ei pidä menettelyä suotavana, tutkimukselliselta kannalta aukkojen jättäminen on selvä puute, eikä se palvele tutkittavankaan etua, vaan herättää lukijassa aiheettomia epäluuloja. Kuitenkin Hinkkanen kysyy kuinka syvälle tutkittavan luonteeseen ja psyykeen on oikeutettua tunkeutua.14 Tärkeänä pidän Hinkkasen näkemystä siitä tuleeko tutkittavaa arvioida omilla ja nykyajan vai tutkittavan ja hänen aikansa kriteereillä: Vastaus kysymykseen ei yleisellä tasolla kuitenkaan välttämättä ole joko-tai vaan sekä-että – mutta tutkijan vastuun kannalta vastaus lienee selkeämpi: tutkijan vastuuseen kuuluu, ettei hän unohda ihmisen itseymmärrystä, vaan pyrkii selvittämään, miten tutkittava itse itsensä ja oman elämänsä näki ja koki.15

Yhteenvetona elämäkertatutkijan vastuusta myös Hinkkanen toteaa, ettei selkeitä ja yksioikoisia sääntöjä kirjoittamiselle ole mahdollista antaa vaan ratkaisut on harkittava tapaus kerrallaan. Mielestäni hyvin osuvasti hän tiivistää tutkijan vastuun sanaan pieteetti, jota avaa lauseella tietty tutkimuksellinen kunnioitus tutkittavaa, toista ihmistä kohtaan.16 Tutkijan on siis pyrittävä asettautumaan tutkittavan asemaan, mutta säilytettävä kriittisyys ja samaan aikaan kunnioitus tutkittavaan ja hänen omaan näkemykseensä itsestään, käytettävä harkintaa, muistettava empatia ja pieteetti. Kovia vaatimuksia. Niitten saavuttamiseksi tutkijan on vielä ymmärrettävä itsensä, muistettava omat lähtökohtansa. Merja-Liisa Hinkkasen sanoin: 13 14 15 16

Leskelä-Kärki (2001) 2006, 236–237. Hinkkanen 1997, 130–131. Hinkkanen 1997, 128. Hinkkanen 1997, 131–132.

…kun tutkimuskohteena on toinen ihminen, tutkijan on erityisen tärkeää pohtia ennakolta ja työn mittaan omaa asennettaan, ihmiskuvaansa, tietoteorioitaan, metodejaan ja tutkijan etiikkaansa. Biografinen tutkimus edellyttää, että tutkijan on tultava tietoiseksi omista lähtökohdistaan, jotta hän voisi herkistyä tutkittavan henkilön äänelle.17

Ja kuitenkin, kaiken tämän jälkeen joutuu tutkija tyytymään siihen että parhaimmassakin tapauksessa hän saavuttaa vain yhden mahdollisen monista mahdollista ”totuuksista”. Maarit Leskelä-Kärki muotoilee: … ettemme ikinä voi tavoittaa mennyttä niin kuin menneisyyden ihmiset sen todella kokivat … jokainen teksti ja tarina on aina tulkinta. … jokainen elämäkerturi (kuten yhtä lailla historioitsija) on kontekstiinsa sidottu – hän luo tulkintansa monien mahdollisuuksien joukosta tietyn sukupuolen, rodun, luokan ja iän edustajana, tiettyjen sosiaalisten ja kulttuuristen rakenteiden näkökulmasta. Ideat ja tulkinnat eivät siten ole uniikkeja vaan sosiaalisesti tuotettuja, joskin yksilöllisesti tietystä positiosta ilmaistuja. Elämäkerrat tulisikin nähdä yhtenä mahdollisena versiona siitä, mitä tapahtui ja mitä tapahtunut merkitsi.18

Leskelä-Kärki jatkaa aiheesta, nostaen ainakin varoittavasti, jollei peräti syyttävästi sormeaan tutkijoille, mutta tekee sitten mielestäni oivallisen ehdotuksen tutkimusten läpinäkyvyyden lisäämiseksi: … historiantutkijat ovatkin pyrkineet luomaan selkeitä tulkintoja ja ”totuuksia”, jolloin ihmisen elämään väistämättä kuuluvat ristiriitaisuudet ja monet mahdolliset, mutta toteutumatta jääneet tapahtumat jäävät piiloon. Historiantutkijoiden pitäisi kenties opetella tutkimusprosessinsa esiin kirjoittamista, jolloin nämä avoimiksi ja ratkaisemattomiksi jäävät seikat tulisivat näkyville. Silloin myös historiantutkimukseen kuuluva (eettinen) pyrkimys totuuden etsimiseen näyttäytyisi oikeutetumpana eikä yksioikoisena tarinan esittämisenä.19 17 18 19

Hinkkanen 1997, 125. Leskelä-Kärki (2001) 2006, 235–236. Leskelä-Kärki (2001) 2006, 237–238.

Lähden etsimään isäni elämäntarinaa ja sen kautta vastausta kysymykseeni millainen ihminen hän oli. Lähden pyrkimyksenäni löytää monesta mahdollisesta tarinasta mielestäni todennäköisin. Lähden hiukan peloissani, mutta yrittäen pitää mielessäni kaikki edellä esitetyt vaatimukset ja yrittäen pysyä nöyränä, isääni ihmisenä kunnioittaen, mutta luopumatta tutkijan velvollisuudestani hänen tekemistensä kriittiseen tarkasteluun. Mikä on se aineisto, tutkittavasta ja hänen maailmastaan kertovat lähteet, joista minun tulisi osata valita oikeaan tulokseen johtavat, valitsijan valta ja vastuu mielessä pitäen? Entä avaimet näihin lähteisiin, metodiset työkalut joita niitten tulkitsemisessa voin käyttää?

LÄHTEET JA METODIT TARINOITTEN MIELIKUVAT Tarina historian lähteenä Isäni elämästä kertovaan lähteistöön sisältyy runsaasti tarinaluonteista aineistoa. Mielestäni parhaita osaa siitä ovat pienet kertomukset hänen sukulaistensa haastatteluissa. Isän sisko Helka Huttunen, äitini sisaren pojat Kai ja Knut Koskelainen ja äitini veljen tytär Eila Louramo ovat kertoneet isääni liittyviä muistoja, pieniä sattumuksia. Isäni veli Aatu Virolainen on tallentanut erinomaisia narraatioita20 omissa muisteluksissaan sekä kirjoitettuna että nauhalle puhuttuna,21 myös äitini muisteluksiin sisältyy kertomuksia isän elämästä. Muita tarinallisia lähteitä ovat suvun kirjeet,22 eräät isän omat kirjoitukset kuten kronikat, päiväkirja jatkosodan alkupuolelta ja tekstit hänen toimittamassaan korsulehdessä Panussa. Myös painettuun lähdeaineistoon sisältyy kertomuksellista materiaalia paitsi isäni elinympäristöistä myös hänestä itsestään. Kutakuinkin kaikki nämä kertomukset sijoittuvat tiettyyn aikaan ja paikkaan ja monet niistä avaavat tutkittavan luonnetta erinomaisella tavalla. Voinko käyttää näitä kertomuksia tutkimuksessani, mitä historian ammattilaiset kirjoittavat tarinoista tutkimuksen materiaalina? On hämmästyttävää kuinka myöhään tarinasta on tullut historiatieteessä hyväksyttyä lähdemateriaalia. Henkilöhistoriallisen tutkimuksen 1980-luvulla alkanut nousu ja laajeneminen koskemaan myös tavallisia ihmisiä ei pitkään aikaan näkynyt biografioitten lähdeaineistoissa, historiantutkijat pitäytyivät vanhaan ja koeteltuun. Narratiivisuuden käsite on peräisin latinan kielestä, jonka substantiivi narratio tarkoittaa kertomusta ja verbi narrare kertomista. Heikkinen 2007, 142. Sille ei ole vakiintunutta käännöstä suomen kielessä mutta ainakin yksi hyvä tarjokas: ”tarinallisuus”. 21 Setäni on tallettanut arkistoaan hyvin runsaasti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon. Siellä on myös erittäin paljon hänen vastuksiaan SKS:n kansanperinteen kyselytutkimuksiin. 22 Äitini poltti isän hänelle rintamalta lähettämät kirjeet minun seisoessa vieressä. Olin ehkä noin viidentoista vuoden ikäinen kun tämä polttaminen tapahtui Piikkiön talomme keskuslämmityskattilassa. Luulen sen tapahtuneen äitini äkkinäisen kiukunpuuskan takia vaikka en osaa sanoa mihin kiukku kohdistui. Ehkä en äitini mielestä ollut osoittanut hänen odottamaansa mielenkiintoa kirjeisiin? Oliko kirjeissä ehkä jotain jonka äitini halusi salata ja unohtaa? Onneksi paljon muuta lähteistöä, myös suvun kirjeitä on säilynyt. 20

Tarinat, biografioitten mielestäni välttämätön ja upea aineisto sai hyväksynnän käsittämättömän hitaasti, vasta 1990-luvun lopulla muutos alkaa tulla myös lähdeteoreettisiin teksteihin. Pertti Grönholm näkee alkamassa olevan muutoksen kirjoituksessaan Narratologia ja narratiivisuus historiantutkimuksessa23 vuodelta 1997: Sellaiset historiantutkimuksen alat, kuten arjen historia, mikrohistoria, mentaalihistoria ja psykohistoria ovat yhä enemmän ja avoimemmin lainanneet ja soveltaneet muissa ihmistieteissä kehitettyjä teoreettisia malleja ja tutkimusmenetelmiä. … Esimerkiksi myyttitutkimuksen, narratologian ja retoriikantutkimuksen menetelmien soveltaminen historian tutkimusongelmiin yleistyy todennäköisesti jo lähitulevaisuudessa.24

Grönholm perustelee kirjoituksessaan narratologian käyttöä historiantutkimuksessa ja -kirjoituksessa mielestäni hyvin ja ymmärrettävästi, oikeastaan itsestään selvällä argumentaatiolla mutta kuitenkin oivaltavasti: …ajan ja tapahtumien kokeminen jäsentyy ihmismielessä enemmän tai vähemmän automaattisesti narratiivin muotoon. Narratiivi onkin … yksi ihmismielen fundamenteimmista ominaisuuksista ja inhimillisen todellisuuden peruselementti. …menneisyys on jo sinällään olemassa narratiivisessa muodossa, josta kerronnallisuus nousee myös historiantutkimukseen ja historialliseen esitykseen. Kertominen sinänsä on … inhimillisen tiedon perusfunktio, jonka avulla ihminen ymmärtää itsensä historialliseksi olennoksi.25

Teoksessa: Kuparinen, Eero (toim.): Työkalut riviin. Näkökulmia yleisen historian tutkimusmenetelmiin. Turun yliopiston historian laitos, julkaisuja 43. Turku 1997. 24 Grönholm 1997, 271. 25 Grönholm 1997, 280–281. 23

Mutta sitten kirjoittaja tekee yllättävän johtopäätöksen, hyvin alkanut polku uhkaa jäädä historiatieteen tekemisen sisään: Historiantutkimuksen alueista, joilla narratologista metodiikkaa voisi soveltaa, tulee ensimmäisenä mieleen historiankirjoituksen tutkimus eli historiografia. …esimerkiksi eri tulkintojen ja selitysten vertailussa kerronnallisten konventioiden analyysilla kohdemateriaalia, eli historiantutkijoiden tuottamia tekstejä on mahdollista eritellä ja luokitella laadullisten ominaisuuksien, kuten muodon ja merkityssisällön perusteella.

Arvioin että Grönholm tekstiä tehdessään kyllä jo näki tarinan historiankirjoituksen varsinaisena lähteenä mutta ei uskaltanut vielä sanoa sitä suoraan. Asia oli liian uusi. Siksi Grönholm tyytyy ensin kirjoittelemaan narratologisesta lähestymistavasta mahdollisuutena tutkia historiankirjoittamista ja –kirjoittajia mutta palaa sitten uudelleen narratiiviin ja nyt jo melkein kirjoittaa sen mahdollisuuksista varsinaisena lähteenä. Myönnän voivani kirjoittaa jälkiviisauden antamalla varmuudella, kun sanon varovaisen kirjoittajan käyttämän ”kissa kuumaa puuroa” -kirjoittamisotteen lähentelevän pahimmillaan koomisuutta. Lukija kiemurtelee tuolissaan: Vaikka täydellistä yksimielisyyttä siitä, miten narratiivisuus tarkkaan ottaen ilmenee menneisyyden hahmottamisessa ja esittämisessä ei koskaan saavutettaisikaan, lienee selvää, että kaikki historialliset esitykset rakentuvat tiettyjen kerronnallisten konventioiden (ts. diskursiivisten käytäntöjen) varaan. Ja eivätkä pelkästään historiantutkijoiden tuottamat esitykset, vaan myös tutkijan käyttämä ns. primääri lähdemateriaali voi, tapauksesta riippuen, olla muodoltaan kertomuksellista. Esimerkiksi elämäkertateosten ja muistelmien merkitysrakenteiden ja –prosessien erittelyssä saattavat esim. juonirakenneanalyysi ja juonitypologointi osoittautua hedelmällisiksi. Itse asiassa suuri osa sekä painetusta että audiovisuaalisesta materiaalista, esimerkiksi elämäkerrat, muistelmat, päiväkirjat … noudattavat omaan ilmaisuunsa soveltuvia kerronnallisia konventioita. Myös monet sellaiset lähteet, jotka eivät tarkoituksella tai avoimesti ole rakennettu kertomuksen muotoon, kuten kirjeenvaihto, pöytäkirjat, …

sisältävät kerronnallisia elementtejä, kuten tietynlaisen kerronnallisen logiikan, juonen tai tyylilajin.26

Merkittävää on, että Grönholm viittaa useaan otteeseen (myös lainausteni ulkopuolella) sosiologiaan. Ihmistieteet lähestyivät toisiaan ja sosiologia näytti tietä uuteen. Kymmenen vuotta myöhemmin sosiologit kirjoittivat metodioppaissa narratologiasta jo asioitten oikeilla nimillä, puuro oli jäähtynyt ja kissa pöydällä. Aaltolan ja Vallin vuonna 2007 toimittamassa artikkelikokoelmassa Ikkunoita tutkimusmetodeihin I-II on mukana kaksi tässä katsannossa ansiokasta tekstiä, Hannu L.T. Heikkisen Narratiivinen tutkimus – Todellisuus kertomuksena ja Leena Syrjälän Elämäkerrat ja tarinat tutkimuksessa. Niitten kirjoittajat käsittelevät narratologiaa metodina tavalla, joka on helposti sovellettavissa myös historiatieteessä tapahtuvaan tutkimukseen. Tarina tulee historiankirjoitukseen, nyt myös lähteeksi. Syrjälä käsittelee historiatieteen 1980-luvulla alkanutta muutosta, josta edellä kirjoitin, näkee jo kaikkien ihmistieteitten hyväksyvän ja käyttävän elämäkertoja ja muita tarinoita, uskaltautuu kirjoittamaan että voidaan puhua narratiivisesta tai jopa elämäkerrallisesta käänteestä sosiaalitieteissä27 sekä vähän myöhemmin Elämäkerrallinen käänne tulee näkyviin myös suomalaisessa historian tutkimuksessa. Syrjälä nostaa artikkelissaan tarinan merkitystä myös humanistisia tieteitä yhdistävänä tekijänä ja kannustaa tutkijoita innovatiivisuuteen narratologisten metodien suhteen niin itse tutkimuksen kuin sen tulosten kirjoittamisen osalta: Elämäkerrallisen lähestymistavan nousun tarkastelu eri tieteiden näkökulmasta tuo selkeästi esiin, että tarinoita ei voida tarkastella lopulta muuten kuin monitieteisestä näkökulmasta. Samalla havaitaan, että narratiivisessa tutkimuksessa on kyse nopeasti kehittyvästä ja eri suuntauksiin jakautuvasta alueesta… Viime kädessä kuitenkin jokainen tutkija luo itse oman narratiivisen metodinsa toisten tutkijoitten viitoittaman tien pohjalta. Hän 26 27

Grönholm 1997, 271. Syrjälä 2007, 229, 289.

kehittelee oman tapansa elämänkokonaisuuden kirjon tavoittamiseen siten, että hänen tuottamansa teksti houkuttelee lukijaa ja saa aikaan sijaiskokemuksia, tunteita, että on itse ollut mukana kyseisen ihmisen elämässä…. Tällaisen tutkimuksen uskottavuus ei pohjaudu perusteluihin ja väitelauseisiin, vaan sen kykyyn vakuuttaa lukija ja saada hänet eläytymään tarinaan ja kokemaan sen todentunnun. Tutkimuksen lukemisen jälkeen parhaimmillaan jotain on toisin kuin aikaisemmin sekä lukijan että tutkijan maailmassa.28

Hannu L.T. Heikkinen käsittelee omassa artikkelissaan muun muassa postmodernismin tietoteoreettista näkemystä narratologiasta. Näkemys on sosiologin näkemys, johon kuitenkin myös historiantutkijoitten on mielestäni paitsi mahdollista myös aiheellista tarttua: Varsin usein narratiivisuus liitetään tietoteoreettisiin ja kulttuurisiin näkökulmiin, joita on tapana kutsua konstruktivismiksi tai postmodernismiksi. … Modernistisen tiedonjärjestyksen mukaan tiede on pyrkinyt kontekstista riippumattomaan, ajattomaan ja yleispätevään, universaaliseen tarkastelutapaan. …Postmoderni tiedonkäsitys hylkää perinteisen objektivistisen todellisuuskäsityksen, jonka mukaan on olemassa yksi todellisuus ja sitä koskeva totuus …Objektiivisuuden tilalle postmoderni ajattelutapa tuo tietämisen kontekstuaalisuuden: tietämisen sidokset aikaan, paikkaan ja sosiaaliseen kenttään. Tietäminen on aina jostakin perspektiivistä, jostakin näkökulmasta tietämistä. Moderni ajatus universaalista, yleispätevästä tiedosta hylätään: tietäminen on aina jonkun ihmisen tietoa, joka elää jossain tietyssä sosiaalisessa ja fyysisessä ympäristössä, on jonkun lapsi tai elämänkumppani ja elänyt tietynlaisen elämän. Kaikki, mitä hän voi tietää, juontuu näistä ymmärtämisyhteyksistä. … Postmoderni ajattelutapa on innoittanut myös monia tutkijoita kokeilevaan kirjoittamiseen: kaunokirjallisten, fiktiivisten tekstien ja tiedediskurssin yhdistelyyn.29 28 29

Syrjälä 2007, 238, 240. Heikkinen 2007, 145, 146.

Eläytymismetodi Syrjälän ja Heikkisen kannustamana aion kokeilla tässä tutkimuksessani oman narratologisen metodin luomista ja käyttämistä. Itselleni hymyillen myönnän, että yritys perustuu tietämättömyyden antamaan varmuuteen, on lapsekas ja naiivi mutta oikeastaan juuri siksi haluan kokeilla. Voihan lapsellisuuden ja naiiviuden nähdä myös rohkeutena, voihan? Annan metodini nimeksi eläytyminen, ymmärrän sillä tutkijan yritystä asettautua mielessään tutkittavan asemaan ja tilanteeseen. Pyrkimyksenä on hahmottaa miten tutkittava jonkin tilanteen, tapahtuman tai asian koki. Tutkija yrittää mielikuvituksessaan tavoittaa tutkittavan näkemää, kuulemaa, haistamaa ja sen kautta sitä mitä tämä on tuntenut ja mitä ymmärtänyt. Yritän paitsi asettautua isäni asemaan myös kulkea hänen rinnallaan, saman ikäisenä, samassa kontekstissa elävänä, tuttavana ja ystävänä. Ehkä voin mielessäni keskustella hänen kanssaan niin kuin ystävät keskustelevat, luottamuksellisesti ja asioita perusteellisesti pohtien ja sitten kirjoittaa tuon keskustelun dialogina osaksi tutkimusta? Tässä metodini lähestyy draamaa ja sen keinoja. Yhtenä mielikuvitukseni apukeinona pyrkiessäni isäni asemaan tai hänen vierelleen kulkemaan lainaan sosiologian erästä aineistonkeruumenetelmää jonka senkin nimi on eläytymismenetelmä. Jari Eskola kuvaa menetelmän ydintä näin:30 …pienten esseiden ja lyhyehköjen tarinoiden kirjoittamista tutkijan antamien ohjeiden mukaan. Vastaajille annetaan kehyskertomukseksi kutsuttu orientaatio, jonka antamien mielikuvien mukaan heidän tulee kirjoittaa pieni tarina. Näissä tarinoissa kirjoittaja mielikuvituksensa avulla joko vie kehyskertomuksessa esitetyn tilanteen eteenpäin tai sitten kuvaa, mitä on täytynyt tai voinut tapahtua ennen kehyskertomuksessa esitettyä tilannetta.

Sovellan menetelmää niin, että otan kehyskertomukseksi jonkin tarinoitten tai muitten lähteitten kertoman tapahtuman isäni elämästä ja asettaudun vastaajan asemaan kirjoittamaan mitä oikein tapahtui ja

Eskola 2007, 71.

mitä oli sattunut ennen sitä tai mitä tapahtui sen jälkeen. Tai oikeammin; mitä olisi voinut tapahtua. Samaistuminen, isän asemaan asettautuminen tuntuu hiukan pelottavalta. Entä jos liun liian syvälle isääni ja huumemaailman kielellä jään matkalle tai näyttämötaiteen kielikuvaa käyttäen minulle jää rooli päälle. Vesa Matti Loiri kertoo ilmiöstä ja sen omakohtaisesta kokemisestaan näytelmän Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet nimiroolissa: …tää oli semmonen rooli, että tää vähä meinas jäädä päälle, nää tuntemukset … eee… ei varmasti sillai enää kävis … se on asia, jota pitää välttää mutta miten saattaa käydä. Joku semmonen syvältä kouraseva rooli jää vähän niinku päälle, et se anarkia, joka tällä Kauppalalla synty ja se … niitten tilanteitten kautta … se jää helposti soimaan … saattaa läheiset joutua vähän kärsimään … mut et se oli rooli, joka oli mulle erittäin tärkeä. 31

Loirin kertoma tukee pelkoani eläytymisen riskeistä mutta samalla valaa myös uskoa metodini toimivuuteen. Tutkittavan asemaan asettautuminen, häneen samaistuminen on varmaan vaikeaa mutta onnistuessaan tärkeä ja hyvä keino tavoittaa hänen ajattelunsa ja tuntemuksensa, isäni persoona. Aion yrittää. Eläytymismetodin antamien tulosten lisäksi uskon saavani tarinoista myös suoraan tietoa isästäni ja hänen persoonastaan. Narraatiot, erityisesti suullisessa muodossa säilyneet, vaativat kyllä kriittistä tarkastelua sisältönsä suhteen, niitten kertomat tapahtumat ovat saattaneet muokkautua alkuperäisestä paljonkin, mutta lähtökohtaisesti uskon niitten silti säilyttäneen kertomansa tapahtuman ytimen, sen luonteen ja siten myös tiedon jyväsiä isäni persoonasta.

Mansikkapaikka – ohjelma TV 2, 17.9.2009.

KUVIEN TUHANNET SANAT Valokuva lähteenä

Kuva 1. Salomon Noron perhe. Eero Virolaisen äiti Matilda seisoo kuvassa isänsä ja äitinsä välissä. Kuvan lähde: Matilda Virolaisen albumi. Alkuperäiskuvan pahvikehykseen on painettu teksti: Lappeenrannan Valokuvaamo.

Tarinoitten ohella toinen etukäteen mielenkiintoinen tutkimukseni aineisto ovat valokuvat. Miten voin käyttää niitä työssäni? Jouni Keskinen esittelee kuvalle neljä eri käyttötapaa historiantutkimuksessa.32 Illustraatio on hänen mukaansa tekstisisällöltään valmiin tutkimuksen kuvittamista. Kuvitus ei tuo tutkimukseen uutta tietosisältöä, niin kuin ei merkittävässä määrässä kuvan toinenkaan käyttötapa, jota Keskinen nimittää informatiiviseksi, tekstissä voidaan kyllä viitata kuviin, mutta tekstin sisältö ei kärsi vaikka kuvat jätettäisiin pois. Kolmatta kuvan käytön tapaa Keskinen kutsuu analyyttiseksi, siinä kuva on tutkimuksen tasavertainen lähde muitten lähteitten kanssa. Neljännessä kuvaa käytetään tulkinnallisesti, se kuuluu työn keskeisiin lähteisiin ja toimii tutkimuksen argumentaation perustana. Toisin kuin kuvitukseen käy32

Keskinen 2009.

tettyjen kuvien, on kahteen viimemainittuun ryhmään kuuluvien oltava tutkijan käytössä tietysti jo työn aikana muitten lähteitten tavoin. Miten valokuva eroaa muista lähteistä? Ja toisaalta, mitä samankaltaisuuksia sen käyttöön liittyy esimerkiksi tekstilähteisiin verrattuna? Narraatioitten tavoin kuva on ollut ja on yhä vielä vähän käytetty historian lähde. Jaakko Lehtovirta toteaa, etteivät historian metodioppaat juurikaan kiinnitä huomiota kuvaan, vaan kuva on niissäkin jäänyt lapsipuolen asemaan.33 Miksi se on syrjässä yhä vielä tutkijoitten työssä? Minna Vuorio-Lehti kirjoittaa elokuvasta historian lähteenä, mutta uskon hänen arvioittensa pätevän paljolti myös valokuvaan. Vuorio-Lehtin mukaan34 elokuvaa vierastetaan lähdekäytössä, koska se monitasoisena on tekstiä vaikeampi tulkittava, tutkijat ovat tottuneempia analysoimaan lukemaansa kuin näkemäänsä. Lehtovirta sanoo saman asian näin:35 Suhtautumista kuvalliseen materiaaliin eivät lopuksi voi olla säätelemättä myös tutkijan omat, yleensä tiedostamattomat todellisuuden hahmotustavat. Toiset yksinkertaisesti ovat alttiimpia visuaaliselle ilmaisulle, toisilta se jää näkemättä. … tällainen hahmotusero lienee omiaan ohjailemaan myös kysymyksenasettelua ja siten siihen liittyvää lähdepohjaa joko kuvalliset lähteet mahdollistavaksi tai poissulkevaksi.

Kuva on lähteenä vieras ja vaikea käyttää vaikkapa tekstiin verrattuna, kuvaan ei ole totuttu. Kuva lähteenä assosioi helposti mieleen myös manipuloinnin mahdollisuuden, voiko kuvaan luottaa? Jaakko Lehtovirta kirjoittaa joittenkin tutkijoitten painottavan liikaakin kuvan epäluotettavuutta, epäilevän sen välittämää käsitystä menneisyydestä valheellisen staattiseksi tai liioitellun ruusuiseksi. Nämä tutkijat muistavat Lehtovirran mukaan aina nostaa esiin myös valokuvan manipulointimahdollisuuden mutta unohtavat saman koskevan myös tekstilähteitä. Lehtovirta kirjoittaa myös kuvan sormeilemisen kertovan jostakin, ole-

33 34 35

Lehtovirta 1997, 178. Vuorio-Lehti 2009. Lehtovirta 1997, 179–180.

van lähde ja nostaa esimerkiksi entiset itä-blokin poliitikkojen ryhmäkuvat, joista henkilöitä hävisi poliittisten suhdannevaihtelujen myötä.36 Tavallisten ihmisten perhekuvia katsottaessa on tärkeää muistaa niihin liittyvät, monesti vuosikymmenien mittaan muotoutuneet käytänteet, valokuva on erityisen altis konventioille. Pirkko Siitarin mukaan37 perhealbumeitten aihevalinnat: häät, kastetilaisuudet, ripillepääsyt, hautajaiset, yhteiset kesälomat ja matkat, ovat niin yhteneviä että niistä on tullut osa kollektiivista menneisyyttä. Perhealbumeitten kuvat esittävät aina onnellisia ihmisiä, kuvissa tehdään hyvin harvoin työtä tai riidellään, itketään tai surraan hautajaiskuvia lukuun ottamatta. Siitarin mukaan kuvaamme sopivaksi katsottua ja kuvaamisen arvoisena pidettyä. Kuvattavat pakottautuvat yleisesti hyväksyttyihin sukupuolen, luokan ja ulkonäön koodeihin, pyrkivät olemaan kuvassa esimerkillisesti ja sovinnaisesti, odotuksien mukaisesti, niin kuin kuvassa ”kuuluu olla”. Jaakko Lehtovirta puolestaan toteaa myös uusien kuvien olevan konventioiden sääntelemiä. Rippikuvat ja ylioppilaskuvat ovat ilmeitä ja asentoja myöten standardiin sidottuja ja niitten retusoimista pidetään hyväksyttynä. Isäni säilyneissä valokuvissa on paljon studiokuvia sotilaista, siksi minusta on erityisen kiinnostavaa Lehtovirran niistä kirjoittama:38 Vielä vuosisadan vaihteen valokuvastudioissa oli tapana pitää isoakin valikoimaa sopivia asusteita ja lavasteita. Niinpä sotilaspuvuista tietoa janoava voi olla ihmeissään, kun tavallinen sotamies kantaa upseerin miekkaa ja päähinettä, eri rykmenttien vaatekappaleet näyttävät sekaantuneen, ja niin edelleen. Tällaista on kohtuutonta nimittää väärentämiseksi, vaan kyse on enemmän kuvaan suhtautumisesta: valokuvaa ei aina tarkoitettukaan dokumentiksi, sen kummemmin kuin maalattua tai piirrettyä kuvaakaan. Näiden kuvien lähdearvo onkin viime kädessä kiinni ongelmanasettelusta: esimerkiksi puhtaan tapahtumahistorian dokumentointiin niistä tuskin on.

Lehtovirta 1997, 179. Siitari 2002. Lehtovirta 1997, 180. Kirjoitus on tehty 1900 luvulla ja viittaa siten 1800–1900-lukujen vaihteeseen. 36 37

Valokuvaa lähteenä käytettäessä kontekstin merkitys korostuu. Pirkko Siitari muotoilee asian taitavasti niin, että sen itsestäänselvyys nousee esiin: …on muistettava, etteivät kuvat koskaan synny tyhjiössä, vaan tietyssä ajassa ja paikassa, historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa.39 Hannu Salmi lähestyy (elo)kuvan sidonnaisuutta kontekstiinsa selkeästi tieteellisemmällä otteella, perustellummin ja samalla täsmällisemmin: Jos tutkimme esimerkiksi 1800-luvulla vaikuttaneiden saksalaisten populaarifilosofien mietelmiä, emme voi tyytyä vain lukemaan kirjoittajien ajatuksia, sillä tekstin tulkinta ei ole ylihistoriallinen tapahtuma. On pyrittävä selvittämään, miten tekstejä on tulkittu syntyaikanaan, millaisen keskustelun osa ne ovat. Sama pätee elokuvaan. Elokuvan katsominen ei ole ylihistoriallinen ilmiö: tutkijan katse ei lue elokuvaa ”siten kuin on tarkoitettu”. Tutkija on oman historiallisen kontekstinsa ehdollistama.40

Jouni Keskinen katsoo kuvaa teoreettisemmin.41 Hänen mukaansa kuva menettää merkityksensä, kun se kuvan ottohetkellä irrotetaan ajallisesta ja historiallisesta jatkumosta. Kuva saa merkityksen vasta, kun se liitetään uudelleen takaisin osaksi historian kulkua. Tutkijaa ei kiinnosta ajallisesta jatkumosta irrotettu asiantila, jonka valokuva esittää. Tutkijan kannalta on kiinnostavaa se, miten hän voi manipuloida aikaa kuvaa katsoessaan. Kun valokuvaa katsotaan, saa se katsojalta historian. Näin kuva liitetään takaisin historialliseen jatkumoon ja se saa merkityksen. Keskinen myös analysoi kuvan yhtäläisyyttä ja eroja tekstuaalisiin lähteisiin seuraavasti: Kun hyväksytään hermeneuttispohjainen käsitys siitä, että kuva saa merkityksensä vasta kontekstinsa kautta, ei kuvan tulkinta merkittävästi eroa minkä tahansa tekstidokumentin (tai ”kulttuurisen tuotteen”) tulkinnasta. Kuvan merkitys syntyy toisaalta tilanteesta, jossa kuva on 39 40 41

Siitari 2002. Salmi 1997, 194. Keskinen 2009.

syntynyt ja toisaalta katsojan (tutkijan) tulkinnasta, jonka hän tekee omasta ajastaan käsin, ja jota määrittää hänen oma ymmärryksensä. Toisin kuin tekstuaalisissa lähteissä, valokuvan tapauksessa ei voida sanoa, että konteksti toimisi vain kuvan tekijän eli valokuvaajan välityksellä. Valokuvalla on kyky säilyttää myös jotain mitä silmä ei kuvan syntyhetkellä havaitse, tai mitä kuvaaja ei ole siihen tarkoittanut. Siinä mielessä valokuva ei ole tekstin tavoin vain tekijän tulkinta kohteestaan, tai muiden kuvien tapaan kohteensa jäljitelmä, vaan se on kohteensa jälki, ”menneisyyden sitaatti”.

Keskinen havainnollistaa kontekstin merkitystä valokuvalla, joka on otettu vuoden 1918 sodan aikana Tampereella. Kuva voisi olla melkein mistä tahansa eurooppalaisesta kaupungista ensimmäisen tai toisen maailmansodan aikana, kuvan vaikutus suomalaiseen katsojaan syntyy vasta kun kuvateksti sitoo sen paikallisesti tuttuun kontekstiin. Ajan kontekstuaalisuudesta Keskinen kirjoittaa mielestäni ansiokkaan havainnollisesti: Vuoden 1918 tapahtumista voidaan lukea kirjoista, mutta yksilön kokemuksen tasolla sisällissodan tapahtumat jäävät nykyihmiselle vieraiksi. Vieraan kulttuurin Toiseus ei siis riipu pelkästään siitä, että Toinen sijaitsee jossain muualla. Vaikka kuvan tapahtumapaikka on tuttu, sen tapahtumat tapahtuvat ajallisesti vieraassa kulttuurissa. Historia ilmenee Toisen kuvana, jota on vaikea ymmärtää.

Kuvaan pätevät samat lähdekritiikin perusasiat kuin kaikkeen historiantutkimuksen lähteistöön. Hannu Salmen mukaan ulkoinen lähdekritiikki tarkastelee lähteen funktionaalista kenttää syntyaikansa yhteisössä ja sisäinen lähdekritiikki keskittyy arvioimaan lähteen tietojen todellisuuspohjaa. Jotta sisäistä lähdekritiikkiä voitaisiin harrastaa, on ulkoinen puoli, lähteen funktionaalinen kenttä, tunnettava.42 Mitä tämä kuvan kohdalla voisi tarkoittaa? Mikä valokuvan funktio on ollut tutkimanani aikana, vuodesta 1905 vuoteen 1944 yleensä ja mikä eri lähdekuvieni funktio tai funktiot erityisesti? Kuvan tehtävä varmaan vaihtelee 42

Salmi 1997, 197.

tapauskohtaisesti, yritän pohtia asiaa jäljempänä, kuvia lähteinä käyttäessäni. Jaakko Lehtovirran mukaan43 kuvat ovat omimmillaan yhtenä lähderyhmänä muiden lähteitten joukossa, niitä täydentämässä. Kuvien käytön lähteenä tekee hänen mukaansa haasteelliseksi tarve tuntea ja ymmärtää kuvan konteksti ja konventiot, kuva ei ole mikään maaginen viisasten kivi, oikotie onneen tai ”ylilähde”. Samat lähdekritiikin vaatimukset, joita on totuttu soveltamaan teksteihin, koskevat myös kuvamuotoisia lähteitä. Jouni Keskisen mukaan kuvalla on kyky toimia muistin manipuloijana, ajatusten herättäjänä eli keksinnän välineenä, jonkinlaisena johtolankana. Kuva toimii tältä osin siis samaan tapaan kuin tarina, lähteistön laji jota käsittelin edellä. Kaipa myös kuva voi toimia eläytymismetodini kehyskertomuksena siinä missä tarinakin? Varmaan samasta isäni elämän tapahtumasta kertova tarina ja sitä esittävä valokuva yhdessä olisivat enemmän kuin osiensa summa eläytymismetodini kehyskertomuksena? Kehyskertomusten kolmantena syntyelementtinä voin ehkä käyttää myös isältä jääneitä ja vuosikymmenten läpi säilyneitä harvoja esineitä? Mitä kaikesta edellä valokuvasta sanotusta on metodisesti omaksuttavissa? Miten voin kaiken sen avulla lukea lähteenä tähän liittämiäni Matilda Noron ja Mikko Virolaisen ja Matildan lapsuuden perheen valokuvia? Kuvat ovat peräisin isoäitini kokoamasta albumista, johon hän on kirjoittanut albumin kuvissa olevien henkilöitten nimiä ja tehnyt muita selittäviä merkintöjä. Pieni x-merkki Noron perhekuvassa keskellä seisovan tytön hameessa kertoo juuri hänen olevan Matilda, tyttö josta sitten tuli isäni äiti. Matilda oli syntynyt Muolaassa 2.1.1881 ja näyttäisi olevan kuvassa suunnilleen kymmenvuotias, kuva ajoittuu siis 1880 ja -90 lukujen taitteeseen.44 Valokuva vaikuttaa olevan ulkona, talon tai jonkin ulkorakennuksen seinustalla, ei niinkään studion kulissia vasten otettu. Onko Lappeenrannan valokuvaamon nimissä toiminut kuvaaja tehnyt pitkän kuvausmatkan, aina Karjalan kannakselle Lehtovirta 1997, 186. Helka Huttunen kertoo haastattelussaan ilmeisesti juuri tästä kuvasta, hänen mukaansa Matilda on kuvassa 9-vuotias: Tyttäret ylärivissä vasemmalta: Iida, Sofi, Katri ja Anu, alarivissä oikealla on Hilja. Helka Huttusen haastattelu 1999, n9. Kirkonkirjoissa nimet ovat muodossa Ida, Sofia, Katrina, Anna ja Hilja. Sisarten veljen nimi on niissä kirjoitettu Wiljami. KATIHA-verkkoversio. 43

saakka? Jos kuva olisi otettu Lappeenrannassa, olisi ollut luonnollista ottaa se studiossa, ehkä kuva on otettu Matildan kodin pihapiirissä? Perheen kuvaa sitovat tiukat konventiot: kuvattavat ovat asettautuneet tavan vaatimaan kahden suoran rivin järjestykseen, vanhemmat istuvat ja lapset seisovat. Kaikki ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, katsovat totisina tiukasti suoraan kameraan ja jännittävät juhlallista tilannetta. Perheen kanttori-isällä on kellovitjat hyvin näkyvästi esillä ja kädessä kirja tai ehkä nuottivihko luomassa ja painottamassa hänen patriarkaalisuuttaan. Yksi valokuvan tehtävä, josta Salmi edellä kirjoitti, on tämän kuvan osalta selvästikin vahvistaa isän statusta perheen päänä. Lapsikatraan ainoa poika, lapsista nuorin ja varmaan hyvin toivottu Viljam on sijoitettu keskeiselle paikalle kuvassa. Seisooko Viljam vai onko hänelle haettu jakkara paitsi täydellisen kuvakomposition myös pojan aseman korostamiseksi? Entä kuva konteksti, mitä oma tutkijan ymmärrykseni voi edellä sanotun lisäksi tavoittaa kuvan kertomana ajasta, paikasta ja kulttuurista? Huomio kiintyy naisten yhtenäiseen pukeutumiseen ja kampaukseen. Näyttää olevan myös niin, että lapsille sallittiin vaaleammat asut kuin aikuisille. Anna-äidin takana seisova tyttö saattaa olla takarivin sisaruksista nuorin, on siirtymässä aikuisuuteen ja siksi pukeutunut siirtymäväreihin, lapsen vaaleaan ja aikuisen tummaan. Tulkitsen äidin ja tytärten tiukkojen kampausten ja korostuneen kurinalaisten pukujen kertovan paitsi kuvausajan muodista myös perheessä vallinneesta järjestyksen arvostuksesta. Samaa tietysti viestii kuvan kompositiokin joka kuitenkin on luultavasti enemmän kuvaajan kuin kuvattavien luoma. Isoäitini näyttää tämän kuvan perusteella olleen lähtöisin järjestyksen ja kunnioittamisen oloista, sen on täytynyt näkyä ja vaikuttaa myös hänen ja Mikko Virolaisen tulevassa perheessä, sen lapsissa ja edelleen heidän lapsissaan, minussakin. Pukeutumisen ja kampausten kanssa ristiriitainen viesti on luettavissa kuvan keskellä olevasta ikkunasta. Sen lasiruudut näyttävät kitatun varsin huolimattomasti, kurinalaisuudesta ei ole tietoakaan. Kuinka Salomon on sallinut tällaisen? Eikö hän piitannut tuollaisista asioista vaikka perheen pukeutumisen suhteen oli tarkka mies? Tai sitten kuva ei olekaan Salomonin kotipihalta, ehkä kuvaaja on pystyttänyt kameransa jonkin muun talon pihapiiriin ja kutsunut naapureita kuvattaviksi.

Mielenkiintoinen yksityiskohta Norojen perhekuvassa on, ettei perheen äidin Anna Noron vasemmassa kädessä näy vihkisormusta, albumin myöhemmissä studiokuvissa se kyllä on. Olisiko tämä yksityiskohta esimerkki Jouni Keskisen esiin nostamasta ilmiöstä, pieni menneisyyden sitaatti, joka on jäänyt vahingossa kuvaan kertomaan jotakin jota ei ole siihen varsinaisesti tarkoitettu? Onko liikaa päätellä, että Anna ei pitänyt sormusta arkioloissa ja oli unohtanut panna sen sormeensa kuvaukseen pukeutuessaan? Sama konventioihin kiinnittyminen, joka on voimakkaasti mukana Norojen perhekuvassa, näkyy myös Matildan ja Mikon kuvassa. Tämä otos on ainoa tiedossani oleva valokuva isoisästäni. Isäni äidistä on paljonkin kuvia, mutta Mikko ei niissä esiinny. Kuva on luultavasti kihlakuva,45 jota Matilda ja Mikko ovat lähteneet kotipitäjästään Muolaasta otattamaan aina Viipurissa asti, lähempänä ei kaiketi ollut studioita. Kumpikin kuvattava on pukeutunut juhlapukuun, mutta hymy ei mahdu sallittuun koodiin. Katseet eivät nyt suuntaudu kameraan mutta eivät myöskään toiseen kuvattavaan, tulevaan puolisoon. Kertooko tämä ohikatsominen jotain puolisoitten keskinäisestä suhteesta vai onko kyseessä pelkästään aikakauden tapa ja sen ohjaama kuvaajan ja kuvattavien tahto? Nykyisiin hääkuviin kuuluva ilo ja irrottelu, erikoiset asennot ja kuvauspaikat ovat kaukana, kokonaan toisen ajan ja paikan kontekstissa ja kulttuurissa. Matildan albumissa on vain kolme valokuvaa, joissa isäni on mukana mutta muuten Eero Virolaisesta on säilynyt paljon kuvia. Monet niistä ovat perheen studiokuvia, mutta myös hänen sotilaan ammattiinsa ja harrastuksiin liittyviä kuvia on runsaasti, puhtaasti yksityisiä amatöörikuvia vähemmän. Tutkimukseni lähteistä mielenkiintoisimpia on Kuvakertomus Kannaksen retkestä v. 1941 –, isäni paksuun mustakantiseen vihkoon kirjoittama päiväkirja. Hieman A5-kokoa suuremmassa vihossa on 79 mustavalkoista valokuvaa ja niitten kuvatekstit, myös kuvien takaPirkko Raitasalon mukaan kihlaus oli hyvin merkittävä tapahtuma Muolaassa 1900-luvun alussa. Pari lähti yleensä kihlamarkkinoille Viipuriin, josta ostettiin sormukset. Sulhanen osti myös kaulaketjukellon ja usein hopeakoruja morsiamelle ja valokuvaamossa käytiin otattamassa tärkeänä pidetty kihlajaiskuva viestiksi tuleville sukupolville. Raitasalo 2004, 125–126. Kihlakuvan painoarvo näyttää säilyneen pitkään. Tiedossani ei ole 14.9.1930 vihittyjen äitini ja isäni erityistä studiossa otettua tai muutakaan pelkästään hääparia esittävää vihkikuvaa vaikka häätilaisuudesta on säilynyt koko vierasjoukkoa esittävä ryhmäkuva ja vanhemmistani samoin kuin isän lähisuvusta myös paljon studiokuvia. Yksi studiokuva, jossa vanhempani ovat kahdestaan, on luultavasti kihlakuva. 45

na on merkintöjä. Vihon ensimmäinen päiväys on 19.6.1941 ja merkinnät päättyvän jo saman vuoden lopulla, päiväkirja on jostakin syystä jäänyt kesken. Se näyttää myös aloitetun jälkikäteen, ensimmäisessä kuvassa Eero on luutnantin arvomerkeissä, vaikka hän sai ne vasta 10.11.1941.46 Koen tämän kuvalähteen hyvin intiimiksi, siitä voisi olla luettavissa isäni suhtautumista esimerkiksi viholliseen ja sotaan, mutta on muistettava Hannu Salmen kehottamana kysyä lähteen funktiota. Ketä tai keitä ajatellen kuvat on valittu ja niitten tekstit kirjoitettu? Onko niissä sittenkään Eero Virolaisen sisintä? ARKISTOT JA PAINETUT LÄHTEET Keskeisimmät arkistot Eero Virolaisen elämänhistorian kannalta keskeisin julkisten asiakirjojen lähde on vuonna 2008 osaksi Kansallisarkistoa liitetty Sota-arkisto. Sieltä voi odottaa löytyvän tietoja isästäni sekä varusmies- että kapitulanttiaikana Viipurissa, edelleen talvi- ja jatkosodassa sekä välirauhan aikana Niinisalossa. Arkistossa säilytetään paitsi Puolustusvoimien myös Suojeluskuntien asiakirjoja. Niistä toivon löytyvän tietoja isäni työurasta Jämsässä samoin kuin vastauksen kysymykseen kuuluiko hän ennen varusmieskauttaan myös Perkjärven tai Muolaan suojeluskuntaan. Sakkolan suojeluskuntaan hän on sotilaskantakortin mukaan kuulunut vuosina 1922–1925. Sota-arkiston käyttöä helpottaa sen viime vuosina nopeasti kehittyneet verkkotietokannat, joitten avulla tutkija voi jo ennen Helsingissä käyntiään nähdä parhaimmillaan hyvinkin tarkkaan mitä asiakirjoja kyseessä olevasta suojeluskunta- tai sotilasyksiköstä arkistossa on. Toinen tärkeä arkisto tutkimukseni kannalta on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto (SKS KRA), joka sekin on Helsingissä ja jonne isäni veli Aatu Virolainen on tallettanut muisteluksiaan sekä kirjoitettuina että ääninauhoina. Näitten muistelusten tärkeintä ainesta työni näkökulmasta ovat kuvaukset isäs-

Jyväskylän sotilaspiirin antama ansioluettelo 4022. Eero Virolaisen kantakortit. KA.

täni, hänen isästään Vilppi Virolaisesta, Perkjärven kylästä ja perheen kodista siellä. Forssan seutu oli toisen maailmansodan jälkeen entisten muolaalaisten sijoitusaluetta ja varmaan siksi juuri Forssan museoon on sijoitettu Muolaan kirkosta pelastunutta esineistöä. Muolaalaisten Seura ry ja monet yksityishenkilöt ovat lahjoittaneet museoon myös muuta esineistöä ja esineistön lisäksi valokuvia, joista on koottu museon Muolaan kuvakokoelma (FmMvk). Kokoelman valokuvat on kiinnitetty pahvikorteille, varustettu selittävin tekstein ja järjestetty kylittäin arkistolaatikkoon. Isäni syntymäkylästä, Perkjärven kylästä on satoja valokuvia. Eräs työssäni tärkeä ja minulle aiemmin tuntematon kuva, joka löytyi kokoelmasta, esittää rivissä seisovia urheiluasuisia nuorukaisia joista yksi on isäni. Muolaan kunnan ja seurakunnan säilyneet asiakirjat ja kirkonkirjat eivät kuitenkaan ole Forssan museossa vaan muitten luovutetun alueen asiakirjojen tavoin Mikkelin maakunta-arkistossa. Yli sata vuotta vanhat kirkonkirjat ovat luettavissa myös verkossa, Karjala tietokantasäätiön sivuilla KATIHA-verkkoversiona. Tutkimukseni keskeistä yksityistä arkistoaineistoa ovat isäni ja äitini säilyneet kirjeet, valokuvat, kirjoitetut puheet ja muistelukset samoin kuin isäni todistukset ja hänen toimittamansa korsulehti ja kirjoittamansa kronikat. Omassa arkistossani on setäni Aatu Virolaisen nauhalle sanelemia muisteluita ja sukulaisten kirjeitä. Etukäteen ajatellen tuntuu mahdolliselta että niin Jämsän kotiseutuarkistosta kuin Leningradin oblastinarkistosta Viipurissa saattaisi myös löytyä tutkimuksessani käyttökelpoista aineistoa. Lähdekirjallisuus ja –lehdet Sanomalehdistä työni kannalta keskeisiä ovat Viipurissa tutkittavana aikana ilmestynyt Karjala, jota luettiin myös Muolaassa ja Jämsän lehti, jossa oli varsin runsaasti ilmoituksia ja artikkeleja paikallisten suojeluskuntien toiminnasta 1940-luvun alussa, kun isäni oli Jämsän suojeluskunnan aluepäällikkönä. Hyvä lähde Eero Virolaisen työstä Kenttätykistörykmentti 2:ssa ennen talvisotaa on Viipurin kanta-aliupseeriyhdistyksen jäsenlehti Viipurin pamaus. Karjalasta on kirjoitettu paljon niin tutkimuskirjallisuutta kuin muistelmiakin. Eero Virolaisen lapsuuden ja nuoruuden kotiseutua

Muolaata ja sen historiaa kuvataan eri näkökulmista Jaakko Sarkasen ja Kaino Revon vuonna 1952 toimittamassa kokoomateoksessa Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944 ja Ville Zilliacuksen toimittamassa Muolaan muotokuva - Totta ja tarinoita Keski-Kannakselta vuodelta 1988. Isäni syntymäkylästä kerrotaan Maija Heino-Vesihiiden vuonna 1988 toimittamassa kirjassa Perkjärvi - Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin, jonka yhtenä kirjoittajana on setäni Aatu Virolainen. Varsin mielenkiintoiseksi lähteeksi osoittautui myös Pirkko Raitasalon tutkimus vuodelta 2004 Katsel ain minnuu - Kirkonpenkiltä tanssilattialle, nuorison tutustuminen ja seurustelu Muolaassa Karjalan kannaksella 1910-luvulta vuoteen 1939. Samaan tapaan monipuolisesti kuin edellä mainituissa kirjoissa Muolaata, kuvataan Viipuria, isäni miehuuden kaupunkia, usealta näkökannalta kirjassa Viipurin kaupungin historia V osa Vuodet 1917–1944. Kirja on painettu vuonna 1978. Isäni työtä tykistön kanta-aliupseerina avaavat Kauko Tiilin Kenttätykistörykmentti 2:sta Karjalan tykistörykmenttiin vuodelta 1961, Jyri Paulaharjun vuonna 2001 julkaisema Tykistömme kehto, Perkjärvi - Kaukjärven ampumaleiri 1918-1939 ja Mikko Soikkelin vuonna 2008 toimittama Karjalan tykistöä 90 vuotta. Kantaaliupseerien asemaa vasta itsenäistyneessä Suomessa on tutkinut Juhani Kaarle Turun yliopistoon tekemässään pro gradussa Turun varuskunta 1918 – 1925. –Uuden sotaväen sopeutuminen osaksi kaupunkiyhteisöä kansalaissodan jälkeen.Eero Virolaisen lyhyeksi jäänyttä aikaa Jämsässä ja sen suojeluskunnassa taustoittavat Antero Vanhasen vuonna 1997 toimittama Sotamuistot elävät Jämsän seudulla ja Seppo Kuusiston Jämsän historia, ensimmäinen nide 1926–1952 vuodelta 1989. Kumpikin näistä kirjoista vaikenee täysin Jämsässä vuoden 1918 aikana koetusta laajuudessaan käsittämättömästä terrorista, jota Jukka Rislakki käsittelee perusteellisesti vuonna 1995 ilmestyneessä kirjassaan Kauhun aika – Neljä väkivallan kuukautta keskisuomalaisessa jokilaaksossa. N.V. Hersalo ja Hannes Raikkala ovat vuosina 1955–1964 kirjoittaneet Suojeluskuntain historia 1–3 teossarjan jota täydentävät Ali Pylkkäsen Suojeluskuntalaiset – keitä he olivat? vuodelta 2001, Kari Selén´n Sarkatakkien maa vuodelta 2004 sekä Selén´n ja Pylkkäsen yhdessä tekemä Sarkatakkien armeija niin ikään vuodelta 2004.

Lähteistä, varsinkin kirjoista, on runsauden pula. Osaanko valita juuri ne oikeat, tärkeät ja merkittävät teokset? Lähden yritykseen, aloitan matkan isäni Eero Virolaisen elämään hänen syntymäkylästään Karjalan Kannaksen laajimmassa pitäjässä.

Kuva 2. Matilda Noro ja Mikko Virolainen vihittiin 25.5.1902, kuva on Matilda Virolaisen albumista ja luultavasti pariskunnan kihlakuva. Alkuperäinen kuva on viipurilaisen Thorvald Nyblinin valokuvaamon pahvikehyksessä.

MUOLAA JA PERKJÄRVEN KYLÄ KANNAKSEN SUURPITÄJÄN LAHJOITUSMAAT Muolaan varhaishistoria

Muolaan nimeen liittyy mielessäni joukko tuttuja ja puolituttuja nimiä ja käsitteitä. Ne ikään kuin leijuvat suhteessa toisiinsa; Äyräpää, Pyhän Ristin pitäjä, Vanha Suomi, lahjoitusmaat, Pietarin tie, äyrämöiset, savakot, Kuva 3. Pyhän Ristin kirkkoon ja sen nimeen liittyivät kivet, roomalaiskatoliset, kreikkalaisjoista toinen katosi vuonna 1918 mutta toinen säilyi aina katoliset, evankelisluterilaiset, jälkimmäiseen maailmansotaan saakka. Ville Zilliacus pohtii kirjassa Muolaan muotokuva vuodelta 1998 eri suurperheet, kihut, potintekijät, vaihtoehtoja kivien selitykseksi; pakanuuden tai kristillisiä laukkuryssät, kuharkat, venäläiuskon kulttiesineitä, rajamerkkejä, väärennöksiä? nen huvila-asutus, Perkjärven Kuva kirjasta Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944. tykistöleiri. Voisiko tätä nimien ja käsitteitten joukkoa saada johonkin järjestykseen suhteessa toisiinsa ja aikaan? Kaikkia niitä jo yhdistää tutkimuksessani tärkeä alue, Karjalan kannaksen keskiosa. Muolaanjärven alueelle muodostui vakiintunut kyläasutus erä- ja kaskitalouden aikana. Sen muodostanut alkuperäisväestö, äyrämöiset, oli idän kirkon vaikutuspiirissä eläviä karjalaisia. Jo paljon ennen Novgorodin ja Ruotsin välisen rajan hahmottumista toimi Äyräpäänjärven maisemassa idän kirkon kreikkalaiskatolinen seurakunta, johon kuului jäseniä laajalta alueelta. Vuonna 1323 Pähkinäsaaressa tehdyssä rauhassa jäi Äyräpäänjärven seutu Ruotsin puolelle ja sen myötä lännen roomalaiskatolisen kirkon valtapiiriin. Tämä uusi kirkollinen valta perusti ensimmäisenä seurakuntanaan alueella Oman Äyräpään seurakunnan, se mainitaan kirjallisissa lähteissä jo vuonna 1348. Äyräpään kirkkopitäjä eli Muolaan pitäjä tulee myös kuninkaallisten pitäjien luetteloon jo vuonna 1352, kolmekymmentä vuotta Pähkinäsaaren rauhan jälkeen. Muolaan pitäjä tuli osaksi Äyräpään kihlakuntaa, johon kuuluivat 1540-luvulla myös Jääsken, Kivennavan, Uudenkirkon ja Viipurin pitäjät sekä Koivisto ja Viipurin läänin ulkosaaret. Äyräpään

suurta emäseurakuntaa nimitettiin myös Pyhäristin pitäjäksi, nimi tuli kirkon nimestä; Äyräpään seurakunnan kirkko valmistui vuonna 1585 ja omistettiin paavin luvalla Pyhälle Ristille. Äyräpään seurakuntaa nimitettiin kuitenkin myös nimellä Muolaan seurakunta, ilmeisestikin vanhan järvennimen ja jo vakiintuneen kirkkopitäjänimen mukaan. Tulevan Pietarin kaupungin paikalla oli tuolloin vielä Nevanlinna Ruotsin suurvalta-asemaa puolustamassa, tie sinne kulki Muolaan halki ja siitä erkani toinen tie Käkisalmeen. Muolaa oli sotilasjoukkojen käyttämän valtaväylän varrella ja lisäksi sitä kuten muutakin Itämaata rasittivat vakiintuvan Ruotsin valtiovallan aatelistolleen antamat läänitykset. Esimerkiksi Muolaan kuninkaan- ja Kuusaan kartanot läänitettiin 1560-luvulla Hästeskön suvulle, jonka hallinta kartanoihin säilyi kutakuinkin isoon vihaan saakka. Lännen roomalaiskatolinen kirkko vaikeutti kreikkalaiskatolisten äyrämöisten asemaa ja heitä muutti paljon Inkerinmaalle Venäjän puolelle samaa uskoa tunnustavien luo. Myös roomalaiskatolista väestöä siirtyi Inkerinmaalle läänitysrasituksia ja toistuvia sotaväenottoja pakoon, vaikeinta rahvaalle oli pohjoismaisen sodan aika 1500-luvun lopulla. Rajan siirtyminen vuonna 1617 Stolbovan rauhassa kauas yli Inkerinmaa laukaisi patoutuneet jännitteet ja muuttoliike Äyräpään kihlakunnasta sinne kasvoi rajusti. Kreikkalaiskatolisten pakomuutto Inkerinmaalta Venäjälle oli kuitenkin seuraavina vuosikymmeninä niin runsasta, että suuri osa alueesta tuli autioksi. Sinne läänitetyille ruotsalaisaateliston tiloille tarvittiin uskonvainoja paenneiden tilalle työvoimaa ja Viipurin lääniin lähetettiin värvääjiä houkuttelemaan väkeä Inkerinmaalle. Vuonna 1640 arvioidaan Inkerin väestöstä olleen kolmasosa suomalaisia, heistä suurin osa oli lä töisin Muolaan, Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjistä. Äyräpään kihlakuntaan siirtyi puolestaan Inkerinmaalle muuttaneiden tilalle ihmisiä muualta Suomesta, Hämeestä ja Savosta. Nämä savakoiksi nimitetyt tulijat asettuivat alueen läpi kulkevan maantien varrella oleviin kyliin pääosin Muolaan ja Kivennavan pitäjissä. Ehkä muuttoon oli työntävien tekijöitten ohella vaikuttamassa myös valtamaantien houkuttava veto. Väestö oli oppinut käyttämään kulkuväylää molempiin suuntiin paineitten käydessä ylivoimaisiksi. Kun verotus, sotaväenotot, läänitysrasitukset tai uskonvainot aiheuttivat tyhjiön jossakin kulkuyhteyden varrella, toivo paremmasta elämästä täytti sen ikään kuin itsestään. Ta-

lonpoikien elämä oli ja pysyi kuitenkin toivottomana. Sitä kuvaa hyvin Ruotsin hallituksen vastaus Äyräpään, Jääsken ja Rannan talonpoikien vuonna 1649 kuninkaalle tekemään valitukseen. Läänityshaltijoitten kohtuuttomuus oli saanut talonpojat vaatimaan asetettavaksi määrää päivätöilleen. Ruotsin hallitus katsoi kuitenkin valituksen johdosta antamassaan päätöksessä, ettei hallitus muiden haittojen vuoksi saata säätää talonpojille päivätöiden lukumäärää, mitä nämä olivat anoneet.47 Ruotsista osaksi Venäjää

Kuva 4. Kuvassa lienee Perkjärven asemalla ollut rukoushuone Ajoittamaton kuva on Forssan museon Muolaakuvakokoelmasta

Talonpoikien elämää vaikeuttivat muitten syitten ohella myös lähes tauottomat sodat. Tilanne paheni entisestään vuonna 1700 syttyneen suuren Pohjan sodan myötä. Sota johti isovihan nimellä tunnettuun koko nykyisen Suomen alueen venäläismiehitykseen, joka kuitenkin purettiin melkein kokonaan sodan päättäneessä Uudenkaupungin rauhassa vuonna 47

Sarkanen 1952a, 22

1721. Venäjään liitettiin vain Ruotsin kaakkoisin kolkka, sen mukana Ruotsille kuulunut Karjalan kannas. Muolaasta tuli osa Venäjää.48 Pietarin läheisyys oli tehnyt venäläisestä näkökulmasta katsottuna alueen valloittamisen sotilaallisesti välttämättömäksi. Sodan lopputulos turvasi myös Venäjän kauppayhteydet Itämerelle ja vahvisti uuden, nopeasti kasvavan pääkaupungin elintarvike- ja muuta materiaalista huoltoa. Rauhansopimuksessa Venäjä lupasi tälle uudelle osalleen, Viipurin provinssille49 uskonnonvapauden mutta ei Ruotsin lakien noudattamista niin kuin samassa rauhassa Baltiasta Venäjään liitetyille osille. Käytännössä Venäjän lakien rinnalla kuitenkin noudatettiin ruotsalaisia säädöksiä myös Viipurin provinssissa, myöhemmin 1700-luvulla jopa sellaisia Ruotsin lakeja, jotka oli säädetty vasta Uudenkaupungin rauhan jälkeen. Tästä seurannutta lainkäytön sekavuutta lisäsi monimutkainen oikeuslaitos, eri oikeusistuimia oli runsaasti ja monenlaisia. Oikeuden käytössä pyrittiin siihen että säätyläisiä olisivat tuominneet vain toiset säätyläiset, tasa-arvoinen tuomiokäytäntö ei ollut edes tavoitteena. Pääkaupungin läheisyys teki alueesta venäläisen ylimystön kannalta mielenkiintoisen myös lahjoitusmaa-alueena niin että Uudenkaupungin rauhaan mennessä oli valloitusmaalta lahjoitettu jo 2742 tilaa yksityisille. Suurimmat Muolaata koskeneet lahjoitukset olivat vuonna 1710 Tšernyševille annetut 432tilaa Muolaassa ja Valkjärvellä sekä vuonna 1726 Šuvaloville lahjoitetut 138 tilaa, jotka kaikki olivat Muolaassa. Muolaan myöhemmän historian kannalta Tšernyševin saama lahjoitus osoittautui merkittäväksi, hän näet siirsi muualla Venäjällä hallitsemiltaan tiloilta parikymmentä perhettä, noin 200 venäläistä maaorjaa, Kyyrölän, Kangaspellon, Parkkilan ja Sudenojan kyliin. Siirretyt oli valittu eri käsityöammattien taitajista ja he muodostivat perustan paitsi Kyyrölän kuuluisaksi nousseelle saviastiatuotannolle ja maanlaajuiselle kaupalle myös Kyyrölän kasvulle Muolaan kauppa- ja kulttuurikeskukRaitasalo 2004, 11–12; Zilliacus 1998a, 39–41; Zilliacus 1998b: 50–51, 58–60; Sihvo 1998, 184, 187–188; Kähönen 1985, 9; Sarkanen 1952a, 11–22. 49 Viipurin provinssi-nimityksen ohella alueella oli myös muita määreitä: Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja Turun rauhassa 1743 Ruotsin Venäjälle luovuttamia ja 1812 Viipurin lääninä Suomeen liitettyjä alueita kutsuttiin autonomian aikana Vanhaksi Suomeksi. Venäjän yhteydessä Kaakkois-Suomi oli Viipurin valtauksesta Uudenkaupungin rauhaan vuosina 1710–1721 miehityshallinnon alaisena Viipurin komendanttikuntana; Viipurin kuvernementtina 1744–1784, Viipurin käskynhaltijakuntana 1784–1797 ja Suomen kuvernementtina 1797–1811. Kansallisarkisto: Tiedonjyvänen, toukokuu 2003. 48

seksi 1800- ja 1900-luvuilla. Kävi kuitenkin niin että lahjoitusmaitten saajat alkoivat vaatia talonpojilta liian ankaria veroja ja sodan aikana jo muutoinkin väkeään menettänyt alue uhkasi autioitua kokonaan. Viipurin maaherra Ivan Šuvalov ryhtyi vastatoimiin ja sai aikaan vuonna 1726 annetun asetuksen, jonka mukaan verot oli määrättävä Ruotsin vallan aikuisten perusteiden mukaisesti. Jopa talonpojat, verojen maksajat, pitivät uutta verotusta kohtuullisena. 50 Näihin aikoihin syntyi Muolaan Perkjärvellä Matts Wirolain, Eero Virolaisen isoisän isoisän isä. Syntyikö Matti jollekin Tšernyševille tai Šuvaloville lahjoitetuista tiloista? Oliko hänen isänsä tai hän itse lahjoitusmaatalonpoika? En tiedä, mutta hyvin todennäköistä se on. Matin syntymä- tai kuolinaikaa ei ole merkitty kirkonkirjoihin, mutta niissä on hänen vaimonsa Anna Revon kuolinpäivä 16.2.1790 ja tieto siitä, että Anna oli kuollessaan 35-vuotias, Anna oli siis syntynyt vuoden 1755 paikkeilla. Matin poika Philip oli naimisiin mennessään morsiantaan yksitoista vuotta vanhempi, ja pojanpoika Henrik yhdeksän vuotta omaa morsiantaan iäkkäämpi. Ehkä on perusteltua olettaa, että myös Matti oli kymmenisen vuotta Annaansa vanhempi ja siten syntynyt 1740-luvun puolivälissä.51 Ensimmäisten lahjoitusmaitten saajat olivat pääosin Venäjän rikkainta ylimystöä, joilla oli runsaasti muita tuloja ja joitten siksi oli helppo tyytyä uusien lahjoitusmaitten alhaisiksi määrättyihin veroihin. Kun tilat ajan mittaan siirtyivät perinnönjakojen tai kauppojen kautta uusille lahjoitusmaaisännille, kasvoi niitten painoarvo. Monille uusista vähemmän varakkaista isännistä tulot tiloilta olivat merkittäviä ja monet heistä myös tulivat asumaan tiluksilleen perustaen niihin kantatiloja, joitten huolto vaati talonpoikien työpanosta päivätöinä. Talonpoikien rasitusta lisäsi myös se että Katariina II antoi alueelta pitkän tauon jälkeen kymmenkunta uutta lahjoitusta 1700-luvun lopulla. Pyhäjärven Taubila eli Touvila siirtyi vuonna 1785 perintönä vapaaherra Juhana Freedericksz´n kuoltua tämän pojalle Andreakselle. Uusi omistaja esitti talonpojille aiempia Raitasalo 2004, 12; Ranta, Raimo 1986a, 106; Pikkanen, Jalmari 1952, 263; Komonen 1932, 289–290; Palmén, E. G. 1928, 421–422. Aatu Virolaisen mukaan Virolaisen sukutila kuului Pällilän lahjoitusmaihin muun Perkjärven mukana. Virolainen, Aatu 126,5. SKSÄ 50

Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972, 1. MVA.

merkittävästi raskaammat vuokraehdot, joita nämä eivät hyväksyneet. Seurasi monia vuosia kestänyt oikeustaistelu, jossa asia oli kahteen eri otteeseen niin senaatin kuin keisarinkin käsiteltävänä. Osapuolten välit kiristyivät niin, että työnjohtajat käyttivät keppejä pakottaakseen talonpojat työhön ja tarvitsivat toisaalta aseistettuja sotilaita turvakseen. Taubilan tiloista autioitui jo kiistan ensimmäisinä vuosina joka kymmenes. Kun riita 1800-luvun alussa tuli keisarin toiseen ratkaisuun, nousivat vuokrat merkittävästi ja niistä tuli ennakkotapaus jota noudatettiin laajalti. Seurauksena oli väkivaltaisiksi riistäytyneitä levottomuuksia. Käänne tapahtui, kun Venäjä valloitti koko Suomen vuonna 1808 ja valloittajat keisaria myöten näkivät hyvinvoinnin tasoeron valloitetun maan ja nyt Vanhaksi Suomeksi kutsutun alueen välillä. Lähteistäni sekä Komonen että Palmén kirjoittavat tämän olleen ainakin osasyy siihen, että Aleksanteri I määräsi 23.12.1811 Vanhan Suomen yhdistettäväksi autonomiseen Suomeen sen senaatin hallittavaksi ja kehitettäväksi. Matti Virolaisen poika Vilppi, kirkonkirjoissa Philip Mattsson Wirolain, bonde, Perkjärvi, Saahola oli tätä valtiollista liitosta tehtäessä 30-vuotias ja luultavasti siis jo tilansa isäntä. Matti oli liitetty vaimoonsa Maria Jöranintytär Kärpäseen vain kolme viikkoa Vanhan Suomen autonomiseen Suomeen liittämistä aikaisemmin, heidät vihittiin 3.12.1811.52 Vanhan Suomen ja sen myötä lahjoitusmaitten liittämisestä muuhun Suomeen seurasi talonpoikien asemaa koskeva hankala laillisuusristiriita. Suomen lakien takaama talonpoikien vapaus oli vaikeasti sovitettavissa moniin lahjoitusmaita koskeviin erilaisiin ukaaseihin. Suomen senaatti joutui tukalaan tilanteeseen, jota ehdotettiin ratkaistavaksi jopa antamalla Suomeen juuri liitetty osa takaisin Venäjälle. Lopulta ratkaisuksi tuli vuonna 1817 annettu asetus, lahjoitusmaat jaettiin rälssitiloiksi joihin isännillä oli täysi omistusoikeus ja lahjoitustiloiksi, joista isännille kuului vain tilalle määrätty vero itse tilan maitten kuuluessa talonpojille. Lahjoitustiloista tehtiin asetuksen edellyttämä selvitys, jonka tulos oli isännille tylyä kuultavaa; tiloista vain 145 oli heidän täyteen omistukseensa kuuluvia loppujen 2400:n ollessa niitä Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972, 1. MVA; Komonen 1932, 290–295; Palmén, E. G. 1928, 423–424. Komosen mukaan (sivu 296) Vanhan Suomen liittäminen uuteen sai lahjoitustilojen isännät ilmaisemaan oman näkemyksensä: Luulimme valloittaneemme Suomen, mutta Suomi onkin valloittanut osan Venäjää. 52

viljelevien talonpoikien omistamia. Viimemainittujen tilojen osalta lahjoitusmaaisäntien tulot olisivat pudonneet murto-osaan siitä mitä he olivat tiloilta tottuneet saamaan. Asetettiin uusi komitea pohtimaan lahjoitusmaakysymystä. Se sai työnsä valmiiksi vuoden 1825 viimeisenä päivänä ja katsoi ruotsalaisten määräysten olevan Vanhaan Suomeen soveltumattomia ja Venäjän keisarillisten ukaasien olevan ratkaisevia. Kaikki lahjoitusmaat katsottiin niitten isäntien täydeksi omaisuudeksi. Keisari vahvisti komitean kannan 25.10.1826 antamallaan asetuksen, johon kuitenkin tuli siirtymäaikaa vuoden 1837 loppuun saakka. Kun siirtymäajan päättyminen läheni, alkoivat talonpojat tehdä valituksia niin paljon, ettei oikeuslaitos enää ottanut niitä vastaan. Seurasi levottomuuksia ja nopeasti kovenevia otteita niitten tukahduttamiseksi. Isännät nostivat talonpoikien verot monin paikoin kymmenkertaisiksi vuoden 1728 veroihin verrattuna, eräät jopa neljäkymmenkertaisiksi. Vuonna 1838 annettiin asetus jonka perusteella verojen maksusta kieltäytyvä talonpoika voitiin tuomita raipparangaistukseen ja häätää tilaltaan irtisanomisaikaa noudattamatta. Jos häädetty uskaltautui takaisin, oli hänet tuomittava sotapalvelukseen tai pakkotyöhön. Levottomuudet jatkuivat ja lahjoitusmaakysymyksestä tuli 1860-luvun tärkeimpiä valtiopäiväasioita. Senaatti esitti vuonna 1863 että valtio ottaisi lainan, jonka avulla talonpojat voisivat lunastaa maansa. Monet kuitenkin katsoivat, että maat tulisi saada korvauksetta ja asia raukesi. Esitys uusittiin vuonna 1867 ja nyt se tuli hyväksytyksi, maata lunastavat talonpojat saivat 39 vuoden maksuajan, tilojen lunastukset lahjoitusmaaisänniltä alkoivat vuonna 1871 ja vuoteen 1890 mennessä oli prosessi viety käytännössä loppuun. Kaikkiaan lunastus koski yli miljoonaa hehtaaria maata ja niitä noin 100 000 ihmistä viljelijöitten perheenjäsenet mukaan lukien. Lahjoitusmaitten lunastukseen käytettiin 17,3 miljoonaa markkaa, josta Muolaan osalle tuli 2,1 miljoonaa eli 12 prosenttia. Yksi suurimpia lunastuksia oli Muolaan Pällilä, jonka mailla asui kaikkiaan 5688 ihmistä. Suomen valtionvarasto osti Pällilän 13/2553 marraskuuta 1872 ruhtinas Boris Dmitrijewitsch Galintzin´ilta 1.450.000 Suomen

Vanhaa/uutta ajanlaskua.

markalla. Lunastettuun alueeseen sisältyivät Perkjärven tilat 1-11, osana niitä isäni syntymäkodin maat.54 Valtio myi isänniltä lunastamansa tilat edelleen niitä viljeleville talonpojille ainakin Pällilän osalta verkkaisesti, vasta yhdeksän vuotta lunastuskaupan jälkeen. Edelleenmyynnin kauppakirjat olivat kaikki samanlaisia painettuja lomakkeita. Niihin oli kirjapainossa jätetty tilakohtaisesti muuttuvia tietoja varten tyhjät kohdat, jotka täytettiin käsin. Alla olevaan Virolaisen tilan kauppakirjan katkelmaan on käsin kirjoitetut osuudet merkitty lihavoidulla kursiivilla. Itse kauppakirjassa ei ole päiväystä mutta lahjoitusmaatiloille annettujen perintökirjojen luettelossa se on satojen muitten Pällilän tilakauppojen tavoin päivätty tehdyksi 13.11.1881:55 Tämän johdosta ja Keisarillisen Senaatin tänäpänä asiasta tekemän päätöksen mukaan, antaa ja myypi Kamari-Toimituskunta, tämän avonaisen kirjan voimasta, jota on tehty kolme kappaletta, asukkaalle leskelle Helena Kiiskelle ja hänen pojillensa Filippi ja Yrjö Heikinpojille sekä tyttärellensä Helena Heikintytär Wirolaiselle, perintötilallisen sukulunastuksella ja oikeudella yhdeksännen osan Hännilän talosta No 1, tekevä 1/6 vanhaa ja 1/100 uutta manttalia, Perkjärven kylässä, Muolan pitäjässä, Äyräpään kihlakunnassa ja Wiipurin läänissä ynnä kaiken sen kanssa, mitä tilaan nyt kuuluu tahi vastedes laillisesti voitettaneen. kahdella tuhannella kahdeksallasadalla kahdeksallatoista (2.218) markalla 12 pennillä Suomen rahaa, joka kuolettamalla suoritetaan siten, että kuusi prosenttia siitä eli sata kolmeneljättä (133) markkaa yhdeksän (9) penniä kolmenkymmenenyhdeksän vuoden kuluessa, luettu ensintulevasta vuodesta 1882 alkaen vuoteen 1921 saakka, vuosittain seuraavan vuoden kruununylöskannossa maksetaan. Alla ovat Helena Kiisken, Wilppi Wirolaisen ja Yrjö Wirolaisen nimet ja puumerkit. Miksi kauppakirjan tekstissä mainittu Helena Heikintytär Wirolaisen nimi ja puumerkki puuttuvat allekirjoituksista? Helenaa ei myöskään ole Virolaisen suvusta tehdyssä sukututkimuksessa vaikka Senaatti Perinnöksiostoasiakirjat, Förtecning öfver skatteköpta donationshemman 1877–1891, Donationsskattebrefsliggare 1881. KA; Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972, 1. MVA; Komonen 1932, 296–299; Palmén, E. G. 1928, 424–431. 55 � Förtecning öfver skatteköpta donationshemman 1877–1891, Donationsskattebrefsliggare 1881 No 355. KA. 54

sekä Vilppi että Yrjö ja heidän kaksi pienenä kuollutta sisarustaan on mainittu siinä.56 Arvelen kauppakirjalomakkeet täyttäneen kirjurin tehneen virheen. Hän on lomakkeen tekstiosaa täyttäessään erehtynyt ymmärtämään, että äidin lisäksi ostajaperheessä olisi ollut samanniminen tytär. Allekirjoituksia merkitessään kirjuri ei sitten ole joko huomannut ristiriitaa puuttuvan tyttären allekirjoituksen osalta tai ei ole siitä välittänyt. Ostajista kukaan ei osannut kirjoittaa, ei luultavasti lukeakaan ja vaikka joku heistä olisi osannutkin, ei lukemiseen ehkä jäänyt aikaa seuraavien allekirjoittajien odottaessa vuoroaan ja niin kauppakirjan tekstiosan virhe jäi korjaamatta. Jätän puuttuvan Helenan pohtimisen ja myönnyn siihen, etten voi saavuttaa asiassa varmaa tietoa. Palaan relevanttien kysymysten pariin ja ryhdyn tarkastelemaan sitä, minkälainen oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Muolaa, jossa isäni Eero Virolainen syntyi ja varttui mieheksi. VIROLAISTEN KOTISEUTU 1900-LUVUN ALUSSA Kannaksen suurin pitäjä Muolaa oli keskisen Karjalankannaksen suurin pitäjä (liite 1). Sen pintaala Kyyrölä mukaan lukien oli 820 km2 ja siellä asui lähes 16.000 ihmistä.57 Koulut ja kymmenet pienet vähittäiskaupat58 olivat hajallaan pitäjän kylissä, selkeää keskuspaikkaa ei ollut. Kirkonkylä oli kyllä hallinnollinen keskus mutta ei kaupan ja talouden keskittymä, sellaista ei oikeastaan tarvittu. Muolaalaiset elivät pitkälti lähes omavaraistaloudessa pitäjän kuudessakymmenessä kylässä pienillä tiloillaan maata Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972, 1. MVA. Selvitys on tehty virkatyönä lakkautettujen seurakuntien arkistossa Mikkelissä. 57 Muolaan rajojen sisälle sijoittunut n. 2000 asukkaan Kyyrölä oli itsehallinnollisena alueena, omana kuntanaan 1.1.1890 – 31.12.1933, jolloin se liitettiin jälleen Muolaan kuntaan. Pikkanen 1952, 264–266. Tähän Kyyrölän kuntaan kuuluivat myös Muolaan muut venäläiskylät, Parkkila, Sudenoja ja Kangaspelto. Rosberg 1923, 259. Muolaan ja Kyyrölän tarkka väkiluku vuonna 1910 oli yhteensä 15.758 asukasta. He muodostivat 2162 ruokakuntaa ja asuttivat yhteensä 2619 savua. Tietosanakirja osa 6, 1914, 810. Kuntien yhteisen väkiluvun kehitys: Vuonna 1880 9937 henkeä, v.1900 14737 ja v. 1920 16816 henkeä. 1.1.1926 perustettuun Äyräpään kuntaan erotettiin Muolaasta viisi kylää ja niitten 4239 asukasta, joten Muolaan ja Kyyrölän yhteinen väkiluku putosi 12112:een. Sarkanen 1952c, 84–85. 58 Maakauppiaiden v. 1897 julkaiseman osoitekalenterin mukaan oli Muolaassa 18 kauppiasta. Ensimmäiset osuuskaupat Karjalankannakselle perustettiin v. 1906 ja jo seuraavana vuonna sai myös Muolaa ensimmäisen osuuskaupan Perkjärven asemakylään. Repo1952, 190. 56

viljellen kaukana kaupungeista. Luontoa leimasivat monet järvet ja alueelle tasaisesti jakaantuneet metsät, maaperä oli vaihtelevaa ja tarjosi yhdessä viljelyyn sopivan ilmaston kanssa hyvät edellytykset maataloudelle. Vaikka edellytykset olivat hyvät, oli maatalous kehittymätöntä ja tilat pieniä. Maamme taloutta esittelevä Suomenmaa-tietokirja kirjoittaa Muolaan elinkeinorakenteesta 1920-luvun alussa näin: 59 Maanviljelys ja karjanhoito, jotka ovat pääelinkeinoina, eivät ole korkealla kannalla. … Sahateollisuus on hyvin huomattava. Suurimmat sahat ovat Pölläkkälän ja Suursaaren, molemmat Pölläkkälän kylässä Vuoksen rannalla. Ensin mainittu saha perustettiin 1891 … työväestön määrä on n. 250 henkeä. … Suursaaren sahan … työväestön lukumäärä n. 450 henkeä (1922). … Savikon saha Perkjärven kylässä … Sahan yhteydessä on tiilitehdas, jonka vuosituotanto on 4 milj. tiiltä

Autonomiseen Suomeen perustettiin kuntalaitos vuonna 1865 annetulla lailla. Lain mukaan kuntien toiminnan tuli alkaa kahden vuoden kuluessa, siihen saakka yhteiset asiat voitiin vanhaan tapaan päättää kirkon- ja pitäjänkokouksissa. Muolaassa ensimmäinen uuden lain mukainen kuntakokous pidettiin kuitenkin vasta 22.9.1870. Kokouksen ainoana asiana oli kansakoulun perustaminen Muolaaseen, muut uuden lain kunnille säätämät tehtävät köyhäin- ja lainamakasiinin hoito, teiden ja siltojen rakentaminen, kyytilaitos ja kestikievarien ylläpito saivat jäädä odottamaan. Kunnallislautakunta järjestäytyi ensimmäiseen kokoukseensa 1.2.1871. Vajaa viisikymmentä vuotta myöhemmin jäivät kuntakokoukset historiaan, kun Muolaan kunnanvaltuusto aloitti toimintansa vaikean sotavuoden 1918 lopulla. Kunnallisten kokousten pöytäkirjoista löytyy tietoja tässä tutkimuksessa jo aiemmin esillä olleista henkilöistä: suntio Salomon Noro, isoisäni tuleva appi, osallistui kunnan asioitten hoitoon 1880-luvun jälkipuoliskolla, Aatu

Muolaan kunnassa oli 59 kylää. Viljelmän keskimääräinen peltoala oli vuonna 1929 4,8 hehtaaria. Raitasalo 2004, 11; Luukka - Karjala-lehti no 8 1972; Repo 1952, 110–113; Rosberg 1923, 258–259. 59

Virolaisen mukaan60 peräti kuntakokouksen varapuheenjohtajana ja hänen poikansa Viljam, isoäitini veli, puolestaan 1920-luvulla.61

Kuva 5. Virolaisen kotitilan kauppakirjan allekirjoitukset. Kuva asiakirjasta: Donationsskattebrefsliggare 1881, No 355. KA.

Samaan aikaan oli Salomon Aatun mukaan myös koulumestarin apulaisena, kiertokoulun opettajana, lukkarin viransijaisena sekä vielä suntionakin. Virolainen, Aatu 640. SKS KRA. 61 Mäkirinne 1952, 197–201, 210–214, 221. Kunnanvaltuuston kokouksessa 28.9.1921 valittiin maanviljelijä Viljam Noro toimikuntaan, jonka tuli tehdä ehdotus oppivelvollisuuslain täytäntöönpanosta Muolaassa. 60

Kiertokoulut ja Noron perhe Muolaan kunnallislautakunta käsitteli siis ensimmäisen kokouksensa ainoana asiana kansakoulun perustamista ja päätti sen myös perustaa. Kesti kuitenkin kuusi vuotta ennen kuin koulu aloitti toimintansa Pällilän kylässä syyskuun alussa 1876. Seuraavaksi saivat koulunsa Mälkölä ja Hotakka ja sitten keväällä 1889 päätettiin peräti neljän uuden kansakoulun rakentamisesta, yksi niistä tuli Perkjärvelle.62 Ennen kunnallisen hallinnon syntyä oli kirkko huolehtinut kansanopetuksesta kiertokouluja ylläpitämällä, Kuva 6. Kiertokouluopettajatar Anna Noro. Kuva on Matilda Virolaisen albumista, jossa on kuva Annasta myös koulut kiersivät kylästä kylään, seminaaritoveriensa seurassa. Kierokouluopettajille on siis pysähtyivät kylänvanhimman ollut semiaarimuotoista koulutusta. osoittamaan taloon muutamaksi viikoksi ja opettivat lukemista, raamatunhistoriaa, katekismusta ja kirjoittamisen alkeita. Muolaassa oli 1800-luvun jälkipuoliskolla ensin vain yksi kiertokoulu ja sitä hoitamassa yksi koulumestari, jonka avuksi, toiseksi koulumestariksi sitten palkattiin Salomon Noro. Mielenkiintoista on, ettei kiertokoulujärjestelmä suinkaan loppunut kansakoulujen perustamiseen, vaan jatkui ainakin Muolaassa peräti talvisotaan saakka. 1920-luvulta alkaen pitäjässä oli neljä kiertokoulua ja niissä annettiin opetusta paitsi pienille, kansakoulua vielä käymättömille lapsille myös kansakoulun jo aloittaneille. He kävivät muutamana viikkona ns. kesäkoulua ennen kansakoulun lukukauden alkua. Vielä kansakoulun suoritettuaan piti lasten osallistua kiertokouluopetukseen rippikouluun Mäkirinne 1952, 223–225. Tätä koulua kävivät sitten aikanaan myös Mikon ja Matildan lapset, isäni Eero Virolainen yhtenä heistä. 62

menoonsa saakka, tosin vain jokunen tunti kolmena päivänä viikossa sinä aikana jonka koulu kylässä viipyi. Ilman kiertokoulutodistusta ei nuorella ollut asiaa rippikouluun, joka puolestaan oli ehdoton edellytys vihille pääsyyn. Yksi Muolaan viimeisistä kiertokouluopettajista oli Ida Noro, Salomon Noron kotikylästä Koiralasta. Hän lienee ollut isoäitini sisar Ida Maria Noro, joka oli syntynyt 18.6.1875, muuttanut vuonna 1899 Viipuriin ja palannut sieltä Muolaan Koiralan kylään 1902. Hänen kahden sisarensa, 14.11.1872 syntyneen Katrin ja 10.12.1877 syntyneen Anna Judith´in ammatiksi on Muolaan seurakunnan rippikirjaan merkitty kiertokouluopettajatar.63 Elinkeinot

Noron tyttäret olivat ammatillisia poikkeuksia. Koko tutkittavan ajan oli maanviljelys Muolaan ehdoton pääelinkeino. Vuonna 1880 lähes jokainen muolaalainen sai elantonsa maasta, osuus oli alimmillaan vuonna 1910 mutta silloinkin Kuva 7. Kyyrölän raittia ilmeisesti seitsemän kymmenestä eli maan1930-luvulla bensiinimittarista päätellen. viljelyksellä. Kymmenen vuotta Kuva on Forssan museon Muolaa-kokoelmasta (FmMvk). myöhemmin osuus oli kahdeksan kymmenestä, teollisuus ja käsityö elättivät vain joka kymmenennen Muolaan asukkaan. 1900-luvun alussa kuului pitäjäläisistä työväestöön runsas kolmannes ja maanviljelijöihin 60 %. Ryhmiin Virkailijat, teollisuuden ja kaupan harjoittajat, toimistohenkilökunta j.n.e. sekä muut lukeutui vain neljä prosenttia. Muolaalaiset viljelivät pieniä tilojaan alueelle tasaisesti jakautuneena. Kuten edellä totesin, ei Muolaassa ollut eikä tarvittukaan kaupan ja talouden keskustaajamaa. Kylät olivat pieniä, jakamalla pitäjän väkiluku kylien luvulla saadaan keskiarvoksi 260 asukasta kylää kohden. Virolaisten kotikylä Perkjärvi oli runsaan 5000 hehtaarin pinta-alansa myötä Muolaan Kantee a - Karjala-lehti no 8 1972; Mäkirinne 1952, 222; Muolaan seurakunnan rippikirjat, KATIHA. 63

suurin kylä ja myös asukkaita siellä oli muolaalaiskyläksi paljon, seitsemisen sataa. Vielä paljon väkirikkaampi ja muutenkin omanlaisensa osa kokonaisuutta oli Kyyrölä, erillinen parin tuhannen asukkaan kunta keskellä Muolaata sen rajojen sisällä. Mikä oli tämä venäjää puhuva kummajainen keskellä supisuomalaista Karjalankannasta? Vastauksen saamiseksi on hetkeksi palattava lahjoitusmaakaudelle.64 Kyyrölä ja savipotit

Vuonna 1710 sai eversti Tšernyšev Muolaasta hallintaansa satoja tiloja, joista suuri osa oli autioitunut. Parantaakseen omaisuutensa tuottoa siirrätti Tšernyšev muualla Venäjällä omistamiltaan mailta parikymmentä maaorjaperhettä autioituneille alueille. Eversti tiesi Muolaan huonoksi Kuva 8. Juho Leino pottikaupall vuonna 1934 (FmMvk). maanviljelysalueeksi65 ja valitsi sen takia muuttajiksi käsityöläisiä. Näistä perheistä kasvoivat Muolaan venäjänkieliset kylät Kyyrölä, Parkkila, Sudenoja ja Kangaspelto. Kylien asukkaat muodostivat oman yhdyskuntansa joka säilytti tapansa, perinteensä, ortodoksisen uskonsa ja kielensä. Vuonna 1910 kolme kyyröläläisistä puhui äidinkielenään muuta kuin venäjää ja siellä oli kolme venäjänkielistä kansakoulua, joissa vuodesta 1920 alkaen tuli opettaa myös suomen kieltä. Silti vielä vuonna 1930 kyyröläläisistä oli suomenkielisiä vain 63 miestä ja 27 naista. Mielestäni on helppo havaita, että ympäröivä

Repo 1952, 195–196; Sarkanen 1952c, 87, 87. En ole löytänyt Perkjärven asukaslukua lähteistäni mutta Aatu Virolaisen piirtämässä kylän kartassa ja siihen liittyvässä luettelossa on 94 taloa. Kun luvun kertoo muolaalaisperheen keskimääräisellä koolla 7,2 saadaan Perkjärven asukasluvuksi tuo seitsemänsataa. Virolainen, Aatu 1988b, 287. Luku 7,2 tulee lähteestä Tietosanakirja osa 6 1914, 810. Sen mukaan Muolaassa ja Kyyrölässä asui yhteensä 15.758 ihmistä 2162 ruokakuntana. 65 Aiempana on käynyt ilmi että Muolaa oli suomalaisittain hyvää maanviljelysaluetta. Venäjän viljavimpiin alueisiin verrattuna se kuitenkin on heikompaa, ja niihin venäläinen Tšernyšev tietysti vertasi. 64

suomenkielinen yhteiskunta haluttiin pitää päättäväisesti vaikka toki ystävällisesti käsivarren mitan päässä.66 Kyyrölä oli muotoutunut myös ulkoiselta olemukseltaan venäläiskyläksi ja sellaisena säilyi aina talvisotaan saakka. Niilo Usvasalo kuvaa Viipurista Pietariin johtaneen tien varrelle sijoittunutta kylää näin:67 … noin 250 omakotitaloa käsittävä asutuskeskus täydellisesti poikkesi ulkonäkönsä ja koko olemuksensa puolesta kaikista muista Suomen kylistä. Harmaat hirsi- ja vaaleiksi maalatut lautaseinäiset talot, joiden päädyt olivat melkein poikkeuksetta tielle päin ja joiden ikkunalaudat olivat leikkauksin koristetut ja koreiksi maalatut, aivan vieri vieressä seisten, välissä vain korkea umpiportti ja –aita, reunustivat helminauhan tapaan valtatien kumpaakin puolta. Melkeinpä jokaisen talon edessä oli kaunis ja hyvin hoidettu puutarha sireeneineen, hedelmäpuineen, ruusuineen – ja kaikkialla kukkia, kukkia, kukkia

Se mistä kylä tunnettiin paitsi Karjalankannaksella myös laajalti muualla Suomessa, olivat saviastiat, Kyyrölän savipotit. Kylässä oli kymmeniä talousastioita valmistavia yhden tai kahden perheen omistamia kornuja, käsityöverstaita. Niitten tuotteita markkinoivat Muolaan muista kylistä ja naapurikunnista kotoisin olevat kiertelevät kauppiaat. Kauppiaiksi halukkaita oli paljon ja kilpailu kovaa. Kerralla saattoi Kyyrölästä lähteä myyntimatkoille kymmenien hevoskuormien raito, jonka kuormat kulkivat aina Etelä-Suomeen ja jopa Pohjanmaalle ja Turun saaristoon. Rahaa useammin kauppiaat saivat maksun lumppuina, jotka he sitten myivät edelleen Tienhaaran Kattohuopatehtaalle. Luut ja rautaromu kelpasivat niin ikään maksuksi. Myös muissa venäläiskylissä tehtiin saviastioita, mutta Kyyrölää vähemmässä määrässä. Näitten kylien asukkaat olivat tunnettuja myös maalareina ja tiilentekijöinä. Maalauskauden alkaessa lähti kylistä joukoittain miehiä Pietariin ja Viipuriin, mutta myös maaseudulle taloja maalaamaan. Tiiliä kylien miehet löivät eri puolilla Kannasta, ensi sijassa maatilojen rakennustarpeisiin. Aktiivisuus ja toimeliaisuus leimasivat muutenkin näitä venäläiskyliä, ”Muolaa 1992”-painate; Zilliacus 1998c, 156; Pikkanen 1952, 265; Sarkanen 1952c, 93; Palmén 1928, 422; 67 Usvasalo - Karjala-lehti no 8 1972 66

erityisesti Kyyrölää. Siellä oli esimerkiksi T:mi Velj. N. Uschanoff´n höyrysaha ja höyläämö, joka vuodesta 1918 alkaen tuotti jonkin aikaa sähköä lähiympäristöönsä. Kyyrölässä oli myös Muolaan ensimmäinen vehnämylly, Uschanoff´in omistama sekin. Muolaalaiset eivät tarvinneet talouden ja kaupan keskusta mutta Kyyrölä näyttää sellainen olleen. Niilo Usvasalo jatkaa kuvaustaan:68 Kyyrölää pidettiin yhtenä Muolaan pitäjän tärkeimmistä liike- kulttuuri- ym. keskuksista. Ja niinpä kylästä löytyikin … 10 sekatavarakauppaa, apteekki, käräjätalo, posti, puhelinkeskus, kunnanlääkärin talo, Suomen suurimpiin ja kauneimpiin lukeutuva ortodoksinen kirkko, pappila, pitäjän suurin kansakoulu sekä iltamataloina tunnetut puolustuslaitoksen harjoitustalo ja kuuluisan Kyyrölän VPK:n toimitalo. … kaksi uhkeaa tanssipaikkaa, hyväkuntoinen urheilukenttä, ampumarata …

Kyyrölän ensimmäisen kaupan avasi Ignati Gratscheff jo vuonna 1878. Usvasalon mainitsema Puolustuslaitoksen harjoitustalo tarkoittanee Muolaan suojeluskunnan vuokraamaa entistä reservikomppanian kiinteistöä, johon kuului kaikkiaan kuusi rakennusta. Käräjätalossa oli myös tuomarin asunto ja majatalo jossa oli sali, kaksi huonetta matkustavaisille ja majatalon pitäjän asunto. Vankeja säilytettiin hollituvassa. Kunnanlääkäri oli Kyyrölän ja Muolaan yhteinen ja asettunut asumaan Kyyrölään ehkä siksi että se sijaitsi keskellä Muolaan laajaa pitäjää.69 Pietarin kauppa Venäjän vaikutus näkyi Muolaassa muutoinkin kuin venäläiskylinä. Pietariin, Eremitaasin portille, oli autonomisen Suomen rajalta vain 30 kilometriä. Suurkaupunkiin vietiin melkein kaikkea mitä maaseutu tuotti; voita, maitoa ja piimää, lihaa, vihanneksia ja kalaa. Kalaa, erityisesti madetta ja kiiskeä, vietiin myös elävänä suurissa vedellä täytetyissä puutynnyreissä. Ehkä hiukan yllättäen oli kiiski pietarilaisten mielestä herkullinen soppakala. Jotkut muolaalaiset kauppamiehet ostivat lännempää Suomesta myös lintuja myytäviksi Pietarin pohjattomille ruoViljanen - Karjala-lehti no 8 1972; Repo 1952, 174–183; Usvasalo - Karjala-lehti no 8 1972; Pikkanen 1952, 265; Repo 1952, 188; Sarkanen 1952d, 325; Vaittinen 1952, 363. 68 69

kamarkkinoille. Elintarvikkeitten lisäksi vietiin Pietariin mm halkoja, heiniä, olkia, kattopäreitä, katukiviä, pajunparkkia, luutia, talia ja nahkoja. Heinät myytiin rintsakalla eli heinätorilla. Muolaalaisilla oli kaupungissa myös vakituisia ostajia, joille tavarat vietiin suoraan. Pietarin ohella kuljetettiin myytävää myös Kronstadtiin. Paluumatkalla Pietarista oli muolaalaisten kuormissa jauhoja, ryynejä, sokeria ja kauraa, joita välitettiin myös kotipitäjää laajemmalle, samoin kuin päällis- ja pohjanahkaa, rukkasia, hevosen valjaita ja luokkia. Myös turkikset olivat usein Pietarista tuotuja, niin ikään posliiniastiat ja katosta riippuvat öljylamput. Etelävenäjän viljavilla mailla tuotettu jauho oli Pietarissa halpaa ja sitä oli saatavilla silloinkin kun halla vei Suomen viljasadon, näin Muolaassa selvittiin katovuosista muuta maata paremmin. Kaupunkituliaisina kotiväelle oli leivonnaisia, pikkuleipiä, karamelleja, Hoffmannin kakkaroita ja muita tarpeettomilta tuntuvia mutta kotona odottaville mieluisia saamisia. Näitä pikkuherkkuja Muolaan miehet myös myivät Kyyrölän savipottien kauppamatkoillaan. Paitsi rahtia, kävivät Muolaan miehet ja hevoset Pietarissa myös ajamassa maalitsaa eli laskiaista. Ajelukausi kesti pari viikkoa ja pietarilaisen käsityksen mukaan kuului oikeaan maalitsanajoon komea hevonen, hyvin maalattu reki lammasnahkavällyineen ja suomalainen kuski. Pietariin lähdettiin mielellään useamman hevosajoneuvon ryhminä. Matkaa oli sen verran,70 että varsinkin vanhemmat miehet lepuuttivat hevosiaan ja itseään yöpymällä rajan lähellä olleissa hartsooneissa ja sainioissa, ruoka- ja teetuvissa. Näin muolaalaisten pienviljelijöitten talvikausi kului useimmiten jokseenkin kokonaan Pietarin tiellä, maanviljelyksen kehittämiseen ei uhrattu ajatuksia tai energiaa muutoinkaan. Lahjoitusmaakaudella oli muolaalaiseen viljelijään iskostunut ajattelu ponnistelujen hyödyttömyydestä, niitten tulos kun valui isäntien hyödyksi. Ajattelutapa sai tukea Pietarin halvasta viljasta, miksi rehkiä kun viljaa sai helpommalla maalitsaa ja rahtia ajamalla? Maanviljelys taantui.71

Vaikka rajalta Eremitaasiin oli vain 30 km, oli Perkjärven asemalta Pietariin rautatietäkin pitkin 88 km, maantietä kulkien varmaan vielä enemmän. Paulaharju 2001, 13. 71 Paaskoski 1998, 151; Repo 1952, 165, 172; Kantee b - Karjala-lehti no 8 1972 70

Rautatie ja huvila-asutus

Pietarin radan valmistuminen vuonna 1870 ei lopettanut rahdinajoa, vaikka osa kuljetuksista, esimerkiksi halot ja Perkjärven maidot, siirtyivät kiskoille, mutta rata sai aikaan toisen muutoksen, joka vaikutti muolaalaisten elämään merkittävästi. Uusi yhteys avasi pietarilaisilKuva 9. Perkjärven asema vuonna 1913. Juna le mahdollisuuden päästä Pietarista tulee juuri asemalle. Rautatievirkailija helposti ja nopeasti lomanvietkuvassa etualalla näyttää kovasti Matti Virolaiselta, toon Karjalankannaksen kauEeron sedältä, joka toimi asemamiesten esimiehenä. Kuva on Forssan museon Muolaa-kokoelmasta (FmMvk). niiseen ja Pietarin alueeseen verrattuna puhtaaseen luontoon. Kannakselle alkoi nousta kesähuviloita ensin rajan lähelle mutta sitten yhä kauemmas, aina Perkjärven asemaseudulle asti. Muolaassa huvilamäärä saavutti huippunsa vuonna 1908, pitäjässä laskettiin tuolloin olleen kolmisensataa kesähuvilaa, eikä määrä siitä enää myöhemmin kasvanut. Eero Virolaisen kotikylä, Perkjärvi oli tihein huvilakeskittymä, siellä oli pari sataa venäläisten omistamaa tai vuokraamaa kesäasuntoa mikä merkitsi kyläläisille monenlaisia ansiomahdollisuuksia. Kirvesmiehet rakensivat huviloita ja niitten pihojen ja puutarhojen perustaminen työllisti ajureita ja muuta väkeä. Kyläläiset saivat maatalous- ja puutarhatuotteistaan, samoin kuin sienistä ja marjoista hyvän hinnan varakkailta kesäasukkailta. Näitten kuljettaminen rautatieasemalta kylään ja takaisin oli varsin merkittävä tulolähde, liiaksikin: Vuonna 1908 jolloin huvila-asutus kasvoi huippuunsa, laskettiin Perkjärvellä olleen 70 ajuria, jotka melkein kaikki olivat tilansa omistaneita maanviljelijöitä. Helppo ansiomahdollisuus vahvisti muolaalaisten jo entisestään vieroksuvaa suhtautumista maanviljelyyn. Ajureiksi ryhtyneet päästivät tilansa rappiolle, jotkut jopa myivät peltojensa ruokamultaa huviloitten puutarhamaaksi tai peräti koko tilansa. Tilattoman väestön määrää lisäsivät myös muualta Suomesta tulleet helpon ansion etsijät ja se, että huvila-asukkaat toivat mukanaan palvelijoita. Muolaan peruselinkeino maanviljelys taantui entisestään, mutta sitten tuli vuosi

1918, raja sulkeutui eivätkä huvila-asukkaat enää tulleet. Isäntien oli pakko laskeutua kuskipukeilta ja ryhtyä viljelemään maata. Muolaan maanviljelys alkoi hitaasti nousta alennustilastaan.72 Perkjärven tykistöleiri

Rautatie toi muitakin tulijoita kuin tavanomaiset matkustavaiset ja pietarilaiset kesäasukkaat. Perkjärven asemalta erkani kuuden kilometrin pituinen pistoraide Vierustalle, soranottopaikalle, josta autonomian ajalla kuljetettiin soraa ja hiekkaa Pietariin. Vuodesta 1913 alkaen pistoraidetta käytti myös Venäjän tykistö, Kuva 10. Vaikka kuvateksti puhuu Kaukjärven kenttämyymälästä, kutsuttiin tykistöleiriä yleisesti joka toi tykkejään asemakylästä Perkjärven tykistöleiriksi. länteen sijaitsevalle ampuma-aluKuva Forssan museon Muolaa-kokoelmasta , FmMvk. eelle. Vierustalta oli vielä kahdeksan kilometriä tykistöleiriin joka oli Kaukjärven itärannan kylän pohjoispuolelle. Suomalainen kenttätykistö otti ampuma-alueen käyttöönsä heti tultuaan perustetuksi Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1918. Ensimmäinen virallinen leirikokous oli tosin vasta kesällä 1920 ja ensimmäinen talvileiri vuonna 1925. Vaikka Kaukjärvi kuului Uudenkirkon pitäjään, vakiintui harjoitusalueen nimeksi sekä tykistön omassa että yleisessä kielenkäytössä Perkjärven tykistöleiri. Syynä lienee ollut kuljetusten tapahtuminen Perkjärven rautatieaseman kautta, kaikki tykistörykmentit eri puolilta Suomea tulivat leirille, suurin osa junakuljetuksin. Poikkeuksen tekivät viipurilaiset Kenttätykistörykmentti 2, Eero Virolaisen palvelusyksikkö ja Raskas Tykistörykmentti. Ne tulivat Viipurista Perkjärven leirille marssien tuon

Hämäläinen 1974, 69; Luukka - Karjala-lehti no 8 1972; Repo 1952, 171–172; Rosberg 1923, 258, 260. 72

runsaan 40 kilometrin matkan. Enimmillään leirin tykkipihalla oli riveissä sata tykkiä ja talleissa 600–700 hevosta.73 Leiri tuli siviilienkin keskuudessa kuuluisaksi kahdesta asiasta: iltalaukauksesta ja Pyhästä tiestä. Pyhä tie oli moitteettomasti haravoitu, valkeiksi maalattujen nupukivien reunustama viivasuora hiekkaväylä leirin keskellä. Jyrki Paulaharju avaa käsitteitä:74 Illalla kello 20.45 kaikui kautta leirin valmiussoitto iltahartauteen. Rykmentit kokoontuivat yksiköittäin niin sanotulle ”Pyhälle tielle”, jolle ei kukaan saanut astua muulloin kuin iltahartauteen tai paraatiin järjestäydyttäessä. … Eräänä keinona tiukan tulikurin kasvattamisessa oli sekunnilleen klo 21.00 ammuttu iltalaukaus … täsmällisyys havaittiin Kaukjärven kylässä, jopa laajemmaltikin. Kyläläiset, joiden seinäja kaappikellot kävivät tavallisesti miten sattui, tarkistivat leirikausina kellonsa iltalaukauksen mukaan. Nenonen oli hyvin tarkka siitä, että leirin iltalaukaus ammuttiin aina sekunnilleen klo 21.

Pyhä tie lienee ollut keino totuttaa miehistöä kuriin, iltalaukauksen sekunnin tarkalla ajoituksella suomalaisen kenttätykistön kehittäjä kenraali Nenonen halusi muuttaa myös päällystön asenteita. Perkjärven leirialue oli paitsi harjoitusalue myös tykistön koealue, jossa Nenonen kehitti ampumamenetelmiä. Niitten tärkeä osa oli ehdoton kellojen samanaikaisuus, joka tuolloin ei suinkaan ollut itsestäänselvyys. Leirin kovapanosammunnat aiheuttivat toisinaan haittaa paikalliselle siviiliväestölle. Jotkut lähialueitten asukkaat valittivat puuston tuhoutumisesta ja siitä, että metsässä oli vaarallista liikkua. Pääosin siviilien ja leirin keskeinen kanssakäyminen oli kuitenkin myönteistä ja sujui ystävällisissä merkeissä. Alueen asukkaat suhtautuivat ammuntoihin yleensä hyväksyvästi ja itsestään selvyyksinä. Myönteisiä yhteyksiä vahvistivat tykistön kantahenkilökunnan asukkaille järjestämät ohjelmalliset tilaisuudet ratsastusnäytöksineen ja soittokuntineen, samoin leiriläisten osallistuminen Perkjärven suojeluskunnan urheilukilpailuihin. Puolustusvoimien kenttätykistön lisäksi myös suojeluskun73 74

Paulaharju 2001, 12, 27, 73, 83, 91, 162; Aalto 1998; Harviala 1998, 261–264. Paulaharju 2001, 31, 33. Katso myös Harviala 1998, 262.

tatykistö kävi Perkjärvellä harjoittelemassa ja vuokrasi tarvitsemansa ajokalut ja hevoset paikalliselta siviiliväestöltä. Perkjärven lotat saivat luvan pitää kanttiinia leirialueen sisällä KTR 2:n alueella. Myös Vierustan lastausalueella oli lottakanttiini aina leirikauden alkaessa ja päättyessä tapahtuvien kuormausten aikana. Ja selvää tietysti on, että kun nuoret miehet olivat liikkeellä, syntyi romansseja lähikylien tyttöjen kanssa. Vilho Aalto piti päiväkirjaa varusmiesaikanaan myös Perkjärven leirillä:75 Parakkimme on laudoista kyhätty n. 30 x 5 metriä rakennus, päästä sisäänkäynti ja käytävän molemmin puolin vuoteet lautalavereilla … Sunnuntai … n. puoli kaksi kuulin nimeäni huudettavan … ”miss Perkjärvi” Lidia seisoi siellä päivystävän upseerin seurassa. Mikä yllätys! Näytin hänelle vuodepaikkani ja hyvän tupajärjestyksemme ja saatuani asiaankuuluvat luvat kävelimme sotaladon (sotilaskoti) kentälle juttelemaan. Tuskin olimme ehtineet istahtaa, kun jo vartiomies ehätti lupalappua kysymään. Siviilin oli erittäin vaikea päästä leirialueelle. Eihän sitä tietysti ollut mutta oli päivystäjän suostumus. No, ansaittua huomiota herätti naisihmisen näyttäytyminen leirillä ja vielä enemmän kun hän oli kaunis. … Kapteeni P. oli haukkunut päivystäjän pataluhaksi, koska hän oli sallinut neidon vierailla tuvassa … Mutta se sai minutkin kauhistumaan, kun kuulin Lidian ajaneen pyörällään pitkin Pyhää Tietä! Se oli jo pyhäin häväistys! Kyllä tyttö oli kuullut vartiosotilaan jotain huutavan, mutta rohkeasti hän oli vain ajanut eteenpäin …

Päiväkirjan jatko kertoo tämän niin kuin monen muunkin Perkjärven leirin liepeillä syntyneen romanssin päättyneen onnellisesti. Turkulainen vänrikki ja eksoottisen kaunis, slaavilaispiirteinen emigranttineitonen vihittiin Viipurissa ja varmuuden vuoksi vielä kahdesti, sekä evankelisluterilaisessa että ortodoksisessa kirkossa.

Paulaharju 2001, 13,92,97,166; Aalto 1998, 265–271; Harviala 1998, 263.

Suojeluskunnat ja lotat

Kuva 11. Suojeluskuntalaiset urheilivat myös talvella. Kuvassa hiihtokilpailujen osanottajia Perkjärven jäällä vuonna 1923. Suomen lippu ja sotilasasut olivat epookin ydintunnuksia. Kuva Forssan museon Muolaa-kokoelmasta (FmMvk).

Perkjärven tykistöleirillä näkynyt lotta- ja suojeluskuntatoiminta sai Muolaassa ensimmäisen alkunsa jo vuoden 1917 marraskuussa, kun opettaja A. Sihvo kutsui muolaalaiset kunnantalolle keskustelemaan suojeluskunnan perustamisesta. Kokoukseen tuli kuitenkin Perkjärveltä punakaartilaisia, jotka uhkaavalla esiintymisellään vesittivät perustamishankkeen. Joulukuussa käsitteli kuntakokous järjestyskaartin perustamista mutta tuloksetta. Vuoden 1918 sodassa oli Muolaa pääosiltaan punaisten aluetta ja niin suojeluskunta saatiin perustetuksi vasta huhtikuun viimeisenä päivänä. Tämä Muolaan suojeluskunta käsitti alkuun koko kunnan alueen keskuspaikkanaan Kyyrölä. Siihen kuului kymmenkunta kyläosastoa, joista jokainen toimi useamman kylän alueella. Yksi näistä alaosastoista oli Perkjärven kyläosasto vuoteen 1920 saakka, jolloin siitä muodostettiin oma erillinen Perkjärven suojeluskunta. Sen ensimmäinen johtaja oli asemapäällikkö Aug. Loven. Myös Perkjärven suojeluskunnan perustamista oli yritetty jo syksyllä 1917 mutta se oli supistunut muutamiin harjoituksiin ensin VPK:n talolla ja sitten metsässä. Muolaassa toimi kolmaskin suojeluskunta Äyräpään suojeluskunnan nimellä, sen keskuspaikka oli Pölläkkälä ja toiminta-alueena Vuoksen lähikylät. Kummallista on, että Eero Virolai-

nen ei näytä ennen armeijaan menoaan kuuluneen mihinkään näistä kotipitäjänsä kolmesta suojeluskunnasta, vaan Perkjärveltä viidenkymmenen kilometrin päässä sijainneen Sakkolan suojeluskuntaan. Hän oli sen jäsenenä vuosina 1922–1925.76 Suojeluskuntien toiminta Muolaassa keskittyi sotilastaitojen harjoittamisen ja koulutuksen ohella urheiluun. Perkjärven suojeluskunta teki oman ampumaradan sekä myös urheilukentän, joka vihittiin käyttöön 27.7.1923 pidetyillä suurilla kilpailuilla. Urheilukilpailuja piKuva 12. Kanttiini näyttää olevan askeettisuudessaan hyvin dettiin usein, niihin oli helppo siisti. Ei ihme että leirin johto luotti lottiin ja antoi heille yhä saada innokkaita ja jopa kansalenemmän vastuullisia tehtäviä hoidettavaksi. Kuva Forssan lisesti kuuluisia osallistujia myös museon Muolaa-kokoelmasta (FmMvk). tykistöleiriltä kuten edellä kerroin. Kuuluisat urheilijat vetivät katsojia aina Viipurista saakka. Muolaan suojeluskunnan keskeisiin urheilijoihin kuului monta Mentulanimistä nuorukaista, joista ainakin osa on ollut Eero Virolaisen serkkuja Matilda-äidin puolelta. Oiva Mentula oli myös pitkän aikaa suojeluskunnan johtokunnan jäsenenä. Mentulat edustivat Muolaan suojeluskuntaa sekä piirin että valtakunnan tason kilpailuissa niin talvi- kuin kesälajeissa varsin menestyksekkäästi. Suojeluskunnissa panostettiin myös henkiseen kasvatukseen. Perkjärven suojeluskunta sai joulukuussa 1923 oman talon, hyvät puitteet juhlille ja ohjelmallisille iltamille. Niissä esiintyivät myös suojeluskunnan oma torvisoittokunta ja kuoro.77 Lottatoiminta alkoi Muolaassa Perkjärvellä heti vuoden 1918 sodan jälkeen valkoisten joukkojen muonituksena, mutta virallisen muodon se sai vasta vuonna 1919 kun Muolaan lottien paikallisosasto perustettiin. Toiminta kasvoi nopeasti, pian oli mukana kymmenkunta kyläosastoa. Muolaaseen perustettiin sitten vielä kaksi muuta paikallisosastoa, toiKekki 1952, 368–369; Vaittinen 1952, 361–362 ; Eero Virolaisen kantakortit: C Sotilaskantakortti R3, katso myös D1 Puolustusministeriön päällystökortti, KA. 77 Kekki - Karjala-lehti no 8 1972; Kekki 1952, 368–369; Vaittinen 1952, 361–362. 76

nen niistä Perkjärvelle vuonna 1921. Toiminta oli vilkasta, osastoissa oli jäseniä kahdestasadasta kolmeen ja puoleen sataan. Lottatoiminnan tarkoituksena oli vapaaehtoisin voimin tukea suojeluskuntia ja kerätä niille varoja. Muolaan lotat olivat suojeluskuntien harjoituksissa mukana muonittajina. Saunanpadassa keitetty ruoka tarjoiltiin puolen litran saviruukuista, joista osa oli ostettu, osa saatu Kyyrölän ruukkumestareilta. Lotat leipoivat ja keittivät kahvia iltamiin ja pitivät arpajaisia. Tavaksi tuli osallistua määrättyinä päivinä yhteiseen jumalanpalvelukseen Muolaan kirkossa ja antaa lottalupaus joko kirkossa tai suojeluskunnan paraatin yhteydessä kirkonmäellä. Tämä paikallisosasto aloitti tyttötyön, pikkulottien toiminnan, luultavasti ensimmäisenä koko Suomessa. Muolaan lotat lahjoittivat omalle suojeluskunnalleen lipun vuonna 1921, samoin tekivät myös Perkjärven lotat. Tähän asemakylässä pääpaikkaansa pitäneeseen paikallisosastoon kuului viisi kyläosastoa, yksi niistä Perkjärven kylässä. Perkjärven lottien toiminta oli paljolti samanlaista kuin Muolaan paikallisosaston, mutta sillä erolla että varojen hankintaan panostettiin todella tehokkaasti. Lotat hoitivat suojeluskuntatalon ravintolan huolehtien iltamaväen, eri kurssien osanottajien sekä kilpailujen urheilijoitten ja yleisön tarpeista. Osastolla oli kanttiini Vierustalla aina tykistön leirikauden alkaessa ja päättyessä ja se hoiti myös suojeluskuntatykistön kesäleirien muonituksen alusta alkaen. Vähän myöhemmin saivat Perkjärven lotat luvan perustaa leirialueelle pysyvän kanttiinin ja kun muutaman vuoden kuluttua paikallisosasto sai vielä KTR 2:n leirisotilaskodin pito-oikeuden, oli liiketoiminta laajentunut jo niin suureksi, ettei se enää onnistunut vapaaehtoisvoimin vaan osaston oli palkattava työvoimaa. Tykistöleirin johdon on täytynyt olla lottien toimintaan hyvin tyytyväinen, koska osasto sai vielä leirin aliupseeriruokalankin hoidettavakseen. Liiketoiminnan ohella osasto järjesti muonitus- ja lääkintäkursseja, piti talvisin ompeluiltoja kerran viikossa, järjesti luentotilaisuuksia ja lääkintälotille sekä sidonta- että muita kertauskursseja. Henkisiä aktiviteettejä edustivat kuoro ja suojeluskunnan kanssa yhteiset näytelmät. Myös Perkjärven lotilla oli tyttöosasto, jolla emo-osastonsa tavoin oli oma voimistelujoukkue.78 Laitinen, Karjala-lehti no 8 1972; Hämäläinen 1952, 383–384; Kaski 1952, 372–375; Kekki 1952, 369; Vaittinen 1952, 363. 78

Muut yhdistykset

Suojeluskuntien ja lottien osuus oli muolaalaisessa harrastus- ja yhdistystoiminnassa keskeinen mutta muitakin yhdistyksiä ja toimintamuotoja oli. Muolaan ensimmäinen nuorisoseura perustettiin Perkjärvelle vuonna 1895. Jo seuraavana vuonna sillä oli oma torvisoittokunta ja Kuva 13. Alkuperäisen kuvateksti ”Kilpailut Perkjärven vuonna 1920 oma talo. Perkjärkylässä”. Eero Virolainen numero 5 rinnassaan on ehkä noin ven seuran ja vuonna 1904 pe15-vuotias. Hän oli syntynyt 1905 joten kuva on otettu rustetun Muolaan nuorisoseu1920-luvun alussa. Oiva Mentulan numero on 7. Forssan ran lisäksi pitäjässä toimi museon Muolaa-kokoelma, FmMvk. lukuisia muitakin nuorisoseuroja. Perkjärven kylän koulussa oli vuosina 1907–1917 opettajana Juho Sarvi, joka näyttää toimineen aktiivisesti myös koulun ulkopuolella. Hän oli mukana kunnan ja seurakunnan toimielimissä, nuorisoseura- ja vapaapalokuntatyössä ja perusti Perkjärven kylään oman VPK:n. Perkjärven asemakylässä toimi myös työväenyhdistys. Se sai jäseniä paikallisen väestön lisäksi myös liikkuvasta työvoimasta, jota alueelle veti huvilaasutus ja valtion metsien lähes taukoamatta jatkuvat hakkuut. Vuoden 1918 jälkeen rajan sulkeuduttua ja työmahdollisuuksien vähennettyä, työväenyhdistyksen toiminta kuitenkin hiipui. Muolaassa oli myös Marttojen toimintaa. Jo 1910-luvun alussa toimi Telkkälässä ja Lehtokylässä muutaman vuoden Marttayhdistys. Toiminta hiljeni mutta virkosi pitkän tauon jälkeen uudelleen vuonna 1923 kun Telkkälän koulupiiriin perustettiin uusi yhdistys. Siihen liittyi nopeasti toistasataa jäsentä ja toiminta oli vilkasta ja monipuolista. Oli lyhyitä ja pitkiä kursseja eri aloilta, kilpailuja ja näyttelyitä, ompeluiltoja ja vierailuja, juhlia ja myyjäisiä. 1920-luvun jälkipuoliskolta alkaen syntyi Muolaaseen lisää useita Marttayhdistyksiä, mutta Perkjärvelle vasta vuonna 1937.79 Varsinkin urheilu piirissä suojeluskuntien osuus oli hallitseva, mutta oli Muolaassa myös varsinaisia, pelkästään urheiluun keskittyneitä 79

Närvänen, Karjala-lehti no 8 1972; Hätönen 1952, 336–337, 340, 342, 347; Mäkirinne 1952, 230

seuroja. Perkjärven asemakylän vanhin voimistelu- ja urheiluseura oli ollut nimeltään Vauhti. Sitä seurasi Voima, jonka toiminta kaiketi alkoi hiipua, koska se vuonna 1918 yhdistettiin palokuntaan ja loppui sitten kokonaan. Niinpä Perkjärvelle perustettiin vuonna 1921 uusi SVUL:n seura, Perkjärven Alku r.y. jonka lajivalikoimaan tulivat kuulumaan yleisurheilun lisäksi paini, nyrkkeily, hiihto, voimistelu ja pesäpallo. Seuran suurin kuuluisuus on Yrjö Nikkanen, myöhemmin maailmanmestariksi noussut keihäänheittäjä. Juuri tämän seuran järjestämiin kansallisiin ja piirikunnallisiin kilpailuihin myös tykistöleirin miehet osallistuivat. Perkjärven Tanhuujat oli naisten tanhuseura, jonka toimintaan kuului myös voimistelu. Parinkymmenen aktiivin jäsenen joukko esiintyi paikkakunnan juhlissa ja osallistui kansallisiin voimistelujuhliin ainakin 1920-luvulla. Tanhuujat sai lisää jäseniä lottavoimistelijoista, kun näitten vetäjä muutti pois Muolaasta. Myös Pölläkkälässä toimi urheiluseura, vuonna 1921 perustettu Pölläkkälän Ura. Sen aktiivijäsenistä Oiva Mentula nousi maaotteluedustajaksi. Mutta kuten aiempana totesin, oli suojeluskuntien asema Muolaan urheilussa keskeinen.80 Eero Rahikainen kirjoittaa:81 Urheilutoiminta oli Muolaassa vilkasta jo 20-luvulla, varsinkin suojeluskunnan ansiosta. Muolaan sk:lla oli hyvä pesäpallojoukkue. Suojeluskuntien 5-ottelussa Muolaa oli aina etupäässä ja voitti ainakin kerran Viipurin piirin mestaruuden. 5-ottelujoukkueen kokoonpano oli melkein koko ajan sama: Oiva Mentula, Vilho Mentula, Uuno Lahdelma ja Eero Rahikainen. Oiva Mentula voitti henkilökohtaisen mestaruuden muistaakseni 2-3 kertaa. … Urheilukenttiä oli kolme, joskin heikkokuntoisia: Kuusaassa, Kyyrölässä ja Perkjärvellä. Urheiluseuroja oli kaksi: Muolaan Rytmi ja Perkjärven Alku. Lisäksi nuorisoseurat järjestivät kilpailuja. … Oiva Mentula oli aikanaan Suomen parhaita kiekkomiehiä, heitti 47–48 metriä, mikä silloin oli paljon. Kuulakin lensi Näin oli myös muualla Karjalankannaksella. Tuula Virolainen kertoo kuinka hänen isänsä Hati Harald Elonmaa oli Johanneksessa liittynyt nuorena poikana salaa vanhemmiltaan suojeluskuntaan sen tarjoamien hyvien urheilumahdollisuuksien takia. Kun vuonna 1918 punaiseksi luokiteltu ja vankina ollut isä vuoden päästä sai kuulla asiasta, loppui Hatin jäsenyys suojeluskunnassa siihen. Tuula Virolaisen haastattelu 2010. 81 Heino-Vesihiisi, 1988b, 150–151; Valkeala 1998, 148–149; Hätönen 1952. 348, 352; Rahikainen, Karjala-lehti no 8 1972 80

yli 14 metriä ja keihäs yli 50 metriä. Edusti kiekonheittäjänä Suomea maaotteluissa. … Vilho Mentula oli niinikään hyvä 5-ottelija. Leipälaji korkeus, jossa ylitti 175 senttiä.

Vuoden 1918 sota

Suojeluskuntien ja punakaartien perustaminen Muolaassa niin kuin koko maassa oli keskeinen osa yhteiskunnallisten ryhmien reagointia maaliskuun 1917 Venäjän vallankumouksen Suomessa synnyttämään valtatyhjiöön. Kilpailu vallasta johti nopeasti eskaloituneeseen kriisiin, vuoden 1918 kauheaan sotaan ja sen vielä kauheampiin jälkiselvittelyihin. Muolaa jäi Vuoksesta lounaaseen muodostuneen rintamalinjan punaiselle puolelle. Muolaan rintama kulki Punnuksen ja Kuusaan kylien kautta ja pysyi sodan lopulle saakka paikallaan, vaikka rintamaosalla käytiin helmi- ja maaliskuussa kiivaita Kuva 14. Jooseppi Virolainen taisteluja, kun punaiset pyrkivät Matilda Virolaisen albumi. pääsemään Vuoksen rantaan. Helmikuun 21 päivänä onnistui valkoisten osasto, Hämäläisten lentävien partiojoukko, Muolaan kautta kulkien räjäyttämään Äyräpään ja Kämärän välisen rautatiesillan. Aarne Sihvon mukaan räjäytys oli merkki pitäjän valkoisille sodan alkamisesta ja siitä, että oli aika pyrkiä valkoisten puolelle näitten joukkoihin. Niinpä Muolaan miehiä taisteli molempien puolten joukoissa. Suurimmassa osassa pitäjää elettiin kuitenkin rauhallista, melkein normaalia elämää, vaikka moniin kyliin, mm. Perkjärvelle, oli majoitettu punaisten joukkoja. Sitten huhtikuun loppupuolella aloittivat valkoiset hyökkäyksen joka johti nopeasti Muolaan rintaman murtumiseen. Valkoiset saivat Perkjärven kylän ja ase-

makylän haltuunsa 24. huhtikuuta, seuraavana päivänä kirkonkylän ja sen myötä koko pitäjän.82 Valkoisella puolella joukkueenjohtajana ollut Heikki Hiiri kertoo sodan viimeisestä taistelustaan:83 Olin mukana myös vapaussodan viimeisessä taistelussa, kun punaisten rintama murtui ja menimme pitkin rajaa punaisia vastaan. 15.4.191884 meillä oli komppaniassa 96 miestä, kolme joukkuetta, jotka menivät KeskiKannaksella Muolaan ja Heinjoen välille Lavolan järvelle. Punaiset olivat lähteneet karkuun. Punaisilla oli 1500 miestä, 32 tykkiä ja lukuisa määrä konekiväärejä. He lähtivät pakenemaan Venäjälle ja me tulimme sattumalta vastaan … punaiset ampuivat yhdellä tykillä, kun olivat saaneet yhden tykin ja 6 konekivääriä asemiin. Meillä taas oli käytössämme kaksi konekivääriä ja 96 miestä. Taistelu kesti neljä tuntia. Kolme tuntia taistelimme 96 mieheen 1500 punaista vastaan. Taistelun loppupuolella saimme kuitenkin 200 miestä ruotsalaisesta komppaniasta avuksemme. Me olimme sellaisella rinnetiellä ja peltoaukealla, kun taas vastapuoli oli notkelmassa, suoaukealla … Taistelussa minun joukkueestani kaatui 6 miestä. Kaikkiaan 38 miestä kaatui koko komppaniastamme, yli kolmasosa kolmessa tunnissa. Taistelu oli minulle kaikista rankin, johon vapaussodassa osallistuin …Punaisista 300 miestä pääsivät järven niemekkeeseen, josta he lähtivät yöllä järven jäätä myöden toiselle puolelle. Jäät olivat jo tuolloin heikot ja kerrottiin, että toista sataa miestä hukkui lahteen jäiden petettyä heidän allaan. Aurinko oli jo laskemassa ja peräännyimme kolme kilometriä takaisin päin. Tarkoituksemme oli pitää tie hallinnassa ja estää punaisten pääsy sitä pitkin eteenpäin. Punaiset jäivät asemiinsa niemeen ja toiselle puolelle. Noin tunnin kuluttua siitä, kun me olimme lopettaneet ampumisen, punaisten takaa tuleva valkoinen komppania avasi tulen Venäjälle pakenevassa olevia punaisia kohti. Taistelua käytiin puoleen yöhön saakka. 12 kilometrin päässä asemapaikastamme oli Perkjärven asema, jossa oli pataljoonamme ja rykmentin esikunta. Sieltä meille tuli aamulla Toukkari 2009; Joutsenlahti – Vpl. Pyhäjärvi no 4 2008; Sihvo 1952, 354–360; Rosberg 1923, 261. 83 Joutsenlahti – Vpl. Pyhäjärvi no 4 2008 84 Saattaa olla että Hiiri muistaa tai litteroija on kuullut nauhalta päivämäärän väärin. Rosberg 1923, 261 mukaan valkoiset valloittivat Perkjärven asemakylän vasta 24.4. Itse Hiiren kuvaaman taistelun kulkuun seikalla ei kuitenkaan ole merkitystä. 82

joukkoja kiireesti avuksi, siltä varalta, että punaiset yrittäisivät läpimurtoa. Aamulla klo 6 aikaan luoksemme tuli kolme punaisten miestä valkoisten lippujen kanssa ja kertoivat haluavansa antautua. He kertoivat, että tunnin kuluttua he olisivat kasanneet aseensa luovuttamista varten ja peltoaukean yhden talon pihassa olisi 1200 antautunutta miestä odottamassa. Punaisten tappioksi tuossa taistelussa kuoli n. 300 miestä. Antautuneita punaisia otettiin 100 miehen ryhmiin, joita kutakin ryhmää vartioi kaksi miestä - toinen miehistä kulki ryhmän edessä ja toinen takana. Punaiset vangit marssitettiin Perkjärven asemalle ja sijoitettiin vankileireihin. Punaisten joukossa oli 320 venäläistä tykkimiestä, jotka kerättiin 30–40 miehen erissä vaunuihin, kuljetettiin pois Mannerheimin päiväkäskyn mukaan ammuttavaksi.

Vuoden 1918 sodassa kuoli 267 Muolaassa kirjoilla ollutta ihmistä. Heihin eivät kuuluneet Heikki Hiiren kuvaamassa taistelussa kuolleet muualta tulleet ja rajan yli Venäjälle pyrkineet pakolaiset, mutta kyllä kaksi Eero Virolaisen setää, Mikko Virolaisen veljet Matti ja Jooseppi. Matti oli syntynyt 18.7.1875, naimisissa oleva kahden lapsen isä ja Jooseppi 3.3.1891 syntynyt poikamies. Hänet ammuttiin Terijoella 19.4., Matti 1.5. Uudellakirkolla. Suomen sotasurmat 1914–1922 – tietokanta luokittelee Joosepin valkoiseksi ja Matin punaiseksi. Matin ammatti oli tietokannan mukaan asemamiesten esimies ja Joosepin maanviljelijä. Eero Virolaisen sisko Helka Huttunen kertoi vuonna 1999 minulle setiensä kuolemasta ja Eero-veljensä tekemästä Joose-sedän pelastusyrityksestä. Eero oli sodan aikana 13-vuotias. Perkjärven asemalla oli punaisten pääpaikka:85 -Eero oli… se oli kai silloin vielä semmoinen niiko pienikokoinen. Ni hän kiers siellä, hän oli siellä aina kuuntelemas… ja niitä mitä ne jutteli -vakoilemassa? -nii, sil tavalla näin että ja sit oli justiisa kerrakii kun hän sitte kuuli ko ne sano ett nyt lähetää kylää ottamaa ne ja ne … ni se lähti niiltä sijoiltaa ja juoks niinku henkesä edestä sen neljä kilometriä sinne kylää ja kävi joka talossa sanomassa että ne tulevat hakemaa Matin lapset olivat hänen kuollessaan 18- ja 16-vuotiaat. Suomen sotasurmat 1914–1922 – tietokanta KA; Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972, 1. MVA; Helka Huttusen haastattelu, n4-5. 85

-jaa jaa -ja ei se sitte se Joska setäkii nii se häkelty nii et se ei osant lähtee mihinkää niinko piiloo - jaa jaa -ja senhän ne sitten veivät -ja ampuivat? -Kaljunen itse ampui sen Terijoen asemalla … nii kaikki lähti asemalta, lähti kaikki pois, sottaa pakkoo, niin hän hoiti sen junaliikenteen. Ja punaset oli siel niin hän hoiti sen ja sit ko tuli valkoset ni hän hoiti ne valkosetha veivät sen ja sitä ei koskaa tiedettykkää mihi se ammuttii, missä ne ampuvat sen. Et se oli ihan täl tavalla justii kans

Aatu Virolainen, Helkan ja Eeron veli, kirjoittaa vuoden 1918 tapahtumista Perkjärvellä ja setiensä kuolemasta näin:86 Ne, jotka vain hämärästi tiesivät siitä ”palokunta” toiminnasta, jäivät passiivisina kotiin. Ja jotkut erinäisiin tehtäviin, kuten vartiopalvelukseen. Ei siis ollut montaakaan miestä, jotka olisivat siirtyneet kodeistaan, enempää valkoisten kuin punaistenkaan puolelle. Niinpä ei Perkjärven kylästä ollut muita valkoisia sankarivainajia kuin setäni Joosep Virolainen, Ja hänkin punakaartilaisten ylipäällikön Kaljusen käden kautta. Syystä, koska oli toiminut puheenjohtajana, kun kylän miehiä pakotettiin astumaan punaisten riveihin. Yhtä traakillisesti sai surmansa Matti-setäni, mutta valkoisten käden kautta. Hän kun taas oli hoitanut Perkjärven aseman toimiin kuuluvat tehtävät, kun kaikki toiset virkailijat olivat lähteneet ”paikkakunnalta sotaan”.87 Se oli kauheata aikaa, kun veljen oli sodittava veljeään vastaan ja leivän loppuessa oli elämä aivan mahdotonta. Niinpä kerjääminen olikin aika yleistä. Niinpä kun mekin olimme tällä ”mierontiellä”, naapurimme pojan kanssa, saimme kaiken nöyryyden lisäksi kokea vielä aika ylimalkaista kohteluakin. Virolainen, Aatu 556. SKS KRA. Toisessa muisteluksessaan Aatu Virolainen sanoo Matin kuolleen joukkoteurastuksessa nk- Hötönmäkeen. Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 16. SKS KRA. 86 87

Se oli Sormulan kylässä, kun olimme esittäneet asiamme, kysyi isäntä mistä me olemme. Ja saatuaan kuulla, että olimme Perkjärveltä, ärjäisi hän: ”Vai punikin poikia! Ulos ja justiin!” No, pala kurkussa, mutta ei leivänpala, lähdimme kotiin ja vielä monesti jälkeenpäinkin soi isännän sanat korvissani: ”Punikin poikia!”

Isäni sisaren Toinin kertoma vahvistaa osaltaan Helkan ja Aatun välittämää tietoa Matin ja Joosepin kohtalosta: …meidän setä Matti Virolainen jonka valkoiset ampui 1918 ja Jooseppi sedän ampui punakenraali Kaljunen Terijoella 1918…88 Sodan punaisen puolen ylin hallinto Kansanvaltuuskunta antoi huhtikuun alussa 1918 asetuksen, jonka nojalla kaikki 18–55-vuotiaat voitiin ottaa pakolla punakaarteihin tai niitten työkomppanioihin.89 Helkan kertoma punaisten lähdöstä ottamaan ne ja ne saattaa tarkoittaa tällaista ottamista. Aatun maininta Joosepin puheenjohtajuudesta tarkoittanee jotain luottamustehtävää johon Jooseppi on valittu ennen sotaa. Ehkä Jooseppi on tämän asemansa velvoittamana asettunut vastustamaan perkjärveläisten ottamista punakaartiin ja tullut sen takia ammutuksi?90 Väestötilaston mukaan 1918 oli Muolaassa ainoa vuosi, jona kuolleitten määrä ylitti syntyneitten määrän. Miehiä kuoli 128 enemmän kuin poikia syntyi ja kokonaiskuolleisuus oli 149 suurempi kuin syntyneitten määrä. Kun valkoiset sodan lopulla valloittivat Muolaan, perustivat he opettaja Antti Sihvon johdolla suojeluskunnan paikallisesikunnan, joka kuulusteli pitäjässä sodan aikana asuneita. Valkoiset kostivat punaisten sodan aikana tappamien 20 valkoisen kuoleman kymmenkertaisesti. Kaikki teloitetut eivät olleet työväenyhdistyksen saati sitten punakaartin jäseniä, teloitettujen joukossa oli ainakin neljä lasta. Kyyröläläisten Toini Pedersenin kirje Helena Virolaiselle 17.9.1989. HVA Paavolainen 1966, 116. Jaakko Paavolaisen mukaan vuoden 1918 sodan punaisen osapuolen Terijoen esikunta murhautti tai murhasi koko sodan aikana ainakin 13 siviiliä. Näistä punakaartilaisjohtaja Heikki Kaljunen ampui itse useita vangiksi otettuja valkoisia mm. kuulustelujen aikana, mahdollisesti myös Jooseppi Virolaisen. Mielenkiintoista ja tärkeää on huomata, että punaiset eivät näytä suinkaan varauksetta hyväksyneen Kaljusen toimintaa. Punaisten yleisesikunta valtuutti Viipurin piiriesikunnan rintamapäällikön jo 20.2.1918 tarpeen vaatiessa pidättämään päällikkö H. Kaljusen toimestaan siksi kunnes Yleisesikunta toisin määrää. Pidätystä ei kuitenkaan koskaan tehty. Sodan jälkeen Kaljunen onnistui pakenemaan Venäjälle. Paavolainen 1966, 141–142; Paavolainen 1967, 228. 88

osuus teloitetuista oli suhteettoman suuri. Lars Westerlundin mukaan heitä oli liittynyt punakaartiin 43 miestä, sodan jälkiselvittelyissä hän arvio valkoisten tappaneen 70–95 muolaalaista venäläiskylien asukasta, jotka siis olivat suomen kansalaisia. Georg Elfvengrenin johtama vapaaehtoisista koostunut joukko jahtasi paenneita kyyröläläisiä Uudeltakirkolta ja rajaseudulta, sai kiinni ja teloitti heistä 15. Joukko surmasi heidän lisäkseen myös kiinni saamiaan venäläisiä. On mielestäni selvää, että kyyröläläiset miellettiin venäläisiksi ja heitä kohdeltiin sen takia erityisen julmasti.91 Elämä kuitenkin jatkui, uusi aika oli alkamassa. Heti sodan viimeisten taistelujen tauottua on lähteistäni nähtävissä myös inhimillisyyttä. Heikki Hiiren joukkue, jonka miehistä viimeisessä taistelussa oli kaatunut joka kolmas, joutui vartioimaan Perkjärven asemalle koottuja vankeja. Vartiojoukkueen johtaja jatkaa kertomustaan:92 Punaisten vankilana toimi palokunnan talo ja piikkilangasta tehty aitaus. Iltasin joukkueeni vartioi vankeja ja varajohtaja Kuisma järjesteli vartioinnin. Iltahämärissä menin lähettinä toimineen Martti Ilvosen kanssa tarkastusmatkalle leirille. Näimme vangiksi joutuneen myös ryhmän, jossa yksi poika ja kolme tyttöä. He olivat läpimärkänä sateesta. Poika tuli luoksemme ja rukoili, että kaksi tytöistä, jotka asuivat 100 metrin päässä, saisivat hakea kotoaan kuivat vaatteet yllensä. Suostuimme pyyntöön, otimme tytöt mukaamme ja kävelimme heidät kotiinsa. Kotona odottanut äiti itki. Vankina oleva perheen isä oli ollut punaisten pataljoonan komentaja. Jostain syystä 18-vuotias, nuorin tyttö, ei olisi halunnut riisua märkiä vaatteita yltään. Äkkiä tyttö kuitenkin riisui naisten päällystakin pois ja kävi ilmi, että tyttö oli pukeutunut venäläisen matruusin asuun. Hän oli ollut rintamalla ”kiväärimiehenä”. Tyttö katsoi minua, mutta minä en ollut näkevinään häntä. Tiesin, että jos tyttö olisi tavattu ko. asussa, hänet olisi tapettu saman tien. Tytön äiti tarjosi minulle kahvia, mutta kieltäydyin. Vanhempi tyttö, joka oli noin 20-vuotias, arveli minun epäilevän, että kahviin olisi sekoitettu jotakin myrkkyä. Hän joi kahvia ennen minua ja sitten minäkin join sitä. 91 92

Westerlund 2004; Sarkanen 1952c, 85. Toukkari 2009; Joutsenlahti – Vpl. Pyhäjärvi no 4 2008

Lähdimme pois ja poistuessani tuvasta viimeisenä, pysähdyin ja sanoin tyttöjen äidille, että polta nuo vaatteet. Äiti ymmärsi, että jos tytär olisi joutunut kiinni ko. vaatteet päällä (venäläisen matruusin vaatteissa), niin hänet olisi varmasti ammuttu. Veimme tytöt takaisin vankileirille, jossa olivat uudet vartijat. Meillä oli käsky lähteä Kuolemanjärvelle. Jos olisin tietänyt, että leirillä olivat uudet vartijat, olisi jättänyt tytöt kotiinsa.

Ajattelen, että yksi keino jatkaa elämää niin Muolaassa kuin muuallakin maassa oli vaikeneminen. Muistettaviksi liian vaikeista asioista ei puhuttu. Kun oli pakko puhua, niin käytettiin asioitten oikeitten nimien sijaan kiertoilmaisuja, karhua ei sanottu karhuksi vaan mesikämmeneksi. Ilolan kylästä liittyi punakaartiin toistakymmentä miestä, joista neljä kuoli sodassa, loput palasivat kotikyläänsä. Eemil Luukka, aina ministeriksi asti noussut Ilolan kylän suurmies, ei hänkään kyennyt sanomaan kuolemaa kuolemaksi kun muisteli vuotta 1918:93 – Yks isäntämies Antti Luukka, Taaperist, Kivennava lähelt, ammuttii lähel kotiaan. Toiset olliit taas tääl Perkjärve vankileiril. Mikko Suikkanen ol työmies; ja muut kolme olliit nuorii poikii, jotka enemmä seikkailunhalusta lähtiit sottaa. – Räisäläiset ja käkisalmelaiset olivat siinä asiassa mukana. Varsinainen jälkiselvittely oli siellä. Kenttäoikeudet tuomitsivat niitä toisia pois.

Vaikka tapahtumista ei puhuttu, ihmiset tietysti muistivat ne. Arkielämä kuitenkin alkoi sujua, kuuluisin muolaalaisista Sihvon veljeksistä, myöhempi Puolustusvoimien komentaja Aarne Sihvo kirjoittaa:94 Johtuen siitä, ettei pitäjässämme ollut runsaammin teollisuuskeskuksia, joiden työläiset olisivat päässeet riehaantumaan kapinakiihotuksesta, eikä muutenkaan ollut vaikeita ristiriitoja eri väestöluokkien välillä, jäivät taistelujen lyömät haavat verrattain vähäisiksi. Niinpä saattoikin jokapäiväinen elämä ilman suurempia hankauksia palautua entiselleen taistelujen päätyttyä. 93 94

Toukkari 2009. Sihvo 1952, 360.

Myös Luukka kertoo elämän palautuneen nopeasti normaaliksi. Hänen mukaansa ei entisten punakaartilaisten kanssa ollut mitään vaikeuksia. Luukka esittää nopeaan toipumiseen yhden selkeän syyn, varmaan monien muitten käytettyjen ohella, keinon jota ihailtava viisaus ymmärsi käyttää. Nuorisoseuran toiminta lähti hyvin käyntiin, kun hengissä selvinneet työväenyhdistyksen johtomiehet vedettiin mukaan sen johtokuntaan. Mutta nyt lienee aika jättää karmea vuosi 1918 ja siirtyä takaisin muolaalaisten tavanomaiseen elämänkulkuun. Teen sen kertomalla kihuista, Muolaan erityisestä vuotuisjuhlasta.95

Kuva 15. Matti Virolainen perheineen. Lasten iästä päätellen kuva on otettu aivan 1900-luvun alussa. Matilda Virolaisen albumi.

Hötönmäen teloitukset; s. 166

Muolaan kihut Kihupyhät tai kirkkopyhät olivat keskiajalta periytynyt joukkokokoontumisen muoto, alun perin paikkakunnan oman kirkon vihkimisen muistojuhla. Niitä vietettiin koko tuolloisessa Ruotsin valtakunnan Itämaassa. Juhlien pitopaikka oli alusta alkaen kirkkorakennus ympäristöineen. Uskonpuhdistuksen jälkeen luterilainen kirkko halusi ottaa tapaan etäisyyttä, mutta Karjalankannaksella se säilyi vaikka ajan myötä muuttuen. Erityisesti Muolaassa ja siitä itsenäisiksi irronneissa Heinjoen, Kivennavan ja Valkjärven kunnissa perinne eli vahvana aina 1930-luvulle saakka. Tavaksi tuli viettää kihupyhiä näissä kunnissa peräkkäisinä viikkoina ja Muolaan kihujen pitopäiväksi muotoutui heinäkuun viimeinen sunnuntai. Juhlapaikaksi vakiintuneelle kirkonmäelle kokoontui vielä 1900-luvun alkukymmeninä useita tuhansia ihmisiä paitsi Muolaasta myös naapuripitäjistä. Kihu-sanaa on selitetty onomatopoeettiseksi; kun suuri väkijoukko liikkui edestakaisin, syntyi siitä kihisevä ääni.96 Kihujen keskeinen ja tärkein merkitys viimeistään 1800-luvulla oli tarjota naimaikään tulleille nuorille mahdollisuus tavata ja tutustua joukolla toisiinsa. Kihut olivat parien muodostumisen kannalta välttämätön mahdollisuus, johon kannakselaisen agraariyhteisön vuodenkierrossa ei juuri muulloin ollut tilaisuuksia. Kihut eivät kuitenkaan olleet pelkästään nuorten kokoontumisia vaan niihin osallistui kaikenikäisiä ihmisiä. Tavattiin ystäviä ja tuttavia, käveltiin edestakaisin kuulumisia vaihtaen. Parinmuodostuksen tapana kihut kehittyivät tehokkaiksi ja suorasukaisiksi. Rippikoulun käyneet ja ehtoolliselle päässeet tytöt tulivat kirkonmäelle vyöllään tyhjä puukontuppi. Tavoitteena oli löytää sopiva puoliso mahdollisimman pian, monena vuonna ei kihuihin haluttu tyhjän tupen kanssa tulla. Tytön mukana oli saattaja, yleensä joku suvun vanhempi nainen. Saattaja esitteli naimamarkkinoille tulijan suureen ääneen niin, että tästä kiinnostunut poika saattoi tulla työntämään puukkonsa tytön tuppeen. Parin viikon kuluttua poika meni tytön kotiin katsomaan miten puukon oli käynyt. Jos se oli lyöty oven ulkopuolelle seinään, merkitsi se pojan torjumista, mutta jos puukko komeili pirtin sisällä takaseinässä, oli se merkki hyväksymisestä ja ko96

Raitasalo 2004, 39–40, 42; Mäkirinne - Karjala-lehti no 8 1972.

sintamenoja voitiin jatkaa. Tavallista oli, että häitä viettiin jo saman vuoden syksynä. Tuppikosinta jäi pois 1800-luvun puolivälin jälkeen ja tilaa valtasi tapa, jossa pojat tulivat kirkonmäelle hevosella ratsastaen ja pyysivät mieleisiään tyttöjä taakseen hevosen selkään tarakalle ja pari teki sitten lyhyehkön rituaalisen ratsastuksen lähiympäristöön. 1900-luvun alkukymmenistä lähtien kihuperinne laajeni kirkonmäen päiväkohtaamisista käsittämään myös illalla lähikylissä järjestettyjä tanssiaisia.97 Ovatko isäni vanhemmat Mikko ja Matilda kohdanneet toisensa kihuissa Muolaan kirkonmäellä? Hyvin mahdollista se ainakin on. Matildan koti, Salomon Noron perheelleen rakennuttama kivitalo,98 oli kirkonmäeltä vain parin kilometrin päässä Koiralan kylässä ja Mikon koti Perkjärven kylässä kymmenisen kilometriä kirkolta. Mikon isä oli Aatu Virolaisen kertoman mukaan innokas ja osaava hevosten kasvattaja. Tuolloin 26-vuotias Mikko on hyvinkin saattanut tulla Muolaan kihuihin kesällä 1901 isänsä hevosella ja kohdata kirkonmäellä talvella 19 vuotta täyttäneen Matildan. Tapahtui nuorten kohtaaminen sitten kihuissa tai jossain muualla, johti se toukokuun 25 päivänä 1902 tapahtuneeseen vihkimiseen ja Matildan muuttoon lapsuudenkodistaan Koiralan kylästä Perkjärvelle, Mikon syntymäkotiin Heikkilään.99 Millaiseen kylään, taloon ja perheeseen Matilda muutti?

Raitasalo 2004, 42–43,70,141,148; Vilppula 2001, 6-8; Mäkirinne - Karjala-lehti no 8 1972. Mauri Noro kirjoittaa: Olen syntynyt v. 1916 Muolaan Koiralan kylässä ”kivimuurissa”, kuten Mentulan Ville syntymäkotiani nimitti. Isoisäni Salomon Noro rakennutti kivisten peltojensa kivistä itselleen ja perheelleen kivitalon. Seinien paksuus oli hyvän joukon toista metriä. Keskellä seinää oli ilmakerros, joka toimi lämmön eristäjänä, niin että rakennus oli aika lämmin pakkassäilläkin. Kahden kilometrin päässä kajasti Kirkkojärven rantakummulla valkoinen kirkko kuin taivaallinen Jerusalem, mahtava tiilikivikirkko, jonne mahtui kolmattatuhatta ihmistä istumaan. Noro - Karjala-lehti no 8 1972. 99 Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972, 1. MVA; Välimatkoista: katso karttaa Liite 1; Vilppi Virolainen ja hevoset, esim. Virolainen, Aatu: Vilppo äijäni 1023–1029. SKSÄ; Mikko ja Matilda asuivat avioliittonsa alussa Mikon lapsuudenkodissa. Helka Huttusen haastattelu 1999, n2. 97

LAPSUUS JA NUORUUS PERKJÄRVELLÄ Perkjärven kylä ja Vanha koti Matildan kotikylästä Koiralasta tultiin Perkjärvelle Muolaan kirkolta rautatieasemalle vievää tietä pitkin. Kyyrölässä tie yhtyi Viipurista Pietariin menevään tiehen mutta erkani siitä jo Parkkilassa Lavolan kylän suuntaan. Nelisen kilometriä Lavolan jälkeen tultiin Perkjärven kylän laitamille. Tässä tie myöhemmin ylitti ruhtinas Saltykovin Valkealta hovilta ja tiilitehtaalta tulevan pistoraiteen, mutta alkukesällä 1902 kun Matilda tuli kylään, ei rataa, tiilitehdasta eikä Valkeaa hovia vielä ollut. Eteenpäin kuljettaessa jäivät Jorosmäki ja Perkjärven järvi oikealle. Taloja alkoi olla tien kummallakin puolella, tultiin Laihasmäkeen. Kylän VPK jäi oikealle, taloja oli yhä tiheämmässä ja nyt oltiin jo Neljän tien risteyksessä, Hännismäessä, kylän keskustan reunalla. Tähän neljän tien risteykseen rakensi Kannaksen osuusliike kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1922 myymälän kauppias Suhoffin kaupan naapuriin. Nyt alkoi Innakangas, kylän keskus, jonka asukkaita Aatu Virolainen kuvaa näin:100 Innakankaalla asui monenlaista venneen tekijää ja vantee vääntäjää. Siellä oli suurin osa suutareista, räätäli Rämö sekä seppä. Lisäksi siellä asui hautakiven veistäjä Westman ja kauppias T. Rämö. Kylän varsinaiset kaupat sijaitsivat sen sijaan niin sanotussa neljän tien risteyksessä ja Hännismäellä.

Tien oikealle puolelle jäi nyt kylän kansakoulu. Se oli vuonna 1890 valmistunut yksikerroksinen, valkeaksi maalattu suuri rakennus järven rannalla Kalmäen kumpareella. Vielä Saaholanojan sillan yli ja Matilda oli perillä. Vilppi Virolaisen talo, perintötila Perkjärvi no 113, oli aivan tien vieressä, tien oikealla puolella, parisensataa metriä järven rannas-

Virolainen, Aatu Perkjärven kylä 1, 17–23 min. MVA; Aatu Virolaisen piirtämä kartta Perkjärven kylästä 1920–1930 –luvuilla. 100

ta. Millainen oli tämä piha ja talo johon vastavihitty nuori vaimo oli astumassa?101 Setäni Aatu Virolainen kuvaa useammassakin muisteluksessaan pihapiiriä ja taloa, johon Matilda tuli vuonna 1902. Aatu syntyi neljä vuotta myöhemmin ja muutti Perkjärveltä Viipuriin 1927, joten hänen muistinsa piirtää kuvaa Matildan ja Mikon ensimmäisestä kodista sellaisena kuin se oli 1910- ja 1920-luvuilla. Mikko ja Matilda asuivat tässä Vanhassa kodissa vain kolme tai neljä vuotta, heidän ensimmäinen lapsensa Martta ja isäni Eero syntyivät siellä, mutta Aatu vuonna 1906 jo Uudessa kodissa. Isäni syntyi vuoden 1905 alussa, perhe on muuttanut joko samana tai seuraavana vuonna. En usko pihapiirin muuttuneen merkittävästi siitä millainen se perheen siellä asuessa oli Aatun muistamaan verrattuna. Joitakin uusia rakennuksia on varmaan rakennettu ja toisia ehkä purettu, mutta kokonaisuus on pysynyt samana; Aatun muistamassa pihassa oli kaksi tupaa, uusi ja vanha. Kenties uutta tupaa ei Matildan tullessa vielä ollut? Ehkä kasvava asujamisto on saanut Vilpin rakentamaan toisen asuinrakennuksen vasta myöhemmin? Päärakennusta ympäröi lehtevä puisto, joka Aatun mukaan oli hänen isänsä Mikon istuttama. Aivan tien vieressä oli suuri kivinavetta,102 jota sanottiin ometaksi tai lääväksi. Sen yläkertaan luhdille ajettiin tien eli kujan puolelta nousevaa vetosiltaa pitkin, rakennuksessa oli eläinten tilojen lisäksi myös karjakeittiö, jota sanottiin vesikyökiksi. Navetan lähellä oli kaivo, josta karjakeittiön ja eläinten juottovesi otettiin, ruokavesi nostettiin sen sijaan pihan toisesta kaivosta, alakaivosta. Navettarakennuksen vieressä olivat makuu-, vaate- ja säilytysaitat omassa rakennuksessaan, mutta navetan kanssa yhteisen katon alla. Näitä aittoja ja navettaa vastapäätä olivat talli ja vilja-aitta. Myös sauna oli aivan pihapiirissä. Tässä saunassa Matilda synnytti vajaa kolme vuotta myöhemmin pojan jolle annettiin nimeksi Eero ja joka Helka-sisarensa kertoman mukaan oli syntyessään vahva, Virolainen, Aatu Elämäkerta 1, 22 min ja 4, 7min. MVA; Aatu Virolaisen piirtämä kartta Perkjärven kylästä 1920–1930 –luvuilla; Peruskartta Perkjärven kylästä 1920(?) – luvulta; Maarekisteri Muola III Ojala-Pihkala, MMA. 102 Aatu muistelee navetan olleen maakivistä tehty vaikka kyllä siinä oli särjettyjä kiviäkin, liekö olleet ruudilla särjettyjä vaiko kiilaamalla. Virolainen, Aatu 579. SKS KRA. Aatu arvelee Vilpin rakentaneen navetan jo isänsä eläessä, mutta luullakseni erehtyy. Vilpin isä kirkonkirjassa Henrik Philipinp. Wirolain oli kuollut jo 1863 kun Vilppi oli vasta 15-vuotias. 101

piti kääriä tiukasti kapaloihin että nukkui. Saunan yhteydessä oli myös Vilpin työhuone sorveineen. Sorvin on täytynyt olla varsin massiivinen, koska Vilppi Aatun mukaan teki sillä jopa kärrynpyöriä. Pihapiiristä loitommalla olivat riihi-sarrain eli olkivaja ja itse riihi. Riihen ulkopuolelle Vilppi oli rakentanut hevoskierron joka pyöritti ketjujen välityksellä riihessä ollutta puimakonetta. Tämä Perkjärven ensimmäinen puimakone on ostettu Matildan tulon aikoihin. Riihen lähellä oli vielä tuulimylly ja siitä voimansa saava pärehöylä. Järven rantaveteen oli tehty laudoista korkeareunaiset altaat joissa oli myös pohja. Mikon veljet olivat tehneet ne lapsia varten, altaissa lapset saattoivat opetella turvallisesti uimaan. Rannalla oli myös kaksi pukukoppia.103

Matilda oli tullut suureen taloon. Heikkilän tilan isäntäparilla Vilpillä ja Marialla oli useita hevosia, kymmenkunta lehmää, sikoja ja kanoja. Myös pinta-alaltaan tila oli iso.104 Mikko oli talon vanhin poika ja siis ensisijainen perijä. En kuitenkaan usko suuren talon vaikuttaneen Matildan puolisovalintaan, lähteeni eivät anna vähäisintäkään syytä pitää häntä laskelmoivana. Uskon, että rakastuminen Mikkoon toi Matildan Perkjävelle. Mutta astukaamme nyt sisälle Matildan uuteen kotiin. Aatu Virolainen kuvaa tätä Vanhaa kotia näin:105 Tämä Virolaisten sukutilan talo edusti sen aikaista karjalaista talonpoikaistaloa, muodostaen sahatuista hirsistä n.s. ”tuvan” ja kaksi kamaria, eteisen eli ”porstuvan” ja ”sulanin”, jossa säilytettiin ruokatarvikkeita sekä eräänlaisen ”syrjäkamarin”, joka oli samassa ”linjassa” eteisen kanssa. Tätä sanottiin Joosep-sedän kamariksi.

Virolainen, Aatu Elämäkerta 1, 16 ja 28 min. MVA; Virolainen, Aatu 556, 579. SKS KRA. Helka Huttusen haastattelu 1999, n2-3. 104 Helka sanoo tilan kokonaispinta-alan olleen Vilpin isän aikana peräti 700 hehtaaria. Talo jaettiin Vilpin ja tämän veljen Yrjön kesken kahtia, joten kumpikin olisi saanut 350 hehtaarin tilan. Helka Huttusen haastattelu 1999, n1. Aatu puolestaan sanoo Vilpin omistaman Heikkilän tilan, olleen alkuaan n. 100 ha peltoa ja niittyä yhteensä sekä metsää saman verran. Virolainen, Aatu 326b, 0 ja 2 min. SKSÄ. Jos olen osannut tulkita Muolaan maarekisterikirjaa oikein, oli Vilppi saanut tilansa Perkjärvi no 113 10.9.1884 päättyneessä halkomistoimituksessa ja tilan pinta-ala olisi ollut 102,67 ha josta peltoa 7,2 ha. Maarekisteri Muola III Ojala-Pihkala, MMA. 105 Virolainen, Aatu 579. SKS KRA. 103

Tupa oli talossa tärkein huone, sen suuressa ”leipäuunissa” paistettiin leivät, ”vehnäset” ja monenlaiset piirakat sekä ”potti-ruuat”. Hellalla eli ”liitalla” keitettiin ”kahvit”, vellit, puurot y.m. Tuvassa tehtiin ”puhtetyöt”, siinä nukkui perhe yhdessä, paitsi ”minjat” ja heidän miehensä nukkuivat kamareissa. Joosep-setä nukkui omassa kamarissaan. Tupa oli varsin tilava ja niinpä siellä vielä oli useampi yö nukkumassa joko ”kauppias-Masi” tahi Mälkönen. Tähän tupaan tuotiin ja tulivat myöskin kaikki päivämiehet niin ”pipit” kuin papitkin. Ja pitotilaisuuksissa sitä tarvittiinkin näin isoa tupaa. Tupa oli sisustettu melko yksinkertaisesti. Pitkät kiintonaiset penkit olivat kahdella seinällä ja peräpenkin edessä pitkä ruokailupöytä, sekä sen edessä irtonainen penkki päissä tuolit. Hellan lähellä oli suuri kaappi ja eräänlainen leipomo ja -tiskipöytä. Kamarien kalusto oli miniöiden maun mukaan, sänkyineen, pöytineen tuoleineen jne.

Talossa olisi Aatun tekstin mukaan ollut useampia miniöitä kerrallaan. Mikä oli tilanne silloin, kun Matilda tuli Heikkilään, keitä talossa tuolloin asui? Talon isäntä Vilppi Virolainen oli 54-vuotias ja emäntä Maria 49 vuotta täyttänyt. Muita talossa tuolloin lähes varmasti asuneita olivat alaikäiset lapset, 11-vuotias Jooseppi, pari vuotta nuorempi Juho ja seitsemänvuotiaat kaksoset Antti ja Tahvo. Mikko ja Matilda mukaan lukien saadaan asukasluvuksi vähintään kahdeksan henkeä. Hyvin luultavana pidän, että myös 18-vuotias Vilhelm ja 21-vuotias Esaias ovat asuneet Heikkilässä, jolloin asukkaita olisi ollut kymmenen. Vilpin ja Marian toiseksi vanhin lapsi, Matildan tullessa 27-vuotias Matti, oli naimisissa Juula Lepän (Leppik) kanssa ja heillä oli myös jo lapsi, tuolloin 2,5-vuotias Lilla Maria. Juula odotti toista lastaan, Julius Rudolf syntyi puolisen vuotta Matildan Heikkilään tulon jälkeen, 29.11.1902. Kirkonkirjoissa kaikkien edellä lueteltujen henkilöitten asuinpaikaksi on merkitty Perkjärvi no 1. Jos he asuivat Vilpin tilalla 113, oli sen asukkaita Juliuksen synnyttyä 14 henkeä ja muutama vuosi myöhemmin, ennen Matildan ja Mikon muuttoa kahden lapsensa kanssa Uuteen kotiin jo 16. Edellä olleessa Heikkilän talon kuvauksessaan kirjoittaa Aatu Virolaisen miniöistä monikossa ja myös Helka kertoo talossa olleen paljon omaa väkeä ja lisäksi vielä palvelijoita mutta sanoo Matin olleen

Matildan tullessa jo poissa kotoa, rautateillä. Lainaan vielä setäni Aatun toista muistelusta:106 Perheiden rakenne oli Perkjärven kylässä, iso-isäni perheen mukainen suurperhe, ennen sen eroamista. Siis vanha isäntä ja emäntä, pojat ja heidän vaimonsa, sekä lapsensa ja tietysti ”talon tyttäret”.

Aatun muistelus on vaikeasti ajoitettavissa. Mitä eroamista hän tarkoittaa? Marialle ja Vilpille syntyi kaiken kaikkiaan 12 lasta, kaksi tyttöä ja 10 poikaa. Aiemmin luettelemieni lisäksi toinen tyttö Anna, oli kuollut kolmen kuukauden ikäisenä ja toinen, vuonna 1877 syntynyt Helena avioitunut ja muuttanut talosta pari vuotta ennen Matildan tuloa. Vuonna 1886 syntynyt Heikki oli kuollut yhdeksänvuotiaana 1895 ja Juhana neljävuotiaana vuonna 1888.107 Joudun toteamaan, etten tiedä paljonko omaa väkeä Heikkilässä isäni siellä syntyessä oli, mutta vähintään heitä oli 10 henkeä, luultavasti ainakin 12, ehkä jopa 16. Elettiin karjalaisen suurperheaikakauden loppua. Helkan mukaan talossa oli myös palvelijoita, joitten määrästä lähteeni eivät kuitenkaan sano mitään. Miten näin suuri joukko eli ja oli, teki työtä yhdessä? Aatu Virolainen vastaa SKS:n kyselyyn:108 Tuvan suuri pöytä oli ruokailuaikana täynnä. Sen ääreen kokoontui koko talon väki kolmasti päivässä. Isäntä istui tavallisesti peräpenkillä, pöydän takana, emäntä pöydän edessä olevalla penkillä, lattian puolella, josta oli vapaa kulku kaapille ja hellalle. Tässä samalla penkillä istuivat yleensä koko talon naiset, miehet sitten siellä täällä. Lapset eivät saaneet syödä pöydällä aikuisten mukana, vaan, kuten meilläkin isän eläessä, söivät lapset pitkältä ”jakulta” istuen pienillä jakkaroilla. Pöytäkalusto oli yksinkertaista valmistetta. Kupit, tuopit, lusikat ja lautaset olivat vielä minun muistini aikanakin puusta. Mutta Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972. MVA; Luovutetun Karjalan kirkonkirjat. KATIHA; Helka Huttusen haastattelu 1999, n2,3; Virolainen, Aatu 581. SKS KRA. 107 Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972. MVA 108 Virolainen, Aatu 581. SKS KRA. Toisessa muisteluksessa Aatu kertoo että talon väki söi kolme kertaa päivässä ja joi kaksi kertaa kahvia. Ruokia pidettiin tuvan ruokakaapissa ja osaa sulanissa. Virolainen, Aatu 579. SKS KRA. 106

meillä kotona ne olivat jo kaikki kaupasta ostettuja, posliinista ja metallista. Aamulla –kohvi ja ruokapöydässä antoi isäntä kullekin oman työnsä, niistä neuvoteltiin, kuka lähtee kyntämään, kuka kuokkimaan j e-p. Ja illalla kun oli aika mennä nukkumaan, kävivät miehet illastamassa hevoset, ja naiset suorittivat omat työnsä. Meillä pienenä luettiin iltarukous ja kohta nukkui tupa hiljaista ja rauhallista unta.

Kuva 16. Perkjärveläisen talonpoikaistalon tavanomainen huonejärjestys. Taloja oli rakennettu paitsi kuten kuvassa pääty tielle päin, myös pitkä sivu tien suuntaisesti. Virolainen, Aatu 647. SKS KRA.

Vilppi ja Maria

Sekä Aatu että Helka kertovat Vilppiä sanotun tulokkaan Vilpiksi ja, että nimitys olisi johtunut siitä, että hänen isänsä oli tullut Perkjärvelle jostain muualta muuttaen. Kirkonkirjojen mukaan näin ei kuitenkaan ole. Vilpin isä Henrik, hänen isänsä Philip ja tämän isä Matts olivat kaikki Muolaan Perkjärvellä syntyneitä ja kuolleita. Niin myös Vilppi syntyi, eli koko elämänsä ja kuoli Perkjärvellä. Hänen vaimonsa, pitkäaikainen elinkumppaninsa Maria oli tulokas, tuli Perkjärvelle Koiralan kylästä. Vilppi näyttäytyy Aatun ja Helkan kertomuksissa rauhallisena ja tasaisena ihmiKuva 17. Maria, Antti ja Vilppi Virolainen senä, mutta hänen vaimonsa 1910-luvulla. Matilda Virolaisen albumi. Maria on tuonut ääntä ja jännitteiVihkimisen jälkeen Maria nukkui kaksi viikkoa täkkiin rullalle kääriytyneenä, mutta sitten rulla purkautui ja tä suuren perheen elämään. Jo Villapsia alkoi tulla. Helka Huttusen haastattelu 1999 n3. pin ja Marian yhteisen taipaleen Aatu kertoo saman tarinan mutta puhuu peräti kolmesta alku oli värikäs, kuten Helkan miviikosta. Virolainen, Aatu 579. SKS KRA. nulle välittämään suvun perimätietoon rakentuva draamanpala kertoo.109 Sama meno näyttää jatkuneen koko avioliiton ajan; kun Vilppi oli aikeissa rakentaa lasiverannan eli palkonkin talon lisukkeeksi, äityi Maria arvostelemaan Vilpin hanketta rankoin sanavalinnoin: -Sie sen kuuro, sokia, mykkä ukko. Siust on nyt minkä palkonki tekijä. Silloin Vilppi vastoin tapojaan suuttui: -Josha mie oisin tietänt tuo siu sissuis, nii ensimmäisel kostreisul mie oisin 109

YHTEISEN MATKAN ALKU; s. XXX

puottant siut Kirkkojärvee! Hetken hiljaisuuden jälkeen isomummoni sanoi: -Älä hiiessä ja lähti sen sileän tien askareisiinsa.110 Tavallisesti Vilppi kuitenkin suhtautui Mariansa kiukkuamiseen perin sovittelevasti, ehkä häntä sisimmässään huvitti Marian äksyily, ja niin hän vastasi jopa vaimonsa antamaan kadotustuomioon naurahtaen:111 -Sie sen synnin kämpäle, ethä sie pääse ies taivaahekkaa! -Voi veikkone, vielhä mie vien siipihein suojas siutkii.

Eräänlaisena yhteenvetona mummonsa luonteesta Aatu kirjoittaa:112 Maria oli kipakkaluontoinen, turhan ”jonuaja”. Vilppi sai kuulla kunniansa. Maria käytti kanferttitippoja ja voivotteli. Maria oli kooltaan pienempi kuin Matilda mutta muuten monumentaalinen, korotti usein ääntään kun ei muuten hallinnut suurta poikajoukkoa ja Vilppiä. Kun hän oli ärtynyt ja väsynyt niin sekä isä että pojat saivat kuulla kunniansa. Mummo dominoi, oli Heikkilän talon valtiatar. Hänen jonuamisensa oli usein talon ainoa ääni.

Vilppiä, ”Vilppo äijäänsä”, Aatu sen sijaan kuvailee lämmöllä ja paljon, Vilppi on ollut hänelle tärkeä. Aatun kertomukset kiertyvät paljolti hevosiin ja hevosten hoitoon. On varmaan Heikkilässä vietettyjen lapsuuspäivien ansiota, että Aatu pyrki ja pääsi varusmiesaikanaan ratsuväkeen ja myöhemmin ratsupoliisiksi. Seuraavassa otteita Aatun pitkästä tekstistä Vilppo äijäni:113 Vilppo äijäni oli esikuvallinen maanviljelijä ja rauhallinen hevosmies. Ja muutenkin hän oli lupsakka veikko, joka naureskellen jalosti, kasvatti ja ajeli hevosilla. Harvoin, josko koskaan hän käytti piiskaa, olipa se ajo mikä hyväänsä. Hänestä piiska peloitti ärsytti ja rajoitti hevosen Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972. MVA; Virolainen, Aatu 326b, 0 ja 8 min. SKSÄ; Helka Huttusen haastattelu 1999, n3. 111 Virolainen, Aatu Elämäkerta 1, 21 min. MVA 112 Virolainen, Aatu 326b, 6 min. SKSÄ 113 Virolainen, Aatu: Vilppo äijäni 1, 3. SKS KRA. 110

vapaa kehittymistä. Äijäni yritti olla erehtymätön opettaja, vältellen tietoisesti tekemästä virheitä … Hänestä näytti tuntuvan hyvältä kuulla: ”Kaikki hyvä tässä maailmassa tulee naisesta ja hevosesta”… ”Pois kaik turhat lepruumiset, ei hevone sitä ymmärrä”, sanoi äijäni. Ei hän tarkoittanut tällä sitä, etteikö hevoseen pitäisi kiintyä ja antaa sille tunustusta, vaan siihen on suhtaututtava reilusti. ”Ko hevone suorittaa tai suoriutuu jostakin tehtävästään hyväst, ni taputus kaulal ja leipäpala on sillo paikallaa”, todisteli äijäni.

Edellä oli jo esillä Vilpin ostama puimakone ja sitä pyörittämään rakentama hevoskierto. Aatu arvostaa Vilppiä paitsi edistyksellisenä ja käsistään kätevänä maanviljelijänä myös muutoin ihmisenä:114 Vilppi-äijäni piti rahaa ja tavaraa arvossa, hän ei ollut itara eli ”nuuka”, vaan säästäväinen. Vieraanvaraisia oltiin ja ”kerjäläisiä” ja kaupustelijoita kohtaan auttavaisia. Hän oli ahkera, mutta ei mikään ”työhullu”. Maat olivat hyviä viljelysmaita ja uudispeltoakin raivattiin. Sitä mukaa kun rahaa pellosta ja karjasta y.m karttui, käytti hän ne ensisijaisesti kaikenlaiseen uudistukseen, kuten maanviljelyskaluihin y.m sekä rakennusten laajentamiseen ja parantamiseen. Hän oli esikuvallinen mies monessa. Vilppi oli pidetty ja taitava maanviljelijä sekä kirvesmies. Samoili paljon metsissä katselemassa kasvanta vääriä puita esim. reen jalaksiksi. Hän teki puusta kaikki käyttöesineet taloon ja osin naapureillekin. Hän rakensi tuulimyllyn ja hevoskierrolla varustetun riihenpyörän joka pyöritti riihen sisälle sijoitettua puimakonetta.

Varsin mielenkiintoisena pidän Aatun kertomuksia Vilpin ja Marian teoista, isäni isoisä ja isoäiti näyttävät eläneen kahden maailman rajalla, toinen jalka kristillisyydessä, toinen kansanuskossa ja uskomuksissa, melkein noituudessa. Niin kuin heidän ikäluokassaan tuona aikana oli tavallista, ei kumpikaan heistä osannut kirjoittaa, lukea kyllä. Ma-

114

Virolainen, Aatu 580. SKS KRA; Virolainen, Aatu 326b, 2 min. SKSÄ

ria harrasteli kansanparannusta ja osasi tehdä erilaisia rohtoja, Aatu kirjoittaa:115 Paras ”karstan” eli syyhyn lääke oli Marian mukaan, ”kastevesi” eli tavallinen aamukaste, johon sekoitettiin ”seisovan veden” pinnalta otettua jotain ruskeata kuonaa. Ja tällä seoksella kun sitten voiteli syyhyävää kohtaa, niin kyllä ”karsta” läks!? Punataudin reseptistä tiesi mummoni Maria Virolainen kertoa, että siihen piti ensin panna suuri padallinen suopursuja ja vain pieni tilkka vettä ja keitettävä. Näin ”lepatsusta” tuli hyvin väkevää. Tämän jälkeen oli siihen lisättävä vielä mallasjauhoja ja piimää. Ja näin se sitten olikin valmista nautittavaksi.

Reseptinantajan oma suhtautuminen ainakin punatautilääkkeeseen oli realistinen: Tehhoo en tiijä, mikä lie? Mielestäni punatautireseptiä paljon järkevämmältä tuntuva oli Marian ohje käärmeenpuremaan vaikka siinäkin oli mukana uskomusperinnettä. Aatu jatkaa: Jotkut kuulemma olivat parantaneet käärmeenpureman nuolemallakin, mutta mummoni leikkasi itse tai kehoitti jonkun ensin leikkaamaan puremaan haavan ja laski siitä verta. Ja jos se siitä huolimatta turposi (esim. jalka) oli se haudattava maahan ja näin maa veti ”loput myrkyt ulos” Jos ”purema” sattui metsässä kehotti hän aivan heti kiertämään pajunkuorella, haavan yläpuolelta kiinni.

115

Virolainen, Aatu 580 ja 650. SKS KRA; Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972. MVA.

Marialla oli nurkkakaapissaan aina myös oikeaa venäläistä sinoveiviinaa paitsi vieraitten varalle ehkä myös rohtojen ainesosaksi. Kun Vilppi ryhtyi rakentamaan hevosilleen uutta tallia, valitsi hän paikaksi kumisevan maan, valjasti hevosen ja kynsi paikkaan ristinmerkin. Tallin yhden alushirren tuli olla maakiven päällä, oven rakennuksen eteläpuolella ja hevosten seisoa tallissa päät pohjoista kohti. Kynnyshirren alle Vilppi lorautti elohopeaa ja oven päälle hän naulasi pöllön. Kun hevoset oli saatu talliin, luki Vilppi siellä Herran siunauksen painaen samalla hevosen pään alas. Sitten hän läimäytti hevosia lauteille ja Kuva 27. Sisarukset Eero ja Martta valkeasta puvusta lausahti jokaiselle: Pijä karvais päätellen kaiketi Martan ripille pääsyn aikaan, ehkä rautakenkä, tulisukka, nosta riivuonna 1918. Miksi Eero on mukana kuvassa? Miten vielä muis rikoist. Hevosia kengittäeskasvavalle mökkiläisen pojalle on ollut varaa ja syytä sään hänellä oli tapana sanoa: hankkia tumma puku? Olisiko niin että Martta ja Eero konfirmoitiin yhtä aikaa? Kuva vahvistaa Helkan kertomaa Kiessus kengil, Maria pauloil, siitä että Eero oli varhaisnuoruudessaan pienikokoinen. Pyhähenki pasmoille. Ja jos suinPojan jännittynyt katse ja asento johtuvat kaiketi enemmän kin oli mahdollista, niin hän kuvaustilanteesta kuin luonteesta. kengitti hevoset kerran vuodessa Kuva on Matilda Virolaisen albumista. ns. ristinpäivänä. Keväiseen hevosten laitumelle laskemiseen liittyi siihenkin monenlaisia tekoja. Kuitenkin Vilppi itse totesi: Pienet kikat ovat kuitekii tehosteita, tiijo, taijo ja äly ohel. Maria puolestaan tiesi tarkalleen montako syntiä sai anteeksi kyykäärmeen tappamisesta ja mitä eri teot keväällä ennen lehmien uloslaskua navetasta merkitsivät. Hän syötti ja juotti lehmille toisista eläimistä otettuja karvoja ja muita äkröötejä ennen uloslaskemista ja pyysi paimenta tekemään ensimmäisenä päivänä vispilän ja härkäimen

ja sitomaan ne vanhimman lehmän sarviin kotiin tuotavaksi. Mutta ikään kuin vastapainoksi myös Maria luki isä meidän rukouksen. Ja toisaalta taas: Heikkilän talon astioitten pohjiin oli piirretty viisikantoja, joitten tarkoitus oli estää maidon happaneminen ja saattaa matkaan muuta hyvää. Maria ja Vilppo näyttävät pitäneen tapanaan tehdä taikatekoja ja olla ainakin uskovinaan niitten vaikutukseen. Kristillinen ja pakanallinen tapaperinne elivät Heikkilässä rinnan ja sulassa sovussa. Vilppi Virolainen eli pitkän elämän ja sai sen päätteeksi kauniin ja hänelle sopivan kuoleman. Vilppi menehtyi 67-vuotiaana sydänhalvaukseen Saloniityllä hevospaimenessa ollessaan.116 Miniät joutuivat Heikkilässä koville, mutta Matilda tuli hyvin toimeen Maria-anoppinsa kanssa. Liekö asiaan vaikuttanut se, että he olivat lähtöisin samasta kylästä, Koiralasta.117 Jonkinlaisia sopeutumisvaikeuksia Matildalla on kuitenkin varmasti ollut. Hänen omat vanhempansa olivat kovin toisenlaiset kuin Vilppi ja Maria. Salomon ja Anna Noron perhe näyttäytyy lähteissäni uskonnollisena, pikkuporvarillisena ja rauhallisena. Molemmat vanhemmat osasivat kirjoittaa, kävivät tunnollisesti joka vuosi kinkereillä ja jo Salomonin ammatin velvoittamina varmaan kirkossakin, vaikka se ei lähteistäni näy. Salomon oli hyvä ja hellä perheenisä ja kasvattaja, joka ei korottanut ääntään mutta oli silti auktoriteetti perheessään. Lapset tunsivat häpeää jos isä joutui huomauttamaan samasta asiasta kahdesti. Salomon osallistui aktiivisesti kunnan asioitten hoitoon. En löytänyt Muolaan kunnan pöytäkirjoista vahvistusta Aatu Virolaisen kertomalle, että Salomon olisi ollut kuntakokouksen varapuheenjohtajana mutta muita luottamustehtäviä hänellä oli hyvin runsaasti. Kunnan pöytäkirjojen melko ylimalkaiseksi jäänyt selaaminen antoi tulokseksi, että Salomon valittiin kunnallislautakunnan varaesimieheksi kolmivuotiskausiksi ainakin vuoSukuselvitys Virolaisen suvusta 1972, 1. MVA; Virolainen, Aatu 126,42–45 ja 231,26–27. SKSÄ; Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 11. SKS KRA; Virolainen, Aatu: Vilppo äijäni, 1-2, 4-7. SKS KRA; Virolainen, Aatu, 1988a, 169; Vilpin nuorempi veli Yrjö (Göran) Yllö Virolainen 21.12.1851–19.7.1918 oli Perkjärven kylänvanhin ainakin vuosina 1911–1912. Sukuselvitys Virolaisen suvusta (MVA); Muolaan Pyhäkoulujen opettajaluettelot 1802–1928. MMA. 117 Virolainen, Aatu Elämäkerta 2, 4 min. MVA. 116

sina 1885 ja 1888, tarkastamaan kunnan tilejä ainakin jo vuonna 1883 ja hyvin useina vuosina sen jälkeen, pöytäkirjan tarkastajaksi lähes kaikissa pistokokein valitsemissani kunnan kokousten pöytäkirjoissa vuosina 1884–1899, takseeraustoimikunnan jäseneksi ainakin vuodeksi 1888 ja Pällilän kansakoulun johtokuntaan 1889. Salomon oli ehdolla myös valtiopäivämiesten valitsijamieheksi mutta hävisi käydyssä äänestyksessä täpärästi äänin 12–13 kyyröläläiselle Wiinatehtailia jllia Galkisealle kuten nimi on pöytäkirjaan kirjoitettu. Salomonia kutsutaan pöytäkirjoissa poikkeuksetta suntioksi.118 Perheen elannon Salomon hankki kanttorina, suntiona, sunnuntaikoulun ja kiertokoulun opettajana, koulumestarina ja postin kuljettajana. Hän hoiti myös kirjastoa, mutta tämä tehtävä oli palkaton sivutoimi. Kirkonkirjoissa perheen asuinpaikkana on eräässä vaiheessa Koirala no 3, Relsitila ja huomautussarakkeeseen on merkitty Tal. Salomon Noron tila, Salomon viljeli myös maata ja harrasti kalastusta ja metsästystä, oli jopa karhunkaataja. Yritteliäänä ihmisenä hän rakennutti peltojensa kivistä perheelleen talon, jonka seinien paksuus oli hyvän joukon toista metriä. Keskellä seinää oli ilmakerros, joka toimi lämmön eristäjänä, niin että rakennus oli lämmin pakkasellakin. Tämän tutkimukseni ensimmäinen kuva on luultavasti tämän rakennuksen seinustalta.119 Salomonin isä oli torppari, hänkin nimeltään Salomon Noro. Isän syntymäaikaa ei ole kirkonkirjoissa, mutta äiti Sophia Husman oli syntynyt vuonna 1813. Sophia Husman ja Salomon Noro vanhempi vihittiin 12.12.1830 Viipurissa, jossa morsian asui ja oli piikana. Nuoripari asettui asumaan Heinjoen Kääntymään, ehkä sulhasen kotitorppaan ja esikoispoika Tuomas syntyi 1.11.1831. Poikia tuli lisää, neljäntenä Salomon 6.3.1837. Hänen jälkeensä syntyi perheen ainoaksi jäänyt tyttö ja sitten taas pelkkiä poikia, kaikkiaan 11 lasta, joista ainakin kaksi kuoli aikuisikään ehtimättä. Kun Salomon Noro junior konfirmoitiin vuonna Muolaan kuntakokouksen pöytäkirjat mm 11.12.1883, 7.12.1885, 3.9.1887, 22.10.1888, 12.10.1889. MMA 119 Salomon oli vakinaisena kanttorina yhdeksän vuotta ja sen jälkeen vielä tilapäisesti varsinaisen kanttorin tultua erotetuksi. Muolaan kirkkoneuvoston pöytäkirja 7.8.1896. MMA; Salomon oli sunnuntaikoulun opettaja ainakin vuonna 1891, myöhemmin niitten tarkastajana. Muolaan seurakunnan Pyhäkoulujen opettajaluettelot 1802–1928. MMA; Muolaan, Heinjoen ja Viipurin kirkonkirjat, KATIHA; Virolainen, Aatu Elämäkerta 2, 0 min. MVA; Helka Huttusen haastattelu 1999, n3; Noro - Karjala-lehti no 8 1972. 118

1853, oli hänellä rippikirjassa kaksi taitomerkintää, sisäluku ja aapiskirja, kummankin kohdalla luku 17, korkein tapaamani joskin tavallinen taitomerkintä.120

Kuva 18. Kuvassa on Matilda Virolaisen albumin tekstin mukaan Esiäiti Noron suvusta. On hyvin mahdollista että hän on Sophia Husman, Salomon Noron äiti.

Kuva 19 Salomonin nivelreuma ei runnellut hänen sormiaan niin että se näkyisi kuvassa. Varmaan se silti esti urkujen ammattimaisen soittamisen. Kuva on Matilda Virolaisen albumista.

Vuonna 1862 Salomon muutti 25-vuotiaana Viipuriin opiskellakseen Viipurin musiikkikoulussa lukkariksi. Viisi vuotta myöhemmin, kesällä 1867 Salomon palasi Heinjoelle ja joulukuussa hänet vihittiin avioliittoon Anna Leinon kanssa. Kun pariskunta kolmisen vuotta myöhemmin 11.1.1871 muutti Heinjoelta Muolaaseen, oli Salomonin ammattina lähtöseurakunnan kirkonkirjoissa lukkarin oppilas mutta tulo seurakunnassa Muolaassa jo kyrkolåckare.121 Ennen muuttoa oli pariskunnalle syntynyt ensimmäinen tytär, Sofia ja Muolaassa lapsia syntyi Heinjoen ja Viipurin kirkonkirjat, KATIHA; Helkan mukaan Salomon syntyi vähän Viipurin ulkopuolella paikassa jonka nimi oli Noron niemi. Helka Huttusen haastattelu 1999, n2. 121 Muolaan rippikirja 1868–1879, KATIHA. 120

lisää: Ida Maria, Anna Judith ja sitten 10.12.1877 tuleva isoäitini Matilda, seuraavana Hilja Lyydia ja kuopukseksi jäänyt ainoa poika Viljami 21.9.1887. Vaikka perhe muutti Muolaaseen Salomonin kanttori-työpaikan takia, on jo Matildan syntyessä lastenkirjaan merkitty isä Salomonin ammatiksi suntio, ei lukkari. Salomon oli sairastunut nivelreumaan ja soittaminen ainakin ammattina oli jätettävä. Muolaan uudemmassa rippikirjassa vuosilta 1880–1899 on hänen ammattinaan ensin Suntio v.t. Lukkari Mökk.. Ehkä hän sairauden alussa kykeni ainakin tiukan tullen sijaistamaan urkuria, mutta ei enää myöhemmin? Samassa rippikirjassa uudelle sivulle siirron jälkeen on ammattina Suntio, koulumestari.122 Salomonilla on Muolaan rippikirjoissa runsaasti taitomerkintöjä ja useimmiten niitten lukuarvona on maksimi 17. Salomon eli pitkän ja ilmeisen rikkaan elämän, hän kuoli 19.10.1907 yli 70 vuoden ikäisenä, kuolinsyyksi on merkitty m.t.123 Matildan äiti Anna syntyi suureen taloon Heinjoen Kämärässä vuonna 1845 Mats Leinon ja Cathar Bryggarin tyttärenä. Tilan päärakennus oli niin suuri, että siitä tuli myöhemmin vanhainkoti. Annalla on ollut ainakin kuusi sisarusta, joista yksi oli häntä vanhempi. Kun Anna oli 12-vuotias, kuoli hänen äitinsä helmikuussa 1858 synnytettyään vain runsas kuukausi aikaisemmin. Annan isä Mats avioitui uudestaan jo saman vuoden lokakuussa. Uusi vaimo Maria Mälki oli myös leski, 37-vuotias ja 12 vuotta uutta miestään vanhempi. Mats ja Maria saivat ainakin yhden yhteisen lapsen, Elisabeth syntyi 9.2.1861. Anna ehti elää äitipuolensa kanssa samassa perheessä yhdeksän vuotta ennen omaa avioitumistaan. Kun hänet, suuren talon tytär, sitten vihittiin, olivat häät komeat. Suvussa on säilynyt kertomus siitä kuinka tarjoilijoillakin oli häissä käsineet kädessä. Ihmisenä Annan kerrotaan olleen hiljainen ja hyvä, miehensä tapaan syvästi uskonnollinen.124 Isäni Eero Virolaisen vanhempien lapsuudenkodit olivat hyvin erilaiset. Mikon vanhemmat elivät toinen jalka pakanuudessa ja näyttävät 122

n2.

Heinjoen, Muolaan ja Viipurin kirkonkirjat, KATIHA; Helka Huttusen haastattelu 1999,

Muolaan ja Viipurin kirkonkirjat, KATIHA. Salomonin tyttärentyttären Toinin mukaan sekä Salomon että Anna kuolivat syöpään. Toini Pedersenin kirje Helena Virolaiselle 7.7.1991. HVA.[ 124 Helka Huttusen haastattelu 1999, n2; Virolainen, Aatu Elämäkerta 2, 2 min. MVA. 123

uskoneen onnea ja kaikkea hyvää tuoviin tekoihinsa –ainakin melkein, joka tapauksessa sen verran etteivät niitten tekemisestä luopuneet. Toisaalta he lukivat tekojensa päälle ja rinnalla myös kirkon rukouksia, kumpiin sitten lienevät uskoneet enemmän? Ehkä eivät uskoneet oikein kumpiinkaan, lukivat niitä vain tavan ja varmuuden vuoksi. Kirkossa he tuskin kävivät kovinkaan usein, kinkereillä eivät ainakaan kirkonkirjojen mukaan koskaan. Pariskunnan keskinäiset välit olivat toraisat vaikka Vilpin sovitteleva ja rauhallinen luonne esti tai ainakin hillitsi avoimia välirikkoja. Isäni isä kasvoi aikuiseksi tässä ilmapiirissä. Matildan kodissa lapset arvostivat ja kunnioittivat vanhempiaan. Ei ole mitään syytä epäillä rauhallisen ja yhteisössään ilmeisen laajaa luottamusta nauttineen Salomonin ja hiljaiseksi ja hyväksi luonnehditun Annan tarjonneen lapsilleen hyvää kotia, kannustavaa ja turvallista kasvuympäristöä. Se näkyy myös lasten sijoittumisessa yhteiskuntaan aikuisiksi kasvettuaan. Viljami seurasi isäänsä kirkon ja kunnan luottamustehtävissä ja tyttäristä tuli opettajia. Kuinka näin erilaisista perheistä tulleet aviopuolisot sopeutuivat ja kasvoivat yhteen? Ainakin kävi niin, että he muuttivat Mikon kotoa omaan kotiinsa, Uuteen kotiin eivätkä jääneet odottamaan Mikon nousua kotitilansa isännäksi. Kysyin asiaa heidän tyttäreltään 94 vuotta muuton jälkeen:125 -Minkä takia Mikko ja Matilda eivät jääneet Mikon kotitaloon? Eivätkö vaan jaksaneet elää siellä? -No, ei. Lapsia tuli ja talossa oli itsessäänkin iso perhe. Ja se Virolaisen mummo oli sekin oikukas, mutta toisaalta hyväsydäminen. Oli sanonutkin että mitä tästä miun motkotuksestain, mutta eihän se mukavaa ollut.

Uusi koti Mikko rakensi perheelleen oman kodin lapsuudenkotinsa maista erotetulle parin hehtaarin Heikkola-nimiselle palstatilalle lähelle vanhaa kotia, suunnilleen kilometrin päähän siitä ja Perkjärven rannasta. Tämän tutkimukseni liitteenä olevassa Aatu Virolaisen piirtämässä kartassa

125

Helka Huttusen haastattelu 1999, n2.

se on alleviivattuna nimellä Koti ja punaisella merkitty. Kartan piirtäjä kertoo syntymäkotinsa olleen126 oivallisella paikalla, kylän laitamalla, kuivalla kangasmaalla, kaukana maantien pölystä. Entisen Leinosen hovin kohdalta maantiestä erkani kodillemme johtava kärrytie. Minun lapsuudessani oli tässä tienhaarassa punaiseksi maalatussa patsaassa valkoinen viitta, jossa nyrkkiin puristettu käden yksi sormi osoitti Elvalaan.

Mikon ja Matildan uuteen kotiin tultiin maantieltä pitkin kujasia isolle portille ja sen kautta pihaan. Mikko oli saanut valita päärakennuksen puut vanhan kodin metsistä, veistetyt hirret olivat Kannaksen kaunista punahonkaa. Väri johtuu hirsien pinnalle nousevasta pihkasta, Kuva 20. Aatu arvioi lapsuudenkotinsa päärakennuksen ulko-mitoiksi 9x12 metriä mutta tämän ja seuraavan joka alkaa punertaa ja estää puun kuvan perusteella mitat vaikuttavat liian suurilta. harmaantumisen. Hiukan vietTässä kuvassa näkyy talon oikeassa kulmassa tävässä pihapiirissä oli asuinraheikosti palkongi eli lasiveranta josta Aatu kertoo. kennuksen lisäksi liiteriksi kutVirolainen, Aatu Elämäkerta 2, 7 min. suttu iso varastorakennus Kuvalähde MVA. polttopuita, heinää ja muuta säilytettävää varten, sauna pihan etelänurkassa, kivinen maakellariksi aiottu rakennus, jossa pidettiin lehmää, perunakuoppa, sikapossupahna sekä puuseevee ja tietysti kaivo. Navetta ehti vasta kivijalka-asteelle, kun Mikon sairastuminen lopetti sen ja perheen kodin muun rakentamisen. Lehmän asumuksessa ja perunakuopassa oli turvekatot niin että ne sulautuivat hyvin pihapiirin maastoon. Rakennukset olivat aitojen ympäröimän pihapiirin laidoilla, keskelle jäi aukea, vapaa alue. Pihan ruohoa ei leikattu, se kuivui itsestään, koska piha oli hiekkamaata. Talon takana kasvoi risuista raivattua Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 2. SKS KRA. Virolainen, Aatu Elämäkerta 1, 29 min ja 2, 13 min. MVA. 126

ja siistittyä mäntymetsää. Pihaan pääsi ison portin lisäksi pienestä portista ja ulkohuoneen portista, jolla lapset Mikon kuoleman jälkeen ja Matildan mentyä työhön kävivät yhtä mittaa katsomassa, joko äiti näkyisi tulevan linjaa pitkin kotiin.127 Pihan ja puutarhan hoito oli Mikon tehtävänä ja ilmeisen mieluisana harrastuksena, hän on pitänyt pihansa hoitamisesta. Helka sanoo osuvasti, että se oli hänen tekemisiään. Pihapiirin hallitseva ja luontainen puu oli mänty, niitä oli jätetty kasvamaan paitsi talon taakse myös ison portin lähelle. Mikko oli istuttanut pihalle pari- kolme koivua, lehtikuusia eli ulkomaan näreitä, tuomia ja pihlajia, sekä muutaman omenapuun. Pihan toiselle puolelle Mikko oli kaivanut hiekkakäytävät ja istuttanut ruusupensaita ja siperialaista hernepensasta. Hiekkakäytävä kiersi myös Ison portin lähelle jätetyn metsikön ja siihen Mikko oli tuonut kangasvuokkoja. Pariin eri paikkaan talon ympäristön pengermään hän oli istuttanut marjapensaita, orapihlajaa ja perennaa. Pihan kukkia olivat monivuotiset Keisarikruunut ja siniset liljat joitten kanssa kilpailemaan Matilda kylvi keväisin muitten kukkien siemeniä. Pihasta huolehtiminen tuotti tulosta; Helka sanoo pihan olleen oikein puiston tyyppinen ja Aatu puolestaan kertoo että� rakennuksen luoteispäähän,

porstuan paikalle, oli isäni laittanut niin sanotun palkongin eli lasiverannan. Täältä olikin ihanaa katsella kesällä kukkivaa pihapiiriämme.

Pihan ja puutarhan merkitys Mikolle kasvoi varmaan entisestään kun hän sairastui ja joutui luopumaan maanviljelyksestä. Maita myytiin kesämökkien tonteiksi niin että lopulta perheelle jäi vain perunamaa ja oma piha. Tärkeitä kotieläimiä perheen elannon kannalta olivat lehmät, siat ja kanat. Lampaita ei ollut. Helka muistaa Rusina-lehmän ja viimeisen sian, jonka nimi oli Ludvik, kertoo kanoja olleen vajaa kymmenen, omiksi tarpeiksi. Höntti-kana muni harvoin mutta silloin aina kahden

Helka Huttusen haastattelu 1999, n3 ja 9; Virolainen, Aatu Elämäkerta 1, 29 min. MVA; Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 3. SKS KRA. 127

ruskuaisen munan. Perheessä oli vain kerran koira, se oli Aatun koira, kissoja oli sen sijaan useammin.128 Uuden kodin päärakennuksessa oli kaksi huonetta, tupa ja kamari. Mökin toisessa päässä oli tavanomaisen eteisen sijasta lasiveranta, josta tultiin tupaan. Aatu jatkaa kuvausta:129 Verannan viereinen huone oli sulani, ruokatavaroiden säilytyspaikka. Täältä johti Pietarin tikapuut luhtiin. Alkuaan isäni oli laittanut tupaan vain yhden ikkunan, mistä johtui että siellä vallitsi ainainen hämäryys. Mutta isäni kuoltua me kolmen sortin kirvesmiehet Eero-veljeni kanssa teimme kohta tupaamme toisen akkunan. Olimme näet sitä mieltä että valoa kansalle!

Tuvan kalustuksena oli ruokapöytä, penkkejä, pari- kolme tuolia, isoja jakkaroita ja pieniä pikkujakkaroita eli palleja, joilla lapset istuivat kun söivät suurella jakulla. Lisäksi tuvassa oli tiskipöytä ja heija eli kehto. Tuvan seinällä oli pari hopeavärillä mustalle pohjalle painettua raamatunlausetta sekä seijarilla ja puntarilla varustettu omenatauluinen seinäkello, joka oli vanha ja kävi aina hieman jäljessä. Mökin ikkunoissa oli valkeat, siniruudulliset verhot, pimeänä aikana huoneita valaisivat öljylamput. Ainoa lämmityslaite oli tuvan suuri leivinuuni, jonka tausta ulottui kamarin puolelle noin 60–70 cm. Kamarissa oli kaksi ikkunaa, toinen itään ja toinen etelään. Huonekaluina olivat pöytä, kukkapöytä, viisi tuolia, keinutuoli, piironki ja Mikon rautainen sänky sekä pieni kirjahylly. Aatu kertoo hyllyssä olleen Raamatun, virsikirjan ja Siionin kanteleen sekä Matti-sedän Mikolle lahjoittaman Russelin kirjan130. Myös kamarin seinällä oli pari- kolme raamatunlausetta ja kaksi maalausta, joista toinen esitti satamaa ja toinen Sveitsin Alppeja. Kamarin ikkunasta näkyi ohitse kulkeva tie ja mökin peltojen keskellä kasvava Helka Huttusen haastattelu 1999, n2 ja 9. Virolainen, Aatu Elämäkerta 2, 7 min. MVA; Helka Huttusen haastattelu 1999, n3. Kyseessä voisi olla jokin Charles Taze Russell´n kirjan suomennos. Russell oli vuosina 1852 - 1916 elänyt amerikkalainen evankelista ja Raamatuntutkijoiden liikkeen perustaja, jonka kirjoista ilmestyi lähes 50 suomennosta 1910- ja 1920-luvuilla. Ehkä hyllyssä ollut teos on ollut yksi Russell´n tunnetuimmista suomennoksista, Aika on lähellä!. Se ilmestyi vuonna 1916 eli pari vuotta ennen Matti Virolaisen kuolemaa. Tässä käyttämäni verkkolähteet eivät ole lähdeluettelossa: Kansalliskirjaston Fennica-tietokanta ja Wikipedia, haettu 27.5.2010. 128 129 130

kaunis koivu, hieman kauempana rouva Koschin eli Elvalan huvilat ja vielä kauempana Innakangas. Aatu kertoo Matildan nukkuneen päästä vedettävässä kahden maattavassa leveässä puusängyssä, joka oli Mikon tekemä, mutta ei sitä, oliko sänky tuvassa vai kamarissa.131 Mökissä on varmasti ollut ahdasta. Lämpimänä vuodenaikana osa lapsista on kaiketi nukkunut Aatun mainitsemassa luhdissa, jonka ikkuna saattaa olla kuvassa 18 näkyvä vintin ikkuna. Helpotusta ahtauteen toi se, että lapset asuivat kukin vuorollaan Matildan lapsettoman sisaren Katrin ja hänen miehensä Juho Riikosen luona Sakkolassa.132 Perheen naapureista Aatu kertoo laajoissa muisteluksissaan melko vähän eikä heistä myöskään Helkan haastatteluissa nouse kovin paljoa muistoja esiin. Helkan osalta syynä on sekin, etteivät naapurit olleet kiinnostukseni päällimmäisiä kohteita pitkäksi venynyttä haastattelua tehdessäni. En myöskään ole onnistunut yhdistämään seuraavassa olevia naapureitten nimiä Aatun piirtämään karttaan, jossa heidän kotinsa varmaankin ovat. Mutta jotakin heistä kuitenkin osaan kertoa: Yksi naapureista oli salaperäisyyden verhoon pukeutunut rouva Kosch, kätilö, jonka asuinpaikkaa sanottiin Elvalaksi. Toinen oli hieroja ja Aatun mukaan sivuammatiltaan lajissaan täydellinen juoruämmä Selma, jonka poika lienee ollut Aatun kanssa samaan aikaan kansakoulun aloittanut vanha ystävä ja naapuri, Selman Matti. Toinen Aatun luokkatoveri ja naapuri oli Topi, eläinlääkärin isäntärengin suuren lapsilauman yksi jäsen. Aatu ei mainitse isäntärengin sukunimeä, mutta kertoo toisaalla muisteluksissaan Kumenskin tytöistä, jotka hekin ovat asuneet aivan lähellä. Topin on täytynyt olla heidän veljensä. Helka puolestaan kertoo 131 132

Virolainen, Aatu Elämäkerta 2, 8 min. MVA; Helka Huttusen haastattelu 1999, n9. Helka Huttusen haastattelu 1999, n3.

kujasten toisella puolella olleen huvila venäläisille myydyllä maalla. Se on voinut olla Kumenskin perheen koti vaikka huvila sanana tarkoittaa tuolloisessa muolaalaisessa kontekstissa tavallisemmin kesämökkiä kuin ympärivuotista asuntoa. Vielä yhden naapurin Aatu mainitsee nimeltä, hän oli kauppias Mari, joka kulki nyytteineen talosta taloon myyden nappeja ja hakaneuloja. Mari oli saunan alarapulla syntynyt.133 Olen nyt välittänyt sen mitä Aatu ja Helka kertovat Uuden kodin rakennuksista, kalustuksesta, pihapiiristä ja siitä keitä naapurissa asui. Seuraavassa lainaan heidän sisarensa Toinin lämpimiä, ehkä ajan kultaamia, mutta myös karheita muisteluksia Uudesta kodista ja sen lähiympäristöstä: 134 …aina aatokset Karjalaan sinne Saarikorven liepeille pieneen tupaan jossa oli lapsen ilot lapsen surut … kun jyrisi ja salamoi meni puuliiteriin höyläpenkin päälle isän iso talvitakki alla ja äidin saali peitteenä kyllä uni maistui… …oli ihana tunne mennä saunaan kesällä kun aurinko paistoi. Isä antoi hyvän löylyn sitten mentiin saunan viereen jossa oli ämpärillinen täynnä sopivan kuumaa vettä ja sitä ”koussikalla” valettiin yli kropan, istua auringon paisteessa ja kuivata itsesi sai mennä tupaan… …istuin Saarikorven suon laidassa hiekkakuopassa ja lämmitin jalkojani kuumassa hiekassa… …jos on yhtä sopuista porukkaa kun me olimme. Mitä minä ja Anna nyt nahisteltiin ja tapeltiin mutta aika ajoin oli meillä hauskaa käsi kädessä kuljimme metsäpolkua pitkin ja syyskultaamat lehdet kahisi jalan alla joka askeleella. Se oli lapsuutta saunakukka kesäisin tuoksui joka minusta oli ihanaa, missään minä en ole sitä muualla nähnyt ja tavannut kun Perkjärven kodin saunanurmella. Varsi ehkä 3 – 5 sm …kukka kun päivän kakkara hiukan keltainen keskus mutta muuten vihreä ja minusta se tuoksusi hyvältä mutta Anna sanoi aina: Toini sinä et ole viisas jos sinusta se haisoo hyvält” a minkä mie sill mahan miust Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 5 ja 15. SKS KRA; Virolainen, Aatu Elämäkerta 2, 11 min ja 4,4 min. MVA; Helka Huttusen haastattelu 1999, n9. 134 Toini Pedersenin kirjeet Helena Virolaiselle Annan päivänä 1974, 28.5.1978, 16.1.1981 ja 24.3.1986. HVA 133

se haisoo hyvält ja sitten oli taas riita päällä ennen kun isä karjasi ”Tytöt nyt hiljaa”. Sinne jäi lapsuus, kukat, saunat, riidat mutta vieläkin kun muistoissa kotiin käyn tunnen saunakukan tuoksun tuulahduksen lapsuudesta ja kodista vaikka aina se ei herkkua ollutkaan … köyhyyttä joskuspa nälkääkin

Perheen koti sijaitsi kangasmaalla kauniilla paikalla lähellä kylän keskustaa ja Vanhaa kotia. Pihapiiriä ja sen puutarhaa hoidettiin hyvin ja kuvattua idylliä täydentävät kotieläimet, joilla on omat nimensä. Mitä informanttini kertovat Uuden kodin aviopuolisoista ihmisinä? Miten Mikon ja Matildan yhteinen arki sujui ja kuinka Matilda selvisi lasten kanssa Mikon varhaisen kuoleman jälkeen?

Kuva 21 Kuvan takana on päiväys 24/6 -27 Perkjärvellä. Matilda oli tuolloin 46-vuotias, Yrjö hänen vierellään 6 ja Helka 9. Tyttäret vasemmalta oikealle ovat Martta 24, Toini 17 ja Anna 19. Eero takana keskellä on 22-vuotias ja jo armeijassa työssä kapitulanttina, Aatu 21-vuotias asevelvollinen. Vasemmalla seisoo Martan mies Vilho Elovaara esikoistytär Eira hartiallaan. Pensaat ja koivu talon nurkalla saattavat hyvin olla Mikon istuttamia. Kuva Matilda Virolaisen albumista.

Mikko ja Matilda Mikko oli lapsena käynyt kansakoulua Muolaan silloin ainoassa koulussa Pällilässä 14 kilometrin päässä kotoaan ja asunut viikot siellä. Helka kertoo mummon hemmotelleen perheen esikoispoikaa, Mikko oli mummonsa ensimmäinen lapsenlapsi, hänelle syntyi isänpuolen serkku vasta kuusi vuotta myöhemmin.135 Mikko oli myös ensimmäinen, joka perheestä lähti työhön talon ulkopuolelle, rakennusmieheksi.136 Terveenä ollessaan hän oli melkein aina poissa kotoa, työssä. Aatun mukaan Mikko oli kovaääninen ja tuimakatseinen, keskikokoinen ja terveenä ollessaan reipasotteinen. Kookas nenä oli virolaisten sukunenä, mutta tuima katse oli Koiralan Tonterista tuotu. Ajoittain Mikko oli hyvinkin herkkä, piti virren veisuusta ja kävi silloin tällöin kirkossakin. Maanviljelyksen ohella Mikko teki ammatikseen taloja, meni työhön sinne missä taatsojenteko annettiin urakalla tehtäväksi. Sekä Aatu että Helka kertovat Mikon olleen hyvin kätevä käsistään, hän teki isänsä tavoin myös koreja puhdetöinä. Vilpille korinteko oli ollut enemmänkin harrastus, mutta Mikko teki niitä myytäväksi. Ostajina oli venäläisiä mökkiläisiä, vaikka Mikko harmitteli, että torilta saisi paremman hinnan. Joku venäläisherra toi korin malliksi ja pyysi tekemään samanlaisia, mutta Mikko ei suostunut vaan sanoi, että kori on kori eikä mikään koriste. Hän myös kalasti paljon ja tapasi runoilla: On tuimaa kallaa, on suolasta kallaa, keitettyy kallaa, paistettuu kallaa, ja pojat ovat lissää onkimassa, sekä joulun aikaan: Joulu tulloo jollottaa, makkara kakkara kainalossa, sijankinkku sieraimessa, lampaanlapa suuss, olutpuolikas olalla! Toini muistaa tästä isänsä herkästä puolesta Mikon sanonnan: Kanervan kukka alkaa muistuttaa syksyn tuloa, päivät alkavat lyhetä, yöt pidentyä.137 Osaavan ja ahkeran Mikon ympärillä leijuu hänen lastensa kertomuksissa tumma varjo. Mikko sairastui nuorena nivelreumaan ja saiVilpin vanhemmille syntyneistä neljästä lapsesta vain Vilppi ja Yrjö elivät aikuisiksi. Yrjön ensimmäinen lapsi Hetti syntyi 17.4.1879. Käsitykseni mukaan perhe on elänyt suurperheenä vielä parikymmentä vuotta Vilpin isän kuoleman jälkeen aina poikien äidin kuolemaan saakka jolloin tila jaettiin maakirjojen mukaan Vilpin ja Yrjön kesken. Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972. MVA; Maarekisteri Muola III Ojala-Pihkala, MMA. 136 Kirkonkirjoissa Mikon ammattina on puutyömies. Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972. MVA. 137 Virolainen, Aatu 580. SKS KRA; Virolainen, Aatu Perkjärven kylä 1, 20 min. MVA; Virolainen, Aatu 230,69–72 ja 231,50–54. SKSÄ 230; Virolainen, Aatu Elämäkerta 2, 23 min. MVA; 135

rasti sitä ja sen seurannaissairauksia 18 vuotta eli melkein koko avioliiton ajan kuolemaansa saakka. Mutta kertomuksissa on myös muuta synkkää, vaikeasti tavoitettavaa, Aatu arvioi, että Mikkoa painoi sairauden lisäksi jokin muukin asia ja kysyy kummallisesti Oliko Mikko elämään kelvollinen? Ehkä Aatu jättää sanomatta jotakin? Onko kyse kerrottavaksi liian vaikeista asioista vai halu suhtautua pieteetillä kuolleeseen ihmiseen ja isään? Joka tapauksessa Aatu kirjoittaa seuraavan lainauksen loppuosassa isästään mielestäni kovin kiemuraisesti:138 Isäni Mikko oli taas kovaääninen ja tiukkakatseinen. Ajoittain hän tosin oli hyvinkin herkkä. Hän piti virren veisuusta sekä kävi silloin tällöin kirkossakin. Keskustelua isän ja meidän, lasten kesken ei tahtonut juuri syntyä koskaan. Mutta kuten sanonta kuuluu: ”Isä on aina isä, vaikka huonompikin isä!” Kaikesta huolimatta hän oli erikoisen kätevä monessakin suhteessa. Hän teki mitä halusi. Hänen siveellinen elämänsä oli moitteetonta. Hän ei juonut, ei tupakoinut eikä taputellut vieraita naisia, vaikka olikin hyvin hauska seuramies. Ehkä häneen jo varhain iskenyt reumasairaus teki isästämme kärsivän ja joskus käsittämättömänkin ihmisen? Niin ikävää kuin se olikin, niin minun lapsisuhdetta isään ei juuri ollut, hän jäi minulle vieraaksi. Vielä on outo tunne siitä kuvasta, jonka hänestä muodostin … Hän kuoli nivelreumaan 47 vuoden139 ikäisenä. Mitä isäni elämä sitten oli? Sääli hänenlaistansa, sairasta, kärsivää ihmistä. Hänkin ehti nousta silmissäni siitä, johon hänet lapsena asetin. Myöhempänä sallin nimittäin itselleni hänen elämänsä arvostelemisen. Ihmisen järkihän elää, riippumatta sydämestä ja omaksuu usein sille käsittämättömiä ja jopa julmiakin ajatuksia, jotka loukkaavat tunnetta… Rauha hänen sielulleen!

Luonteeltaan suorapuheinen Helka oli vajaan neljän vuoden ikäinen Mikon kuollessa ja välittää siis lähinnä Matildalta ja toisilta sisarukVirolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 10. SKS KRA. ; Toini Pedersenin kirje Helena Virolaiselle 27.9.1991. 138 Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 4 ja 22. SKS KRA; Virolainen, Aatu Elämäkerta 2, 23 min. MVA. 139 Aatu erehtyy yhdellä vuodella Mikon kuoliniästä. Mikko oli kirkonkirjojen mukaan syntynyt 21.8.1873 ja kuoli 5.1.1922 eli 48 vuoden 4 kuukauden ja 14 ikäisenä. Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972. MVA.

silta saamiaan muistikuvia. Omakohtaisesti hän muistaa isästään vain pitkän, suklaanvärisen takin, kun isä kävelee kädet selän takan kujasia pitkin mutta ei edes Mikon ulkonäköä. Viimeisenä jouluna jonka Mikko oli elossa, sai Helka valkoisen pehmolelun, kaniinin joululahjaksi. Mikko oli sängyssä tyynyjen avulla tuettuna, polvet koukussa ja sanoi: No näytähän Hela minkälainen se on. Helka aristeli vähän, hänellä oli jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus isää kohtaan. Helka kertoo Matildan sanoneen Mikkoa oikukkaaksi: 140 yhe kerra ol yks asia hyvi ja toise kerra toine… et oikee tiedä ett mitä se millokii toivoo…mutta se että hän oli kai aika ankara ja häijy…Eero oli kolmentoista vanha ja sillo ko isä viel meinas antaa selkäsaunan nii sillo Eero otti [piiskan pois]… nii Eero otti sillo sen ja sano et et ei häntä ei enää lyödä

Toini kirjoittaa isästään että tämä oli vaivainen valittaja … pessimisti kaikissa asioissa, aina huusi ja jonusi. Mikään ei ollut hyvää milloinkaan. 141 Helka kuitenkin ymmärtää Mikkoa, kun on sairas ja ympärillä suuri lapsilauma, jossa kaikki ovat eläväisiä niin kyllähän se hermostuttaa. Helkan mukaan on myös mahdollista, että Mikko on tuntenut alemmuuskompleksia Matildan rinnalla vaikka oli ison talon vanhin poika.142 Helkan arvio Mikon hermostumisesta vilkkaisiin lapsiinsa on helppo hyväksyä. Tunnen sympatiaa fyysisesti sairasta Mikkoa kohtaan. Mielestäni on myös aiheellista kysyä mitä lapsen ero vanhemmista ja viikkojen poissaolo kotoa kouluaikana on vaikuttanut hänen psyykeensä. En tiedä minkä ikäinen Mikko kansakoulua käydessään oli, mutta joka tapauksessa lapsi. Haluan yhtyä Aatun toivotukseen; rauha hänen sielulleen. Mutta mistä voisi nousta Helkan ounastelema Mikon alemmuudentunne suhteessa vaimoonsa? Millainen ihminen Matilda oli, minkälaista kuvaa Helka ja Aatu piirtävät äidistään Perkjärven ajalta? Matildalla oli suuret siniset silmät ja musta, nuorena kihartumaan pyrkinyt tukka, Helkan mukaan terrakotan värinen iho ja punaiset posket. Matilda oli normaalipituinen, noin 160 cm pitkä, mutta pitkä140 141 142

Helka Huttusen haastattelu 1999, n2, n3 ja n9. Toini Pedersenin kirje Helena Virolaiselle 16.1.1981. HVA Helka Huttusen haastattelu 1999, n2.

säärinen ja hänellä oli isot jalat. Matilda oli aina hyväntuulinen, iloinen ja ystävällinen eikä tuominnut ketään. Helka ei muista äitinsä koskaan sanoneen olevansa hermostunut tai korottaneen ääntään joka oli aika miellyttävä, sellainen rauhallinen. Lapset teitittelivät Matildaa ja kutsuivat häntä aina äidiksi, mitä Helka perustelee mielestäni koskettavan kauniisti: Hän oli niin pehmeä ja lämmin, ei olisi voinut kutsua muuten kuin äiti. Siskoaan herkempi Aatu puhkeaa äitiään kuvatessaan suorastaan runolliseksi:143 Kuva 22 Hilja ja Matilda Noro Nyblinin Viipurin studion hiukan kankeahkossa yhteiskuvassa. Sisarusten kampaukset ja kauniit puserot ovat kaiketi viimeisimmän muodin mukaiset ja sen takia samanlaiset mutta tyttöjen kasvojen erilainen muoto kiinnittää huomiota. Hilja on saanut niitten perimää enemmän isältään kuin äidiltään, jolta Matildan suuret silmät, paksut huulet, voimakkaasti ulkonevat korvat ja pyöreät kasvot ovat tulleet. Muuan Matildan entinen oppilas oli kertonut Helkalle ihailleensa Matildaa ja tämän korkeakauluksista tummanruskeaa pukua, jossa riippui pieni puukko rinnalla. Puukko oli kynäveitsi, jota kertoja oli himoinnut että tuommoisen kun saisi. Helka Huttusen haastattelu 1999, n2. Kuva on rajaus sisarten hiukan laajemmasta ylävartalo-kuvasta Matilda Virolaisen albumissa.

Muistellessani rakasta äitiäni sellaisena kuin hän oli, niin vieläkin näen hänen avoimen katseensa, niine suurine silmineen, joista kuvastui aina muuttumaton hyvyys ja rakkaus. Hänen lämpimän olemuksensa, joka sulki, meidät, lapset hellästi suojelukseensa … Peittelemättä ihailin hänen sovinnollista luonnettaan, romanttista viehtymystä ja haltioitumista. Helka Huttusen haastattelu 1999, n2 ja n3; Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvu-ympäristö, 4. SKS KRA; Virolainen, Aatu: Lauloi mulle äiti muinoin, 1. SKS KRA. Toini Pedersenin kirje Helena Virolaiselle 7.1.1988. HVA; 143

Toinin muistot ovat myös kauniita ja lämpimiä: … päivä paistoi aina kun äiti oli kotona tuntui turvalliselta ja lämpöiseltä… emo maailman parahin …Äiti maamosista parahin… Matilda oli lapsena ollut urheilullinen ja reipas. Kun Salomonin ja Annan perheeseen syntyi poika vasta viimeisenä lapsena, joutui joku tyttäristä ottamaan pojan paikan, olemaan isänsä mukana kalastamassa ja metsästämässä. Matilda oli se joka paikan täytti, ei kuitenkaan ampunut metsästysretkillä, oli vain Salomonin seurana. Matildan kotoa oli kouluun matkaa viisi kilometriä. Koululla oli kirjasto ja jo lapsena himolukijaksi kuvattu Matilda toivoi aina huonoja ilmoja, koska kaukaa tulleet oppilaat saivat silloin yöpyä luokassa. Helka sanoo Matildan olleen kohtalaisen hyvä oppilas ja että Matilda olisi mielellään mennyt oppikouluun mutta Salomon ei päästänyt koska Matildan olisi pitänyt muuttaa Viipuriin asumaan. Opettaja-seminaariin Salomon, joka itse oli koulumestari, olisi Matildan kyllä laskenut. Kaiketi juuri Salomonin vaikutuksesta Matilda oli ennen avioitumistaan Helkan sanoin aika paljon kiertokoulun opettajana vaikka ei seminaaria käynyt. Myös kylälukusilla eli kinkereillä hän kävi luettamassa lapsia ja osallistui myös kotitilan maataloustöihin. Mielenkiintoisena ja kummallisena pidän Helkan kertomaa että Matilda osasi lapsuudenkokemustensa perusteella tunnistaa puulajin pienestä tikusta sitä pureskelemalla.144 Paitsi että Matilda luki paljon niin tieto- kuin kaunokirjallisuutta, hän myös kirjoitti. Matilda kirjoitti lapsuuden paperinukkeleikeistä Hilja-siskonsa kanssa. Nuket olivat tyttöjen kasvaessa vähitellen jääneet pois mutta nukkesukujen tarinat jatkuivat sisarusten keskusteluissa, sukujen jäsenet syntyivät, elivät ja kuolivat kahdessa kartanossa. Näistä leikeistä Matilda kirjoitti pienellä mutta selvällä käsialalla eräänlaista romaania vahakantisiin vihkoihin. Kirjoitukset katosivat sodan jalkoihin. Matilda ei koskaan julkaissut mitään, vaikka kirjoitti myös runoja, kirjoittaminen toimi vain viihdykkeenä, oli harrastus. Matilda oli hyvä sanankäyttäjä, Helka muistaa äitienpäivänjuhlan, jossa Matilda esiintyi puhujana. Hän myös kirjoitti Virolaisen pojille puheet145. On luultavaa, Helka Huttusen haastattelu 1999, n2, 3, 12; Toini Pedersenin kirjeet Helena Virolaiselle 16.1.1981 ja 24.3.1986. HVA; Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvu-ympäristö, 4. SKS KRA; Virolainen, Aatu Elämäkerta 2, 11 min. MVA. 145 Keitä Helka tarkoittaa? Arvelen hänen tarkoittavan Mikon veljiä, ei Matildan omia 144

100

että isäni Eeron puhujataidot ovat periytyneet hänen äidiltään. Aatun mukaan Matilda seurasi maailman tapahtumia sanomalehdistä ja kävi tilaisuuden tullen mielellään konserteissa ja teatterissa.146 Siinä missä Helka painottaa Matildan lukemis- ja kirjoitusharrastuksia, nostaa Aatu muisteluksissaan äitinsä esiin laulajana. Laulut ja laulaminen näyttäytyvät Aatun muistoissa osana Matildaa. Neljävuotiaalle, yskivällä Aatulle Matilda laulaa kauniissa muistikuvassa kylvettäessään poikaa saunassa: Mene yskä yyrylää, yyrylästä Kyyrylää, Kyyrylä ämmii ryvittämmää, heijä päitää nyvittämmää. Seuraavassa otteita Aatun kirjoituksesta Lauloi mulle äiti muinoin:147 Ensimmäinen mielessäni säilynyt muistikuva äitini laulusta, palauttaa 1909, jolloin olin n. 3 vuoden ikäinen. Nähtävästi se tilanteen perin juurin tavanomaisuus on saanut sen syöpymään mieleeni. Muistikuvani alkaa siitä, että äitini pani minut illalla nukkumaan ja alkoi laulaa: ”Hiljaa, hiljaa ilta on…”

…

Näihin aikoihin olin jo hyvin ihastunut äitini syvän-kauniiseen laulun ääneen, hänen kauniisiin lauluihinsa ja siihen sielukkaaseen esitystapaan. Hyvällä syyllä voin sanoa, että äitini polvella on minun ”SibeliusAkatemiani” ollut.

…

Joulu oli hauska juhla vuodessa, koska silloin sai lahjoja ja laulaa äitini johdolla joululauluja, kuten esim: ”Juhla suuri on nyt…” ja ”Joulupuu on rakennettu…” ym.

…

poikia, joista Helka olisi käyttänyt etunimiä. Myöhempänä haastattelussa Helka käyttää samaa ilmaisua joka tuolloin selkeästi viittaa Mikon veljiin. Tuo haastattelun kohta on suorana lainauksena vähän jäljempänä tässä tutkimuksessa, kohdassa jossa kirjoitan Mikon ja Matildan avioliitosta. Se mitä puheita Matilda olisi kirjoittanut Mikon veljille jää tavoittamattomiin. Ainakin yksi heistä, Ville Virolainen, oli Muolaan kunnanvaltuuston jäsenenä. Virolainen, Aatu 640. SKS KRA. 146 Helka Huttusen haastattelu 1999, n2; Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 22. SKS KRA. 147 Virolainen, Aatu: Lauloi mulle äiti muinoin, 1-3. SKS KRA.

Myös pääsiäisenä ja muina kirkollisina juhlapyhinä laulettiin, samoin juhannuksena.

…

Hän rakasti virsiä, kansanlauluja, isänmaallisia lauluja sekä balladeja. Ja toisinaan, kun hän innostui iloitsemaan meidän onnestamme ja ilostamme, niin hän saattoi laulaa kanssamme jopa iskelmiäkin.

…

En luule liioittelevani, jos sanon, että äitini laulut olivat ennen kotimme todellinen toinen kieli. Sillä hän lauloi niin arkena kuin sunnuntaina, työnsä ohella kuin vapaa-aikanaan. Kaikkea, mitä hän tunsi ja toivoi, käsittelivät hänen laulunsa sitä joko suorasti tai epäsuorasti…

…

Varsin laatuunkäyvällä lauluäänellään äitini joutui ”pidetyksi” myös monissa tilaisuuksissa ja pidoissa. Näin hänen mukanaan pääsin usein hautajaisiin, vihkiäisiin, ristiäisiin ym. juhliin. Nämä matkat aiheuttivat minulle jonkinlaista oman arvon tunnon nousua, koska sain olla äitini kanssa ikään kuin eräänlaisena ”esilaulajana”. Sillä olin äidiltäni oppinut monta näihin tilaisuuksiin sopivaa virttä ja laulua.

…

Rakkaus luontoon ja luotuihin, rakkaus isänmaahan ja sen kansaan ja rakkaus meihin lapsiinsa, kulki ikään kuin punaisena lankana läpi äitini laulamien laulujen

Myös Helka kertoo Matildan laulamisesta. Hänen mukaansa Matilda ei soittanut niin kuin sisaruksensa mutta oli kova laulamaan, lauloi muun muassa operettisävelmiä, kehtolauluja, virsiä ja ”kauniita lauluja” Hänen äänensä oli kirkas ja sävelkorvansa tarkka niin että Matilda ja Eero lauloivat yhdessä duettoja.148 Entä kasvattajana, minkälainen äiti Matilda oli? Millaisia henkisiä eväitä hän pyrki pakkaamaan lastensa mukaan maailmalle? Matildan 148

Helka Huttusen haastattelu 1999, n2, 8.

101

102

keskeinen ominaisuus äitinä on jo edellä noussut Aatun ja Helkan kertomasta voimakkaasti esiin, Matilda oli rakastava ja hellä äiti, otti lapsiaan syliin ja peitteli heidät iltaisin vuoteisiin aikuiseksi saakka. Hän oli myös tasapuolinen, jokainen seitsemästä lapsesta luuli olevansa äidin lempilapsi. Matildan yleistiedot näyttävät olleen vähintäänkin kohtuulliset, hän tunsi aika paljon tähtiä ja lintuja, opetti lapsilleen ilmansuunnat ja miten maa pyörii. Vielä Helkan kouluaikana Matilda muisti eri valtioitten pääkaupungit ja jokien nimiä. Kylävanhin kutsui vuonna 1911 Matildan pyhäkoulun opettajaksi, hän oli opettajana myös vuonna 1920, mutta lähteeni eivät kerro oliko hän tehtävässä yhtäjaksoisesti koko tuon ajan eivätkä sitä oliko hän siinä vielä vuoden 1920 jälkeen.149 Aatu sanoo Matildaa hartaaksi kristityksi, joka luki Raamattua, kertoi pojalleen yksityiskohtia raamatunhistoriasta ja halusi siirtää vakaumuksensa myös lapsilleen; Useimmat sydämensä tarpeet vuodatti hän Jumalansa etteen lausahtamalla: ”Herran antamalla voimalla, vaeltakaa sitä tietä, jota hän tahtoo teitä kuljettaa”. Matilda vei Aatun mukaansa kirkkoon jo pienenä lapsena mutta ei kovin usein koska poika pitkästyi siellä, myös kotona pidettiin hartaushetkiä: 150 Hyvin muistissani on se kaunis kesäaamu, kun vuosia aikaisemmin rohkenin kävellen äitini kanssa kirkkotielle! Ehtiäksemme ajoissa kirkonmenon alkuun oli kotonta lähdetty hyvissä ajoin. Muistan kuinka äitini laittoi kengät jalkaansa vasta km. ennen kirkkoa. Minä lippasin palajajaloin koko matkan, liekö ollut kenkiä edes olemassakaan? Ennen jumalanpalveluksen alkua, kävimme ”papan”; äitini isän haudalla.

…

Koska äitini harrasti mielellään kirkollista elämää, niin sitä pyhitettiin niin että kotona sunnuntain aamupäivällä, ns. ”Kirkonmenon” aikana Helka Huttusen haastattelu 1999, n2, 3, 4. Jo vuonna 1911 Aatu oli Matildan mukana pyhäkoulussa. Matildan pitämät pyhäkoulut olivat kahden tunnin mittaisia, joka pyhä ja aina kylän eri talossa. Oppilaat olivat 5 – 10 -vuotiaita. Raamattu, katekismus ja virsikirja olivat oppikirjoina. Matilda opetti myös sisälukua. Opetus oli uskonnollista, tähtäsi Jeesuksen tuntemiseen ja jumalanpalvelukseen tutustumiseen. Virolainen, Aatu 326a, 1-3 min SKSÄ: Matildan pyhäkoulun kohdalla on arkistoidussa vihossa tarkastusmerkintä Pyhäkoulua pidetty säännöllisesti. Pyhäkoulujen opettajaluettelot 1802–1928. Muolaan seurakunnan arkisto II Bj:1. MMA. 150 Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 4-5, 18. SKS KRA. 149

äitini luki päivän evankeliumin ja sitten yhdessä veisattiin esim.: ”Herraa hyvää kiittäkää”. Monesti myös arkiaamuna äitini saattoi laulaa: ”Joka aamu on armo uus…”, tai ”Taas alkaa kiitoksella…” Toisin kuin Aatu, veljeään 12 vuotta nuorempi Helka ei muista Aatun kertomia hartaushetkiä, vaan sanoo, ettei Matilda tuputtanut vakaumustaan muille vaikka uskovainen olikin. Ehkä tavat perheessä olivat muuttuneet vuosien myötä:151 Äiti ei oo openttant meille iltarukoustakaa. Vaik hää ol itse.. ni ei, ei.. se ol .. hää.. se ol vapaa valinta sitte.. itse ko alko ymmärtää ni valitsi sitte et mitä…

Helkan mukaan Matilda korosti ehdottoman rehellisyyden merkitystä ja neuvoi miettimään etukäteen mitä tekee ja sanoo, jälkeenpäin on sitten enää turha voivotella tai miettiä, se on mennyttä ja se on tehty. Matilda ei toiminut politiikassa, ei ollut jyrkkä kokoomuslainen vaan kannatti edistyspuoluetta ja oli isänmaallinen. Vapaussodan jälkeen Matilda korosti isänmaan ja sen vapauden tärkeyttä, lauloi isänmaallisia lauluja ja luettiin Vänrikki Stoolia. Myös Aatu muistaa äitinsä korostaneen voimakkaasti rehellisyyden merkitystä:152 Samanaikaisesti yritti äitini kasvattaa meistä lapsistaan, ottamaan opiksi kaikesta hyvästä. Valheellisuus ja kaikenlainen kierous oli hänen kasvatuksestaan kaukana. Missään nimessä ei hän rakentanut elämäämme valheelliselle pohjalle. Vilpitön luottamus vallitsi meidän, lasten ja hänen välillä. Viihdyimme hyvin toistemme seurassa, harrastuksiemme osalta, vaikka luonteemme olivat osittain erilaiset.

Matilda oli auktoriteetti suhteessa lapsiinsa, oli sitä myönteisessä mielessä. Helkan mukaan lapset pitivät äidistään, he myös näyttävät kunnioittaneen häntä. Jos Matilda sanoi jotakin ei kellekään tullut mieleen, että siihen olisi sanottu ei. Matilda oli kertonut omasta isästään, ettei Salomon koskaan korottanut ääntään eikä komentanut lapsiaan, mutta jos joskus sattui, että Salomon joutui sanomaan kahdesti samasta asiasta, niin lapsia hävetti kovasti. Vähän samaan tapaan oli Matildan ja häHelka Huttusen haastattelu 1999, n3 ja n7. Helka Huttusen haastattelu 1999, n3; Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 22. SKS KRA. 151

152

103

104

nen lastensa suhteen. Aatu menee vielä pidemmälle, hänen mukaansa lapset varoivat pahoittamasta Matildan mieltä ja koettivat arvata hänen toivomuksiaan.153 Mikon kuoleman jälkeen äidin ja lasten suhde kävi entistäkin läheisemmäksi. Aatu kirjoittaa Ymmärsimme puolesta viitteestä toisiamme ja kuvaa perheen taloudellisesti tiukkaa arkea:154 Isäni kuoltua, meitä jäi 7 alaikäistä lasta, vanhin 17-v, nuorin 9 kk ikäinen. Sen vuoksi on syytä kertoa niistä elinehdoista, joiden avulla, isäni kuoltua (47) tulimme toimeen. Ei se ensi alussa ollut suinkaan helppoa. Tosin meillä oli sen verran kasvimaata, että siitä saadut perunat ja juurikasvit riittivät yli talven. Leipävilja oli ostettava ja osa särpimistäkin. Lehmästä ja sikapossusta oli särpimeen nähden suuri apu, niin ja muutamasta kanastakin. Tavallisesti sika teurastettiin syksyllä ja lihat suolattiin, jotta ne riittivät yli talven. Lehmästä saatu maito- ja voimäärä riittivät silloin, kun se oli ”maidossa”. Sittemmin lehmä oli myytävä, koska äitini ansaitsemat rahavarat eivät riittäneet heinien ostoon. Mutta kaikista näistä vaikeuksista ja vastuksista huolimatta vei äitini yksin koko perhettä eteenpäin. Päivisin hän kävi työssä ruununvouti Strömtenillä, illalla ja yöllä kotona hän pesi, paikkasi ja parsi meidän vaatteitamme. Pitääkseen henkisiä voimia vireillä, hän luki, lauloi ja vähin erin kirjoittikin. Näin hän jaksoi kaikki kestää. Useammat sydämensä tarpeet vuodatti hän Jumalansa eteen. Niinpä hän usein lausahtikin ”Herran antamalla voimalla, vaeltakaa sitä tietä, jota hän tahtoo teitä kuljettaa!”

…

Mutta se puutteellisuus, jota me lapset saimme kokea ei haitannut kehitystämme ja kulkuamme, vaan karkaisi meidät jokaisen niin, ettei meistä kestään tullut n.s ”tupalelliä”. Helka Huttusen haastattelu 1999, n3; Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 4-5. SKS KRA. 154 Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 4-5 ja 22. SKS KRA; Virolainen, Aatu 580. SKS KRA. Kuten jo olen todennut, Aatu erehtyy vuodella Mikon kuoliniästä, Mikko kuoli 48 vuotiaana. Myöskään lasten iät Aatun tekstissä eivät täysin vastaa kirkonkirjojen tietoja. 153

Vieläkin, voi äiti rukka niitä sinun senaikaisia päiviäsi! …Ei ihme, jos monta kertaa äitini kurkkuun pyrkikin nousemaan pala ja silmään kohoamaan outoa kosteutta…”Mutta huomispäivänä kaikki muuttua voi!” Vielä hän ehti iloita meidän kaikkien lastensa onnesta ja menetyksestä..

Perheen elämä oli tiukkaa mutta ei toivotonta. Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin muistelee Toini kirjeessään tuota aikaa näin: Eero oli tullut Sakkolasta isän kuoleman jälkeen. Tekivät rengin hommia sedille ja marja-aikana poimittiin marjoja, mustikoita, puolukoita, lakkoja, karpaloita myyntiin. Palokankaalla oli puolukoita että kangas notkui. Yrjö oli pieni, vipu laitettiin kahden puun väliin, ei se ikä Helkaakaan painanut. Suolle kun mentiin lakkoja poimimaan pienet oli kotona, samoin minä tai Äiti. … Anna oli Terijoella kirkkoherra Hämäläisen lasten hoitajana… ei Martta kotona. Hän oli Liikasten piika. Syksyllä pojat meni metsätöihin.155

Perheen elämä oli tiukkaa mutta ei toivotonta. Helka kertoo Matildan olleen Mikon kuoltua yhteen aikaan kiertokoulun opettajana, oli pitänyt pientä Yrjöä mukanaan. Helkan mukaan Matilda sanoi, että ei tykännyt opettaa tyhmiä lapsia vaan teki sitä rahasta. Muolaan kunnan Köyhäinhuoltohallituksen pöytäkirjojen mukaan Matildan perhe ei saanut Mikon kuoleman jälkeisinä vuosina avustusta kunnalta mutta on huomattava, että lapsista Martta oli Mikon kuollessa jo 19, Eero 17 ja Aatu 16-vuotias ja he olivat näin jo kykeneviä tuomaan rahaa perheeseen. Elämä jatkui. Elinvoimainen perhe toipui ja sen arkeen tuli myös iloa. Lainaan Aatua:156 Nuoruuden aikaan lapset lauloivat yhdessä äitinsä kanssa. Näihin aikoihin lauloimme äitini johtamassa ”kotikuorossa”. Ja esitimme monenlaisia lauluja: valsseja, polkkia ja jenkkoja sekä muita lauluja, duettona, triona ja sekstettinä. Lysti – oli yhtä lystiä vaan. Joskus tosin Toini Pedersenin kirje Helena Virolaiselle 28.5.1978. HVA Helka Huttusen haastattelu 1999, n2; Virolainen, Aatu 580. SKS KRA. Köyhäinhoidon pöytäkirjoja ei luovutettu nähtäväkseni mutta Mikkelin maakunta-arkiston päivystävä virkailija etsi niistä tietoja Matildan perheen saamista avustuksista niitä löytämättä. 155

156

105

äitini irrottautui, jossain näiden laulujen kiperimmässä kohdassa ja totesi naurahtaen: ”Voipkos kuvitella raadollisempaa olentoo, ko on tää ikäne ihmine.”

106

Palaan kysymykseen Helkan ounastelemasta Mikon alemmuudentunteesta vaimonsa rinnalla. Matilda näyttäytyy Aatun ja Helkan kertomana lapsiaan rakastavana hyvänä äitinä, asenteiltaan terveenä auktoriteettina, kunnioitusta herättävänä, tasapainoisena ja viisaana aikuisena suuressa perheessään ja arvostettuna kyläyhteisön jäsenenä. Suuren talon esikoisuudesta ja ensisijaisesta perijästä mökkiläiseksi suistunut puutyömies, joka kärsi reumasta ja sen monista seurannaissairauksista oli kovassa seurassa. On mahdollista, luultavaa, todennäköistä että Helkan arvio on oikea. Millainen oli näitten kahden ihmisen avioliitto? Aatu välittää kaiketi Matildan kuvausta kertoessaan Mikon olleen avioliiton alussa kohtelias ja muutenkin mukava mies… Silloin ei heidänkään uskollaan ollut umpea eikä halullaan hankea. Kun lapsia syntyi, muotoutui avioparin työnjako sellaiseksi, että Mikko nousi aamulla aikaisin hoitamaan lapsia. Matilda puolestaan valvoi myöhään ja kirjoitti, jotakii piti olla, sanoo Helka. Mikon ja Matildan perhe ei kylän mittasuhteissa ollut taloudellisesti aivan pohjimmaisia mutta köyhä kuitenkin. Sikshä mei pit olla nöyriikin. Vaikeana vuonna 1918 syötiin perheessä lehmänrehuksi tarkoitettua öljykakkaraa, vikkerikakkaraa. Elämistä helpotti se, että lapset olivat kukin vuorollaan lapsettoman Katri-tädin maatalossa ilmaisena palvelusväkenä ja kotoa pois syömästä kuten Helka asian ilmaisee. Katri tädin perhe sanoikin auttavansa köyhiä sukulaisia. Vaikka Mikon ja Matildan perhe oli köyhä, oli se Helkan mukaan ympäristöään valistuneempi.157 Ainakaan seksuaalinen heikkous ei ole ollut syynä Mikon alemmuudentunteeseen. Aatu kirjoittaa: Isälleni oli suotu kuulemma erikoinen kyky rakastaa ja olla muutenkin malli-aviomies. Helka kertoo samansuuntaisesti, että kun tyttäret alkoivat mennä naimisiin, oli Matilda toivonut, että he saisivat yhtä hyvät rakastajat miehet kuin hänellä on ollut:158 Virolainen, Aatu Elämäkerta 2, 3 ja 4, 15min. MVA; Helka Huttusen haastattelu 1999, n2 ja n4. 158 Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 2. SKS KRA; Helka Huttusen 157

Mikko ol hyvä rakastaja … mie luulen et ne Virolaisen pojat oli, miehet oli kaikki… katos ku ne oli siin Pietari läheltä ne oli nii oppineita… katos ko siel oli niitte kesähuviloi, ja siel oli niitä kuharkkoi ja niitä palvelusväkkee ni kylä pojat kävivät niil.. ni kylhä niil ol tieto ja taito he he he…

Jokin aviopuolisoitten välillä meni kuitenkin vinoon ja parisuhde huononi avioliiton hyvän alkuajan jälkeen. Aatu huomasi jo lapsena etteivät Mikon ja Matildan välit olleet sellaiset kuin niitten olisi hänen mielestään pitänyt olla, ehkä he eivät olleet aviopariksi luodut, hän sanoo. Aikuisena Aatu ymmärsi, että vanhempien maailman- ja elämänkatsomukset sekä harrastukset olivat aivan erilaiset. Matilda joutui salaamaan lasten tekemisiä isältä, jottei Mikko olisi hakannut heitä. Toini kirjoittaa: Kyllä täytyy vieläkin ihmetellä että äidillä oli luja luonne, elää sen miehen rinnalla .Lapsien ja isän välit olivat huonot, keskustelua isäni ja meidän lasten kesken ei tahtonut syntyä juuri koskaan kertoo Aatu nauhoittamissaan muisteluksissa ja kirjoittaa niissä toisaalla:159 ….Erimielisyys, johon ehkä isäni oli syyllinen, oli äitissäni nähtävissä suuri, koska kanssakäyminen isän ja äidin välillä oli melkein loppunut? Olen joskus ajatellut, että tällainen ”mykkäkoulu” varmaankin merkitsi paljon minun elämässäni? Jos olisi ollut toisin, kenties olisin saanut huolettoman lapsuuden.

Aatu koki isän etäiseksi ja arvelee myös Mikon tunteneen itsensä vieraaksi suhteessa lapsiinsa. Fyysisesti sairas ja alemmuudentuntoinen Mikko oli ahdistunut ja uhitteli toistuvasti itsemurhalla: mie meen Imatraan. Matilda oli aluksi vastannut torjuen eihän nyt hyvänen aika sillee mutta lopulta kyllästynyt jatkuvaan uhkailuun: Täs on matkaraha, mee. Senkus meet! Uhittelu loppui siihen.160 Tämä oli se ympäristö, kotimökki, pihapiiri, isä ja äiti jossa ja joitten huomassa isäni Eero Virolainen kasvoi taaperosta aikuiseksi, eli haastattelu 1999, n8. 159 Virolainen, Aatu Elämäkerta 2, 23 min. MVA; Helka Huttusen haastattelu 1999, n8; Toini Pedersenin kirje Helena Virolaiselle 16.1.1981. HVA; 160 Virolainen, Aatu Elämäkerta 2, 23 min. MVA; Helka Huttusen haastattelu 1999, n8.

107

108

elämänsä ensimmäiset kaksi vuosikymmentä. Mitä lähteeni kertovat hänestä tuona aikana? Millainen lapsi, nuorukainen ja nuori aikuinen hän oli? Eeron varhaislapsuus Matildan ja Mikon ensimmäinen poika syntyi tiistaina tammikuun viimeisenä päivänä 1905 Vanhan kodin saunassa, jossakin siellä lauteitten korkeudella, kuten Aatu kuvailee. Lapsi kastettiin Eeroksi runsas kaksi viikkoa myöhemmin, 17.2.1905. Vauva oli vahva, piti kääriä tiukasti kapaloihin jotta se nukkui, sanoo Helka kuulleensa. Hän myös välittää Matildan kertoman anekdootin Eeron varhaislapsuudesta: Perheessä oli puhuttu siitä kuinka kiusaaja käskee pieniä poikia särkemään ikkunoita jolloin Eero oli painokkaasti todennut, että vaikka kiusaaja kuinka sanoisi että täre, täre niin en täre! Perhe muutti pian Eeron syntymän jälkeen Uuteen kotiin, jossa seuraavana lapsena syntynyt Aatu ilmaantui maailmaan puolitoista vuotta isoa veljeään myöhemmin. Pojat kasvoivat poikien leikkeihin:161 Toini kertoo Eeron puuhun kiipeämisestä: 162 …Eerolle ennen pikkupoikana kun petäjän latvassa istui ja Äiti päivitteli ”Voi hyvä poika mitä sie nyt sinne puulatvaa kipusit. Revit ja pihkaat uuvet nahkapöksyis”, niin Eero vastasi iloissaan: ”Mie vaa ajatteli ett mie oon lähempän Jumalaa ko mie tänne kipusin”…

Helka Huttusen haastattelu 1999, n2; Virolainen, Aatu Elämäkerta 1, 1min. MVA; Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 5. SKS KRA; Virolainen, Aatu: Sotilasveljeni Eero, 1. SKS KRA; Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972. MVA; http://kotisivu. suomi.net/markku.nykanen/ikikalenteri. html. Tulkoon kirjatuksi että Aatu kertoo Eeron poikakavereitten kutsuneen tätä toisinaan lempinimellä Erkki. Virolainen, Aatu: Sotilasveljeni Eero, 1. SKS KRA; KATIHA. 161

Helka Huttusen haastattelu 1999, n2; Virolainen, Aatu Elämäkerta 1, 1min. MVA; Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 5. SKS KRA; Virolainen, Aatu: Sotilasveljeni Eero, 1. SKS KRA; Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972. MVA; Toini Pedersenin kirje Helena Virolaiselle Annan päivänä 1974. HVA; http://kotisivu.suomi.net/markku.nykanen/ ikikalenteri. html. Tulkoon kirjatuksi että Aatu kertoo Eeron poikakavereitten kutsuneen tätä toisinaan lempinimellä Erkki. Virolainen, Aatu: Sotilasveljeni Eero, 1. SKS KRA; KATIHA. 162

Aatu kuvaa yhteisiä kokemuksiaan isonveljensä kanssa: Pysyvimpiä tositapauksia on se kun olimme Eero veljeni kanssa ongella ja kun ongenkoukku meni veljeni korvalehdestä läpi. Näin meidän oli jätettävä onkiminen ja lähdettävä kotiin. Tallustelimme peräkanaa veljeni edellä ja minä onkeani kantaen perässä. Kun lopulta kammittuamme aitojen ja ojien ylitse saavuimme itkien kotiin, oli isällämme naurussa pidätteleminen. Kohta hän otti hohtimen ja katkaisi koukusta siimarenkaan ja veti koukun korvalehdestä. Tämän jälkeen hän totesi: ”Ilmaks se äly on nii kallista, ko sitä ain tarvitaa!”

…

Kuten yleensä niin ei meilläkään Eeron kanssa tämä tapaus jäänyt suinkaan viimeiseksi. Vuoden ajoista riippumatta, aina sattui ja tapahtui. Varsinkin Eerolle. Milloin hän putosi puusta, milloin taas järveen tai suohon. Yleensä nämä sattumamme seurasivat vuoden aikoja. Esimerkiksi kevät talvella kävimme hakemassa puujuurille ilmenneistä pälvipaikoista käärmeitä ja siten variksen pesiä. Varhain keväällä kävimme heittämässä ns. “talviturkin” pois jopa jäiden seassa

…

Aivan kotimme lähellä sijaitsi Sarikorvensuo. Suo, joka syksyisin antoi monenlaista puuhaa: voitiin käydä luistelemassa ja ottamassa [isän?] rakentamalla ”vorotilla” kelkalle kyytiä.

…

Mikko oli tehnyt pojille sukset, joilla nämä hiihtivät ja laskivat mäkeä, jopa Savikon Tiilitehtaan santakuopan jyrkkiä seinämiä. Niitä laskiessamme rohkaisimme mieltämme iskulausein, kuten ”Akka tuli, että jyrähti!”. Naapurini Topi ja Eero veljeni olivat kokeneemmat ja rohkeammatkin kuin minä, joten saatoin oppia heiltä paljon. Varhaislapsuuteni ikäviä puolia on, että silloin tunsin [itseni] näiden poikien rinnalla hyvin huonoksi ja heikoksi. Näin oli itsetehostuksen tarve minussa perin voimakas. Kun en omistanut Eero veljeni ja Topin voimia, halusin ainakin omaksua heidän eleensä niin paljon kuin kykenin. Sellainen ele oli tupakoiminen, jota me pojat opettelimme polttamaan. Polttelimme aikuisilta salassa. Näin tunsin itseni melkein aikamieheksi. Mutta kun naapurimme Topi pyörtyi veteltyään, jostakin saamaansa sikaria, niin

109

silloin minunkin mie[lessäni] tuontemukse[n]i aikamiehenä [oloon] alkoi horjua.

110

Työ tuli poikien lapsuuteen leikkien rinnalle jo varhain. Aatu luonnehtii Mikkoa ankaraksi ja lapsiltaan työntekoa vaativaksi isäksi, joka pani pojat jo pienestä pitäen tekemään kaikkia kotona esiintyviä töitä, joihin nämä suinkin kykenivät ja samalla näitä töitä oppimaan. Laiskotella ei saanut, se oli Mikon mielestä omiaan synnyttämään kaikenlaista pahaa niin ajatuksissa, sanoissa kuin teoissakin. Kasvattajana Mikko piti poikien liekanarua kireällä, pojat olivat täynnä energiaa ja sen oikein suuntautumisesta isän mielestä oli tietysti kysymys.:163 Niin aloiterikasta kaveria mitä Eero veljeni oli, on vähemmän. Ei ihme jos isämme sanoikin joskus: ”Nii heiluu ko mustalaise ruoska!” Tämän tähden hän yritti rajata niin, että olimme hänen kätensä ulottuvilla.

…

Ei meillä Eero veljeni kanssa ollut juuri aikaa laiskottelemiseen, koska hommamme olivat aina ikään kuin urakkaluontoisia. Hyvin usein oli meidän jätettävä pelit kesken, koska pihalta alkoi kuulua: ”Eero ja Aatu, sukkelaa kottii!” Vakavammissa tapauksissa tiesimme seurauksen. Niinpä siltä varalta aloimme runoilla: ”Jo selvään hän tuntevi seljässään, sen saunan min kohta saa isältään!” Joskus runomme kävi toteenkin, jolloin itkeä hyrähytimme ja jälleen olimme valmiina kuin ”Malmberi sotaan!” Mikko isämme oli niitä miehiä, joka halusi kasvattaa poikansa kurissa.

Matildakaan ei aina hyväksynyt poikiensa polulta eksymisiä mutta osoitti silti rakkautensa: Tämän vaihteeksi Herran nuhde jäi rakkaan äidimme huoleksi. Vakavammissa tapauksissa hän katsoi meihin vakavan[a]. Saamiimme naarmuihin hän laittoi rasvaa ja riepua ja kaikesta huolimatta hän hyväili meitä käydessämme nukkumaan. Tällöin tuntui aina niin turvalliselta ja onnelliselta. Vieläkin kuultaa kaiken läpi tuo onnentunne. 163

Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 5. SKS KRA.

111

Kuva 23. Matilda säilytti selkeän, helposti luettavan käsialansa kuolemaansa asti. Samoin näyttää säilyneen hänen uskonnollinen vakaumuksensa. Matilda kuoli kielisyöpään Jämsässä 3.4.1941. Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972, 1. MVA. Tekstikatkelma on Matildan kirjeestä sisarelleen Katri Riikoselle 22.2.1940. MVA.

Millainen lapsi isäni edellä olevan perusteella oli? Nuorempi veli näyttää suhtautuneen isoonveljeensä ihaillen, hiukan kateellisena ylöspäin katsoen niin kuin pikkuveljet tapaavat tehdä, Aatu itsekin toteaa asenteensa. Kuinka paljon tämä suhtautuminen on muokannut hänen muistikuviaan? Isääni 13 vuotta nuorempi Helka välittää Matildalta kuulemiaan tarinoita, joista voinee olettaa ikävien kertomusten karsiutuneen pois. Mitä jää jäljelle, mitä voin pitää uskottavana? Isäni on syntyessään ollut terve, muuten kertomus vahvasta vauvasta, joka piti kapaloida tiukkaan, ei olisi syntynyt ja kestänyt aikaa. Uskon hänen lapsena olleen aktiivinen ja uudelle utelias, muuten ei Aatun muistissa olisi kuvia putoamisista puista, järveen ja suohon eikä sitaattia Mikon mustalaisen ruoskasta, ei lueteltavaksi asti. Tekevälle sattuu. Mielestäni myös tupakoinnin kokeilu autoritäärisestä isästä huolimatta, mahdollisia seuraamuksia uhmaten, kertoo aktiivisuudesta, kokeilun halusta ja uskalluksesta. Luultavasti tupakkakokeilu ei ajoitu varhaisimpaan lapsuuteen vaan kouluaikaan johon nyt siirryn. Millainen koulupoika isäni oli? Mitä lähteeni hänen koulunkäynnistään ja hänestä noina ikävuosina kertovat?

112

Koulupoika Eero

Eero oli kiertokoulussa kahdeksanvuotiaana.164 Hänen opettajansa Aina Talikka kirjoitti kiertokoulun päiväkirjaan kauniilla ja selvällä käsialallaan:165 Kiertokoulu alkoi Koiralassa 7 pv huhtikuuta Ja päättyi 2 pv. toukokuuta v. 1913. Luettiin: Raamatunhistoriassa: W.T. 17 kertomusta. Katkismus: yli. Sisäluvusta: J.H. Tuhkasen lukukirjaa: Laskennossa neljä laskut apaa kokonaisilla luvuilla. Laulussa: Lidanian hymmi, Kedonkukkain laulu, Kevätlaulu, Wappuna.

Kuva 24. Johan Henrik Tuhkanen näyttää olleen varsin tuottelias kansansivistys-kirjallisuuden kirjoittaja. Haku hänen tekijänimellään Kansalliskirjaston Fennicatietokannasta antaa 38 vastausta, vuosina 1880–1908 painettuja, pääosin alkeis-opetukseen tarkoitettuja kirjoja. Opettajatar Talikan päiväkirjaan merkitsemä J.H. Tuhkasen lukukirja on saattanut painovuoden perusteella olla Lukukirja kiertokoulujen yläosastoja varten, neljäs painos, Porvoo 1908, nuorempi kuin kuvan kirja 1800-luvulta. Kuvan lähde: doria.fi

Miksi Eero kävi kiertokoulunsa Koiralassa yli kymmenen kilometrin päässä kotoaan eikä kotikylässään Perkjärvellä? Hänen lisäkseen 42 oppilaan joukossa oli vain kolme muuta, jotka eivät olleet Koiralan kylästä, Nikkisen 7, 11 ja 16-vuotiaat sisarukset Madilta,166 Johannes ja Aina. Eeron nuorempi sisar Anna kävi

Tässä kappaleessa esittämäni tiedot mm opetettujen aineitten ja oppilaitten koulunkäyntiin osallistumisvelvoitteitten osalta eivät kaikilta osin ole yhtenevät aiempana kiertokoulusta kirjoittamani kanssa. Syy eri lähteitten antamiin erilaisiin tietoihin saattaa olla se että kiertokoulun käytänteet ovat ajan ja ehkä opettajankin myötä muuttuneet. 165 I Kiertokoulupiirin päiväkirja 1911–1915, Muolaan seurakunnan arkisto. MMA. 166 Pidän luultavana että opettajattarelle, kuten hän ajan tavan mukaan nimensä alle kirjoitti, on sattunut kirjoitusvirhe ja Nikkisen kolmesta sisaruksesta nuorimman oikea etunimi oli Matilda. 164

kiertokoulun puolitoista vuotta Eeroa myöhemmin loka-marraskuussa 1914 ja perheen esikoinen Martta vasta tammi-helmikuussa 1916. Anna oli kouluun mennessään vain kuusivuotias, mutta Martta jo melkein neljäntoista. Sekä Anna että Martta kävivät kiertokoulun Eeron tavoin Koiralan kylässä. Myös he olivat kotikylänsä osalta harvinaisia poikkeuksia ryhmässään.167 Kiertokoulu kiersi pitäjää kylästä kylään, sen suorittamiseen vieraassa kylässä tarvittiin jokin erityinen syy. Mikä tämä syy saattoi Virolaisen sisarusten kohdalla olla? Yksi mahdollisuus on, että koulumatka Koiralassa oli merkittävästi lyhyempi kuin mitä se olisi Perkjärvellä ollut. Lasten asuminen vieraassa kylässä ei ollut ongelma, koska Matilda oli kotoisin Koiralasta. Hänen isänsä Salomon oli Eeron kiertokoulun aikaan jo kuollut, mutta Anna, Eeron kouluaikaan 68-vuotias isoäiti on ehkä hyvinkin kyennyt ja mielellään ottanut lapsenlapsensa luokseen kuukaudeksi asumaan. Tai ehkä lapset asuivat jonkun Matildan sisaruksen perheessä? Eeron mennessä kiertokouluun oli Matildan ja Mikon perheessä jo viisi lasta, yhden saaminen pienestä mökistä kuukaudeksi muualle ja toisten ruokittavaksi on saattanut olla osasyynä Koiralan valintaan koulupaikaksi. Mahdollista on sekin, että kiertäviä opettajia ja kiertokouluryhmiä on ollut useampia, opettajatarsisartensa kautta Matilda on saattanut omata sisäpiiritietoa, joka on ohjannut häntä lähettämään lapsensa hyväksi tiedetyn opettajan ryhmään. Opettajat ovat tietysti myös vaihtuneet vuosien mittaan, Eeron ryhmää opettanut Aina Talikka opetti myös Annaa, Martan ryhmässä opettajana oli Maikki Ruokonen.168 Millaista kiertokoulussa oli? Mitä lähteeni kertovat koulupäivästä, oppilaista ja heidän koulumenestyksestään? Aatu vastaa näin, kirjoittaa omasta kiertokoulunkäynnistään seuraavasti:169

Annan kotipaikaksi on kiertokoulun päiväkirjaan virheellisesti merkitty Koirala. Saattaa siis olla, että myös Eeron ryhmässä on ollut useampia ei-koiralalaisia kuin päiväkirja antaa ymmärtää, mutta harvinaisia poikkeuksia he silti ovat olleet. 168 I Kiertokoulupiirin päiväkirja 1911–1915, Muolaan seurakunnan arkisto. MMA. Päiväkirjassa on Maikki Ruokosen käsialalla vain pari sivua aiemmin opettajattaren allekirjoituksena Marjaana Ruokonen. Opettajatar on vaihtanut etunimensä lyhyempään muotoon. 169 Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 14–15. SKS KRA. Mitä merkitsee, että Aatu kysyi kouluun menoon luvan Matildalta? Eikö kiertokouluun päässyt ilman vanhemman lupaa vai oliko kyse vain siitä että Aatu kysyi luvan ikään kuin kotoa poissaolemiseen? 167

113

…pyysin äidiltäni suostumusta mennä kiertokouluun. Hän antoi suostumuksensa. Tänne ko. kouluun mennessäni osasin tavata, kuin ”tyhjää vaan”. Tämä koulu oli sijoitettu aina joka vuosi eri taloon kylässä. Ensimmäisenä päivänä tässä koulussa oli oudon jännittävää, mutta pian löysin paikkani penpenkistä. [=sen penkistä?] Se nk. ”medooti” oli kiertokoulussa pinetä [=pientä?]. Aamulla kouluun mentäessä ensin laulettiin virsi, tämän jälkeen saimme istuutua. Sitte seurasi uskontoa, laskentoa, lukua ja laulua. Laskento suoritettiin rihvelillä kivitauluun. Jos jolla kulla pojalla ei riittänyt tarpeeksi kiinnostusta koulutyötä kohtaan, vaan opiskeli omiaan, joutui hän istumaan nk. ”mustaanpenkkiin”. Näistä ”penkinpainajaisista” huolimatta 4:n viikon kuluttua saimme todistukset joissa korkein arvosana oli 4 ja huonoin 1:n.

114

Aatu kertoo myös, että kansakoulujen tultua pidettiin ennen niitten syyslukukauden alkua kiertokoulussa neljä viikkoa niin sanottua kesäkoulua, jossa lukuaineitten lisäksi oli myös voimistelua ja leikkiä. Kiertokoulussa lapset ostivat itse käyttämänsä rihvelit ja kivitaulut, myös KateKuva 25. Matilda viiden lapsensa kanssa Eeron kiertokoulun kismus ja Raamatun historia tuli aikoihin. Lapset vasemmalta: Aatu, Eero, Anna, Toini ja heillä olla omasta takaa, aapisen Martta. ja lukukirjan kustansi seurakunMatilda Virolaisen albumi. ta ja ne otettiin pois lukukauden päätyttyä. Kiertokoulu oli lapsille maksuton ja he saivat siitä todistuksen, jota kutsuttiin lukuseteliksi.170 Kiertokoulun oppilasryhmissä oli hyvin eri-ikäisiä oppilaita, mutta painopiste oli kuitenkin nuorissa lapsissa. Eeron ryhmässä jakautuma oli tällainen:171 170 171

Virolainen, Aatu 326a, 7-14 min. SKSÄ. I Kiertokoulupiirin päiväkirja 1911–1915, Muolaan seurakunnan arkisto. MMA.

ikä

yht.

tytöt

pojat

yht.

Taulukko 1. Oppilaitten jakautuma sukupuolen ja iän mukaan Eero Virolaisen kiertokouluryhmässä Muolaan Koiralassa 7.4.–2.5.1913.

Alle 10-vuotiaita oli ryhmän selkeä enemmistö, 27 oppilasta. Kymmenvuotiaita ja vanhempia oli 15. Annan kouluryhmässä oli yhteensä peräti 52 oppilasta, 31 tyttöä ja 21 poikaa. Heistä 33 oli alle 10-vuotiaita ja 19 vähintään 10 vuotta täyttäneitä. Martan ryhmässä oli 26 tyttöä ja 22 poikaa, yhteensä 49 oppilasta, joista 33 oli alle ja 19 vähintään 10-vuotiaita. Sekä Annan että Martan ryhmässä oli nuorin oppilas vasta viisi- ja vanhin 17-vuotias. Yhdenkään Virolaisen kolmen sisaruksen nimeä ei löytynyt kiertokoulun päiväkirjasta kuin kerran eikä Aatun nimeä lainkaan vaikka hän muisteluksessaan kertoo kiertokoulua käyneensä. Sen sijaan lasten serkun Oiva Mentulan172 nimi on sekä Annan että Martan ryhmässä. Jos kiertäviä opettajia on ollut samanaikaisesti useampia, on jokaisella varmaan ollut oma päiväkirjansa. On siis mahdollista, että Virolaisen sisarukset ovat serkkunsa tavoin olleet koulussa useampaan otteeseen mutta tieto siitä ei ole säilynyt käytössäni olleisiin lähteisiin. Kiertokoulujen opetussisällöt ovat päiväkirjamerkintöjen perusteella olleet huimaavia, Aino Talikan merkintä, jonka tämän kappaleen alkuun lainasin, ei edusta mitenkään poikkeavaa vaan aivan tyypillistä oppisisältöä. Sen läpikäyminen kuukaudessa on ollut huikea suoritus monikymmenpäisessä ja hyvin eri-ikäisessä luokassa. Jos lapset ovat Oiva Mentulan tavoin käyneet kiertokoulua useampana vuonna, tulee oppisisältöjen läpikäynti hieman helpommin uskottavaksi. Entä millainen oppilas isäni oli, miten hän menestyi muihin ikäisiinsä verrattuna? Kiertokoulun päiväkirjaan on arvostelutaulukkoon merkitty jokaisen oppilaan kohdalle arvosanat käytöksestä sekä ahkeruudesta ja tarkkaavaisuudesta. Näitten lisäksi oppilaille on merkitty arvosanoja kirjan eri sarakkeisiin sen mukaan ovatko he esimerkiksi Oiva Mentulan äiti oli Hilja os. Noro, Matilda Virolaisen sisko. Muolaan seurakunnan kirkonkirjat, KATIHA. 172

115

116

osanneet jo lukea vai vasta tavata. Arvostelutaulukossa on useisiin alasarakkeisiin jakautuvat pääsarakkeet Raamatun historia, Luth. väh. katk. ja Kristinoppi joihin oppilaille on merkitty arvosteluja eri alasarakkeisiin kaiketi sen mukaan mitä kenellekin heistä on opetettu. Kaikille on annettu merkintä sarakkeisiin Kirjoitus, Laulu ja Laskento. Korkein arvosana on ollut 4 ja alin 1, arviointia on täsmennetty merkinnöillä + ja -. Jokaisen oppilaan kohdalla on merkintä myös siitä kuinka monta päivää hän oli koulussa. Eeron ryhmän kahdeksanvuotiaitten saamat arvosanat tavaamisessa ja lukemisessa sekä niissä aineissa, joissa kaikilla on merkintä, ovat:173 Nimi

Käytös

Ahk+tark

Tavaus

Suoraluku

Kirjoitus

Laulu

Laskento

Ollut pv

Jenny Torkkeli

Lyydia Romu

Aina Leiponen

Aina Sintonen

Hilja Lehtonen

Toivo Kostjander

Eero Virolainen

Taulukko 2. Kahdeksanvuotiaitten saamia arvosanoja Eero Virolaisen kiertokouluryhmässä

Eeron arvosanat ovat ikäryhmän parhaat jokaisen aineen kohdalla. Hän on ainoana saanut täyden nelosen sekä käytöksessä että ahkeruudessa ja tarkkaavaisuudessa ja ollut ainoa jolle ei ole annettu numeroa tavauksessa lainkaan. Osasiko Eero lukea jo niin hyvin ettei hänen tavaustaitoaan enää ollut tarpeen arvioida? Myös Eeron laulunumero on muitten ikätovereitten numeroita selvästi parempi, hän oli hyvä laulaja jo lapsena. Yllä olevassa taulukossa olevien arviointien lisäksi on kiertokoulun päiväkirjassa Eeron kohdalla merkinnät myös sarakkeissa RhWT174, jossa numerona on 3- ja Katek numerona 3. Kiertokoulu päättyi perjantaina toukokuun toisena päivänä keväällä 1913. En tiedä kävikö Eero sitä

173 174

I Kiertokoulupiirin päiväkirja 1911–1915, Muolaan seurakunnan arkisto, MMA. Raamatun historia, Vanha testamentti.

vielä seuraavana talvena, kansakouluun hän meni yhdeksänvuotiaana syksyllä 1914.175 Perkjärven kylän kansakoulu oli rakennettu kylän keskustaan Kalmäen kumpareelle lähellä järven rantaa. Se oli mäntymetsikössä, parisataa metriä kylän läpi kulkevasta maantiestä. Maantieltä tultiin kujasia176 pitkin kauniille portille, josta pääsi koulun avaraan pihaan. ValKuva 26. Perkjärven kylän kansakoulu vuonna 1938. keaksi maalattu puinen kouluForssan museon Muolaa-kokoelma, FmMvk. rakennus oli valmistunut vuonna 1890. Mikko Mäkirinteen mukaan koulu oli yksiopettajainen miesopettajan koulu. 18 viikkoinen alakoulu oli yhteinen Muolajärven koulun kanssa. Aatu Virolainen kertoo, että kaikkia neljää luokkaa opetettiin yhtaikaa samassa luokkahuoneessa ja myös Aatu mainitsee alakoulun: alakoulun päätyttyä muutaman viikon kuluttua alkoi varsinainen kansakoulu. Aatun alakoulumaininta viittaa luullakseni jo kiertokoulun yhteydessä esillä olleeseen neljän viikon kesäkouluun, ei Mäkirinteen 18-viikkoiseen. Käytäntö näyttää muuttuneen vuosien mittaan. Myös Helka kertoo käyneensä kesällä kiertokoulua joka korvasi alakoulun ja menneensä sen jälkeen suoraan supistetun kansakoulun kolmannelle luokalle.177 Virolaisen sisaruksista parhaimmillaan kolme kävi tätä koulua yhtä aikaa. Martta lienee aloittanut koulunsa syksyllä 1913, vuotta aikaisemmin kuin Eero, koska Aatu kertoo menneensä kansakouluun yhdeksänvuotiaana vuonna 1916 jolloin vanhempi sisareni ja minua vanhempi I Kiertokoulupiirin päiväkirja 1911–1915, Muolaan seurakunnan arkisto, MMA; Eero Virolaisen Päästötodistus Muolaan kunnan Perkjärven kylän ylemmästä kansakoulusta, EVA. 176 Kapea, aitojen reunustama tie tai polku. Helka Huttusen mukaan kujanen on tie joka ei ole vielä maantie, sen kahden puolen on aidat kun on ihmisten pellot, kärrytie, auto ei ehkä olisi mahtunutkaan. Kujasia oli peltojen välissä. Helka Huttusen haastattelu 1999, n3. 177 Helka lienee käynyt kiertokoulua kesällä Perkjärvellä ja aloittanut sen jälkeen myös kansakoulun siellä mutta tuolloin perhe on muuttanut Viipuriin ja Helka päässyt siellä suoraan supistetun kansakoulun kolmannelle luokalle. Helka Huttusen haastattelu 1999, n4. 175

117

118

veljeni olivat käyneet koulua jo 2-3 vuotta. Martta pääsi koulusta ilmeisesti keväällä 1917. Jos Anna veljiensä tavoin aloitti kansakoulun yhdeksänvuotiaana syksyllä 1917, pysyi Virolaisen sisarusten luku koulussa edelleen kolmena. Varmaa tämä ei kuitenkaan ole, lähteeni eivät kerro, milloin Anna koulun aloitti ja kun Aatun mukaan koulussa oli hänen sinne mennessään jopa 15–16 -vuotiaita poikia eivät koulunkäynnin ikärajat ole olleet tiukkaan lukittuja. Myös Martta näyttää aloittaneen koulunsa vasta 10-vuotiaana. Kansakoulu oli Aatun mukaan maksullinen, markka lukukaudelta. Jos tieto pitää paikkansa, on maksu ollut monilapsisille perheille uusi rasite ilmaisen kiertokoulun jälkeen.178 En tiedä edellä mainitun lisäksi mitään enempää Mäkirinteen ja Aatun mainitsemasta alakoulusta. Mutta jos kerran Aatu, niin varmaan myös Eero on käynyt alakoulun kiertokoulun ja varsinaisen kansakoulun välissä. Kansakoulun opettajana oli vuosina 1907–1917 Juho Sarvi, jonka yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta kerroin edellä, Muolaan yhdistystoiminnasta kirjoittaessani. Sarvi ehti opettaa Marttaa, Eeroa ja Aatua, ehkä vielä Annaakin, mutta jo Eeron keväällä 1918 saaman päästötodistuksen allekirjoitti toinen opettaja, Koulun vt. johtaja Loviisa Tuokko. Opettajan ei siis enää tuolloin välttämättä tarvinnut olla mies, ehkä myös yksiopettajaisuudesta oli luovuttu ja koulussa oli vähintään kaksi opettajaa, joista toinen samalla koulun johtajana. Tätä tukee hiukan yllättäen Helka Huttusen Aatulta kuulemakseen kertoma tieto, jonka mukaan koulun kolmas ja neljäs luokka olisivat olleet yhdessä, eivät siis kaikki luokat. Kumpaa uskoa, alkuperäisen kertojan nauhalle ja paperille tallentamaa tietoa, vai suullista muistikuvaa joka on vielä kulkenut hänen siskonsa muistin kautta ja välittämänä? Arvelen opettajia olleen ainakin kaksi. Myös Aatu kirjoittaa opettajista monikkomuodossa tässä tutkimuksessa hieman jäljempänä olevassa lainauksessa. Siitä, kuinka monta oppilasta luokassa oli eivät Aatu tai Helka kumpikaan kerro mitään, mutta oletan, että lukumäärä on ollut samaa suuruusluokkaa kuin kiertokouluissa, useita kymmeniä, ehkä puolen sataa.179 Peruskartta Perkjärven kylästä 1920(?) – luvulta; Aatu Virolaisen piirtämä kartta Perkjärven kylästä 1920–1930 –luvuilla; Mäkirinne 1952, 230; Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 15. SKS KRA; Virolainen, Aatu: Sotilasveljeni Eero, 2. SKS KRA; Virolainen, Aatu 326a, 7- min. SKSÄ; Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972, 1. MVA; Hanninen (Sarvi) 195, 1988. 179 Eero Virolaisen Päästötodistus Muolaan kunnan Perkjärven kylän ylemmästä kansakou178

Lapset kävivät koulua Aatun mukaan eväsvoileipien180 voimalla yleensä aamuyhdeksästä kahteen iltapäivällä, mutta vuosi 1918 oli erilainen. Aatu kirjoittaa, että koulun käynti oli silloin ”kapinan” aikana kovin epätasaista. Opetus oli monipuolista, Eero Virolaisen päästötodistuksessa on täyden kympin arvosanat sekä käytöksestä että huolellisuudesta ja tarkkaavaisuudesta ja niitten lisäksi 13 muusta aineesta. Aatu sanoo Eeron olleen luokkansa priimus ja pidän sitä luultavana, selkeästi parempi hänen todistuksensa on ainakin Aatun todistukseen verrattuna, vaikka myös Aatu sai hyviä arvosanoja. Seuraavassa on veljesten päästötodistusten numerot, ensin Eeron ja sitten suluissa Aatun saama numero kussakin aineessa. Eeron todistuksen lukuaineitten keskiarvo on 8,7:181 Uskonoppi 9(7)

äidinkieli: a) lukeminen 9(8)

b) kirjalliset harjoitukset 8(8)

historia 8(7)

laskento 9(8)

muoto-oppi sekä pintain ja kappalten mittaaminen 9(8)

piirustus 8(8)

kaunokirjoitus 8(7)

voimistelu 8(8)

maantiede 9(8)

laulu 10(6)

käsityö 8(8)

Vaikka Eero oli hyvä oppilas, oli hän usein jälki-istunnossa. Aatu kuvaa Eeroa äkkipikaiseksi mutta nopeasti leppyväksi, avomieliseksi sekä epäitsekkääksi ja esittää laajojen muistelustensa eri kohdissa runsaille jälki-istunnoille kaksikin perussyytä: Ensiksikin Eero puolusti luokan pienimpiä poikia suurempien kiusanteolta, myös Aatua:182 Siihen aikaan kävi kansakoulua vielä 15–16 ikäisiä poikiakin. Ja me pienemmät jouduimme näiden armoille. Vaikka ei minulla mitään hätää ollut, sillä voi sitä, joka rohkeni tehdä minulle kiusaa tai jotakin vääryyttä. Joskus saattoi uunin hiilikoukkukin heilua. Eero oli voimakas poika ja piti aina pienempien ja heikompien puolia. Tästä arestissa lusta, EVA; Mäkirinne 1952, 230; Helka Huttusen haastattelu 1999, n2. 180 Asemakylän kahdessa kansakoulussa, toinen oli rautatieläisten lapsille tarkoitettu, tarjottiin lämmin ateria vuoteen 1921 asti. Heino-Vesihiisi 1988a, 32–33. Olisiko mahdollista että Aatu muistaa väärin? En pidä sitä luultavana, kylien kouluissa on ollut erilaiset käytännöt. 181 Eero Virolaisen Päästötodistus Muolaan kunnan Perkjärven kylän ylemmästä kansakoulusta, EVA; Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 15. SKS KRA; Virolainen, Aatu: Sotilasveljeni Eero, 2. SKS KRA. 182 Virolainen, Aatu: Sotilasveljeni Eero, 2. SKS KRA.

119

120

Kuva 27. Sisarukset Eero ja Martta valkeasta puvusta päätellen kaiketi Martan ripille pääsyn aikaan, ehkä vuonna 1918. Miksi Eero on mukana kuvassa? Miten vielä kasvavalle mökkiläisen pojalle on ollut varaa ja syytä hankkia tumma puku? Olisiko niin että Martta ja Eero konfirmoitiin yhtä aikaa? Kuva vahvistaa Helkan kertomaa siitä että Eero oli varhaisnuoruudessaan pienikokoinen. Pojan jännittynyt katse ja asento johtuvat kaiketi enemmän kuvaustilanteesta kuin luonteesta. Kuva on Matilda Virolaisen albumista.

Kuva 28. Katri ja Juho Riikonen. Kuva on ilmeisesti heidän kihlakuvansa, pari vihittiin 22.7.1900. [KATIHA]. Katrin voimakas tahto on helposti nähtävissä kuvassa. Oliko Juho tohvelisankari niin kuin kuvasta on mielestäni luettavissa? Aatu ei siitä anna viitteitä mutta hänen näkökulmansa on varhaisnuoren pojan näkökulma. Se kuka Riikosella päätti, ei ollut keskeistä hänen maailmassaan. Kuvalähde Matilda Virolaisen albumi.

Kuva 30. Kuva saattaa olla Mikon hautajaisten aikaan otettu vaikka lasten ilmeet eivät siihen viittaa, pukeutuminen kyllä. Tyttöjen rusetit näyttävät mustavalkokuvassa enemmän mustilta kuin punaisilta ja Yrjö Matildan sylissä voi hyvinkin olla vasta kahdeksan kuukautinen, hän syntyi 5.4.1921 ja Mikko kuoli 5.1.1922. Anna seisoo äitinsä vieressä, Eero on takarivissä keskellä, Martta hänen ja Aatun välissä. Aatun vieressä edessä on Toini, hänen ja Yrjön välissä kiukkuinen Helka. Tutkimukseni kannalta merkittävä yksityiskohta ovat Eeron kasvot. Ne voi nähdä innokkaina ja energiaa säteilevinä mutta onko niissä myös isän kuoleman vanhimman pojan harteille sälyttämää vastuun ahdistusta? Kertooko Eeron sijoittamien kuvan keskeisimmälle paikalle siitä että perhe odotti hänen ottavan isän paikan myös vastuunkantajana vaiko vain sukupuolten tuolloisesta epätasa-arvosta? Kuva on Matilda Virolaisen albumista.

121

Kuva 29. Riikosen talo Sakkolan Haparaisissa. Kovin suuri ei Katrin ja Juhon talo ollut, mutta varmaan kuitenkin Matildan ja Mikon MĂśkkiĂ¤ tilavampi. Ajoittamaton kuva on Eero Virolaisen arkistosta.

olo tuli minullekin tutuksi. Mutta kun aina jäin odottamaan häntä, antoi opettajakin käydä armon oikeuden yli ja laski Eeron pois arestista. Näin säästyimme isämme kuulusteluilta.

122

Toinen syy Aatun mukaan oli toisten oppilaitten kateus: … Eeron arestiin jäämiseen oli useasti syynä se, että kun hän oli luokkansa Priimus, niin toiset oppilaat katehtivat ja vainosivat häntä, saadakseen aihetta Eeron arestiin jäämiselle. Kiitos kuitenkin opettajien, sillä kaikesta huolimatta he antoivat hänelle käytös hyvä 10, ahkeruus ja tarkkaavaisuus hyvä 10:n.

Helka välittää vielä kolmannen Aatulta kuulemansa muunnelman tiheitten arestien syystä: 183 Kun koulussa tuli viimeinen tunti ja opettaja otti mustan kirjansa esille, niin Eero jo nousi ja sanoi ”Eero Virolainen”. Eero oli kovasti vilkas ja oli rehellinen, kertoi mitä oli tehnyt.

Toini vahvistaa kuvaa Eerosta pienten ja heikkojen puolustajana kun kertoo orvosta Mariasta: …Pojat kiusasi Mariaa Eero veikko antoi pojille satikutia, ”piti aina pienen puolta”…184 Mikko Virolaisen lapsilla oli kouluun noin kilometrin matka Perkjärven kylän Siiramäkeen kuuluneesta kodistaan. Naapurin Topi, Aatun ikätoveri, jota Aatu sanoo parhaaksi ystäväkseen Eero-veljen ohella, kulki yhtä matkaa Aatun ja Eeron kanssa samoin kuin Selman Matti, naapurin lapsia hänkin. Tytöt kulkivat kouluun omassa joukossaan, pojista erillään. Koulumatkalla nujakoitiin. Talvella lensivät lumipallot ja usein heiluivat myös koululaukut, kun Innakankaan ja Siiramäen urhot mittelivät voimiaan. Kyse oli poikien tavasta pitää hauskaa koulumatkan viihdykkeeksi.185 Helka Huttusen haastattelu 1999, n2. Toini Pedersenin kirje Helena Virolaiselle 28.5.1978. HVA Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 15. SKS KRA; Virolainen, Aatu: Sotilasveljeni Eero, 3. SKS KRA; Helka Huttusen haastattelu 1999, n2; Hanninen (Sarvi) 195–196, 1988. 183

184 185

Vuosi 1918 oli Eero Virolaisen nuoressa elämässä murroksen aikaa. Kirjoittaessani aiemmin tuosta kamalasta vuodesta Muolaassa ja Perkjärvellä kerroin hänen yrityksestään varoittaa setäänsä Jooseppi Virolaista, yrityksestä joka jäi tuloksettomaksi, setä ammuttiin. Tapahtuma on vaikuttanut voimakkaasti 13-vuotiaaseen, alkavaa murrosikää elävään poikaan. Aatu Virolainen kertoo:186 Kun sitten Punakaartin päällikkö ampui Jooseppi sedämme, niin Eero ei olisi malttanut pysyä enään ”nahoisssaan”. Hän olisi ollut valmis lähtemään valkoisten puolelle. Tämän jälkeen Eero rupesi marssittamaan meitä poikia ja laulamaan: ”Meidän on uudesti luotava maa, raukat vain menkööt merten taa…”

Isäni vuonna 1918 läpikäymään murrokseen kuului myös nousu vastustamaan omaa isäänsä Mikkoa. Kun Eero taas kerran näki, että oli tulossa selkäsauna, otti hän piiskan pois Mikon kädestä ja sanoi, että häntä ei enää lyödä. Sedän ammutuksi tulemisen heijastuksia saattaa myös olla Helka Huttusen kertoma, että Eero olisi halunnut lähteä Viron vapaussotaan187. Matilda oli kuitenkin vastustanut aietta ja niin Eero ei lähtenyt. Raskas vuosi 1918 oli pulavuosi myös Virolaisen perheessä. Helka kuvaa kuinka ensin olivat punaiset kylässä ja veivät taloista kaiken mitä irti saivat, sitten tulivat valkoiset ja veivät loput. Pulan takia Matilda imetti helmikuussa 1918 syntynyttä Helkaa aina vuoden vanhaksi saakka. Perheessä ei syöty pettuleipää mutta kyllä lehmien ruoaksi tarkoitettuja vikkerikakkaroita. Myöhemmin syötiin myös tikkuleipää, jota Helka oli Matildan kertoman mukaan oppinut koettamaan sormellaan. Jos sormessa tuntui tikkuja, ei Helka syönyt leipää vaan heitti sen pois. Mitään yhteiskunnan tai järjestöjen avustusta ei ollut saatavissa, Hoomyrrin apua alettiin saada vasta myöhemmin 1920-luvulla.188 Tähän vaikeaan aikaan on kuitenkin sisältynyt varmasti myös iloisia tapahtumia, muitakin kuin koulumatkojen nujakat. Aatun muisteVirolainen, Aatu: Sotilasveljeni Eero, 3. SKS KRA. Viron vapaussota käytiin vuosina 1918–1920. Siihen osallistui kaksi suomalaisjoukkoa, n. 1550 miehen Suomalainen Vapaajoukko ja Pohjan Pojat jossa oli n. 2500 miestä. Lähde Wikipedia ei ole lähdeluettelossa. 188 Helka Huttusen haastattelu 1999, n2,7. Harmikseni en ole onnistunut selvittämään mitä tämä Helkan mainitsema Hoomyrrin avustus oli. Tikkuleivässä lienee ollut akanoita 186 187

123

124

luksissa on kuvaus poikien erikoisesta hiihtoretkestä, joka hyvinkin on saattanut tapahtua näihin aikoihin. Lasten mummo Maria, jonka tekoja ja rohtoja edellä olen kuvannut, oli kertonut pojille auringon tanssivan pääsiäisaamuna ja, että jos se ei tanssi niin silloin ovat pahan voimat liikkeellä. Pojat tietysti halusivat nähdä omilla silmillään tanssiiko aurinko. He pyysivät ilmiötä kovasti epäilleeltä äidiltään herätyksen ani varhain pääsiäisaamuna ja hiihtivät neljän kilometrin päähän Laavoinmäelle189 auringon nousua katsomaan. Jännittyneenä Eero ja Aatu tarkastivat nousevaa aurinkoa läpi noetun lasin ja näkivät kuinka se hypähti 4-5 kertaa ylös noustessaan.190 Yritän nyt tehdä yhteenvetoa ja vastata kysymykseeni siitä millainen koulupoika ja kouluikäinen lapsi isäni oli. Lähteeni todistavat vakuuttavasti, että Eero Virolainen menestyi koulussa hyvin. Hän oli kiertokoulussa ikäryhmänsä paras oppilas arvosanoilla mitattuna, samoin luokkansa priimus tai vähintään yksi parhaimmista kansakoulun päästötodistuksen ja veljensä muistelujen mukaan. Kuitenkin Eero sai koulussa Aatun kertoman perusteella paljon rangaistuksia, joutui usein jäämään jälki-istuntoon. Aatu selittää runsaita rangaistuksia Eeron hyvillä luonteenominaisuuksilla, rehellisyydellä ja heikompien puolustamisella. Nuorempi veli ihailee muistelussaan vanhempaa veljeään avoimesti, kuten jo Eeron varhaislapsuutta käsitellessäni totesin. Mielestäni huomionarvoinen ja tärkeä on Aatun maininta hiilihangon heiluttamisesta. Se tukee Aatun luonnehdintaa Eerosta äkkipikaisena poikana, piirre jota kuitenkin kyky nopeaan leppymiseen pehmentää. Pidän luultavana, että Eeron koulussa saamien rangaistusten määrä on informantin muistissa kasvanut vuosien saatossa ja rangaistusten syistä vähemmän ihanteelliset painuneet unhoon. Kaiken kaikkiaan Aatun ja Helkan kertoma synnyttää kuvaa koulussa hyvin menestyvästä, rehellisestä ja vilkkaasta pojasta, joka nousee muitten poikien johtajaksi ja on valmis lähtemään niin vuoden 1918 sotaan kuin Viroa taistellen vamukana. 189 Mäki on Aatun nauhoitteissa myös nimellä Laavuinmäki, Virolainen, Aatu 231,34–37. SKSÄ. Hänen piirtämässään Perkjärven kylän kartassa ja Perkjärvi-kirjassa se on kuitenkin nimellä Laavoinmäki. Virolainen, Aatu 1988c, 194. Laavoinmäki nimi on myös Maanmittaushallituksen pitäjäkartassa 670/446 Perkjärvi vuodelta 1939. Tästä kartasta mitattuna matkaa poikien kotoa mäelle kertyi hieman yli neljä kilometriä. 190 Virolainen, Aatu 231,34–37. SKSÄ.

pauttamaan mutta myös uteliaan aktiivisena ottamaan selvää siitä onko totta että aurinko tanssii pääsiäisaamuna. Eeron lapsuus on jäämässä taakse. Koulupoika varttuu kohti aikuisuutta. Minkälainen oli tämä vaihe isäni elämässä, mitä voin tavoittaa hänen luonnekuvastaan nuorukaisena?191 Murrosikäinen Eero Työ ja työn tekeminen oli kuulunut Eero Virolaisen elämään jo varhaislapsuudesta lähtien luonnollisena osana. Mikko kasvatti lapsensa työhön pienestä pitäen, laiskotella ei sopinut. Lasten kasvaessa isän ja äidin heille antamat tehtävät tulivat vaativammiksi, lasten vastuu kasvoi iän kasvaessa. Sen voi nähdä myös vanhempien osoittamana luottamuksena mutta on kuitenkin kysyttävä oliko työssä käyvillä vanhemmilla muuta vaihtoehtoa? Ehkä heidän oli pakko uskoa lasten selviävän kotona ja kotitöistä keskenään? Pelkkää työtä ei lasten elämä sentään toki ollut. Vapaa-aika tuli isä Mikon mielestä kuitenkin palkintona työstä ja siis vasta työn jälkeen. Samaan aikaan ympäröivän maailman muuttumisen ja murroksen kanssa osui Virolaisen poikien henkilökohtaisen murroksen ja muuttumisen alku. Elämän piiri laajeni. Nyt työn tekemistä harjoiteltiin kodin ohella sukulaistaloissa. Aatu Virolainen kertoo:192 Lapsuudensa ja varhaisnuoruudensa Eero vietti uudessa kotitalossamme “Heikkolassa”. Vanhempana veljenäni hän jo seurasi isäämme työmaille. Sikäli kun hän kynnelle kykeni sai hän osallistua kaikenlaisiin kotioloihin ilmeneviin töihin. Sen vuoksi ei ollut hämmästyttävää että nuoresta Eerosta kehittyi voimakas maalaispoika.

…

Jouduin olemaan paljon kotona sisareni- ja veljeni kanssa, kun vanhempamme olivat vieraassa työssä. Saimme itse valmistaa ateriamme ja tehdä ne vanhempiemme suunnittelemat urakkatoimia kotona. Muuten he keksivät monenlaisia meille soveltuvia hommia.

…

KOULUMATKALLA; s.177 Virolainen, Aatu: Sotilasveljeni Eero, 1ja 3. SKS KRA; Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 11. SKS KRA. 191 192

125

Isämme oli tehnyt meille veneen, jolla soutelimme ja kalastelimme. Samoin hän teki meille niin sukset kuin kelkatkin, mutta niitä saimme käytellä vähän noin niin kuin rajoitetusti. Kaikki hänen mielestään tärkeämpi oli suoritettava ensin.

126

…

Kesällä uimassa käydessämme alkoi meissä herätä sukupuolitietoisuuskin niin ettemme rohjenneet mennä tyttöjen kanssa samanaikaisesti alasti uimaan. Ja sitä kesti niin pitkään, kunnes tytöt eivät rohjenneet tulla meidän mukanamme uimaan.

…

Tämän routa-ajan [vuosi 1918] jälkeen alkoi elämä kodissammekin elpyä. Me Eeron kanssa opettelimme jo jopa renkipoikana oloa, tosin sukulaistaloissa.

Eero ja Aatu opettelivat renkipoikana oloa ensin varmaan kotikylässään sijainneessa Mikon syntymäkodissa jota hänen Tahvo veljensä tuolloin piti, tai myös Esa- ja Ville-setien taloissa, jotka nekin olivat aivan Eeron ja Aatun kotimökin lähellä. Aatu ei asiasta edellä olevan monikkomuotoisen maininnan lisäksi kuitenkaan kerro mitään. Sen sijaan sekä Aatun että Helkan muistelussa saa runsaasti sijaa sisarusten olo Matildan siskon Katrin ja tämän miehen Juho Riikosen luona Sakkolan pitäjän Haparaisen kylässä lähes 40 kilometrin päässä kotoaan. Näyttää siltä, että jokainen lapsista oli vuorollaan Riikosella eikä heistä kukaan siellä viihtynyt. Miksi?193 Lapset joutuivat Riikosella kovaan työhön, ankaran kurin ja tiukan uskonnollissävytteisen kasvatuksen alle. Aatu oli siellä 14-vuotiaana helmikuusta marraskuuhun vuonna 1920 ja kertoo tuosta ajasta näin:194 Ensimmäinen vieraampi renkipoika paikkani oli Sakkolassa, Riikosen ”Junan” talossa, jossa Kaisa-tätini oli emäntänä. Täällä viihdyin vain helmikuusta - marraskuuhun. Lähtiessäni sain vain suutarin tekemät

Aatu Virolaisen piirtämä kartta Perkjärven kylästä 1920–1930 –luvuilla. Tarkemmat viittaukset Aatun ja Helkan muisteluksiin tulevat jäljempänä, kun tarkennan kuvaa lasten olosta Riikosilla. Juho ja Katri Riikosen asuinpaikka selvisi KATIHA-verkkoversion avulla. 193

194

Virolainen, Aatu: Olen ollut renkinä, olen ollut vankina, 1,3. SKS KRA.

“patingit” ja tietysti täysi ylöspito. Ruoka oli yksinkertaista, mutta vahvaa ja tavallisesti syötiin kolme ateriaa päivässä, sekä välillä kahvia. …Työ päivät olivat pitkiä 10 - 11 tuntia päivässä, varsinkin kesällä. Nukuin tuvassa talvella, mutta kun pyysin kesällä saada mennä nukkumaan “kujanluhdille”, ei tätini antanut siihen lupaa. Tätini oli niin harras uskovainen, että pelkäsi ehkä, että minä 14 vuoden ikäinen poika lähden tyttökylille? Tätini luki ahkerasti Raamattua ja kertoi meille, sisarelleni ja minulle raamatun historiasta tapahtumia. Hän oli niin Herran nuhteessa elävä, että kun rupesimme ruokailemaan, niin meidänkin oli polvistuttava hänen kanssaan pöydän äärelle kädet ristissä. Jolloin hän luki jotakin ”kaarneenpoikasten” ruokkimisesta? Hän oli ollut ”tyttönä” ollessaan kiertokoulun opettajana, kuten jokainen Noron tyttäristä. Ei tullut kuuloonkaan, että olisimme päässeet “nurkka-tanssseihin” mutta sen sijaan kirkossa saimme käydä joka pyhä. Hän oli niin ahdasmielinen ja pelkäsi syntiä ”kaikessa, kaikessa, kaikessa. Kun esim. nuori suutari tuli taloon valmistamaan meille kenkiä, niin tätini telkesi 17-vuotiaan sisareni kamariin niin, että ensin hän laittoi ison pöydän oven eteen ja sitten sen lisäksi monta tuolia pöydälle. Muistan kuinka sisartani suututti ja hävetti, joten hän sanoikin minulle ”Oisinha mie voint sannoo suutaril, jot tule ulkokautta ikkunasta”. Työtä piti arkioloissa tehdä ahkerasti. Näin minäkin entisten oppieni lisäksi opin ja perehdyin täysin, mitä maatalossa oli tarpeen. Opin kyntämään, niittämään puimaan ja tietysti hoitamaan ja ajamaan hevosta, niin metsässä kuin tielläkin. Opinpa lämmittämään riihtäkin, vaikka riihenuuni olikin vähän toista mallia, kuin ”vanhassakoissa”. Riihtäpuimaan oli mäntävä varhain aamulla, siinä klo 3-4 välillä. Puinnin jälkeen käytiin saunassa ja kiireesti johonkin muuhun työhön. Renkipojan työ maalaistalossa oli kaikkea sekalaista ja kaikkeen oli pystyttävä, sillä talon isäntä, “Riiks-Juna” oli laiskan sutjakka ja vähän “herramainen” mies. Ei jouda kaskuksi se, että ”kantele huilatessasi kiviä”, sillä olihan ”Junallakin”otsaa sanoa minulle, kun olin kyntämässä lähellä taloa, että: ”Ko hevone huilaa, ni hakkaa sie nujta risuloi polttopuiksi”. Näin mittani alkoi olla täysi ja kun renkipojan palkka oli, niin kuin ei mitää. Pyysin kotonta äidiltäni matkarahan, että pääsin sieltä “orjuudesta” pois.

127

128

Helka oli Riikosella vuoden verran suunnilleen seitsemän ikäisenä vuoden 1925 paikkeilla. Katri-täti oli tuolloin 53-vuotias, pienen lapsen mieleen jääneen kuvan mukaan jo aika vanha. On huomattava että Helkan äiti Matilda oli Katri-sisartaan kahdeksan vuotta nuorempi. Myös Helka sanoo, että Katri-tädin luona oli ankara ja tiukka komento Se oli ihan kauheeta. Koskaan ei Katri-täti ottanut syliin tai muuten hyväillyt mikä oli Helkasta outoa, kun hän oli tottunut Matildan tapaan hyväillä lapsiaan. Helka sanoo Katri-tädin olleen fanaattinen uskovainen … kaikki oli syntiä:195 Se oli outo. Se ties miten lapsia kasvatettaan ja se oli kirjoittanut kirjankin miten lapsia… Lastenkasvatuksesta. Kato se oli niin niin hyvä. Hän ties kun ei ollut omia

Katri-täti oli Helkan Riikosella ollessa kirjoittanut ohjeita lastenkasvatuksesta nuorille pareille ja lähettänyt tekstin Turun yliopistoon. Yliopisto ei ollut kuitenkaan edes palauttanut kirjoitusta, mistä Katri-täti oli ollut kovin pahoillaan. Kirjoitus julkaistiin myöhemmin jossain uskonnollisessa lehdessä mutta kirjoittaja ei saanut siitä markan markkaa. Vaikka Helka oli vielä lapsi, joutui hän osallistumaan talon töihin. Hänelle tehtiin pieni harava ja sirppi ja opetettiin lypsämään. Tässä ei mielestäni ole aikakautta vasten arvioituna mitään erikoista, samoin oli Helkan kotona, lapset totutettiin työhön pienestä pitäen. Oudolta sen sijaan tuntuu Helkan kertoma siitä kuinka hän joka päivä ajoi Riikosen lehmät neljän kilometrin päähän Kylmäojan niitylle syömään. Puihin oli veistetty merkit joita seuraten Helka vei ja haki lehmät päivittäin. Jos Helkan muistikuva on oikea, kertyi seitsenvuotiaalle 16 kilometriä käveltävää joka päivä! Lehmämatkat olivat lapsen mielestä kuitenkin hauskoja, koska silloin ei ollut silmän alla.196 Miksi Mikon ja Matildan lapset olivat kukin vuorollaan, niin kuin näyttää, Riikosella? Se oli ensinnäkin ajan tapa. Lapsia lähetettiin vanhempiensa aikuisten sisarusten luo erityisesti hoitamaan itseään pienempiä serkkulapsia mutta myös auttelemaan muissa kodin töissä. Tätä Helka Huttusen haastattelu 1999, n4. Yleensä pidättyväinen Matilda kutsuu kirjeessään Aatulle 24.4.1940 Juho Riikosta ökkötörriksi. Virolainen, Aatu 326d, 1- min. SKSÄ. 196 Helka Huttusen haastattelu 1999, n4. 195

lähettämistä ohjasi lasten ikien ohella perheitten koko- ja varallisuuserot, suuremmista perheistä lähetettiin lapsia pienempiin erityisesti jos pienemmällä perheellä oli parempi mahdollisuus ruokkia tulijoita. Nämä ehdot täyttyivät erinomaisesti Matildan ja Katrin perheitten kohdalla. Matildan suuri perhe eli niukkaa elämää pienessä mökissä, kun taas Katrilla ja hänen miehellään ei ollut lapsia lainkaan ja he asuivat ja viljelivät omaa taloaan. Lasten olo tätinsä luona kevensi Mikon ja Matildan taloutta samalla kun he olivat Riikosille lähes ilmaista työvoimaa. Järjestely on sopinut varmaan hyvin paitsi laiskan sutjakan ja vähän herramaisen Riiks-Junan kukkarolle myös isännän työhaluille. Entä Katri? Hänelläkään ei liene ollut mitään ilmaista työvoimaa vastaan. Hän lienee myös tuntenut auttaneensa sisartaan ja keventäneensä tämän taloutta, kun otti Matildan lapsia luokseen asumaan, niin kuin asia olikin. Helkan mukaan Katri-tädin perhe sanoi suoraan, että he auttavat köyhiä sukulaisia. Ehkä lapseton Katri on saanut myös toteuttaa äidinvaistojaan, vaikka hän ei mitenkään hellältä naiselta Aatun ja Helkan muisteluissa vaikuta. Tätä mahdollisuutta tukee hätkähdyttävällä tavalla Katrin vuonna 1944 Annalle lähettämä kirje. Katri Riikonen oli kirjettä kirjoittaessaan 72-vuotias:197 Oli minullakin aikoja, jolloin itkin ja rukoilin: Rakas Jumala, miksi annoit minulle äidin sydämen kun et antanut minulle lasta? Olin aina silloin tyydytetty kun joku lapsi viipyi luonani, mutta kun se vietiin pois oli tuska entistä suurempi.

Tärkeäksi motiiviksi voi myös ajatella Katrille [17B] avautunutta mahdollisuutta päästä kokeilemaan ja toteuttamaan omaa voimakkaasti uskonnollispainotteista kasvatusnäke-mystä joka lasten mielestä oli ihan kauheeta. Merkittävää kuitenkin on, että niin Aatu kuin Helka näyttävät myöhemmällä iällään arvostaneen Riikosella oppimaansa työn tekemistä ja työtaitoja. Helka sanoo sen haastattelussaan suoraan, hyvää oli että Katri-tädin luona oppi tekemään työtä ja Aatu luettelee edellä olevassa pitkässä sitaatissa siellä oppimiaan työtaitoja.198 197 198

Katri Riikosen kirje Anna Viitamäelle 5.10.1944. MVA ; KATIHA. Helka Huttusen haastattelu 1999, n4.

129

130

Myös isäni oli vuorollaan Riikosella, murrosiässä, eli niin kuin Aatu asian voimakkaasti ilmaisee, Eero oli ”pahimman” nuoruuden riskiajan Sakkolassa Kaisa tädin ”vankina”. Isäni joutui kaiketi samanlaisen kasvatuksen ja kurinpidon kohteeksi kuin sisaruksensa mutta Riikosilla olon aikaan sisältyi muutakin hänen nuoreen elämäänsä vaikuttanutta. Eero Virolainen kuului sotilaskantakorttinsa mukaan Sakkolan suojeluskuntaan vuosina 1922–25. Voinee pitää todennäköisenä, että hän on ollut Sakkolassa ainakin 17-vuotiaana, vuonna 1922 suojeluskuntaan liittyessään, luultavasti myös aikaisemmin pahimpaan nuoruuden riskiaikaan. Mahdollista on, että Eero on ollut Riikosella vielä myöhemmin, mutta en pidä sitä luultavana koska Mikko kuoli vuonna 1922 ja Eeron oli varmaan palattava kotiin oma työpanoksensa antamaan. Hänen nimensä on jäänyt suojeluskunnan jäsenluetteloon ja poistettu siitä vasta vuonna 1925. Voi myös olla, että isäni on nuoren ikänsä takia ollut suojeluskunnan toiminnassa mukana jo pitkään epävirallisesti ennen kuin hänet on merkitty jäsenluetteloon. Sakkolan suojeluskunnan tavoin oli nuoriso- ja urheiluseurojen toiminta vireää ja myös Riikosten kotikylään Haparaisiin ulottuvaa:199 ‫ۥ‬

Sakkolalaiset osallistuivat aktiivisesti myös vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön. Suojeluskunta perustettiin syksyllä 1918, ja 1939 siihen kuului yli 400 varsinaista ja 30 kannattajajäsentä. Suojeluskunta käsitti yhdeksän kyläosastoa sekä 1930 perustetun poikaosaston, jonka jäsenluku oli yli 200.

…

Useimmat kylän nuorista miehistä kuuluivat suojeluskuntaan ja tytöt ottivat osaa lottatoimintaan. Haparaisten koulupiirissä toimivat sekä suojeluskunnan että lottien kyläosastot. … Nuorisoseuran puitteissa tapahtuneen urheilu- ja voimistelutoiminnan lisäksi kylässä toimi Sakkolan Jäntevän alaosasto, johon kuuluivat koulupiirin kylät.

Mikä tämän suojeluskuntajäsenyyden merkitys oli Eerolla? Ainakin se on antanut hänelle henkilökohtaisen kokemuksen suojeluskuntaVirolainen, Aatu Elämäkerta 4, 28 min. MVA; C Sotilaskantakortti R3 Eero Virolainen (KA); Sakkolan kotisivut http://www.sakkola.fi. Haettu 8.9.2010. 199

toiminnasta, varhaisen valmistautumisen tulevaan ammattiin. Riikosilla sai isäni myös tottua kuriin, sekin vilkkaalle pojalle ehkä hyvin tarpeellista valmistautumista elämään ja tulevaan sotilaan ammattiin. Siellä Eero myös oppi erilaisia töitä ja tottui entisestään työn tekemiseen mutta kohtasi myös arkielämässä voimakkaasti läsnä olevan aina fanaattisuuteen asti ulottuvan uskonnollisuuden. Varmasti Katri-täti on rajoittanut nuoren Eeron menemisiä yhtä lailla kuin hän rajoitti Martan ja Aatun mahdollisuuksia ikäistensä nuorten kohtaamisiin. On syytä kysyä oliko tällä koomissävytteisellä seksuaalisuuden pelolla ja -kielteisyydellä pysyvää vaikutusta murrosikäiseen poikaan? Eeron urheiluharrastus on hyvin todennäköisesti voimistunut, ehkä jopa alkanut Riikosilla olon aikana. Urheilijanuorukaisia esittävä kuva 13 tässä tutkimuksessa aiempana on Eeron tältä ikäkaudelta, hän lienee siinä suunnilleen 15 vuoden ikäinen, kuva on otettu vuoden 1920 paikkeilla. Helka kertoo, että Eero työnsi kuulaa ja heitti kiekkoa jo niihin aikoihin kun palasi kotiin. Tämän palaamisen täytyy mielestäni tarkoittaa juuri Riikoselta kotiin palaamista. Aatu puolestaan kertoo Eeron urheiluharrastuksen alusta näin:200 Vähitellen Eerossa alkoi herätä innostus urheiluun, kuten hiihtokilpailuihin, kiekon heittoon ja kuulan työntöön. Varttuneempana hän sanoikin aina minulle: ”Lähetää ottamaan taas lusikat pois”.

Isäni rippikoulun käymisestä en tiedä muuta kuin että hän oli sen käynyt, kirkonkirjaan on tehty KATIHA:n verkkoversion mukaan merkintä, että Eero Virolainen konfirmoitiin vuonna 1913. Kyseessä on vuosiluvun osalta virhe, isäni oli vuonna 1913 vasta kahdeksanvuotias. Isäni rippikoulu on kaiketi sujunut samaan tapaan kuin nuoremman veljen, Aatu kertoo omasta rippikoulunkäynnistään:201 Rippikoulua kävimme keväällä aseman Rukoushuoneessa202 joka kesti neljä viikkoa. Poikkeusta oli siinä, että saimme käydä sitä samanaikaiHelka Huttusen haastattelu 1999, n4; Virolainen, Aatu: Sotilasveljeni Eero, 2. SKS KRA. Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 24. SKS KRA. Lienee sama rukoushuone kuin edellä kuvassa 5. Maija Heino-Vesihiisi kirjoittaa asemalla olleesta rukoushuoneesta: Siellä käytiin pyhäkoulussa Helvi Ritvalan opastuksella ja 200 201

202

131

132

sesti tyttöjen kanssa. Päivällä kävin Tiilitehtaalla työssä ja illalla klo 6 ip. klo 9 ip- ko. koulua. Illalla koulun loputtua aloimme pyydellä tyttöjä polkupyörämme ”putkelle”

Eero Virolainen kävi rippikoulunsa kaiketi vuotta aikaisemmin kuin Aatu, todennäköisesti vuonna 1920, varmaan myös samassa asemakylän rukoushuoneessa. Luultavasti myös hänellä oli käytössään polkupyörä niin kuin veljellään. Mikon on täytynyt olla tuolloin jo hyvin sairas ja työhön kykenemätön, hän kuoli pari vuotta myöhemmin, mutta perhe ei kuitenkaan ollut aivan rutiköyhä koska omisti ainakin yhden polkupyörän. Selityksenä on se, että isommat lapset kykenivät jo ansiotyöhön. Aatu kertoo:203 Kun isämme elämä sitten sammui joulukuussa 1922, niin olimme kaikki 7-lasta vielä alaikäisiä. Pian me kuitenkin Eeron kanssa hakeutuimme töihin Savikon Tiilitehtaalle.

…

Olin 15 ikäinen kun hakeuduin Savikon tiilitehtaalle sannan kärräriksi. Näihin aikoihin kävimme lähes koko perhe työssä Tiilitehtaalla: Äiti, veljeni, sisareni ja minä. Talvella kävimme Eero veljeni kanssa metsätöissä: ”metsurina”. Niin, että kaikella tavalla on täällä pitänyt päätänsä harmaaksi pyytää!

Myös Helka kertoo Eeron käyneen talvella metsätöissä, olleen kova tekemään halkoja. Kesällä Eero oli Aatun tavoin työssä Savikon tiilitehtaalla, Helkan mukaan tehtaan savikuopassa jossa sai parempaa palkkaa koska työ siellä oli hyvin raskasta. Savi nostettiin lapioilla kärryihin joissa se kuljetettiin tiilitehtaalle. Eero jaksoi nuoresta iästään huolimatta hyvin luoda savea, hänhän oli hyvin voimakas. Myös Helkan kertomus tiilitehtaan työntekijöitten vedonlyönnistä jonka seurauksena pidettiin rippikoulua sekä aseman että kylän nuorille. Heino-Vesihiisi 1988a, 32. 203 Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 23. SKS KRA; Virolainen, Aatu: Sotilasveljeni Eero, 3. SKS KRA. Kuten jo aiemmin olen todennut, Aatu erehtyy, Mikko ei kuollut joulukuussa 1922 vaan jo 5.1.1922. Aatu on siis mennyt tiilitehtaalle työhön kesällä 1922.

isäni kiipesi tehtaan korkean savupiipun päähän piirtää kuvaa isästäni tuona aikana. Paitsi fyysisestä voimasta, kertoo piippuun kiipeäminen mielestäni myös nuoren Eeron luonteesta ja käyttäytymisestä, vastaa osaltaan tutkimukseni kysymykseen. Eero on kuulunut työyhteisön aktiivisiin ja näkyviin jäseniin. Aktiivisuudesta, nokkeluudesta ja häikäilemättömästä uskalluksesta kertoo myös Toinin kirjeessään kuvaama tempaus, ”Yökyöpelin saappaat”.204 Savikon saha ja tiilitehdas oli Perkjärven suurin työnantaja. Kuten Aatu edellä kertoo, kävivät Matilda ja perheen vanhimmat lapset siellä työssä Mikon kuoleman jälkeen. Seuraavassa kerron lisää tästä myös nuoren Eeron elämässä tärkeästä tehtaasta ja muista Perkjärven kylän keskeisistä toimijoista. Yritän laajentaa ja syventää kuvaa siitä kyläympäristöstä jossa ja jonka vaikutuksessa isäni eli nuoruuttaan, kehittyi ja varttui nuoreksi aikuiseksi. Olisiko ympäröivästä yhteisöstä mahdollista osoittaa tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet hänen kehittymässä olleeseen luonteeseensa ja käyttäytymiseensä? Toinin kirjeen ja siinä olevan karttapiirroksen mukaan asui Virolaisen lähellä myös hieroja Miina Vaittinen. Hänen mökkinsä, tämän kertomuksen keskuspaikka, oli kapearaiteisen rautatien toisella puolella Saarikorpeen vievän tien varressa. Tapahtumat ajoittuvat Toinin kirjeen mukaan Mikon kuoleman jälkeiseen aikaan jolloin Eero oli palannut kotiin Sakkolasta.205 Aikuistuvan Eeron Perkjärvi Tarkastelen tässä alaluvussa isäni elinympäristöä vuosina 1920 – 1927, siis Eeron ikävuosia 15 – 22. Rajaus ei ole aivan ehdoton, lähteitteni tietoja ei aina ole helppo ajoittaa täsmällisesti ja haluan toisaalta jättää rajauksen ulkopuolelle edellä jo käsitellyt rippikoulun ja ajan Riikosilla. Aikarajauksen lopun olen valinnut vuoteen 1927, koska perhe muutti silloin Perkjärveltä Viipuriin, muutto oli murroskohta niin isäni kuin koko perheen elämässä. Eeron asevelvollisuus ja työn alku kanta-aliupseerina Viipurissa ajoittuvat valitsemani rajauksen sisään mutta jätän niitten käsittelyn

204 205

Helka Huttusen haastattelu 1999, n4. Yökyöpelin saappaat; s.172

133

134

seuraavaan päälukuun, mielestäni on selkeämpää tarkastella isäni elämää Viipurissa yhtenä kokonaisuutena kuin kahdessa eri jaksossa.206 Aloitan Eeron lähipiiristä. Mikä oli ja miten muuttui perheenjäsenten elämäntilanne tarkasteltavana aikana? Perheen isä Mikko oli vuonna 1920 vasta 47-vuotias mutta kaiketi jo varsin sairas, hän kuoli vuonna 1922. Perheen äiti Matilda oli tarkastelujakson alussa 39-vuotias ja perheen muuttaessa Viipuriin 46 vuotta täyttänyt. Lapsista vanhin, Martta, täytti vuoden 1920 maaliskuussa 17 vuotta ja oli noihin aikoihin Sakkolassa Katri tädin luona piikana eli kotiapulaisena. Hänen tyttärensä Raili Saurilan mukaan Martta muutti Viipuriin suoraan Sakkolasta 1920-luvun alkupuolella ja ehti olla kahdessa perheessä kotiapulaisena ennen avioitumistaan Vilho Elovaaran kanssa. Riikosilta lähtiessään sai Martta koulutodistuksen kaltaisen arvostelun, hyvän sellaisen. Esimerkiksi siivouksesta oli todistuksessa arvosanana yhdeksän. Vuonna 1926 otettiin tuolloin kahdeksanvuotias Helka Martan ja Vilhon perheeseen Viipuriin juoksemaan asioita, hän tuli kaupunkiin vuotta aikaisemmin kuin äitinsä Matilda. Helka eli Perkjärvellä vain varhaislapsuutensa, samoin kuin sisaruksista nuorin, vuonna 1921 syntynyt Yrjö, joka perheen Viipuriin muuttaessa oli vasta kuusivuotias.207 Eeron kaksi vuotta nuorempi veli Aatu eli tarkasteltavana aikana ikävuosiaan 14 – 21 ja asui koko tuon ajan Perkjärvellä lapsuudenperheensä jäsenenä. Aatu kävi töissä kylän taloissa ja Savikon tehtaalla mutta eksyi välillä myös harharetkille. Aatu kertoo tästä elämänsä ajasta itse:208 Siinä 17 vuoden ikäisenä alkoikin kaikenlaisten kompastusten aikakausi. En muista mitään erikoista syytä tälle “alamäelle” olleen? On vain todettava: ”Sitä mei Musti, mitä muutkii koirat”. Kun naapurimme poika oli opetellut tupakoimaan, opettelin minäkin. Sama oli myös viinaan nähdenkin. Sitäkin ruvettiin poikien kesken maistelemaan ja sittemmin aivan känniin asti.

Aatu kertoo samassa muisteluksessa sovittaneensa sakkojaan Viipurin vankilassa. Naapurin Topi oli keittänyt pontikkaa ja kutsunut sitten ysPerheen muuttoaika esim. Helka Huttusen haastattelu 1999, n4. Kirkonkirjoihin muuttopäiväksi on tosin kirjattu vasta 23.4.1928. Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972, 1. MVA. Eero oli asevelvollisena Kenttätykistörykmentti 2:ssa (KTR 2) Viipurissa 11.3.1925 – 2.6.1926 ja astui sitten sitoumuksen perusteella palvelukseen samaan yksikköön 30.9.1926. Ansioluettelo 4022 Jyväskylän sotilaspiiri. KA. 207 Saurila, Raili, muistio puhelusta 2010. MVA; Raili Saurilan kirje 4.11.2010. MVA; Martta on merkitty 20.3.1926 Viipurin kaupunkiseurakunnan kirkonkirjoihin seurakuntaan muuttaneeksi, tuolloin vielä tyttönimellään. Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972, 1. MVA; Helka Huttusen haastattelu 1999, n1. 208 Aatusta kasvoi kuitenkin kunnollinen mies, joka aikanaan jäi eläkkeelle Helsingin ratsupoliisin virasta. Virolainen, Aatu: Olen ollut renkinä, olen ollut vankina, 1,3. SKS KRA. 206

täviään, Aatu yhtenä, sitä maistelemaan. Pojat erehtyivät juovuspäissään kylän raitille, josta poliisi heidät korjasi putkaan. Sakkoihin tuomitut kaverukset päättivät yhteistuumin jättää sakot maksamatta ja mennä sen sijaan vankilaan kuudeksi päiväksi. Sisaruksista neljäs, Anna, oli syntynyt vuonna 1908 ja hänen jälkeensä seuraavana Toini vuonna 1910. Tytöt elivät ikävuosiaan 12 – 19 ja 10 – 17. Perheen muutettua Viipuriin asuivat siellä Matildan kanssa yhdessä Eero, Aatu, Helka ja Yrjö, mutta ei kukaan vanhemmista tyttäristä.209 Entä Eeron lapsuudenperhettä etäisemmät sukulaiset, ketkä heistä isän, äidin ja sisarusten lisäksi ovat olleet lähellä ja läsnä isäni elämässä vuosina 1920 – 1927 ja kenties vaikuttaneet häneen? Kuvatessani Matildan tuloa Koiralasta Perkjärvelle Mikon nuorikoksi, kerroin Vilpin ja Marian kahdestatoista lapsesta ja muista Vanhan kodin asukkaista. Nyt vuonna 1920 oli Vilppi jo kuollut mutta Mikon äiti Maria eli vielä. Hän kuoli 69-vuotiaana vuonna 1922 pari kuukautta myöhemmin kuin esikoispoikansa Mikko.210 Mikon veljistä Esa, Ville ja Tahvo viljelivät tilojaan Perkjärvellä ja asuivat aivan Mikon ja Matildan kodin lähellä, kantatilan entisillä mailla. Vuonna 1920 Esa, joka maanviljelyksen lisäksi teki työtä rautatiellä, oli 39-vuotias, naimisissa ja viisi- ja kaksivuotiaitten lasten isä. Kolmas lapsi perheeseen syntyi vuonna 1922. Vilpin pojista Ville oli 32-vuotias, naimisissa hänkin ja seitsemän- ja neljävuotiaitten lasten isä. Aatu kertoo Villen olleen myöhemmin Muolaan kunnanvaltuuston jäsenenä. Tahvo oli vuonna 1920 vasta 25-vuotias mutta viljeli jo tuolloin suvun kantatilasta itselleen jäänyttä osaa Vilpin kuoleman jälkeen. Tahvo avioitui vuonna 1923 Esa-veljensä vaimon siskon kanssa, pariskunnan ensimmäinen lapsi syntyi vuonna 1926. Näitten Mikon veljien taloissa Eero ja Aatu ovat kaiketi olleet harjoittelemassa renkinä oloa jo ennen Riikoselle menoaan vaikka lähteeni eivät siitä Aatun ylimalkaisen maininnan lisäksi mitään kerro.211

Helka Huttusen haastattelu 1999, n4. Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972, 1. MVA Aatu Virolaisen piirtämä kartta Perkjärven kylästä 1920–1930 –luvuilla; Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972, 1-7. MVA. 209 210 211

135

136

Kuva 31. Esa Virolainen, rautatie-läinen ja maanviljelijä. Matilda Virolaisen albumi.

Kuva 32. Tahvo Virolainen jonka viljeltäväksi suvun kantatila tuli. Matilda Virolaisen albumi.

Kuva 33. Johannes (Juho) Virolainen, räätäli. Matilda Virolaisen albumi.

Kuva 34. Antti Virolainen, kultaseppä ja kirjanpitokurssien pitäjä. Matilda Virolaisen albumi.

137

Kuva 35. Antti Virolainen oli vain kymmenen vuotta vanhempi 18-vuotiasta veljenpoikaansa jolle hän tämän todistuksen kirjoitti. Eero Virolaisen arkisto, EVA.

Mikon veli Juho oli syntynyt 1893 ja vuonna 1920 siis 27-vuotias. Hän meni räätälin oppiin, seikka joka saattaa selittää sen, että Matildan perhe on Mikon kuoleman jälkeenkin studiokuvissa varsin näyttävästi pukeutunut. Juho ei avioitunut nyt käsiteltävänä aikana, hän muutti kirkonkirjojen mukaan naimattomana Nummen seurakuntaan vuonna 1933. Mikon veljistä edellä esitelty Tahvo ja vielä esittelemätön Antti olivat kaksosia. Antista tuli kultaseppä, eikä hänkään avioitunut nyt esillä olevana aikana. Aatu sanoo Antin olleen Pietarissa kultasepän oppilaana ja peräti hovihankkijana. Toisaalla muistelmissaan Aatu kertoo itse olleensa opissa Antin kultasepänliikkeessä Viipurissa ennen Savikon tiilitehtaalle menoaan vuonna 1922. Antti oli vuonna 1920 vasta 25-vuotias mutta silti jo opin käynyt ja oman liikkeen perustanut kultaseppä.

138

Hänen liikkeensä ajautui kuitenkin pian Aatun oppipoikaajan jälkeen konkurssiin.212 Toini kuvaa kirjeessään myös lähisukulaisten rosoisia piirteitä. Saakoot ne sijansa tässä:213 Olihan ne Virolaiset juoppolallia. Tahvo setäkin meni Viipurista isälleni ”arkkua” ostamaan joi arkkurahat. Lehtosen Antti teki isälle arkun ja mustalla kimröökillä maalasi sen ja vieläkin minulla pahaa tekee kun ajattelen. Ja Ville setä kun oli juovuksissa tuli kotiin puukko kädessä ja uhkasi aina Mari tätiä ja lapsia; ”Minä näkerrän Kuva 36. Mentulat, Matildan Hilja-siskon teidät” Mari täti piiloutui lasten kanssa. Mutta kun Arvo oli 14 v perhe Matildan albumin kuvassa. ja Aarre pieni vauveli niin Mari täti hävisi minä jäin Aarre sylissä istumaan tuvan penkille. Ville setä tuli ja alkoi ”näkerellä” niin Arvo otti oikein ison lahtipuukon ja löi sen tuvan pöytälautaan kiinni kahvasta myöten ja sanoi: ”Minä en näkerrä mutta minä lyön”. Sedältä putosi puukko kädestä ja siihen loppui näkertely. Eero ei ryypännyt minun tietääkseni mutta Aatulta upposi monet litrat viinat ja pontikat.

Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972, 1-7. MVA; Helkan mukaan Juho oli räätälin opissa Amerikassa ja vissiin Pariisissakin. Palasi sieltä ja oli myöhemmin aviossa, Helkan mukaan perhe oli aina siististi pukeutunut. Juhosta ei Helkan mukaan olisi voinut tulla maanviljelijää koska hänen toinen jalkansa oli lyhyempi. Helka Huttusen haastattelu 1999, n3. Aatu osaltaan kertoo Juhosta anekdoottisesti: Kruununvouti Grönsten omisti Haapalahden hovin vielä 1914. Omalaatuinen herra, joka kielsi jopa kävelyn tiluksillaan ja marjastamisen metsissään. Kun Juho-setä kävi iltaisin katselemassa tämän palvelijaa, karjui kruununvouti: Pärkkele, se kraatariko siellä taas liikaa! Virolainen, Aatu Perkjärven kylä 1, 10 min MVA; Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 13. SKS KRA. 213 Toini Pedersenin Helena Virolaiselle 1980-luvun alkupuolella lähettämä kirjoitus. HVA 212

Muista sukulaisista Eeron näkökulmasta merkittäviä ovat olleet Katri ja Juho Riikosen ohella muut Matildan sisarukset, heidän puolisonsa ja lapsensa. Aatu ja Helka eivät kuitenkaan kerro heistä tässä tutkimuksessa jo aikaisemmin esiin nousseen lisäksi mitään. Ainakin Mentulat, Hilja-tädin perhe ja erityisesti sen pojat ovat yhteisen urheiluharrastuksen kautta olleet Eeron kanssa tekemisissä kuten urheilijanuorukaisia esittävä kuva 13 edellä osoittaa. Myös Toini kertoo poikien yhteisestä harrastuksesta nykyurheilun dopingin tuomitessaan: Silloin kun Eer veikko ja Mentulan Oiva kilpailivat, ei tunnettu mitään tuollaisia turmion tuottajia ja lääkkeitä.214 Kaiken kaikkiaan on helppo nähdä että aikuistuvan Eeron ympärillä oli vuosina 1920 – 1927 runsas sukulaisten joukko, määrällisesti varsin tukeva ja elämään jatkuvuuden tunnetta luova lähi-ihmisten sosiaalinen verkosto, turvallinen kasvuympäristö aikuistuvalle nuorelle. Entä millaisessa fyysisessä ympäristössä ja millaisten kyläläisten yhteisössä Eero ja hänen lähisukulaisensa elivät? Perkjärven kylämaiseman ja -luonteen keskeisiä fyysisiä tekijöitä 1920-luvulla olivat järvi ja kylän läpi kulkeva tie, maasto oli tasaista. Saaholanoja jakoi kylän kahteen osaan, Siiramäkeen ja Innakankaaseen. Asutus oli sijoittunut pitkänomaisen Perkjärven kaakkoispäähään mutta kylän maat kurottautuivat järven molempia rantoja seuraten kohti pohjoista, lounaisrantaa aina järvestä Suomenlahteen lähtevälle laskujoelle, Perojoelle saakka. Perkjärvi oli nelisen kilometriä pitkä ja 2-2,5 km leveä, mutapohjainen ja kaislarantainen. Lähes kaikki pellot olivat kylän läpi kulkevan maantien varrella ja järven rantamilla lähellä taloja. Niitty- ja suoviljelykset olivat sen sijaan hyvinkin kaukana asutuksesta. Kannustan lukijaani tutustumaan tämän tutkimuksen liitteenä olevaan Aatu Virolaisen piirtämään Perkjärven kylän karttaan. Tästä valtavasti informaatiota sisältävästä kartasta ja toisesta niin ikään Aatun piirtämästä kartasta taloluetteloineen215 selviää, että kylässä oli lähes sata taloa. Jos oletetaan yhdessä talossa asuneen 5 – 8 ihmistä, oli perkjärveläisiä yhteensä kuusi – seitsemän sataa, se oli suuri kylä. Kylä oli suuri myös alueeltaan, Muolaan suurimpia ellei suurin. Aatu kuvaa Toini Pedersenin kirje Helena Virolaiselle 24.3.1986. HVA. Muoto ”Eer veikko” ei ole kirjoitusvirhe. Toini käyttää sitä kirjeissään toistuvasti samoin kuin Aatusta muotoa ”Aat veikko”. 215 Perkjärvi. Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Toimittanut Maija Heino-Vesihiisi. Hämeenlinna 1988: Sivujen 256–257 välissä on Aatu Virolaisen piirtämä kartta jonka taloluettelo on samassa kirjassa sivulla 287. 214

139

140

kylää kauniiksi, talojen pihoilta lähti peltojen pientareita seurailevia polkuja järven rantaan, ikkunat olivat tielle päin, sisään taloihin käytiin pihan puolelta. Aatu kertoo pihoille kaunistukseksi istutetuista kukista ja pihapuista mutta sanoo rakennusten olleen sekalaista tyyliä.216 Perkjärven pääelinkeino oli maanviljelys. Sen kanssa kylän suurimman työllistäjän asemasta kilpaili Savikon saha ja tiilitehdas, ajoittain hyvällä menestyksellä. Palaan Savikkoon ja sen tehtaaseen, kun ensin olen kirjoittanut Perkjärven maataloudesta ja ihmisistä. Kylän noin sadasta talosta kolmasosa oli viljelystiloja, näitten maatalojen enemmistö oli sijoittunut kylään Innakankaan puolelle. Aatu kirjoittaa:217 Peruna, kaura ja ruis olivat pääasiallisia viljelyskasveja; sittemmin vehnäkin. Yleensä maanviljelijät olivat omavaraisia vilja- ja karjataloustuotteissa. Karjanrehu saatiin aikaisemmin luonnonniityiltä. Sitten alkoi jo yleinen kylvöheinän viljely karjan ja hevosten päärehuksi. Lisärehuna karjan ruokinnassa käytettiin myös turnipsia ja rehuhernettä eli ”peluskia”. Kesällä karja kävi metsälaitumilla. Koska karjatalous oli Perkjärvellä hyvin huomattava, vuonna 1925 perustettiin sinne sonniosuuskunta sekä maidonmyyntiosuuskunta. Kylä kuului myös tarkastusyhdistyspiiriin. Useammassa talossa oli jo nk. ”luontiläävä” ja siellä jalostettuja kyytselkiä.

…

Yhteisiä kylässä olivat muta-, savi- ja hiekkakuoppa. Laihaset ja Haapalehdon hovi omistivat vesivoimalla käyvän myllyn. Tervahauta oli Virolaisten Tuomaalassa.

Viljelyn ohella Perkjärven maataloissa oli poikkeuksellisen paljon kanoja. Kanojen pito yli oman tarpeen oli saanut alkunsa huvilakaudella, huviloitten asukkaat olivat ostaneet mielellään kananmunia. Mutta josAatu Virolaisen piirtämä kartta Perkjärven kylästä 1920–1930 –luvuilla; Virolainen, Aatu Elämäkerta 1, 8- min. MVA; Virolainen, Aatu 1988c, 188–190; Virolainen, Aatu Perkjärven kylä 1, 13 min. MVA; Hanninen 1988, 196. 217 Virolainen, Aatu Elämäkerta 1, 23 min. MVA; Helka Huttusen haastattelu 1999, n4; Virolainen, Aatu 1988c, 191, 193. 216

takin syystä kanojen määrä kasvoi vielä huvilakauden jälkeen, Kaino Repo kirjoittaa:218 Huvila-asutuksen levitessä alkoi kananhoito saada jalansijaa niissä kylissä, joissa huviloita oli. … 1920-luvulla kanojen lukumäärä lisääntyi kolminkertaiseksi. Eniten harjoitettiin siipikarjataloutta Perkjärven tienoilla. Siellä oli m.m. Mikko Averinin omistama kanala, joka oli Suomen suurimpia käsittäen useita tuhansia kanoja. Tässä kanalassa haudotettiin vuosittain n. 60.000 munaa. … Myöskin Tahvo Virolaisella oli n. 200 kanaa käsittävä kanala. Monissa muissa taloissa oli myös useita kymmeniä kanoja. Muualla Muolaassa kanoja pidettiin pääasiassa vain omaa tarvetta varten.

Aatu sanoo Averinin kanalan olleen peräti Pohjoismaitten suurin ja vahvistaa Tahvo Virolaisella olleen 200 kanaa talonsa pihapiirin pitkässä kanalassa. Averin asui Jorosmäessä mutta hänen kanalansa olivat kylän asutun keskuksen ulkopuolella Ilolan kankaalla.219 Perkjärven kylän asukkaat olivat muun Suomen tavoin jakautuneet laajalle sosiaaliselle asteikolle. Maanviljelijöitten keskinäinen sijoittuminen tässä hierarkiassa määräytyi tilan koon mukaan mutta kaikkien viljelijöitten yläpuolella olivat virkamiehet, kruununvouti, opettaja ja poliisit. Nimismies asui perheineen koko 1920-luvun Perkjärvellä. Aatu Virolainen:220 Yleensä siihen aikaan vallitsi ”herrojen” ja muiden ihmisten keskuudessa varsin selvä kastijako, viimeksi mainitut eivät koskaan unohtaneet ”herroitella”. Jos sattui, että herra, esim. kruununvouti tai opettaja kutsui joskus ”sisään”, muisti asianomainen kertoa tapauksen aina toi-

Repo 1952, 141. Revon mainitsema kanojen määrän kolminkertaistuminen saattaa johtua Averinin kanalasta, olla tavallaan tilastoharha. Jos kanoja on kaikkiaan 1920-luvun alussa ollut vähän koko Muolaassa, on yhden suuren kanalan ilmaantuminen ja kasvu suurkanalaksi saattanut hyvinkin heilauttaa tilastolukuja. 219 Virolainen, Aatu Perkjärven kylä 1, 32 min. MVA; Virolainen, Aatu 1988c, 191; Virolainen, Aatu Elämäkerta 1, 16 min. MVA. 220 Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 9. SKS KRA; Hanninen (Sarvi) 1988, 195; Heino-Vesihiisi 1988a, 34; Virolainen, Aatu 1988c, 191. 218

141

sille jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. Hän katsoi ikään kuin arvonantonsa nousseen.

142

Maanviljelijöistä seuraavana kylän hierarkiassa olivat käsityöläiset, sepät, räätälit ja suutarit. Helvi Hannisen mukaan suutarit Hukuli ja Westman olivat arvostettuja, Perkjärven tytöt kulkivat näitten mestarien tekemissä niru-naru kengissä ja tulivat koulun joulujuhliin Laihasen Annan, Villen vaimon, kylän etevän ompelijan tekemissä puvuissa. Aatu kertoo Innakankaalla asuneen myös monenlaista veneen tekijää ja vantee vääntäjää ja mainitsee myös hautakiven veistäjä Westman:in joka lienee suutari Westmanin veli tai muu sukulainen, heidän talonsa ovat Aatun piirtämässä kartassa Innakankaalla tien kahden puolen vastakkain. Aatu mainitsee käsityöläisten rinnalla myös kalastaja Pimiän mutta tavalla josta en osaa päätellä kalastajan sosiaalista statusta käsityöläisiin verrattuna. Ehkä hän asettautui käsityöläisten ja mökkiläisten välimaastoon.221 Kylän asukkaista kaksi kolmasosaa kuului mökkiläisiin ja mäkitupalaisiin, yhteisön alimpaan sosiaaliseen kerrokseen, myös isäni perhe. Hänen siskonsa Helka Huttunen sanoo perheen olleen köyhä: Sikshä mei pit olla nöyriikin. Mitä köyhyys oli ja mitkä olivat sen vaikutukset? Heimo Taskinen kirjoittaa:222 … On olemassa suuri vaara, että jälkipolville luodaan kuva sellaisesta Karjalasta, jota ei ollut olemassakaan. … Sattumalta tiedän, että perunan kastikkeena voitiin käyttää useasti myös osuuskaupan sillitynnörin suolavettä… [Perkjärven kartassa vuodelta 1928] kylän metsiköitä oli merkitty runsaasti paljaaksi hakatuiksi. … Tilat olivat pieniä ja huonon kannakselaisen tavan mukaan pirstoutuivat yhä pienemmiksi. Työtä saatiin valitettavasti enimmäkseen vain kesäisin rautatierakennuksilta ja tiilitehtaalta. Liian monella oli talvisaikaan liian pitkät tilivälit. Osuuskaupan Vanosella oli vaikeuksia. Vastakirjaostajia oli runsaasti Virolainen, Aatu Perkjärven kylä 1, 34 min. MVA; Hanninen (Sarvi) 1988, 196; Virolainen, Aatu Elämäkerta 1, 23 min. MVA; Virolainen, Aatu 1988c, 189. 222 Virolainen, Aatu Elämäkerta 1, 23 min. MVA; Helka Huttusen haastattelu 1999, n4; Taskinen - Karjala-lehti no 8 1972. 221

eivätkä tilit aina riittäneet kaupan velkojen maksuun. … Joutenolon haitallisiin sosiaalisiin seurauksiin kuului kyllä monen osalta viinan ahkera viljely. … 20- ja 30-luvun taitteessa ryhmä nuoria Perkjärven kylän miehiä muutti salaa rajan taakse. Seikkailumielellä voi olla osuutta, mutta paremman elämän toivo saattoi kannustaa ratkaisuun. Kukaan lähteneistä ei palannut takaisin.

Moni muu perhe Mikon ja Matildan perheen tavoin joutui myymään vähiä maitaan, vajosi pientilallisen ja mökkiläisen epämääräisen rajan alemmalle puolelle, ehkä pahimmillaan joutui ostamaan velaksi välttämättä tarvitsemaansa. Mistä kyläläiset ostivat yllämainitun osuuskaupan ohella niitä tavaroita joita ei tehty kotona tai teetetty kylän käsityöläisillä? Innakankaan puolella, neljän tien risteyksessä olivat sekä kauppias Suhoffin kauppaliike että vuodesta 1922 alkaen Kannaksen Osuusliikkeen myymälä. Myös Savikon tiilitehtaan lähelle tuli sekatavarakauppa, joka alkoi jo mainostaakin tavaroitaan. Kauppojen valikoima oli moninainen. Matti Värri kuvaa Osuusliikkeen tarjontaa:223 Perkjärven kylän myymälä oli tyypillinen sekatavaramyymälä. Myynnissä oli jokapäiväiseen elämään tarvittavia tuotteita: jauhoja, suolaa, makeisia, kahvia ja erilaisia ryynejä. Myymälän nurkassa oli sillitynnyri, ”suolaseltti”, niin kuin kannakselaiset sanoivat …tietysti oli kirassia, eli lamppuöljyä …myymälässä ei myyty maitoa eikä lihaa, mutta voita, margariinia ja rasvaa myytiin. Leipää ja leivonnaisia ei ollut, …Jouluna myymälästä sai omenia ja appelsiineja. …Kahvi myytiin joko raakana tai paahdettuna, myös jauhettuna ja paketoituna. Lähes jokaisessa taloudessa oli kahvinpaahdin (rännäri) ja kahvimylly. Pakatun tavaran osuus oli kovin vähäinen, karamellitkin myytiin irtotavarana, vain pastillit olivat rasioissa. Myymälässä oli kankaita ja lastenvaatteita. Aikuisten työvaatteet ommeltiin kotona, tosin vaihtelevalla taidolla, mutta paremmat vaatteet käytiin ostamassa Viipurista. Kaupasta sai ompelutarvikkeet, nauhat, vetoketjut ja napit sekä jalkineet ja saapasrasvaa. Virolainen, Aatu 1988d, 175; Värri 2000, 172, 175–176; Virolainen, Aatu Elämäkerta 1, 23 min. MVA; Virolainen, Aatu Perkjärven kylä 1, 17 min. 223

143

Hevosvaljaita oli runsaasti: päitset, rahkeet, remmit, länkien ja setolkan huovat sekä hevosen kengät. Oli kirveitä, sahoja, lapioita ym. työkaluja sekä rautanauloja, rautalankaa ja eläinten kytkinketjuja. Pyykinpesuun yleisesti käytettiin kotitekoista saippuaa, mutta sauna- ja hienosaippuaa sai myymälästä, samoin partakoneen teriä ja partasuteja.

144

Kauppias Suhoff eli kyläläisittäin Suhhova perusti leipomon mutta en ole kyennyt selvittämään milloin, luultavasti jo ennen vuotta 1920, huvilakaudella. Muuten hänen kaupassaan on varmaan ollut samantapainen valikoima kuin osuuskaupassa ja myös hän joutui myymään velaksi. Erään isännän tila oli jo kiinnitetty kauppaveloista mutta hän meni jälleen pyytämään lisää ostovelkaa Suhhovalta:224 -Ei minu tulla antat enä sinu velkka, ko sinu tilat tulla ollat minut. -No, sama mieshä mie oon!

Suhhovan kaupasta kyläläiset hakivat postinsa ja vaihtoivat siellä kuulumisiaan. Kauppamatka saattoi kestää tuntikausia myös Osuuskaupan myymälässä, jonne tavarat haettiin hevospelillä Asemakylän varastosta. Risto Joronen oli yksi tavaran ajureista. Kun kuorma oli purettu, lähetti ajuri poikansa ajamaan hevosen kotiin ja jäi itse kauppaan vaihtamaan kuulumisia muitten kyläläisten kanssa. Kauppojen välillä on tietysti ollut kilpailua asiakkaista. Aina joulun alla Suhhova muisti asiakkaitaan jakamalla kylän perheille noin kolmen kilon pussin joulukaramelleja ja piparkakkuja. Kauppias näyttää onnistuneen PR-työssään, kyläläiset pitivät hänestä niin että edellä kertomani lisäksi on hänestä säilynyt myös muita kaskuja:225 Kerran taas oli muuan vanha kylän mies mennyt maksamaan kauppiaalle laskuaan. Katsellessaan sitä hän totesi sen oikeaksi, mutta tiedusteli kuitenkin: -Muute kaik o oikei, mut yhtä asjaa mie en oikei ymmärrä. Paljoks ne nuo ym., ym., ym. tekkööt yhteensä? 224 225

Virolainen, Aatu 1988d, 175 Hanninen (Sarvi) 1988, 196; Virolainen, Aatu 1988d, 175, 190; Värri 2000, 172.

-Ei ne tulla mittä maksamas, lohdutti Suhoff

Toini Pedersen sanoo kirjeissään Suhoffilla olleen 10 lasta, seitsemän poikaa ja kolme tytärtä. Toini myös kertoo Suhoffin lausahduksesta joka vertauskuvalliseksi tulkittuna avaisi syntyperältään venäläisen kauppiaan ajattelua yllättävällä tavalla:226 Suhoff sanoi ennen äidille, kun venäläisen kirkon kellot soittivat: ”Suurilla Jumalilla on suuri valta ne laulaa möriällä äänellä pom, pom, pom, me istumme suurilla kultatuoleilla ja pienet ling lang, ling lang kaatuivat likaan ja kuolivat” …

Kyläläiset vaihtoivat kuulumisia kaupoissa, juttutupakulttuuri oli voimissaan. Joillakin kyläläisillä oli puhelin, sanomalehti tuli melkein jokaiseen kotiin. Useimmiten lehti oli Karjala, muutamille tuli Maakansa. Jooseppi Huuhka oli Kansa ja Työ´n sekä Joulupiiskan innokas asiamies. Kulttuuriharrastuksia ylläpiti aikaisemmin tässä tutkimuksessa esillä olleitten suojeluskunnan, lottien ja marttojen lisäksi Nuorisoseura Vesa, joka sai oman talon vuonna 1920. Ohjelmallisia iltamia pidettiin myös VPK:n talolla, iltamien päätteeksi oli aina tunti tanssia, usein Matti Höltän hanurin säestyksellä. Kylässä oli myös torviseitsikko, jossa erääseen aikaan soittivat Laihasen kuusi veljestä yhden sisarensa kanssa. Viktor Koponen tuli opettajaksi Perkjärven kylän kansakouluun vuonna 1922 ja oli tehtävässä koko nyt käsiteltävänä olevan ajan. Hän johti soittokuntaa ja kuoroa joka kuitenkin hiljeni laulajien puutteeseen. Koponen oli innokas puutarhanhoitaja ja levitti harrastustaan ympäristöön. Helvi Hanninen kertoo koululla pidetyn hartaushetkiä, joitten musiikista ei kuitenkaan vastannut opettaja vaan aina nimismiehen rouva. Valtakunnallisesti merkittävä oli kylän alueella sijainnut Karjalan Lastenkylä. Se oli entisen venäläisen pensionaatin rakennuksiin sijoitettu orpolasten väliaikainen sijoituskoti, jota ylläpiti Koteja kodittomille lapsille -yhdistys. Lastenkylän vihki vuonna 1923 käyttöön maaherra Lauri Kristian Relander presidentin rouva Ester Ståhlbergin ollessa läsnä. Kun lastenkoti sijaitsi etäällä kylän asutustaa226

Toini Pedersenin kirjeet Helena Virolaiselle 24.3.1986 ja 17.9.1989. HVA

145

146

jamasta, Perkjärven pohjoispään tuntumassa, ei se valtiollisesta arvostaan huolimatta liene näkynyt kyläläisten arjessa.227 Kyläläiset elivät arkeaan ja juhlaansa keskenään, sopuisasti ja toisistaan huolehtivina ja toistensa asioista kiinnostuneina, uteliaisuuteen asti. Helvi Hanninen muistelee tuntemiaan perkjärveläisiä sanomalla, että heihin liittyi kaksi ominaisuutta, iloisuus ja ahkeruus. Aatu Virolainen puolestaan kuvaa kyläläisten keskinäisiä suhteita näin: 228 Kylässä tunnettiin hyvin naapurien asiat, ja niistä puhuttiin peittelemättä lastenkin kuullen. Niin minäkin sain tietää, kuka tytöistä oli tehnyt lapsen –”jonka isä oli pudonnut juhannuksena jäänkieleltä järveen” ja kellä oli minkäkinlainen vika ja vaiva yms. Tällaisia puhuttiin melkein kuin hyväksyen. Aviottoman lapsen saajaa pidettiin suurena häpiänä, josta koko perhe sai kärsiä. Ylimalkaan ihmisten seksualliset suhteet askarruttivat suuresti mieliä. Ne olivat yleisimmin puheenaiheena.

…

Kuten karjalaisten luonteeseen kuuluu olimme me perkjärveläisetkin ”monivivahteisia”. Mitään suurempia riitoja en muista syntyneen. Tietysti pieniä rajariitoja oli, joissa sanoja vaihdettiin, mutta pian myös naurettiin. Ei tehty kärpäsestä härkästä. Ymmärrettiin toinen toistamme. Oli ilo elää Perkjärven kyläläisenä. Palaan kysymykseeni siitä minkälainen kasvuympäristö Perkjärven kylä, sen miljöö ja asukkaat olivat aikuistuvalle Eerolle. Kylän pinnanmuodostus oli tasaisen yksitoikkoinen mutta järvi, siihen laskeva Saaholanoja ja järveä ympäröineet viljelykset ovat tehneet kylästä maisemallisesti jos ei kaunista niin ainakin hyvin siedettävän. Talot tien kahden puolen, pihapuineen ja kukkaistutuksineen, ikkunat tielle päin, voi mielessään nähdä sievinä, vaikka rakennukset olivat sekalaista tyy-

Virolainen, Aatu 1988b, 192–193, Virolainen, Aatu Perkjärven kylä 1, 3 min. MVA; Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 17. SKS KRA; Hätönen 1952, 336; Mäkirinne 1952, 230; Hanninen 1988, 196; Heino-Vesihiisi 1988c, 197–198; Taskinen Karjala-lehti no 8 1972. 228 Hanninen (Sarvi) 1988, 196; Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 10. SKS KRA; Virolainen, Aatu 1988c, 10. 227

liä. Kylänäkymä on ollut omiaan rakentamaan siellä kasvaneitten mielenmaisemaa vakaaksi ja tukevaksi. Noin kuudensadan asukkaan kylä oli karjalaiseksi kyläksi suuri. Se ei kuitenkaan ollut niin suuri, että keskinäinen kontrolli olisi pettänyt, naapurista ja hänen asioistaan pidettiin huolta. Seikka on varmasti hillinnyt aikuistuvien nuorten hurjasteluhaluja. Kylä oli kuitenkin väestöpohjaltaan riittävän iso kantaakseen monen yhdistyksen aktiivista toimintaa vaikka kuoro hiipuikin. Mahdollisuus yhteisölliseen henkiseen kasvuun oli olemassa. Merkittävää on myös se että kyläläiset olivat tottuneet hyväksymään erilaisuutta. Kylä oli huvilakaudella nähnyt kesävieraitten venäläisen, omaansa verraten erilaisen tavan elää ja olla, tottunut siihen, erilaisuus oli perkjärveläisille luonnollista, tavallista, kauppias Suhhovasta pidettiin. Ne nuoret, jotka isäni tavoin lähtivät työhön Viipuriin, ovat ilman muuta hyötyneet valmiudestaan kohdata erilaisuutta luonnollisena asiana.

Kuva 37. Ruhtinas Ivan Saltykov oli vuosina 1903–14 Member of the State Council of the Russian Empire. Toinen lähde käyttää hänestä titteliä Prince. Kuvalähde ei ole lähdeluettelossa: http://commons. wikimedia.org/wiki/Category:State_Council_of_ the_Russian_Empire Katso myös blogiani Biografian polkua 14.11.2010.

Kuva 38. Ilmoitus Karjala-lehdessä 2.6.1907. Tiilitehtaan toiminta on voinut käynnistyä tehokkaasti vasta kapearaiteisen radan valmistuttua joko 1907 tai 1908. Asemakylässä asunut ja 1908 sieltä poismuuttanut Viljo Jartamo muistaa valmistumisen vaikka ajoittaa sen virheellisesti vuoteen 1905. Rakentamisen työnjohtajan ollut Antti Maajärvi sai Saltykovilta hopeisen taskukellon palkkioksi hyvästä työstään. Jartamo 1988, 44–45.

147

148

Kuva 39. Aatu Virolainen: …katollisiin kuivausvajoihin, joita oli satoja metrejä rivirinnan ja peräkkäin. Toiset tytöt purkivat märät tiilet vaunuista ja latoivat ne kuivaushyllyille. Kun turha irtovesi oli haihtunut n. 20:ssä päivässä ja aihiot tulleet paremmin käsittelyn kestäviksi ne kärrättiin polttouuniin miesvoimin “lankonkeja” pitkin. Vesihiisi 1988, 95. Kuva FmMvk.

Kuva 41. Savikon pässi vettä ottamassa. Suomen varhaisilla kapearaiteisilla teollisuusradoilla on silmiinpistävää saksalaisen tyylin suuri vaikutus. … Tärkein sikäläinen vaikuttaja Suomen kapearaideratkaisuihin oli Osakeyhtiö Arthur Koppel. Pääliike sijaitsi Berliinissä ja se välitti kaikkea mahdollista kapearaidemateriaalia. Saksan lisäksi sillä oli merkittävät tehtaat Pietarissa ja Budabestissä. A Koppel toimitti 1891–1908 pääosan seuraavien ratojen materiaalista: Fiskars (pituus noin 6 km), … Perkjärvi. Lähde: Nummelin 2003, 37. Kuvalähde Heino-Vesihiisi, 1988, kuvaliite sivun 32 jälkeen.

Kuva 40. Aatu Virolainen: Tiilenpolttouuni oli rengasmainen tunneliuuni…. Tiilen polttoa jatkettiin pyhät, arjet, yöt ja päivät. Kammioita ladottiin, tulitettiin, jäähdytettiin ja purettiin. Näin kiersi poltto ympäri rengasuunia hitaasti askelittain mutta samalla jatkuvasti. Vesihiisi 1988, 96. Välillä sentään pidettiin taukoakin, kuvassa Savikon työväkeä vuonna 1936. Kuvalähde FmMvk.

Kuva 42. Ruhtinas Soltykovin Valkoinen hovi. Talossa oli 40 huonetta, kaikki koristeellisesti rakennettu, sillä ammattimiehiä, koristemaalareita, parketintekijöitä, lasimestareita, muurintekijöitä ym. tuotiin töihin Pietarista. Sisälle laitettiin talvipuutarha vesi- ja lämpöjohtoineen. Miettinen 2000, 52. Kuvalähde Heino-Vesihiisi, 1988, kuvaliite sivun 32 jälkeen.

Kun kirjoitin edellä kyläläisten sosiaalisesta hierarkiasta sivuutin tietoisesti ruhtinas Saltykovin229. Hän muodosti muuhun kyläyhteisöön nähden aivan oman sosiaalisen luokkansa. Nyt on aika tarkastella ruhtinas Saltykovin, hänen omistamansa tiilitehtaan ja Perkjärven rannalle rakennuttamansa ja asumansa komean talon, Valkean hovin vaikutusta Perkjärven kylään ja sen ihmisiin 1920-luvulla. Ruhtinas Ivan Saltykov hankki vuonna 1900 Perkjärveltä omistukseensa kolme suurta aluetta. Sahan ja tiilitehtaan paikaksi hän osti maata Savikoksi kutsutulta seudulta Perkjärven itäpuolelta kylän asutustaajamasta pohjoiseen. Perkjärven asemalta, aivan radan vierestä hän hankki toisen alueen tiilien lastauspaikaksi ja kolmantena maanviljelystilan järven länsipuolelta. Savikon sahan ja tiilitehtaan alkuvaiheet ovat vaikeasti selvitettävissä.230 Tutkimukseni kannalta on oleellista että tiilitehdas selvisi ensimmäisen maailmansodan pitkästä tuotantokatkoksesta ja tiilenteko alkoi uudelleen vuonna 1922 jatkuen voimakkaana aina 1930-luvun uuteen lamaan saakka. Isäni nuoruudenperhe sai Mikon kuoltua tehtaalta muitten kyläläisten tavoin työtä ja elantoa Viipuriin muuttoonsa saakka. Saltykovin ja tiilitehtaan toivat Perkjärvelle jääkauden jättämä hyvänlaatuinen ja laaja saviesiintymä, kuuden kilometrin päässä tehtaasta ollut ratayhteys Pietarin ja Viipurin tiilen markkina-alueille ja saatavilla oleva suuren kylän lukuisa ja oppivainen työväki. Savikon saha työllisti parhaimmillaan talvisin 150 henkeä ja tiilitehdas kesäisin 200 enimmillään jopa 300 ihmistä. Huippuvuonna 1922 tiiliä valmistui neljä miljoonaa kappaletta, perkjärveläisten lisäksi työtä riitti sekä lähikylien asukkaille että kauempaa tulleille siirtotyöNimi esiintyy lähteissä useassa eri muodossa. Käytän tässä tutkimuksessa muotoa Saltykov paitsi suorissa lainauksissa, joissa olen säilyttänyt lähteessä käytetyn kirjoitustavan. 230 Lähteeni antavat keskenään ristiriitaisia, epämääräisiä ja osin virheellisiä tietoja mm. asemalta Savikkoon vieneen kapearaiteisen radan rakentamisvuodesta ja tehtaan omistussuhteista. Lähes kaikki lähteet ilmoittavat radan rakentamisvuodeksi vuoden 1905 mutta vielä vuoden 1907 kesällä se on ollut rakenteilla, kuten Karjala-lehden ilmoituksesta selviää. Toinen vaikea asia on tehtaan omistus. Monet lähteet sanovat Saltykovin myyneen tehtaan 1930-luvulla Viipurilaiselle Saha ja tiili Oy:lle, mutta vuonna 1923 painettu hakuteos ilmoittaa: Savikon saha Perkjärven kylässä, 6 km Perkjärven asemalta. Sen omistaa Viipurin saha-osakeyhtiön tytäryhtiö ”Saha ja Tiili o.-y.” Sahan yhteydessä on tiilitehdas. Rosberg & al. 1923, 259. Oma käsitykseni on että Saltykov omisti Viipurilaisyhtiön ja/tai sen tytäryhtiön osake-enemmistön ja sitä kautta Savikon tehtaan aina 1930-luvulle, jolloin hän muutti pois Perkjärveltä. Oleellista tämän tutkimuksen näkökulmasta kuitenkin on että kyläläiset mielsivät Savikon tehtaat koko ajan Saltykovin omistamaksi. 229

149

150

läisille. Suuri työpaikka veti puoleensa työntekijöitten lisäksi muutakin väkeä. Aatu Virolainen kertoo:231 Tehtaan tilipäivä oli juhlaa. Kieltolain aikana saattoi tehtaan lähettyvillä kierrellä pirtutrokareita, jopa pistoolit taskussa. Kun konttorista sai tilipussin käteensä saattoi joku vanhempi mies sanoa nuoremmalle: ”Siekii sait korvausta hukkaa männeest työajast.” Jokainen iloitsi tilipäivästä, tulihan taas rahaa ennen kaikkea ruokaan, mutta saattoi joku ostaa ”varpusenkin”. Monella oli tili syöty Suhhovan kauppaan jo etukäteen, mutta monella riitti raha viinaankin. Yleinen sanonta olikin: ”Nyt ei lamppu Laihasmääel sammu!” Vaikka olihan niitä ”Kirassinpolttajia” muuallakin kylässä.

Aatu kertoo olleensa Savikossa työssä myös talvisin, silloin sen sahalla. Kuten edellä jo tuli esiin kävi hän talvella Eeron kanssa tekemässä myös metsätöitä, voinee olettaa, että isäni veljensä tavoin oli myös Savikon sahalla silloin, kun työtä tukki- tai halkometsässä ei ollut tarjolla. Kesäisin pojat, heidän äitinsä ja vanhempi sisarensa olivat kaikki tiilitehtaalla. Aiemmin oli esillä myös se, että Eero meni työhön tehtaan savimonttuun koska siellä sai parempaa palkkaa kuin muista tehtaan töistä. Saven lapiointi kuuppavaunuun oli raskasta, siksi siitä maksettiin paremmin. Helkan mukaan: Hänhän oli hyvin voimakas. Ja hänhän urheili. 232 Paitsi tiilitehtas oli myös Saltykovin maatila tärkeä perkjärveläisten arjessa. Aatu kertoo että ruhtinas kasvatti myös kaalia ja työllisti silläkin tavoin kyläläisiä. Valkea hovi, Ivan Saltykovin Savikon tiilistä muurattu kolmikerroksinen asuintalo näkyi järven yli kylään, sen omistaja vaimoineen ja hovin palveluskunta vaikuttivat kyläläisten elämään monin tavoin. Annan jälleen Aatu Virolaisen kertoa:233 Vesihiisi 1988, 93; Repo 1952, 178; Rosberg & al. 1923, 259; Virolainen Aatu 1988b, 192; Virolainen, Aatu 230,19. SKSÄ. Kalevi Miettinen kertoo asuneensa parakkimajoituksessa Savikon tehtaalla kun oli kouluaikanaan 1930-luvun lopulla siellä kesätyöläisenä. Miettinen 2000, 51. 232 Helka Huttusen haastattelu 1999, n4; Virolainen, Aatu: Olen ollut renkinä, olen ollut vankina, 1,3. SKS KRA; Virolainen, Aatu Elämäkerta 4, 19 min. MVA. 233 Virolainen, Aatu 230,13–16, 18, 20–22,. SKSÄ. 231

Perkjärveläisilla oli hyväntekijä, ruhtinas Soltikoff. Useimmat paikkakuntalaiset puhuivat hänestä pelkkää hyvää. Yllään hänellä oli tavallisesti tumma puku.

…

Valkea hovi eli Soltikovin linna oli hieno. Palveluskunta oli suuri. Kyyditsijää sanottiin kutsariksi, kuomuvaunnut oli sisustettu sinisiksi. Lakeijoitten joukossa oli mm kääpiö. Kuharkat eli salvetit hoitivat ruoan. Kortsinoi huolehti huoneitten siivouksesta, sutamuikat tiskasivat, präskä huoleti pyykistä. Soittoiniekka huolehti puutarhasta apunaan korotniekka, vurniekka oli talonmies. Linna oli 7 km asemalta, sitä ympäröi komea puutarha.

…

Ei hänellä kuitenkaan ollut lapsia. Ruhtinas käski [hevosvaunujen]kuskin hiljentää vauhtia, jotta voisi heittää pikkupojille makeisia ym. Pojat olivat varta vasten menneet tien varteen tekemään hyvää päivää ruhtinaalle.

…

Eräänä jouluna ruhtinas oli kutsunut koko kylän asukkaat lapsineen linnaansa viettämään yhteistä joulujuhlaa. Punaisten lyhtyjen ja joulukuusen loisteessa saatiin lahjoja. Lapset saivat makeisia naiset esi- ja kaulaliinoja. Ruhtinas ja rouva seurasivat kyläläisten touhuja parvekkeelta. Kyläläisille he heittelivät karamelleja ja muita lahjoja.

…

Kerran kaksi poikaa murtautui linnan viinikellariin ja vei muutaman viinipullon. Ruhtinas ei antanut asiaa poliisille kun katsoi ettei se maksa vaivaa kun pojat eivät vieneet enempää.

Savikon tiilitehtaalle asemalta tullut kapearaiteinen rautatie jatkui Valkealle hoville saakka niin että herrasväki saattoi nousta junaan liitettyyn matkustajavaunuun suoraan päärakennuksesta, sateellakin kastumatta. Matkustajavaunussa oli käytävä keskellä ja istuinpenkit sivustoilla. Tätä silloin tällöin käytössä ollutta erikoisvaunua saivat muutkin teh-

151

152

Kuva 43. Alkuperäisen kuvatekstin mukaan tässä asemakylän kuvassa on Suden kauppatalo, myöhemmin Osuuskaupan ensimmäinen paikka. Kuva FmMvk.

Kuva 44. Nuori aikuinen 1920-luvun alkupuolella. Lyhyestä niskatukasta näkyy että Eero on ennen kuvausta käynyt parturissa, tukka on muodin mukainen. Onko hänen silmissään arkuutta, nuoren ihmisen epävarmuutta? Kuvan lähde HVA.

taalaiset käyttää ilmaiseksi, jos vain paikalle osuivat.234 235 Ruhtinas Saltykoviin liittyy perkjärveläisessä perinteessä runsaasti tarinoita. Niitten todenperäisyyttä on hyvin vaikea, ellei mahdoton tarkistaa, eikä se mielestäni ole tarpeenkaan, se ei ole oleellista. Tämän tutkimuksen näkökulmasta Saltykoviin liittyneet tarinat ovat vaikuttaneet kyläläisten mielenmaisemaan siitä riippumatta kuinka totta ne ovat olleet. Kertomukset ovat rikastuttaneet heidän elämäänsä, laajentaneet ajattelemisen alueita. Esimerkkejä tästä kertomusperinteestä: 236 Rouva Aleksandra Gestrinin (o.s. Klementjeff) erikoislaatuisimpia tehtäviä oli käydä piristämässä ensimmäistä ruhtinatar Soltikoffia tämän sairastaessa Viipurin lääninsairaalassa. Muutaman kerran viikossa rouva Gestrin lähti Perkjärveltä Viipuriin pieni salaperäinen laukku kainalossaan. Kukapa olisi aavistanut laukun sisältäneen ruhtinattaren koruja ja

Vesihiisi 1988, 93–94. Savikon tiilitehtaan piipun korkeus; s. 176 236 Miettinen 2000, 54; Virolainen, Aatu 230, 13–16, 23–24. SKSÄ; Aalto (Sokolova) 1988, 164. 234 235

jalokiviä, joita katsellen ja sormeillen sairas ilmeisesti piristyi ja sai uutta elämänhalua. Tämä laukkukin on tallessa. Ruhtinatar kuitenkin kuoli. …[ruhtinas eli] avoliitossa kuten sitä nyt nimitetään koska hänen ruhtinaallinen sukunsa ei antanut lupaa mennä naimisiin vailla aateluutta olevan naisen kanssa. Huolimatta tästä oli tämän rouvan muisto ruhtinaalle pyhä. Rouvan kuoltua hautautti ruhtinas hänet Lintulan luostariin, joka oli joskus ollut Soltikoff´n suvun hallussa. …Ruhtinaan toisesta rouvasta, jonka minäkin tulin näkemään ja tuntemaan ulkonäöltä oli olemassa yleisesti tunnettu tarina että ruhtinas oli muka ostanut tämän rouvan eräältä venäläiseltä viulunsoittajalta miljoonalla ruplalla ja vain siksi että olisi saanut pojan perintöruhtinaakseen

…

Ruhtinas myi kaiken omaisuutensa Suomessa, muutti Ranskaan, rouvan jäädessä Perkjärven asemaseudulle köyhiin oloihin. Toisen tarinan mukaan hän kohtasi uudelleen viulunsoittajansa. Ruhtinas peri rikkaan ranskalaisen tätinsä, rouva matkusti sittemmin Ranskaan … sitä ennen hän vahvistamattoman huhun mukaan hautautti edeltäjänsä ruhtinatar Katherina Saltykovan Lintulan luostarissa balsamoituna levänneen ruumiin …

Totta on ainakin, että Valkea hovi purettiin ja sen tiilistä rakennettiin Äyräpään kirkko. Mutta tämä ei tapahtunut nyt käsiteltävänä aikana vaan vasta isäni ja hänen nuoruuden perheensä muutettua Perkjärven kylästä Viipuriin. Äyräpään kirkon rakentaminen aloitettiin vuonna 1933.237 Saltykovin merkitys Perkjärven kyläläisille oli kolminainen: Ensinnäkin hän tarjosi heille työtä, kesällä tiilitehtaalla ja maatilalla, talvella sahalla. Toiseksi Saltykov ja hänen hovinsa väki näkyi ja kuului niin kyläläisten arjessa kuin juhlassakin, karamellien heittely, joulujuhlat ja erilaisen kulttuurin kaikkinainen kohtaaminen totutti kyläläisiä erilaisuuteen, ilmiö josta edellä kauppias Suhhovan yhteydessä kirjoitin. Soltikovin ja hänen hovinsa erilaisuus kyläläisiin nähden oli kuitenkin niin suuri, että se synnytti kestävän tarinaperinteen. Kolmantena vaikutuksenaan näen Saltykovin ja hänen hovinsa stimuloineen kyläläi237

Wikipedia, haettu 26.10.2010, ei ole lähdeluettelossa.

153

154

siä paitsi suulliseen myös kirjalliseen kerrontaan. Isäni nuoremmalta siskolta Toinilta on käsikirjoitus pienoisromaaniin238 jonka keskushenkilöinä ovat mökin tyttö ja suuren valkoisen hovin nuori perijä. Isäni on ollut samojen vaikutteitten alaisena kuin siskonsa, myös häneen ja hänen mielikuvitukseensa on niitten täytynyt jättää jälkensä aikuistumisen herkässä vaiheessa. Aikuistumisen myötä Eeron elinpiiri oli kasvanut, on aika katsoa isäni kotikylää kauemmas. Perkjärven asemakylä viiden kilometrin päässä kotoa oli hänelle jo tuttu, kuului hänen elinpiiriinsä. Millainen asemakylä oli 1920-luvulla, mitä se tarjosi Perkjärven kyläläisille enemmän kuin heidän oma kotikylänsä, miten se vaikutti ja näkyi heidän elämässään? Perkjärven asemakylän keskeiset fyysiset elementit olivat rautatieasema ja Muolaan kirkolta tuleva tie. Asutus ja kauppaliikkeet olivat tien ja siitä erkanevien kujasten varrella. Perkjärven kylään verrattuna maanviljelystä oli vähän, asemakyläläiset kävivät työssä Viipurissa. Monet konttoristit, kassaneidit, myyjät, kauppaedustajat ja varastomiehet kulkivat junalla kaupunkiin. Kylässä asui myös valtion metsänvartijoita, metsätyönjohtajia ja metsureita. Rautatieläisiä oli paljon, myös sellaisia joitten työ oli muualla kuin kotikylässä. Perkjärven kylän asukkaat saattoivat saada apteekin palvelut asemakylästä mutta lääkäriä siellä ei ollut, ei ensiapuasemaa, ei edes sairaanhoitajaa. Kauppoja asemakylässä kuitenkin oli 1920-luvulla enemmän kuin Perkjärvellä, Osuuskauppa, useita yksityisiä sekatavarakauppoja, kirjakauppa ja kaksi kahvilaa omine leipomoineen. Ne olivat syntyneet palvelemaan junien matkustajia mutta olivat toki kaikkien käytettävissä. Asemakylässä oli myös suutareita ja muita käsityöläisiä joita Perkjärven kyläläiset saattoivat käyttää jos eivät olleet tyytyväisiä oman kylän ammattilaisten työhön tai hinnoitteluun. Työtä asemakylästä ei järven kylän asukkaille liene liiennyt. Päinvastoin, Savikko työllisti kesäaikaan 10–15 asemakyläläistä jotka lastasivat tiiliä kapearaiteisesta junasta isoon junaan.239 Asemakylän rukoushuoneessa, jossa Perkjärven kylän nuorille pidettiin rippikoulut, oli myös jumalanpalveluksia, joskin epäsäännöllisin väToini Pedersen lähetti käsikirjoituksen aikanaan äidilleni Helena Virolaiselle jolloin sitä luin. Harmikseni en ole tätä tutkimusta tehdessäni vielä onnistunut sitä löytämään. 239 Heino-Vesihiisi 1988a, 28–39. 238

lein, pappi tuli muualta. Palveluksista ilmoitettiin etukäteen aina myös Perkjärven kyläläisille, he olivat tervetulleita niihin mukaan. Vuonna 1924 tuli asemakylään kotiteollisuuskoulu, joka alkuun tarjosi opetusta pojille, muutaman vuoden päästä myös tytöille.240 Paitsi luterilaisia, järjestettiin asemakylässä myös ortodoksitunnustuksen mukaisia palveluksia. Kylän kauniisti sisutetussa kirkossa kävi kerran kuussa kaukjärveläinen pastori ja kaksi kertaa vuodessa Kyyrölän seurakunnan papit pitivät siellä juhlallisen palveluksen vedenpyhityksineen ja ristisaattoineen. Jumalanpalvelukset olivat tärkeitä kylän venäläiselle emigranttiyhteisölle. Se koostui rajan sulkeuduttua kylään jääneistä kesäasukkaista, joitten joukossa oli monia venäläisen älymystön, senaatin, korkean upseeriston ja aateliston jäseniä mutta myös keskiluokan ja työläisten edustajia. Myös ruhtinas Saltykov oli mukana emigranttien kanssakäymisessä. Mielenkiintoista on, että Perkjärven asemakylässä asui myös muitten kansallisuuksien edustajia, ainakin saksalaisia. Emigrantit kuitenkin muodostivat oman yhteisönsä, joka ei ollut juurikaan tekemisissä kyläläisten kanssa, mutta vaikutti heihin ja kylässä käyviin naapurikylien asukkaisiin samalla tapaa kuin olen edellä Perkjärven kylän venäläisistä arvioinut.241 Asemakylän keskeinen merkitys Perkjärven kylän asukkaille ja koko alueelle oli rautatieasema ja sen mahdollistamat yhteydet ennen kaikkea Viipuriin mutta tietysti myös kauemmas. Junayhteydet olivat hyvät, junia Viipuriin ja takaisin kulki useita päivässä eikä matkustusaika noin 40 kilometrin matkalla ollut pitkä. Hyvien junayhteyksien takia ei 1920-luvulla ollut linja-autoreittiä asemakylästä Viipuriin, mutta asemalta kulki postia kuljettanut linja-auto Perkjärven kylän kautta Muolaan kirkolle ja edelleen Vuosalmelle. Henkilöautoja oli ollut jo 1910-luvulta alkaen, vaikka yleisiä ne eivät olleet. Aatu Virolainen kertoo autojen tulosta kylätielle ja Perkjärven ensimmäisestä moottoripyörästä:242 Perkjällä oli Laihasen Jussi jonkin herran autonkuljettajana ja ajeli 1911 lähtien tietä pitkin niin, että hevoset pillastuivat ja miehet vapisivat nii240 241 242

Virolainen Aatu 1988b, 191; Tarhonen 1988, 77; Repo 1952, 185. Kasanko 1952, 315; Aalto (Sokolova) 1988, 163. Heino-Vesihiisi 1988a, 41; Virolainen, Aatu 230, 45–47. SKSÄ.

155

den puolesta. Vastahakoisesti miehet halusivat lähteä maantielle auton pelosta.

156

…

Ensimmäinen moottoripyörä Perkjärven kylässä oli Eero-veljelläni. Se oli Rydkund-merkkinen ja nykyistä mopoa muistuttava pieni pyörä. Verraten harvoja oli joka tapauksessa vielä 1926 Perkjärvellä tällaiset kulkuneuvot. Sittemmin veljeni vaihtoi Rydkund tavalliseen Triumfmoottoripyörään.

Myös Helka muistaa tämän veljensä moottoripyörän243. Mitä muuta isäni sisarukset kertovat hänestä tuona aikana? Millainen Eero Virolainen on heidän muistissaan 1920-luvun keskivaiheilla, kun isäni lähti kotikylästään Perkjärveltä vakinaiseen palvelukseen Viipuriin? Kumpikin sisaruksista kuvaa veljensä luonteenpiirteitä myönteisesti mutta erilaisia ominaisuuksia esiin nostaen. Heistä kahdesta romanttisempi ja herkempi Aatu sanoo Eeron olleen avomielinen ja epäitsekäs, äkkipikainen mutta nopeasti leppyvä ja kertoo huomanneensa Eerossa jo nuorena sisäisen herkkyyden ja että hän tunsi kaiken suurena. Helka näkee Eeron hyvin rehellisenä ja täsmällisenä, Eero ei hänen mukaansa myöhästynyt aikuisiällä mistään, oli iloinen ja aivan optimisti luonteeltaan, ei mikään tiukkapipo. Helka myös arvioi, että Eero ja hän olivat sisarusparven vapaamielisimpiä ja sanoo Eeron olleen aivan raitis, hyvä puhuja ja hyvin isänmaallinen niin kuin koko perhe. Kun kysyin isäni siskolta oliko Eero ryssävihainen, häkeltyi Helka, piti varmaan kysymystäni tyhmänä ja kummallisena, osoituksena siitä etten ollut ymmärtänyt mitään:244 -no…eee… ei, en mä tiiä.. kato ko siellä oli nii paljo niitä venäläisiä ko oli venäläine kyläkii… nii en mie usko et ei se sil tavalla… kato eihä, eihä sitä mut vihollineha se sit tietysti sotaikan oli sitä, mut tota ei en mä usko et hän oli mitekää… ei se ainkaa millokaa… ko eihä hää mittää muutekaa ihmisii sil taval niiko oikein tuominnut eikä… eikä… -Nii et oli kohtalaisen suvaitsevainen? Helka Huttusen haastattelu 1999, n7. Virolainen, Aatu: Sotilasveljeni Eero, 2-3. SKS KRA; Helka Huttusen haastattelu 1999, n1,2,4,7. 243

244

-Nii et ja kato ko ei olt kerra mitään syytä ni… meilhän ol raja kiinni…

Ratsuväessä asevelvollisuutensa suorittaneen Aatun muisteluksiin sisältyy Eeron luonnetta ja asennoitumista kuvaava lausahdus, jonka Aatu välittää isäni kertomana:245 Kiitos Eero veljelleni, hänen toteamuksestaan: ”Mies jää kuin torsoksi, ellei saa kokea miesten koulua ja varsinkin ratsuväen railakasta koulutusta”.

Eero osasi soittaa mandoliinia, oli hyvä laulaja, lauloi kuorossa, näytteli, oli mukana palokunnassa ja monessa näytöskappaleessa, oli voimakas ja urheili mutta ei metsästänyt. Riikosella ollessaan saattoi Juho Riikosen kanssa käydä ampumassa jonkun sorsan. Eeron tukka oli tuuhea ja iho hyvä, kyl hän oli, jollai tavalla hän oli kyllä hyvän näköne sanoo Helka.246 Helka sanoo, että Eero tykkäsi tytöistä ja tytöt Eerosta, tyttöjen mielestä Eero oli kaunis poika. Ihon Hilma247 oli Eeron ensimmäinen seurustelukumppani, Eero oli tuolloin noin 18-vuotias. Helkan mielestä kaikki Eeron tyttöystävät olivat hauskan näköisiä. Eero ei käynyt aittomassa, aittominen tarkoitti, että mentiin tyttöjen aittaan yöksi. No kato se oli niinko sillo maalla, niin ei sitä niin pahan pidetty, mut tuota sitä ol, se ol eri juttu just et kuinka mi… mii… mitekii et kato voihan ne mennä vaan muuten siis aikaa… Helka kertoo ensin että kun Eeron varusmiesaika alkoi, ei seurusteluille jäänyt aikaa mutta joutuu sitten hämilleen, sanoja ei tahdo löytyä:248 …hän oli… ää… vähäsen… ää… sen… jotekii… näin… et ei hän … ss … tota hän on… En mie tie mistä se mahto johtuu, mut hän on olt 23-vuotias enneku hän on olt ensimmäisen kerran seksisuhteessa. Ja Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 28. SKS KRA. Eero oli Aatun armeija-aikana itse työssä kapitulanttina, ei ratsuväessä vaan kenttätykistössä, mutta toki ratsasti siellä. 246 Virolainen, Aatu: Sotilasveljeni Eero, 3. SKS KRA; Helka Huttusen haastattelu 1999, n4,7. 247 Kirkonkirjojen mukaan eräs Hilma Iho oli syntynyt Lavolassa 28.11.1906. KATIHA. 248 Helka Huttusen haastattelu 1999, n4,7. 245

157

sitte kun hän sano lääkärille nii lääkäri ei olt millää uskont. Lääkäri olt sanont ei ei millää voi olla totta.

158

Syytä ei Helka tiedä, ehkä siveä kasvatus oli syynä, mut Aatu oli ihan toista sorttia. Kahden kertojani keskinäiset välit eivät näyttä olleen lämpimät tai läheiset. Aatu ei mainitse Helkaa kertaakaan, on tietenkin niin, että lähteisiini on valikoitunut Aatun ensisijassa Eerosta kertoma mutta silti sisaren puuttuminen lähteissäni hänen muisteluksistaan kokonaan on outoa. Isästäni Helka sanoo muistavansa että, kun tämä oli sotaväessä, huomioi Eero Helkan. Tuntuu melkein siltä että sisarukset kilpailevat siitä, kumman suhteet olivat läheisemmät isoveljeen, Aatu kertoo suhteestaan isääni näin:249 En muista, että tappelimmeko keskenämme koskaan. …. Minä olin kyllä mieltynyt moneen hänen harrastuksiinsa, mutta nuorempana ja rauhallisempana en ehtinyt seurata hänen esimerkkiään. Minä näin ja koin, että Eero käyttäytyi monessa asiassa esimerkillisesti ja rohkeasti, mutta eräänlaisesta ”matkimisen” pelosta en voinut tehdä samalla tavalla kuin miten hän teki. Minä sekä rakastin Eero veljeäni, että kunnioitin ja hiukan pelkäsinkin. Hän taas puolestaan kohteli minua aina hyvin suojelevasti sekä ymmärtäväisesti.

Fyysisesti isäni oli näihin aikoihin vielä kasvava nuori mies. Puolustuslaitoksen kantakorttien mukaan hän oli keväällä 1925 vakinaiseen palvelukseen astuessaan 170 cm pitkä, painoi 70 kg ja hänen rinnanympäryksensä mitat sisään- ja uloshengityksessä olivat 97 ja 86 cm. Viisitoista vuotta myöhemmin, vuonna 1940 kirjattiin kantakorttiin pituus 175 cm, paino 90kg ja rinnanympärys 109/94 cm. Eeron asevelvollisuus päättyi 2.6.1926 jolloin hän palasi alikersanttina kotikyläänsä mutta jo neljä kuukautta myöhemmin, saman vuoden syksyllä 30.9. hän astui uudelleen Puolustusvoimien palvelukseen, nyt kanta-aliupseerina si-

249

Virolainen, Aatu: Sotilasveljeni Eero, 2. SKS KRA; Helka Huttusen haastattelu 1999, n7.

toumuksen perusteella ja jäi Viipuriin. Perkjärven kylä, isäni lapsuuden, nuoruuden ja aikuistumisen ympäristö jäi taakse.250 Kotikylä oli mielestäni tarjonnut isälleni hyvän kasvuympäristön. Oman ydinperheen lisäksi oli siellä asunut useita lähisukulaisia aivan kotimökin lähellä, he olivat tiukan tullen olleet luja ja luotettava turvaverkko. Selkeä ja vuosien mittaan tutuksi käynyt kylämaisema oli sekin luonut turvallisuuden tunnetta, samoin uskoakseni kylän sosiaalinen hierarkia, jossa jokainen tiesi paikkansa. Isäni perhe kuului 1920-luvulla mökkiläisiin, kylän alimpaan kastiin. Siitä asemasta oli hyvä ponnistaa ylöspäin. Kylä oli tarjonnut työtä, välttämättömät jokapäiväiset palvelut mutta myös mahdollisuuksia niin henkisiin kuin fyysisiin harrastuksiin. Kauppias Suhhova ja Ruhtinas Saltykov palvelusväkineen ja Valkoisine hoveineen olivat totuttaneet kyläläiset toiseuteen, vieraan ja erilaisen kohtaamiseen. Siitä on perkjärveläisille ollut etua, kun asemakylän rautatie on kuljettanut heitä Viipuriin ja vielä kauemmas vieraaseen. Seuraavana vuonna 1927 Perkjärven kotimökki myytiin ja Matilda muutti Yrjön kanssa Viipuriin. Siellä asuivat Matildan kanssa tämän ensimmäisessä asunnossa Eero, Helka, Aatu ja Yrjö. Martan tavoin myös Toini ja Anna näyttävät asuneen erillään lapsuudenperheestään. Aatu kuvaa muuttoa:251 Asevelvollisuuteni aikana oli kotiväkeni myyneet syntymäkotin maalla ja muuttaneet, tosin myöntymykselläni Viipuriin. Outoa oli näin maalaispojan asettua asumaan kaupungissa. Vielä palautuu mieleeni se päivä kun kävin huutokaupalla myymässä syntymäkotini jäänteitä tuttuja esineitä yms. kodista, jossa olin syntynyt ja varttunut mieheksi… Viipurissa aluksi asuimme Saunalahden kaupunginosassa, jossa aloin sopeutua erilaisiin oloihin kuin mitä maalla oli. Ne ns. elämänEero Virolaisen kantakortit; Ansioluettelo 4022 Jyväskylän sotilaspiiri sivu 2/7; D-kortti sivu 1 / 2; Ruumiinrakenne. Lääkärintarkastuskortin toinen lehti? sivu 1 / 2. KA. Kirkonkirjossa perheen muutto Muolaan seurakunnasta näkyy kolmessa osassa: Martta tuli Viipurin kaupunkiseurakuntaan 20.3.1926, Viipuriin maaseurakuntaan ovat muuttaneet Eero 8.3.1927 ja Matilda, Aatu, Anna, Toini, Helka sekä Yrjö 23.4.1928. Sukuselvitys Virolaisen suvusta 1972, 1-3; Sukuselvitys Sipiläisen suvusta 1972, 5. 251 Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, 30. SKS KRA; Helka Huttusen haastattelu 1999, n7. 250

159

menon voimat olivat kaupungissa paljon voimakkaammat verrattuna elämänvoimia maalla.

160

Vuoden 1927 juhannuksena Matildan perhe kokoontui vielä viimeistä kertaa Perkjärven mökkiin. Kuva 21 edellä on otettu tuona juhannuspäivänä Uuden kodin pihalla. Toini muistelee luultavasti juuri tätä juhannusta seuraavassa:252 … Muistan erään juhannuksen kotimökillä Saarikorvessa. Aatu oli sotaväessä Lappeenrannassa. Läksivät pojat hakemaan juhannuskoivuja sinivalkeat verhot tuulessa liehui. Aatu komeassa rakuunatakissa ja Eerolla kenttätykistön kessupuku. Äiti sanoi: Voi joutava ottakaa nyt tokkiisa nuo hienot takit pois … Eeron laulun muistan ”Oi jos nukkua saisin silloin kun on katkerin kaipaus kun on kuumimmat kyynelvirrat kun on vaikeinta unhoitus. Oi jos nukkua saisin kerran niin kuin aamulla tähtönen hetken tuikkia ja sitten häipyä valon virtoihin päivyen,… Se oli silloin Oli naurua ja iloa Oli Martta nuori äiti Martti pieni oli Vili oli Äiti maamosista parahin Eero isoveikko – Ei ole enää On muistot vaan… … Eero keksi kaikkea hauskaa, meillä oli aina ilo ja nauru kun Eero oli kotona … se kauan sitten ollut juhannusaatto. Kun Eero tuli punaisessa pitkässä hameessa valkean siniraitaisen sotilaspaidan päällä oli äidin mustat sukat pitkinä käsineinä ja joulukuusen klitteriä rannerengaina. Verhorenkaat korvissa Annan puseron pitsiröyhelö rinnan päällä ja Martan uusi punainen hattu päässä ja tuli tuvan ovelle ja sanoi: Ka kullakki onko dämä datsuna Virolaise doma, minu biti tapattama minu västman täälä. Ensin katsoimme vähän, mutta sitten tuli kova naurun rähäkkä. ”Ka kullaki” se on eestiä, datsuna ja doma on venättä, västman on ruotsia joka tarkoittaa sulhasta.

Kotikylä kotipitäjässä Tässä kappaleessa teen yhteenvedon edellä kirjoittamastani ja vastaan kysymykseeni millainen ihminen nuori Eero Virolainen oli. Millaisia ominaisuuksia hänessä voi tunnistaa lapsena, nuorena ja nuorena aikuisena, kun hän vielä asui kotikylässään Perkjärvellä ennen muuttoaan 252

Toini Pedersenin kirjeet Helena Virolaiselle 19.6.1973 ja 28.5.1978. HVA

Viipuriin vuonna 1926. Yritän myös nähdä syitä siihen miksi hän oli sellainen kuin arvelen hänen olleen, löytää häneen vaikuttaneita tekijöitä, vastata kysymykseen miksi hän oli sellainen kuin oletan hänen olleen. Isäni vanhemmat Matilda Noro ja Mikko Virolainen vihittiin vuonna 1902. He asettuivat asumaan Mikon syntymäkotiin Muolaan Perkjärven kylään, jonne Matilda muutti omasta syntymäkodistaan saman pitäjän Koiralan kylästä. Täällä Vanhassa kodissa heille syntyi ensin esikoistytär Martta vuonna 1903 ja sitten tuleva isäni Eero Virolainen 31.1.1905. Vauva oli vahva, se piti kääriä tiukasti kapaloihin. Näihin aikoihin Mikko rakensi perheelleen oman kodin, jonne perhe muutti ennen seuraavan lapsen Aatun syntymää vuonna 1907. Tämä Uusi koti, isäni lapsuuden ja nuoruuden koti oli tasaisella kangasmaalla Perkjärven kylän asutun keskustan eteläreunalla Siiramäessä, kilometrin päässä Vanhasta kodista, järvestä ja kylän keskustasta. Mikko rakensi syntymäkotinsa maista lohkaistulle maalle kahden huoneen mökin ja muut tarvittavat rakennukset piha-alueen keskiosan laidoille, kokonaisuus on ollut tasapainoinen. Pihapiiri oli hyvin hoidettu ja kaunis, Mikko harrasti puutarhanhoitoa. Perheellä oli lehmä, sika ja muutama kana, lemmikkeinä kissoja ja kerran myös koira. Lapsia syntyi lisää, Anna vuonna 1908, Toini 1910, sitten vasta kahdeksan vuotta myöhemmin Helka vuonna 1918 ja seitsenhenkisen sisarussarjan kuopukseksi jäänyt Yrjö 5.4.1921. Leikkitovereita oli paitsi omassa perheessä myös naapurustossa, perheen kotimökin lähellä asui muita lapsiperheitä. Isäni varhaislapsuus oli tapahtumarikasta aikaa, perheen pojat Aatu ja Eero hiihtivät ja luistelivat talvella, uivat keväällä ensi kertaa jo jäitten seassa, etsivät kohmeisia käärmeitä ja kesällä variksen pesiä. Eero putosi puusta, vajosi järveen ja suohon, sai ongenkoukun korvalehteensä, tekevälle sattui ja tapahtui. Mikolla oli hyvät perusteet verrata eläväistä poikaansa hevospiiskaan: Nii heiluu ko mustalaise ruoska! Isäni oli lapsena paitsi aktiivinen jo hyvin pienenä myös päättäväinen ja voimakastahtoinen. Kun pienelle Eerolle kerrottiin kiusaajan houkuttelevan pieniä poikia rikkomaan ikkunoita, päätti hän, että vaikka kiusaaja kuinka sanoisi että täre, täre niin en täre! Isäni isovanhemmat, Mikon isä Vilppi ja äiti Maria olivat erikoinen pari. He asuivat lähellä ja ovat varmaan vaikuttaneet isäni elämässä jo

161

162

hyvin varhain. Maria oli toraisa ja äänekäs rauhallisen Vilpin rinnalla mutta molemmat elivät jotenkin pakanuuden ja kristinuskon välimaastossa, tekivät tekoja karjaonnen ja hevosten hyväksi mutta lukivat päälle herran siunauksen tai isämeidän rukouksen. Tällainen elämäntapa ei enää tuolloin ollut yleistä, se herätti naapurustossa naureskelua. Tämän kaiken on täytynyt vaikuttaa vilkkaan ja huomiokykyisen lapsen käsitykseen uskonnosta. Isäni on jo varhain saanut pohjustusta realistiseen elämänkäsitykseen. Myös lasten omien vanhempien välit olivat riitaisat, ne olivat sitä paljon vakavammalla tavalla kuin Vilpin ja Marian välit. Mikko sairastui varhain nivelreumaan ja se on ollut yhtenä syynä hänen kärttyisyyteensä, Mikko oli hankala ihminen, hänessä on ollut jokin tumma, minulta tavoittamattomiin jäävä varjo. Mikko oli ankara kasvattaja. Hän kuritti lapsiaan fyysisesti ja isän suhde lapsiin jäi etäiseksi ja vieraaksi. Mikko laittoi lapsensa tekemään työtä heti kun nämä siihen kykenivät, auttamaan kodin askareissa. Työ tuli aina ennen leikkiä ja huvia. Näin oli tuohon aikaan kaikissa työläisperheissä, Mikko teki lapsilleen palveluksen kun kasvatti näistä työteliäitä. Vanhempien huonojen välien lapsille aiheuttamaa ahdistusta on keventänyt Matildan olemus ja suhtautuminen lapsiinsa. Hän oli hyväntuulinen ja iloinen, rakastava ja hellä äiti, tasapainoinen ihminen, joka ei hermostunut koskaan. Matilda lauloi paljon ja opetti myös lapsensa laulamiseen, perhe lauloi paljon yhdessä jo kun lapset olivat pieniä. Matilda omasi myös hyvän yleissivistyksen, harrasti kirjoittamista ja oli hyvä puhumaan. Hän oli harras kristitty ja isänmaallinen, kannatti edistyspuoluetta. Matilda oli ollut kiertokoulun opettajana jo ennen avioliittoaan ja oli avioliiton aikana opettajana myös pyhäkoulussa. Suhteessa lapsiinsa Matilda oli turvallinen auktoriteetti, loi vakautta kodin ilmapiiriin alemmuudentuntoisen ja pelottavalla tavalla ankaran Mikon vastapainona. Isäni kävi kiertokoulun kahdeksanvuotiaana vuonna 1913 Koiralassa, Matildan kotikylässä. Hän sai omassa ikäryhmässään parhaan arvosanan kaikissa aineissa ja osasi lukea jo niin hyvin ettei hänen tavaamistaan enää arvosteltu. Myös hänen laulunumeronsa oli ikätovereitten numeroita selväsi parempi, isäni oli hyvä laulaja jo lapsena. Kansakouluun hän meni elokuussa 1914 yhdeksänvuotiaana. Koulumatkoilla tapeltiin, kylän pojat ottivat yhteen jakaantuneina Saaholan

ojan rajaamiin siiramäkeläisiin ja innakankaalaisiin, Eero kuului siiramäkeläisten johtohahmoihin. Aatu-veljensä mukaan isäni oli paljon arestissa, usein sen takia että puolusti pienempiä ja heikompia poikia isompiaan vastaan, jopa hiilihankoa heiluttaen. Voimakas tahto, johtajuus, äkkipikaisuus, nopea reagointi ja suuttuminen nousevat esiin isäni luonteenpiirteinä. Hän on ollut fyysisesti vahva. Eero menestyi myös kansakoulussa hyvin, sai erinomaisen päästötodistuksen neljäluokkaisesta Perkjärven ylemmästä kansakoulusta keväällä 1918. Aatu kertoo Eeron olleen luokkansa priimus. Näihin aikoihin Mikko on ottanut Eeron mukaansa auttamaan rakennustöissä. Mikko teki huviloita urakalla vaikka oli sairas, apu oli tervetullut ja tarpeen. Poika oppi lisää työn tekemistä, sai itseluottamusta. Itseluottamuksen osoituksena näen tupakoinnin kokeilun, se oli nousu uhmaamaan pelkoa herättävää, piiskaa käyttävää isää. Uhma kasvoi niin että 13-vuotiaana Eero otti piiskan pois Mikon kädestä ja sanoi että nyt tämä ei häntä enää lyö. Kouluaikaan sisältyi isäni isoisän Vilpin kuolema vuonna 1915. Vilppi oli osaava ja uudistuksiin halukas maanviljelijä ja käsistään taitava rakentelija, ainakin Aatulle tärkeä ihminen, Aatu kertoo muistelmissaan isoisästään hyvin paljon. Vilppi on kaiketi ollut tärkeä malli myös isälleni. Kouluaikaan sisältyi myös vuoden 1918 sota, joka näkyi 13-vuotiaan Eeron elämässä kauhealla tavalla. Hänen setänsä Jooseppi tuli sodan punaisen osapuolen ampumaksi, vaikka Eero juoksi viiden kilometrin matkan asemakylästä Perkjärvelle setäänsä varoittamaan. Vähän myöhemmin ammuttiin toinen setä Matti, nyt toisen sodan valkoisen osapuolen toimesta. Sota nosti isässäni halun toimintaan, hän marssitutti muita poikia ja laulatti näillä isänmaallisia lauluja, olisi lähtenyt mukaan sotaan ja vähän myöhemmin taistelemaan Viron vapauden puolesta. Kuva voimakastahtoisesta, spontaanista, johtajuuteen kykenevästä huimapäästä vahvistuu. Onneksi äkkipikaisen pojan rauhallinen ja viisas äiti ei päästänyt poikaansa lähtemään. Isäni sisarukset kuvaavat häntä äkkipikaisuuden vastapainona nopeasti leppyväksi ja myös rehelliseksi. Uteliaisuudesta ja kyvystä innostumiseen kertoo myös Eeron ja Aatun hiihtomatka kotoa neljän kilometrin päähän Laavoinmäelle katsomaan tanssiiko aurinko todella pääsiäisaamuna niin kuin isoäiti oli vakuuttanut.

163

164

Iän karttuessa lapsilta odotettiin yhä enemmän. Kun Matilda ja Mikko olivat muualla työssä, joutuivat vanhemmat lapset vastuuseen kotona olevista nuoremmista sisaruksistaan. Jo varhain Aatu ja Eero alkoivat harjoitella renkinä oloa lähellä asuvien Mikon veljien taloissa, opetella oikeaan ansiotyöhön. Sisarukset olivat myös kukin vuorollaan työssä ja oman kodin ruokataloutta keventämässä Matildan sisaren Katri Riikosen ja tämän miehen Juhon luona Sakkolassa 40 kilometrin päässä kotoaan. Sakkolassa Eero joutui kohtaamaan Katri tädin kummallisen ja fanaattisen uskonnollisuuden jonka mukaan melkein kaikki oli syntiä. Ajattelen, että isäni Vilpin ja Marian luona näkemä tyystin toisenlainen suhtautuminen uskontoon on auttanut häntä selviämään. Riikosella isäni oppi lisää työn tekemistä ja liittyi Sakkolan suojeluskuntaan, varmaan urheili sen piirissä, ehkä jopa aloitti urheiluharrastuksensa Sakkolassa. Hyvä puoli Riikosella olossa oli myös se että Eero oli siellä tiukassa valvonnassa juuri pahimman murrosikänsä ajan ja saattoi välttyä monelta pahalta joihin nuorempi veli kertoo luisuneensa. Ehkä valvonta ja siihen kuulunut seksuaalisuuden sairaalloiselta vaikuttanut pelko meni kuitenkin liian pitkälle, vaikutti haitallisesti isäni kehitykseen. Perheen isä Mikko kuoli vuonna 1922 kun Eero oli 17-vuotias. Matilda jäi leskeksi seitsemän lapsensa kanssa, kun kuopus Yrjö oli vasta yhdeksän kuukauden ikäinen. Perheen onneksi Savikon tiilitehdas nousi kukoistukseensa juuri saman vuoden 1922 kesänä. Matilda, Martta, Eero ja Aatu pääsivät sinne työhön ansaitsemaan perheelle elantoa. Savikon tiilitehtaalla isäni meni raskaaseen mutta hyvin palkattuun työhön tehtaan savimonttuun. Fyysisestä voimasta kertoo myös vedonlyönti jonka seurauksena Eero kiipesi tehtaan 27 metriä korkean savupiipun päähän. Hän on ollut paitsi voimakas myös rohkea ja esiin nouseva, työyhteisön näkyviä jäseniä. Anekdootti vahvistaa osaltaan myös käsitystä spontaanista huimapäästä joka tilanteen tulleen toimii heti. Mikon kuoleman seurauksena Eero joutui ottamaan perheessä isänsä paikan, miehen roolin. Hän näyttää onnistuneen. Sekä Aatu että Helka katsovat muistelussaan isääni ylöspäin, arvostaen, Aatu sanoo paitsi rakastaneensa jopa pelänneensä isoa veljeään. Talvisin veljekset tekivät metsätöitä, kaasivat tukkeja ja tekivät halkoja. Työhön meno Savikon tehtaalle laajensi Eeron elämänpiiriä, tutustutti hänet tiilitehtaan uudenlaiseen kulttuuriseen yhteisöön. On tär-

keää huomata, että toisin kuin tiilitehtaan parisataapäinen yhteisö vierastyöläisineen, ei venäläisyys ollut hänelle kulttuurisesti uutta, vierasta. Lapsesta asti vuoteen 1918 ja Venäjän rajan sulkeutumiseen oli isäni elänyt kylässä jonka luonnollinen osa olivat venäläiset huvilaasukkaat. Vuoden 1918 jälkeen kylässä edustivat venäläisyyttä kylän pidetty kauppias Suhhova sekä Valkean hovin isäntä, tiilitehtaan omistaja ruhtinas Soltikov palveluskuntineen. Isäni elinpiiri oli laajentunut Perkjärven asemakylään viimeistään silloin kun hän kävi siellä rippikoulunsa vuonna 1920, ja myös siellä hän oli kohdannut emigranttien edustaman venäläiKuva 45. Eero Virolainen asevelvollisuus-aikanaan ennen jouluaaton aattona 1925 tapahtunutta korpraaliksi syyden. Omasta elämäntavasta ylentämistä. Kuva saattaa olla Eeron 11.5.1925 vannoman poikkeava tapa elää tai erilainen sotilasvalan aikoihin otettu. Miekka on lainarekvisiittaa, kieli puhua eivät edustaneet isälluultavasti valokuvausstudion omaisuutta. leni vierasta toiseutta jota tulee Kuva HVA. pelätä, hän oli tottunut kohtaamaan erilaisuutta. Se on mielestäni ollut hänelle selvä vahvuus ja etu elämän alussa. Perkjärven kylä on muutoinkin antanut hänelle hyvän lähtökohdan elämään. Kylä oli riittävän iso tarjotakseen välttämättömien palveluitten lisäksi mahdollisuuden kulttuuriharrastuksiin mutta riittävän pieni tarjotakseen myös sosiaalisen turvaverkon ja kontrollin, ihmiset tunsivat toisensa. Isäni sisarukset Aatu ja Helka antavat hänestä lapsena ja nuorena kaikkiaan varsin myönteiseksi tulkittavan kuvan. Kertoessaan isosta veljestään nostavat he esiin sellaisia määreitä kuin avomielinen ja epäitsekäs, äkkipikainen mutta nopeasti leppyvä, rehellinen ja täs-

165

166

mällinen, optimistinen, suvaitsevainen, herkkä, raitis mutta vapaamielinen, isänmaallinen. Aatu sanoo sekä rakastaneensa että hiukan pelänneensä Eeroa, isoveli on ollut hänelle ihailua herättävä auktoriteetti. Voinko mitenkään kontrolloida sisarusten sanomaa, mitä muut lähteeni Eerosta kertovat ajalta ennen muuttoa Viipuriin? Muita isäni henkilöstä kertovia lähteitä tuolta ajalta ovat kirkonkirjat, koulutodistukset ja valokuvat. Kirkonkirjat antavat useimmiten luotettavaa faktatietoa mutta eivät kerro juuri mitään ihmisen luonteesta tai ominaisuuksista taitomerkintöjä lukuun ottamatta. Isälläni ei KATIHA:n verkkoversion mukaan niitä ollut ainakaan vielä vuonna 1910 kun hän oli viisivuotias. Valokuvat ovat vielä paljon tulkinnanvaraisempia kuin muistitieto, näen isäni nuoruuden valokuvissa iän karttuessa vähenevää epävarmuutta ja kasvavaa itseluottamusta. Kaikkein helpoimmin luettavia isäni henkilökohtaisista ominaisuuksista kertovia lähteitä ovat koulutodistukset. Eeron niin kierto- kuin kansakoulun todistukset ovat hyviä, hänessä on ollut taitoja ja ominaisuuksia joita koulussa arvostettiin, kykyä uuden oppimiseen, hän on ollut mallioppilas. Eeron Anttisedän veljenpojalleen antama todistus kirjanpitokurssista on vaikeasti arvioitava. En tiedä miksi ja mihin tarkoitukseen paperi on kirjoitettu, onko Antti Virolainen todella pitänyt todistuksen tarkoittaman kurssin ja miksi isäni olisi sille osallistunut. Häpeän skeptisyyttäni ja toivon, että tutkimukseni edetessä asia selviää. Koulutodistuksia ja valokuvia lukuun ottamatta mikään muu lähteeni ei tue kahden informanttini isäni luonteesta kertomaa, mutta ei myöskään kumoa sitä. Muita lähteitä ei tässä asiassa tältä aikakaudelta ole. Puolustusvoimien lähteistö Eeron varusmiesajalta saattaa kertoa myös hänen luonteestaan mutta rajaan sen käytön isäni Viipuri-kaudelle. Minulla ei myös ole mitään erityistä syytä epäillä informanttejani, korkeintaan voin ajatella tätini kertoneen kuolleen veljensä pojalle hiukan kaunistellen, jättäen ikäviä asioita kertomatta. Samansuuntaista valikointia saattaa olla myös Aatun veljestään muistelemassa mutta näyttöä ei siitä ole. Tutkimukseni edetessä tulee käyttöön muita lähteitä. Ne tulevat joko vahvistamaan tai muokkaamaan nuoresta Eerosta syntynyttä kuvaa. Olen löytämässä vastauksia tutkimuskysymykseeni millainen ihminen Eero Virolainen oli. Hiukan yllättäen olen mielestäni löytänyt myös mahdollisia osasyitä kysymykseen miksi hän oli sellainen kuin oli. Pe-

rintötekijät ovat keskeisiä, niistä nousevat laulunlahja, vahva ruumiinrakenne, aloitekyky, aktiivisuus ja vilkkaus, välillä liiallisuuksiin asti menevä. Olisiko isäni nykymittareilla luokiteltu lapsuudessaan ADHDoireyhtymäiseksi? Hyvä ja rakastava äiti loi lastensa kotiin perusturvallisuuden jota isän vaikea luonne ei kyennyt murtamaan. Se antoi perustan lasten hyvälle itsetunnolle. Venäläisen kulttuurin läsnäolo isäni kotikylässä totutti erilaisuuteen, kasvatti suvaitsevuuteen. Samaan suuntaan on vaikuttanut Vilpin ja Marian sekä heidän vastakohtanaan Katri Riikosen suhtautuminen uskontoon ja kansanuskomuksiin. Riikosilla isäni on saanut myös kodin mallia vahvistavan kokemuksen työn tekemisen keskeisyydestä oman aikansa yhteiskunnassa. Siellä hän on myös oppinut lisää työtaitoja, saanut itseluottamusta, kasvanut selviytyjäksi. Katri-tädin tiukassa valvonnassa Eero on ehkä välttynyt monelta murrosiän kompastukselta mutta saattanut myös saada mukaansa liiallisia pelkoja seksuaalisuutta kohtaan. Vuoden 1918 sodan aikaan tapahtunut juoksu varoittamaan Joose-setää on varmasti ollut hyvin ahdistava 13-vuotialle pojalle. Varoitus onnistui mutta Joose ei osannut paeta vaan tuli ammutuksi. Seurauksena oli varoittajan turhautuminen ja katkeroituminen joka purkautui toisten poikien marssittamiseen ja haluun lähteä mukaan käymässä olleeseen sotaan. Samaan aikaan Matilda luetti lapsillaan Vänrikki Stoolin tarinoita, kannatti edistyspuoletta ja korosti isänmaallisuuden tärkeyttä. Eero kasvoi isänmaallisuuteen ja valmiuteen taistella oikeaksi katsomansa asian puolesta. Mikon varhaisen kuoleman takia Eero joutui 17-vuotiaana ottamaan isän paikan, vastuu kasvoi, onnistuminen on vahvistanut huikeasti itseluottamusta, luonut hänen nuoreen olemukseensa autoritäärisyyttä joka näkyy Aatuveljen muisteluksissa. Eero Virolainen suoritti asevelvollisuutensa vuosina 1925–1926 vielä kotikylästään Perkjärveltä käsin mutta jätti sen sitten vuoden 1926 syksyllä lopullisesti ja muutti Viipuriin työhön kanta-aliupseeriksi Kenttätykistörykmentti 2:een. Seuraavana vuonna 1927 Perkjärven kotimökki myytiin, Matilda ja myös Eeron nuorimmat sisarukset muuttivat kaupunkiin jonne vanhemmat sisarukset olivat jo aikaisemmin lähteneet.

…

167

168

169

170

171

172

173

174

175

176

177

178

179

180

KARJALANKANNAS JA MUOLAA 1900-LUVUN ALKUPUOLELLA

181

Karjalankannaksen alkuper채inen kartta haettu 10.1.2010 osoitteesta luovutettukarjala.fi Muolaan kartta haettu 10.1.2010 osoitteesta muolaa.fi

182

Kuvaluettelo

1. Salomon ja Anna Noron perhe, Eeron äiti Matilda noin yhdeksänvuotiaana 2. Matilda ja Mikko Virolainen kaiketi kihlakuvassaan, luultavasti vuonna 1902 3. Muolaan ”Ristikivet” 4. Kiertokoululaisiaopettajattarensa kanssa Perkjärven asemakylän rukoushuoneen portailla 5. Vilppi Virolaisen, Helena Kiiskin ja Yrjö Virolaisen puumerkit kauppakirjassa 13.11.1881 6. Matildan sisar Anna Noro Viipurissa otetussa studiokuvassa 7. Kyyrölän keskustaa 1900-luvun alkupuolella. Kirkko taustalla 8. Pottikauppias hevosvankkureineen vuonna 1934 9. Perkjärven rautatieaseman edustaa vuonna 1913. Kuvassa on luultavasti myös Matti Virolainen 10. Lottien ylläpitämä kenttämyymälä Perkjärven tykistöleirillä 11. Suojeluskunnan hiihtokilpailut Perkjärven jäällä vuonna 1923 12. Perkjärven tykistöleirin lottakanttiinin sisäkuva 1900-luvun alkupuolelta 13. Eero Virolainen ja Oiva Mentula1920-luvun alussa 14. Eeron setä Jooseppi Virolainen 15. Matti Virolainen Juula Lepän ja lastensa Pietarissa 1900-luvun alussa otetussa studiokuvassa 16. Aatu Virolaisen piirros tavanomaisesta huonejärjestyksestä 1900-luvun alkupuolella 17. Maria ja Vilppi Virolainen poikansa Antti Virolaisen kanssa 1910-luvulla 18. Todennäköisesti Sophia Husman, Eeron äidinisän äiti viipurilaisen studio Iriksen ottamassa kuvassa 19. Salomon, Anna ja Viljami Noro 1890-luvun puolivälissä 20. Mikko Virolaisen perheelleen rakentama mökki, Uusi koti 21. Matilda Virolainen, hänen lapsensa sekä Vilho ja Eira Elovaara Perkjärven mökillä kesällä 1927 22. Matilda Virolainen sisarensa Hiljan kanssa Viipurissa otetussa studiokuvassa. 23. Katkelma Eeron äidin Matildan kirjeestä sisarelleen Katri Riikoselle 22.2.1940 24. Johan Henrik Tuhkasen toimittaman Aapinen ja lukukirja –kirjan kansi 1800-luvulta 25. Varhaisin säilynyt kuva Eero Virolaisesta 112 26. Perkjärven kylän kansakoulu Kalmäen kumpareella vuonna 1938 27. Eero Virolainen sisarensa Martan kanssa luultavasti vuonna 1918 28. Eeron täti Katri Riikonen ja hänen miehensä Juho luultavasti vuonna 1899 tai 1900 29. Katri ja Juho Riikosen talo Sakkolassa. Kuvassa Katrin lisäksi joku tuntematon nainen 30. Matilda ja kaikki lapset studiokuvassa luultavasti Mikon kuoleman jälkeen vuonna 1922 31. Esa Virolainen, Eeron setä 32. Tahvo Virolainen, Eeron setä 33. Johannes Virolainen, Eeron setä 34. Antti Virolainen, Eeron setä 35. Antti Virolaisen vuonna 1923 Eerolle kirjoittama todistus kirjanpitokurssin käymisestä 36. Hilja Mentulan perhe. Hilja oli Eeron Matilda-äidin sisar 37. Ruhtinas Ivan Saltykov, Valkean hovin ja Savikon tehtaan omistaja 38. Savikon tiilitehtaan rakenteilla olleen rautatien hallinnon ilmoitus Karjala-lehdessä kesällä 1907 39. Savikon tiilitehtaalla otettu kuva tiilien siirrosta miesvoimin kiskoja pitkin 40. Savikon tiilitehtaan työväkeä vuonna 1936 41. Savikon kapearaiteisen radan veturi vettä ottamassa 1900-luvun alkupuoliskolla 42. Valkea hovi, ruhtinas Ivan Saltykovin komea asuinlinna 1900-luvun alkupuolella 43. Juoksukilpailu Perkjärven asemakylän raitilla 44. Eero Virolainen studiokuvassa 1920-luvun alussa 45. Eero studiokuvassa asevelvollisuusaikanaan vuonna 1925 46a. Savikon tiilitehtaan piippu syksyllä 2010 46b. Piipun mittauksessa käytetty ”sekstantti” 46c. ”Sekstantti” lähikuvassa

183 25 36 37 39 47 48 49 50 54 55 58 59 61 63 70 78 79 82 86 86 94 98 110 111 116 94 100 102 104 134 134 134 134 135 136 145 145 146 146 146 146 152 152 165 176 177 177

184

liiteluettelo

Karjalankannaksen alkuperäinen kartta Muolaan kartta

Tieto- ja draamaikkunat Turokalastus Hötönmäen teloitukset Yhteisen matkan alku Koulumatkalla Yökyöpelin saappaat Veto Savikon tiilitehtaan piipun korkeus

185 180 181

92 168 170 172 174 176 178

186

LÄHDELUETTELO 1. Arkistolähteet Kansallisarkisto (KA) Helsinki Lahjoitusmaa-aineisto, Hallituskadun toimipiste Donationsskattebrefsliggare (Lahjoitusmaatilojen perintökirjataltiot) 1881 Förtecning öfver skatteköpta donationshemman (Lahjoitusmaatiloille annettujen perintökirjojen luettelo) 1877–1891 Senaatti, Perinnöksiostoasiakirjat, 417 Virolainen, Eero kantakortit, entinen Sota-arkisto, Työpajankadun toimipiste C Sotilaskantakortti R3 D-kortti D1 Puolustusministeriön päällystökortti Jyväskylän sotilaspiirin antama ansioluettelo 4022 Ruumiinrakenne. Lääkärintarkastuskortin toinen lehti? Suomen sotasurmat 1914–1922 –sivusto. http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/stat Mikkelin maakunta-arkisto (MMA) Mikkeli Maarekisteri Muola III Ojala-Pihkala Muolaan kunnan arkisto Kuntakokouksen pöytäkirjat 1883–1889. Muolaan seurakunnan arkisto Kirkkoneuvoston pöytäkirjat 1896 Pyhäkoulujen opettajaluettelot 1802–1928. I Kiertokoulupiirin päiväkirja 1911–1915 Karjala-tietokantasäätiö, Mikkeli. (KATIHA) Luovutetun Karjalan alueen seurakuntien kirkonkirjat, KATIHA-verkkoversio. http://www. karjalatk.fi/ Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto, Helsinki (SKS KRA) Aatu Virolaisen tallenteet 1-676 vuosilta 1962–1977 ja E 2991–285 1980: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö Lauloi mulle äiti muinoin Olen ollut renkinä, olen ollut vankina Sotilasveljeni Eero Vilppo äijäni Viitteet ovat tässä tekstissä joko muotoa Virolainen, Aatu: Lapsuus ja sen muoto- ja kasvuympäristö, x. SKS KRA. jossa x on sivunumero(t) tai Virolainen, Aatu yyy. SKS KRA. jossa yyy on tallenteen numero. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran äänitearkisto, Helsinki (SKSÄ) Aatu Virolaisen äänitetallenteet 126, 127, 230, 231 ja 326 vuodelta 1980. Viitteet ovat tässä tekstissä muotoa: Virolainen, Aatu zzz, xx. SKSÄ missä zzz on nauhasarjan numero ja xx nauhan

187

188

sisällysluettelon yksikkönumero paitsi nauhasarjan 326 osalta jossa viitteet ovat muotoa: Virolainen, Aatu 326b, nn min. SKSÄ missä kirjan on sarjan alatunnut ja nn on minuuttia nauhan alusta. Forssan museo, Forssa Muolaan kuvakokoelma (FmMvk). Eero Virolaisen arkisto, kirjoittajan hallussa (EVA) Kaarina Todistukset Päästötodistus Muolaan kunnan Perkjärven kylän ylemmästä kansakoulusta. Kirjanpitokurssin todistus 22.9.1923 Helena Virolaisen arkisto, kirjoittajan hallussa (HVA) Kaarina Valokuva-albumit Toini Pedersenin kirjeet Helena Virolaiselle vuosina 1948 – 1992 Markku Virolaisen arkisto, kirjoittajan hallussa (MVA) Kaarina Sukututkimus Sipiläisen suvusta: Ent.Viipurin maaseurakunta kks. 249 vv.1765–1778. Lakkautettujen seurakuntien arkisto, Mikkeli. 14.9.1972. Sukuselvitys Virolaisen suvusta: Ent. Muolaan seurakunta kks. 227 vv. 1822–1932. Lakkautettujen seurakuntien arkisto, Mikkeli. 27.9.1972. Matilda Virolaisen ja hänen sisarensa Katrin sekä lastensa Helkan, Annan, Toinin ja Eeron kirjeitä ja kirjekopioita. Aatu Virolaisen itse nauhoittamiaan muisteluksia Elämäkerta Perkjärven kylä Viittaukset tekstissä ovat muotoa: Virolainen, Aatu Elämäkerta x, nn min. MVA jossa x on nauhan numero ja nn viitteen alkukohta minuutteina nauhan alusta. Reijo Virolaisen arkisto, Kuopio Matilda Virolaisen valokuva-albumi 2. Sanoma- ja aikakauslehdet Karjala-lehti 2.6.1907 Karjala-lehti no 8 1972 Muolaa-liite. Kantee a; Kantee, Heikki : Muolaan kiertokoulusta Kantee b; Kantee, Heikki: Pietarin vaikutus Muolaassa Kekki, Väinö: Perkjärven suojeluskunta Laitinen, Else: Perkjärven lotat Luukka, Viljo: Muolaa ja muolaalaisten elinkeinot. Mäkirinne, Mikko: Mitä olivat kihupyhät Noro, Mauri: Muistikuvia Muolaan seurakunnan uskonnollisesta elämästä

Närvänen, Aina: Telkkälän Martat Rahikainen, Eero: Muolaalaisia urheilijoita Taskinen, Heimo: Muistoja kotiseudun valoista ja varjoista Usvasalo, Niilo: Kyyrölä Viljanen, Esko: Potti- ja rättikauppiaana

Kanneljärvi 2006, 9-10. Veijalainen, Lea: Hötömäki 1918. Vpl. Pyhäjärvi numero 4 2008: Joutsenlahti, Juha (litteroinut): Heikki Hiiren vapaussodan viimeinen taistelu. http://www.vplpyhajarvi. fi/arkisto/PJ-2008-04.pdf, sivu 9. Haettu 15.3.2010. 3. Aikalaiskirjallisuus ja muistelmat Aalto, Vilho: ”Potuttaa niin saamaristi…” Alokas Vilho Aallon päiväkirjamerkintöjä Perkjärven leirillä kesällä 1934. ̶ Perkjärvi. Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Toimittanut Maija Heino-Vesihiisi. Hämeenlinna 1988. Aalto (Sokolova), Lia: Emigrantit ̶ Perkjärvi. Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Toimittanut Maija HeinoVesihiisi. Hämeenlinna 1988. Hanninen (Sarvi), Helvi: Muistoja vuosilta 1907–1917 ̶ Perkjärvi. Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Toimittanut Maija Heino-Vesihiisi. Hämeenlinna 1988. Harviala, Lauri: Perkjärven leiri (kirjoittajan artikkelista koonnut Maija Heino-Vesihiisi) ̶ Perkjärvi. Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Toimittanut Maija Heino-Vesihiisi. Hämeenlinna 1988. Heino-Vesihiisi, Maija (toim.): Perkjärvi. Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Hämeenlinna 1988. Heino-Vesihiisi, Maija 1988a: Perkjärven asemakylä sellaisena kuin sen jätimme. ̶ Perkjärvi. Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Toimittanut Maija Heino-Vesihiisi. Hämeenlinna 1988. Heino-Vesihiisi, Maija 1988b: Perkjärven Tanhuujat. ̶ Perkjärvi. Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Toimittanut Maija Heino-Vesihiisi. Hämeenlinna 1988. Heino-Vesihiisi, Maija 1988c: Karjalan Lastenkylä ̶ Perkjärvi. Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Toimittanut Maija Heino-Vesihiisi. Hämeenlinna 1988. Jartamo, Viljo: Muistoja Perkjärven asemalta. Perkjärvi. Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Toimittanut Maija Heino-Vesihiisi. Hämeenlinna 1988. Kanneljärvi-sivut http://www.kanneljarvi.fi/ Miettinen, Kalevi K.A.: Pöljän pysäkiltä Perkjärvelle. Helsinki 2000. Tarhonen, Zuli: Perkjärven veistokoulusta Kannaksen kotiteollisuuskouluksi. ̶ Perkjärvi. Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Toimittanut Maija Heino-Vesihiisi. Hämeenlinna 1988. Toukkari, Pertti: Eemil Luukka (1892–1970) Muistoja ja muistiinpanoja karjalaispoliitikon elämästä. 2009. http:// ptoukkar.pp.fi/luukka1.htm#osa4 Haettu 1.3.2010 Valkeala, Urho: Voimistelu- ja urheiluseura Perkjärven Alku r.y. ̶ Perkjärvi. Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Toimittanut Maija Heino-Vesihiisi. Hämeenlinna 1988. Vesihiisi, Veli-Mies: Savikon Saha ja tiili Oy Piirteitä ja muisteluksia ̶ Perkjärvi. Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Toimittanut Maija Heino-Vesihiisi. Hämeenlinna 1988. Virolainen, Aatu 1988a: Henttise Pekko! ̶ Perkjärvi. Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Toimittanut Maija Heino-Vesihiisi. Hämeenlinna 1988. Virolainen, Aatu 1988d: Kauppias ”Suhhova” ̶ Perkjärvi. Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Toimittanut

189

190

Maija Heino-Vesihiisi. Hämeenlinna 1988. Virolainen, Aatu 1988b: Perkjärven kylän karttaan kuuluvat talot ̶ Perkjärvi. Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Toimittanut Maija Heino-Vesihiisi. Hämeenlinna 1988. Virolainen, Aatu 1988c: Perkjärven kylä ̶ Perkjärvi. Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Toimittanut Maija Heino-Vesihiisi. Hämeenlinna 1988. Zilliacus, Ville 1998a: Ristien arvoitus. Kirjassa: Muolaan muotokuva. Totta ja tarinoita Keski-Kannakselta. Toimittanut Ville Zilliacus. Helsinki 1998. Zilliacus, Ville 1998b: Vanha valtatie Venäjälle. Kirjassa: Muolaan muotokuva. Totta ja tarinoita Keski-Kannakselta. Toimittanut Ville Zilliacus. Helsinki 1998. Zilliacus, Ville 1998c: Kyyrölän kylät. Kirjassa: Muolaan muotokuva. Totta ja tarinoita Keski-Kannakselta. Toimittanut Ville Zilliacus. Helsinki 1998. 4. TV-ohjelmat. Mansikkapaikka. TV 2. 17.9.2009. http://www.yle.fi/player/player.jsp?actionpage=3&id=454058&locale= 5. Haastattelut ja kirjeenvaihto, kirjoittajan hallussa. Huttunen, Helka. Eero Virolaisen sisar. Nauhoitettu ja litteroitu haastattelu haasteteltavan kotona Helsingissä keväällä 1999. Viitteet tekstissä ovat muotoa: Helka Huttusen haastattelu 1999,nZ jossa Z on haastattelun nauhanumero. Saurila, Raili. Martta Virolaisen tytär. Muistio puhelinkeskustelusta 22.10.2010. Saurila, Raili, kirje Markku Virolaiselle 4.11.2010. Virolainen, Tuula. Suullinen muistelus Harald Elonmaa kertomuksesta kuulumisestaan suojeluskuntaan. Tallinnassa 12.3.2010. 6. Tutkimuskirjallisuus Eskola, Jari: Eläytymismenetelmän autuus ja kurjuus. – Aaltola, J & Valli, R. (toim.): Ikkunoita tutkimusmetodeihin I. Jyväskylä 2007. Grönholm, Pertti: Narratologia ja narratiivisuus historiantutkimuksessa. – Kuparinen, Eero (toim.): Työkalut riviin. Näkökulmia yleisen historian tutkimusmenetelmiin. Turun yliopiston historian laitos, julkaisuja 43. Turku 1997. Hinkkanen, Merja-Liisa: Oman elämänsä sankaritar? Elämäkerrallisen tutkimuksen ongelmia. – Kuparinen, Eero (toim.): Työkalut riviin. Näkökulmia yleisen historian tutkimusmenetelmiin. Turun yliopiston historian laitos, julkaisuja 43. Turku 1997. Heikkinen, Hannu L.T.: Narratiivinen tutkimus – todellisuus kertomuksena. – Aaltola, J & Valli, R. (toim.): Ikkunoita tutkimusmetodeihin II. Jyväskylä 2007. Hämäläinen: Kertomus Perkjärven lottien toiminnasta – Sarkanen, Jaakko, Repo, Kaino (toim.): Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944. Helsinki 1952. Hämäläinen, Vilho: Karjalan kannaksen venäläinen kesäasutus ja sen vaikutus Suomen ja Venäjän suhteiden kehitykseen autonomian ajan lopulla. Tampere 1974. Hätönen, Esa 1952: Seurat ja yhdistykset – Sarkanen, Jaakko, Repo, Kaino (toim.): Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944. Helsinki 1952.

Kansallisarkisto: Tiedonjyvänen, toukokuu 2003. http://www.narc.fi/Arkistolaitos/a/tiedostot/PDF/mini_vanhasuomi. pdf Kasanko, Toivo 1952: Kirkko ja hengellinen elämä. Kyyrölä – Sarkanen, Jaakko, Repo, Kaino (toim.): Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944. Helsinki 1952. Kaski 1952: Muistelmia Lotta-Svärd yhdistyksen Muolaan paikallisosaston toiminta-ajalta – Sarkanen, Jaakko, Repo, Kaino (toim.): Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944. Helsinki 1952. Kekki 1952: Perkjärven suojeluskunta – Sarkanen, Jaakko, Repo, Kaino (toim.): Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944. Helsinki 1952. Keskinen, Jouni: Valokuvan käyttö historiantutkimuksessa < http://www.uta.fi/laitokset/historia/sivut/esittelyt/kuvat/kuva-essee.pdf> 11.10.2009. Komonen, Antti: Itä-Suomen lahjoitusmaiden historiaa. – Härkönen, Iivo (Toim.): Karjalan kirja. Porvoo 1932. 2. painos, 289. Kostiainen, Auvo: Elämäkerta historiantutkimuksena. Käsitteestä ja ongelmista. (Turun Historiallinen Arkisto 38. Matti Lauermaalle 23.11.1982. Toim. Auvo Kostiainen., Turku 1982.) – Kurth, Rami, Soikkanen, Timo (toim.): Yksilö ja yhteisö : henkilöhistoriallinen keskustelu Suomessa 1930-luvulta 2000-luvulle. Turku 2006. Kähönen, Ester: Vanha Äyräpää II Vuodet 1700–1870. Kouvola 1985. Lehtovirta, Jaakko: Kuva historiantutkimuksen lähteenä. –Kuparinen, Eero (toim.): Työkalut riviin. Näkökulmia yleisen historian tutkimusmenetelmiin. Turun yliopiston historian laitos, julkaisuja 43. Turku 1997. Leskelä-Kärki, Maarit: Kerrotuksi tulemisen kaipuu: elämäkerta historiankirjoituksen lajina. eNorssi Opettajankouluttajien yhteistyöverkosto. <http://www.enorssi.fi/virmo/virmo-1/kashisnet/kasvatuksen-historiantutkimus/kerrotuksi-tulemisen-kaipuu-elamankerta-historiankirjoituksen-lajina-maarit-leskela-karki/>. 8.7.2009. Leskelä-Kärki, Maarit: Kerrottu elämä. Naishistorioitsija ja toisen ihmisen historian kirjoittamisen ongelmia.(Kalela, Jorma & Lindroos, Ilari (toim.): Jokapäiväinen historia. Helsinki 2001) – Kurth, Rami, Soikkanen, Timo (toim.): Yksilö ja yhteisö : henkilöhistoriallinen keskustelu Suomessa 1930-luvulta 2000-luvulle. Turku 2006. ”Muolaa 1992”-painate. Muolaalaisten Seura ry.:n taskukokoon taitettu A3-kokoinen painotuote. Ei painovuotta tai -paikkaa. Mäkirinne, Mikko 1952: Kunnallinen elämä Muolaa – Sarkanen, Jaakko, Repo, Kaino (toim.): Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944. Helsinki 1952. Nummelin, Markku: Kapearaiteiset rautatiet. Jyväskylä 2003. Paaskoski, Jyrki 1998: Vanhan Suomen lahjoitusmaat. Kirjassa: Muolaan muotokuva. Totta ja tarinoita KeskiKannakselta. Toimittanut Ville Zilliacus. Helsinki 1998. Paavolainen, Jaakko: Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918 I ”Punainen terrori”. Helsinki 1966. Paavolainen, Jaakko: Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918 II ”Valkoinen terrori”. Helsinki 1967. Palmén, E. G.: Itä-Suomen lahjoitusmaista. – Palmén, E. G. et al: Oma maa. Tietokirja Suomen kodeille, osa IV. Porvoo 1928. Paulaharju, Jyri et al.: Tykistömme kehto, Perkjärvi : Kaukjärven ampumaleiri 1918-1939. Vammala 2001. Pikkanen, Jalmari 1952: Kunnallinen elämä. Kyyrölä – Sarkanen, Jaakko, Repo, Kaino (toim.): Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944. Helsinki 1952.: Puntila, L. A.: Elämäkerta historiallisena tutkimuksena. (Suomalainen Suomi 6/1936) – Kurth, Rami, Soikkanen, Timo (toim.): Yksilö ja yhteisö : henkilöhistoriallinen keskustelu Suomessa 1930-luvulta 2000-luvulle. Turku 2006. Raitasalo, Pirkko: ”Katsel ain minnuu” Kirkonpenkiltä tanssilattialle. Nuorison tutustuminen ja seurustelu Muolaassa Karjalan kannaksella 1910-luvulta vuoteen 1939. Somero 2004. Ranta, Raimo 1986a: Venäjän Suomi vuoteen 1743. – Blomstedt, Yrjö (toim.neuvosto): Suomen historia, osa 4. Espoo 1986. Renvall, Pentti: Nykyajan historiantutkimus. Porvoo 1965.

191

192

Repo, Kaino: Elinkeinot – Sarkanen, Jaakko, Repo, Kaino (toim.): Muolaa ja Äyräpää vv. 1870 – 1944. Helsinki 1952. Roiko-Jokela, Heikki: Elämäkerta – aikakauden kuvaus. Mitä elämäkerta kertoo, kuinka kohdetta voidaan lähetyä, millaisia lähteitä on käytettävissä? (Roiko-Jokela, Heikki (toim): Huhut, unet, moraalinvartijat, elämäkerrat, puhuttelusanat ja ammattinimikkeet. Jyväskylän Historiallinen Arkisto vol 3. Jyväskylä 1997.) – Kurth, Rami, Soikkanen, Timo (toim.): Yksilö ja yhteisö : henkilöhistoriallinen keskustelu Suomessa 1930-luvulta 2000-luvulle. Turku 2006. Rosberg J.E. & al. (tk) Suomenmaa. Maantieteellis- taloudellinen ja historiallinen tietokirja. Viides osa. Viipurin lääni. Helsinki 1923. Saarikoski, Vesa: ”Irrationalismin” ja näkökulman valinnan haasteet elämäkertatutkimuksessa. (Ote johdannosta Vesa Saarikosken tutkimuksessa Keskustajääkäri Aarne Sihvo. Näkökulma aseellisen voiman ja yhteiskunnan vuorovaikutukseen itsenäistymisen murroksesta paasikiviläiseen toiseen tasavaltaan. Helsinki 1997.) – Kurth, Rami, Soikkanen, Timo (toim.): Yksilö ja yhteisö : henkilöhistoriallinen keskustelu Suomessa 1930-luvulta 2000-luvulle. Turku 2006. Saarikoski, Vesa: Henkilöhistoriallisen tutkimuksen luonteen ja metodiikan ongelmia. (Soikkanen, Timo (toim.): Turun koulu. Juhani Paasivirran 70-vuotisjuhlakirja 12.3.1989. Turun yliopisto, Poliittinen historia, Julkaisuja C:26. Turku 1989.) – Kurth, Rami, Soikkanen, Timo (toim.): Yksilö ja yhteisö : henkilöhistoriallinen keskustelu Suomessa 1930-luvulta 2000-luvulle. Turku 2006. Sakkola kotisivut. http://www.sakkola.fi/. Haettu 8.9.2010. Salmi, Hannu: Menneisyyden varjot – Elokuva historiankirjoituksen lähdeaineistona. –Kuparinen, Eero (toim.): Työkalut riviin. Näkökulmia yleisen historian tutkimusmenetelmiin. Turun yliopiston historian laitos, julkaisuja 43. Turku 1997. Sarkanen, Jaakko 1952a: Katsaus Muolaan pitäjän vaiheisiin ennen Uudenkaupungin rauhantekoa vuonna 1721. Vanhan Suomen kausi Karjalassa. – Sarkanen, Jaakko, Repo, Kaino (toim.): Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944. Helsinki 1952. Sarkanen, Jaakko 1952c: Väestötilastollisia tietoja. – Sarkanen, Jaakko, Repo, Kaino (toim.): Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944. Helsinki 1952. Sarkanen, Jaakko 1952d: Kruununhallinto ja oikeudenhoito – Sarkanen, Jaakko, Repo, Kaino (toim.): Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944. Helsinki 1952.: Sihvo, Aarne: Vapaussota. – Sarkanen, Jaakko, Repo, Kaino (toim.): Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944. Helsinki 1952. Sihvo, Pirkko: Muolaan savakot ja äyrämöiset. Kirjassa: Muolaan muotokuva. Totta ja tarinoita Keski-Kannakselta. Toimittanut Ville Zilliacus. Helsinki 1998. Soikkanen, Timo: Biografinen tutkimus. (Soikkanen, Timo (toim.):Poliittisen historian tutkimusopas. Turku, 1986.) – Kurth, Rami, Soikkanen, Timo (toim.): Yksilö ja yhteisö : henkilöhistoriallinen keskustelu Suomessa 1930-luvulta 2000-luvulle. Turku 2006. Siitari, Pirkko: Perhe kuvissa. Dokumentti 1/2002. <http://www.fng.fi/fng/html4/fi/archive/news/doku1_02/perhe. htm>. 11.10.2009 Syrjälä, Leena: Elämäkerrat ja tarinat tutkimuksessa. – Aaltola, J & Valli, R. (toim.): Ikkunoita tutkimusmetodeihin I. Jyväskylä 2007. Spoof, Sanna Kaisa: Savikkojen valtias. Helsinki 1997. Tietosanakirja, osa 6. Helsinki 1914. Uino, Ari: Elämäkerrallisen tutkimuksen ongelmia. (Kanava 7/1985. Artikkeli perustuu lectio praecursoriaan, jonka Uimo piti väitöstilaisuudessaan nuoresta Urho Kekkosesta.) – Kurth, Rami, Soikkanen, Timo (toim.): Yksilö ja yhteisö : henkilöhistoriallinen keskustelu Suomessa 1930-luvulta 2000-luvulle. Turku 2006. Vaittinen 1952: Muolaan suojeluskunta – Sarkanen, Jaakko, Repo, Kaino (toim.): Muolaa ja Äyräpää vv. 1870–1944. Helsinki 1952. Westerlund, Lars: Venäläissurmat Suomessa 1914–22. Osa 2.2. Sotatapahtumat 1918–22. Valtioneuvoston kansilian

julkaisusarja 3/2004. http://www.vnk.fi/julkaisukansio/2004/j03-venalaissurmat-suomessa-1914-22-osa-2.2_/pdf/134314.pdf. Haettu 6.3.2010. Vilppula, Olavi J.: Valkjärveläisiä naimatapoja 1800 luvulla. Toimittanut Veikko J. Laine. Marbella 2001. http://www. vilppula.com/images/Naimatapoja.pdf. Haettu 16.3.2010. Vuorio-Lehti, Minna: Elokuva tutkimuksen lähteenä <http://www.enorssi.fi/virmo/virmo-1/kashisnet/kasvatuksenhistorian-tutkimus/elokuva-tutkimuksen-lahteena/>11.10.2009. Värri, Matti: Kannaksen Osuusliike, Aikakautensa edelläkävijä. Helsinki 2000. 7. Kartat Aatu Virolaisen piirtämä kartta Perkjärven kylästä 1920–1930 –luvuilla. Maanmittaushallituksen pitäjäkartta, lehti 670/446 Perkjärvi vuodelta 1939 Peruskartta Perkjärven kylästä 1920(?) – luvulta

193

194

HAKEMISTO B Bryggari BryggariCathar, Eeron äidin Matildan äidin äiti 1813-1853 87 E Elonmaa ElonmaaHarald (Hati), Tuula Virolaisen isä 17.12.1923-8.6.2000 62 Elovaara ElovaaraVilho, Eeron siskon Martan mies 134 H Hartsoona (ven) ruoka- ja teetupa kts. Sainio 53 Husman HusmanSophia, Salomon Noro seniorin vaimo, Eeron äidin isän äiti 1813 85 Sophia, Salomon Noro seniorin vaimo, Eeron äidin isän äiti 1813; 86 Huttunen HuttunenHelka, Eeron sisar 21.2.1918-200x 65, 90, 96, 97, 117, 123, 128, 134, 135, 156, 158, 159, 161 I Iltalaukaus Perkjärven tykistöleirillä iltaisin ammuttu kellojen täsmäytyslaukaus. 56 K Kaartinen KaartinenHelena s Virolainen, Eeron täti isän puolelta 29.10.1877 77 Kärpänen KärpänenMaria, Eeron esiäiti, Philip Wirolain´n vaimo 179216.4.1856 42 Kiiski KiiskiHelena, Henrik Wirolain´n vaimo 13.2.1824-19.7.1884 44 Kornu (ven) saviastioitten valmistusverstas 51

195

196

Korotniekka (ven) puutarhurin, soittoiniekan, apumies 151 Kortsinoi (ven) siivooja, kotiapulainen, piika 151 Kuharkka (ven) kotiapulainen, palvelijatar 107, 151 Kujaset, kujanen kapea tie tai polku, aitojen reunustama. 117 Kutsari (ven) kuski, hevosten vetämien vaunujen ajaja 151 L Leino LeinoMats, Eeron äidin Matildan äidin isä 22.9.1809-12.5.1873 87 Leppä (Lepik) Leppä (Lepik)Juula, Matti Virolaisen vaimo 6.6.1869-29.6.1923 76 M Maalitsa, maalitsanajo Maalitsa, maalitsanajoLaskiaisajo hevosella (ven) 53 MälkiMaria, Matildan äidin Annan äitipuoli 87 Mentula Hilja, s. Noro, Matildan sisko 14.4.1883; 98, 116, 138 Vilho, Eeron serkku äidin puolelta; 94 Mentula MentulaHilja, s. Noro, Matildan sisko 14.4.1883 30, 87, 99, 139 MentulaOiva, Eeron serkku äidin puolelta 59, 62, 115 MentulaVilho, Eeron serkku äidin puolelta 62 N Noro Anna, s Leino, Matildan äiti 12.9.1845; 48, 94, 114, 120 NoroAnna, Matildan sisko 10.12.1877 30, 49, 87 NoroAnna, s Leino, Matildan äiti 12.9.1845 31, 32, 84, 86, 87, 88, 99, 113 NoroIda, Matildan sisar 18.6.1875 30, 87 NoroSalomon, Matildan isä 6.3.1837 31, 46, 47, 48, 49, 72, 84, 85, 86, 87, 88, 99, 103, 113 NoroSalomon senior, Eeron äidinisän isä, Matildan isoisä 85 NoroSofia, Matildan sisar 7.10.1868 30, 86

NoroWiljami, Matildan veli 21.9.1887 31, 47, 87, 88 Salomon, Matildan isä 6.3.1837; 25, 86 Salomon senior, Eeron äidinisän isä, Matildan isoisä; 25, 86 P Präskä (ven) pyykkäri 151 Pyhä tie hiekkatie Perkjärven tykistöleirillä 56 R Repo RepoAnna, Eeron esiäti, Matts Wirolain´n vaimo. 41 Riikonen Juho, Eeron tädin Katrin mies 26.6.1874; 120 Katrina, s. Noro, Matildan sisko 14.11(12).1872; 120, 121 RiikonenJuho, Eeron tädin Katrin mies 26.6.1874 92, 126, 129, 139, 157 RiikonenKatrina, s. Noro, Matildan sisko 14.11(12).1872 30, 49, 92, 106, 126, 128, 129, 131, 134, 139, 164, 167 Rintsakka (ven) heinätori 53 S Sainio (ven) ruoka- ja teetupa kts. Hartsoona 53 Saltykov, Ivan 1870-1941 73, 149, 150, 151, 152, 153, 155, 165 Salvetti (ven) talousapulainen, tarjoilija, piika 151 Sarvi, Juho, Perkjärven kansakoulun opettaja 61, 118 Savakot 38 Soittoiniekka (ven) puutarhuri 151 Suhoff (Suhhova), perkjärveläinen kauppias 73, 143, 144, 145, 147, 165 Sutamuikka (ven) tiskari, keittiöapulainen, piika 151 T Tuppikosinta kihuihin liittynyt kosintarituaali 72 U Uschanoff

197

198

Uschanoffkyyröläläinen yrittäjien suku 52 V Virolainen Aatu, Eeron veli 19.10.1906-19xx; 3, 5, 61, 63, 70, 78, 79, 89, 116, 136, 165 Anna, Eeron sisar 14.1.1908; 48, 94, 114, 120 Antti, Eeron setä, 15.12.1895; 79 Eero 31.1.1905 - 23.6.1944; 3, 5, 61, 63, 70, 78, 79, 89, 116, 136, 165 Jooseppi, Eeron setä, 3.3.1891-19.4.1918; 63 Juho, Eeron setä, 24.5.1893; 50, 120 Maria, Eeron isoäiti isän puolelta 27.4.1853-20.3.1922; 79 Martta, Eeron sisar 28.3.1903; 83, 94, 114, 120 Matilda, s. Noro, Eeron äiti 2.1.1881-3.4.1941; 48, 63, 70, 79, 83, 86, 94, 98, 111, 114, 120, 136 Matti, Eeron setä, 18.7.1875-1.5.1918; 54, 70 Mikko, Eeron isä 21.8.1873-5.1.1922; 120 Tahvo, Eeron setä, 15.12.1895; 136 Toini, Eeron sisar 20.3.1910; 94, 114, 120 Vilhelm (Ville) Eeron setä, 22.8.1884; 37 Vilppi, Eeron isoisä, 1.10.1848-18.9.1915; 79 VirolainenAatu, Eeron veli 19.10.1906-19xx 18, 33, 41, 66, 74, 80, 91, 96, 105, 107, 108, 110, 111, 113, 115, 117, 118, 119, 122, 124, 126, 132, 133, 134, 135, 137, 150, 158, 159, 161, 163, 164 VirolainenAnna, Eeron sisar 14.1.1908 112, 113, 115, 118, 159, 161 VirolainenAntti, Eeron setä, 15.12.1895 76, 137, 166 VirolainenEero 31.1.1905 - 23.6.1944 9, 32, 33, 34, 41, 45, 48, 58, 59, 65, 74, 91, 97, 101, 105, 107, 108, 109, 110, 112, 115, 116, 117, 118, 119, 122, 123, 124, 125, 126, 130, 131, 132, 133, 134, 135, 139, 150, 156, 157, 158, 159, 160, 161, 163, 164, 166, 167 VirolainenEsa, Eeron setä, 23.4.1881-9.7.1932 76, 126, 135 VirolainenJooseppi, Eeron setä, 3.3.1891-19.4.1918 65, 66, 67, 76, 123, 163 VirolainenJuho, Eeron setä, 24.5.1893 76, 137, 138 VirolainenJulius Rudolf, Eeron serkku, Matti Virolaisen poika

29.11.1902 76 VirolainenLilla Maria, Eeron serkku, Matti Virolaisen tytär 2.2.1900 76 VirolainenMaria, Eeron isoäiti isän puolelta 27.4.1853-20.3.1922 76, 79, 80, 82, 83, 84, 88, 124, 135, 161, 162 VirolainenMartta, Eeron sisar 28.3.1903 74, 105, 113, 115, 117, 118, 134, 159, 161 VirolainenMatilda, s. Noro, Eeron äiti 2.1.1881-3.4.1941 30, 32, 72, 73, 74, 75, 76, 80, 84, 87, 88, 89, 90, 92, 94, 95, 97, 99, 100, 101, 102, 103, 105, 106, 107, 113, 123, 128, 133, 134, 159, 161, 162, 164, 167 VirolainenMatti, Eeron setä, 18.7.1875-1.5.1918 65, 66, 76, 91, 163 VirolainenMikko, Eeron isä 21.8.1873-5.1.1922 30, 32, 72, 74, 75, 76, 88, 89, 90, 91, 92, 94, 95, 96, 97, 104, 106, 107, 109, 110, 125, 130, 134, 135, 161, 162, 163, 164 VirolainenTahvo, Eeron setä, 15.12.1895 76, 126, 135, 137, 141 VirolainenToini, Eeron sisar 20.3.1910 135, 154, 159, 161 VirolainenVilhelm (Ville) Eeron setä, 22.8.1884 76, 100, 126, 135 VirolainenVilppi, Eeron isoisä, 1.10.1848-18.9.1915 34, 45, 72, 73, 74, 75, 76, 79, 80, 81, 83, 84, 95, 135, 161, 163 VirolainenYrjö, Eeron veli 5.4.1921 95, 134, 135, 159, 161, 164 VirolainenYrjö Heikinpoika, Vilpin veli 21.12.1851-19.7.1918 44, 45, 84 Yrjö, Eeron veli 5.4.1921; 94, 120 Yrjö Heikinpoika, Vilpin veli 21.12.1851-19.7.1918; 94, 120 Virolainen (Wirolain) Virolainen (Wirolain)Henrik, Eeron isoisän isä 26.7.1815-11.8.1863 41, 74, 79 Virolainen (Wirolain)Matti (Matts), Eeron isoisän isoisän isä 1740-luvun puoliväli. 41 Virolainen (Wirolain)Philip, Eeron isoisän isoisä 1781-1835 41, 42, 79 Vurniekka (ven) talonmies 151

199

200

201

202

203

204

205

206

207

208

209