KESKUSTELUA Toivoa taiteesta Taide haastaa sote-alan itsestäänselvyyksiä

Arpiaisen viime syksynä päättynyt MonIA-hanke kehitti monimuotoista integroitua asumista muistisairaille ihmisille. Konsortioon kuului valtion edustajia, kaupunkeja sekä yksityisen ja julkisen sektorin rakennuttajia ja palveluntarjoajia.

Helken elokuva Armotonta menoa – hoivatyön lauluja on dokumentaarinen lauluelokuva vanhushoivan ongelmista. Elokuva syntyi osana Sovun ja repeämän kuvat -hanketta, jossa tutkittiin dokumenttielokuvaa hyvinvointivaltion murtumien heijastajana.

”Kärkenä oli tehdä näkyväksi rahan logiikan ja aineettoman arvon tuottamisen välistä täysin sovittamatonta yhtälöä”, Helke sanoo.

Mahdollisuus kysyä vaikeita kysymyksiä

Miten taiteella ja taiteellisella tutkimuksella voi vaikuttaa yhteiskuntaan?

Miten taide liittyy sosiaali- ja terveydenhuoltoon? Monella tavalla. Professori Susanna Helke tekee dokumenttielokuvia, joista uusin tuo elokuvataiteen keinoin näkyväksi hoivatyön kriisiä.

Professori Laura Arpiaisen ala on terveyttä ja hyvinvointia edistävä arkkitehtuuri. Hän opettaa rakennusten ja rakennetun ympäristön suunnittelua, lähtökohtina muun muassa käyttäjäystävällisyys ja inklusiivisuus eli yhdenvertainen, kaikki käyttäjäryhmät huomioiva suunnittelu.

Näillä kahden eri taiteenalan edustajilla on halu vaikuttaa sote-alaan ja ihmisten hyvinvointiin.

”Meillä on huoli siitä, että soteuudistus on tehty hallinto edellä. Olemme työssämme miettineet paljon sitä, mitä sote-järjestelmä tekee ihmisille”, Arpiainen sanoo.

LAURA ARPIAINEN on terveys- ja hyvinvointiarkkitehtuurin professori Aalto-yliopistossa.

Hän johtaa Sotera-tutkimusyksikköä, joka tutkii ja kehittää sosiaali- ja terveysalan rakentamista, saavutettavuutta ja ikääntyvälle väestölle soveltuvaa yhdyskuntarakennetta ja asumista.

”Meidän on mahdollista olla totuudentorvia, kysyä vaikeita kysymyksiä ja esittää voimakkaita mielipiteitä. Se on sitä yhteiskunnallista vaikuttamista. Me olemme täällä yliopistossa muuttamassa maailmaa”, Arpiainen sanoo.

Arpiaisen mukaan taide, niin arkkitehtuuri kuin elokuvataide, voi suorastaan mykistää katsojansa – kommunikoida jotain, mitä ei voi sanoilla tai muilla keinoin kuvata.

”Voimme valittaa ikääntyneiden hoidon ongelmista, mutta kun Susanna täräyttää aiheesta elokuvan, se puhuu toisella tasolla. Viesti tulee voimakkaammin läpi.”

Taide ja taiteellinen tutkimus haastaa vallitsevia ajattelutapoja. Arpiainen ja Helke pohtivat, että kestävyysvajeeksi kutsuttu tilanne johtuu osaltaan siitä, että yhteiskunta on onnistunut jossain: ihmisten eliniän pidentämisessä. Onkin ristiriitaista, jos ikäihmiset nähdään nyt vain taloudellisena rasitteena.

Helken mukaan dokumentaarisen elokuvan voima on tehdä ilmiöitä näkyväksi. Elokuvataide ei esitä toimenpideohjelmaa, vaan tieto saa emotionaalisen, ruumiillisen ja kokemuksellisen muodon.

”Talouden kieli on väkivaltaista teknokraattien mutinaa”, Susanna Helke sanoo.

”Kun elokuvassa ikäihmisten porukka Kaavin maisemissa laulaa, että me olemme kestävyysvaje, se karnevalisoi yhteiskunnallisen puheen ja kuvaa mustan huumorin kautta kielen valtaa. Tietyt sukupolvet joutuvat sisäistämään tuon puheen: täällä te vielä roikutte, vaikka olisi jo aika. Ette mahdu budjettiin.”

Arkkitehtuurin vaikutus hyvinvointiin

Myös arkkitehtonisessa suunnittelussa voi haastaa vallitsevia ajatuksia hoivasta. Laura Arpiaisen mukaan rakennettua ympäristöä suunnitellaan vain harvoin inhimillisen todellisuuden näkökulmasta. Muistisairaita ei tulisi erottaa muusta yhteiskunnasta. Kliinisen, persoonattoman laitoksen sijaan muistisairas tarvitsee ympärilleen muistiankkureita: tuttuja rakennuksia, taideteoksia, maamerkkejä ja ennen kaikkea yhteisöä.

”Lähiympäristön tutusta penkistä voi mieleen nousta muisto, että on istunut siinä isän kanssa 5-vuotiaana. Kaupunkiympäristöä ei voi pistää sileäksi tuosta vain, vaan pitää varjella elementtejä, jotka ovat olleet siellä pitkään.”

Ympäristön pitää myös olla niin selkeää, että siinä kykenee elämään itsenäisesti mahdollisimman pitkään. Esimerkiksi akustiikalla on yllättävän suuri merkitys muistisairaan hyvinvoinnille: kuulokojeista voi tulla kaikua, häly ahdistaa ja saa valmiiksi hauraan ihmisen vetäytymään.

Keskinäisen ymmärryksen lisäämistä

Professorit Helke ja Arpiainen ovat olleet paljon tekemisissä sote-ammattilaisten ja -hallinnon kanssa. Ymmärtävätkö taiteen ja soten asiantuntijat toisiaan vai tuleeko törmäyksiä?

Laura Arpiainen toivoo, että ymmärrys on lisääntynyt. Yhteistyökumppanit olivat yllättyneitä, miten paljon merkitystä sisältyy arkkitehtonisen suunnittelun jokaiseen yksityiskohtaan.

Arkkitehtuurin studiokurssina tehdyssä sote-yksikön suunnittelussa jäi Arpiaisen mielestä suurin keskustelu käymättä: onko järkeä rakentaa mammuttikokoista yksikköä?

Sote-ammattilaisten oli myös vaikea ymmärtää joitakin design-valintoja.

Esimerkiksi valkoiset seinät ovat niin vakiintunut ”puhtaan ja steriilin” tilan ratkaisu, että vaihtoehtoja ei usein nähdä.

”On helppo puhua heidän kielellään, että ’tässä pystyt tehokkaasti yhdistämään vastaanottoja’, mutta jos suunnittelet violetin huoneen, se herättää ihmetystä. Yritimme myös katkaista käytäviä niin, ettei tila ole pitkää tunnelia ja numeroituja ovia.”

Elokuvan kriittinen katse

Susanna Helken elokuvassa niin terveyspalvelua tarjoava yhtiö kuin digitalisaatiota kirittävät asiantuntijat joutuvat kriittisen katseen alle. Helke ei ole kuitenkaan saanut näiltä suoraa palautetta elokuvastaan eikä tiedä, millaisia ajatuksia yhteistyö herätti.

Kritiikki syntyy elokuvassa hienovaraisesti kontrasteista, rinnastuksista ja henkilöiden reaktioista. Muistisairaan ja hoivarobotin kohtaaminen näyttäytyy absurdina. Herää myös kysymys, miksi köyhän kunnan hyödyttää ulkoistaa sote-palvelunsa, kun ne kuitenkin kustannetaan verorahoilla ja samalla menetetään valta hallita kulujen kasvua.

”En ymmärrä, miksi kenenkään pitäisi saada terveydenhuollosta voittoa”, Helke sanoo.

SUSANNA HELKE on elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitoksen professori Aalto-yliopistossa. Hän johtaa Critical Cinema Lab -tutkimusryhmää. Helke on kansainvälisesti palkittu elokuvaohjaaja, jonka uusin elokuva (2022) Armotonta menoa – hoivatyön lauluja kertoo vanhushoivan kriisistä.

Laura Arpiainen ei suhtaudu markkinatalouteen aivan niin kriittisesti.

”Kilpailuttaminen tai ulkoistaminen saattaa olla hyödyllistä, mutta silmitön voitontavoittelu ei. Terveydenhuollon malleja on erilaisia, mutta niiden pitää olla ihmiskeskeisiä. Kukaan ei halua olla numero pienessä huoneessa muovilakanoissa hylättynä”, Arpiainen sanoo.

Helke on päässyt keskustelemaan poliittisten toimijoiden ja asiantuntijoiden kanssa. Hän toivoo, että elokuvakokemuksen kautta on ainakin hetkellisesti saavutettu jokin yhteinen ymmärrys. Tapaamisissa on tullut tunne, että jokin ehkä liikahtaa eteenpäin.

Vaikka elokuva on palkittu festivaaleilla, Helkelle palkitsevimpia ovat olleet kohtaamiset katsojien kanssa.

”Jotkut ovat kyyneleet silmissä tulleet kiittämään tai kertomaan, kuinka ovat joutuneet saattohoitamaan oman äitinsä, ja heille on jäänyt tuska siitä, miten asiat menivät. Elokuva on tehnyt heidän kokemuksestaan näkyvän ja tunnistettavan.”