Kolumni Lapsuudessa koettu väkivalta

Lapsuudessa koettu väkivalta

Synnyin väkivallan keskelle. Näin lapsena paljon vanhempien välistä väkivaltaa – niin henkistä kuin fyysistä – jota kesti vuosia. Vanhempien sisarusteni kasvaessa fyysinen väkivalta isäni toimesta kohdistui myös heihin. Teini-iässä ollessani veljeni alkoi käyttämään väkivaltaa minua kohtaan.

Moni ulkopuolinen tiesi tapahtumista, mm. naapurit, vanhempien ystävät, sukulaiset, koulu ja myös viranomaiset, mutta vasta kymmenien ilmoitusten jälkeen minut ja siskoni otettiin huostaan ollessani 11-vuotias. Vanhempani valehtelivat tilanteesta ja käskivät meidän lasten olla hiljaa. Emme uskaltaneet puhua kenellekkään, joten viranomaisten sekä muiden oli hankala tehdä asialle mitään ja siksi huostaanotto tapahtui vasta tuolloin. Usein lapsi on myös viimeiseen asti lojaali vanhempiaan kohtaan. Se oli vuosia kestävä piina, joka pelotti, ahdisti ja suretti, mutta toisaalta oli myös sitä tuttua ja “turvallista” mihin olimme tottuneet.

Lapsuudessa koettu väkivalta aiheutti minulle arvottomuuden tunnetta, itseluottamuksen sekä itsetunnon puutetta, ja ajauduin teini-iässä sekä aikuisiällä väkivaltaisiin ja narsistisiin suhteisiin. Hain tiedostamattani samaa, koska siihen olin tottunut. Ollessani 28-vuotias minua ja lapsiani kohtasi suurempi kriisi, jonka jälkeen ymmärsin hakea apua ja ottaa sitä vastaan sekä käsitellä myös lapsuudenkodin tapahtumia.

Tärkeänä osana asioiden käsittelyä pidän keskusteluapua, jota olen saanut terapiapaikoista, sekä Keho ja mieli -ryhmää, jossa opitaan arvostamaan itseään uudestaan. Haluan rohkaista ja kannustaa samaa kokevia lapsia, nuoria ja aikuisia puhumaan asioista. Puhua voi kelle tahansa, sukulaiselle, ystävälle, viranomaiselle. Avun hakeminen ja vastaanottaminen voi tuntua pelottavalta, mutta sitä ei tarvitse pelätä eikä hävetä. Puhuminen tapahtumista on se tärkein osa, jotta asioita pystytään ruveta parantamaan. Se helpottaa oloa ja elämää.

Matilda

Kirjoittaja on saanut apua Tampereen ensi- ja turvakoti ry:stä.

Vastavalo