TAPAHTUIPA SILLOIN, KUN ME MENTIIN SUOMEEN

TAPAHTUIPA SILLOIN, KUN

ME MENTIIN SUOMEEN TARTTO 2019

Lukijalle Jokaisesta virolaisesta perheestä löytyy isä, täti, veli, mummo tai kummi, joka on joskus käynyt töissä lahden toisella puolella, Suomessa. Kahden lähekkäin sijaitsevan maan välillä pendelöintiin on voinut olla syynä vaikkapa halu kerätä pääomaa oman firman perustamiseen, säästää rahaa asunnon ostoon tai talon rakentamiseen, tai yksinkertaisesti toive parantaa elintasoa. Osa pendelöijistä on palannut Viroon lyhyen Suomessa työskentelyn jälkeen, toiset reissaavat edelleen kahden maan väliä, ja monet ovat myös muuttaneet perheineen Suomeen.

Tähän lehteen kootut kuvat ja tarinat perustuvat erilaisiin virolaisilta kuulemiimme tarinoihin.

Hankkeen tutkijat ovat kolmen vuoden aikana tutustuneet eri-ikäisiin virolaisiin, havainnoineet heidän elämänkulkuaan, vierailleet heidän kodeissaan, haastatelleet Suomen ja Viron välillä liikkuvia ihmisiä ja heidän perheenjäseniään: niin miehiä kuin naisia, lapsia, nuoria, aikuisia, vanhuk-

sia; niin Viroon jääneitä, siirtolaisia, kuin myös Viroon palaajia. Tarinat kertovat siitä, miten Suomessa työskentely tai asuminen on muuttanut heidän perheensä arkea.

Suomessa asuu tällä hetkellä pysyvästi tai väliaikaisesti ainakin 70 000 Viron kansalaista. Kaikilla heistä on kerrottavana oma tarinansa Suomessa työskentelystä tai koulunkäynnistä, Suomeen muutosta, edestakaisin liikkumisesta, paluusta Viroon. Sarjakuviemme avulla esittelemme valikoiman tarinoissa useimmin esiintyvistä teemoista. Kahvitauot, kielen oppiminen ja suomalaiseen ruokaan tottuminen ovat esimerkkejä asioista, joista jokaisella Suomen kanssa tekemissä olleella virolaisella on oma mielipiteensä kerrottavana. Näille sivuille olemme koonneet kokemuksiemme pohjalta kuvan Suomen virolaisista, ja toivomme lehden herättävän lukijoissa ajatuksia ja tarjoavan tunnistamisen iloa.

Leh on valmistunut hankkeen Eriarvoisuus liikkeessä: Ylirajaiset perheet Virossa ja Suomessa (EST FIN, Koneen sää ö 2015–2019) pui eissa.

Hanke a on johtanut Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntapoli ikan professori Laura Assmuth (s-pos : laura.assmuth@uef.fi).

Kiitämme Koneen sää ötä rahoituksesta, joka on mahdollistanut myös sarjakuvien synnyn.

Lisää etoa tekemisistämme sivuilla es inblog.wordpress.com.

Ekspress Meedia AS Tartto 2019 Rahoittaja: Koneen Säätiö

Sarjakuvat: MARTIN RATTAS Käännös: TIIU GRÜNTHAL-ROBERT Tai o: ELINA KASESALU

Teks ja idea: LAURA ASSMUTH PIHLA MARIA SIIM KAJA KUNNAS MOONIKA SIIMETS KADRI PAHLA KEIU TELVE MARTIN RATTAS

Toimitus: LAURA ASSMUTH KAJA KUNNAS PIHLA MARIA SIIM KEIU TELVE

sivu 2

Taas pitäisi sopeutua

Kun olin 8-vuotias, muutimme perheen kanssa Suomeen. Vaikeinta minulle oli se, että jouduin jättämään virolaiset ystävät, ja eniten pelotti se, että koulussa piti alkaa opiskella uudella kielellä. Alussa oli hyvin vaikeaa, koska en osannut ollenkaan suomea. Mutta vähitellen aloin ymmärtää ja eräänä päivänä yllätyin itsekin, kun huomasin osaavani myös puhua ja lukea ja kirjoittaa. Nyt kun olen opiskellut jo kuusi vuotta suomeksi, osaan suomea jopa paremmin kuin viroa. Olen tottunut myös suomalaisten tapoihin ja löytänyt hyviä ystäviä. Mutta nyt sitten vanhempani ilmoittivat, että he haluavat muuttaa takaisin

Viroon. Eli mitä????!!! Se tuntui tosi epäoikeudenmukaiselta. Ensinnäkään kukaan ei kysynyt, mitä mieltä minä olen. Toisekseen, jo kerran oli vaikeaa tottua uuteen kieleen ja paikkaan, nyt tuntuu kauhealta joutua taas samaan tilanteeseen. Tunnen muita virolaisia lapsia, jotka ovat olleet hyvin iloisia, että pääsevät takaisin kotiin, mutta minulle elämästä Virossa on kulunut jo ikuisuus. Olen sopeutunut tänne ja nyt pitää alkaa opiskella viroa ja etsiä uusia ystäviä. Se tuntuu epäreilulta.

Suomessa meillä on aikaa toisillemme

Olin Virossa hyvin väsynyt. Muistan hyvin sen illan, kello oli yksitoista ja olin vielä töissä. Olin ruokakaupan varastossa, keskellä laatikoita, nostelin hillopurkkeja ja kaikenlaisia herkkuja.

Oli kuukauden loppu ja tiesin, että minulla ei ole varaa mihinkään. Kortilla oli vaivaiset viisi euroa, joilla minun piti ostaa makaroneja ja perunoita. Pienet lapseni, jotka olivat vasta alaluokilla, olivat tottuneet olemaan yksin kotona. Mies ei osallistunut silloinkaan enää paljon perhe-elämään. Kävelin yöllä töistä kotiin, huolien vaivaamana. Hyvä ystäväni Ülle soitti Suomesta ja sanoi minulle, että heidän työpaikaltaan oli siivooja lähtenyt pois.

Muistan hyvin, kuinka hän sanoi, Mare, nyt

sinun pitää tulla, heti maanantaina, enää ei ole aikaa viivytellä ja miettiä. Se oli minulle viimeinen pisara. Pakkasin yöllä tavarat ja lähdin matkaan. Lapset jäivät alussa muutamaksi kuukaudeksi äitini luo, mutta heti kun löysin itselleni asunnon, he tulivat perässä.

Alussa oli vaikeaa ja ikävöin kovasti. Mietin monesti, oliko ratkaisuni oikea. Nyt olen siitä vakuuttunut, täällä on täysin toisenlainen yhteiskunta. Ihmiset välittävät toisistaan, lapsilla menee hyvin koulussa, ei tarvitse koko ajan olla huolissaan töiden ja rahan takia. Me pärjäämme täällä. Lapsetkin sanovat, että lopultakin minulla on aikaa heille.

sivu 3

Väsyttävä matka

Itse asiassa Suomessa työskentelyn paras puoli on kotiinpaluu. Matka vain on pitkä. Niin kuin tänään, taas on perjantai ja istuin puolelta päivin autoon ajaakseni satamaan. Siihen meni jo kaksi ja puoli tuntia. Helsingin ruuhkat ja satamassa odottaminen vievät nekin oman aikansa. Perjantaina kaikki haluavat yhtäkkiä palata Viroon. Kun pääsin laivaan, olin jo ihan puhki. 150 työtuntia takana. Laivalla vietettävät kaksi tuntia ovat nekin muuttuneet jo kauan sitten ärsyttävän tuskallisiksi.

Kun saavuin Viroon, olin ollut matkalla jo kuusi tuntia. Nyt minua odottivat Tallinnan ruuhkat ja sitten vielä kaksi tuntia Viron kuhmuraisilla teillä. Kun lopulta kaarsin kotiportista pihalle,

oli jo iltamyöhä. Ehdin jo kuvitella, että ruoka odottaa pöydässä ja voin heittäytyä television eteen ja ottaa vaimon kainalooni. Mutta kun astuin kotiovesta sisään, lapset olivat jo väsyneitä pitkästä odotuksesta ja heidät piti saada äkkiä nukkumaan. Silloin kaikille tuli mieleen, että pojan sängynpohja oli rikki, ja vaimon mielestä se piti välttämättä korjata saman tien. No mikäpä siinä, työkalut pakista ulos ja taas nikkaroimaan. Kun pääsin vuoteeseen, olin lopen uupunut. Iloinen, että olin kotona, mutta en jaksanut edes toivottaa vaimolle hyvää yötä. Ja näin kerta toisensa jälkeen....

Mekö maahanmuuttajia?

Tänään sattui sellainen juttu, että poika tuli koulusta kotiin ja kertoi, että maahanmuuttajat olivat ottaneet häneltä pallon …. En minäkään pidä siitä, kun kerrotaan, kuinka pakolaiset kuluttavat suomalaisten veronmaksajien rahoja – samaan aikaan tavallisilla työläisillä ei ole varaa moniin perusasioihin.

Rehellisesti sanottuna en tunne olevani täällä maahanmuuttaja, virolaisten vertaaminen pakolaisiin olisi ennen kuulumatonta.

Minähän olen tullut tänne töihin, en tarvitse sosiaaliavustuksia, raadan jopa enemmän kuin keskiverto suomalainen! Sitä paitsi sitten kun Virossa tilanne muuttuu paremmaksi, aion mennä takaisin. Viimeistään silloin, kun

lapsen koulu loppuu. Mutta se tapaus koulun pihalla sai minut kuitenkin miettimään, kuka oikeastaan olen täällä, oma vai vieras…

Haluan joka tapauksessa kasvattaa lapseni sen periaatteen mukaan, että ketään ei saa halveksia syntyperän perusteella. Suomalaisillakin on paljon ennakkoluuloja virolaisten suhteen ja kaikki virolaiset niputetaan helposti samaan joukkoon.

sivu 4

Hullu rehkijä

Olin alussa kuullut, että suomalaiset juovat hyvin paljon kahvia, mutta se, että yhteen työpäivään mahtuu niin paljon kahvitaukoja, tuntuu kuitenkin uskomattomalta. Minä tulen aamulla töihin seitsemältä ja ensimmäinen kahvitauko on jo yhdeksältä. Kello kaksitoista on lounas ja iltapäivällä vielä yksi kahvitauko.

Työpäivä päättyy virallisesti kello neljä. Virossa katsotaan tupakoijiakin alta kulmien, puhumattakaan siitä, että saisi syödä rauhassa lounasta. Suomalainen sen sijaan tekee kaikkea juuri sen verran, kuin pitää, ei minuuttiakaan kauempaa. Kun työpäivä päättyy, porakone pysähtyy. Minulla on se Virossa

sisään kasvanut rytmi Suomessakin. Toiset naureskelevat, että mitä sinä, hullu, rehkit.

Mutta minä haluan kuitenkin tehdä työni kunnolla, enkä siten, että työpäivän päätteeksi jää ruuvit loppuun kiristämättä. Samalla pitää kuitenkin myöntää, että suomalaisessa työtavassa on omat hyvät puolensa, ehkäpä totun vielä siihen. Mitäs pahaa siinä on, jos teet rauhassa työsi ja työn jälki on kunnollista.

Ei työt tekemällä lopu!

Mitä muut luulevat minun tekevän Suomessa

Usein käy niin, että kuulen juuri Virossa käydessäni tarinoita virolaisten sankareiden elämästä Suomessa. Itse kullakin on tarina siitä, kuinka hän tuntee rakennusmiehen, joka lähti lahden toiselle puolen töihin ja tienaa hyvin, mutta tappelee baarissa suomalaisten kanssa ja juo koko palkkansa. Monen Suomessa työskentelemäni vuoden jälkeen tulee aina silloin tällöin joku virolainen tuttu ja haluaa paljastaa, millaista elämä lahden toisella puolella oikeasti on. Perhe ja vaimo Virossa, ja toinen perhe Suomessa? En ymmärrä, kuinka se olisi edes mahdollista, minähän olen töissä 13 tuntia päivässä, seitsemänä päivänä viikossa. Iltaisin olen niin

väsynyt, että hyvä jos jaksan tehdä ruokaa, soittaa kotiin ja painua pehkuihin. Kaiken vapaa-ajan, lomat ja juhlapyhät vietän Virossa. Milloin minulla olisi Suomessa aikaa juhlimiseen tai syrjähyppyihin? Varmaan sellaisiakin tapauksia on. Joka puolella on sellaisia ihmisiä, jotka riitaantuvat omiensa kanssa.

Suurin osa täällä Suomessa olevista virolaisista on tavallisia työtätekeväisiä, joiden pitää hankkia elantonsa.

sivu 5

Pysyvä väliaikaisuus

Hyvä naapurini Toivo on käynyt jo vuosien ajan töissä lahden toisella puolen. Alussa hän meni väliaikaisesti, olosuhteiden pakosta.

Aikoi olla sen verran, että perhe pääsee jaloilleen. Toivo on työteliäs mies ja taitava käsistään, ja pärjäsi siis hyvin. Ensiksi hän kunnosti täällä olevan talon, josta tuli komea.

Naapuri oli jo tulossa takaisin, mutta silloin heistä alkoi tuntua, että pitäisi varmasti ostaa uusi ja suurempi auto. Sen jälkeen rakennettiin sauna ja terassi ja lopuksi perheestä tuntui, että he matkustavat liian vähän.

Naapuri ahkeroi entiseen tapaan Suomessa monessa paikassa ja työtunteja kertyy kuu-

kaudessa monta sataa. Ei mitenkään näytä siltä, että hän palaisi lähiaikoina kotiin. Haluaisin toisinaan vihjaista hänelle, että kuules nyt, hyvä Toivo, kannattaako kaiken tuon takia raataa niin kauheasti? Ehkä sen auton ei tarvitse olla niin iso, ja vähän pienemmässäkin kodissa on viihtyisää asua.

Kirottu rasvaton maito

Ruoka kuuluu niihin asioihin, joihin minun on täällä Suomessa mahdotonta tottua. Myös lasten kanssa oli aluksi hyvin hankalaa. He eivät suostuneet nielemään rasvatonta maitoa ja läskitön liha ei mennyt kurkusta alas! Triinu saattoi paastota lastentarhassa koko päivän ja tuli kotiin hirveän nälkäisenä.

Eniten harmitti se, että sen kirotun lastentarhan rasvattoman maidon takia tyttö ei juo periaatteesta enää kotonakaan maitoa. Se oli hänestä niin vastenmielistä. Ja itse asiassa ymmärrän lapsia erittäin hyvin, suomalaisessa ruokakaupassa minua ei houkuttele yhtään mikään. Kaikki pitää tehdä itse! Ruoat ovat täällä niin mauttomia, ei panna suolaa eikä sokeria eikä yhtään mitään. Kotona me syömme virolaiseen tyyliin. Lasten lempiruo-

ka on lihapullakeitto, jota täällä tuskin tarjotaan. Onneksi täkäläisistä virolaisista kaupoista saa jo yhtä ja toista – hapankermaa, rahkapatukoita, virolaisia vehnäjauhoja, Kalevin karkkeja. Ja Virossa käydessä haluaisi tuoda sieltä kaikkea mukaan, ihan kuin olisi ollut nälissään… Kaikki maistuu siellä toisenlaiselta. Jopa lihavalikoima on siellä jotain ihan muuta. Kaikki jauhelihat ja kyljykset, savustetut makkarat ja lihat, tuomme ne aina Virosta. Jouluksi tuomme hapankaalia ja verimakkaraa. Verimakkaroihin liittyy kyllä se ongelma, että lapset eivät ole tottuneet syömään niitä, vaikka olen kertonut, että niitä söivät jo mummot ja isomummot – kaikki virolaiset!

sivu 6

Ikuisesti itäeurooppalaisena

Aluksi tuntui, että minut otettiin oikein hyvin vastaan. Minuthan suorastaan kutsuttiin tänne töihin, koska Suomessa oli pulaa lääkäreistä. Ja koska minulla ei ollut perhettä mukana, minulle saattoi panna kaikenlaisia päivystyksiä: niitä, joita yksikään perheellinen ei suostu tekemään. Suomessahan kiinnitetään erityistä huomiota lapsiin. Niillä, joilla on lapsia, on etuoikeus loma-aikojen valinnassa ja niin edelleen. Myöhemmin tajusin, että virolainen on avoimesti rasisti, kun taas suomalainen on päältä päin mukava ja kohtelias, mutta se mitä hän tekee ja ajattelee sisimmässään, on jotain ihan muuta. Meillä

sairaalassakin on niin. Kun me keskustelemme jostain vaikeasta tapauksesta eikä lääketieteellisin argumentein onnistu enää vakuuttaa, todetaan, että teillä Itä-Euroopassa tehdään ehkä siten, mutta meillä täällä...

Minä olen asunut Suomessa jo kahdeksan vuotta ja yhä edelleen minulle muistutetaan, mikä olen. Se on äärimmäisen loukkaavaa.

Kuulen koko ajan, että oletko nyt ihan varma, että ymmärrät kaiken. Sekään ei auta, että selviän joistain leikkauksista paremmin kuin suomalaiset, ja he joutuvat kutsumaan minut apuun. Minun taitojeni tunnustaminen on heille todella vaikeaa.

Ensimmäinen koulupäivä

Minä en tiennyt, että Suomessa ensimmäinen koulupäivä ei merkitse mitään erityistä.

Me pukeuduimme itse ja puimme lapsen kauniisti, kuten tapana, ostimme opettajalle kukkia. Koulun alkaessahan vietetään juhlapäivää, viisauden päivää! Meillä Kuressaaressa järjestettiin joka vuosi ensimmäisenä syyskuuta lasten kulkue kaupungin halki, oli torvisoittoa ja kaikenlaista. Mutta täällä vain mennään ja jätetään lapsi verkkareissa koulun pihaan. Tilanne oli kaikkea muuta kuin juhlallinen, osa lapsista tallusteli crocsit jalassa. Ja sitten kaiuttimista alettiin kutsua lapsia luokkiin, vanhempia ei päästetty edes katsomaan sisälle, sinne ne menivät…

Todella surullista, että lapselle jäi sellainen muisto ensimmäisestä koulupäivästä. Kotona valmistin kuitenkin suuren kulhollisen perunasalaattia ja upean kakun, niin että saimme ainakin perheen kesken viettää ”syyskuun ensimmäistä päivää” – mitä siitä, että koulu alkoi itse asiassa keskellä elokuuta. Tältä osin virolaiset voisivat kyllä näyttää mallia ja juurruttaa tämän kauniin tavan myös Suomeen!

sivu 7

Olemme täällä vain väliaikaisesti…

Me muutettiin Suomeen jo kauan sitten, monta kuukautta sitten. Kaikkein eniten pidän lauantaista ja sunnuntaista. Silloin koko perhe on kotona, Virossa, mummon ja vaarin luona. Minulla on siellä paljon ystäviä, meidän koira Tommi asuu myös nykyisin mummon ja vaarin luona. Äiti sanoo, ettei sitä voi ottaa mukaan Suomeen, koska se ei viihtyisi kerrostaloasunnossa. Ja koska me jäädään vain vähäksi aikaa, Tommi voi asua sen ajan isoäidin luona. Äiti ja isä olisivat voineet jättää minutkin isoäidin luo. Minäkään en viihdy kerrostaloasunnossa. He sanovat itsekin koko ajan, että täällä ei ole niin hyvä. Äiti sanoo,

että täällä on vain asunto, meidän taloa Virossa hän kutsuu kodiksi. Ehkä tämä ei ole oikea koti, kun täällä ei ole niin paljon tavaroita. Aina kun me tulemme oikeasta kodista, saavumme tänne vasta myöhään sunnuntai-iltana. Ja seuraavana päivänä joudun heräämään hirveän aikaisin ja menemään lastentarhaan. Kaikki muut puhuvat siellä suomea, minä en ymmärrä kaikkea. Toiset voivat olla enemmän yhdessä, myös viikonloppuna, kun minä olen Virossa. Onneksi äiti ja isä sanovat, että me muutetaan pian takaisin Viroon ja sitten Tommi voi taas asua meidän luona.

Pendelöijän puolisona

Mieheni alkoi muutama vuosi sitten käydä Suomessa töissä. Aluksi soitin hänelle jokaisesta pikkujutusta ja kerroin huoleni. Vähitellen tajusin, ettei siitä ole apua. Hän ei pysty kiiruhtamaan apuun ja soittoni aiheuttavat vain stressiä. Jos auto on rikki, ei sitä pysty käynnistämään puhelimitse! Ja sitten minusta alkoi tuntua, kuin minulla olisi monta työpaikkaa. Aamuisin olen urheiluleirin ankara valmentaja. Jotenkinhan lapset pitää saada sängystä ylös, pesulle, vaatteisiin, syömään ja sitten vielä ajoissa lastentarhaan ja kouluun.

Itsekin pitää ehtiä kaiken tämän ohessa hermostumatta töihin. Töissä olen kuin puhelinkeskus. Tietokoneen äärestä autan

lapsia tekemään läksynsä, opastan heitä voileivän teossa, hoidan koulun myyjäisten järjestelyä ja töiden jälkeen juoksen etsimään tarvikkeita seuraavan päivän taidetuntia varten. Päivän päätteeksi huomaan, että minulla on ainakin kolme paria käsiä. Kuinka muuten voin samaan aikaan valmistaa illallisen, imuroida, helliä lapsia ja etsiä sohvatyynyjen välistä sinne kadonnutta äärettömän tärkeää legoukkoa. Kun mies tulee viikonloppuna Suomesta väsyneenä kotiin ja kyselee, kuinka meillä on mennyt, en jaksa enää vastata yhtään mitään.

sivu 8

Näkymättömät virolaiset

Olen Helsingissä raitiovaununkuljettaja. Ajellessani tuntikausia pitkin suoria kiskoja on aikaa ajatella ja pohtia asioita. Välillä minusta tuntuu, että suomalaiset eivät halua nähdä virolaisia työntekijöitä täällä. Tai jopa nyrpistävät nenäänsä meille. No ei samalla tavalla kuin pakolaisille, mutta kuitenkin. Minä itsekin epäröin puhua kadulla viroa, ettei joku taas ajattelisi, että ”taas yksi virolainen”. En oikeastaan edes tiedä, miksi teen niin. Me itsekin yritämme kai olla jotenkin näkymättömiä. Mutta ajatteleekohan kukaan heistä koskaan, mitä sitten tapahtuisi, jos meitä ei olisi täällä? Kuka sitten tekisi ne työt,

joita suomalaiset eivät itse enää viitsi tehdä?

Jos yksikään ”näkymätön” siivooja ei siivoaisi heidän toimistojaan, teattereita, katuja. Ei olisi niitä, jotka huolehtivat vanhuksista? Jos rakennustyömailla ei olisi rakentajia? Nosturit ja kaivinkoneet seisoisivat paikallaan ilman kuljettajia? Junat, ratikat, metrot ja bussit pysähtyisivät? Terveyskeskuksissa ja sairaaloissa olisi vain potilaita, mutta lääkäreitä ja sairaanhoitajia ei olisi missään? Sitä minun raitiovaunussani päivittäin matkustavat ihmiset eivät varmaan ajattele.

Rajat ylittävä syntymäpäivä

Ajattelin, että tulossa on taas syntymäpäivä kaukana kotiväestä ja ystävistä. Olen yksin lahden toisella puolen satunnaisessa asunnossa. Onneksi puhelin on kuitenkin olemassa. Aamulla avasin Facebookin ja se oli täynnä onnentoivotuksia tutuilta ja ystäviltä. Pian puhelin alkoi viestittää, että minulle on videopuhelu! Koko perhe oli patistettu ruudun taakse ja he lauloivat minulle onnittelulaulun. Tosi upeaa, hetken aikaa tunsinkin olevani kotona Põlvassa. Se lämmitti sydäntä.

Koko työpäivän ajan oli sellainen juhlava olo, että päivä on tärkeä. Illalla vielä näin Skypessä, kuinka vaimo ja lapset söivät minun syntymäpäiväkakkuani, juttelimme.

Yhtäkkiä ovikello pirahti! Mietin, että kukahan siellä voi olla. Oven takana olivat Priit, Margus ja Ain. Virolaiset kaverini, jotka sanoivat, että kuka nyt viettää syntymäpäiväänsä yksin kotona. Äkkiä ulos, lähdetään grillaamaan!

Syntymäpäivä tuntuikin lopulta syntymäpäivältä. Mutta jouluna menen varmasti kotiin, muuten ei tule sitä oikeaa joulun tunnelmaa.

sivu 9

Yritteliäät virolaiset

Tulin Suomeen jo kymmenen vuotta sitten.

Muistan hyvin, miten tulin huvin vuoksi ystävän mukana Suomeen töihin. Tarvittiin nopeasti jotakuta sijaiseksi eikä minulla ollut kesälomalla mitään tekemistä. Aluksi kaikki oli outoa. Siivosin kahden virolaisen tytön kanssa isoja toimistorakennuksia. Lukion jälkeen menin samaan yritykseen pysyvästi töihin.

Olen aina halunnut tehdä työni kunnolla ja siinä suomalaisessa firmassakin minä olin se, joka tuli ensimmäisenä paikalle ja lähti viimeisenä pois. Minun työssäni ei ollut koskaan mitään moittimisen aihetta ja sillä tavalla esimiehetkin huomasivat minut.

Muutaman vuoden kuluttua johtaja lähti eläkkeelle ja hänen paikkansa vapautui. Siihen mennessä olin jo oppinut suomen kielenkin ja hyvällä onnella sain sen paikan. Sen jälkeen päätin, että tarvitsen korkeampaa koulutusta, kuinka muuten voin johtaa toisia ihmisiä.

Menin silloin opiskelemaan kirjanpitoa ammattikorkeakouluun Turussa, jossa olen asunut jo pidemmän aikaa. En itse asiassa usko, että jään tänne pysyvästi johtajaksi.

Arvelen pikemminkin, että perustan opintojen päätyttyä oman yrityksen. Miksi minun pitäisi ansaita rahaa muille, kun itselläni on taidot olemassa ja tunnen Suomen työlainsäädännön.

Virolainen luottaa virolaiseen

Olen työskennellyt ja asunut Suomessa jo vuosia, mutta joitakin asioita haluan tehdä mieluummin Virossa ja suunnittelen ne matkani mukaan. Hammaslääkärini on Virossa, ja myös silmälääkärillä ja gynekologilla käyn ollessani kotona. Päivystykseen en ryntää Viroon, mutta minulla on siellä edelleen omalääkäri. Ja jos nyt olen ihan rehellinen, niin en pidä kauheasti myöskään suomalaisten kampaajien, kosmetologien, manikyristien, jalkahoitajien tai hierojien työstä. No, tulos ei ole vaan sama kuin meillä. Ei se ole mikään ihme, koska eihän suomalainen nainen osaa huolehtia samalla tavalla itsestään kuin virolainen. Tiedän 40-vuotiaita naisia, jotka eivät

ole koskaan käyneet jalkahoidossa, ja se on minusta ihan uskomatonta. Virossa käy mielellään, tiedät, että sinua ymmärretään ja toisaalta myös palvelun laatu on monta kertaa parempaa. Ja huomattavasti edullisempaa myös. Enkä minä ole ainoa, joka suunnittelee tällä tavalla käyntinsä, monet täällä asuvat virolaiset tuttuni toimivat täsmälleen samalla tavoin.

sivu 10

Ukki Skypessä

Nykyään elämä on kyllä mukavaa, jos osaa vähänkin käyttää tietokonetta. Minä olen tekniikan miehiä, hoksottimet toimii. Istun päivät pitkät verkossa, tutkin kaiken maailman asioita. Erityisesti pidän googlemapista – kaikki maailman kaupungit, joihin ei aikoinaan päässyt, olen jo tutkinut läpikotaisin. Ja skype!!! Puhu niin paljon kuin huvittaa, eikä maksa mitään.

Kaikki lapseni ovat maailmankansalaisia – poika on Brasilian viidakossa, tutkii villejä heimoja. Hänestä en tosin ole kuullut mitään pitkään aikaan, sinne ei kai ole oikein hyviä yhteyksiä. Toivottavasti häntä ei ole pistetty poskeen… mutta tytär on poikiensa kanssa Suomessa. Se on lähempänä. Aina välillä

Koiraihmiset

Jotkut virolaiset toteavat toisinaan vähän katkerina, että suomalaiset eivät halua olla heidän kanssaan tekemisissä täällä Helsingissä, koska he eivät ole täkäläisiä. Minä en ole huomannut koskaan mitään tällaista.

Minusta ihmiset ovat kaikkialla yhtä mukavia, varsinkin jos on samoja kiinnostuksen kohteita. Minä itse olen suuri koirien ystävä. Kun Virossa ulkoilutin koiraa, tapasin aina mukavia ja ystävällisiä ihmisiä, joiden kanssa saattoi jutella. Sanotaan, että koira on ihmisen paras ystävä, mutta minä sanoisin, että koirani ansiosta olen löytänyt parhaat ystäväni.

juttelemme. Erityisen hauskaa on, että en ainoastaan kuule tyttären ääntä vaan näen myös, miten perhe asustaa siellä ja miltä he näyttävät. Se on vielä kiinnostavampaa kuin televisiossa esitettävä turkkilainen vuosisadan rakkaustarina. Suorastaan viikon päätapahtuma.

Niin sitä voisikin rupatella tuntikausia lapsenlasten kanssa, mutta heidän elämänsä on kiireistä… kaikki ne iphonet ja ipadit. Hupsista vaan, kun pojat vilahtavat ruudun edestä.

Niinpä niin… tulee ikävä lapsia… mutta minkäs teet, sellaista on nykyajan elämä. Kesällä ainakin tulevat kylään, silloin menen lastenlasten kanssa kalaan. Siitä he pitävät.

Samoin täällä Suomessa. Alussa, kun en vielä osannut hyvin kieltä, tulivat lapset puistossa usein silittämään koiraa. Joskus myös lasten vanhemmat tulivat lähemmäs. Siinä rupesin sitten tapailemaan ensimmäisiä suomenkielisiä sanoja ja lauseita. Ja koirapuistoissa juttu alkaa aina luistaa toisten koiranomistajien kanssa. Alussa puhutaan koirasta ja sen rodusta, sitten säästä ja lopulta, ihan huomaamatta, tajuat istuvasi hyvän ystävän kanssa kahvilassa rupattelemassa kaiken maailman asioista.

sivu 11

Lapset maailmalla

Tulevaisuuden unelmat

Minä täytän tänä keväänä 80 vuotta. Sanotaan vaikka niin, että olen nähnyt elämäni aikana yhtä ja toista, mutta sitä, kuinka kokonaisista kylistä nuoret lähtevät lahden taakse Suomeen töihin, sitä en olisi voinut aavistaa pahimmassa painajaisessakaan. Eihän nyt ole edes sota. No sinne lähti myös oma Tiinani Jussinsa kanssa.

Ottivat lapsetkin kaikki mukaan. Nyt lapset käyvät koulussa ja ovat hienoja kaupunkilaisneitejä. Valkoiset sukat jalassa, kimaltelevat puserot päällä. Se on kaunista katseltavaa.

No eipä siinä mitään, ymmärrän heitä oikein hyvin. Eihän nuorilla ole täällä mitään tekemistä.

Kauppa on suljettu. Koulu on suljettu. Posti on suljettu. Lääkärin vastaanottokin lopetettiin.

No minä itse pärjään vielä niin kauan, kun pysyn terveenä. Lehmän tosin myin viime keväänä. Nyt on vielä kaksi kanaa ja koira seurana… mutta

Me ollaan asuttu Suomessa kolme vuotta, mutta nyt ovat alaluokat takanapäin ja aina on ollut puhetta, että kun siskoni menee kouluun ja minä viidennelle luokalle, niin palataan Viroon.

En minä usko, että meidän pitäisi sen takia jäädä lopullisesti sinne. Minä haluaisin muuttaa pikemmin Amerikkaan, olisi hauskaa asua vaikkapa pilvenpiirtäjässä New Yorkissa. Tai lähteä reppu selässä vaeltamaan Australiaan? Maailmassahan on niin paljon mahdollisuuksia. Äiti sanoo, että seuraavaksi hän suostuisi muuttamaan ainoastaan johonkin

perunan istutuksesta en luovu, punajuuret ja porkkanat kasvatan itse niin pitkään, kun henki vielä pihisee. Lapset sanovat, että mitä sinä, mummo, rehkit ja vaivaat itseäsi maatöillä. Tule mieluummin Helsinkiin meidän luo asumaan, sitten on seuraakin. Sooperen talosta Milvi meni ja kirjoittikin, että ei olisi uskonut, mutta elämä siellä on oikein mukavaa… mutta mitä minä tekisin päivät pitkät isossa kerrostaloasunnossa… täällä voi ainakin hengittää raitista ilmaa, kuuntelen lintujen liverrystä, katson kuinka lumikellot nostavat päänsä mullasta. Ja on ainakin juttuseuraa, mitäs siitä, että lukuun ottamatta minua ja naapurin Velloa ovat kaikki muut vanhemmat ihmiset jo siirtyneet Vällamäen hautausmaan multaan.

Ainakin he ovat täällä.

lämpimään maahan. Hän on ihan kyllästynyt pohjoismaiden surkeaan säähän. Isä sen sijaan sanoo, että lämpimään maahan voisi mennä viettämään eläkepäiviä, mutta jos pitäisi asua jossain muualla kuin Virossa, hän haluaisi muuttaa Norjaan. Siellä kuuluu olevan tosi hyvät palkat ja sen myötä saisi myös hyvän eläkkeen. Sitä paitsi Norjassa voisi käydä kalassa tunturijoilla.

Mutta yksi asia on varma. Kesällä juhannuksena ja talvella jouluna me haluamme kaikki olla Virossa.

”TAPAHTUIPA SILLOIN, KUN ME Rattasin MENTIIN SUOMEEN” Martin sarjakuvanäyttely 2. toukokuuta - 30. syyskuuta Kuressaaren linnan pohjoisen bastionin porttiholvissa

es inblog.wordpress.com

Mikä vetää ihmisiä Suomeen? Mikä tuo heidät takaisin Viroon? Mikä on Suomessa työskentelyssä vaikeinta? Miksi ihmiset pendelöivät kahden maan välillä? Mitä lapset ovat tästä mieltä?

Näyttely Suomeen lähteneiden virolaisten tarinoista.