Varhaisia kokemuksiani Venäjältä: Mins- koe Gorodishche 30 vuotta sitten

Varhaisia kokemuksiani Venäjältä: Minskoe Gorodishche 30 vuotta sitten

Mika Lavento

Kun suuri Neuvostoliitto tuli tiensä päähän syksyllä 1991, monet uudet mahdollisuudet avautuivat. Tämä johti esimerkiksi siihen onnelliseen tilanteeseen, että useat liittoon kuuluneet tasavallat julistautuivat itsenäisiksi ja näin osoittivat, mitä ne halusivat. Vaikka monet tasavalloista ovat edelleen osia Venäjästä, nekin saivat mahdollisuuksia, jollaisia niillä ei ollut v. 1917 vallankumouksen jälkeen ollut. Jo Neuvostoliiton kommunistisen puolueen viimeinen pääsihteeri Mihail Gorbatšov oli oivaltanut, että suuri maa tarvitsi voimat перестройка (perestroika ’uudelleen rakentaminen’, kuten talousjärjestelmän uudistukset, ja гласность (glasnost ’julkisuus’ eli avoimuus, kuten sananvapaus) muuttamaan elämän toiminnaltaan demokraattiseksi. Osittain näin kävikin, ja suuret muutokset saivat sijaa.

Myös arkeologian kannalta Neuvostoliiton hajoaminen oli erittäin hyödyllistä, koska se antoi tilaisuuksia jälleen tutkimuksen tekemiseen myös asioista kiinnostuneille ulkomaalaisille. Niinpä suomalaiset opiskelijat havahtuivat nopeasti siihen, että nyt oli mahdollista lähteä naapurimaahan tekemään kenttätyötä, tutustua sikäläisiin kesällä. arkeologeihin sekä nähdä kohteita. Kesällä 1992 Helsingin yliopistosta lähti ainakin kymmenen arkeologian opiskelijaa yhteensä neljälle eri kaivaukselle Venäjälle tutustumaan siihen, mitä maassa oli tarjolla. Kokemukset olivat epäilemättä kiinnostavia, poikkeuksellisia sekä odottamattomia.

Tuolloin sain itsekin tilaisuuden tehdä käytännön kenttätutkimusmatkan sellaiselle alueelle, joka oli aikaisemmin ollut tiedossani vain asuinpaikkojen tai hautakumpujen nimien kautta (Tadeusz Sulimirskin oppikirjasta Prehistoric Russia (1970)). Minulle mahdollisuus järjestyi Marinmaalta Suomeen saapuneen professori Valerij Patruševin kautta. Hän oli päässyt omasta maastaan kolmeksi kuukaudeksi Helsinkiin tutkimaan varhaismetallikautista löytöaineistoa. Tapasin hänet ja yhdessä etsimme hänelle aineistoja Museovirastosta sekä lopulta myös käytetyn auton, jonka hän tarvitsi Marinmaalle. Huolimatta joistakin käytännön vaikeuksista toteutuivat Suomen-vierailun päämäärät siinä määrin hyvin, että Patrušev kutsui minut ja toisen nuoren tutkijan, Päivi Maarasen Museovirastosta, kenttätyöhön Volgan yläjuoksulle seuraavan vuoden kesällä.

Matka alkoi Tolstoi-junalla. Moskovassa tapasimme Patruševin, ja hänen kanssaan näimme Punaisen torin, kaksi museota ja paljon kaupunkia maan alla. Sitten seurasi toinen yöjunamatka ja saavuimme Joškar-Olaan seuraavana päivänä. Tämä oli meille kuitenkin vasta alkua pitemmälle matkalle, jonka arkeologinen päätepiste oli tällä kertaa esihistoriallinen puolustuslinnoitus, Minskoe gorodishche. Se sijaitsee Volgan yläjuoksulla, Kostroman kaupungin kaakkoispuolella. Tutkimusta teki Marin valtionyliopiston arkeologian oppiaine. Työvoimana olivat historian ja arkeologian opiskelijat Patruševin johdolla. Me suomalaiset saimme tutustua ja dokumentoida löytöjä, joita tuli esille huomattavia määriä kaivauksen edetessä.

Minskoe gorodishchen kaivaukseen osallistui kahden suomalaisen arkeologin lisäksi suomalainen elokuvantekijä Aune Kämäräinen, joka puolestaan halusi tutustua tuonaikaiseen suomalais-ugrilaiseen maailmaan, sen toimintaan sekä mahdollisuuksiin. Saavuimme kohteellemme bussilla ja majoituimme koululle, muistoni mukaan poikkeuksellisen erinomaisiin tiloihin. Suomalaisille oli käytettävissä kolmen ja puolen viikon kaivausta varten kaksi asuinhuonetta.

Meille ulkomaalaisille poikkeuksellisilta

Kuvassa P. Maaranen ja M. Lavento Minskoe gorodishchen kaivauksella v. 1992. Kuva: V.S. Patrušev.

tuntuivat monet asiat. Sellainen oli jo itse kaivauspaikka, jota oli tutkittu arkeologisesti jo aiemminkin. Nyt mahdollisuus oli jälleen selvittää, millainen kulttuurikerros oli syntynyt, kun kohdetta oli käytetty aktiivisesti useiden vuosisatojen ajan – intensiivisimmin viimeisellä vuosituhannella eaa. Kulttuurikerrokset olivat erittäin selkeästi näkyvissä ja kaivaus paljasti niiden ulottuvan vähintään 5,5 m syvyyteen. Gorodishche merkitsee muinaista linnavuorta tai maalinnaa. Minskoen pako- ja puolustuslinnoitus oli erityisen kiinnostava lisäksi siitä syystä, että siinä oli nähtävissä pronssikautinen asuinpaikka, joka oli syntynyt silloin, kun pronssiesineitä opittiin valmistamaan ja kun myös maanviljely ja karjanhoito tulivat talouden keskeiseksi osaksi. Huolimatta käytännön vaikeuksista kulttuuriset yhteisöt toimivat pronssikaudella hyvin laajalla alueella ja jättivät merkittäviä jälkiä yhteisöjen jäsenten liikkumisesta ja kaupankäynnistä.

Tehtäväkseni tuli toimia Päivi Maarasen kanssa kaivauksen piirtäjinä, aikana, jolloin dokumentointi perustui kerrosten, profiilien sekä tarvittaessa myös rakenteiden piirtämiseen käsin ja valokuvaamiseen filmikameroilla (kuva). Karttoja kertyi paljon, sillä ne kuvasivat, mitä muutoksia kulttuurikerroksessa näkyi eri syvyyksillä.

Tärkeässä osassa olivat tietenkin löydöt, joista muodostui varhaismetallikautisia aineistoja sekä löytöryhmiä. Merkittävä osa kokonaisuutta on tekstiilikeramiikka, jota tunnetaan hyvin laajalta alueelta pohjoisella havumetsävyöhykkeellä: vähintään Länsi-Siperiasta Skandinavian sekä Baltian itäosiin. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että kysymys on lopulta vielä paljon mutkikkaammasta ilmiöstä. Mainittua keramiikkaa voi jakaa paikallisiin ryhmiin, mutta jos näin tekee, jää helposti kiinni johonkin pieneen alueeseen. Toisaalta keramiikkaa voi nähdä paljon laajemmin. Silloin voi havaita tekstiilikeramiikan liittyvän suomalais-ugrilaiseen kielialueeseen, joka pronssikaudelta lähtien alkoi jo tulla omalla tavallaan esille. Tieteellisesti perusteltu kritiikki kuuluu asiaan!

Minskoe gorodishchen kenttätutkimuksen päätyttyä kuljimme jokilaivalla Volgaa alavirran suuntaan Kostromasta Tšeboksariin (Tšuvassiaan) saakka. Matkalla on suuria kaupunkeja, joilla on monien vuosisatojen historia. Siellä osittain näimme, mutta pääosin jouduimme kuvittelemaan, kuinka suuri virta on otettu voimalaitosten käyttöön ja siitä oli tullut monin paikoin vielä leveämpi. Seurauksena on tietenkin ollut muun muassa, että suuria pronssi- ja rautakauden asuinpaikkoja ja kalmistoja on jäänyt veden alle.

Elämyksellistä varmaan lähes kaikille suomalaisille, jotka vuonna 1992 osallistuivat kaivauksille Venäjällä, oli huomata, kuinka venäjän kieli hallitsi maailmaa välittömästi, kun matkustaja siirtyi rajan yli lännestä itään. Se vaikutti varmasti monien elämään niin vahvasti, etteivät he enää halunneetkaan lähteä venäläiselle kaivaukselle myöhempinä vuosina. Muitakin syitä varmasti oli, joista osa on suomalaisille melko helppoja arvata. Jos elämä ja työ Venäjällä joitakuita miellytti, oli se useimmille sittenkin yllätys.

Kenttätöissä minä ymmärsin, että mikäli

aioin hahmottaa naapurimaamme menneisyyttä ja kuinka sitä oli tutkittu – ja tutkitaan nyt – minun olisi jossain määrin oltava selvillä arjesta ymmärtämällä heidän kieltään. Siihen oli näköpiirissä tilaisuuksia, koska alue itsessään kiinnosti ja koska olin halukas jatkamaan osallistumista kenttätyöhön. 1990-luvulla Venäjä oli avoin ja tarjosi paljon mahdollisuuksia.

Vaikka monet kiinnostuivat tilaisuuksista tutustua Venäjään, eivät he sittenkään jatkaneet sikäläisten aiheiden ja kollegoiden parissa. Eräistä opiskelijoista tuli arkeologeja, useimmista jotakin muuta – mikä ei sinänsä ole odottamatonta. Mutta muutamat suomalaiset arkeologit ovat todella löytäneet mahdollisuuksia Venäjän alueilta, kuten on luonnollista. Myös itse olen edelleen sitä mieltä, että jo alku oli erittäin kiinnostava ja antoisa. Luoteis- ja Keski-Venäjän muinaisuuteen sisältyy hyvin paljon sellaista, mistä tarvitsemme tietoa, kun yritämme ymmärtää vaikkapa Suomen asuttamista, suomen kielen alkuperää sekä monia kontakteja holoseenin eri vaiheissa.

Kuvassa: Mika Lavento. Kuva: M. Ronkainen