Hartolan keltasirkut

Elisabeth Ahola & Eveliina Vanhala

Jännitys tiivistyi eräässä pienessä Peugeotissa huhtikuun puolessa välissä kolmen fibulistin kesken, kun suunta otettiin kohti Hartolaa. Vaikka keli heitteli nollan asteen molemmin puolin, olivat kesätyöt alkamaisillaan.

Hartolan kaivaukset liittyivät nelostien laajennukseen, jossa Hartolan ja Joutsan välistä tietä aiotaan leventää. Hartolassa suunnitellun laajennuksen kohta oli muinaismuistoaluetta, joka oli niin suuri, että sen tutkiminen jaettiin kahden arkeologiayrityksen, Maanala Oy:n ja Heilu Oy:n kesken. Maanala tutki rautakautista ja historiallisen ajan aluetta ja Heilu oli muutaman kilometrin päässä kivikautisen asuinpaikan alueella Muikunlahdessa.

Heilun leivissä työt alkoivat hyvin suurieleisesti – muinaismuistoalueeksi oli merkitty kokonainen harju, joka tuntui jatkuvan silmien kantamattomiin. Harjun vartta pitkin tehtiinkin kymmeniä ja kymmeniä koekuoppia ja lähes kaksisataa koepalstaa, joiden avaamisessa oli kaivajien onneksi kaivinkone auttamassa. Näiden koekuoppien ja koepalstojen sekä aikaisempina vuosina tehtyjen inventointien perusteella valikoituivat kaivausalueet, joita tuli lopulta 19 kappaletta.

Sekä Maanalan että Heilun väki asui samassa pihapiirissä rivitaloalueella lähellä Hartolan keskustaa. Omalla tavallaan Hartolan kaivauskesä oli kuin pitkä kesäleiri, sillä siellä oltiin tiiviisti miltei samalla porukalla kolme kuukautta. Pienessä Hartolassa pörräävät heijastinliiveillä varustetut arkeologit saivatkin paikallisilta leikkimielisen lempinimen ‘Hartolan keltasirkut’.

Kesän aikana muutama muukin fibulisti pääsi liittymään iloiseen joukkoon mukaan ja oli sanomattakin selvää, että porukasta tuki todella tiivis todella nopeasti, sillä yhteisten kaivauspäivien jälkeen koettiin mitä jännittävämpiä seikkailuja yhdessä. Nopeasti arkinen viikko jakautui hyvin tärkeisiin päiviin, joista pääpäivänä toimi keskiviikko aka Skumppahumppa aka loppukesää kohden Kossukeskiviikko. Torstai määräytyi jo ensimmäisestä viikosta lähtien Jartsa-päiväksi, jolloin porukka lähti suoraan töistä paikalliselle Jari-Pekalle hakemaan evästä mukaan joen rannalle, jossa käytiin lähes joka kerta pulahtamassa ja (pesemässä pois Skumppahumppa-keskiviikon synnit).

Myös ei-teemapäivinäkin Heilun poppoo kerääntyi “Äijälään”- eli yhdestä paritalon asunnoista, jossa mm. Skumppahumpatkin vietettiin, ja pelasi lautapelejä, vietti leffailtoja, söi, joi, saunoi ja taisteli mölkyn mestaruudesta.

Kaikesta hauskasta vapaa-ajan vietosta huolimatta, myös todella mielenkiintoista tutkimustulosta saatiin aikaiseksi kuluneen kesän aikana, sillä Muikunlahden kivikautinen asuinpaikka oli todella löytörikas ja mielenkiintoinen tutkimuskohde. Paikassa oli kymmeniä liesiä, kvartsikeskittymiä, paikalleen hajonneita keramiikka-astioita, litroittain palanutta luuta sekä muutamia pii- ja kiviesineiden katkelmia. Näitä tuhansia löytöjä pääsikin muutama ahkera tutkimusapulainen putsaamaan kaivauskesän päätyttyä. Viimeiset viikot Hartolassa olivat haikeita. Hyvästejä sanottiin, itkuja itkettiin, nauruja naurettiin kun muisteltiin mennyttä kesää ja sen mukana tuomia hyviä ystävyyssuhteita ja unohtumattomia kokemuksia. Myös muutama haikea kyynel vierähti Muikunlahden kaivausalueen vuoksi, sillä viimeisellä viikolla kaivaus-aikataulun tultua päätökseen tuli kuoppien reunalle möllöttämään iso kaivinkone, joka riipaisi loputkin kivikautisesta asuinpaikasta pois. Talteen oltiin kuitenkin saatu uskomattomat määrät uutta tietoa suomalaiselta kivikaudelta, joten jälkityöt ja tutkimuksen teko pääsi vasta alkuunsa. Kaiken kaikkiaan Hartola ja Muikunlahti olivat hyvin antoisia niin kesän ahkeralle kaivausporukalle kuin myös kivikauden tutkimuksellekin!

Kuva: Elisabeth Ahola Kuva: Elisabeth Ahola

Joskus arkeologin kesätyöt alkavat ja päättyvät lumisateeseen Kuva: Elisabeth Ahola

Jotkut ongelmat (ja kuopat) vaativat luovaa ongelmanratkaisua. Kuva: Elisabeth Ahola