Kuka, mitä, häh by Fimic

H MITEN EDISTÄÄ

USIIKIN M I R A A L N POPU E S I A L A M SUO OINTIA? V N I V Y H

Sisällys Intro: Miksi ajatushautomo? ...................................................................................... 2 Musiikilla on merkitystä.............................................................................................. 7 Populaarimusiikin suurempi yhteys ......................................................................... 14 Musiikkiala on muuttunut. Ja rajusti. . ..................................................................... 21 Populaarimusiikkikultuurin tekijät ............................................................................ 28 Elävä musiikki: Kuka, mitä ja missä? ...................................................................... 42 Perinteinen musiikkimedia: Auringonlaskun ala? .................................................... 45 Sopetuuko vai kuoleeko tekijänoikeus? .................................................................. 49 Musiikkimaailma 2025? ........................................................................................... 51 10 keinoa populaarimusiikin hyvinvoinnin edistämiseksi ........................................ 53

1. Musiikki kulttuurina keskiöön

2. Kotimarkkinat elämään

3. Kielellä on väliä

4. Keskinäinen kyräily ja yksioikoinen kilpailu kaivoon

5. Puoliammattilaiset ja harrastajat ovat mittaamaton voimavara

6. Uusien artistien esilletuonti vaatimuslistalle

7. Rikas musiikkimedia, kiitos!

8. Elävän musiikin tilaisuudet 24/7

9. Valtion tukipolitiikka uusille urille 10. ”Musiikilla on merkitystä” -kampanja toteutukseen

Ajatushautomo Facebookissa ................................................................................. 66 Kiitokset

........................................................................................................... 69

Lähteet, linkit ........................................................................................................... 69 English summary ..................................................................................................... 72

Kuka, mit채, h채h? -Populaarimusiikin ajatushautomo

I N T R O :

MIKSI AJATUSHAUTOMO?

Alustava idea Ajatushautomosta syntyi Tampereella, Hotelli Ilveksen aulassa Musiikki & Mediassa syksyllä 2009, ajallisesti vielä tarkemmin Ylen musiikkitarjontaa ja soittolistoja koskeneen, vahvasti polarisoituneen paneelikeskustelun jälkeen. Paikalla olivat ainakin Tomi Saarinen ja Pekka Laine (Yle) sekä Tapio Korjus (Musiikki & Media, IndieCo). Jälkipuinnin henki oli sen suuntainen, että vastakkaisasettelun aika voisi musiikkialalla olla ohi ja olisi mielekästä siirtää alan keskustelut jollekin uudelle, hedelmällisemmälle tasolle. Todettiin, että Yle kaikkien suomalaisten mediatalona olisi taho, joka voisi edistää alan yhteistä ajattelua ja toimia aloitteen tekijänä. Keväällä 2010 ryhdyimme Ylen sisällä kehittelemään ideaa eteenpäin. Asia konkretisoitui toukokuussa 2010 ’Kuka, mitä, häh? -ajatushautomoksi.

Mitä? Ajatushautomon tavoitteeksi muodostui ainakin seuraavia asioita: Suomalaisen populaarimusiikin hyvinvointia tulee edistää kokonaisuudesta käsin, ilman genre- tai intressijakoja. Väitteemme on, että musiikkialalle(kin) on ollut ominaista lyhyen tähtäimen yksittäisten intressien ajaminen tavalla, joka on hämärtänyt kokonaisuutta ja yhteisten etujen näkemistä. Toisena tavoitteena oli luoda kokonaiskuvaa musiikkialan nykyhetkestä ja mahdollisista tulevaisuuksista. Nykytilan kartoitus ei ehkä kuulosta varsinaiselta uusien ajatusten hautomiselta, mutta katsoimme, että viime vuosien nopeat ja rajut muutokset alalla olisi hyvä saada edes jollakin tasolla jäsennettyä. Kolmantena tavoitteena on ollut kulttuurisen näkökulman korostaminen. Alan keskustelu on ollut viime vuosina kovinkin markkinalähtöistä. Tämä on ollut monestakin näkökulmasta ymmärrettävää. Levymyyn-

nin lasku ja sen korvaaminen uusilla rahavirroilla ja ansaintalogiikoilla on kuitenkin yksipuolistanut alan keskustelua. Kyse on sentään alasta, jonka juuret ja jatkuva perusta on syvällä kulttuurissa ja inhimillisessä käyttäytymisessä. Musiikin näkeminen ja ymmärtäminen kulttuurina ei mielestämme ole jotakin, joka tulee numeroiden ja markkinarealiteettien jälkeen, vaan tuo näkökulma voi olla myös ratkaiseva musiikkibisneksen kannalta. Markkinalähtöisyyttä korostamalla viedään myös pohjaa populaarimusiikin kulttuuripolitiikalta, joka saattaa olla yksi keskeinen tulevaisuuden tekijä sen hyvinvoinnin kannalta. Kulttuurinen näkökulma korostuu varmasti myös siksi, että Yle on itse julkisilla varoilla toimiva kulttuurilaitos. Olisi outoa, jos sen vetämä projekti keskittyisi pelkkien musiikkiin liittyvien ansaintamallien kehittämiseen. On keskeistä myös muistaa, että määrällisesti suurin osa musiikista tehdään pelkästä luomisen ilosta ja tarpeesta, ei ansaintatarkoituksessa. Musiikkibisnes on viime vuosina ollut julkisuudessa kovan kritiikin kohteena. Alalla on varmasti tehty virhearviointeja ja pidetty liikaa kiinni vanhoista asetelmista, mutta niiden laajempi puiminen ei mielestämme ollut tässä yhteydessä perusteltua. Musiikkibisneksen tekemistä virheistä kun on tekstiä riittänyt, keskustelupalstaheitoista analyyttisimpiin kirjoihin (esim. Knopper, 2009; Wikström, 2009). Kehityksen kannalta kriittisyys ja virheistä oppiminen on välttämätöntä, jälkiviisaus ei. Bisnes, kulttuuri ja politiikka eivät musiikissa ole koskaan olleet irrallaan toisistaan, ainakaan yli sataan vuoteen. Tämän kirjan lähtökohtia on kysyä, löytyisikö sellaisia uusia alueita ja ajatustapoja, joissa nuo kolme voisivat luontevasti ja hedelmällisesti kohdata? Hyvinvoinnin edistämiseksi.

Kuka? Ajatushautomon muodostivat seuraavat musiikkialan ihmiset: Tom Frisk, kustannusjohtaja, Warner / Chappell Music Finland Jutta Jaakkola, toiminnanjohtaja, Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus Fimic Asko Kallonen, A&R päällikkö, Warner Music Finland Tapio Korjus, toimitusjohtaja, Rockadillo, hall. puh. joht., IndieCo Juha Kyyrö, toimitusjohtaja, Fullsteam Records Ilkka Mattila, toimittaja, Sanoma, muusikko Juhani Merimaa, toimitusjohtaja, Helsingin Rock And Roll Oy Janne Mäkelä, arkistonjohtaja, Suomen Jazz & Pop Arkisto, tutkija Markku Pyykkönen, toiminnanjohtaja, Joensuun Popmuusikot Arttu Tolonen, toimittaja, muusikko Heikki Uimonen, tutkija, Tampereen yliopisto Kimmo Valtanen, toimitusjohtaja, Sony Music Finland Vappu Verronen, liiketoimintapäällikkö, Teosto Maija Vilkkumaa, muusikko Yle: Juhani Kansi, genretuottaja Pekka Laine, tuottaja Tomi Saarinen, musiikkipäällikkö, YleX Jukka Haarma, Ajatushautomon pj Niina Raitanen, Ajatushautomon tuottaja

Ajatushautomon kokoonpano ei ollut edustuksellinen ja kukin osallistuja edusti ensisijaisesti itseään alan ammattilaisena. Etsimme erilaisia, toisiaan täydentäviä näkemyksiä yhteisen hyvän nimissä, emme konsensusta. Ulkopuolisina alustajina Ajatushautomon ajattelua siivittivät Markus Keränen (15/30 Research), Saku Tuominen (Idealist Group), Raoul Grünstein (Kulttuuritehdas Korjaamo), Andrew Dubber (Birmingham University) ja Tommi Laitio (Argumentti). Seinäjoen MARS -musiikkitapahtuman yhteydessä pidettiin myös Ajatushautomon paneelikeskustelu ”Artisti 2025”, jossa pohdittiin suomalaisen populaarimusiikin tulevaisuutta, erityisesti artistien näkökulmasta. Ryhmämme edustajien lisäksi paneeliin osallistuivat muusikko Jarkko Martikainen ja Muusikkojen Liiton lakiasiainpäällikkö Lottaliina Lehtinen. Lisäksi Ajatushautomo avasi vuoden 2011 alussa kutsupohjaisen Facebook -nettisivuston ”Kuka, mitä, häh?” yleistä alan kommentointia ja ajatusten vaihtoa edistämään.

Häh? ”Lähes kaikissa viidentoista viime vuoden aikana otetuissa edistysaskelissa, joissa on ollut kyse siitä, että luovuus voi toimia yrityksille arvoa luovana prosessina, luovuuden alkuperä ei ole ollut yksilöissä, eikä luovuus synny aivoissa vaan useampien aivojen välillä. Tämä ei tarkoita, että kiistäisimme yksilöllisen luovuuden vaan että voimme todeta, että useimmat hyvät ideat syntyvät erityyppisen yhteistyön tuloksena” Alf Rehn, 2010 ”Et ole keksinyt yhtään ideaa itse, etkä tule keksimään. Jos ideaa ei voi jakaa, se ei ole idea.” Marko Kulmala, 2009 Ajatushautomon puitteissa kokoonnuttiin puolisen tusinaa kertaa yhteensä n. viiden työpäivän verran. Sessiot sisälsivät pääosin keskusteluja, näkökulmien etsimistä, ideointia, visiointia, sekä vapaamuotoisesti että teemallisten ryhmätöiden puitteissa. Lisäksi kuulimme ulkopuolisten vierailijoiden alustuksia ja esityksiä. Työtä tehtiin myös erillisissä pienryhmissä ”virallisten” kokoontumisten ohella. Ajatushautomo oli paljolti hyppy tuntemattomaan. Tämä oli koe, jossa testattiin löytyykö musiikkialalta keskustelukulttuuria, halua tuottaa asioita yhdessä, uskoa yhdessä tekemisen voimaan. Ajatuksena oli, että alan seminaarit, paneeli- ja baarikeskustelut tai etujärjestöjen julkilausumat eivät voi mitenkään enää riittää. Edellä siteeratut Alf Rehnin ja Marko Kulmalan näkökulmat voivat tuntua täällä yksinäisten puurtajien maassa vieläkin kovin uusilta ja oudoilta; ja siksi välttämättömiltä.

Tähän kirjaan on koottu Ajatushautomon keskeisimmät ajatukset ja teemat. Kaikki kirjassa oleva materiaali ei kuitenkaan ole ollut esillä tässä muodossa Ajatushautomon kokoontumisissa. Materiaalia on jalostettu ja lisätty erityisesti tätä kirjaa varten. Koska kyseessä ei ole komiteamietintö eikä virallinen tilaustyö, raportin muoto ja sisältö ei myöskään ollut ennalta määrätty, vaan on kehittynyt työtä tehtäessä. Ajatushautomon tuottamaa materiaalia ovat työstäneet ja jalostaneet erityisesti ryhmämme jäsenet Jutta Jaakkola, Pekka Laine, Ilkka Mattila, Janne Mäkelä, Arttu Tolonen ja Heikki Uimonen. Erityiskiitos kaikille heille luovasta työstä! Samoin Jari Muikulle, joka ulkopuolisena tahona etukäteen luki ja kommentoi kirjan tekstiä ja kirjoitti pyynnöstämme tekijänoikeuksia koskevan osion. Ajatushautomon vetäjänä ja erityisesti tämän kirjan toimittajana omat näkökulmani ja -harhani ovat varmasti pelissä mukana. Mutta niin kuin todettu, tämä ei ole komiteamietintö populaarimusiikin kehittämisestä ja siksi ryhmän jäsentenkään ei tarvitse allekirjoittaa kaikilta osin kirjan tekstiä. Olennaista on tuoda esiin erilaisia näkö- ja lähestymiskulmia aiheeseen. Myös toinen toistaan haastavia. Arttu Tolonen wrote the English summary. Thanks!

Oikeita vastauksia vai hyviä kysymyksiä? Niin kuin monet viisaat ovat todenneet, 2000-luvun maailma on niin ennalta arvaamaton, monisyinen ja nopeasti muuttuva, että tärkeintä ei ole enää oikeiden ja varmojen vastauksien löytäminen. Siitä yksinkertaisesta syystä, että nykymaailmassa niitä ei ole olemassa. Sen sijaan on paremminkin osattava kysyä hyviä, olennaisuuksiin pureutuvia kysymyksiä. Siksi tässä raportissa ei kuvitella hetkeäkään, että olemme löytäneet oikeat vastaukset tulevaisuuteen. Olemme myös välttäneet niitä aiheita, joiden tärkeys jo ymmärretään (esim. sosiaalisen median merkitys), jotka ovat jo olleet laajan julkisen keskustelun piirissä (esim. piratismi) tai joista on jo konkreettisia ehdotuksia (esim. muusikkojen ja tekijöiden verotus) tai konkreettisia tekoja (esim. musiikkivienti). Tämä ei siis ole kattava katsaus tämän hetken suomalaiseen musiikkialaan tai sen tulevaisuuden haasteisiin. Kyse on pelin avauksesta. Ajatushautomojen (engl. ”Think Tank”) periaatteina kun on ollut tuottaa ideoita, ehdotuksia, uusia ajatuskulkuja. Me kysymme, kuvailemme, haaveilemme, konkretisoimme, ehdotamme, vaadimme; otteemme on sekä tutkimuksellinen että pamflettimainen. Näin uskomme olevamme myös lähempänä populaarikulttuurimaista tyylien sekamelskaa kuin korkeataiteen teoksellista yhtenäisyyttä! Em. pelin avausta ovat toivoneet muutkin. V. 2009 selvitettiin ensi kertaa suomalaisen musiikkialan rahavirrat. Selvityksen tekijä ehdotti seuraavaksi askeleeksi alan yhteistä strategiaa! ( Kauhanen, 2009) Olkoon tämä siis vain lähtökohta kehitykselle, jota siivittää mielestämme hyvä, joskin historiallisesti ehkä epäsuomalainenkin kysymys: Miksi ei?! Helsingissä, 5.10.2011

Jukka Haarma

”Asenteella on ratkaiseva merkitys luovassa työssä. Jos ajattelen, ettei tästä tule yhtään mitään, niin ei tasan varmasti tulekaan. 80-luvulla UMO Big Bandin muutamat irvileuat opettivat ulkomaalaisille vieraileville solisteille suomen kielen tärkeimmän lauseen: ”Vittu, tästä ei tule yhtään mitään”. Tämähän on tietysti suomalaista muusikkohuumoria parhaimmillaan, mutta samalla siinä tiivistyy jotain oleellista kansamme luonteesta.” Iiro Rantala, 2011 ”Suomalaisille on niin läheistä tämä ’ei ei, vaikealta tuntuu’ -kulttuuri.” Saku Tuominen, Ajatushautomo 3.9.2010

“Hell, there are no rules here, we’re trying to accomplish something” Thomas Alva Edison, fonografin keksijä, 1800-luvun loppupuoli ”Tulevaisuutta ei voi ennustaa, se pitää luoda ja tehdä” Andrew Dubber, Ajatushautomo 15.2.2011

M U S I I K I L L A

O N MERKITYSTÄ

Toive kohdun sisältä: Musiikkia! ”Tarina ihmisen ja musiikin suhteesta alkaa jo ennen syntymää. ”Sikiön kuulojärjestelmä on valmis jo noin kuusikuukautisena. Jos äiti soittaa, laulaa, tanssii tai kuuntelee musiikkia intensiivisesti, saa kokemus aikaan vahvemmat muistijäljet sikiölle kuin vain taustalla soiva musiikki. Sikiö pystyy rekisteröimään ulkomaailman ääniä niin tarkasti, että vastasyntyneenä vauva tunnistaa ”omansa”. Ensimmäinen musiikkikulttuuri on siten valmis syntyhetkellä. Myös rytmitaju on kehittynyt niin, että vauvat pystyvät erottomaan toisistaan sävelsarjoja, joissa melodia pysyy samana, mutta rytmi vaihtuu. Vastasyntynyt lapsi tunnistaa äänien perusteella omansa ja varhaiset muistijäljet liittävät hänet yhteisöönsä, ”äänikotiin””. (Numminen, ym. 2009) ”Kyllä musiikki, se on semmonen, se on sekä viihdettä että myöskin semmosta, joka oikein sydänjuuria myöten tuntuu.” Inkeri Kallioniemi, Käpyrinteen palvelutalon asukas Yle Tv-uutiset, 30.5.2011 ”Maailma ei ole looginen, maailma on laulu. Mikään tämän päivän tuote ei ylitä hyvää biisiä. Se on ennen kieltä, se on uni, se on kuva, se on järjetön ja vangitseva tuokio. Ääniraitaan uppoutuu koko elämä. Hyvä biisi on muistin agentti.” (J.P. Pulkkinen, 2011)

”Täydellinen työsuoritus vaatii täydellistä työmusiikkia. Leikkaussalin nurkassa radio soittaa suomalaista iskelmää. Arkinen musiikki muistuttaa koko työryhmälle, että teemme ihan jokapäiväistä työtä. Juhlallisempi musiikki jäykistäisi ja saisi ryhmän ajattelemaan, että on kysymys jostain vaativasta ja poikkeavasta. Että emme selviydykään tästä. Musiikki vähentää epäonnistumisen pelkoa ja lievittää jännitystä. Kun musiikki soi, en purista leikkausinstrumenttia liian tiukasti. Mutta kun tapahtuu jotain yllättävää, radio suljetaan. Samalla kaikki salissa hiljenevät. Tiukassa paikassa radion sulkeminen on viesti leikkaussalihenkilökunnalle, että nyt olemme vaikeuksissa ja koko ryhmä keskittyy eikä mieti vähääkään muuta.” -Aivokirurgi Juha Hernesniemi (Tojkander, 2009) Musiikilla on merkittävä asema suomalaisten elämässä. Väitteeseen ”Musiikki on minulle erittäin tärkeä asia”, 85 prosenttia tutkimukseen osallistuneista suomalaisista vastasi olevansa joko täysin tai melko samaa mieltä (Yle, 2011). Samaa todistaa toinenkin tutkimus, jonka väitteestä ”Minusta olisi mahdotonta luopua musiikin kuuntelusta” oli täysin tai melko lailla samaa mieltä 82 % (Äänitetutkimus, 2011). Vain viidellä prosentilla suomalaisista ei ole mielimusiikkilajia (Puohiniemi, 2005). Ylen kaikkia yli 15-vuotiaita koskeneen tutkimuksen mukaan mitä nuoremmasta ikäryhmästä on kyse, sitä tärkeämmäksi musiikin merkitys elämässä koetaan. 65 prosenttia 15-29 -vuotiaista naisista ja 63 prosenttia samanikäistä miehistä piti musiikkia erittäin tärkeänä asiana. Vain kuudella prosentilla saman ikäryhmän miehistä ja kahdeksalla prosentilla naisista musiikilla ei ollut elämässä paljoakaan merkitystä (Yle, 2011).

Kuvion 1 ilmaisut ovat tuloksia tutkimuksesta, jossa suomalaisilta kysyttiin, mitä musiikki heille merkitsee. Voidaan varmaankin todeta, että jos musiikki ei herättäisi tuon kaltaisia erilaisia tunteita, niin tällaiset ajatushautomot olisivat ajan hukkaa. Ko. kuviossa ei varmasti ole kaikki mitä musiikki voi ihmiselle merkitä, mutta epätäydellisenäkin ollaan olennaisen äärellä. jos musiikki lopettaa koskettamasta ihmisiä ja sen käyttötarkoitukset kuihtuvat, loppuu samalla kaikki siihen liittyvä ”oheistoiminta”.

Luo tunnelmaa

Villitsee

meidän alalla olijoiden on varmasti erityisen hyvä muistaa musiikkitarpeiden ja tunteiden moninaisuus ihmisten arjessa. musiikin yksi keskeisistä funktioista on juuri olla arkipäiväistä, olla osa arkea, ja toki myös juhlaa arjessa. se on paljon muutakin kuin jatkuvaa uuden etsintää tai intohimoista fanittamista. musiikintutkija minna huotilainen on kiteyttänyt hyvin tuon moninaisuuden: ”musiikkikulttuurin edistämisen näkökulmasta hyvä musiikki on uutta ja kekseliästä. sen sijaan yksilön näkökulmasta hyvä musiikki on sitä, mistä hän nauttii.” (hautamäki, 2011)

Osaa sanat

Rauhoittaa Tunteiden vahvistaminen

Lataa akkuja Unohtaa ongelmat

Viihtyminen

Radiosta tulee mitä tulee

Poistaa tylsyyttä

Nautinto

Fiilikseen mukaan

Jouduttaa matkaa

Ei tarvitse ajatella

Perhe, sisarukset, lapset, vanhemmat

Irti arjesta

Saa jalan vipattamaan

Paikan mukaan

Poistaa hiljaisuutta

Osallistuminen

Lohduttaa Fanittaminen

Muistelu

Tuo mieleen mukavia asioita

Leikittely

Itseilmaisu

Tuskaan

Saa rypeä itsesäälissä

Seuraa

Seuran mukaan

Tunteiden uudelleen läpikäyminen

Kivun lievitys

Kun oikein v-tuttaa

Kuluttaa aikaa

Saa laulaa mukana

Saa potkua, puhtia

Rentoutuminen

Mukana oleminen

Tekee nuoreksi

Ulkomusiikilliset Ajan tekijät hermolla oleminen

Saa tanssia

Osaaminen Soittaminen

Soittotaito

Hauskuus

Tietäminen

Harrastaminen

Sanoitus

Kuvio 1: mitä musiikki merkitsee (lähde: snell & Kauhanen, 2008) 9

Populaarimusiikki tarvitsee yleisön Mitä populaarimusiikki on? Yleensä kun populaarimusiikkia yritetään määrittää, kohteena on musiikillinen tyyli ja ilmaisu eli se, miltä tietynlainen musiikki kuulostaa. Tyypillisesti puhutaan vaikkapa popista ja rockista. Populaarimusiikki-termillä on myös tavattu viitata musiikkiin, joka on suosittua. Kaikki populaarimusiikki ei kuitenkaan ole järin suosittua (esimerkiksi doo-wop 2010-luvulla), eivätkä kaikki suositut musiikit (esimerkiksi Luciano Pavarottin ooppera-aariat) istu populaarimusiikiksi miellettyjen lajityyppien joukkoon. Populaarimusiikki on joustava ja muuttuva käsite, joka saa erilaisia merkityksiä eri ajoissa ja paikoissa. Mistä tahansa voi tulla populaarimusiikkia. Tämän päivän taidemusiikki on ehkä huomenna populaarimusiikkia. Suomen Jazz & Pop Arkiston nettisivuilta löytyvä populaarimusiikin määritelmä pyrkii suosion ja musiikillisten äänien lisäksi ottamaan huomioon markkinoihin, teknologiaan, mediaan ja vastaanottoon liittyviä piirteitä: populaarimusiikki on pääosin laajoille markkinoille tarkoitettua musiikkia, jonka tekemiseen, tallentamiseen, levittämiseen ja kokemiseen käytetään kunkin ajan uusinta teknologiaa ja jota määrittävät tyylien moninaisuus ja useimmiten vahvat rytmiset ainekset. Musiikkialalla puhutaan usein myös rytmimusiikista, jolla on tavattu viitata iskelmä-, jazz-, kansan-, pop-, rock- ja tanssimusiikin eri tyyleihin erotuksena taidemusiikin ja klassisen musiikin perinteestä. (esim. Mäkelä, 2011; Rytmimusiikki 2010 -visio) Jos populaarimusiikin ja -kulttuurin määritelmää haetaan sen erosta korkeataiteeseen, niin yksi yksinkertaisimmista ja letkeimmistä on Markku Kosken käsialaa: Edellinen tarvitsee aina yleisön, jälkimmäisen kohdalla riittää periaatteessa se, että jotain on saatu aikaan (Koski, 2001).

Populaarimusiikkia koskevassa tutkimuksessa pohdittiin aiemmin paljon sitä, miten musiikki heijastaa maailmaa. Nykyisin ymmärretään, että populaarimusiikki ei ole mikään erillinen saareke yhteiskunnan meressä. Musiikki ei ainoastaan kerro jostain. Se myös tekee - ihmisiä ja maailmaa. Se on kiinteä osa arkea, juhlaa, mediaa ja bisnestä. Siitä ei ole kovinkaan pitkä aika, kun muusikot, toimittajat ja tutkijat yrittivät vakuuttaa, että kyllä populaarimusiikki on oikeaa musiikkia ja ansaitsee arvon ja paikkansa yhteiskunnassa. Onneksi kelpuuttamisen aika alkaa olla ohi. Populaarimusiikki on hyväksyttävä osa kulttuuria. Sen merkitys mittavien henkisten, sosiaalisten, kulttuuristen ja taloudellisten arvojen tuottajana on yleisesti tunnustettu. Populaarimusiikin status on korkeampi kuin koskaan aiemmin.

Rock, pop vai iskelmä? Suomalaisten musiikkimaku on jakautunut kahteen merkittävään yleissuuntautumiseen: toisaalta iskelmäja viihdesuuntautuneisiin ja toisaalta pop- ja rocksuuntautuneisiin (Puohiniemi, 2005; Yle, 2011). Genret eivät ole toisiaan poissulkevia ja, niin kuin tiedämme, ovat osin sulautuneet toisiinsa. Iskelmä vs. rock -jaolla on kuitenkin erityinen suomalainen historiallinen taustansa ja ei ole oletettavaa, että tuo jako häviäisi aivan lähitulevaisuudessa. Rock- ja popmusiikin kuuntelun lisääntyminen on tapahtunut Suomessa vasta kahden viimeisen vuosikymmenen aikana. Ko. genrejen nousu varsinkin yli kolmekymppisten kuunnelluimmaksi musiikiksi on kansainvälisessä katsannossa todennäköisesti ollut poikkeuksellisen myöhäinen ilmiö. Näyttää siltä, että rock- ja popmusiikki on nyt 2010-luvun alussa noussut

kaikkien alle 55-vuotiaiden suomalaisten keskuudessa kuunnelluimmaksi musiikkilajiksi (Äänitetutkimus, 2011). Näin yksioikoista - ”kumman otat, rockin vai iskelmän? ” - ei suomalaisten musiikin kuuntelu kuitenkaan todellisuudessa ole. Suomessa kuunnellaan ja kulutetaan myös klassista musiikkia, jazzia ja kansanmusiikkia. Vaikka nämä musiikinlajit eivät keikukaan myyntilistojen kärkitiloilla, ovat ne kiinteä osa suomalaista musiikkikulttuuria. Esimerkiksi Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n tilaston mukaan sen jäsenorkestereiden konserteissa yleisömäärä vuonna 2010 oli yhteensä 929 622 henkeä (Suomen Sinfoniaorkesterit, 2011). Ja aivan kuten eivät pop, rock tai iskelmä, eivät myöskään klassinen, jazz ja kansanmusiikki ole toisiaan poissulkevia, vaan ovat osin sulautuneet toisiinsa, niin sisällöllisesti kuin yleisöltään. Rockbändit esiintyvät sinfoniaorkestereiden kanssa, harmonikan soittaja tekee performanssitaidetta nykymusiikkikvartetin kanssa ja kansanmusiikkiyhtye säveltää musikaalin. Yksi Musiikkitalon ensimmäisistä esiintyjistä oli selloheavya soittava yhtye.

Ollaan kaikkiruokaisia kaikki? Yleisellä tasolla suomalaisten musiikkimakua jäsentävät sukupolvien ja sukupuolten väliset erot. Vanhimmat ikäpolvet suosivat edelleen iskelmä- ja viihdemusiikkia, keski-ikäiset eniten omassa nuoruudessaan esillä olleita artisteja ja genrejä ja nuoremmat ensisijaisesti oman aikansa populaarimusiikin genrejä ja artisteja (Yle, 2011). Vanhimpien ikäpolvien maku on selkeästi homogeenisempi kuin nuorempien. Tämä on historiallisesti ymmärrettävää, eri musiikkilajien kirjo oli heidän nuoruudessaan huomattavasti kapeampi. Sukupuolten väliset erot kiteytyvät ainakin alle 60-vuotiaiden kohdalla siten, että naiset suosivat pehmeäsointisempaa tanssittavaa poppia ja miehet suoraviivaisempaa kitararockia. Ei ole kenellekään yllätys, että erityisesti nuorten miesten arvostuksissa raskas rock ja metalli nousevat selkeästi esiin. Nämä yleissuuntaukset eivät tietystikään poista yksilöllisiä eroja eivätkä sitä, että esim. tietystä tyylisuunnan perinteestä ammentava ”nykymusiikki” voi hyvinkin upota vanhemman aikakauden musiikkia arvostavaan yleisöön (Yle, 2011).

Kuvioissa 2-5 on esitetty graafisesti ja esimerkin omaisesti 15-29-vuotiaiden naisten ja miesten sekä 45-59-vuotiaiden naisten ja miesten musiikkimaun keskeiset piirteet; perustuen heidän omiin luonnehdintoihinsa musiikkimaustaan. 15-29 -vuotiaiden miesten ja naisten eroja tarkasteltaessa näyttää siltä, että molempien makua sävyttää monipuolisuus; kuitenkin siten, että miesten monipuolisuus syntyy osin tarkemmista jaoista musiikkigenrejen sisällä kun taasen naisten kohdalla monipuolisuus syntyy yleisemmästä suvaitsevaisuudesta eri genrejä kohtaan.

Kuvio 2: 15-29-vuotiaiden miesten oma luonnehdinta musiikimaustaan

45-59 -vuotiaiden miesten ja naisten väliset erot ovat vähäisempiä kuin nuoremmassa ikäryhmässä. molemmat sukupuolet korostavat makunsa monipuolisuutta ja kaikkiruokaisuutta. Kuvaan nousevat vanhemmassa ikäryhmissä nuorempaa ryhmää selvästi enemmän iskelmä ja klassinen musiikki, kuitenkin siten, että klassinen on enemmän tuon ikäisten naisten musiikkia. Kuten kuvioista huomataan, kaikkien ikäryhmien omia luonnehdintoja musiikkimaustaan näyttävät siis kuvaavan sanat monipuolisuus ja kaikkiruokaisuus. aivan näin suvaitsevaisia me suomalaiset emme ole, sillä kaikkiruokaisen adjektiiviin liittyy useimmiten torjunta eli partikkeli ”paitsi” (Yle, 2011).

Kuvio 3: 15-29-vuotiaiden naisten oma luonnehdinta musiikimaustaan

Varmaankin kyse on osin siitä, että monipuolisuus koetaan laajalti hyväksyttäväksi makuominaisuudeksi ja ihmisten rooli ”hyvinä kansalaisina” heijastuu siten vastauksissa.

joka tapauksessa tämän hetken suomalaista musiikkimakua kuvaamaan meillä ei ole enää yhtä janaa, jolle toiseen päähän sijoitetaan rock- pop-, iskelmä- ja viihdemusiikki sopivan kauaksi toisistaan ja toiseen päähän klassinen ja muu ”arvokkaampi” musiikki. on luultavaa, että tulevaisuudessa ihmisten musiikkimaku on vähemmän historiallisesti tai iällisesti määräytynyt; lähennellen paremminkin lottopallopyörää, josta arvotaan historiallisen taustan, ympäristötekijöiden, käyttöyhteyden, iän ja kulutustottumusten mukaan jokaiselle oikea rivi – ja pari lisänumeroa.

Kuvio 4: 44-59-vuotiaiden miesten oma luonnehdinta musiikimaustaan vaihtoehtoinen kehitysjohtaja vai tulevaisuuden normaali äiti? Kun kehitysjohtaja ja äiti riitta lumme -tuomala lataa musiikkia, genren kohdalla lukee todennäköisesti ”alternative”, ”vaihtoehtoinen”. ”jos soitan lempimusiikkiani kotona, tyttäreni hermostuvat. heidän musiikkimakunsa on pehmeämpi kuin minun. luennoidessani soitan mielikappaleitani yhden tai kaksi. Käytän niitä esimerkkeinä siitä, että ihmiset eivät ole lokeroitavissa. Ei minuakaan voi lokeroida musiikkimakuni tai vaikkapa koulutukseni perusteella” (Tojkander, 2009).

Kuvio 5: 44-59-vuotiaiden naisten oma luonnehdinta musiikimaustaan

POPULAARIMUSIIKIN

SUUREMPI Y H T E Y S

nettijakelu ja tekijänoikeuslait eivät ole mitään objektiivisia totuuksia vaan kulttuurisidonnaista toimintaa, joka vieläpä herättävät vahvoja tunteita ja kiistoja. Vasemmalla ylhäällä näkyy vuorovaikutuksen ulottuvuus. Populaarimusiikille on ollut tyypillistä tyylien ja vaikutteiden sekoittuminen ja moninaisuus. Suomi-rock lähti nousuun, kun muualta tullut soundi vakiinnutti asemansa ja sai osakseen luovaa kohtelua suomalaisilta tekijöiltä. Tästä syntyi ”kansallista rockmusiikkia”, mutta myös erilaisia paikallisia käytänteitä. Samaa kehityskulkua voidaan löytää tangosta, hiphopista, metallista jne. Miten tämä rikkaus säilyisi jatkossakin? Oikealla ylhäällä hahmottuu ajallinen ulottuvuus. Sukupolvien välinen vuorovaikutus on ollut populaarimusiikin toimintaedellytys. Miten turvata perinteen läsnäolo ja varmistaa, että pophistoria on uusille tekijöille jatkossakin enemmän voimavara kuin jähmettävä taakka? Kulttuuriset tekijät

Kun puhumme populaarimusiikista, puhumme usein lauluista. On aika hämmästyttävää, miten pienenkin poplaulun ympärille on kasautunut lukematon määrä erilaisia toimintoja ja odotuksia. Jokainen musiikkikappale liittyy aina suurempaan yhteyteen. Biiseillä on toimintaympäristönsä, joka muodostuu tekijöiden ja toimijoiden lisäksi erilaisista ihanteista, arvoista ja käytänteistä eli kulttuurisista tekijöistä. Nämä jälkimmäiset saattavat muuttua ajan myötä siinä missä biisitkin. Suomalaisen populaarimusiikin hyvinvointi riippuu paljon siitä, miltä kulttuuriset tekijät näyttävät ja miten ne ovat suhteessa toisiinsa. Kuviossa 6 on lueteltu joukko kulttuurisia tekijöitä. Osaa näistä tekijöistä, kuten teknologiaa ja lakia, ei äkkiseltään tule ajatelleeksi kulttuuriin liittyväksi. Niihin kuitenkin liittyy monenlaisia ihanteita ja arvoja, jotka ovat sidoksissa kulloiseenkin ympäristöön. Musiikin

kansainvälisyys

monikulttuurisuus

paikallisuus

perinteen läsnäolo

yhteisöllisyys

kulttuurin ja bisneksen suhde kulttuurin rooli yhteiskunnassa kulttuuripolitiikka

sukupolvet makukulttuurit sukupuoli

Suomalaisen populaarimusiikin hyvinvointi

median rooli käyttöympäristö

lainsäädäntö tekijänoikeus

teknologisen ympäristön muutos

Kuvio 6: Kultuuriset tekijät

Toisaalta erityisesti rockin historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten sukupolvien väliset kahnaukset tuottivat elinvoimaista rockmusiikkia. Vanhan ajan rocksotia ei enää juurikaan käydä. Sen sijaan populaarimusiikissa on paljon erilaisia makukulttuureja, jotka saattavat kilpailla huomiosta keskenään, liittyen vaikkapa sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Siirryttäessä kuviossa myötäpäivään edessämme on keskeinen tämän vuosituhannen muutostekijä. Viime vuosina teknologisen ympäristön muutos ja sen vaikutus musiikkimediaan ja erityisesti musiikin kuluttamiseen on ollut vallankumouksellista. Kuluttajia saattavat kiinnostaa enemmän musiikin levittämisen, jakamisen ja kuuntelemisen tavat kuin sitoutumiset johonkin tiettyyn musiikkigenreen. Mitä tapahtuu suomalaisen populaarimusiikin hyvinvoinnille, jos kuluttajan tunteet laitteita ja softaa kohtaan ovat suuremmat kuin tunteet tiettyjä artisteja ja soundeja kohtaan? Yksi olennainen teknologiseen ympäristöön liittyvä muutos on, että verkkomaailmassa kuluttajien perinteiset demografiset määreet kuten ikä, sukupuoli, koulutustaso, asuinpaikka jne. eivät enää päde samalla tavalla kuin fyysisessä maailmassa. Sen sijaan niin koulua käyvä teinipoika kuin keski-ikäinen kotirouva voivat suosia streaming-palveluja siinä missä opiskelijatyttö ja eläkkeellä oleva virkamies vannovat latauspalvelujen nimeen. Näillä uusilla käytänteillä ja ihanteilla voi olla vaikutusta tekijänoikeuksiin, lainsäädäntöön ja kulttuuripolitiikkaan - joissa puolestaan vaikuttavat omat ihanteet liittyen toisaalta päättäjien omiin taustoihin ja toisaalta vallitseviin käsityksiin taiteesta, kulttuurista ja populaarimusiikista. Lopulta tullaankin kuvion vasempaan reunaan ja kysymykseen siitä, minkälaista arvostusta populaarimusiikki nauttii kulttuurin kentällä ja miten kulttuuri oikein ymmärretään vaikkapa politiikan ja talouden puserruksessa.

Populaarimusiikin kulttuuripolitiikka Populaarimusiikkiin liittyviä kulttuuripoliittisia tai institutionaalisia rakenteita ei Suomessa ole oikein ollut olemassa. Populaarimusiikki on paljolti edustanut kulttuurialan ”vapaata kenttää”. Kulttuuripolitiikan ja populaarimusiikin välisestä suhteesta voidaan eritellä kolme historiallista ideaalityyppiä: autoritaarinen, suopea ja edistävä (ks. Cloonan, 2007). Autoritaarisessa mallissa valtio pyrkii kontrolloimaan ja säätelemään musiikkikulttuuria erilaisilla kielloilla ja rajoituksilla, esimerkiksi huvilupajärjestelyillä, radiolaeilla ja sensuurin avulla. Suopeassa mallissa populaarimusiikki jätetään vapaille markkinoille. Valtiovalta lähinnä seuraa, ettei ylilyöntejä pääse tapahtumaan. Samalla se kerää hedelmiä erilaisin verojärjestelyin. Edistävässä mallissa populaarimusiikki nähdään kansallisena voimavarana, joka tuottaa kulttuurisia, sosiaalisia ja taloudellisia etuja yhteiskunnalle ja sitä on tuettava, jotta se pystyisi kamppailemaan kansainvälistä populaarimusiikin tulvaa vastaan. Viime vuosina tähän malliin on tullut uusi ulottuvuus mukaan: enää ei pelkästään suojella omaa populaarimusiikkia, vaan sitä myös pyritään aktiivisesti viemään ulkomaille. Suomessa kuten monissa muissa Euroopan maissa on kuljettu autoritaarisesta mallista kohti edistävää mallia. Kulttuuripolitiikan edustajat ovat 2010-luvulla periaatteessa entistä suopeampia populaarimusiikin tukemiselle. Päättäjät alkavat kuulua sukupolveen, jolle pop ja rock ovat itsestään selvä osa suomalaista kulttuurielämää. Ongelmana on kuitenkin edelleen, että kulttuuripolitiikassa populaarimusiikin moninaiset lajit tavataan niputtaa yhteiseen kategoriaan ja että sen tukipotti jää selvästi alimittaiseksi suhteessa klassisen musiikin tukeen.

1960-luvulta 1970-luvulle valtio ei juuri tukenut populaarimusiikkia. Esimerkiksi valtion ja rockkulttuurin suhde oli riitainen, mutta toisaalta myös etäinen. Kulttuuripolitiikassa rock ei nauttinut taiteen statusta. Se niputettiin yhteen kaiken kevyen musiikin kanssa ja sitäkin rangaistiin huviverolla. Rockkulttuurissa oltiin puolestaan vastakulttuurin hengessä huolissaan siitä, vesittääkö julkinen tuki rockin vapautta ja ilmaisua. Näin tapahtui erityisesti 70-luvun lopulta alkaneella punkkaudella. Kulttuuripolitiikka ja populaarimusiikki alkoivat lämmetä toisilleen 1990-luvulla. Hyväksyttiin se, että pop ja rock eivät ole ohimeneviä muoteja vaan merkittäviä ja monimuotoisia kulttuuri-ilmiöitä. Lisäksi vastakulttuurinen eetos hellitti: uusi populaarimusiikin sukupolvi ei suhtautunut yhtä tiukasti valtion väliintuloihin kuin aiempi sukupolvi. Kulttuuripolitiikan ja populaarimusiikin seurustelusuhde julkistettiin 2000-luvun alussa. Tukipolitiikan muutos näkyi kahdella alueella, musiikkikoulutuksessa ja musiikkiviennissä. Populaarimusiikin vientibuumilla oli tervehdyttävä vaikutus vanhojen kulttuuriluokituksien purkamiseen, itse musiikkielämään ja jossain määrin myös kulttuuripolitiikkaan.

musiikkiala

valtiovalta

ammattilaiset

harrastajat

tekijänoikeuksien haltijat

käyttäjät, kuluttajat

musiikin ”oikea” hinta

”ilmainen” musiikki

kulttuuri-instituutiot

vapaat rakenteet

klassisen musiikin tuki

populaarimusiikki

taide, kulttuuri

”kaupallisuus”

Kilpailua vai yhteistyötä? Musiikkiala elää vähintäänkin voimakasta murrosvaihetta, joka ilmenee mm. kamppailuna vallasta. Ohessa on esitetty alueita, jolla tuota kamppailua on viime aikoina käyty. Voidaan varmaankin sanoa, että kaikilla tuntuu olevan hyvä tahto, suomalaisen musiikin hyvinvoinnin edistäminen, mutta näkemykset voivat erota voimakkaastikin; mikä on sekä ymmärrettävää että myös tärkeää murrosvaiheessa.

Kaupallistuminen ja sen herättämä huoli ei ole uusi asia. Voidaan kuitenkin todeta, että tällä vuosituhannella teema on noussut esiin poikkeuksellisen voimakkaasti, johtuen varmastikin em. musiikkialan rakenteissa tapahtuneista muutoksista. Tämä näkyy esimerkiksi muusikoiden huolena ammattitaidon riittämättömyydestä, mahdollisena työtilaisuuksien vähentymisenä (mm. levytykset) ja erityisesti kaupallisuuden lisääntymisestä alalla. Sibelius-Akatemian teettämän tutki-

muksen mukaan muusikot kokevat, että tulevaisuuden suurimmat uhat ovat kaupallisuuden lisääntyminen ja taloudellisten arvojen sekoittuminen taiteen arvojen kanssa. On huomattavaa, että suurin osa tutkimukseen vastanneista muusikoista edusti nimenomaan populaarimusiikkia. (Tolvanen & Pesonen, 2010) Tämä murrosvaihe näkyy ja kuuluu myös kulttuuripoliittisessa keskustelussa. Helsingin Sanomat teki rohkean avauksen ja osuvasti otsikoidussa kirjoitussarjassaan ”Päin seiniä” kyseenalaisti taide- ja kulttuuripolitiikan nykyisiä rakenteita ja tukimuotoja (HS 29.11.2010 - 15.2.2011; samanlaista rakenteiden tuuletusta sisältää myös Antti Järven ja Tommi Laition pamfletti ”Saa koskea”). Ei ehkä ole yllätys, että kriittisimmät vasta-argumentit nykyisen järjestelmän puolesta tulivat klassisen musiikin kentän puolelta. Otettiinpa argumentoinnissa jopa esiin vanha vastakohtapari klassinen vs. rock. Syvempi keskustelu kulttuuri-instituutioiden ja lähinnä vapaata kenttää edustavan populaarimusiikin välisestä erosta on vasta alkamassa. Sitä pitää toivoa ja vaatia.

MUSIIKKIALA

M U U T T U N U T.

JA RAJUSTI.

Musiikkituottaja Kim Kuusi kokee musiikkibisneksen tämänhetkisen tilanteen näin: ”Musiikin hintatasapaino on järkkynyt. Tarjonta lisääntyy enemmän kuin koskaan, kysyntä ei lisäänny. Musiikista halutaan maksaa vähemmän kuin koskaan. Menojen ja tulojen tasapaino on huono. Tulot eivät pidä yllä tuotantokustannuksia.” (Vilkko, 2010) ”Absurdly, the complete dissappearance of ecomomic barriers to distribution hit the wallets of the “indies” first, stripping a substantial part of the their income… In 2000, an average vinyl single generated a return of couple of thousand Euros, while in 2011 the same single generates a loss of couple of hundred Euros, even without what were formerly known as “production costs”…Fleeing to a purely digital distribution doesn’t look that much better in general: only an established artist backed by a strong physical release experiences significant digital sales.” -Stefan Goldman, dj ja levytuottaja “Koko ajatus lähti siitä, miten levyjen ja kiertueiden markkinointia voisi auttaa. Meillä ei ollut yhtään rahaa, joten piti keksiä muista tapoja kilpailla isompien kanssa”…Yhtäkkiä Bäckman ja Ruusila huomasivat olevansa entisiä levydiilereitä. Kaikki aika meni sovelluksen kehittämiseen; ja kuin varkain heistä tuli teknologiayrittäjiä. ”Piti ohjelmoida itsensä kokonaan uudelleen”. Hanke herätti alkuun naureskelua, mutta otettiin se myös tosissaan…Koska täysin samanlaisia tuotteita ei ollut, rima asetettiin suoraan huipulle. Tavoitteena on kasvaa maailman suurimmaksi faniyhteisöksi kännykkämaailmassa...Käytännössä kaikki on laskettu yhden kortin varaan. Muut ideat ovat jääneet pöytälaatikkoon” -Paavo Bäckman ja Jussi Ruusila, Mobile Backstage -sovelluksen kehittäjät (Jokelainen, 2011)

”In Gognitive Surplus Clay Shirky writes, “What matters most now is our imaginations. The opportunity before us, individually and collectively is enormous; what we do with it will be determined largely by how well we are able to imagine and reward creativity, participation and sharing”. To me, this quote speaks volumes and gives insight into the future of the record industry in the digital age”. –Kyte Bylin, Hypepot Editor, 2010 Nuo sitaatit kertonevat paljon musiikkibisneksestä 2010-luvun alussa. Voidaan puhua samaan aikaan tasapainon järkkymisestä, myynnin romahduksesta, uuden keksimisestä ja suurista mahdollisuuksista. Mikään ei ole niin kuin ennen.

Levyteollisuudesta musiikkiteollisuuteen Jos levyteollisuuden rakennemuutos pitäisi tiivistää yhteen asiaan, se voisi olla muutos kontrollissa. Aina 2000-luvun alkuun saakka levyteollisuuden, musiikin jakelun, median ja kuluttajien suhde oli suhteellisen selkeä ja vakaa. Kuviossa 7 on esitetty yksinkertaistettu malli 1900-luvun levyteollisuuden ajasta, jossa levy-yhtiöt, erityisesti suuret kansainväliset yhtiöt, kontrolloivat artisteja ja heidän esillepääsyään, kuka sai levytyssopimuksen ja millaisen, keihin artisteihin markkinointi kohdistui jne. Sama kontrolli koski myös musiikin kuluttajia. Mitä kautta he saivat tuotteensa ostettaviksi ja missä muodossa (valmistuksen ja jakelun kontrolli) tai mitä kautta he saivat kuulla artistien musiikkia tai tietoa tähdistä/artisteista (median kontrolli).

Yleisesti ottaen levyteollisuuden suurilla meni talou dellisesti hyvin. Vaikka julkaistuista levyistä suurin osa tuskin pääsi edes plussan puolelle, ne, jotka menestyivät, kompensoivat moninkertaisesti menestymättömät. Alalla hyväksytty karkea suhdeluku oli 90 - 10 eli 10 prosenttia julkaisuista menestyi, 90 prosenttia ei. 2000-luvulla, jolloin puhe on kääntynyt levy-yhtiöistä musiikki-yhtiöiksi, alan sisäiset suhteet ovat radikaalisti muuttuneet (kuvio 8). Siinä missä aiemmin oli kontrollia, on nyt media- ja business-alan yhteistyökumppaneita, siinä missä aiemmin oli enemmän tai vähemmän helposti ohjailtavia kuluttajia, on nyt vaativia faneja ja maailmanlaajuisia nettiyhteisöjä, siinä missä aiemmin ei ollut juuri mitään, on nyt valtiovallan toimenpiteitä, alan etuja, yhteisymmärrystä, lobbausta, kiistoja, vientitukea jne.

Kuvio 7: Levyteollisuus 1900-luvulla

Levyteollisuus 1900-luvulla levy-yhtiö t tit/ muus artis iko

ijät tek t/

levyjen ostajat/ musiikin kuluttajat

Kuvio 8: Musiikkiteollisuus 2000-luvulla Musiikkiteollisuus 2000-luvulla

artistit/ muusikot/ tekijät

musiikin käyttäjät/ fanit

musiikkiyhtiöt

yhteistyökumppanit

valtiovalta/ yhteiskunta

Jos tämän vuosituhannen musiikkikenttä vaikuttaa ulkopuolisesta monimutkaiselta ja liiankin monisyiseltä, on se tuntunut siltä välillä myös alan keskiössä olevista. Yhtiöt ovat joutuneet määrittelemään itsensä ja tehtävänsä uudelleen. Voidaan sanoa, että musiikkiyhtiöt ovat ohjaajan tai pääroolin esittäjän sijaan nykyään sisällöntuotannon ja oikeuksien partnereita.

Hyvältä näyttää, kuluttajat! Äänitteiden kappalemääräinen kokonaismyynti on laskenut vuoden 2000 lähes kymmenen miljoonasta (9 597 436) vuoden 2010 runsaaseen viiteen miljoonaan (5 365 302). Äänitteiden euromääräinen tukkumyynti laski samana ajanjaksona vajaasta 70 miljoonasta (67 150 913) runsaaseen 40 miljoonaan euroon (43 020 564) (Musiikkituottajat, 2011).* Tämä laskeva trendi lienee kaikkien tiedossa. Suomalaisten cd-hyllyn kokoa kuvastanevat taulukon 1 luvut.

Taulukko 1: Vuosittain ostettujen cd-levyjen määrä vuosina 2002, 2006 ja 2011, 11-55 -vuotiaat (Lähde: Äänitetutkimus, 2011) Ostaa vuosittain cd-levyjä

55% 52%

1 tai 0 kpl

48%

2-5 kpl 6-20 kpl 21-50 kpl yli 50 kpl

27% 24% 21% 15% 12% 7% 4%

2002

0% 2006

2011

*alaviite: Mukana luvuissa on vain Musiikkituottajien jäsenyhtiöiden kautta tapahtunut myynti. 2010 euromääräisessä luvussa mukana on sekä fyysinen että digitaalinen myynti.

Ehkä monelle meille alalla oleville nuo luvut ovat hyvä muistutus siitä, kuinka valtaenemmistö suomalaisista ostaa vain muutaman cd-levyn vuodessa. Vain yksi prosentti suomalaisista ostaa yli 50 cd-levyä vuodessa. Suomalaiset eivät siis elä levyröykkiöiden keskellä. Mutta sehän on osin seurausta siitä, että musiikki kuunnellaan nykyisin netistä, eikö? Ei, ei ainakaan vielä. 60 % suomalaisista on täysin eri mieltä väitteestä, että ”en osta musiikkia omakseni, van käytän digitaalisia musiikkipalveluja”; vain 8 % vastaajista on väitteestä täysin samaa mieltä. Tosin 1529 -vuotiaiden vastaavat luvut ovat jo kovin erilaisia, 65 % tuon ikäisistä miehistä ja 57 % naisista on täysin tai melko samaa mieltä em. väitteestä (Yle, 2011). Suomessa digitaalinen musiikkimyynti on vasta runsas viidennes kokonaismyynnistä, Ruotsissa digitaalinen myynti nousi tämän vuoden alkupuoliskolla ensi kertaa yli puoleen äänitteiden kokonaismyynnistä, 51,5 prosenttiin (Grammofonleverantörernas Förening, 2011). On myös muistettava, että kappalekohtainen (fyysinen ja digitaalinen) myynti ei enää ole riittävä eikä ehkä edes relevantti alan mittari, koska yhä tärkeämmäksi nousevat käyttöoikeus- ym. tulovirrat eivät noissa luvuissa näy. Yllä todetut laskevat tai hitaasti nousevat kehityssuunnat ovat hyvin tiedossa. Mutta kun vaihdetaan näkökulmaa, päästään toisenlaiseen tunnelmaan: Musiikin kulutus on kokonaisuudessaan kasvanut! Musiikkituottajien tutkimuksen mukaan 38 % kyselyyn osallistuneista 11-55 -vuotiaista suomalaisista oli kuunnellut aiempaa enemmän musiikkia sähköisen median lisääntyneen musiikkitarjonnan vaikutuksesta (Äänitetutkimus, 2011).

Voitaneen hyvässä hengessä todeta, että meillä kuluttajilla ei ole koskaan ollut niin kivaa kuin nyt. Meillä on ennen näkemättömät mahdollisuudet löytää, kuunnella ja nauttia musiikista! Tämän on verkko mahdollistanut. Sen kautta kuluttajien saatavana on periaatteessa kaikki maailman musiikki kaiken aikaa kaikkialla ja kaikilla päätelaitteilla. Sen myötä itselleen mieluisten sisältöjen löytäminen on kuitenkin muuttunut entistä haasteellisemmaksi, ja musiikkihakuja varten kehitetään kaiken aikaa uusia ratkaisuja. Pohjimmiltaan kysymys on siitä, haluaako tai tarvitseeko kuluttaja uusia elämyksiä verkon rajattomasta musiikkikirjastosta vai riittääkö hänelle entuudestaan tuttu ja turvallinen musiikki. Mitäs jos hetkeksi unohtaisimmekin piratismin ja muut laittomuudet ja katsoisimme siihen täysin mahdolliseen tulevaisuuteen, jossa esim. jokainen suomalaistalous maksaa mielellään 10 euroa kuussa kaikesta siitä hienosta musiikista minkä se kotiinsa saa, olkoon se tuttua tai ennen kuulematonta. Millainen summa rahaa siitä tulisi vuodessa? Kun kotitalouksia on Suomessa noin 2 500 000, se tekisi noin 300 000 000 euroa. No, sovitaan, että vain puolet kotitalouksista haluaa maksaa tuon maksun. Se tekee edelleen 150 000 000 euroa. Jos tuosta otetaan palveluntarjoajan osuus pois niin jäljelle jäävä karkeat sata miljoonaa euroa vastaa suunnilleen koko nykyistä äänitemyyntiä ja Teosto- ja Gramex -tilityksiä yhteen laskettuna. Haihattelua? Vain jos uskomme, että tulevaisuus on tämän hetken kaltainen. We ain’t seen nothing yet.

Musiikkiala kasvun tiellä Viime vuosien yleisin viesti alalta on kuitenkin ollut, että myynti laskee. Kyllä, fyysisten äänitteiden myynti on laskenut. Oikeastaan kaikki muu onkin sitten ollut kasvussa: digitaalinen myynti, elävän musiikin rahavirrat, esitysja tallennuskorvaukset, musiikkipalvelujen määrä ja niin kuin edellä todettiin, musiikin kuuntelu! Lisäksi eniten musiikkiin käytettyä rahaa ovat lisänneet alle 35-vuotiaat! (Äänitetutkimus, 2011). Niin kuin taulukosta 2 nähdään, pientä kasvua on nähtävissä myös musiikkikoulutukseen käytetyissä rahoissa sekä soittimiin ja säveltämiseen liittyvissä

rahavirroissa. Laskua on lähinnä ollut kuuntelulaitteiden myynnissä, joka sekin selittyy musiikin kuuntelun siirtymisellä tietokoneisiin ja kännyköihin. Musiikkipelien kohdalla näyttää siltä, että kasvu on ainakin taittunut. Aiheemme kannalta on merkittävää, että myös kotimaisen musiikin osuus äänitteiden kokonaismyynnistä on kasvanut. Se nousi v. 2010 ennätyslukemiin, 63 prosenttiin (Musiikkituottajat, 2011). Vaikka osa kasvusta selittyy sillä, että ulkomaisia äänitteitä ostetaan enenevässä määrin ulkomaisten nettikauppojen kautta, voidaan lukua pitää merkittävän korkeana.

Taulukko 2: Musiikin talous Suomessa (milj. euroa) Musiikin talous Suomessa (milj. euroa) 0

200

400

elävä musiikki

1200

1400

1600 2007 2009

246,5 264,2

äänitteiden myynti ja valmistus

119,7 100,3

kustantaminen, studiot

101,8 99,5 62,1 64,5

soittimet + tarvikkeet

41,3 44,9 64,5 55,6

kuuntelulaitteet

yhteensä

1000

250,7 298,8

koulutus

musiikkipelit

800

516,4

radio + tv

säveltäminen

600

405

5 4,8 1 296,50 1 448,90

Lähde: Alanen, 2011, laskentatavasta, ks. tarkemmin Alanen, 2009

Taulukossa 3 on esitetty kotimaisen musiikin osuus fyysisten äänitteiden euromääräisestä myynnistä 1980-lupulta tähän päivään. Niin kuin nähdään, kotimaisen musiikin nousu on ollut systemaattista ja kahdessa vuosikymmenessä on noustu n. 40 %:sta yli 60 %:in. Suomessa on aina ollut vahva paikallisen musiikin myynti verrattuna muihin pohjoismaihin, esim. Norjan ja Tanskan oman musiikin nousu on ollut vasta tämän vuosituhannen ilmiö. Tuskin on epäilystä siitä, että tämän nousun takana on ollut vahvana tekijänä kotimaisen populaarimusiikin tuotannon laadun ja monimuotoisuuden kasvu.

Kotimaisten ja ulkomaisten fyysisten äänitteiden Taulukko 3: Kotimaisten ja ulkomaisten fyysisten osuus euromääräisestä myynnistä

äänitteiden osuus euromääräisestä myynnistä

2010 2008 2006 2004 2002 2000 1998 1996 1994 1992 1990 1988 0%

kotimainen

ulkomainen

50%

100%

(Lähde: Musiikkituottajat, 2011)

Taulukossa 4 on esitetty paikallisesti tuotetun musiikin osuus fyysisestä äänitemyynnistä eri Euroopan maissa. Kyseisten lukujen valossa Suomi pitää ykköspaikkaa paikallisen musiikkirepertuaarin myynnissä. Koska luvut eivät kuitenkaan ole täysin vertailukelpoisia erilaisista laskutavoista johtuen, todetaan varmuudeksi, että kotimaisen musiikin myynti Suomessa kilpailee täysin tasavertaisesti perinteisten vahvojen kotimarkkinamaiden kuten Ranskan, Italian ja Kreikan kanssa. Tosin monella suurella markkina-alueella nimenomaan paikallisen musiikin myynti on laskenut, Euroopassa esim. juuri Ranskassa ja Espanjassa (IFPI, 2010). Selityksenä on osin pidetty piratismia, osin digitaalisten musiikkipalvelujen keskittymistä kansainväliseen ohjelmistoon. Tämän hetken olettamus on, että musiikin digitaalinen käyttö kohdistuu pääosin juuri kansainväliseen repertuaariin, ja erityisesti kansainväliseen hittituotantoon. Tuoreen tutkimuksen mukaan Spotifyn käyttö on useimpien kohdalla lisännyt nimenomaan ulkomaisen musiikin kuuntelua (Äänitetutkimus, 2011). Palvelujen laajetessa paikallinen musiikki voi kuitenkin saada enemmän huomiota osakseen. Tähän viittaa ainakin Spotifyn juuri avatun Suomen toimiston johtajan lausunto: ”Tavoitteenamme on tuoda mukaan lisää suomalaisia artisteja ja järjestää paikallisia kampanjoita, esimerkiksi konsertteja”. (Koskinen, 2011) Lienee selvää, että tuonkaltainen kehitys digitaalisissa musiikkipalveluissa on äärimmäisen suotavaa.

Taulukko 4: Paikallisen musiikin äänitemyynti Paikallisen musiikin äänitemyyntimaissa* Euroopan maissa* Euroopan 2010 2010 % Belgia

Bulgaria

Espanja

Hollanti

Iso-Britannia

Italia

Kreikka

Kroatia

Norja

Portugali

Puola

Ranska

Ruotsi

Saksa

Slovakia

Suomi

63**

Sveitsi

Tanska

Tsekin tasavalta

Unkari

Lähde: IFPI, 2011. *Mukana kaikki ne Euroopan maat, joista on tieto saatu **Suomen kohdalla mukana kotimaisten kokoomalevyjen myynti, ilman niitä kotimaisen osuus myynnistä 51%. Kokonaisluku 63% on kuitenkin vertailukelpoinen esim. muiden pohjoismaiden kanssa.

POPULAARIMUSIIKKIK U LT T U U R I N

TEKIJÄT

Tekijöiden esiinmarssi Populaarimusiikin tekijöitä on kahdenlaisia: ammattimaisesti toimivia ja harrastajia. Täysammattilaisia on Suomessa melko vähän. Perinteisesti Suomeen on mahtunut kerrallaan tusinan verran rockyhtyeitä, jotka ovat ansainneet elantonsa pelkästään musiikilla. Musiikkiviennin läpimurto muutti tilannetta parempaan, muttei radikaalisti. Säveltäjillä ja sanoittajilla leipä on aivan yhtä kapea. Teostotuloilla mitattuna köyhyysrajan yli vuonna 2010 pääsi vain 156 musiikin tekijää -ja tässä joukossa ovat kaikkien musiikinlajien tekijät (Heikkilä, 2011). Viime vuosina Suomessa on puhuttu paljon tekijöiden ammattimaistumisesta ja kansainvälistymisestä. Monet muusikot ovat tähdänneet ulkomaille, koska kotimarkkinoiden rajat tulevat nopeasti vastaan. Valmiudet lähteä maailmalle ovat entistä paremmat niin henkilökohtaisella tasolla kuin institutionaalisesti. Eikä kansainvälisillä musiikkimarkkinoilla enää tarvitse olla kotoisin Yhdysvalloista tai Britanniasta saadakseen jalansijaa. Tekijöitä on todellakin entistä enemmän. 1960-luvun lopussa Suomessa oli noin 200 keikkailevaa pop- ja rockyhtyettä. Punkin ja uuden aallon vanavedessä määrä kymmenkertaistui. Vuonna 2011 Suureen suomalaiseen bändirekisteriin kuului noin 27 000 yhtyettä ja artistia (Bandit, 2011). Todellisuudessa Suomessa saattaa tällä hetkellä olla populaarimusiikin kokoonpanoja yli 40 000! Suurin osa näistä kokoonpanoista toimii harrastuspohjalta. Bändiharrastuksen nousu on sitäkin huimaavampi, kun se suhteutetaan yleiseen soittoharrastukseen, joka on kolmessa vuosikymmenessä laskenut huomattavasti. Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksen mukaan vuonna 1981 soittoa harrasti 20 % suomalaisista. Vuonna 2009 luku oli 14 %. (Tilastokeskus, 2011).

”Laskin, että eilisiltaan mennessä olen tehnyt tänä vuonna musiikkiin liittyviä töitä 294 tuntia. Normaali työntekijä olisi tehnyt samassa ajassa normaalilla työajalla 224 tuntia. Olen ollut studiossa, tehnyt kirjanpitoa, täyttänyt Teosto ja Gramex -papereita ynnä muuta ja tietysti soittanut. Mistään näistä ei ole mulle tullut vielä senttiäkään palkkaa. Oon tehnyt pitkää miinusta koko vuoden. Tai olen mä saanut palkkaa tänä vuonna 34 tunnilta, mutta senkin työn tuntipalkka oli huonompi kuin hampurilaisketjun kassaharjoittelijalla. Mä ehkä saan rahaa, jos se uusi levy myy ja jos nuo uudet laulut on ihmisten mielestä jostakin kotoisin. Ja jos kesällä tulee hyvät teostot, niin mä pärjään taas. Mutta jos rahan takia näihin hommiin ryhtyy, niin kannattaa heti hakeutua psykiatrin pakeille. Tää on Suomessa niin epävarma ammatti, että jollei syvästi rakasta sitä mikä liittyy laulun kirjoittamiseen tai ihmisille soittamiseen keikoilla, niin tämä on tyhmin valinta mitä voi olla. Järkimies ei näihin hommiin lähde, ihan lämmöllä sanottuna. Mutta mä en saa mistään niin suuria kokemuksia, mikään ei saa mua itkemän tai riemastumaan sillä tavalla kuin musiikki. Ilman noita kokemuksia mä voisin lopettaa elämisen. Ei elämässä ole mitään mieltä, jos sillä ei ole lentäviä ralleja soundtrackina.” Jarkko Martikainen, muusikko, Kuka, mitä, häh? -artistipaneeli 10.2.2011

Sekä ammattilaisten että harrastajien tie kohti musiikkitoimintaa on silottunut. Yhtyeet ja artistit tietävät mitä tehdä ja miten tehdä. Enää popin aakkosia ja alan käytänteitä ei tarvitse oppia kantapään kautta. Tietoa löytyy aiempaa enemmän. Musiikin tekemiseen liittyvä koulutus, kirjallisuus, nettifoorumit ja suullinen perinne ovat apuna uusille artisteille. Soittimet, koneet ja softat ovat entistä vaivattomammin entistä useamman ulottuvilla. Nykyisin yhä useammalla muusikolla on oman alan ammattitutkinto - jazzin ja kansanmusiikin alueella se jo on enemmän sääntö kuin poikkeus. Rockin, popin ja etenkin hiphopin ja vaihtoehtomusiikin kohdalla kuljetaan edelleen perinteisiä itse oppimisen reittejä, mutta monella tekijällä on kuitenkin takataskussaan taide- ja kulttuurialan opintoja.

Alalle pääsy on helppoa, siellä pysyminen vaikeaa. Ammattilaisten ja harrastajien väliin mahtuu kirjava ja mittava puoliammattilaisten joukko, jolle musiikin tekeminen on enemmän tai vähemmän merkittävä sivutulonlähde. Monet kuuluisat muusikot hankkivat hiljaisempina aikoina tuloja muualta - tunnetuimpana esimerkkinä Yö-yhtyeen solistin Olli Lindholmin sivutoimi taksikuskina.

Mistä syntyy elinvoima? Musiikkikulttuurin tekijöitä eivät ole vain sisällöntekijät, luomisen halun ja pakon ohjaamat säveltäjät ja sanoittajat, vaan kulttuuriseen ympäristöön kuuluvat myös vastaanottajat sekä kulttuurialan muut toimijat. (kuvio 9). Populaarimusiikista puhuttaessa toimijoilla

Kulttuurin tekijät Kuvio 9: Kultuurin tekijät

Harrastajia

Käyttäjät

Tekijät & Artistit

Ammattilaisia/ Aktiiviharrastajia

Toimijat

tarkoitetaan esimerkiksi tapahtumajärjestäjiä, toimittajia, musiikkiyhtiöiden työntekijöitä, toimialajärjestöjen edustajia - kaikkia niitä, jotka parhaassa tapauksessa saavat elantonsa musiikin kanssa työskennellessään. Yksinkertaisesti ajateltuna kyseessä on kulttuurinen arvoketju: tekijä/artisti – toimija – käyttäjä. Pelkkä janamalli ei kuitenkaan sellaisenaan synnytä uutta eikä pidä olemassa olevaa populaarimusiikkikulttuuria elinvoimaisena, vaan taustalla on aina toinen ulottuvuus: harrastaja – ammattilaiset. Symbioottinen suhde, jossa osaset täydentävät, ruokkivat ja haastavat toisiaan. Tekijöiden ja artistien kohdalla tämä jaottelu on selkeä: on niitä, jotka ansaitsevat elantonsa musiikkia tekemällä tai esittämällä, ja niitä, jotka harrastavat sitä. Syitä harrastamiseen voi olla monia; soittaminen voi olla syy paeta tiskivuoroa kotona, nuoruudesta jäänyt kaveriporukan yhteinen harrastus tai yksinkertaisesti se vain on hauskaa! Musiikin harrastaminen on myös se taso, josta tullaan tai ollaan tulematta ammattilaiseksi. Kukaan ei tietääksemme ole syntynyt suoraan musiikkialan ammattilaiseksi. Siksi musiikin harrastaminen on alan elinvoimaisuuteen tähtäävässä ravintoketjussa ehdottomassa ytimessä, se on alusta, jossa kasvaa jotain uutta ja tuoretta. Toimijoiden tasolla harrastajat ovat kulttuuriselle ympäristölle tärkeä voimavara, ja rooli korostuu etenkin paikallisella tasolla. Harrastajatoimijat ovat usein järjestöjä ja ihmisiä, joiden toiminnasta heijastuu yhteisöllisyys, ja jotka kaiken muun ohella tuottavat ohjelmia, järjestävät tapahtumia tai kirjoittavat arvosteluita ja blogeja. Haasteena heillä on usein kamppailu elintilasta muiden paikallisten kulttuuritoimijoiden kanssa: kumpi onkaan tänä kesänä pienelle kaupungille tärkeämpää, harrastajateatterin tukeminen vai paikallisen yhdistyksen järjestämä rockfestivaali? Vahvuuksia ovat toisaalta ketteryys ja usein pakonkin sanelema innovatiivisuus.

Musiikkitoimijoiden ammattilaisille kuvaavaa on, että he taasen ovat keskittyneet pääkaupunkiseudulle ja suuriin kaupunkeihin. He myös käyttävät valtaa ja toimivat ”etujärjestöinä” valtiovaltaan päin silloin kun puhutaan lainsäädännöstä tai kulttuuripolitiikasta. He ovat samaan aikaan merkittävä kenttää eteenpäin vievä voima, mutta yhtä merkittävänä jarruna voi usein olla kulttuurin tekemisen ja liiketoiminnan välinen jännite. Samalla tavalla voidaan mielestämme jaotella myös musiikin kuuntelijoita ja kuluttajia. Erityisesti tuota eroa voidaan tehdä klassisen musiikin puolella, jossa laaja koulutusjärjestelmä tuottaa ikään kuin itsestään ”ammattikuluttajia”. Vaikka koulutus ei päätyisikään musiikkialan ammattiin, niin tuon koulutuksen kautta klassinen musiikki saa asiantuntevia harrastajia ja kuluttajia. Populaarimusiikin puolella vastaavaa ”kuluttajakoulua” ei ole. Meillä musiikin käyttämisen ammattilaisilla musiikki on keskeinen osa elämää. Me yleensä etsimme ja vaadimme uutta ja omaperäistä musiikkia ja toimimme usein mielipidevaikuttajina kun ilmiöitä nostetaan esille. Makumme edustaa usein, mielestämme, ”hyvää makua”. Ainakin populaarimusiikin puolella harrastajakäyttäjät taas ovat musiikkimaultaan ja kulutustottumuksiltaan ”mutkattomampia”, mediajulkisuuden ohjatessa usein heidän musiikkivalintojaan. Heidän makuaan pidetään yleisesti konservatiivisena ja siksi ryhmä helposti unohtuu meiltä alan sisäpiiriläisiltä. Harrastajakuluttajat ovat kuitenkin alan ja etenkin sen liiketoiminnan kannalta keskeinen ryhmä. Samoin kuin se, miten he suhtautuvat uuteen teknologiaan - vasta massat tekevät uudesta artistista, formaatista tai palvelusta suositun.

Erottaudu tai unohdu ”In the future everyone will be famous for 15 people”. Tuo uusi versio vanhasta tunnetusta Andy Warholin ajatuksesta voi hyvän vitsin lisäksi olla mitä totisinta totta, jo nyt. Vai mitä sanotte näistä luvuista: Toukokuun alussa 2009 MySpace -sivustoilla oli esim. 2 539 664 rekisteröityä hip hop-, 1 802 763 rock-, 862 300 ”vaihtoehtorock”-, 723 426 pop- ja 413 824 ”electronica” -artistia tai yhtyettä (Investing In Music, 2009). V. 2008 Yhdysvalloissa julkaistiin 105 000 fyysistä musiikkialbumia. Vain n. kahta prosenttia niistä myytiin 10 000 kpl tai enemmän. Samana vuonna netissä oli tarjolla yli 1,2 miljoonaa albumia, mutta niistä 85 prosenttia ei tuona vuonna ostettu kertaakaan (Foster, 2008). Erään tiedon mukaan n. 80 prosenttia Spotify-musiikkipalvelun latauksista kohdistui n. 20 prosenttiin palvelun senhetkisestä yli kahdeksasta miljoonasta musiikkikappaleesta. (Afront, 2011) Suomessakin julkaistiin vuonna 2010 ehkä noin 2 500 albumia. Arviolta n. 2 200 niistä sisältää populaarimusiikkia (ks. Suomen kansallisdiskografia Viola, 2011). Edellisessä luvussa mainittu 40 000 suomalaiskokoonpanon määrä vetää sekin hiljaiseksi - jos tarkoituksena on päästä esille, saada keikkoja tai medianäkyvyyttä osakseen; puhumattakaan toiveesta tehdä soittamisesta ammatti. Tunnetun ”Pitkä häntä” -kirjan kirjoittaja Chris Anderson onkin tylysti todennut, että useimpien artistien vihollinen ei ole suinkaan piratismi, vaan suuri tuntemattomuus (Anderson, 2009). Ironista kyllä, ”Pitkä häntä”-kirjassaan Anderson nimenomaan oletti kulutuksen digiaikana jakautuvan entistä tasaisemmin. Näin, voimme kai sanoa, ei valitettavasti ole tapahtunut. Ei ainakaan vielä.

Saatavuus ja löydettävyys ovat kaksi aivan eri asiaa. Ainakin rockissa lähtökohtana on ollut, että hyväksi tullaan harjoittelemalla ja tekemällä kovasti töitä. Rock on ollut paljolti työn estetiikkaa. 2000-luvulla on tullut yhä ilmeisemmäksi, että ei riitä enää, että on hyvä. Hyviä artisteja on niin paljon, että on pakko löytää tapoja, joiden kautta erottautua ”hyvästäkin massasta”. Artistin täytyy tavalla tai toisella olla kiinnostava kohdeyleisönsä keskuudessa. Saku Tuominen ja Risto Kuulasmaa ovat kirjoittaneet suomalaisyritykselle matkaoppaan kansainvälisille markkinoille (Tuominen & Kuulasmaa, 2011). Heidän yksinkertainen perusteesinsä on: pitää olla sekä hyvä että kiinnostava. Hyvä ei enää yksin riitä. Maailma on täynnä hyviä tuotteita. Kuviossa 10 on Tuomisen ja Kuulasmaan perusmalli esitetty nelikentän muodossa. Meidän kysymyksemme on, eikö tuo malli sopisi myös kotimarkkinoille? Erityisesti jos tarkastellaan asiaa rockin näkökulmasta.

Kuvio 10: Artistin matka markkinoille HYVÄ

EI KIINNOSTAVA

KIINNOSTAVA

2 LÄHTÖPISTE

EI HYVÄ

Lähde: Tuominen&Kuulasmaa, 2011

Kuvion nuoli 1 osoittaa perinteistä ”rockreittiä” tavoiteltuun oikeaan yläkulmaan. Kehitetään omaa soitto- ja ilmaisutaitoa, luotetaan sen voimaan ja unohdetaan kaikki muu ”epäolennainen” tai jätetään se muiden huoleksi (levy-yhtiön, keikkajärjestäjän tms.). Tästä tiestä on vaikka kuinka paljon esimerkkejä vuosien varrelta. Nuoli 3 osoittaa toisen äärilaidan tietä. Herätetään ensiksi huomiota omalla tyylillä ym. ja pyritään sitten matkan varrella kehittämään ilmaisua. Suomesta voitaisiin ottaa kaksi 2000-luvun esimerkkiä tästä tiestä, Lordi ja LCMDF. On selvää, että Lordin shokkialoitus kääntyi nopeasti myös taakaksi ja kiinnostavuuden ylläpitäminen tuli sen takia vaikeaksi. LCMDF rakensi alusta lähtien oman ”hypensä” ulkomaisen huomion varaan ja on sen jälkeen pyrkinyt tietoisesti kehittämään omaa ammattitaitoaan myös ilmaisullisesti (ks. Häkkinen, 2009). Nuoli 2 osoittaa ”kolmatta tietä”, jossa hyvyys ja kiinnostavuus ovat enemmän tai vähemmän havaittavissa alusta alkaen. Esimerkeiksi voitaisiin ottaa esim. PMMP tai Anna Puu. PMMP:tä pidettiin erityisen kiinnostavana ja laadukkaana alusta alkaen. Anna Puun lahjakkuus artistina tuli myös esiin nopeasti, samoin kiinnostavuus, sekä itse Idols -kilpailun että sen erilaisuuden kautta, mitä Anna kyseisessä kilpailussa edusti. Voidaan varmaankin todeta, että mahdollisuudet saavuttaa eri tavoin oikea yläkulma ovat tällä vuosituhannella lisääntyneet. Kyse on ollut ennen kaikkea musiikkiteknologian ja uusien jakeluteiden kehittymisestä. Samalla kuitenkin artistien ammattitaidolle on asetettu uusia vaatimuksia. Artistit joutuvat miettimään esillepääsyään aivan eri tavalla kuin aiemmin. Yhä harvempi pystyy enää luottamaan vain siihen, että levy-yhtiö ja / tai sen ”markkinointikoneisto” hoitaa homman ja voimme keskittyä vain soittamiseen. (Tässä oletuksena on se, että tavoitteena on muutakin kun vain soittamisen

ilo itselle ja tai korkeintaan kaveripiirille. Silloin laajemmalla kiinnostavuudella ja sen ”rakentamisella” ei ole tietysti samanlaista merkitystä.) Mutta niin kuin Saku Tuominen ja Risto Kuulasmaa kirjassaan toteavat, oikeassa yläkulmassa puhaltaa kilpailluilla aloilla jatkuva vastatuuli. Tämä on erityisen selvää populaarimusiikin kentällä, jossa artistien määrä on valtava ja menestys ja huomio melkein lähtökohtaisesti häilyvää. Kiinnostavuuden eteen on tehtävä jatkuvasti töitä. Voidaan tietysti ajatella, että Suomessa kiinnostavuuden ylläpito ei ole sama asia kuin kansainvälisillä markkinoilla, mutta tulevaisuudessa huomion saaminen Suomessakaan tuskin ainakaan helpottuu. Eikä kiinnostavuus mitenkään poissulje sen perinteistä rockmuotoa eli musiikillisen laadun jatkuvaa kehittämistä. Kiinnostavuudesta puhuttaessa kyse ei ole vain joistakin markkinointikikoista, joita ikään kuin vain liimataan musiikin päälle. Kiinnostavuudesta on tullut yhä enemmän kiinteä osa luovuutta.

Uudet tekijät: fanit Populaarimusiikissa faneilla tarkoitetaan aktiivisia ja erottuvia ihmisiä, jotka seuraavat kiihkeästi tiettyjen esiintyjien tekemisiä tai omistautuvat tietyille musiikillisille lajityypeille. Fanien intohimot voivat myös kohdistua tapahtumiin, ilmiöihin ja erilaisiin tuotteisiin, esimerkiksi Eurovision laulukilpailuihin, vinyylilevyjen keräilyyn tai Applen tuotteisiin. Tyypillisimmin kyse on kuitenkin ihailusta, jonka kohteena on jokin tunnettu artisti tai yhtye. Suhtautuminen faniuteen on länsimaissa muuttunut radikaalisti 1980-luvun lopulta lähtien. Fanius ei enää mielly mediakulttuurin hävettäväksi sivutuotteeksi, vaan se ymmärretään arkipäivän aktiivisena määrittäjänä ja mielihyvän lähteenä. Fanina oleminen nähdään tavoittelemisen arvoisena olotilana. (ks. Mäkelä, 2007) Erään tutkimuksen mukaan kolmannes brittiläisistä ja amerikkalaisista ”antaisi mitä tahansa”, jotta pääsisi tapaamaan suosikkiartistiaan (MidemNet, 2010). Musiikkikulttuurissa fanit ovat perinteisesti olleet ”eliittiä ilman valtaa”. Popfaneilla esimerkiksi on ollut näkyvyyttä, mutta he eivät ole osallistuneet päätöksiin siitä, miten musiikkia tuotetaan, markkinoidaan ja levitetään. Joissakin tapauksissa faneilla on kuitenkin ollut merkitystä myös musiikkibisneksen osana. 2000-luvun lopulla Suomessakin toimi niin sanottuja katutiimejä, faneja, jotka talkoohengessä osallistuivat musiikkiartistien markkinointiin. Sosiaalisen median aikakaudella fanien on entistä helpompi löytää toisiaan ja järjestäytyä ihailun kohteen ympärille. Koska järjestäytyminen on helppoa ja koska fanius on nykyisin joustava käsite (kuka tahansa voi olla minkä tahansa fani), faniyhteisötoiminta elää jatkuvassa muutoksen tilassa. Fanit ja muut musiikin käyttäjät etsivät jatkuvasti uusia luovia tapoja, joilla kuluttaa suosikkiartistejaan ja jakaa musiikkiin liittyvää

tietoa. Nettivallankumouksen seurauksena kuluttamiseen ja jakeluun liittyvät muutokset ovat tällä hetkellä paljon ennustamattomampia kuin itse musiikin tekemiseen liittyvät muutokset. Faneilla ei nykyisin ole yhtään sen enempää päätäntävaltaa artistin musiikkituotannon valmistamiseen kuin aiemmin. Poikkeuksiakin on. Englantilainen laulajalauluntekijä Imogen Heap on tullut tunnetuksi sosiaalisen median kekseliäänä käyttäjänä. Hän on kutsunut fanejaan suunnittelemaan muun muassa levykantta ja pyytänyt heitä lähettämään hälyääniä uusia kappaleita varten. Päätösvalta toki on säilynyt artistilla itsellään. Alkuperäisen luovan työn tekemien koetaan edelleen pyhänä asiana, eivätkä fanit yleisesti ottaen pyri vaikuttamaan siihen. Sen sijaan fanit osallistuvat entistä enemmän musiikkiaineiston luovaan uudelleentuottamiseen.

Uudet tekijät: Naiset Naisartistien nousu on 2000-luvun merkittävimpiä tapahtumia suomalaisessa rock- ja popmaailmassa. Tuo nousu on kansainvälisesti ottaen tapahtunut kovin myöhään. Miksi näin on, olisi oma tutkimusaiheensa. Tässä yhteydessä voitaneen ehkä viitata Suomeen nimenomaan rockmaana, jolle on ollut ominaista pitkään jatkunut miehinen punk-eetos, rujot ilmaisumuodot sekä erityisesti heavyn ja metallin vahva perinne. Ero esim. Ruotsiin ja sen monimuotoisempaan popkulttuuriin on ollut merkittävä. On syytä kuitenkin muistaa, että Suomessa iskelmä on ollut se ilmaisun alue, jossa naisilla on ollut perinteisesti vahva asema, tosin ei niinkään tekijöinä kuin tulkitsijoina. Naisten luoman musiikin rikastuttavan vaikutuksen lisäksi naisten merkitys kulttuurisena vaikuttajana on näkynyt em. fanikulttuurin arvostuksen muutoksessa.

Olemme siirtyneet 60-luvun alun kirkuvista, ”itse musiikista mitään ymmärtämättömien” tyttöfanien maailmasta aikaan, jolloin fanittamisesta on tullut keskeinen osa sosiaalisen median, ja sitä kautta myös musiikin bisnestä ja sen ansaintalogiikkaa. Fanittaminen ei olekaan enää pelkkää tyttöjen ”vääränlaista suhtautumista musiikkiin”. Tosin miesten kohdalla puhutaan fanittamisen sijaan usein jonkun artistin tai genren diggaamisesta tai ”syvällisestä tuntemisesta”. Naisten suosimia populaarimusiikin genrejä ovat erityisesti olleet pop-, tanssi- ja iskelmägenret ja ns. keskitien musiikki. Kärjistäen yleensä ne genret, joita rockin piirissä on ylenkatsottu, varsinkin niiden pehmeimmissä ilmenemismuodoissa. Etnomusikologi Kari Suoniemi onkin väitöskirjatutkimuksessaan todentanut, että musiikissa naiset kokevat miehiä voimakkaammin rauhoittavia mielihyvää lisääviä tunteita, kuten iloa, rakkautta, kauneutta, turvallisuutta ja lohdutusta. Miehet taasen kokevat naisia voimakkaammin kiihottavia, ristiriitaa herättäviä tunnekokemuksia, kuten agressiota, hämmästystä ja pelkoa (Suoniemi, 2008). Ei ole sattumaa, että rockin arvoasteikossa hyvin harvoin puhutaan musiikin tuomasta turvallisuuden tunteesta, positiivisessa mielessä. Niin kuin rockkritiikkiä tutkinut Aino Heikkonen kirjoittaa, sen ”puhetapa on perinteisellä tavalla maskuliininen. Aktiivisuus korostuu jatkuvasti hyvän musiikin mittana, energisyys ja liike ovat hyvästä, laiskuus ja passiivisuus pahasta. Hyvän musiikin mittana rockissa on kovuus, jämäkkyys, tiukkuus ja toimivuus. Feminiininen tunteellisuus leimautuu useimmiten huonoksi ominaisuudeksi. Popissakin täytyy olla särmää”. (Heikkonen, 2009). Tuosta aktiivisuuden, liikkeen ja turvallisuuden välisestä ristiriidasta muistettavimmin on ehkä laulanut Pelle Miljoona ”Moottoritie on kuuma” -klassikollaan:

”Sisko tahtoisin jäädä / mutta moottoritie on kuuma / kaupunkien valot mulle huutaa /tahtoisin selittää mutta laiva odottaa /../ ei ole oikein lähteä / mutta on seurattava tähteä” Pelle Miljoona Oy, 1980 Tuon laulun ovat varmasti ottaneet omakseen myös naiset, mutta joka tapauksessa siinä kiteytyy maskuliininen energia ja liike rockin perustavina voimina. Kyse ei ole siitä, että nuo rockin perinteiset arvottamiskriteerit olisivat jotenkin vääriä ja ne pitäisi hylätä. Ja kyllä, naiset useasti pitävät ja innostuvat miesten tavoin uhmakkaasta, energisestä rockista. Kyse ei viime kädessä ole vain rockkritiikin kielestä ja arvoasteikoista, vaan laajemmasta kulttuurin moniarvoisuudesta, erilaisten näkökulmien hyväksymisestä ja löytämisestä. Tuolla moniarvoisuudella on suora yhteys esim. naisten tekemän musiikin nousuun ja sen edellytyksiin. Naiset ovat laajentaneet merkittävästi suomalaisen rockin ja popin ilmaisukenttää. Otetaan tähän vain yksi esimerkki, Erinin ”Vanha nainen hunningolla”. Rockissa miehet ovat olleet, yleensä glorifioidusti, koko ajan hunningolla , mutta vanhemman naisen omat kokemukset hunningolla olosta eivät ole olleet jokapäiväisiä laulujen aiheita. Sitä todistaa myös laulun herättämä ja asiaan pureutunut julkinen keskustelu (esim. IS Plus 27.8.2011). Siten kyseinen laulu on myös osoitus populaarimusiikin voimasta. Rockyleisö on perinteisesti hahmotettu vahvasti miesvaltaisena yleisönä. Näin ei onneksi enää ole. Voitaneenkin väittää, että mitä tasavertaisemmin rockartistilla on sekä mies- että naisyleisöä, myös sitä suositummasta artistista tai yhtyeestä on kyse.

Vai miten on Eppu Normaali tai PMMP? Absoluuttinen nollapiste -yhtyeen laulaja Tommi Liimatta totesi vuosia sitten osuvasti radiohaastattelussa, kuinka progefanimiesten sydämet on helppo valloittaa. Siihen riittää kallis käsintehty basso basistin kaulaan ja laulajan ylle Love Records t-paita. Nuoret viehättävät opiskelijaneidot on huomattavasti vaikeampi saada eturiviin tanssimaan. Mutta kun siinä onnistuu, on bändi oikeasti matkalla johonkin. Naisilla on toki tärkeä rooli myös sisäänheittäjinä: he vetävät myös miehiä keikoille. Tasa-arvo tekijöiden ja yleisön puolella tekee hyvää kulttuurille. Ja suosiolle.

Uudet vanhat tekijät Musiikkialamme on viimevuosina täyttynyt puheesta, jossa toistuvat sanat ”sosiaalisen median merkitys”, ”artistibrändit”, ”oheistuotteet”, ”uudet ansaintamahdollisuudet”, ”uudet käyttöliittymät”, ”uusi nettisukupolvi” jne. Erinomaista. Elämme uutta aikakautta. Mutta unohtuiko jotain matkallamme uuteen uljaaseen tulevaisuuteen? Seuraavassa käsitellään kolmea aihealuetta, jotka saattavat kuulostaa ”uusien pilvipalveluiden” rinnalla kovin vanhakantaisilta: iskelmä, ikäihmiset ja tavalliset kuluttajat. UNOHTUIKO ISKELMÄ? ”Jos et ole nähnyt koskaan tanssilava -Suomea / et ole kuullut Monosta tai Veikko Tuomea / kysy vaikka Sorsakoskelta ja pidä tietonas / on vielä Suomen sydänmailla Virran Ola kuningas.” Huojuva Lato: ”Virran Ola on vielä kuningas”, 2011

Nuo laulun sanat varmasti romantisoivat aihettansa, mutta eivät ole suinkaan vailla todellisuuspohjaa. Sen seurauksena, että musiikkimedia ja -bisnes ovat keskittyneet pääkaupunkiseudulle ja pääosin rock- ja pop-artisteihin ja -ilmiöihin, huomiotta on saattanut jäädä kenelle suomalaisten sydän (myös) sykkii; erityisesti kehäkolmosen tuolla puolen. Vaikka suomalaisen iskelmän merkittävimmät vuodet ovat varmaankin ohi, sen asema osana suomalaista populaarimusiikkia on edelleen merkittävä. Yli 60-vuotiaiden suomalaisten suosituinta musiikkia on edelleen iskelmä eri muodoissaan ja 40 % 35-55 -vuotiaista pitää iskelmää yhtenä suosikkimusiikkilajinaan (Yle, 2011; Äänitetutkimus, 2011). Iskelmäkulttuurin säilyminen ja ennakkoluuloton elävöittäminen voi hyvin olla yksi avain suomalaisen populaarimusiikin hyvinvoinnille. Rock ja iskelmä on perinteisesti nähty vastakohtina, jotka taistelevat musiikillisesta elintilasta ja esteettisestä hegemoniasta. Rockideologialähtöinen musiikkiarvottaminen on yleensä lähtenyt siitä, että iskelmällisten elementtien kuuleminen rockissa on sen ”vesittämistä”. (Samalla tavoin kuin rock & rollin synty 50-luvulla teki sitä edeltäneestä viihdemusiikista rockin näkökulmasta ”arvotonta”.) Yhtä hyvin nuo kaksi genreä voitaisiin, ja pitäisi nähdä kahtena, toinen toistaan rikastuttavana osana suomalaista populaarimusiikkia. Esim. jos suomalaista musiikkikulttuuria tarkastellaan suomen kielen tai sen kautta, mitä laulujen sanat kuuntelijoille merkitsevät, iskelmän arvo näyttäytyy aivan eri valossa. Niin kuin populaarikulttuurin tutkija Markku Koski on iskelmästä kirjoittanut: ”Iskelmäyleisö ottaa ammattilaisen sille räätälöimän teoksen vähitellen omakseen, alkaa kuunnella siitä omia aikaisempia kuuntelukertojaan. Iskelmä on kuin farkut tai kengät, jotka nekin muuttuvat ajan myötä käyttäjänsä muotoisiksi. Juuri sitä kulutus on parhaimmillaan.” (Koski, 2001).

Uskomme, että iskelmän ymmärtäminen laajentaa sen ymmärtämistä, miten populaarimusiikki toimii ja vaikuttaa kuuntelijaansa. Ainakin PMMP:n Paula Vesala ymmärtää. ”Mitä ihmeen vikaa iskelmässä on?” kysyy Paula kolumnissaan. Miksi iskelmä ja iskelmällisyys koetaan rockpiireissä usein negatiivisena asiana, vaikka iskelmä on vaikuttanut monella tavalla myös suomalaisen rockin melodioihin ja sen pohjavireeseen? (Nyt 21/2011). Markku Koski jatkaa: ”Iskelmämusiikki eroaa monista muista tuotteista siinä, että kuulija on varsin tietoinen, että muutkin ovat ottaneet iskelmän omakseen. Iskelmät ovat populaaria elämänfilosofiaa, ilon ja surun yleistä ilmaisua. Useimmille meistä on aika ajoin tarvetta sellaisen yleisyyden kokemiselle. Populaarikulttuuriakin tehdään nykyään yhä enemmän kohderyhmille, mutta iskelmään kuuluu kuitenkin yhä tietty yleisyyden elementti.” (Koski, 2001). Kulttuurisesti iskelmä edustaa täydentävällä tavalla erilaisia arvoja kuin rock. Yksi avain iskelmän ja sen markkinoiden ymmärtämiseen löytynee juuri iskelmän yleisyyden ja yleispätevyyden ajatuksesta. Iskelmä edustaa myönteisessä mielessä yhteistä, tavallista suomalaisuutta. Tavallisuutta ja ”keskihakuisuutta” pidetäänkin juuri suomalaisen kulttuurin erityispiirteenä (Liikkanen, 2009). Tuosta on pitkä matka rockin ”trendsettereihin” ja esim. tuossa suhteessa iskelmäkulttuuri eroaa selkeästi rockkulttuurista. Niin kuin tiedämme, yksilö- tai ryhmäkeskeinen erottautuminen musiikkimaun kautta on rockkulttuurin itsestään selvä, sisäänrakennettu ominaisuus. Iskelmän puolella ei rockin tavoin niinkään käydä kamppailua ”oikeasta” tai ”väärästä” musiikista tai hyvästä ja huonosta mausta, vaan tuon kulttuurin piirissä musiikkisuhde on yleensä välittömämpi. Esim. ”pidän tästä musiikista tai kappaleesta, koska se on minulle sopivaa/läheistä/rakasta/muistoja herättävää”

jne. on tutkimusten mukaan paljon yleisempää iskelmän kuin rockin kuuntelijoiden keskuudessa. Iskelmä on parhaimmillaan yhdistelmä tavallisuutta ja taianomaisuutta. Sen ymmärsivät aikoinaan parhaat iskelmän tekijät ja -tuottajat. Nyt tarvitaan uusi sukupovi, joka ymmärtää ja uudistaa tuota yhdistelmää ja laventaa samalla sekä iskelmän että muun populaarimusiikin ilmaisukenttää. Positiivisia merkkejä tuosta on ollut jo nähtävissä. Särökitaroiden ja voimasointujen käyttö alkaa olla säännönmukaista muidenkin iskelmätähtien kuin Suvi Teräsniskan tuotannossa. Viikatteen raskaissa sävelissä ja sanoituksissa tai vaikkapa Palefacen räpeissä kaikuvat iskelmän vaikutteet. Tuure Kilpeläinen on yhdistänyt uudella menestyksekkäällä tavalla suomalaisen iskelmän kaihoa ja latinorytmejä ja Jenni Vartiaisen tuotannosta on vaikea sanoa, missä määrin se edustaa poppia ja missä määrin iskelmää -tämä voi hyvinkin olla hänen suosionsa salaisuus. Rinnalleen tuo kehitys tarvitsee myös uutta elävän musiikin ajattelua. Rockin ja iskelmän hedelmällisiä ja kannustettavia kohtaamisia on jo koettu esim. Provinssirockissa. Paula Koivuniemi, Vesa-Matti Loiri ja Katri-Helena herättivät Seinäjoella sekä kunnioitusta että hurmosta.

Lähitanssit?! Anyone? Muusikkojen liiton aloitekysely ”Lähitanssien” elvyttämisestä on kannatettava idea, joka voisi tuottaa uudenlaista lähikulttuuria vanhan lavatanssiperinteen jatkajaksi, ja samalla uudenlaista kulttuuripolitiikkaa. Ahti Vänttinen kirjoittaa: ”Tanssimuusikkojen työtilaisuudet ovat tasaisesti vähentyneet, ja kohta niitä ei enää ole. Silloin ei ole myöskään tansseja, ainakaan eläviä, eikä siis pian tanssimuusikkojakaan. Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelulistalla voisi olla myös suomalaiset lavatanssit. Sellaista tai edes mitään vastaavaa ei enää löydy muualta, ei ainakaan Euroopasta. Jos turistit haluavat tutustua suomalaisuuden ytimeen, mistä Kaurismäkikin ammentaa, heidät pitäisi viedä lavatansseihin, vielä kun se on mahdollista. ESEK, joka on yli kolmekymmentä vuotta tukenut suomalaista esittävää säveltaidetta, ei ole koskaan myöntänyt tukea tanssimusiikkitilaisuudelle. Miksei? Koska kukaan ei ole älynnyt hakea. Miksei? Koska sitä ei ole mielletty tarpeeksi hienoksi kulttuuriksi.” Tilanne on nyt muuttunut. Tai jollei ole, se pitää muuttaa. Hengissä säilyäkseen tanssimusiikkikulttuurin on kehityttävä ajassa, houkuteltava nuorempaa väkeä ja tultava myös kaupunkiin.” Ahti Vänttinen (Muusikko 4/2011) UNOHTUIKO ROCKIIN VARTTUNUT VÄKI? ”Kiikkustuolissa istun ja sinua muistelen / .. / miss oletkaan ollut kaikki nämä vuodet / ootko muistanut kuinka silloin rakastin sua” Eppu Normaali: Vihreän joen rannalla, 1985 Rock ei olisi syntynyt ja kehittynyt ilman nuorisoa, ilman vahvaa sidettä nuorison ilmaisutarpeeseen ja -kulttuuriin. Nyt, 60 vuotta myöhemmin, voidaan

paremminkin väittää, että jos se olisi edelleen vain nuorten musiikkia, sen asema musiikin kentässä olisi huomattavasti marginaalisempi. Populaarimusiikkiin potentiaalisesti käytettävissä olevat rahat eivät valtaosaltaan ole enää nuorten sukupolvien vaan suurten ikäluokkien ja 60-ja 70-luvuilla syntyneen rocksukupolven taskussa. Tulevaisuudessa ei voida enää vähätellä ikäryhmää 50+ markkinasegmenttinä tai palvelukohteena ja ajatella heitä yhtenä passiivisena ja homogeenisena joukkona. Varttuneempien ihmisten maku, tottumukset ja vaatimukset tulevat huomattavasti eriytymään. Tätä sanomaa jotkut kaukonäköiset businessgurut ovat saarnanneet jo pitkään (esim. Peters, 2004). Kuinka moni meistä musiikkialan ihmisistä tuntee ET- tai Viva-lehtiä? Esim. ET:n levikki 237 265, lukijoita 751 000. Vertailun vuoksi nuortenlehti Suosikin vastaavat luvut ovat 24 366 ja 165 000 (LT 2010 & KMT 2010). Moniko on ajatellut näitä lehtiä promootiovälineenä tai yhteistyökumppanina? Alan toimijoilla ei ole toistaiseksi tuntunut olevan kovinkaan suurta intoa markkinoida musiikkia vanhemmalle sukupolvelle. Ehkä kyseessä ei ole riittävän seksikäs alue. Ehkä ”vanhusten palveluiden” miettiminen tuntuu vähän nololtakin, kun tässä on kuitenkin viimeiset 40 vuotta puhuttu nuorisosta, kapinasta ja asenteesta! Nyt tarvitaan kuitenkin juuri viimeksi mainittua, asennetta. Uutta asennetta. Lähitulevaisuudessa populaarimusiikki saattaa hyvinkin merkitä enemmän vanhemmalle sukupolvelle kuin nuorille. Tämän päivän vanhukset muistelevat sodan jälkeisten laulujen sanoja, mutta tulevaisuudessa vanhain -ja hoitokodeissa lauletaan varmasti iskelmäsukupolven laulujen lisäksi myös rocksukupolven lauluja. Helsingin Jätkäsaareen suunnitellaan rock-muusikoille omaa korttelia, ”Jallukkaa”. Ajatuksena on rakentaa tukimuotoisia asuintiloja, soittopaikkoja ja

”Rock-Trade Center” niminen liikekeskus. Taiteilijakoti Lallukkaan hienosti viittaava nimi toivottavasti myös velvoittaa huomiomaan rockin eri sukupolvet, myös vanhenevat! Ensimmäisen rocksukupolven edustajat ovat nyt seitsemänkymppisiä. Oletko valmis palvelutalokiertueelle? Voimme jo nyt hyvin kuvitella tulevaisuuden otsikon: ”Vanhainkotien dj-palveluiden kysyntä vahvassa kasvussa”. We ain’t seen nothing yet. ”Samantekevää paareilla vai jalanko / on aina paikalla veljineen isoisä Alanko /../ Puheen jälkeen joukko kurttuinen maljan nostaa ja huutaa huraa! / Tänään juhlitaan ukko Raittisen satavuotista muusikon uraa” Mikko Perkoila: Sointula, 1987 ”Ikäihmiset ovat aikojen kuluessa laulaneet niin paljon lauluja, että niiden muistiin palauttaminen on mahdollista. Meidän palvelutalossa on yksi rouva, joka on sillä tavalla muistisairas, että hän ei enää pysty sanomaan sanoin asioita, ehkä kaksi perättäistä sanaa, joista saa selvän, mutta aina kun musiikki rupeaa soimaan ja rytmi tulee mukaan, niin se laulu tulee aivan automaattisesti ja intuitiivisesti. Kaikki sanat muistuvat mieleen ja laulu tulee hienosti.” Hilkka Raekallio, terveydenhoitaja Ykkösen aamu-tv, 24.10.2010

”Kokemukset kehittyvät toistosta” ”Toiston voima johtuu ihmisen biologisesta muistista, joka kerää muistijälkeen koko ajan uutta. Biologisen muistin ansiosta iäkkäiden tunneside musiikkiin voi olla voimakkaampi kuin nuorilla.” Kari Suoniemi, etnomusikologi Yle Uutiset 25.7.2008 UNOHTUIKO TAVALLINEN KULUTTAJA? ”It’s music for people who are under 18 and not cool or trendy but like listening to songs they can sing. Those people are out there.” -Kian Egan, brittiläisen Wonderland -yhtyeen manageri (Jones, 2011) Niin kuin kuvio 1 osoitti, ihmisten suhde musiikkiin on kovin erilainen, vaihdellen ihmisten, tarpeiden, tilanteiden ym. mukaan. Nyt kun fanit ja musiikin sosiaaliset verkostot ovat nousseet alan keskiöön, on syytä kysyä, unohtuiko johonkin ns. tavallinen kuluttaja? Siis hän, joka pitää musiikista, joskus paljonkin, mutta joka ei fanita mitään tiettyä artistia, ei etsi vertaisiaan musiikin nettiyhteisöistä eikä seuraa aktiivisesti musiikkitapahtumia, ei kerro mielipiteitään musiikista erottuakseen muista, mutta joka saattaa kuitenkin innostua jostakin artistista tai kuulemastaan ja lähteä siksi pari kertaa vuodessa konserttiin tai paikalliseen markettiin ostamaan aivan tavallista perinteistä cd-levyä.* Eli: Mitä jos trendien haistelun ja uusien erottautumiskeinojen sijasta pysähtyisimme hetkeksi miettimään, mikä meitä musiikista nauttivia ihmisiä yhdistää tai millaisia ihmisiä ovat he, joiden mielestä tavallisuus, laaja suosio on itsestään selvä, positiivinen ominaisuus ja musiikin keskeinen valintaperuste?

*alaviite: Pekka Laine on lanseerannut useasti Ajatushautomossakin käytössä olleet osuvat termit musiikin ongelmakäyttäjistä (me useat/useimmat alalla olijat) ja sen vastaparina musiikin käytön suhteen viattomista siviileistä (suurin osa suomalaisista).

Mitä on musiikin kulutuksen arki? Onko se todella juoksemista musiikkipalvelusta toiseen, uudesta vielä uudempaan? Mitä jos näkökulmamme olisikin arjen musiikilliset rutiinit? Mitä jos tutustuisimme paremmin niihin yli 2/3:aan suomalaisia, jotka ostavat pari hassua cd-levyä vuodessa? Tai siihen 1/3:aan, joka ei tällä hetkellä käytä ollenkaan rahaa äänitteiden tai musiikkipalveluiden ostoon? Tuon suuren ryhmän suhtautuminen uuteen musiikkiteknologiaan on myös ratkaisevaa koko alan kannalta. Niin kuin oheinen lainaus amerikkalaisen Fingertips -musiikkisivuston esseestä muistuttaa, saattaa aivan tavallisen, satunnaisen musiikkikuluttajan unohtamisella olla dramaattisia seurauksia koko alalle. Esimerkkinä toimii helposti livebisnes: montako stadion-konserttia voi rakentaa sen varaan, että paikka täyttyy pelkästään artistin ns. tosi-faneista?

“Nykyiset fanien sitouttamiseen käytetyt suunnitelmat… eivät huomioi, että bändeillä on faneja joiden kiinnostus on luonteeltaan satunnaisempaa. Nämä fanit jätetään kuviosta pois. Se mikä kiinnostaa superfania ei yleisesti ottaen kiinnosta satunnaista fania tippaakaan. Siitä, että tykkäät artistin muutamasta kappaleesta tai jopa muutamasta eri levystä ei automaattisesti seuraa halu seurata reaaliaikaisia uutisia kyseisen artistin elämästä tai erilaisten äänitteiden (singlejen b-puolet, liv-äänitykset, remiksit, jne.) loppumatonta virtaa. Se ei tarkoita, että haluat ostaa esineitä, jotka tarjoavat jonkinlaisen yhteyden kyseiseen muusikkoon (artistin suunnittelemia t-paitoja, käsin kirjoitettuja postikortteja, jne.) tai katsoa toistuvia videopresentaatioita.

Satunnaisia faneja ei myöskään kiinnosta se verkkopohjainen interaktio, johon kaikki nykyiset sitouttamisstrategiat nojaavat. Mikä merkittävintä, satunnainen fani ei missään nimessä tuhlaa yli sataa dollaria yhden bändin tai muusikon romppeiden ostamiseen. Näiden superfaniskenaarioiden puolestapuhujat olettavat, että aktiivisten musiikkifanien määrä pysyy jokseenkin samana. Se on kaunis teoria: sen sijaan, että kolme miljoonaa ostaa yhden levyn, 1000 ihmistä ostaa 3000 eri levyä. Siinä on silti kolme miljoonaa fania, eikö? Ei. Kuten jo aiemmin todettiin, jos artisti myi kolme miljoonaa levyä vanhoina hyvinä levynmyyntiaikoina, suuri osa ostajista oli satunnaisia faneja, jotka kuultuaan yhden tai pari hyvää biisiä levyltä ostivat sen. Tai sitten ystävät olivat suositelleet levyä. Tai ehkä he vain menivät ajan hengen mukana. Luulen, että tilanteeseen voi soveltaa usein niin hyödyllistä 80-20 -sääntöä. Joka tapauksessa on varmaa, että jokainen artisti, joka on kautta rock-historian päässyt tasolle, jolla myydään yhtä levyä 250.000 kappaletta tai enemmän, on päässyt sinne satunnaisten fanien ansiosta. Mitä suurempi yksittäisen levyn myynti, sitä suurempi satunnaisten fanien osuus ostajista. Superfaneihin keskittyminen pienentää rock’n’roll -markkinoita, koska vain intohimoisten faniheimojen tarpeet tyydyttämällä heitämme ulos noin 80 prosenttia potentiaalisesta yleisöstämme.” (Fingertips, 9.11.2009)

Uusi vanha tekijä: Grateful Dead ”Yllättävää on se, että kun tulevaisuuden liiketoimintamalleista keskustellaan, juuri kukaan ei mainitse Grateful Deadia. Syytä ehkä olisi. Atlantic Monthly -lehdessä julkaistu pitkä, Joshua Greenin kirjoittama artikkeli syventyy pohtimaan yhtyeen merkitystä, sekä akateemisessa että liikemaail massa. Artikkelin mukaan monia niitä asioita, joiden tekemiseen koetetaan hampaat irvessä löytää nyt keinoja, bändi toteutti jo 1970-luvulla. Uudesta musiikkimarkkinoinnista puhuttaessahan ensimmäisenä esiin nostetaan aina se, miten tärkeää on luoda läheinen suhde faneihin, eli asiakkaisiin. Grateful Dead onnistui siinä, keskittymällä kyseisen joukon kovaan ytimeen. Asiakaskeskeisyys oli vieras ajatus 1970-luvun suuryrityksille. Vasta 1980-luvulla koventunut kilpailu Japanin kanssa pakotti amerikkalaiset yritykset etsimään uusia aseita paremmasta asiakaspalvelusta. Toinen markkinoijia askarruttava asia on mitä jakaa ilmaiseksi, jotta siitä saa parhaan mahdollisen hyödyn irti. Tässä yhtyeen tapa antaa fanien äänittää keikkoja oli nerokas veto. Bändin lyyrikko John Perry Barlow, joka tokaisi, että paras tapa luoda tuotteellesi kysyntää on jakaa se ilmaiseksi, on myöhemmin luonut pitkän uran Internet-guruna. Grateful Dead toteutti myös ”livessä on tulevaisuus” liiketoimintatruismia lähes koko olemassaolonsa ajan. Bändin fanit, deadheadit, olivat todennäköisesti ensimmäinen oikeasti toimiva ja merkittävä maantieteellisesti hajautunut tastetribe, eli elämäntyyli toimi tehokkaana sosiaalisena liimana

jatkuvan fyysisen kanssakäymisen sijaan. Internetissä tästä on tullut arkipäivää ja näistä heimoista haluttuja markkinasegmenttejä. Bändin joustava strategia ja kyky reagoida nopeasti erilaisiin suhdanteisiin oli liiketoimintanäkökulmasta katsottuna kadehdittava. Oli bändin musiikista mitä mieltä tahansa, niin sen toimintatapoihin kannattaa juuri nyt huolellisesti perehtyä. Orkesteri teki kaiken luopumatta mystiikastaan tai tulematta liian lähelle fanejaan. Kalifornian osavaltion yliopiston Santa Cruzin kampukselle piakkoin avattava Grateful Dead arkisto tekee tutustumisen huomattavasti helpommaksi, tarjoten tutkijoille pääsyn alkuperäisten dokumenttien ääreen. Eräs tämän verrattain aikaisessa vaiheessa itsensä yhtiöittäneen bändin työntekijöistä on ilmeisesti säästänyt jokaisen toimiston kautta kulkeneen dokumentin. Arkisto sisältää kaupallisia äänitteitä, lehtileikkeitä, videonauhoja, fanitaidetta, liiketoimintaan liittyviä dokumentteja ja muuta vastaavaa neljän vuosikymmenen ajalta. UC Santa Cruz aikoo osaltaan toteuttaa Grateful Deadin filosofiaa ja tarjota suuren osan arkiston materiaalista ihmisten nähtäväksi internetissä, jossa deadheadit voivat sitä kommentoida, tuottaen näin lisää kallisarvoista tietoa.” Arttu Tolonen (Soundi 3/2010)

E L Ä V Ä

MUSIIKKI: K U K A , M I T Ä J A M I S S Ä ?

”Nuori bändi keikkareissulla / pysähtyi tauolle huoltamolla / vanhan bussin mittarissa / lukemat sadoissa tuhansissa / bändillä keikkoja tuskin sataa / tuntui aika paljolta / kiertueella oli mittaa / kokonaista kaksi iltaa /.../ kului vuosikymmen ja toinen / pienempi bussi, melkein samat jäbät / naamasta näkyy jo kilometrit / jos ei kaikki, niin ainakin vähän / itse kannetaan autoon kamat / joo, nekin on vielä ne samat / juodaan vähän, paljon syödään / noustaan lavalle ilta myöhään” Radiopuhelimet: ”Kypsää kauraa”, 2010 ”Ne hetket ovat unelmia, jolloin esiintyjät ja yleisö unohtavat itsensä ja syntyy uusi elementti. Saamme yleisöstä joka päivä niin paljon virtaa, että aamulla elämä voittaa, vaikka takana olisi vain parin tunnin yöunet. On vaikea selittää omalle ystävälleenkään, miten omituinen yhdistelmä yksinäisyyttä ja rakkaudentäyteistä yhteisöllisyyttä rundielämä on. Mitä kaikkea silmien ohi vilistää. Me bändin jäsenet olemme ikään kuin kaikessa rauhassa omassa kuplassamme täyden kaaoksen keskellä”. Paula Vesala & Mira Luoti, PMMP (Björklid, 2010) Musiikkiteollisuuden tallenteita myyvän osan aloittaessa pitkän sukelluksensa, ihmiset takertuivat lentävään lauseeseen ”livessä on tulevaisuus”. Loppujen lopuksi on kuitenkin käynyt ilmi, että kysynnän ja tarjonnan lait pätevät myös konsertteihin. Noin 5 miljoonan asukkaan maassa, jossa vain runsasta kolmannesta kiinnostaa säännöllinen keikoilla ja konserteissa käynti, on aika vaikea elättää itseään tien päällä. Tämän tekemistä vaikeuttaa vuosikymmeniä jatkunut trendi, jossa nk. kevyen musiikin soittaminen liitetään elimellisesti alkoholin kulutukseen ja parinmuodostukseen. Eli keikkailu painottuu vahvasti viikonloppuöihin ja soittoajat ovat huomattavan myöhäisiä.

Demografinen painopiste on nuorissa aikuisissa. Vaikka nuoret ovat biologisesti ehtymätön luonnonvara, mikään ei takaa, että yhä uudet sukupolvet ottavat livemusiikin omakseen siinä muodossa, jossa sitä tarjoillaan nyt. Konserteissa käynti voisi olla läpi elämän kantava harrastus, eikä kansanterveyden tarvitse maksaa siitä raskasta hintaa. On myös hyvä muistaa, että trendikkäimmät rockklubit ja -festivaalit eivät välttämättä ole menestyksekkäimpiä. Jos tarkastellaan yksittäisten keikkapaikkojen esiintyjämääriä, niin vuonna 2010 suosituimmat paikat olivat kolme ruotsinlaivaa, Levin Kylpylähotelli ja Tavastia klubi. Esiintyjistä ahkerimpia olivat lastenmusiikkiorkesterit (Pekari, 2011). Eikä pidä unohtaa, että suurin osa elävän musiikin tilaisuuksistakin tehdään soittamisen ja yleisön edessä esiintymisen ilosta ilman ansaintatarkoitusta. Festivaalit ovat Suomessa ainutlaatuisen tärkeässä asemassa ja tarjonta on poikkeuksellisen laajaa sekä heterogeenistä näin pienelle maalle. Uusia vallattavia alueita tälläkin saralla kuitenkin löytyy. Suomalaisilla festivaaleilla käy lähes kaksi miljoonaa asiakasta vuosittain. Vuonna 2010 lippuja myytiin 750 000 (Finland Festivals, 2010). Tarjonta painottuu luonnollisesti kesään ja rockmusiikin osalta tässäkin mennään aika pitkälle nuorison ehdoilla, eli festivaaliyleisöltä vaaditaan usein viehtymystä äärimmäisiin olosuhteisin ja kokemuksiin. Lienee kuitenkin selvää, ettei yhteen ryhmään vetoamalla saa Suomessa tarpeeksi suuria massoja liikkeelle festivaalin järjestämiseksi. Tarjonnalle on oltava vetoa laajemmalti lähialueilta. Suomessa ei ole vielä täysin herätty Pietarin tarjoamiin tulevaisuudennäkymiin. Tätä potentiaalia löytyy myös konserttitarjonnan puolelta. Pietarissa on valtavat markkinat kulttuurille. Rajan ylitys tulee tulevaisuudessa helpottumaan merkittävästi.

Kuviossa 11 on esitetty graafisessa muodossa Ajatushautomon ryhmätyö elävän musiikin pelikenttään vaikuttavista tekijöistä. Olennaista eivät ole kuvion detaljit, vaan kokonaisuuden moninaisuus. Haasteita ja mahdollisuuksia riittää.

Kuvio 11: Elävän musiikin kenttä Artistin ja yleisön vuorovaikutus livetilanteessa?

Median ja sponsorien väliintulo - millä ehdoilla?

FANI

Artistibuukkaus: oikea taimaus! Missä ja Milloin? Perinteinen (lehdistö, radio, tv) Nousevina sosiaalinen media, netti Klubikeikat Konsertit Areenakeikat Stadionkeikat Festarit

Fanityytyväisyyteen vaikuttavat seikat keikalla? Keikkalipun oikea hinta?

MEDIA

ARTISTI

PROMO LIPUNMYYNTI

LIVEKENTTÄ KEIKKAPAIKKA

PAIKALLINEN LAINSÄÄNDÄNTÖ vs. EU-SÄÄNNÖSTÖ?

Kaikkia hyödyttävä yhteisvastuu ja yhteistoiminta?

KAUPUNKI

SPONSORIT

KUNTA

YHTEISTYÖKUMPPANIT (brändit, toiminnalliset tahot, yhä enemmän myös järjestöt)

ALAN UUSIJAKO: mihin johtaa?

Perinteiset ennakkoliput ja ovelta myynti Nettimyynti, Kännykkälippu, R-kioski, Jäsenpalvelut, ennakko-osto-oikeus rekisteröityneille Myyntipalvelujen laajentaminen?

PROMOOTTORI

Taloudellinen vastuunkantaja

YLEINEN TURVATTOMUUS, LUONNON KATASTROFIT?

Suorien lähetysten tulevaisuus? Vaikutus lipunmyyntiin? Vaikutus keikkapaikan muuhuun myyntiin (anniskelu jne.)? Oikeudet ja luvat? Kuka omistaa taltion? Millaisia korvauksia, kenelle? (artisti, levy-yhtiö, promoottori, keikkapaikka?)

Taloudellisen riskin jakaminen?

Keikan heijastevaikutukset muille toimijoille!

Arvokartta LIVE.mmap - 22.9.2011 - Kansi - Pyykkönen - Merimaa

PERINTEINEN

MUSIIKKIMEDIA: AURINGONLASKUN ALA?

Vielä vuosituhannen vaihteessa popmusiikkia seuraava media oli Suomessa helppo nähdä ja hahmottaa. Oli erilaisia radiokanavia, Yleisradion ja kaupallisia, muutama popmusiikkiin keskittynyt aikakauslehti ja muutaman valtakunnallisen sanomalehden pop- ja kulttuurisivut ja viikkoliitteet. Televisiossa popmusiikkia seurattiin enimmäkseen prime timen ulkopuolella sekä kaapelikanavilla. Internetkin oli keksitty, mutta verkkosivut olivat fanitoimintaa ja alakulttuurien yhteydenpitoa varten. Artistien menestystä arvioitiin vasta sitten, kun ne olivat ylittäneet vanhojen medioiden uutiskynnyksen: marginaalibändi breikkasi päästyään musiikkilehden kanteen ja keskitien poppari päästyään iltapäivälehden viikonloppunumeron kanteen tai vieraaksi television parhaan katseluajan viihdeohjelmaan. Media seurasi mediaa, ja musiikkilehdissä kehutut artistit saattoivat päästä valtakunnallisiin sanomalehtiin. Myös menestys radioiden soittolistoilla lisäsi nostetta muissa tiedotusvälineissä. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkeen monet saavat musiikkinsa ja musiikkiin liittyvän tiedon verkkopalveluista, mutta ihan kaikki ei ole kääntynyt päälaelleen. Vaikka laillisen ja laittoman musiikkilatauksen kautta on tarjolla käsittämätön valikoima musiikkia, niin radiota kuunnellaan vuodesta toiseen. Kansallisen radiotutkimuksen mukaan radion kuunteluun käytetty aika ja radion tavoittamien suomalaisten määrä on vaihdellut hyvin vähän vuosina 2006-2010. Osa vanhasta musiikkilehdistöstä on siirtynyt verkkoon, mutta Soundi, Rumba, Suosikki, Sue ja Rytmi ilmestyvät yhä paperille painettuina. Niiden merkitys uutisten välittäjänä oli alun perinkin suhteellinen, ehkä kahden viikon välein ilmestyvää Rumbaa lukuun ottamatta. Syksystä 2011 lähtien Rumbakin on ilmestynyt enää kerran kuussa, ja muutkin musiikkilehdet pyrkivät kilpailemaan nopeampia verkkopalveluja vastaan

vanhoilla aseillaan, ennen kaikkea pitkillä artistihaastatteluilla. Lähes reaaliaikaisten uutisten lisäksi netti tarjoaa mielin määrin lyhyitä ja iskeviä, henkilökohtaisille ennakkoluuloille perustuvia, musiikkiin liittyviä kritiikkejä. Tälläkin saralla lehden on vaikea kilpailla. Ehkä painettujen 1200 merkin levykritiikkien aika on auttamattomasti ohi. Tietolähteenä lehti on myös pulassa. Kaiken löytää helpommin Googlella. Enää ei tarvitse lukea uusista virtauksista Suosikista ja kuvitella lukemansa perusteella, miltä se musiikki voisi kuulostaa. Uudet virtaukset voi käydä kuuntelemassa YouTubessa. Britanniassa vanhemmalle lukijakunnalle räätälöidyt retrospektiiviartikkelit muodostuivat painettujen rocklehtien pelastusrenkaaksi. Suomalaisissa lehdissä kirjoitetaan yllättävän vähän esimerkiksi syvällisiä, kotimaisen musiikin historiaan liittyviä juttuja. Historiallisuus on yleensä luonteeltaan tahatonta ja rajoittuu siihen, että samat parrat antavat jokseenkin saman haastattelun pari kertaa vuodessa samalle medialle. Usein voi olla hyvinkin vaikea erottaa yhtä Jouni Hynysen haastattelua toisesta. Vaikka keski-ikäiset ja hyvin toimeen tulevat musiikkifanit pitävät meilläkin pystyssä cd-boksimarkkinoita ja muutamia sitkeitä levykauppoja, niin suomalaiset lehtitalot eivät ole nähneet heissä lukijakuntaa Mojon tai Uncutin kaltaiselle, taaksepäin katsovalle harrastelehdelle. Tähän vaikuttaa tietysti myös se, että siinä missä anglo-amerikkalaisen popmusiikin historiaa syväluotaavalle tuotannolle löytyy potentiaalista yleisöä kaikkialta maailmasta, suomalainen vastaava operoi vain Suomen todella pienillä markkinoilla. Jos aikoo tehdä sen, mitä mainitut brittilehdet tekevät kunnolla, se vaatii huomattavasti suurempia investointeja kuin levyarviot ja artistihaastattelut.

Suurta lukijakuntaa hakeville musiikkimedioille on käynyt samoin kuin 1980-luvun musiikkimedian mullistajalle, Music Televisionille. 2000-luvun puolivälistä asti MTV on korvannut musiikkivideoita muulla ohjelmatarjonnalla, erityisesti tosi-tv:llä. Suomessa sama ilmiö näkyy maan vanhimmassa poplehdessä, Suosikissa. Viimeisimmän uudistuksen jälkeen lehti on keskittynyt nuorten lifestyle -aiheisiin, ja musiikilla on lehdessä tilaa entistä vähemmän. Lehdet eivät siis ole vielä löytäneet uutta roolia käynnissä olevassa muutoksessa. Verkko: genreviidakkoa ja miljoonia katselukertoja Perinteiset suomalaiset musiikkimediat ovat toistaiseksi suurelta osin epäonnistuneet netin käyttöönotossa. Sisältöä on tehty liikaa vanhan paradigman mukaan, hyödyntämättä uusia mahdollisuuksia, oli kyseessä sitten upotettu sisältö tai interaktiivisuus. Tilannetta vaikeuttaa sekin, että yksinomaan popmusiikin uutisiin keskittyvä verkkopalvelu ei ole kuitenkaan osoittautunut kestäväksi konseptiksi. Jopa television ainoana kotimaisena musiikkikanavana esiintyvä Voice tarjoaa verkossa avaussivullaan kohujulkkisvetoisia viihdeuutisia. Verkon suosituimmat musiikkisivustot ovat selvästi jonkin musiikkigenren äänitorvia, kuten hiphop-kulttuurista ponnistava Basso, metallia käsittelevä Imperiumi. net tai tanssipoppiin erikoistunut Findance. Näistä basso.fi on osittain onnistunut integroimaan radion, lehden ja netin toisiaan tukeviksi sisältövirroiksi. Vuonna 2010 aloittanut Nuorgam (nrgm.fi) perustettiin osittain erityisesti indie- ja vaihtoehtorockia seuraavan amerikkalaisen Pitchforkin innoittamana ja on etsinyt sellaisia uusia tapoja käsitellä popmusiikin lähihistoriaa, jolle ei ole ollut sijaa vanhassa musiikkimediassa.

Se, mitä pitkään ja turhaan odotettiin televisiosta, nähdään nyt verkosta. Eikä ainoastaan vanhoja harvinaisia tv-taltiointeja Youtubesta tai Ylen Areenasta, vaan myös kevyellä tuotannolla tehtyjä haastatteluja, videopäiväkirjoja ja jopa verkkojulkaisua varten tehtyjä livetuotantoja, kuten Off the Record -sivulla. Joissakin tapauksissa verkko on elvyttänyt jo kuolleeksi luullun musiikkivideon. Taidemuotona musiikkivideolla onkin mahdollisuus pidempään ja värikkäämpään elämään netissä, jossa videota ei enää tarvitse sovittaa yhden tv-kanavan vaatimuksiin ja suuren yleisön pienimmän yhteisen nimittäjän hakemiseen. Verkossa musiikkivideot ovat selkeästi sosiaalinen ilmiö. Niitä tekevät myös fanit. Toiset fanit katsovat fanien tekemiä videoita. Musiikkityylistä riippuen etenkin YouTube saattaa olla hyvinkin aktiivisen toiminnan alusta. Suomalaiset rapparit ja heidän faninsa ovat hyvin aktiivisia kyseisessä kanavassa. Videoita löytyy joka lähtöön, ammattimaisten tuotantoyhtiöiden tekemistä fanien yhden kuvan ”postikortteihin”. Jos artisti on tarpeeksi kiinnostava, yhdenkin kuvan video katsotaan kymmeniä tuhansia kertoja. Ja keskustelu on vilkasta. Vuoden 2011 lokakuussa alkava Facebookin ja Spotifyn yhteistyö tulee kyllä ainakin Suomessa muuttamaan tätä kuviota olennaisesti. Musiikkiteollisuudelle tässä on se hyvä puoli, että Spotifysta tekijät ja tuottajat saavat osansa. YouTubesta saadut tulot eivät ainakaan vielä ole olleet Suomessa merkittäviä. Verkon kautta leviävä liikkuva kuva ei ole suunnattu suinkaan pelkille musiikin ongelmakäyttäjille ja outojen kuriositeettien keräilijöille. Vuoden 2011 menestynein tulokas, Arttu Wiskari, keräsi yli miljoona Youtube -katselukertaa musiikilla ja videoilla, jotka edustavat vanhan Suomi-rockin tyyliä puhtaimmillaan.

Radio: Nostalgiaa vai yllätyksellisyyttä? Toiminnan aloittamisesta saakka on Yleisradiossa pohdittu, millaista musiikkia julkisrahoitteisen radion on tarpeellista ja soveliasta soittaa. On sekä valistettu että oltu tietoisen valistamattomia. Yleisöpalaute ja talon sisäinen keskustelu on koskenut erityisesti ns. massojen musiikin määrää ja laatua: hanurimusiikkia, torvisoittoa, kansanlauluja, kupletteja ja viimeisimpänä rockia. Keskustelu musiikin asemasta on paikoin johtanut konkreettisiin uudistuksiinkin, kuten Rockradion perustamiseen 1980-luvun taitteessa ja valtakunnallisen Radiomafian aloittamiseen kymmenen vuotta myöhemmin. Keskustelu musiikin laadusta ja määrästä laajeni koskemaan myös paikallisradioiden ohjelmistoa niiden aloitettua toimintansa 1985. Tunteita kuumensi kotimaisen musiikin osuus suhteessa muuhun musiikkitarjontaan sekä soitettavan musiikin hinta. Keskusteluun osallistujatkin lisääntyivät: asiaa oli niin lyhytaikaiseksi jääneellä Rocktaiteilijat ry:llä, tekijänoikeusjärjestöillä ja radioyrittäjillä. Tällä kertaa keskustelua ohjasivat taloudelliset seikat, jos toki musiikkitarjonnan yksipuolistuminenkin. Amerikkalaisen musiikin soittaminen kun oli halvempaa kuin kotimaisen. Radion osuutta suomalaisen populaarimusiikin hyvinvoinnissa on siis pohjustettu varsin perusteellisesti jo yhdeksänkymmenen vuoden ajan. Tämän päivän puheenaiheita ovat itsestään selvästi median muutokset ja sen vaikutukset radioiden ohjelmasisältöihin. Tuleeko esim. Ylen olla kaupallisten radioiden tavoin samoja kappaleita toistava jukeboksi vai onko sen ryhdyttävä edistämään musiikin monimuotoisuutta, ennen muuta kotimaisen musiikin suhteen. Aihe on jäänyt nimenomaan keskustelun tasolle, sillä sanktioita ei ole: Suomessa radiot saavat olla varsin rauhassa toisin kuin Englannissa, Ranskassa ja Kanadassa, jossa kotimaisen musiikin soittamiselle on asetettu kiintiöt.

Mutta onko musiikin monipuolisuus tai tuoreus tärkeää radion kuuntelijoille? Vaikka radion soittaman musiikin kuuntelu on olennainen osa suomalaisten arkipäivää, ainoastaan 7 % on täysin samaa mieltä sen väitteen kanssa, että ”yllätyksellisyys on minulle tärkeää radion kuuntelussa”. Vajaat 60 % on täysin tai jokseenkin eri mieltä ko. väitteestä (Yle, 2011). Ei ehkä ole ihme, että erityisesti kaupalliset radiot luottavat musiikkitarjonnassaan nostalgiaan ja toistoon; tuttu musiikki kun taustoittaa mukavasti päivän toimia. Juuri tämä radiomedialle luontainen tuttuuden ja turvallisuuden rooli on aiheuttanut keskustelut ja sanakahakat radion ja usean musiikkientusiastin välille. Kritiikki on ollut varmasti sekä oikeutettua että myös kohtuutonta. Radion rooli ei ole, ei edes Ylen osalta, palvella vain ja yksinomaan pientä osaa musiikin kuluttajista; niitä, jotka etsivät yllätyksellisyyttä, uutta ja ennen kuulumatonta. Kritiikissä on osin kyse näköharhasta. Me ja kaverimme emme edusta kaikkia tapoja kuunnella ja nauttia radiosta. Populaarimusiikin hyvinvoinnin edistämistä on myös jo tehdystä musiikista huolehtiminen. Arkistot, kirjastot, museot, etujärjestöt ja tiedotuskeskukset huolehtivat kansallisen musiikkiperinnön tallentamisesta, edistämisestä ja mahdollisesta jatkokäytöstä. Niin tekee myös julkinen radio. Sille lankeaa eräänlainen Unescon rooli. Siinä missä Unescon tehtävänä on tieteen, kasvatuksen, kulttuurin ja joukkotiedotuksen avulla edistää kansojen välistä yhteistyötä, myös julkisen radion rooliin kuuluu olla samalla tavoin yhteisen hyvinvoinnin asialla. Sitä edistää myös vanhan, ennen kuulumattoman populaarimusiikin tuominen kuulijoiden ulottuville.

Jari Muikku

Sopeutuuko vai kuoleeko tekijänoikeus? Tekijänoikeudet kummittelevat lähes poikkeuksetta musiikin ja musiikkiteollisuuden tulevaisuutta koskevien keskustelujen taustalla. Alan ammattilaisten mielipiteen mukaan asialle pitäisi tehdä jotain, mutta kun keskustelu kääntyy siihen, mitä pitäisi konkreettisesti tehdä, puheensorina loppuu. Tekijänoikeuden taustalla on perinteisesti ollut kaksi keskeistä oletusta. Se on ensinnäkin kannuste ammattimaiseen luovaan työhön, sillä tekijänoikeuden perusteella tekijä voi olettaa saavansa taloudellisen korvauksen teostensa käytöstä. Toiseksi tekijänoikeus palvelee yhteistä hyvää, kun suuri yleisö saa nautittavakseen luovan työn kypsiä hedelmiä. Tekijänoikeuksia koskevassa debatissa vain äärilaidan edustajat ovat vaatineet, että tekijöillä ei tulisi olla oikeutta päättää teostensa käytöstä ja saada kohtuullinen korvaus niiden käytöstä. Näin ollen keskustelun ytimessä on ollut pikemminkin tekijänoikeuksien hallintojärjestelmä kuin itse tekijänoikeus. Suurimmilla kirjaimilla puhutaan siitä, millä ehdoilla ja hinnoilla palveluntarjoajat voivat käyttää oikeuksia, ja mitä kuluttajat voivat tehdä hankkimillaan musiikkitallenteilla. Kontrolli purkautuu Musiikin osalta tekijänoikeutta koskeva keskustelu on keskittynyt pääasiassa äänitteisiin. Ääniteteollisuuden keskeinen ansaintamalli on perinteisesti perustunut tallenteiden tuotannon, jakelun ja käytön kontrollointiin. Internetin myötä tapahtunut teknologian kehitys sekä yleisön kulutustottumusten ja arvojen muutokset ovat mullistaneet tilanteen perin pohjin. Jälkiviisaasti voidaan todeta, että suurin osa alan nykyisistä ongel-

mista johtuu liian pitkään jatkuneesta tarrautumisesta vanhoihin toimintamalleihin. Yksittäisten tekijöiden osalta on puolestaan käyty keskustelua kollektiivisen ja individuaalisen hallinnoinnin eduista ja haitoista. Kollektiivista eli oikeuksien massahallintoa harjoitetaan tekijänoikeusjärjestöjen kautta, joille lähes kaikki ammattimaisesti toimivat tekijät ja muusikot ympäri maailman ovat luovuttaneet oikeutensa hoidettaviksi. Individuaalinen eli oikeudenomistajien itsensä harjoittama hallinnointi toimii käytännössä vain joillakin osa-alueilla kuten tietokonepeleissä ja mainoksissa. Teknologian kehitys ja erilaiset vaihtoehtoiset tekijänoikeusjärjestelmät kuten Creative Commons ovat avanneet uusia vaihtoehtoja, mutta ammattilaiset eivät toistaiseksi ole ottaneet niitä käyttöönsä laajamittaisesti. Kollektiivinen hallinnointi on soraäänistä huolimatta edelleen toimivin ratkaisu kaikkien osapuolten kannalta perinteisillä musiikin käyttöalueilla kuten radio- ja TV-toiminnassa, konserteissa ja taustamusiikissa. Sen sijaan musiikin verkkojakelun osalta järjestelmä on joutunut täysin uudenlaisten haasteiden eteen. Verkko mullistaa tekijänoikeushallinnon Siinä missä perinteiset musiikin käyttöalueet noudattavat suhteellisen suoraviivaista ansaintaketjua, verkkopalvelut toimivat ekosysteemeissä, joiden keskellä on jokin teknologia, palvelu tai yhtiö. Tähän verkostoon osallistuu lukuisia toimijoita, jotka tuottavat toisilleen eri tavoin lisäarvoa. Tämä on aiheuttanut oikeudenomistajille päänsärkyä ensinnäkin siltä osin, miten ekosysteemien rahavirtoihin päästään käsiksi. Lisäksi musiikin käyttötapahtumien määrä on kasvanut verkossa räjähdysmäisesti, ja yksittäisiin tapahtumiin kohdistuvat rahamäärät ovat pirstoutuneet entistäkin pienempiin osiin. Nyrkkisäännön mukaan

fyysisen maailman euro on verkossa sentti, ja senkin arvo näyttäisi olevan laskussa. Selkeimmin tilanne on tullut esiin Spotifyn tilityksiä koskeneessa kiivaassa väittelyssä. Tekijänoikeuksien hallinnointijärjestelmän kannalta verkkomarkkinoiden pirstoutuminen on painajainen, sillä nykyiset transaktiokustannukset on suunniteltu toisenlaista toimintaympäristöä ja pienempiä tapahtumamääriä varten. Järjestöjen ainoa mahdollisuus selvitä tilanteesta on automatisoida ja keskittää hallinnon osalta kaikki mikä voidaan. Suurin muutostekijä on kuitenkin yleisön kulutustapojen ja arvojen muutos. Kaikki maailman musiikki ja muukin sisältö on saatavana kaiken aikaa verkosta sekä laillisesti että laittomasti. Sitä mukaa kun verkon suhteellinen osuus musiikin jakelusta ja kulutuksesta kasvaa, joutuu perinteinen tekijänoikeusjärjestelmä entistä ahtaampaan rakoon. Monimutkaistuvassa toimintaympäristössä ei ole enää elintilaa entistä monimutkaisemmalle tekijänoikeushallinnolle. On esimerkiksi epätodennäköistä, että uusissa kasvukeskuksissa, kuten ns. BRIC -maissa eli Brasiliassa, Venäjällä, Intiassa ja Kiinassa, länsimaisen tekijänoikeusjärjestelmän toimintaperiaatteet tulisivat säilymään nykyisellään. Kauhun tasapaino Tekijänoikeus tasapainottelee toisaalta oikeudenomistajien ja toisaalta kuluttajien oikeuksien välillä. Sen tulevaisuus on viime kädessä poliittisen päätöksenteon alainen asia, ja poliitikot kuuntelevat aina herkällä korvalla kansan tahtotilaa. Kansalliset tekijänoikeusratkaisut eivät tosin enää ole mahdollisia verkon rajattomassa maailmassa. Jotta tekijänoikeus säilyttäisi asemansa tulevaisuudessakin, oikeudenomistajien ja hallintojärjestelmän tulee pystyä kahteen urotekoon.

Sen tulee ennen kaikkea saada suuri yleisö puolelleen eli saada se ymmärtämään ja hyväksymään, että ilman yksittäisten tekijöiden, muusikkojen ja yhtiöiden panosta maailmamme on henkisesti huomattavasti köyhempi paikka elää ja siksi tekijöille on turvattava ammattimaisen sisältötuotannon edellytykset. Toiseksi tekijänoikeuden hallintojärjestelmää tulee yksinkertaistaa huomattavasti, ja luoda erityisesti verkkomaailmaan soveltuvia nykyistä summaarisempia järjestelmiä. Tämä on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Hallinnon on tehostuttava siten, ettei raha hakeudu yksinomaan rahan eli menestyvimpien teosten ja oikeudenomistajien luokse, ja köyhdytä kokonaistarjontaa. Jos tekijänoikeus ja sen hallintojärjestelmä romahtaisivat, se koskisi yleisemmällä tasolla kaikenlaisen aineettoman omaisuuden tulevaisuutta, jonka varaan – paradoksaalista kyllä - yhä useampien elanto tulee rakentumaan. Musiikin tekijöiden ja esittäjien kannalta ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi tällöin paluu menneisyyteen, missä tulonmuodostus riippuisi digitaalisen ajan mesenaateista ja suuren yleisön armeliaisuudesta. Pelastavaksi enkeliksi paikalle voisi liihottaa myös lainsäätäjä, joka loisi eräänlaisen maksullisen tulliaseman joko musiikkituotannon arvoketjun alku- tai loppupäähän. Tällaisenkin mallin perustaminen olisi erittäin haasteellista monesta syystä, mutta se olisi toki musiikin arvolle sopivampaa kuin virtuaalisen hatun heittäminen soittajan eteen.

MUSIIKKIM A A I L M A

2025?

Tunnettua musiikkisosiologia Simon Frithiä pyydettiin tämän vuosikymmenen alussa visioimaan, miltä musiikkimaailma näyttää 15 vuoden päästä eli vuonna 2025 (Frith, 2010). Ajatushautomoryhmä pitää Frithin esitystä ajatuksia herättävänä ja aivan mahdollisena tulevaisuuden olotilana. Kuvioon 12 on tiivistetty Frithin näkemys vuoden 2025 kolmeen eri lohkoon jakautuvasta musiikkimaailmasta. Kuvion vasemmanpuolinen ”tanssimusiikkimaailma” muistuttaa Frithin mukaan eniten tätä päivää. Keskeisenä muutoksena nykyisyyteen olisi tanssipaikkojen eriytyminen yhä laajemmin eri ikäisille väestöryhmille siten, että eläkeläistilaisuudet eivät ole vain eniten laajentunut, vaan myös parhaiten kannattava sektori.

Tässä visioissa ”tähtitehdas-” ja ”taidemusiikkimaailma” eroavat nykyisestään entistä selkeämmin siten, että rock on sulautunut yhä selkeämmin osaksi taidemusiikki- ja taidemaailmaa. Oletuksenamme on, että Frith on ajatellut rockin suuren massayleisökauden päättyneen ja sen suuremmatkin artistit saattavat jo tuolloin olla marginaalisia suhteessa ”Tähtitehdasmaailman” maailmantähtiin. Rock ei enää synnytä uusia Rolling Stoneseja tai U2:ia. Kyse on ikään kuin paluusta 1960-luvulle, jolloin pop (”tähtitehdasmaailma”) ja rock (”taidemusiikkimaailma”) alkoivat erota, ja haluttiin ideologisesti myös erottaa toisistaan. Jos Frithin näkemys on ovi tulevaisuuteen, kulttuuripolitiikan suhde rockiin on entistä keskeisempää sen hyvinvoinnin kannalta. Rock kilpailisi klassisen musiikin, jazzin, kansanmusiikin ja eri taidemuotojen kanssa samoista kulttuuritukirahoista.

Musiikkimaailma v. 2025 Kuvio 12: Musiikkimaailma v. 2025?

Tanssimusiikkimaailma

’Tähtitehdas’maailma

-eniten v. 2010 muistuttava

-tv:n talentti- ja viihdeohjelmat

-rock taidemuotona muiden

maailma

-hittikeskeisyys

joukossa (jazz, folk , klassinen)

-tanssipaikkojen, -klubien,

-’kassamagneetti’-elokuvien

-konserttikeskeisyys

-yökerhojen ym. edelleen

musiikki

-albumikeskeisyys

eriytyminen

-mainonnan ja musiikin liitto

-julkisen vallan tuki artisteille,

-vahvin kasvualue: eläkeläisten

-’musiikkia maailman

keikka- ja konserttipaikoille ym.

erilaiset tanssitilaisuudet

ostoskeskuksiin’

-musiikki osana kulttuurivientiä

Taidemusiikkimaailma

-valikoitu sponsorointi

Lähde: Frith 2010, kuvio ja muokkaus, jh

1 0

K E I N O A

POPULAARIMUSIIKIN

HYVINVOINNIN

EDISTÄMISEKSI

Tämän osion idea on varastettu. Tai tämän kirjan hengen mukaisesti ilmaistuna, sitä on inspiroinut kaksikko Antti Järven ja Tommi Laition ”Saa koskea” -kirjan viimeinen osa: ”10 konstia väkevämpään kulttuuriin”.

1. Musiikki kulttuurina keskiöön

”Yks alan hiippari, puhuessaan amerikkalaisesta levyteollisuudesta, totesi että 70-luvun alkuun tai 60-luvun loppuun saakka se oli vähän kuin ”cottage industry”, Vaikka tämä tuotoksemme ei ole komiteamietintö, sellaista kotiteollisuuden kaltaista toimintaa. Rahaakin me Kuka, mitä, häh? -ryhmän 18 jäsentä päädyimme liikkui, mutta se aika epämääräistä hommaa, jota vetiyhteisesti seuraaviin 10 keinoon. Näiden puolesta töitä vät jotkut elämäntapaihmiset tai puoligangsterit. Vasta tekemällä suomalaisen populaarimusiikin hyvinvointi sen jälkeen alalle tuli tämä oikea teollisuus. kasvaa. Mutta mitä jos tämä oikea teollisuuskausi onkin tulevaisuuden näkövinkkelistä sellainen neljänkymmenen vuoden häiriöjakso ja että tämä koko homma Keinomme ovat: onkin loppujen lopuksi ja juuriltaan tämmöistä kreisiä 1. harrastamista ja kotiteollisuushommaa. Vain tuossa Musiikki kulttuurina keskiöön välissä oli joku ihme vaihe ja nyt onkin palattu normaa 2. Kotimarkkinat elämään 3. liin tilaan. Tässä normaalissa tilassa kaikki ovat ihan Lyriikalla on väliä 4. Keskinäinen kyräily ja yksioikoinen kilpailu kaivoon tyytyväisiä, musa soi kaikkialla ja ihmisillä on edelleen 5. Puoliammattilaiset ja harrastajat ovat mittaamaton kiihkeä suhde itse asiaan eli musiikkiin, mutta nyt sen ympärille ei rakennukaan isoa bisnesulottuvuutta. voimavara 6. Ikään kuin laajempi bisnesulottuvuus olisi vain käynyt Uusien artistien esilletuonti vaatimuslistalle 7. vieraissa musan puolella.” Rikas musiikkimedia, kiitos! Pekka Laine, Kuka, mitä, Häh? artistipaneeli, 10.2.2011 8. Elävän musiikin tilaisuudet 24/7 9. Valtion tukipolitiikka uusille urille 10. ”Musiikilla on merkitystä” -kampanja toteutukseen Kulttuuri on pysyvää, mutta musiikkitaloudessa suhdanteet vaihtelevat. Siksi puhumme kulttuurin nostamisesta keskiöön. Kulttuurilla ja musiikilla on Lista toimenpiteistä ei ole joulupukin lista, joista osa toteutuu kun on tarpeeksi kiltti, vaan laatijoidensa heit- itseisarvoa, jota ei voi vain mitata niiden mahdollisesti tuottamilla taloudellisilla hyödyillä. tämä haaste sekä meille itsellemme että myös kaikille Tunnettu iskelmäsanoittaja Sinikka Svärd on lausumuille musiikin tekijöille ja esittäjille, alan ammattilaisilnut: ”Harva tulee ajatelleeksi, miten valtavan tärkeätä le ja harrastajille, musiikin seka- ja ongelmakäyttäjille musiikki on ihmisten hyvinvoinnille.” Tämä tukee erästä sekä satunnaisille kuluttajille, päättäjille ja suunnanAjatushautomon perusteesiä. Musiikki on – genreen tai näyttäjille. mihinkään muuhun katsomatta - täyttä kulttuuria. Termi ”kulttuuri” kun on tavannut saada erilaisten kokkapuheiden kautta kovin juhlavia merkityksiä. Käytännössä kyse on hyvin arkisesta asiasta. Kulttuuri on materiaalista ja henkistä toimintaa. Ihmiset ovat kulttuurin ympäröimiä ja tekevät sitä.

Kulttuuria ei itse asiassa tarvitse nostaa keskiöön, koska se on jo siellä. Ja sitä mukaa on musiikkikin. Keskeinen kysymys on, miten me musiikkiin suhtaudumme. Musiikkia on tavattu arvottaa kolmella tavalla: Musiikki on hyvää, jos siinä on taiteellisia arvoja (esteettinen taso). Musiikki on hyvää, jos se nousee omasta yhteisöstä (sosiaalinen taso). Musiikki on hyvää, jos se myy ja nousee suosioon (taloudellinen / populaarikulttuurinen taso). Nykyisin arvotetaan myös neljännellä tavalla: musiikki on hyvää, jos sen käyttäminen tuottaa ihmisille elämyksiä (yksilöllinen taso). Suomalainen populaarimusiikkikulttuuri voi hyvin, jos kaikki nämä arvottamistasot ymmärretään toisiaan rikastuttaviksi.

2. Kotimarkkinat elämään Musiikkivientimme vahvistuminen on ollut yksi tärkeimpiä kehityssuuntia tällä vuosituhannella, ja se on kokenut melkoisen ryhtiliikkeen: toimintatavat on ajanmukaistettu ja verkostot vahvistuneet. Sen seurauksena artistien mahdollisuudet tulla toimeen, saada työtilaisuuksia ja kehittää ammattitaitoaan ovat lisääntyneet. Toisaalta tämä on ollut alan yhteisen puurtamisen tulosta, mutta samaan aikaan maailma on käynyt yhä pienemmäksi ja helpommaksi tavoittaa. Myös media rakastaa tarinoita suomalaismenestyksestä, jota on saavutettu, kun Ruotsinlaiva on ohittanut Ahvenanmaan. Mutta kuten esimerkiksi valtakunnallisen klubi- ja aluekiertuehankkeen raportissa todetaan, ”toimivat livemusiikin markkinat kotimaassa ovat myös musiikkiviennin perusedellytys. Kotimaassa kiertäessään muusikot hitsautuvat yhteen ja saavat esiintymiskokemusta kansainvälisiä areenoja varten”. ( Vaka 21.3.2011).

Tunnettua poliitikkoa mukaillen: ”Suomi opettaa.” Kotipesä tulee laittaa kuntoon usealla osa-alueella: lainsäädännöllisellä tasolla tulee taata, että suomalaisen musiikin tekijät ja toimijat saavat tekemästään luovasta työstä tai investoinneista sille kuuluvan korvauksen. Ne mahdollistavat työn jatkumisen. Kiertue- ja elävän musiikin toiminnalle tulee avata uusia ovia, niin konkreettisesti kuin taloudellisestikin. Uudet ilmiöt syntyvät aina virallisten järjestelmien ulkopuolella, mutta niiden kehittymisen tukeminen pitää olla myös virallisten tahojen vastuulla. Ne ajat ovat ohi, jolloin ajateltiin, että valtion, kaupungin tai yksittäisen säätiön tuki rockkiertueelle olisi sama kuin antaisi pirulle pikkusormen. Hitaasti muuttuva tendenssi näyttää olevan, että myös rahaa jakavissa instansseissa tämä ajattelu on väistymässä. Aika käy vaan vähiin. Ja mikä tärkeintä, kotimarkkinoiden unohtaminen tai taantuminen jättäisi myös suuren tyhjiön yleisöjen sydämiin ja aukko täyttyisi pian ulkomaisista artisteista. Ja siinä taistelussa taitaisi pieni, mutta sisukas Suomi jäädä taas toiseksi.

3. Kielellä on väliä Suomalaisen populaarimusiikin tarina on aina kietoutunut tiiviisti suomen kieleen. Suomalaisesta rockista tuli lopullisesti merkityksellistä kansallista kulttuuria kun sitä alettiin tehdä suomeksi. 1970-luvun alusta alkaen rockin ja popin sukupolvet ovat toinen toisensa jälkeen nostaneet esiin omat avaintaiteilijansa, joiden merkitys on usein mitattu kielen kautta. Rakastetuimmat lauluntekijät ja suomalaisen rockin identiteetille raamit antaneet tyylinluojat ovat usein saavuttaneet asemansa lyriikkansa ansiosta. Tyyli-ihanteet ja painotukset ovat vaihdelleet pioneerivuosista hip hopin ja alagenreiksi pirstoutuneen rockin aikakauteen, mutta aina kieli on määrittänyt meillä musiikin mielen. Englanniksi

ja suomeksi musiikkia tekevien artistien ja bändien keskinäisessä jakaumassa on nähty suhdannevaihteluita. Pitkällä aikajänteellä tarkasteltuna englanniksi itseään ilmaisevat ovat olleet kuitenkin selkeässä vähemmistössä. 2000-luvun vaihteessa tapahtunut kansainvälisten läpimurtojen aalto väänsi kielikysymyksen täysin uusiin asetelmiin. 1970-luvun alusta asti taajaan tulokkaille annettu ohje ”tehkää sama suomeksi” ei enää tuntunut yhtä pomminvarmalta viisaudelta. Laulukielen valinta on HIM:in ja metallivalloittajien jälkeisessä rock-kulttuurissa monisyisempi päätös kuin aiemmin. Vaikeaksi kielikysymyksen tekee se, että suomalainen yleisö ei ole muuttunut samassa vauhdissa vientiodotusten ja kansainvälistymishaaveiden rinnalla. Kotimarkkinoilla laulukielellä on edelleen täysin keskeinen kulutuspäätöksiä ohjaava rooli. Yleisö haluaa kuulla itselleen merkityksellistä musiikkia ja laulujen sisällöllä on suomalaisessa tekstilähtöisessä musiikkikulttuurissa suuri merkitys. Silmäys suurimpiin konserttiyleisöihin tai äänitemyyntilukuihin yltävien kotimaisten artistien listaan kertoo nopeasti jotain hyvin olennaista suomalaisesta mausta. Suomenkieliselle popmusiikille ja kuulijoiden elämän kannalta relevantille lyriikalle on pysyvä kysyntä. Maailmalle matkalle olevat englanninkieliset yhtyeet ja artistit eivät tätä janoa sammuta. Kahden kielen loukussa?

Ongelmaksi tai - kuten kuuluu sanoa - haasteeksi musiikin kielipolitiikka muodostuu siinä vaiheessa kun musiikkiviennin ja kotimarkkinoiden vaatimuksia yritetään sovittaa yhteen. Perisuomalainen tapa jauhaa aina yhtä mantraa ja oppia kerrallaan ei toimi nykytodellisuudessa. 2000-luvun vientihuumassa huomattava määrä nuoria yhtyeitä valitsi kielekseen englannin, koska se tuntui sekä taktisesti että esteettisesti oikealta valinnalta siinä hetkessä. Hyvin harva noista yhtyeistä on missään vaiheessa saavuttanut lopullista jalan sijaa kotimaassaan.

2000-luvulla läpimurtonsa tehneiden todella merkittävien uusien laululyyrikoiden pieni määrä kertoo siitä, että kielen keskeiseen rooliin ei musiikkiteollisuudessa ja mediassa ole kiinnitetty vastaavaa huomiota kuin aiemmin. Ikään kuin suomalaisen musiikkikulttuurin vahvasti kielivetoinen identiteetti olisi hetkessä muuttunut joksikin muuksi. Suomen rajojen ulkopuolelle tähtäävän musiikin näkökulmasta asetelma on yhtälailla kimurantti. Mistä syntyy kansainvälisille markkinoille kelpaava lahjakkuus ja osaaminen, jos kotona väärä kielivalinta merkitsee monissa tapauksissa marginaaliin joutumista? Rajoittunut kotimarkkinoiden kysyntä ei tarjoa hyviä edellytyksiä ammattimaistumiselle ja live-osaamisen nostamiselle riittävälle tasolle, jotta valloitustavoitteet olisivat realistisia. Suomalaisten artistien tekemää englanninkielistä laululyriikkaa ei tähän mennessä ole arvioitu kriittisesti ei muodon eikä sisällön osalta. Tähän asti suomalaiselle bändille on riittänyt pahimpien virheiden puuttuminen. Taiteellisen ja kaupallisen kunnianhimon näkökulmasta se on mitätön tavoite. Joillakin markkina-alueilla se riittää. Haluammeko rajoittaa toimintamme niille alueille? Alalla taajaan toistettu viisaus sanoo, että menestyksen ytimessä on hyvä laulu ja lauluun kuuluu myös kielellinen komponentti. Osaammeko kirjoittaa lauluja, joita maailma haluaa kuulla? Yleispätevien reseptien ja valmisvastauksien aika on ohi myös laulukielen valinnassa. On hyväksyttävä se tosiasia, että elämme monien mahdollisten polkujen maailmassa. Oikeat valmiudet yhdelle reitille eivät takaa onnistumista toisella. Musiikillisen menestyksen luominen ei ole helppoa kulttuurissa, joka on samalla kertaa sekä täydellisesti globalisoitunut että sitkeämmin paikallinen kuin koskaan aiemmin. Yhden totuuden mallista ulosoppiminen ei ole helppoa. Lukemattomien epävarmuuksien keskellä varmaa on se, että kielellä on jatkossakin väliä. Oli kieli mikä hyvänsä. Lähitulevaisuudessa suomalaisen menesty-

jän kieli voi olla perinteessä kiinni oleva tai siitä täysin irronnut suomi, englanti, ruotsi, venäjä, somali tai kurdi. Olennaista on se, että sillä mitä laulat, on merkitystä.

4. Keskinäinen kyräily ja yksioikoinen kilpailu kaivoon ”Tarvitsemme luottamushenkilöiksi avarakatseisia ja kokonaisuutta hahmottavia rakentajia, joilla on tahto ja kyky toimia yhteistä hyvää tavoitellen. On suurta tuhlausta, jos voimat tärvääntyvät turhiin genrekiistoihin, arvovaltakysymyksiin, tiedon salailuun, urputtamiseen, hiekkalaatikkoleikkeihin ja muuhun sellaiseen. Siihen ei ole varaa, koska ulkoa tulevia haasteita piisaa. Yksin emme urotekoja pysty tekemään. Tarvitsemme toisemme, Teoston, sisarjärjestöt, muut musiikki- ja taidealan järjestöt ollaksemme kyllin isoja muutosvaikuttajiksi”. Eija Hinkkala, Elvis r.y:n toiminnanjohtaja, 2011 Suomi ei ole pikkuruinen vaan keskikokoinen eurooppalainen maa. Populaarimusiikin kannalta se ei ole liian pieni eikä liian iso maa hedelmälliseen yhteistyöhön omien rajojen sisällä. Tieto on valtaa. Pitkällä tähtäimellä ammattilaiset, puoliammattilaiset ja harrastajat hyötyvät, jos alaa koskevaa tietoa - tilastoja, kokemuksia, muistoja, dokumentteja - kerätään ja jaetaan avoimesti. Puhumattakaan yhteisten ideoiden ja visioiden jakamisesta. Markkinataloudessa tiettyjä perusmekanismeja pidetään luonnonlakeina, joille kukaan ei voi mitään. Kaikkea liikuttavista mahdeista mahtavin on kilpailu, jota ilman ei ole markkinoita. Suomalaisilla musiikkimarkkinoilla kilpailun käsitteistö ja ajatusmallit on sisäistetty vaihtelevalla menestyksellä. Osa kilpailuksi kutsutusta toiminnasta on aidosti sitä, osa kilpailu-käsitteen alle

kätkettyä kyräilyä ja omista poteroista ammuskelua, jonka mielekkyydestä pitäisi keskustella. Olisiko vanhojen, tiensä päähän tulleiden musiikkimarkkinoiden ja uuden tuntemattoman välinen rajapyykki sopiva paikka pohtia koko kilpailu-käsitteen sisältöä uudessa muuttuneessa kontekstissa? Jos vanhat asemoinnit ja reviirimääritykset ovat menettäneet merkitystään musiikkiin liittyvän liiketoiminnan ja kulttuurin kentässä, tuskin vanhat hahmotelmat kilpailusuhteista nekään sellaisenaan pitävät paikkansa. Jos tavoitteena on tuottaa voittoa - joko aineellista tai aineetonta - alan toimijoille, on syytä tutkia ja uudelleen määrittää rakenteiltaan mullistuneiden ja monella tapaa niukentuneiden markkinoiden työnjako. Missä kulkee kilpailuasetelmien ja mahdollisten kumppanuuksien väliset rajat uudessa musiikin kuluttamisen ja tuottamisen todellisuudessa? Tarvitaan uudenlaisia win win -asetelmia, jossa molempien osapuolten on mahdollisuus voittaa. Tarvitaan uusia, yhteisiä päämääriä, jotka kulttuurisilta arvoiltaan nousevat sen tasoisiksi, että vanhat reviirikiistat alkavat näyttäytyä koomisina. Mainetta ja kunniaa, ei kiinnosta? Vaikka se toisi pitkän tähtäimen voittoja? Musiikkimedia jos mikä tarvitsee uusia, rohkeita liittoumia. Mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi Yleisradio ja Sanoma yhdistäisivät aika ajoin voimansa suomalaisen populaarimusiikin hyvinvoinnin ja tulevaisuuden nimissä? Kärsisivätkö markkinat pysyviä vaurioita, olisivatko kuluttajat tyytymättömiä?

5. Puoliammattilaiset ja harrastajat ovat mittaamaton voimavara Suomessa aletaan pikkuhiljaa havahtua ns. kolmannen sektorin tärkeyteen. Vapaaehtoistyön merkitys yhteiskunnan toiminnalle sellaisillakin alueilla, jotka kunnon veroja maksava kansalainen mieltää valtion tehtäväksi, saa yhä enemmän näkyvyyttä. Se myös yleistyy ilmiönä. Myös musiikkiteollisuudessa vapaaehtoistyön arvo on oikeastaan mittaamaton. Yksikään merkittävä suomalainen festivaali ei tulisi toimeen ilman vapaaehtoisia. Tämä on näkyvä, mitattavissa oleva ja helposti todennettava fakta. Vaikeampi on mitata ns. puoliammattilaisten soittajien merkitystä suomalaiselle musiikkielämälle. Aika harva bändi, varsinkaan Suomen elinvoimaisilla marginaalimusiikin kentillä, elättää itseään musiikilla. Elannon saanti vain muita teitä tarjoaa mahdollisuuden taiteelliseen itsenäisyyteen. Tämä on tuttu juttu kaikkialta maailmasta: marginaalit ovat juuri se terve aluskasvillisuus, josta isommat tekijät ponnistavat. Ne luovat uutta, kokeilevat, inspiroivat ylitsevuotavia tunteita ja toiminnan tarvetta fanikunnissaan. Eli amatöörimuusikoiden lisäksi ne tuottavat amatööritapahtumajärjestäjiä, amatöörikirjoittajia, amatöörituottajia ja -äänittäjiä jne. Jotkut saavat tästä ammatin, toiset eivät. Normaalioloissa muut jättävät musiikin maailman taakseen, jos se tie ei vie ammattilaiseksi. Suomessa tilanne on eri. Ainutlaatuisella tavalla. Täällä, kiitos osittain erittäin litteällä hierarkialla toimivan musiikkimaailman ja -teollisuuden, musiikin tekemistä voi jatkaa puoliammattilaistasolla vaikka kuinka pitkään, jos osaa elämänsä sitä silmälläpitäen aikatauluttaa ja priorisoida.

Tätä tendenssiä tulee kannustaa. Jos musiikille on hyvästä, että siitä nautitaan yleisönä vauvasta vaarija mummuikään, sama pätee musiikin soittamiseen. Meidän suomalaiselle musiikillemme on hyvää, jos sitä soittavat kaikenikäiset, kaikenikäisille. Ja jos sitä tekee mahdollisimman moni. Tarvitaan määrää ja laatua. Ja viimeksi mainittu ei synny ilman ensiksi mainittua.

6. Uusien artistien esilletuonti vaatimuslistalle Ilman uusien artistien nousua musiikkielämä näivettyy. Levy- ja musiikkiyhtiöt, elävän musiikin toiminta, musiikkimedia, musiikkiyhteisöt, fanit, ”tavalliset” kuluttajat, kaikki me tarvitsemme uusia, kiinnostavia artisteja. Kansainvälisellä tasolla tämän päivän keskeisiä kysymyksiä on, erityisesti suurten levy-yhtiöiden kohdalla, miten sovittaa yhteen kvartaalitalouden ja tällä hetkellä laskevan musiikkimyynnin paineet sekä uusien artistien kehittymiselle ja uran luomiselle yleensä ominaisten pitkän aikavälin vaatimukset. Vai olemmeko palaamassa rockin syntymän aikoihin, jolloin uusien artistien esilletulo oli lähes yksinomaan pienten yhtiöiden harteilla? Moni voi todeta, että hyvä niin. Toisaalta esim. tähteydellä ja suurten levy-yhtiöiden potentiaalisilla markkinointirahoilla on yhteytensä. Populaarimusiikki ilman tähtiä tuskin voi olla mielekäs tavoitetila. Ainakaan jos puhutaan tähtien sijaan menestyjistä. Sillä mitä enemmän musiikissa on arvostettuja menestyjiä, sitä enemmän musiikkia harrastetaan (vrt. urheilumaailma). Aikoinaan, kun hitit olivat vielä hittejä eli todellisia jättimenestyksiä, voitiin ajatella, että niistä tulevat voitot korvaavat kaikki tappiolliset levyt. Nyt laskevan myynnin aikana tuota pelivaraa on vähemmän. Tällä on vaikutusta levy-yhtiöiden riskinottokykyyn ja -haluihin.

Tämä koskee yhtä paljon, tai vieläkin enemmän, pieniä yhtiöitä. Vaikka äänitteiden teko on esim. studiokustannusten osalta halventunut, niin tämän hetken tilanteessa, jossa fyysinen myynti laskee ja digitaalinen myynti ei ainakaan vielä korvaa tuota laskua, uusien artistien, tai ylipäänsä levyjen julkaiseminen on usein taloudellisesti kannattamatonta puuhaa. Pienyhtiöillä ei yleensä ole myöskään takataskussaan kansainvälisen repertuaarin tuomaa, vähemmän riskitöntä tulovirtaa. Uusien artistien kohtalo ei voi olla kenenkään toimijan yksittäisellä vastuulla. Vaikka bisneslogiikka ja toimintatavat voivat suurten ja pienten yhtiöiden kohdalla olla erilaisia, ei ole kompromissin tulosta todeta, että molempien, kaikkien toimijoiden tekoja tarvitaan. Täysin varman päälle pelaaminen alalla, jonka parhaat tulokset on usein saavutettu pelkkään intuitioon luottaen, irrationaaliselta tuntuvalla toiminnalla tai pyyteettömällä innolla, ei välttämättä tuotakaan pitkällä tähtäimellä parasta mahdollista tulosta, ei bisnesmielessä eikä ainakaan kulttuurin kehityksen kannalta. Monet rockin puolella ovat historiallisesti hellineet vastakohtaa isot yhtiöt vastaan pienet. Isot pelaavat varman päälle ja pienet kokeilevat ja luovat uutta. Vaikka tuolla jaolla on toki todellisuuspohjaa, tuo vastakohtaisuus yksinkertaistaa asioita ja jähmettää musiikkikentän vanhoihin asetelmiin. Niin kuin jo todettu, nyt tarvitsemme kaikkien toimijoiden uusia ajatusmalleja ja -rakenteita, emme rintamalinjoja. Mistä nousevat uudet stadiontähdet? Jos suurten levy- ja musiikkiyhtiöiden artistikaarti on supistunut ja resurssit uusien artistien suhteen pienentyneet, niin millainen rooli on varsinaisilla elävän musiikin yrityksillä? Livemusiikkikulttuuria Englannissa tutkinut Simon Frith on todennut, että pääosa suurten nimien konserttituloista menee artisteille ja heidän managereilleen.

Rahat eivätkä suinkaan palaudu esim. uusien artistien lanseeraukseen. Kaiken lisäksi suurimmat tuotot keräävät vanhat, monen sukupolven ajan vaikuttaneet artistit (Rolling Stones, U2, Bruce Springsteen, Madonna, Metallica jne., Suomessa lähinnä Eppu Normaali). Ottavatko suuret livetoimijat roolin uusien artistien esiin nostamisessa? Mikä on yhtiöiden politiikka paikallisella tasolla ja pienemmissä puitteissa? Eikö heidän omakin tulevaisuutensa ole kiinni riittävän suurista uusista nimistä? Niin kuin Frith muistuttaa, taloudellisesti tappiollinenkin uuden artistin keikka voi olla pitkällä tähtäimellä kannattavaa, jos sillä on luotu pysyvää yhteistyöpohjaa myöhemmin menestykseen nousseen artistin, keikkapaikan ja yleisön välille. Vai onko promoottorien tärkein rooli kuitenkin puitteiden eikä itse ”sisällön” kehittämisessä?

7. Rikas musiikkimedia, kiitos! Radio: Vastuunkantoa. Tutkimusten mukaan radio on edelleen keskeisin väline, jota kautta uuteen musiikkiin ja uusiin artisteihin tutustutaan; tämä koskee myös nuoria yleisöjä (esim. Youth And Music Survey, 2009). Kansallisen nuorisotutkimuksen mukaan 50 % 15-29 -vuotiaista suomalaisista kuuntelee radiota kuullakseen uutta musiikkia. Mikä on kaupallisten radioiden rooli uuden musiikin esilletuomisen suhteen? Entä Ylen? Kaupallisia radioita tutkinut Heikki Uimonen tiivistää niiden musiikkisuhteen näin: ”Nykyisin kaupallisten radioiden musiikkikulttuurit rakentuvat samoille käytännöille, jotka ne kehittivät ja omaksuivat 1990-luvun puolivälin jälkeen: turvalliseen ja tuttuun musiikkiin, jota testataan kuulijaraadeilla ennen lähetystä. Valtaosa musiikkitarjonnasta on, ellei yksiselitteisesti nostalgista, niin ainakin useaan

kertaan soitettua. Tämä pätee sekä vastajulkaistuun että vanhempaan tarjontaan. Uusiutumista tapahtuu lähinnä suhteessa kilpailevien radioiden toimintaan.” (Uimonen, 2011) Tuo toimintatapa voi olla järkeenkäypää taloudellisella tasolla, mutta voiko kaupallisella radiolla olla muuta velvoitteita kuin taloudellisia? Olisiko radiokanavien toimilupaehtoihin syytä lisätä musiikkikulttuuriset kriteerit? Kuten aiemmin mainittiin, koskee radiotoiminnan sisällön sääntely Euroopassa ja Kanadassa myös musiikkitarjontaa. Järjestelmän tavoitteena on monipuolistaa musiikkisisältöä, mutta myös varjella kotimaista musiikkia. Julkisrahoitteiselle Yleisradiolle velvoite kotimaisen populaarimusiikin hyvinvoinnista lienee itsestään selvä. Entä tulisiko myös kaupallinen sektori saada mukaan vastuunkantajaksi? Onhan musiikki niiden suurin yksittäinen ohjelmasisältö ja siten se nimenomainen tekijä, jolla kuulija kanavalle houkutellaan. Yksi vaihtoehto on harkita Englannin, Ranskan ja Kanadan järjestelmiä keveämpiä keinoja monimuotoisen suomalaisen musiikin edistämiseksi radioaalloilla. Ylen kohdalla eräs konkreettinen toimintamuoto voisi olla systemaattisen soittoajan antaminen uusille tai muuten vähemmän radiossa soiville kotimaisille musiikkiesityksille ns. prime timen ulkopuolella, jota avitettaisiin alemmilla musiikkitariffeilla. Tarvitaan uutta joustoa, uudenlaista sääntelyä ja uusia ajatusmalleja, jotta alan toimijat saadaan paremmin mukaan suomalaisen populaarimusiikin radiomusiikkitalkoisiin. Edessä voi kuitenkin olla talkoiden sijasta toisenlainenkin tulevaisuus. Jos radiot kilpailevat enenevässä määrin musiikin verkkopalveluiden kanssa, ja jos niitä ei säädellä, niin voiko sitten radiota? (Radion sääntelystä Suomessa ja eräissä muissa maissa, ks. Syrjälä, 2010.)

Radion ja musiikin suhdetta tutkinut Arto Vilkko on kirjoittanut musiikki- ja radioteollisuuden eroista näin: ”Äänilevyteollisuudessa elää vielä usko musiikin voimaan ja muutoksen seuraamisen tarpeellisuuteen. Ala ymmärtää, että sen on seurattava, mitä muutoksia ympäröivässä elämässä tapahtuu ja kuinka se heijastuu musiikissa ja sitä välittävässä mediassa. Radio on tässä suhteessa epäherkempi: sille riittää oman taloudellisen edun tavoittelu. Radio tarvitsee musiikin tekijöitä, artisteja ja heidän tavoittamaansa yleisöä. Silti kaupallinen formaattiajattelu suhtautuu musiikkiin ja sen tekijöihin epäkunnioittavasti ja vähätellen.” (Vilkko, 2010) Mikä on sitten Ylen musiikkikulttuurinen vastuu populaarimusiikin suhteen vai ulottuuko tuo vastuu edelleen vain klassiseen musiikkiin? Onko Ylekin vastuussa vain ”asiakkailleen”? Mikä on muiden kuin Ylen radiokanavien suhde uuteen kotimaiseen populaarimusiikkiin? Emme usko, että suomalaisen populaarimusiikin tämän päivän ennen kokematon monimuotoisuus näkyy ja kuuluu Ylen välineissä ansaitulla tavalla. Yle on tehnyt hienoa työtä esim. suomalaisen rockin historian suhteen, mutta julkisen palvelun vastuu koskee myös tätä hetkeä eli tulevaisuuden historiaa. Eikä Ylen kohdalla tarvitse puhua vain kulttuurisista velvoitteista, vaan kyse on mielestämme myös Ylen yleisösuhteesta uusin sukupolviin ja niihin ihmisiin, jotka odottavat Yleltä uusia rohkeita avauksia, myös musiikin alueella. Rintamavastuu ei voi olla vain yhden radiokanavan harteilla. Yhdeksi Ylen strategiseksi tavoitteeksi on kirjattu halu olla johtava toimija suomalaisessa musiikissa. Mielestämme tuo on hyvä ja viisas tavoite. Eikun toteutukseen laajalla rintamalla!

Radio on musiikkialan kaikkein vähiten tällä vuosituhannella muuttunut osa. Olisi kuitenkin yllättävää, jos se pitkällä tähtäimellä pysyisi täysin nykyisenlaisena uusien musiikin kulutus- ja kuuntelutapojen paineessa. Radio on mediana viimeiset 15-20 vuotta ollut ikään kuin siilipuolustusasemissa ja on, niin kuin jo todettu, luottanut pääosin omiin itse luotuihin sääntöihinsä, omiin tutkimuksiinsa ja omaan formaattipohjaiseen ajatteluunsa. Radion itsensä kannalta muutos, sen lisäksi, että muutos on luultavasti välttämätöntä, olisi varmankin sille eduksi. Radio on edelleen suosittu media, mutta se on kiistatta menettänyt sitä hohtoa, mitä sillä oli sen avautuessa ja uudistuessa 80- ja 90-luvuilla. Jos radio ei ole esillä julkisuudessa kuin lähinnä soittolistojen tai aamujuontajien sanomisten kautta, silläkin on peiliin katsomisen paikka. Ja radiomediankin pitää muistaa: Se elää pitkällä tähtäimellä, kaikkien muiden tavoin, uudesta musiikista ja uusista kiinnostavista artisteista. Lehti: Luksusta ja substanssia Jonkun täytyy tehdä musiikkilehdelle mitä HBO teki tv-sarjoille. Hieno, runsas esillepano yhdistettynä tiukkaan substanssiin. Esinearvo on yksi alue, jolla lehti voi kilpailla netin kanssa. Tai täydentää sitä. Elämyksellisyys on sana joka kannattaa pitää takaraivossa mietittäessä sitä, millainen on tulevaisuuden painettu musiikkilehti. Esineenä sen täytyy kestää kulutusta, houkutella lukijaa palamaan siihen uudestaan ja uudestaan. Se on brändin luomista. Tuo vaatii suurempaa luksuksen tuntua. Se vaatii myös sisällöltä enemmän. Lehtien tulisi tarttua uusiin ja outoihin ilmiöihin aiemmin, terhakammin ja asenteellisemmin, rakkaudesta musiikkiin ja sen jatkuvaan muutokseen.

Myös vanhoihin, mitä ihmeellisimpiin ilmiöihin tulisi suhtautua innolla. Yksi seuraus siitä informaation runsaudesta, jonka keskellä nyt elämme on, että tyylejä ja ilmiöitä kierrätetään yhä hurjemmalla vauhdilla ja yhä perinpohjaisemmin. Indonesialainen psykedeelinen rock ajalta ennen Suharton hirmuhallintoa on ihan oikeasti paneutumisen arvoinen asia. Ylipäänsä, jos johonkin asiaan tartutaan, tulisi lehdellä olla siihen joku näkökulma. Litteroimalla haastatteluja tai kopioimalla markkinointitekstiä tai -tiedotteita ei tarjota kenellekään lisäarvoa. Netti: Start Me Up! Johtamista käsittelevässä kirjallisuudessa puhutaan diginatiiveista tai Digital Cowboyseista. 1980-luvun puolenvälin jälkeen syntyneillä on aivan eri tapa toimia ja eri tapa suhtautua tekemiseen, eli työhön. Musiikkimedioiden, niin kuin niin monen muun teollisuudenalan, tulevaisuus riippuu sen kyvystä houkutella näitä koko elämänsä tietoverkkojen parissa toimineita, uudet työtavat ja prioriteetit sisäistäneitä yksilöitä. Netin tekoon tarvitaan start up -kulttuuria. Käytännössä se vaatii netin mahdollisuuksista innostuneita tekijöitä, koodaajia ja kirjoittajia, ja päätoimittajia jotka ovat valmiita rypemään etulinjassa näiden kanssa. Samalla innostuneisuuden tasolla. Tulevaisuudessa täytyy myös pyrkiä ainakin lehtien osalta siihen, että netti- ja painettu sisältö ruokkivat ja täydentävät toisiaan. Julkaisualustasta riippumatta musiikkimedian elinkelpoisuus riippuu viime kädessä sisällöstä. Siitä miten henkilökohtaisella ja avoimella tasolla musiikin aiheuttamista elämyksistä kirjoitetaan ja kuvina näytetään. Musiikkijournalismi elää ja kiinnostaa vain, jos se on suunnattu kenelle tahansa. Musiikki voi koskettaa voimakkaasti sekä ongelmakäyttäjää että satunnaista kuulijaa, joskus jopa sama musiikki.

Musiikkimedian tehtävänä on antaa kuulijoille välineitä käsitellä musiikin aiheuttamia kokemuksia. Asiantuntijoiden tekemä sisältö saa muistuttaa joskus keräily-, kokemus- ja kommentointiohjesääntöä, mutta jos se ei koskaan muistuta kaunokirjallista ja tunnustuksellista tekstiä, se kuihtuu tarpeettomana. Tällä hetkellä musiikkimedia voi näyttää auringonlaskun alalta. Mutta niin ei tarvitse olla.

8. Elävän musiikin tilaisuudet 24/7 Elävä musiikki tarvitsee lisää laajuutta ja syvyyttä, paikallisesti, iällisesti ja ajallisesti. Suomalaiset kaupungit ovat täynnä toinen toistaan viihtyisämpiä puistoja, joissa ihmiset nauttivat lounaansa työpäivän lomassa. Puistoympäristössä voi tarjota laajasti erilaisia musiikillisia elämyksiä kohtalaisen kevyellä teknisellä panostuksella. Lounaskonserttien ei tarvitse rajoittua puistoihin tai kesään. Keskipäivän konsertteja voi tarjota missä tahansa minne ihmiset kokoontuvat. Myös perinteisessä klubiympäristössä on otettava eri ikäryhmien tarpeet paremmin huomioon. Varttuneemmalla yleisöllä on yleisesti ottaen rahaa maksaa ylimääräisestä palvelusta. 90-luvulla merkkinsä musiikin kenttään jättäneet yhtyeet tulevat kiertämään vielä pitkään. Niiden fanikunta on parhaimmillaan ikärakenteeltaan heterogeenistä, joten erihintaisia ja eri palvelukokonaisuuksia tarjoavien lippujen myynti on järkevää. Tilojen on oltava sellaisia, että niissä pystytään tarjoamaan eritasoista palvelua, seisomapaikoista tarjoilijoiden palvelemiin istumapaikkoihin. Se, joka ensimmäisenä lanseeraa lapsenvahtipalvelut osana konserttia, saattaa iskeä kuokkansa kultasuoneen.

Viime vuosina Euroopassa ovat kasvattaneet suosiotaan erilaiset pop up -kaupat eli rajallisen ajan toimivat kaupat. Konserttitarjonnassa pitää hyödyntää mitä erilaisimpia vajaakäyttöisiä urbaaneja tiloja perustamalla lyhytikäisiä pop up -soittopaikkoja. Ei kai kukaan kuvittele, että uudet ideat ja uniikit yhdistelmät kuuluvat vain urbaanien musiikkilajien ja -tapahtumien yhteyteen? Voiko Suomessa järjestää rockfestivaalien tapaan iskelmäfestivaaleja, muutenkin kuin kilpailujen yhteyteen (Tangomarkkinat, Iskelmä Finlandia)? ”Vihreät niityt” iskelmätapahtuman mahdollinen laajentuminen useammaksi tapahtumaksi omine paikallisine versioineen on lupaava avaus siihen suuntaan. Tapahtuman arvoina on mainittu mm. ”perinteen kunnioittaminen, aitous ja suomalaisuus, mutta myös ”uniikit yhdistelmät ” ja ”avoimuus uusille ideoille ja innovaatioille.” (http://www.niityt.fi/arvot.html) Voitaisiin hyvin myös kysyä, onko iskelmäyleisö Helsingin juhlaviikoille jotenkin väärää yleisöä? Eikö iskelmä eri muodoissaan mahdu ”Taide kuuluu kaikille” tunnuksen alle? Helsingistä löytyy elävälle iskelmämusiikille varmasti vastaanottavaista yleisöä, sekä perinteistä että uutta. Suomessa on lähes 1000 kaikille avointa kirjastoa. Mielestämme ”hiljaisen musiikin” kirjastokiertue kuulostaa hyvältä. Myös lähiökiertueet odottavat tekijäänsä. Tarvitsemme lisää kuraattori-vetoisia festivaaleja ja tapahtumia. Satunnaiset konserttisarjat Flow–festivaaleilla ja Pori Jazzissa ovat vasta alku. Esimerkkinä toimivat brittiläiset All Tomorrow’s Parties ja Meltdown -tyyliset festivaalit, jossa ohjelma toteuttaa tiukkaa visiota ja puitteet sopivat vaativampaankin makuun. Helsingin Tavastia Klubilla on jo aloitettu uuden asiakassukupolven kasvattaminen järjestämällä lastenkonsertteja sunnuntai-iltapäivisin.

John Hiatt esiintyi Tavastialla marraskuussa 2010 lauantaipäivänä klo 14.30 alkaen. Tuon tyyppisten keikka-aikojen on hyvä lisääntyä. Kohta meillä on sukupolvi, jolla on aikaa käydä rock-konserteissa keskellä arkipäivääkin. Ilman eläkealennusta, koska kyse on aivan normaalista toiminnasta. Lainsäädäntö on keskeinen tekijä tulevaisuuden keikka- ja konserttiympyröissä. Vaikka konserttien ja festivaalien pääasiallisen tehtävän ei tulekaan olla oluen siirtäminen hanasta yleisön elimistön kautta viemäriverkostoon, alkoholiin liittyvää lainsäädäntöä pitäisi saada höllättyä mannermaisempaan suuntaan. Alan tulee myös seurata tarkasti, kollektiivisesti ja koordinoidusti turvallisuuteen ja järjestyksenpitoon liittyvää lainsäädäntöä ja sen valmistelua.

Kaunis esimerkki uusista tavoista tehdä ja kokea musiikkia on ”We Love Helsingin” ja Radio Helsinkin yhteinen”Soiva kortteli” –hanke. ”Mitä jos me kaikki kokoontuisimme yhdeksi päiväksi laulamaan, soittamaan ja musisoimaan rinnakkain? Konkarit vasta-alkajien vieressä. Ammattilaiset harrastajien kanssa. Aikuiset lasten rinnalla. Siitä tulisi hieno näyttely siitä mitä helsinkiläinen musiikki kaikessa rikkaudessaan on juuri nyt, vuonna 2011. Mitä jos musiikkia ei kuunneltaisikaan kokonaista konserttia, vaan sitä, nautittaisiin pienissä paloissa, yksi biisi kerrallaan? Jos staattisen konserttitilan sijaan meillä olisi lukuisista erilaisista musiikin esittäjistä koostuva soiva näyttely, jossa yleisö pystyisi liikkumaan ympäriinsä ja valitsemaan juuri siihen hetkeen ja tunnelmaan sopivan musiikin. Entä yleisö? Miten se voisi kokea kaiken sen musiikillisen monimuotoisuuden hauskalla tavalla yhdellä kertaa? Ja millaista olisikaan altistua kymmenille eri musiikinlajeille yhdellä kertaa? Ja entä jos muusikin esittäjät olisi ripoteltu ympäriinsä erilaisiin nurkkauksiin, huoneisiin ja sisäpihoille, niin että soivassa korttelissa pääsisi liikkumaan näyttelykartan avulla ja etsimään musiikillisia yllätyksiä eri puolilta. We Love Helsinki & Radio Helsinki kutsuvat helsinkiläiset mukaan toteuttamaan musiikillisia unelmiaan, päästämään valloilleen sisäisen pöytälaatikkomuusikkonsa ja etsimään uusia elämyksiä musiikin parissa. Soiva kortteli on laaja näyttely tämän hetken musiikista; juuri siitä mitä sinä ja minä tahoillamme soitamme, laulamme ja teemme. Se on näyttely, jonka me teemme yhdessä. Näyttely, jossa kuka tahansa voi toimia esiintyjänä.” (Soiva kortteli, 2011)

9. Valtion tukipolitiikka uusille urille ”Kulttuuripolitiikan pitäisi olla uusia uria aukovaa, kekseliästä ja yllättävää. Sitä on kuitenkin hallinnut näiden sijasta tiukka eturyhmäkamppailu, tulonjakotaistelu ja eri alojen väliset kärhämät.” Tutkija Anu Kantola, HS 8.4.2011 Klassisen- ja rytmimusiikin välinen institutionaalinen juopa on pitkä ja syvä. Sen ylläpitäminen ei pitkällä tähtäimellä millään tavoin edistä suomalaisen musiikin hyvinvointia. Tulevaisuudessa instituutiorakenteen radikaali muuttaminen tulee väistämättä eteen. Kysymyksemme on vastaako nykyinen kulttuuripolitiikka kulttuurin todellisuutta? Vaikka populaarimusiikki ei voi eikä saa elää ensisijaisesti julkisen vallan annostelemista tukirahoista, on yhteiskunnan virallisella suhtautumisella tärkeä rooli suomalaisen musiikkikulttuurin hyvinvoinnin yhtälössä. Kotimainen populaarimusiikki on keskeisessä roolissa suomalaisten arjen kulttuurissa, ajankäytössä ja elämäntavassa, mutta suomalaiseen kulttuuripolitiikkaan tämä ei heijastu. Yhteiskunnan kulttuurisektorille myöntämien resurssien jakautumisen näkökulmasta katsottuna populaarimusiikki kuuluu kulttuurikentän reunamille. Keskustelua julkisen rahan jaosta on mahdoton käydä ilman vastakkainasetteluja. Se, jolla on eniten saavutettuja etuja ja institutionaalisen suojan turvaamia asemia menetettävänään, kaivaa aina esiin argumentit nykykäytäntöjen puolustamiseksi. Klassisen musiikin ylikorostuneelle roolille suomalaisessa kulttuurihallinnossa löytyy monia historiallisia ja aluepoliittisia selityksiä. On hyvin tiedossa, kuinka tähän on tultu. Olennainen kysymys on kuitenkin, kuinka tästä kannattaisi jatkaa kohti tulevaisuuden kulttuuripolitiikkaa.

Jos maailma muuttuu, kuinka kulttuuripolitiikan ajatusmallit voivat pysyä jatkuvasti samoina? On selvää, että nykyisin vallalla oleva musiikkialan resurssijako ei vastaa sitä todellisuutta, jossa suomalainen musiikki syntyy ja elää. Kohtuullisuuden, oikeudenmukaisuuden ja järkevyyden nimissä suomalaisen musiikkielämän julkisen rahoituksen arvoperusta on arvioitava uudelleen. On ajanmukaisella ja kulttuurisesti relevantilla tavalla määriteltävä, kenen ehdoilla ja kenen hyväksi tulevaisuuden musiikillista hyvinvointia rakennetaan. Tämä ei tarkoita automaattisesti rintamalinjojen vetämistä klassisen ja ei-klassisen musiikin välille. Ne juoksuhaudat ovat vanhastaan olemassa, osittain jo onneksi sammaloituneina. Uusi, elinvoimainen musiikkipolitiikka ei ole mitään yksittäistä genreä vastaan, vaan politiikkaa kansalaisten musiikillisten tarpeiden puolesta, nykyistä monipuolisemmin ja moniarvoisemmin. Se on politiikkaa luovan työn ja sisällöntuotannon puolesta, ei yksioikoista puolustustaistelua instituutioiden ja historiallisesti määräytyneiden virallisten rakenteiden suojaamiseksi. Kohtuullisuusperiaatteet täyttävän modernin musiikkipolitiikan onnistumista ei mitata kulttuurille pyhitetyissä neliömetreissä eikä hamaan tulevaisuuteen lukkoon lyödyissä henkilötyövuosissa. Oikeudenmukaisesti kohdennettu julkinen rahoitus menee sinne, missä tehdään, tuotetaan ja luodaan elinvoimaista suomalaista musiikkia, genrestä riippumatta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että populaarimusiikki näyttelee jatkossa huomattavasti näkyvämpää osaa suomalaista kulttuuripolitiikkaa tehtäessä. Vaka-hankkeen loppuraportti on otsikoitu: ”Nyt on musiikin vapaan kentän vuoro!” Niin on. Raportissa ehdotetaan, mm. klubi- ja kiertuetuen mittavaa lisäystä seuraavien vuosien aikana. Erinomainen hanke, jonka puolesta puhuvat esim. pohjoismaiset esimerkit Tanskasta ja Norjasta. Kyseis-

ten maiden oman musiikin kulutuksen nousun eräs syy löytyy klubi- ym. elävän musiikin tilaisuuksien aktiivisesta tukipolitiikasta. Kyllä, me uskomme: We ain’t seen nothing yet.

10. ”Musiikilla on merkitystä” -kampanja toteutukseen Ajatushautomon vieras Markus Keränen esitti, tutkimustuloksiin nojautuen, että nuorten ”inhokkilistan” kärkipäässä on levyteollisuus. Se painii samassa sarjassa kuin tupakkateollisuus ja suuret teleoperaattorit, siihen liitetään monia negatiivisia piirteitä. Levy-yhtiöt edustavat monelle nuorelle kontrollia, suitsien asettajaa vapaalle toiminnalle ja luovuudelle. Mielikuvissa pelejä rakantavat pikkuyhtiöt, joilla on omat rahat kiinni koko hommassa, kun taas musiikkipuolen mielikuva on lähinnä se, että levy-yhtiöillä on koko prosessissa vain rahastajan rooli. Tiedämme, että todellisuus on jotain muutakin kuin nuo mielikuvat ja että nuoriso ei edusta tässä suhteessa koko väestöä, mutta peiliin katsomisen paikka tässä joka tapauksessa on. Vastakkainasettelusta musiikin tuottajien ja kuluttajien välillä ollaan toki jo siirtymässä niiden välistä tasapainoa korostavaan kauteen, mutta edelleenkin paino tuntuu olevan enemmän ”etujen turvaamisessa” ja ”laittomuuksien estämisessä” kuin uusissa, ajattelua herättävissä näkökulmissa. Vaatimuksesta, että musiikista pitää maksaa, on siirryttävä ajatukseen, miksi siitä kannattaa myös maksaa. Yleensä taidemuodon, tai minkä tahansa yrityksen tai instituution, avaaminen yleisölle lisää sen arvostusta. Musiikkiala ja -bisnes jos mikä tarvitsee näinä aikoina toimintansa avaamista suurelle yleisölle.

Kyse ei voi olla yksioikoisesta pr-kampanjasta tai kasvojenkohotus-operaatiosta, vaan musiikin tekemisen ja musiikkinautinnon ytimeen menevistä viesteistä. Nyt alan viestit ovat hajanaisia ja niitä yhdistää lähinnä vain ”kova huoli” sen ja sen tahon taloudellisesta tulevaisuudesta. Englannissa musiikkiala on koonnut voimansa ”Why Music Matters” -kampanjaan, joka tarjoaa hyvän lähtökohdan vastaavalle suomalaiselle kampanjalle. Myös Australialla ja Uudella Seelannilla on samanlainen yhteinen kampanja. Kampanjan yhtenä osana pitää olla pysyvämpi nettisivusto ja keskustelufoorumi, johon alan ihmiset myös ottavat osaa. On aloitettava kaksisuuntainen keskustelu musiikin käyttäjien ja kuluttajien kanssa. Sitä kautta voi syntyä laajempaa ymmärrystä ja tahtoa tehdä musiikin alueella myös eettisiä valintoja. Tuonhenkisen kampanjan ja keskustelun yksi luontainen yhteistyökumppani on Yleisradio.

Ajatushautomo Facebookissa Kuka-mitä-häh -projektin olennaisena osana on toiminut helmikuussa 2011 avattu Facebook-ryhmä. Reilun neljänsadan ammattilaisen ja vakavahenkisen asianharrastajan muodostamalla keskustelufoorumilla on vaihdettu mielipiteitä, tietoa ja näkemyksiä musiikkialan kohtalonkysymyksistä. Temaattisesti keskustelu on aaltoillut laajalla skaalalla yleisradiopolitiikasta verkkopalvelujen rahavirtoihin ja rock-kritiikin olemuksesta optimismin ja pessimismin väliseen ikuiseen taisteluun. Debatin sävy on vaihdellut kipakasta kinasta viileään asiallisuuteen. Ohessa poimintoja Kuka-mitä-häh-foorumilla keskustelua aiheuttaneista avauksista ja kommenteista. Jatkukoon keskustelu vastaisuudessakin kiivaana!

IFPI Finland 1-2011: physical sales -33,8% Johon kommentti: ”Viimeinen sammuttaa valot” (Janne Flinkkilä) Aiheesta viidenteen: Olisiko mahdollista suunnitella uudenlainen musiikkitapahtuma, jossa pääsisivät esille niin uudet kyvyt kuin konkaritkin? Esimerkiksi viikonloppufestivaali, joka olisi samalla biisikilpailu? Siinä voisi olla eri vaikka muutama eri musatyylikategoria sekä ”demoartistit” ja ”pääsarja”. Suuri tapahtuma, yleisöä 15000 / päivä ja koko hulabaloo Yleltä ulos. Tämän päivän Syksyn sävel ja Rockin SM yhdessä, johon yhtenä mallina voisi pitää San Remon festaria. Varmasti maksaisi toteuttaminen, mutta varmasti olisi myös halukkaita yhteistyökumppaneita. Mun visiossani tällainen voisi saada vakiintuneen statuksen suomalaisen musiikin esittelytapahtumana, ja oikea puolueeton pääjärjestäjä tällaiselle olisi nimenomaan Yle. (Luca Gargano, 25.2.)

Jos vaikka YLEn gramex/teosto-korvauksia alennettaisiin ja sitä vastaan YLE aloittaisi pari uutta kanavaa monipuolisemman tarjonnan takaamiseksi. Win-win you see? (Riku Pääkkönen 24.2.) Pitäisikö laajakaistafirmat ottaa mukaan maksamaan sisällöntekemisen kustannuksia? Nehän ovat nykyään medioita siinä missä radioasemat ja tv. Ja mainostavat tuotettansa ”ulottuvillasi rajattomasti musiikkia” lausein. (J.Takalo, 24.2.) Ja onko sitten se itseisarvo, että on ”levy-yhtiö”. Minusta mediassa on muutenkin kiinnostavaa nämä yhteisöt joihin ollaan totuttu ja niiden tulevaisuus. Esim. ”sanomalehtifirmat”: Onko heidän tehtävänsä todella värjätä paperia vai jakaa tietoa/viihdettä? (Alex Nieminen, 25.2.) Aika monen täällä salainen unelma olisi varmasti muokata Radio Suomi tai vaikkapa YleX erilaiseksi kuin miltä ne nykyisin kuulostaa. Musta olisi hyödyllistä keskustella siitä, keille kaikille on tarkoitus tehdä ohjelmaa ja miten ne ohjelmat parhaiten toteutuisi. Usein näissä musapoliittisissa keskusteluissa sekoittuu eri tahojen intressit: unohdetaan, ettei radio ole ainoastaan musiikkirasia eikä ainakaan pelkästään (uuden) musiikin jakelukanava. Yksi puhuu soittolistan kuristuksesta, toinen musiikkijournalismista ja kolmas uuden musiikin promoamisesta, vaikka periaatteessa radiosta voisi tulla vaikka minkälaisia ohjelmia eikä niiden pitäisi olla missään riippuvuussuhteessa musiikin julkaisijoihin eikä kaupallisiin tahoihin. (Luca Gargano) Vuonna 2010 Suomessa julkaistiin 33 kultalevyä, joista ainoastaan kaksi meni englanniksi laulaville artisteille. HIM myi 15101 ja Poets Of The Fall 10637 kappaletta. Eilenkin vain kaksi EMMA –palkintoa jaettiin enkkubän-

deille. Myös median ja tuotantoyhtiöiden kiinnostus näitä artisteja kohtaan on hiipunut. Toki esim. Universal Music on poikkeus , ja se on kiinnittänyt aktiivisesti artisteja vientimielessä. Miksi muut (paria hassua indietä lukuun ottamatta) ovat heittäneet kirveen kaivoon ja artisteja ennemminkin kehoitetaan luopumaan englannin kielestä? Mistä tulevaisuuden vientibändit? Maailmanvalloitus on mahdotonta ilman kotimarkkinoiden haltuunottoa. (Martti Heikkinen) Vallalla on nyt kvarttaalitalouden ja turbokapitalismin rautaiset lait jossa mennään rajusti oma naama edellä ja rakennetaan imagopohjaisia mielikuvia. Nyt on toimiala rakentanut pitkään sellaista ”luuserin” brandiä ympärilleen, että enpä ole ikinä nähnyt vastaavaa meininkiä missään muualla. Ja yksi käytännön esimerkki: Kalastajakaverini luona vieraillessa maaseudulla kalasatamassa tulee kaksi kaveria tykö joista toinen kysyy ; ”Ootko sie se levymongooli ( siis. levymoguli) Hyttinen? Vastaan että ;” Sekatyömieshän mie oon aina ollut ja tulen olemaan mutta mitäpä on rokuilla mielessä” . Toinen vastaa: ” Joka paikassa lukkee, että ne teijän levyt ei myy. Jos näin niin ei sitä myökään Ripan kanssa sitten osteta enää yhtään. Onko ne niin huonoja nykyisin?” Tässäpä joku musiikkiteollisuuden tietäjäpäällikkö voi miettiä, että milloin ne levyt muuttui ”teijän levyiksi” ja ostopäätös kuihtui noin olemattomaksi. Varmaan samoihin aikoihin kun sana Kansalainen muutettiin joka helvetin paikassa Kuluttajaksi ja Teos Tuotteeksi. (Cyde Hyttinen 1.3.) Olisko kellään tarjota mitään positiivista juttua vaikka musaviennistä tms. tänne itkumuurille? Kai nyt jollain jotain hyvääkin tapahtuu? (Esa Tontti 1.3)

Niin, vaikea uskoa että se perimmäinen tarve ja kysyntä musiikille (joka on kuitenkin kulkenut immeisten mukana tähän päivään asti) olisi mihinkään hiipumassa. Hätäänsä huutavat kai enemmänkin koneiston osaset, euron kuvat silmissä haalistuen. Ehkä ratkaisu olisikin se että ei yritettäisi niin kauheasti ja väkisin? Luomua musabisnekseen. Kaunis ajatus mutta kohtuunsa kuristettu, tiedän (Petri Pirtilä, 2.3.) Kysyntä musalle ei ole menossa mihinkään, mutta ylitarjonnan ja markkina-arvon romahtamisen myötä sen kuluttajavetoinen rahallistaminen ei vaan tule enää onnistumaan entiseen malliin. Kysyntä on pysynyt vakiona, tarjonta hypännyt pari dekaadia ylöspäin. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ekonomi tajutakseen mitä se tekee bisnekselle, kun markkinat olivat jo valmiiksi aika ylisaturoituneet. (Tommi Forström) Pyörittelin kauan sitten mielessäni sellaista mallia, jossa ohjattaisiin klubi-järkkäreille apurahamaisesti live-toimintaan Teostosta varoja. Siis aluskasvillisuuden saamiseksi esille paremmin. Että bändit eivät hakisi kiertuetukia, vaan klubit isoimmilla paikkakunnilla sitoutuisivat jonkinlaiseen yhteistyöhön pien- tai keskisuurten orkestereitten järkevän kiertueen järjestämiseen - ja saisivat hakua vastaan varoja. (Kikke Heikkinen, 2.3.) Mulle tökkii nykyisessä ”ammattilaisbiisintekijä”-tendenssissä taustalla piilevä ajatus, että jokainen biisintekijä voisi olla hitintekijä, tai että se olis se maali johon pitäis nimenomaan pyrkiä. Korealaisille poikabändeille hittien vääntämien tiimeissä saattaa toki jossain kohtaa suunnata jotain kassavirtauksia tännepäinkin, mutta todella usein tuntuu siltä, että tuontyyppiset pakonomaiset hitintekotavoitteet lähinnä latistavat biisintekoa. KAIKISTA BIISINTEKIJÖISTÄ ei tarvitse eikä pidä

yrittää muokata ja tuotekehitellä hitintekijöitä johonkin oletettuun formaattiin - usein tuntuu että isoimmissa hiteissä on jotain jopa friikkiä joka erottaa sen muusta hyhmästä, just tarpeeksi. Kutsuttakoon sitä vaikkapa persoonallisuudeksi. Kompulsiivinen hitinvääntöpyrkimys saattaa pahimmillaan johtaa lahjakkaat ja persoonalliset biisintekijät vuosiksi hakoteille OMAN ÄÄNENSÄ suhteen. Samaa tasapäistämisen ongelmaa on joskus ollut olemassa muusikkokoulutuksessa, tuskin enää niinkään. Loputon kumartelu ja taivastelu Ruotsiin päin tuskin on se tapa jolla me suomalaiset vallataan USAn hittimarkkinat. Mä en tiedä edes onko se oleellista. Oltaisko me muunlaisen laatumusan maa ennemmin sitten? Mun mielestä suurin osa kuulemastani ruotsalaisesta musiikista, genrestä riippumatta, kärsii usein jonkin asteisesti sisällöttömyydestä ja designin ylivallasta. Pintaa tunnelman sijaan. Maybe that’s just me. (Jussi Jaakonaho 6.3.) Onko Ylen kilpailtava kaupallisten kanssa ja niiden keinoin, sekä voisiko Ylen ohjelmien arvoa mitata muuten kuin kuulijaluvuilla, joka sekin on kaupallisen median mittari? (Luca Garcgano) Sitten kun täällä on joku positiivinen keskustelunaihe voin palata takaisin. Nyt adjö. Ei jaksa lukea tällaista penseilyä. (Alex Nieminen) Aivan oikein, mainosrahoitteiset radioasemat tosiaan rakentavat profiilinsa, eivät välttämättä henkilökunnan mieltymysten mukaan, vaan kaupallisten lainalaisuuksien ”pakottamina”. YLEn tarjonnasta jokaisella radionkuuntelijalla on jo vuosikymmeniä ollut oma käsityksensä siitä, mitä YLEn pitäisi lähettää juuri silloin kun he suvaitsevat lähetystä kuunnella. Tässä ei ole mitään uutta. Kuten ei siinäkään, että eräänlaista kansanhuvia on lähestyä suomalaista radiotoimintaa kielteisyyden

kautta. YLEllä on valtava päivittäinen radiotarjonta, ja silti jotain ”aina” puuttuu, ja samalla yhtä ”aina” mainosrahoitteiset radiot tykätään niputtaa siististi ”pinnallisen hötön” tarjoajiksi. Nämä ovat kuitenkin jälleen näitä asennekysymyksiä, joiden oikomiseen ei yksittäinen ihmisikä riitä, siispä hyvää yötä. (Klaus Flaming, 30.8.) Suomalaiset säveltäjät ja tuottajat tekevät koko ajan (listoillekin nousevaa) kamaa maailmalle (DE, SE), mutta eivät katso tehdä asiasta helvetillistä numeroa täällä. Ruotsalaiset kustannusyhtiöthän ovat ottaneet listoille Suomen eturivin tekijöitä. (Alex Nieminen)

Kiitoksia Kiitos kaikille Ajatushautomoon osallistuneille ideoista ja ajastanne! Erityiskiitos Jutta Jaakkolalle, joka valasi uskoa projektiimme silloinkin kun oli vaarana ajautua suomalaiseen ”Ei tästä taida mitään tulla” -kulttuuriin! Kiitos kaikille Yle-kollegoille, jotka kannustivat ja auttoivat toteuttamaan ideamme, tarjosivat puitteet ja resurssit, myös tämän kirjan painatukseen: Niina Raitanen, Ville Vilen, Mia Kurki, Mitja Sirola, Heli SuurkaulioSkogster, Matti Laiho, Heikki Hilamaa, Outi Roivainen, Juha Haaramo ja Susanna Snell. Kiitos vieraileville alustajille: yllytitte meitä ajattelemaan, toisin. Kiitos Musiikki & Media -tapahtuma: Anu Aittoniemi, Epe Helenius, Tapio Korjus Kiitos MARS -tapahtuma: Saijaleena Rantanen Kiitos Musiikkituottajat ry:lle ja Teosto ry:lle luvasta käyttää ”Äänitetutkimus 2011” materiaalia Niin, ja kiitos suomalaisen populaarimusiikin tekijöille inspiraatiosta!

Lähteitä, linkkejä Afront: Spotify technology: How Spotify works. Pansentien League (Jer White’s blog), 2011; http:// pansentient.com/2011/04/spotify-technology-somestats-and-how-spotify-works/ Alanen, Aku: Elävän musiikin markkinat käännekohdassa, Tieto&trendit 3/2011 Alanen, Aku: Miljardin klusteri – kasvu keikoilla ja peleissä, Tieto&trendit 4–5/ 2009

All Tomorrow’s Parties, Wikipedia 12.9.2011; http:// en.wikipedia.org/wiki/All_Tomorrow’s_Parties_(music_ festival) Anderson, Chris: Free – The Future of a Radical Price, 2009 Anderson, Chris: Pitkä häntä – Miksi tulevaisuudessa myydään vähemmän enempää, 2007 Argillander, Timo & Martikainen, Virpi: Musiikkiala 2009 Bandit: Suuri suomalainen bändirekisteri, 2011; http:// www.banditrekisteri.com/ Björklid, Kalle: PMMP – Vaahtopäät, 2010 Bylin, Kyle: Helping artists embrace, make sense of the chaos, Hypebot.com, November 2010; http://www. hypebot.com/hypebot/2010/11/undergoing-disruptivepainful-innovation-is-natural.html Cloonan, Martin: Popular Music and the State in the UK, 2007 Eppu Normaali: Vihreän joen rannalla (säv. Mikko Syrjä, san. Martti Syrjä), 1985 Fingertips: Farewell to the casual music fan, 9.11.2009; http://www.fingertipsmusic.com/classic/comment_ casual.htm Finland Festivals: Vuoden 2010 kävijätilastot; http:// www.festivals.fi/tilastotietoa/?/fin/ Foster, Patrick: Long Tail theory contradicted as study reveals 10m digital music tracks unsold, The Times, December 22, 2008 Frith, Simon: Musik 2025 – Scenario for our future, MaMa, Paris, 2010; http://edition2010.mama-event. com/en/seminars_line_up/seminar.php?id=5 Frith, Simon: The future of live music? Keynote speech, MARS -tapahtuma, Seinäjoki, 10.2.2011 Goldman, Stefan: Everything popular is wrong – Making it in electronic music, despite democratization, Little White Earbuds, April 13, 2011; http://www. littlewhiteearbuds.com/feature/everything-popularis-wrong-making-it-in-electronic-music-despitedemocratization/

Grammafonleverantörernas Förening 12.8.2011: Den digitala musikförsäljningen går om den fysiska i Sverige Hautamäki, Terhi: Elämäni soittolista, Evita 4/2011 Heikkilä, Martti: Onko Musiikintekijän tulevaisuus ammattilaisuutta ilman toimeentuloa? Selvis 1/2011 Heikkonen, Aino: Levykritiikit, genre ja sukupuoli, Musiikin suunta 3/2009 Helsingin Sanomat: Päin seiniä, kahdeksanosainen kirjoitussarja kulttuuripolitiikasta 29.11.2010–15.2.2011 Hinkkala, Eija: Eijan kipinät, Selvis 2/2011 Huojuva Lato: Virran Ola on vielä kuningas (säv. & san. Waylon Jennings, suom. san. Suonna Kononen), 2011 Häkkinen, Perttu: Kurt & Courtney & Debbie Harry, Rumba 7/2009 IFPI Digital Music Report 2010, 2011; http://www.ifpi. org/content/section_resources/dmr2010.html IFPI Recording industry in Numbers, 2011 Investing in Music – How music companies discover, develop & promote talent, IFPI 2010 Jokelainen, Jarkko: Suora yhteys fanin ja bändin välille, Helsingin Sanomat 21.8.2011 Jones, Stephen: Starlight beckons Egan, Music Week 11.6.2011 Järvi, Antti & Laitio, Tommi: Saa koskea – 10 konstia väkevämpään kulttuuriin, 2010 Kantola, Anu: HS-raadin vastaukset kysymykseen: Minkä kouluarvosanan annat hallituksen kulttuuripolitiikalle tällä vaalikaudella? Helsingin Sanomat 8.4.2011 Kauhanen, Mika: Musiikkialalla on volyymia, Teostory 3/2009 Knopper, Steve: Appetite for Self-Destruction – The Spectacular Crash of the Record Industry in the Digital Age, 2009 Koski, Markku: Julkisia eläimiä, 2001 Koskinen, Matti: Spotify avaa toimiston Suomeen, Helsingin Sanomat 1.9.2011

Kulmala, Marko: Hyvä idea ei toimi, 2009 Laine, Pekka: Artisti 2025 -keskustelu, MARStapahtuma, Seinäjoki, 10.2.2011 Liikkanen, Mirja, toim.: Suomalainen vapaa-aika – arjen ilot ja valinnat, 2009 Martikainen, Jarkko: Artisti 2025 -keskustelu, MARStapahtuma, Seinäjoki, 10.2.2011 MidemNet 2010: Music Matters reveals music survey data; http://musically.com/blog/2010/01/23/midemnet2010-music-matters-reveals-music-survey-data/ Musiikkituottajat, tilastot, 2011; http://www.ifpi.fi/ tilastot/vuosimyynti/ Mäkelä, Janne: Erityissuhteita. Populaarimusiikin fanit ja fanius. Teoksessa Populaarimusiikin tutkimus. Toim. Marko Aho & Antti-Ville Kärjä, 2007 Mäkelä, Janne: Kansainvälisen populaarimusiikin historiaa, 2011 Numminen, Ava, Erkkilä, Jaakko, Huotilainen, Minna & Lonka, Kirsti: Musiikki hyvinvoinnin evoluutiossa: Aivot, mieli ja yhteisö, Tieteessä tapahtuu 6/2009 http://offtherecord.fi/ Pekari, Turo: Elävän musiikin tapahtumatilastot. Esitelmä Teoston tietovarannot -seminaarissa 8.9.2011 Pelle Miljoona Oy: Moottoritie on kuuma (säv. Ari Taskinen, san. Pelle Miljoona), 1980 Peters, Tom: Re-imagine! – Business Excellence in a Disruptive Age, 2004 Pulkkinen, J.P.: Pieni kaistale maata – Neljäkymmentä vuotta, kolmekymmentä biisiä, 2011 Puohiniemi, Martti: A3 – Arvot, asenteet ja ajankuva 2005, Yle 2005 Radiopuhelimet: Kypsää kauraa (säv. J. Mällinen, sanat J.A. Mäki), 2010 Rantala, Iiro: Nyt sen voi jo kertoa, 2011 Rehn, Alf: Vaaralliset ideat – Kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi, 2010 Rumba: Le Corps Mince De Francoise – Asenteena ulkomailla menestyminen, 7/2009

Rytmimusiikki 2010 Visio, 2005 Snell, Susanna & Kauhanen, Hanna-Mari: Populaarimusiikin aikuiset yleisöt, Yle 2008 Soiva kortteli, 2011; http://www.radiohelsinki.fi/ ajankohtaista/24549/we-love-helsingin-ja-radiohelsingin-soiva-kortteli/ Suomen kansallisdiskografia Viola, 2011 Suomen Sinfoniaorkesterit ry: SUOSIO:n vuosikertomus 2010, 2011; http://www. sinfoniaorkesterit.fi/fi/index.php?trg=news&id=203 Suoniemi, Kari: Havaintokyky, musikaalisuus ja musiikinkuuntelutottumukset, 2008 Syrjälä, Timo: Säännellyt sävelet – Radiomusiikin sääntelystä Suomessa ja eräissä vertailumaissa, 2010 Teosto: Musiikintekijä ja kansanedustaja löytävät toisensa Teoston kulttuurikummikiertueella, lehdistötiedote 24.8.2011 Tilastokeskus: Ajankäyttötutkimus 2009, 2011; http:// www.stat.fi/til/akay/2009/akay_2009_2011-01-27_ fi.pdf Tojkander, Maria: Musiikki pelastaa urasi, Talouselämä 20/2009 Tolonen, Arttu: Grateful Dead – Uuden bisneksen vanha airut, Soundi 3/2010 Tolvanen, Hannu & Pesonen, Mirka: Monipuolisuus on valttia – Rytmimusiikin muutos ja osaamistarpeet, 2010 Tuominen, Saku & Kuulasmaa, Risto: Matkanopas – Entä jos kansainvälistymisessä on kyse vain kahdesta asiasta? 2011 Uimonen, Heikki: Radiomusiikin rakennemuutos – Kaupallisten radioiden musiikki 1985–2005, 2011 VAKA – Valtakunnallinen klubi- ja kiertuehanke, loppuraportti, 21.3.2011 Vesala, Paula: Mitä ihmeen vikaa iskelmässä on? HS Nyt, 21/2011 Vihreät niityt: Lyhyt historia ja visio tulevaisuuteen, 2011; http://www.niityt.fi/arvot.html

Vilkko, Arto: Soittolistan symbolinen valta ja vallankäytön mekanismit, 2010 Vänttinen, Ahti: Tanssit lähelle, Muusikko 4/2011 Why Music Matters 2011; http://www. whymusicmatters.org/ Why Music Matters Australia & New Zealand 2011; http://www.lovemusic.co.nz/ Wikström, Patrik: The Music Industry – Music in a Cloud, 2009 Yle musiikkimakututkimus 2010–2011, 2011 Youth and Music Survey, 2009; http://www.scribd. com/doc/49640399/Youth-and-Music-Survey-2009-cMarrakesh-Records-Ltd Äänitetutkimus 2011, Musiikkituottajat – IFPI Finland ry & Taloustutkimus & Teosto, heinäkuu 2011 Äänitteiden myynti Suomessa 2010, Musiikkituottajat 7.2.2011

ENGLISH SUMMARY The idea for a think tank to look into the state and future of Finland’s pop music culture was born at the 2009 Music & Media conference, in the lobby of the Ilves hotel, after a highly polarized panel discussion concerning playlists and the music played by the Finnish Broadcasting Company (Yle). The general feeling was that it was time to get past the acrimony and move in to a more productive mode of discussion. It was also clear that Yle as the media company of all Finnish people was the right party to facilitate the discussion. The assembled group met for the first time in May 2010: Tom Frisk, A&R Director, Warner/Chappell Music Finland Jutta Jaakkola, Executive Director, Finnish Music Information Center Fimic Asko Kallonen, A&R Manager, Warner Music Finland Tapio Korjus, CEO, Rockadillo, chairman of the board, IndieCo Juha Kyyrö, CEO, Fullsteam Records Ilkka Mattila, journalist, Sanoma, musician Juhani Merimaa, CEO, Helsingin Rock And Roll Oy Janne Mäkelä, archive director, Finnish Pop & Jazz Archive, researcher Markku Pyykkönen, Executive DIrector, Joensuun Popmuusikot Arttu Tolonen, journalist, musician Heikki Uimonen, researcher, University of Tampere Kimmo Valtanen, CEO, Sony Music Finland Vappu Verronen, Business Manager, Finnish Copyright Society Teosto Maija Vilkkumaa, musician

Representatives for Yle: Juhani Kansi, Genre Producer, Music Productions Yle Pekka Laine, Producer Tomi Saarinen, Music Director, YleX Jukka Haarma, think tank chairman Niina Raitanen, think tank producer The primary point of the whole exercise was to work for the well being of Finnish popular music without genre limitations or interest groups. Another aim was to provide a holistic view of the field, its present state and well as future potential. Over the years discussion has become fragmented. And even if it doesn’t seem like a very forward-looking move to make at first glance, looking at the state of the business now was deemed relevant, what with all the rapid changes taking place. You have to know where you are before you can decide where you need to go. A third goal was to emphasize the cultural dimension. So much of recent discussion related to music has been market-oriented. Declining sales and the search for new revenue streams has had a homogenizing effect on conversations in the field. In the context of music, business, culture and politics are inseparable. They’ve been joined at the hip for a century or so. One of the things this book tries to do is look for new productive ways in which these three facets could converge. The meat-and-potatoes part of the book culminates in a series of ten steps we can take to help ensure the continued viability of Finland’s popular music culture:

I. Bring musical culture back to the fore Much of the buzz and talk around music has centered on business and industry for a long time now. In the grand scheme of things this is a fairly new development, since for most of human history, there has never been such a thing as a viable music industry. That is a product of the last 100 years or so and now there are signs in the air that may indicate this was a temporary aberration. Maybe music is going to become the domain of hobbyists and small industry once again. People will still have a passionate relationship with music, but the scale of the business infrastructure will be smaller. The way that word ‘culture’ gets used these days tends to be on the lofty side, when we’re really talking about a very everyday thing. It is the material and spiritual activity you and me engage in now, yesterday and tomorrow. In fact, we don’t need to bring culture back to the fore, to the center of our existence, because it’s been there all along. And always will be. This applies to the musical dimension, too. There are at least four dimensions in which to assign value to music: 1. Music is good if it has artistic value (esthetic dimension) 2. Music is good if it rises out of particular community (social dimension) 3. Music is good if it sells and achieves popularity (economic dimension) 4. Music is good if it provides experiences personal dimension) As long as these dimensions are understood as enriching each other, Finnish popular music will thrive.

II. Activate the domestic market Over the last dozen or so years, a lot of resources and money have been invested in developing music exports. A lot of good has happened as a result: better networks, increased professionalism, better job opportunities abroad for Finish artist, etc. This is also a venture that the domestic music business has stood behind as a more or less united front. The importance of the domestic market must be kept in mind at all times, though. For example, it’s while touring in Finland that the bands that eventually take other countries by storm learn their stagecraft. We need to put things right on the home front on a number of levels, including the legislative one. We need to ensure that those who are investing creative work or resources in Finnish music are fairly compensated for their contributions. New phenomena are always born outside of the official system, but we have to make sure that system has the scope and ability to lend a hand when these emerging alternatives come up. Fortunately, a new kind of realization is slowly but surely dawning in government offices, albeit a bit slowly. Unfortunately time is running out. If we fail to support and nurture our home market and thus create a void in people’s hearts, there are plenty of international operators who wouldn’t mind a piece (or all) of the action.

III. Language does matter The story of Finnish popular music is inextricably intertwined with the Finnish language. Rock music became a viable cultural force nationwide only when people started writing and singing songs in Finnish in the 1970s. The listening public is very lyric-conscious. Over the long run it’s obvious that bands and artists,

from tango to rap, singing in Finnish have dominated popular music culture and the rock scene, too. The rock scene is the only one where English has occasionally put up a real fight. As a result, “can you do that same thing in Finnish?” was for a long time totally relevant thing to ask of a promising band singing in English. That’s all fine, but it’s also time we, including the media and the music business realize that it’s no longer quite that cut and dried. We live in a world where many wildly divergent paths can lead to success and success itself can be defined in a number of different ways. As mentioned before, there is an export industry now and it needs constant input. The choice of language needs to be a carefully considered matter, on a case-by-case basis. It’s a tough question. The fact of the matter is that the Englishlanguage lyrics written by Finnish lyricists are rarely critiqued as far as form or substance goes. Avoiding the worst grammatical pitfalls has thus far been sufficient in our eyes. This needs to change. Are we capable of writing songs the whole world wants to hear? We must raise the bar on our artistic and commercial ambitions. We must endeavor to find success in markets where singing in mostly error-free manner is not enough. This can only happen if we take the issue seriously and provide artists with constructive and honest feedback, if we start treating lyricists writing in other languages as seriously as those writing in Finnish.

IV. Out with the mutual suspicion and counterproductive Competition Naturally, business is always about competition, but as far as the business of music goes, we need to realize there are a number of areas where we need increased cooperation. The openness ought to apply to sharing ideas and visions, too. Competition is one of the major underlying concepts in a market economy. The important thing is to differentiate between real, healthy competition and unproductive, vindictive trench warfare. The industry is undergoing cataclysmic change. What better time to look at where the line between the two has been drawn in the past and maybe move it? We need to find new ways of cooperating that may have been impossible in the old business climate, new win-win situations. Companies and parties that may have perceived each other as deadly enemies should open up to the idea of cooperating for a common good, for the good of Finnish music. We’ll mention the Finnish Broadcasting Company and Sanoma as a potential pairing that could do a lot to help our popular music develop and prosper.

V. Semi-pros and hobbyists are an undervalued resource Volunteerism is one of the major building blocks of Finnish musical culture and business. This is true on a number of levels. Without volunteer workers, there would be no music festivals. Much of the activity in the numerous and rudely healthy musical subcultures is done pro bono by music lovers, from playing in bands to organizing events. The healthy undergrowth populated by amateur musicians, writers, producers, engineers, agents, and event organizers. Under normal

circumstances those that fail to make a profession out of their hobby at some point abandon the field. Not so in Finland. Necessarily. The music scene here is a hierarchically remarkably flat. Thanks to this state of affairs, it’s possible to continue to function as a viable part of the scene on a semi-professional level. If it’s good for the scene that everyone from infants to the elderly enjoys music, then the same applies to making it. No reason to stop contributing to the grand story of Finnish popular music just because it didn’t turn into a full-time profession.

VI. More visibility for more new artists Without new bands and artists, the scene will die on the vine. We all need new inspiring music: the industry, the organizations, music media, the fans, the casual listener who doesn’t pay that much attention to the latest trends. On an international level this is an important issue. How to reconcile the development of new artists, which can take years, with the demands of an economy that measures progress in quarters? Maybe here, too, the trend is towards past paradigms, in this case the early days of rock when new artists were almost exclusively discovered by small, independent operators. On the other the role of major companies and their marketing muscle has played a key role in development of artists and helping them in becoming stars. The question here is: where will the money to develop new artists, especially if we want to create a new generation of superstars, come from in an age of dwindling record sales? According to Simon Frith, most of the money from the lucrative live music markets ends up in the pocket of the established artists and their

managers, so none of it contributes to the development of the next generation of artists. The time when only one party invests money and the rest live off the percentages is over. Everyone needs to contribute and we need to change our focus to the long term. This is another area where we need to stand together.

VII. Rich music media, please! According to research, for the majority of young people radio is still the primary channel for discovering new music. 50% of people aged 15 to 29 listen to radio to hear new music. What should be the role of Yle be in exposing new artists? How about commercial radio? Since the mid-90s commercial radio has mostly relied on playlists populated by familiar and safe favorites. This makes commercial sense. Should a commercial radio operator have responsibilities beyond the bottom line? Should people awarded licenses to operate radio stations be required to follow certain rules as far as the music they play? This system is widely used in Canada, France and some other countries. Should commercial radios be required to dedicate a defined percentage of their airtime to new Finnish bands and artists? It’s an idea worth considering. For Yle, the answer is an unequivocal yes. As publically funded radio operator, Yle needs to dedicate resources to exposing new artists to a nationwide audience. Yle and its channels have some work to do on this front. We don’t believe that the music Yle’s channels play reflects the variety and wealth of Finnish music production. Currently, Yle is doing a great job of documenting the history of Finnish popular music, but it needs to do a better job of documenting the now, i.e. the history of tomorrow. Yle should be as serious

about Finnish popular music culture as it is about classical. More new music needs to be played, maybe outside the primetime hours. Lower tariffs would contribute to making this possible. This canâ&#x20AC;&#x2122;t, however, be the responsibility of just one radio station. On the whole, radio as a medium has undergone the least change in the new millennium. Maybe now is the time to look for new paradigms and have the courage to make some bold moves. Both for Yle and the commercial stations. As far as print media goes, in the long run we need someone to pull an HBO on the field. They made TV serials sexy and glamorous. More importantly, shows like The Wire and The Sopranos were about great stories written with verve and skill. The same needs to happen to magazines. In the future the music magazine needs to be an object of desire, something we go back to time after time. Not something to read one and recycle. We can do that on the Internet and leave a smaller carbon footprint while weâ&#x20AC;&#x2122;re at it. Most of all, a magazine needs to have an attitude, a perspective, backed up by expertise and knowledge. It needs to anger and delight people in order to survive. Forays onto the internet by established music media in Finland have been unremarkable. Mostly, the sites are seen as an afterthought and not much in the way of resources are dedicated to developing them or producing content. This needs to change. In order to produce exciting web services that feed off the printed product and at the same time feed it, established media houses must dedicate more resources to their web presence and try to embrace a bit of start up culture. Find a generation of digital natives excited about making a completely new kind of music media service. Get excited with them and off your editor-inchief perch.

Be it magazines or internet, content is the key. No matter what the media, the world needs more passionate writing about the feelings music awakens. Music media needs to serve all listeners, from the obsessive fan to the incidental listener. Music touches them all. So should writing about music. Music journalism can offer people the tools to process the way they experience music. We need more in-depth and excited coverage of new phenomena, more insightful coverage of history. We need more great stories about music and the world it lives in. We need more great writing. Music journalism should often stray over the line into prose in order to preserve its vitality.

VIII. Live music 24/7 Live popular music needs to break out of its corral. It needs more audiences and deeper integration with everyday life. Going to concerts, be it rock, jazz, tangos, schlager or folk music, should be a lifetime thing. If Ikea can provide babysitting services, why not offer them in conjunction with shows? Why not put on matinee concerts during holidays and weekends? In fact, with the baby boomers about to retire, why not do matinees on weekdays, too? Why not try to provide more amenities for those who are no longer in their teens and 20s, and like to enjoy music without the extreme privations that young people relish at festivals and other events? Thereâ&#x20AC;&#x2122;s a wealth of things we can do to bring this about from free lunchtime park concerts in the summer to pop-up venues that operate for a specific period. We need more curated popular music events in Finland. We need to tap the potential audience in St. Petersburg, Russia, our nearest megalopolis. We need more financial support for clubs and concert tours.

Both Denmark and Norway have had great experiences with this. Legislation has a huge impact on the live music business. We need to get together and start paying collective attention to legislation that affects our business and, when possible, lobby in our own interest.

IX. Government support needs to be rethought Instead of being bold, inventive and blazing trails, Finnish cultural policy is dominated by calcified structures and vicious fighting between entrenched interest groups. This situation does nothing to contribute towards the continued existence of a vibrant and healthy popular music culture in our country. The fact of the matter is that cultural policy, especially the way support is doled out, does not adequately reflect current reality. Change will come and it will produce conflict, but it will be the product of convulsions in established organizational structures. New musical policy does not work against any genre. It strives to fulfill the needs of the citizenry. It supports creative work and content production. Its mission is not to protect established institutions. It’s success is not measured in square footage or human resource hours. It’s measured in quality musical output that contributes to the ongoing story of Finnish music. Public money needs to be shared in a more equitable manner and a new cultural policy paradigm created that, as much as possible, does away with the division between popular and classical music. Money should go where people are making vibrant Finnish music, irrespective of genre. In practice this means that in the future a bigger share of the budget needs to go to popular music than now and popular music will take on a more visible role in the halls of power.

X. Music Matters -campaign One contributing factor to the difficult position music industry finds itself in at the moment is the way it has communicated its cause to the consumer. Industry has heavily emphasized both the prevention of patterns of consumption it regards illegal and also the protection of its own economic interests. Now the ever present narrative about the battle between the freedom seeking consumer and the evil business entities and media institutions should be replaced with a more balanced view of the cultural and financial factors surrounding the creators and producers of music. Instead of repeating why we have to pay for music, we should find imaginative and fresh ways of expressing why music is also worth paying for. One such approach could be a campaign which all key players in the finnish music field would participate in. In Great Britain music industry has united under “Why Music Matters”-banner which would be a perfect starting point for a Finnish campaign. Similar project has been successfully launched in New Zealand and Australia. This undertaking should not be treated as a one sided PR-stunt or a facelift operation. “Music Matters”campaign should have a keen focus on the essence of music as a creative and positive force in the culture, in society and in people’s lives. Strong presence on the web and especially in social media would be essential for the project. Its main goals should be to increase the transparency around music industry and to encourage interaction between those who produce music and those who consume it. Through dialogue we can achieve a deeper understanding of why music does matter and more people would be willing to make ethical choices while enjoying music as a part of their lives.

Toimitus: Jukka Haarma, Niina Raitanen Layout: Mitja Sirola Taitto: Heli Suurkaulio-Skogster Kuvat: Jukka Lintinen, Jussi Nahkuri / Yle Kuvapalvelu Paino: Erweko Oy 2011