Juha Itkonen, Teoriani perheestä (Gummerus)

JUHA ITKONEN TEORIANI PERHEESTÄ

Sitaatti sivulla 88: Milan Kundera, Olemisen sietämätön keveys (suom. Kirsti Siraste). 1983, WSOY.

© Juha Itkonen ja Gummerus Kustannus Oy

Kustantaja:

Gummerus Kustannus Oy

Helsinki

Painopaikka:

ScandBook UAB

Liettua 2023

ISBN 978-951-24-3199-1

Miten perhe syntyy? Milloin se lakkaa olemasta? Voiko ihminen kuulua yhtä aikaa useampaan perheeseen?

Olen nyt 46-vuotias mies. Kiinteästi ja jokapäiväisesti tiedän ja tunnen kuuluvani kuusihenkiseen perheeseen, johon kuuluvat myös vaimoni ja neljä yhteistä lastamme: tällä hetkellä 16- ja 10-vuotiaat pojat ja 4-vuotiaat kaksoset, tyttö ja poika.

Tämä perhe täyttää elämäni. Välillä tuntuu siltä, että siinä on minulle vähän liikaa. Joka tapauksessa olen perheestäni äärettömän kiitollinen.

Samalla tavalla arkisen itsestään selvästi kuuluin kerran perheeseen, joka eli toisessa kaupungissa ja erilaisessa ajassa. Tähän perheeseen kuului isä, äiti ja kolme lasta: kaksi poikaa ja tyttö. Olin perheen esikoinen. Olen yhä.

Kaikki nämä ihmiset nimittäin elävät edelleen. Perhe sen sijaan ei, ei ainakaan samassa merkityksessä kuin oma kuusihenkinen perheeni tai sisarusteni tahoillaan perustamat perheet. Mutta ei se kuollutkaan ole. Sen jäseniä yhdistävät muille ihmisille näkymättömät, yhteisistä mutta silti pohjimmiltaan yksityisistä ja toisinaan keskenään riitelevistä muistoista punotut siteet.

Aion kertoa näistä molemmista. Sekä lapsuuteni perheestä että nykyisestä, kahdesta keskenään erilaisesta ihmis-

joukosta ja tavoista, joilla ne toimivat. Perheet kiinnostavat minua. Ovat aina kiinnostaneet. Olen kirjoittanut niistä ennenkin, mutta kirjoitan lisää, keskeltä tätä elämää, joka minua nyt ympäröi.

Lähtökohtani on, että se on ihme. Kirjoitin sen nimisen kirjankin: Ihmettä kaikki.

Kirjoitan samoista ihmisistä. Kutsun heitä samoilla nimillä.

Silti en kirjoita samalla tavalla. Ei ole tapahtunut mitään yhtä dramaattista. Kokoan tämän sirpaleista, nykyhetkestä ja muistoistani, tästä ajasta ja menneestä.

Aloittaa ja jatkaa. Yksinkertaista, periaatteessa, ja ainoa tapa saada aikaan yhtään mitään. Pätee muuten myös perheelämään.

Aloitan nyt, tammikuun neljäntenä vuonna 2022. Istun työhuoneellani ja katselen ulos samasta ikkunasta, josta olen katsonut jo kolmetoista vuotta. Yöllinen lumituisku on taipunut vesisateeksi. Vesipisaroita putoilee jalavan oksilta. Autot huristavat ylös Itäväylän ramppia, kuulen niiden äänet, mutta niitä on vähemmän kuin tavallisesti, sillä kirottu pandemia kiusaa meitä yhä. Vuodenvaihteen jälkeinen hiljaisuus, tavallistakin hiljaisempi, ja silti tämä tahmeuskin on elämää eli siis ihmettä, haluaisin vangita sen kaiken lauseisiin pysäyttääkseni ajan tai edes muistaakseni myöhemmin mitä joskus oli. Äsken kirjoittamiseni keskeytyi, kun Korppu soitti minulle FaceTime-puhelun ulkovälinevarastosta: hän tarvitsi pulkkaa Annalan mäkeen ja halusi tarkistaa, mikä pulkka on meidän. Samaan aikaan äitini laittoi viestin perhepiirimme WhatsApp-ryhmään: kolme sydäntä reaktiona suloiseen kuvaan, jonka pikkusiskoni oli

eilen ottanut Korpusta ja omista lapsistaan. Tämä kaikki on koko ajan ympärilläni. Kaikki nämä ihmiset, ensimmäisen ja toisen perheeni, ja siteet heidän välillään.

Äitini ja isäni ovat aikansa lapsia, suurten ikäluokkien suurissa perheissä kasvaneita suomalaisia. Äiti on nelilapsisen sisarussarjan vanhin, isä viidestä lapsesta keskimmäinen. Molempien kotona olot olivat vaatimattomat mutta kuitenkin kohtuulliset – kumpikaan ei kärsinyt varsinaista puutetta tai kurjuutta. Kummankin perheeseen kuului molemmat vanhemmat, ja molempien isovanhempieni avioliitot kestivät kuolemaan asti.

Voisin tietysti kertoa enemmänkin heidän lapsuudenperheistään, nehän vaikuttivat olennaisesti siihen millainen ensimmäisestä perheestäni tuli. Mutta jos ryhdyn siihen nyt, päädyn toivottoman kauas. Isäni ja äitini on kohdattava, muuten tästä ei tule mitään.

He kohtasivat 70-luvun alussa Voudin kellarissa Hämeenlinnassa. Paikka oli niihin aikoihin uusi ja suosittu, eikä isäni ja äitini avioliitto ollut ainoa siellä alkunsa saaneista elämänmittaisista ihmissuhteista. Isä ja äiti eivät sen ajan mittareilla olleet enää aivan nuoria, kumpikin oli lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä. On mahdollista, jopa todennäköistä, että he tunsivat jonkinlaista painetta. Molemmat halusivat löytää jonkun, jonka kanssa perustaa perhe. Ja niin tapahtui, he löysivät toisensa.

Miksi juuri Hämeenlinna? Isälleni se oli itsestään selvä valinta hänen aikuisuutensa maisemaksi, hän oli asunut suurimman osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan kymmenen kilometrin päässä Rahkoilassa. Hämeenlinna oli kaupunki, johon isä osasi itsensä kuvitella.

Äitini olisi voinut asettua muuallekin. Hän oli syntynyt Nurmijärvellä, asunut eri puolilla Suomea ja opiskellut Turussa. Vastavalmistuneena laboratoriohoitajana hän oli ollut vuosia töissä Helsingissä. Toisaalta Hämeenlinna oli tuttu myös äidille, 40- ja 50-luvun kiertolaisvuosien jälkeen hänen lapsuudenperheensä oli lopulta asettunut sinne, ja Hämeenlinnassa oli silloinkin halvempaa kuin Helsingissä ja äiti sai sieltä töitä, siksi hän oli palannut.

Äiti ja isä menivät naimisiin melko pian ravintolakohtaamisensa jälkeen, syyskuussa 1973. Ajan hengen mukaisesti häät olivat pienet, kirkkoon oli kutsuttu vain lähimmät sukulaiset. Äitini näyttää hääkuvassa Twiggyltä ja isäni

Robert de Nirolta. Liioittelen vain vähän, etenkin äitini osalta – hän todella näyttää pikkukaupunkiin eksyneeltä laihalta, kaurissilmäiseltä mallilta. Tämä ihminen on minulle tuntematon. Huomaan, että minun on vaikea kuvitella hänen ajatuksiaan. Mitä hän on miettinyt juuri sillä hetkellä; seistessään kameran edessä käsi vastavihityn aviomiehensä kädessä? Vakavia isä ja äiti ovat molemmat, kuvassa on virallisuuden tuntu, jota en tunnista omasta 30 vuotta myöhemmin otetusta hääkuvastani.

He alkoivat elää nuoren avioparin elämää. Asuivat ensin

vuokralla Matti Alangon kadulla Kaurialassa ja asettuivat sitten toiselle puolelle kaupunkia Papinniittyyn, samaan aravalainoitettuun rivitaloon, jossa asui isän työkavereita

pankista. Työkavereilla oli silloin jo perheet. Oli selvää, että pian olisi myös vanhemmillani. Syksyllä 1974, vuoden kuluttua vihkimisestä, äitini oli raskaana.

Äiti odotti minua, mutta sitähän hän ei tiennyt. Hän oli raskaana ensimmäistä kertaa elämässään eikä tiennyt mikä häntä odottaisi sitten kun odotus olisi ohi. Raskaus on uskonhyppy, askel tuntemattomaan, on aina ollut – erityisesti silloin, kun on vielä lapseton.

En silti usko vanhempieni epäröineen hetkeäkään. He menivät naimisiin perustaakseen perheen. Ja perheen he saivat, kolme lasta, joista ensimmäinen olin minä.

Elämäni ensimmäisessä valokuvassa olen äitini kanssa kahden. On oletettavasti yhdeksäs kesäkuuta 1975, syntymäpäiväni jälkeinen maanantai. Äitini makaa sairaalasängyllä ja pitelee minua sylissään. Äidin asu on valkoinen, lakanat ovat valkoiset, minut on kapaloitu valkoiseen, seinä sängyn takanakin on valkoinen – melkein kaikki kuvassa on valkoista, joskin sillä tavoin haalistunutta kuin sillä vuosikymmenellä kehitetyissä valokuvissa nyt puoli vuosisataa myöhemmin on.

Näytän tyytyväiseltä. Äitini kasvoista näkyy vain yläosa, olen hänen suunsa edessä, mutta katseen perusteella äiti vaikuttaa hivenen hämmentyneeltä. Odotus on ohi ja jokin uusi alkanut. Hän ei tiedä siitä vielä mitään. Ja minä taas en tiedä vielä mitään yhtään mistään, en edes sitä että olen äitini sylissä. Kenties kuitenkin tunnen sen. Olen tervetullut. Minua rakastetaan. Tämä ihminen rakastaa minua.

Oletan, että valokuvan on ottanut isäni. En voi olla siitä varma, ehkä kamera on ollut äidillä mukana sairaalassa ja

kuvan on ottanut hoitaja tai kätilö. Vanhemmiltani kuulemissani tarinoissa on korostettu isän passiivista roolia. Kun äitini sunnuntai-iltana synnytti minut, isäni istui kotona Papinniityntiellä katsomassa Urheiluruutua. Urheiluruudun jälkeen sairaalasta tuli puhelu, ja ilahtunut isäni meni juhlistamaan uutista naapuriin ystäväperheen luo. Seuraavana päivänä hän pistäytyi sairaalassa katsomassa äitiäni ja minua mutta poistui pikaisesti, sillä niin hänen kuului tehdä, näin miehet tuohon aikaan toimivat, isäni ei ollut poikkeus. Hän teki sen mitä häneltä odotettiin: napsaisi pari valokuvaa ja palasi töihinsä. Isyyslomaa ei ollut. Äiti hoitaisi lapsen, niin isäni epäilemättä ajatteli, ja ajatus oli sosiaalisesti hyväksytty, hän saattoi ajatella sen pohtimatta koko asiaa sen enempää. Isästä ja minusta sairaalassa ei ole valokuvaa. Miksei?

Eikö hetki ollut riittävän merkittävä? Eikö sellaista kuulunut ottaa? Eikö hän uskaltanut ottaa minua syliinsä? Vai päinvastoin: vauvaa ei uskallettu antaa mieskäsien kannateltavaksi? Ensimmäinen kuva isästä ja minusta on ristiäisistä. Olen kastepuvussani hänen kainalossaan, ja hänen ilmeensä on ylpeä, hänen otteensa ei vaikuta epävarmalta. Äitini on silti siinä vieressä, kuin varmistamassa ettei mitään odottamatonta tapahdu.

Ehkä tulkitsen liikaa. Kuvassa tai pikemminkin kuvien puutteessa näen sen mitä haluankin nähdä, passiivisen isyyden ja perinteiset sukupuoliroolit.

Toisaalta en tee näitä päätelmiäni tyhjästä, kerron minulle kerrottua. Sellaista oli 70-luvulla. Ainakin 70-luvulla

Hämeenlinnan Papinniityssä, tässä pienessä maailmassa, jossa isäni ja äitini elivät ja johon minä synnyin. En muista siitä mitään. En muista Papinniityntien rivitaloa enkä siellä

asuneita ihmisiä. Minulla on vain valokuvat – yksi oranssikantinen kansio näitä kauttaaltaan kellastuneita valokuvia, jotka äitini on joinakin 1970-luvun syysiltoina liimannut kansion paksuille kartonkilehdille.

Mitä minä olen tehnyt? Olen venytellyt raajojani ruskealla vakosametilla verhotuissa laatikkomallisissa lastenvaunuissa. Nukkunut kummitätini käsivarsilla Hätilän kirkossa järjestetyissä joukkoristiäisissä, joissa minulle täysin tuntemattomat ihmiset ovat seisseet kummitätini ympärillä omia kummilapsiaan kannatellen. Kohottanut päätäni matosta, ollut äitini kylvetettävänä, syönyt ruusunmarjasosetta koko leveällä naamallani, ja sitten vähän vanhempana ryöminyt isäni vetämän leppäkertun perässä ja halaillut sitterissäni isoa ilmatäytteistä koiraa, joka näyttää ilahduttaneen minua suuresti.

Tämä kaikki on tapahtunut minulle. Elän edelleen ihmisruumiissa, joka on kokenut nämä asiat. Kuitenkaan minulla ei ole niistä minkäänlaisia muistikuvia. Se tuntuu omituiselta, kun sitä pysähtyy ajattelemaan.

Onko tuo ihminen edes minä? Minä olen yhtä kuin tietoisuuteni, minä olen muistoni, mutta ilmatäytteistä koiraa halailevalla puolivuotiaalla ei ole muistoja eikä tämänkaltaista tietoisuuttakaan. Toisaalta aivot hänen päälaelta vielä yhdestä kohdasta avoimen kallonsa sisällä ovat kiistatta samat, joilla ajattelen niin kauan kuin elän. Kuvanottohetkellä niiden poimuihin on jo alkanut tallentua asioita, jotka vaikuttavat minuun yhä, siitäkin huolimatta etten muista niitä lainkaan.

Elämäni vaikuttaa onnelliselta. Meidän elämämme: minun, äidin ja isän. Pieni kolmihenkinen perhe Marimekon

verhoilla ja Muuramen huonekaluilla sisustetussa rivitaloasunnossa keskikokoisessa suomalaisessa kaupungissa. Sekä isäni että äitini vanhemmat ovat vierailleet luonamme. Äidin pikkuveli, Pekka-eno, on pistäytynyt armeijasta harmaassa sarkapuvussaan. Juhliakin on ollut, on vietetty sosiaalista elämää, yksivuotissyntymäpäiväni vaikuttavat suorastaan riehakkailta – olohuoneemme ruskealla sohvalla istuu rivi naapuruston isompia lapsia, joiden sylissä pelleilen, vaikka seuraavassa kuvassa jo itkettää. Kansion viimeisillä sivuilla eletään kesää 1976 ja olemme ystäväperheen kanssa Ahvenanmaalla – isän ottamassa kuvassa äiti järsii vuokramökin pöydässä makkaraa Pekka ja Satu Kiviharjun kanssa. Ilmeistä päätellen minut ja Anssi on saatu nukkumaan ja aikuisilla näyttää olevan hauskaa keskenään.

1970-luvun turvallinen utu. Oliko sellaista olemassa?

Johtuu varmasti osin sinä aikana käytetyn valokuvapaperin ominaisuuksista, että kaikki sillä vuosikymmenellä tapahtunut näyttää niin lempeältä ja pehmeältä ja kutsuvalta. Silloisen todellisuuden päällä on vahva filtteri enkä itse muista sitä todellisuutta, katson perheemme elämää tämän filtterin läpi enkä tietenkään näe oikein. Tuntemani kaipuu kohdistuu omaan kuvitelmaani.

Siitä huolimatta, katsellessani näitä kuvia tässä 2020luvun hysteerisen nopeassa maailmassa, tunnen liki pakahduttavaa kaipuuta. Haluan tuonne Ahvenanmaalle. Haluan vuokramökin terassille paistamaan ahvenia pallogrillillä. En halua olla yksivuotias mutta haluaisin piipahtaa aikuisena siinä ajassa, haluaisin keskustella vanhempieni kanssa, niin minä tekisin jos tämä pallogrillivalokuva silmieni edessä heräisi eloon: kysyisin kolmikymppiseltä isältäni, miltä

tuntuu olla minun isäni ja millaisena hän näkee elämänsä avautuvan edessään.

Voisin tietysti näyttää valokuvan isälle nyt. Voisin pyytää häntä muistelemaan. Mutta ei se ole sama asia eikä hän muistaisi, ainakaan hän ei pystyisi pukemaan muistoaan sanoiksi, eikä keskustelu isäni kanssa tarjoaisi vastausta kysymykseeni. Menneisyys on suljettu myös heiltä, jotka siitä jotain muistavat.

Vanhemmuus on käsittämättömän paljastavaa. Päivien vaihtuessa ja vuosien kuluessa roolit putoavat väkisinkin pois.

Isinä tai äiteinä emme ole sellaisia kuin haluaisimme olla, olemme sellaisia kuin olemme. Useimmiten se riittää.

Neljän lapsen isä Juha Itkonen kuvaa taitavan prosaistin herkkyydellä varttumistaan lapsuudenperheensä esikoisena Hämeenlinnassa sekä vanhemmaksi tuloaan ja nykyisen perheensä alati muuttuvaa dynamiikkaa.

Kirkkaista muistikuvista sekä kevyistä ja painavista hetkistä kutoutuva kertomus näyttää sukupuoliroolien ja yhteiskunnan muuttumisen 1970-luvulta tähän päivään. Se ylistää jokapäiväisiä ihmeitä ja tarjoaa vahvoja samaistumiskohtia kaikille perheissä eläville ja eläneille.

ISBN 978-951-24-3199-1

www.gummerus.fi