Tessa Hadley, Vapaa rakkaus (Gummerus)

TESSA HADLEY VAPAA RAKKAUS

TESSA HADLEY VAPAA RAKKAUS

SUOMENTANUT MARIANNA KURTTO GUMMERUS

Englanninkielinen alkuteos: Free Love

Copyright © Tessa Hadley 2022

Shakespeare-sitaattien (s. 11 ja 140) suomennokset: Paavo Cajander

Kustantaja:

Gummerus Kustannus Oy

Helsinki

Painopaikka:

ScandBook UAB

Liettua 2023

ISBN 978-951-24-3189-2

Ericille ja Dan Franklinille

Yksi

Myöhäiskesäinen perjantai-ilta oli niin kaunis, että pukeutumispöytänsä ääressä istuva Phyllis Fischer antoi puutarhaa kohti avautuvan ikkunan olla apposen auki. Elämä soljui ikkunan takaa huoneeseen esikaupunkiin laskeutuvan illan uneliaana virtana: perennapenkiltä kuuluvana tasaisena ja helpottavana vesiletkun loiskeena, pensassaksien luotettavana kalinana, tenniskerholta kaikuvana etäisenä pallojen mäiskeenä, leikkivien lasten katkonaisina, kimeinä huutoina, leikatun ruohon ja paahtuvan lihan tuoksuina, jäiden hölskyntänä viikonlopun ensimmäisissä gin toniceissa. Kun vinosti matalalta paistava auringonvalo osui äkkiä sokaisevana yhteen pukeutumispöydän peileistä, Phyllis sääti peiliä niin, että valo siirtyi ja kietoi sisälleen kristallisen toalettisetin ja pullot, joissa oli L’Air du Tempsia, taikapähkinävettä ja puhdistusmaitoa. Hän kumartui alushame yllään eteenpäin ja nojautui kyynärpäittensä varaan nähdäkseen itsensä paremmin peilistä, tunsi tuulenvireen keimailun paljailla olkapäillään ja haistoi saippuan ihollaan. Hän oli neljäkymmentävuotias, mutta yhä odottavalla ja eloisalla tavalla sievä: hänen hiekanvärisillä, päivettyneillä kasvoillaan oli himmeitä pisamia, jotka näyttivät kuin sivellyn pystyssä

nököttävän nenän poikki, ja hänen kuivahkot ja vaaleat, lakan jäykistämät hiuksensa – jotka eivät olleet keltaiset, vaan kuin varjostettua kultaa, kalvasta olkea – oli tupeerattu iltaa varten tuuheiksi. Hän levitti hailakkaa huulipunaa huolellisesti, huulia yhteen puristaen, ja mutristi sitten kasvojaan kuvajaiselleen, sillä hänellä oli omasta mielestään liian suuri suu: liian pehmeä ja muodoton, sellainen jonka perusteella hänen voisi luulla möläyttelevän jos jonkinlaisia karkeuksia ja törkeyksiä. Mutta itse asiassa hän oli rento, mutkaton ihminen: häntä oli helppo miellyttää ja hän nautti muiden miellyttämisestä. Hän oli tyytyväinen elämäänsä. Oli vuosi 1967.

Hänen iltaa varten valitsemansa mekko odotti ystävän kaltaisena vaatekomeron oveen ripustetussa henkarissa. Mekko oli empirelinjainen, ja sen hameosa ulottui polvien ylle. Vihreässä sifonkikankaassa oli näyttäviä punaisia ja oransseja pystyraitoja, ja rinnuksen alle ommeltu vihreä silkkinauha oli solmittu eteen rusetiksi. Phyllis oli pyytänyt Mandy Vereytä prässäämään mekon ennen kuin tämä lähtisi kotiin – tarjoilun kanssa Mandyn apua ei tarvittu, sillä kyseessä eivät olleet muodolliset illalliset. Vieraaksi saapuva nuorimies, Nicholas Knight, saattaisi muutenkin osoittautua tylsimykseksi; sellainen tämä oli Phyllisin hataran muistikuvan mukaan pikkupoikana ollut. Hän oli tavannut Nicholaksen kauan sitten, niihin aikoihin kun hän oli vasta mennyt Rogerin kanssa naimisiin ja hänen tyttärensä Colette oli ollut koliikista kärsivä vauva. Yhdeksän- tai kymmenvuotias Nicholas oli muistuttanut pöllöä suurine, raskaine päineen ja silmälaseineen, joissa oli mustat sangat ja paksut linssit. Hän oli syytänyt faktoja ja vaatinut muita testaamaan tietämystään maailman valtioiden lipuista ja pääkaupungeista, mihin Roger oli kärsivällisesti suostunut. Nicholas oli Rogerin ystävien Peter ja Jean Knightin

poika – tai oikeastaan nämä olivat Rogerin vanhempien ystäviä ja häntä itseään iäkkäämpiä. Phyllis odotti Nicholaksen illallisvierailua innolla yksinomaan siksi, että hän piti vieraiden kestitsemisestä – ja siksi, että toki Nicholas oli mies vaikka osoittautuisikin vastenmieliseksi moukaksi. Phyllis piti miehistä, sille hän ei mahtanut mitään. Nicholakselle keimailu ei tosin tulisi missään tapauksessa kyseeseen, sillä tämä oli iältään lähempänä Phyllisin tytärtä.

Ulkona leikkivät lapset päästivät riemunkiljahduksia saavutettuaan leikkinsä kohokohdan. He kiertelivät salaisia polkujaan puutarhojen kuumassa valossa: kumartelivat saksittujen, korkeiden likusteripensasaitojen takana tai tunkeutuivat läpi alppiruusujen, hortensioiden, myrkyllisten kiiltopensaiden ja jäykän bambun muodostamien löyhkäävien tiheiköiden. Jotkin puutarhat olivat hehtaarinkin kokoisia tai suurempia, ja lapset olivat kyhänneet pesäkoloja niiden perällä kasvaville metsätilkuille, joiden kautta pääsi joelle, vanhempien katseiden ulottumattomiin. Erään autiotalon puutarha koostui villinä rehottavasta kasvustosta, ja lapset olivat lietsoneet itsensä pelkäämään, että tuossa puutarhassa voisi törmätä kuolleisiin olentoihin. He tiesivät kaikki aitojen rikkinäiset kohdat, joista saattoi tunkeutua läpi – ja saada samalla vaatteisiinsa jäkälätahroja tai repeämiä nauloista. Joku Fischereiden kanssa samalla umpikujalla asuva aikuinen avasi talonsa yläkerran ikkunan huutaakseen lapsille, ja silloin yksi heistä astui kalalammen kivipolulta harhaan loiskahduksen ja kiljaisun saattelemana. Tuo lapsi kohotti kauhuissaan vettä valuvaa sandaalia ja läpimärkää sukkaa – mutta pysähtymiseen ei ollut aikaa, muut olivat armottomia. – Senkin mäntti! yksi lapsista huusi kipakasti. Phyllis tunsi riemua ajatellessaan, että hänen poikansa Hugh oli lasten joukossa juoksemassa, ehkä koko

heimon kärjessä, johdattamassa joukkoa. Phyllisin olisi pitänyt nojata ikkunasta ulos ja kutsua Hugh sisään – oli pojan illallisaika – mutta hänellä oli yhä yllään pelkkä alushame, eikä lasten elämänilo muutenkaan onnistunut herättämään hänessä paheksuntaa. Hän tunsi lasten kanssa illassa leijuvan lupauksen, pitenevät varjot, kirvelevän lopun.

Roger Fischer palasi kotiin ulkoministeriöstä, missä hän toimi johtavana virkamiehenä: hän oli arvostettu ja teräväpäinen arabisti. Hän riisui takkinsa alakerrassa kuistinoven lyijylasista heijastuvassa häikäisevässä, kirjavassa valossa ja huhuili perhettään ripustaessaan takin naulakkoon. Hän tarkasteli itseään vain siisteyden – ei turhamaisuuden – kannalta pienestä neliönmallisesta peilistä, jossa oli viistetyt reunat. Ja siistiltä hän näytti: hän oli keskipituinen ja tukeva, vyötärön seudulta pehmenevä, kasvot olivat riippuvine leukapielineen näyttävät ja silmäluomet raskaat. Parransänki erottui tummana varjona, mustat hiukset oli silotettu päätä pitkin. Eteiskäytävässä leijuivat herkulliset ruuanlaiton tuoksut, ja ruokasalin avoimesta ovesta näkyi valmiiksi katettu pöytä, jolla oli kukkia, värikäs ruutuliina, serviettejä ja viinilaseja. Yläkerrassa pukeutumispöytänsä ääressä istuva Phyllis jähmettyi hetkeksi maskarapuikkoa ripsiään vasten pidellen ja kohtasi peilissä oman tulkitsemattoman katseensa; ilmeessä alkoi kuitenkin jo näkyä enteitä iloisesta tervetulotoivotuksesta, jonka hän sitten heläytti ilmoille. Roger menisi ensin katsomaan Coletteparkaa, joka oli tapansa mukaan kamppailemassa kotitehtäviensä kanssa. Phyllisille jäi siis hyvin aikaa pukea nailonsukat, vetää mekko ylleen ja töpötellä L’Air du Tempsia ranteille ja korvien taakse.

Coletten kamppailussa ei ollut kyse siitä, etteikö hän olisi ollut fiksu. Hän oli tavattoman fiksu, mutta hänen kohdallaan kaikki oli kamppailua. Englannin kirjallisuuden kotitehtävä oli periaatteessa helppo, mutta siinä oli liian paljon pelissä: Coletten piti kirjoittaa essee kasvun ja rappion kielikuvista Loppiaisaatossa, mistä hän olisi suoriutunut vaikka päällään seisoen – se vain, että hän yritti tuon esseen ja siinä käyttämänsä verhotun kielen avulla ilmaista kiihkeän kiintymyksensä uuteen englanninopettajaansa, nelikymppiseen, hoikkaan, arvoitukselliseen, eleganttiin, kuivakkaan ja eronneeseen naiseen. Colette kävi yksityistä tyttökoulua. Sinne hän raahusti päivittäin vastentahtoisilla jaloillaan, joihin oli puetty säädösten mukaiset ruskeat, nauhalliset ulkokengät. Hän käveli jyrkän kukkulan laelle lähtien siitä kohdasta, mihin hänen isänsä oli hänet kyydinnyt, ja kulki sitten pahaenteisestä, kaiken toivon heittämiseen vihjaavasta takorautaportista kohti kellarikerroksen vaatesäilöä, jossa leijui maahockey kenkien ja kylmän hien mineraalinen haju. Siellä hänen oli riisuttava tummanvihreä sadetakkinsa ja vaihdettava jalkaan sisäsandaalit. Otterley High’ta käyvät tytöt olivat vilkkaita, liikunnallisia ja huolettomia, ja heillä oli tietynlaisen itsetiedottomuuden lahja, kun taas Colette oli yksinäinen, riutuva älykkö. Hän harkitsi tekevänsä Violaa jäljitellen pajumökin uuden opettajansa portille, mutta hän tiesi, ettei sopisi rooliin: Violan tuli olla aistikas, kärkevä ja pienikokoinen. Colette oli tukeva, leveäleukainen ja rintava, ja hänellä oli kiharat tummat hiukset aikana, jolloin vain tikkusuoraa tukkaa pidettiin kauniina. Kaiken lisäksi hän käytti silmälaseja. Hän oli itsepintaisesti halunnut julkisen terveydenhuollon myöntämät standardimalliset lasit, joissa oli vaaleanpunaisella sävytetyt läpikuultavat kehykset. – Voisin kyllä ostaa sinulle viehättävämmätkin

lasit, Coletten äiti oli sanonut anelevasti. – Isäsi maksaa ne mielellään.

– En tahdo mitään viehättävämpiä laseja, Colette oli vastannut kylmästi.

Hän luki kaikkea mutta kieltäytyi lukemasta romaanikirjailijaa, jonka mukaan hänet oli äitinsä kertoman perusteella nimetty. Hän saattoi arvata, mitä äiti oli kuvitellut nimetessään hänet Coletteksi: jonkinlaisen mystisen keijukaislapsen, hoikan, notkean ja ranskalaisen näköisen, sellaisen joka räpyttää vetoavasti silmiään niillä roikkuvan otsatukan lomasta. Lapsen, joka Colette ei ollut. Hän kävi katkerana esseensä kimppuun huoneessaan, jonka ikkuna sulki illan houkutukset visusti ulkopuolelle. Hän teki viikonlopun kotitehtävät aina perjantaisin, ikään kuin raivaten tilaa jollekin muulle – mutta kun raivaus oli suoritettu, hän ei keksinyt mitä tuo jokin muu voisi olla. Hän tiedosti ikkunalasin ja huoneeseen pakkautuneen tunkkaisen kuumuuden läpi ulkona huutavat, suin päin säntäilevät lapset, ja hetkeksi hänet valtasi kaipaus aikaan, jolloin hän oli ollut yksi heistä. Tuosta ajasta tuntui kuluneen satoja vuosia, vaikka hän oli vasta viidentoista vanha.

Colette ei ollut koskaan ollut laiha keijukainen. Hän oli ollut punanaamainen, pyöreävartaloinen komentelija, joka oli juostessaan heristänyt nyrkkejään kuin mäntiä – seikka joka oli valjennut hänelle, kun hän oli nähnyt veljensä matkivan häntä. Noihin aikoihin hänellä oli kuitenkin ollut valtaa: hän muisti, miten hän oli seissyt kumisaappaissa jalat harallaan kivikkopuutarhan laella, pidellyt käsiä lanteillaan, pullistanut mahaansa mekon alla ja huutanut käskyjä ystäväporukalleen, jonka jäsenet esittivät pyramideja rakentavia egyptiläisiä orjia.

Hänen fantasioihinsa liittyi usein historianopetuksellinen juonne, mutta muut halusivat siitä huolimatta leikkiä hänen

kanssaan, sillä hän keksi aina parhaat ja pelottavimmat leikit. He olivat lähteneet joelle vuotavalla lautalla ja lähestulkoon hukkuneet; Colette oli hävittänyt silloiset silmälasinsa, ja he olivat kadottaneet jonkun vanhempien venevajasta lainaamansa airot. He olivat käyneet iltahämärissä polvilleen hylätyn puutarhan rikkinäisessä kasvihuoneessa ja piirtäneet taskulampun valossa liidulla kivilattiaan merkkejä houkuttaakseen luokseen henkiä. Tuosta samasta puutarhasta he olivat löytäneet kuolleita kissoja ja rottia, ja kerran he olivat halpamaisesti kivittäneet purossa uineen ankeriaan kuoliaaksi, sillä he eivät olleet uskaltaneet koskea siihen. Jälkikäteen teko oli hävettänyt heitä, eivätkä he koskaan puhuneet siitä.

Coletten kynä roiski mustetta. Hän pyyhki sotkua ja onnistui tuhrimaan sormensa, ja äkkiä hän tunsi olonsa hikiseksi ja mietti, levittikö hän huoneeseen epämiellyttävää hajua, sillä hänellä oli kuukautiset. Kun hän kuuli alakerrasta isänsä tulevan kotiin, hän hypähti avaamaan ikkunan ja istuutui sitten takaisin pöydän ääreen keskittyneestä opiskelusta kielivään asentoon. Isä tuli aina ensin tervehtimään häntä, sillä hän oli yhä tämän pieni mussukka – minkä kumpikin tosin jätti tätä nykyä hienotunteisesti mainitsematta. Isä koputti, ennen kuin kurkisti ovesta sisään.

– Työn touhussa? hän kysyi myötätuntoisesti.

– Teen yhtä kirottua typerää esseetä. Loppiaisaatosta.

– Hieno näytelmä.

– Niin, mutta…

– Ikävää riepotella hienoa näytelmää. Mikä on tarkempi aihe?

Colette katsoi vitsikkäästi kieroon – tapa josta hänen äitinsä oli häntä moittinut. – Kasvun ja rappion kielikuvat.

Roger nauroi. Colette mietti, miten hänen isänsä älykkyys oli niin kovin paljon väkevämpää kuin hänen äitinsä ja miten

siitä huolimatta juuri äidin liukkaan sokkeloinen mieli – joka oli epälooginen ja toimi itsesuggestion ja salaisista tarkoitusperistä juontuvien aavistusten ohjaamana – oli häneltä suljettu ja siksi hänen kannaltaan vaarallisempi. Phyllis ilmaantui oviaukkoon miehensä taakse. Hänellä oli upeasti punatut huulet ja häntä ympäröi hajuveden leyhähdys, ja hän kietoi käden miehensä harteille suukottaen tämän poskea vain melkein, huulipunaa varoen. Miten Colette muka voisi onnistua nuoren tytön roolissaan, kun hänen äitinsä käytti sitkeästi juuri tuollaisia mekkoja, joissa oli lyhyt hameosa ja rinnusta korostava leikkaus, pitkiä nauhoja sidottuna rusetiksi?

– Colette syö tänä iltana meidän kanssamme, Phyllis sanoi tyytyväisellä ja kannustavalla äänellä. – Laitan Hughielle kohta paahtoleipää ja papuja, niin saamme hänet pois tieltä ja nukkumaan.

Roger hymyili tyynesti vaimonsa ja tyttärensä välissä. – Toivottavasti tilaisuus osoittautuu niin hyvän seuran arvoiseksi.

– Kunhan et vain saa päähäsi mitään ajatuksia, Colette varoitti äitiään synkästi.

– Sinähän hoet minulle yhtä mittaa, että minulla ei ole minkäänlaisia ajatuksia.

– Paitsi typeriä. Kuten se, että minun pitäisi ryhtyä kaveeraamaan tämän Nicholas Knightin kanssa, kuka ikinä hän onkaan. Voin kertoa sinulle saman tien, että hän taatusti vihaa minua.

– Eikä vihaa. On paljon todennäköisempää, että sinä vihaat häntä. Hän on luultavasti kuolettavan tylsä.

– Mutta meidän on oltava hänelle kilttejä, vaikka hän olisikin tylsä, Roger sanoi. – Hänen äitinsä on rakas vanha ystävä, ja hänen vuokseen tunnen toveruutta tätä nuortamiestä kohtaan. Yrittäkäämme siis parhaamme.

Vangitseva romaani nelikymppisen naisen seksuaalisesta ja älyllisestä heräämisestä

Hänen oli pakko tavoitella sitä, minkä vuoksi hän oli tullut: hän ei voinut palata noille vieraille kaduille ja kulkea omia jälkiään pitkin takaisin saamatta ensin haluamaansa. Jos Nicky ei huoli minua, minä kuolen, hän ajatteli, vaikka samaan aikaan tiesi, ettei hän oikeasti kuolisi vaan menisi kotiin ja laittaisi juustomakaronin uuniin. Ja se olisi vielä kuolemaakin pahempi.

”Ei juuri ole Tessa Hadleyn veroista perhedynamiikan ja perheenjäsenten muodostaman monisyisen tunnekartan kuvaajaa. Hän on nero vangitsemaan karkaavia ajatuksia ja muistoja, halun väkevästi sykkivää energiaa sekä sitä häilyvää järkeilyä, joka muodostaa sisäisen olemuksemme… Vapaa rakkaus on syvällinen, poikkeuksellisen hienovireinen romaani.”

— WALL STREET JOURNAL

ISBN 978-951-24-3189-2

gummerus.fi 84.2

9 789512431892