TAITTOMALLI T채m채n verran yksi juttu vie tilaa
Senja Linnan selviytymistarina
”Kaikkeen muuhun oon op Kiiskilän tytär Senja syntyi vuonna 1924 Sievin Kiiskilässä. Perheen isä kuoli, kun Senja oli vain seitsemän vuotta vanha ja taloon ei jäänyt yhtään miestä. Muutenkin 1930-luvun alussa koko kylällä elettiin vaikeita aikoja poliittisen kuohunnan takia. Kiiskilän kylältä kyyditettiin paikallinen vasemmistolainen kansanedustaja Kalle Kyhälä Neuvostoliiton puolelle. Lisäksi kylällä moni tila joutui vaikeuksiin 1930-luvun talouslaman myötä ja ajautui pakkohuutokauppaan. Työhön tarttuminen tuli tutuksi Senjalle pienestä lähtien. Riihenpuintiin piti lähteä jo ennen sotia ja sodan jälkeenkin. Kodin perintönä oli herännäisyys, olipa Senjan mummo kantanut aikanaan herännäisnaisen asua eli körttihametta. Kosketus sotaan tuli konkreettisesti aivan oman
kotitalon lähipiirissä, jossa venäläiset sotavangit kävivät kylän yhteisellä kaivolla hakemassa tonkalla vettä. Samalla miehet lauloivat kaihoisasti ja muistelivat lapsiaan.
Puoliso Martti löytyi omalta kylältä Seurusteluaikana Senja ehti nähdä sodan eri vaiheet ja Martin kohtalon sotatapahtumissa. Martti haavoittui vuonna 1943, jolloin uusi lääke, penisilliini, pelasti hänen elämänsä. Keuhkokuume hidasti kuitenkin toipumista. Ja sodan loppuajan Martti palvelikin Kokkolassa eikä varsinaisella sotarintamalla. Sodan jälkeen yhteiselon aluksi avionuori pari asui Kiiskilän kylän keskellä Senjan kotona, jossa vanhin lapsi Riitta syntyi vuonna 1949. Vähitellen perhe
ppinut, paitsi laulamaan” muutti Martin kotitaloon kylän laitamille. Talossa oli parhaimmillaan toistakymmentä henkeä, sillä perhekuntaan kuuluivat myös Martin vanhemmat ja sisaruksia. Tuvan ja kahden kamarin taloon saatiin lisää kaksi kamaria vuonna 1949, jolloin Senja ja Martti muuttivat taloon. Senja elikin kahden vahvan herätysliikkeen välimaastossa, sillä puolison vanhemmat olivat vanhoillislestadiolaisia. Senjalla oli edessä miniän rooli, sillä taloa edelleen isännöivät aviomiehen vanhemmat. Niinpä nuorellaparilla ei ollut aluksi omaa rahaa eikä valtaa, sillä kaikki työssä tienattu raha jäi talon hyväksi. Senja toteaakin tiukasta ja vähän epävarmastakin ajasta: ”Miniän kinttaat on aina oven suussa niinku vävynkin.” Senja miettii nyt, ettei enää olisi jäänyt miniäksi. Kummallakaan ei ollut koulutusta ja puoliso oli
haavoittunut. Mutta Senja kuitenkin toteaa haastattelun lopuksi, että ”elämäntapa oli hyvä.” Omilleen avioparin taloudessa päästiin vaata vuosien kuluttua ”vaikian kautta”. Martti hankki tuloja talouteen käymällä Pikkuradalla puutavaran ajossa hevosella. Pikkurata oli kapearaiteinen metsärata, jota pitkin pienet junat kuljettivat metsähallinnon puuta Kannuksen Eskolaan ja edelleen siitä pääradalle. Hakkuut keskittyivät sodan jälkeen pääasiassa Sievin, Toholammin ja Lestijärven sydänmaille.
Puolison vaikeat sotavammat Koska Martin sotavamma oli vaikea, joutui Senja tekemään navetassa kaikki raskaimmat työt. Lasten kasvaessa heistä tuli apu navettaan. Puolison yleinen heikkous, sekä sirpaleet muun muassa päässä, selässä,
jalassa ja käsivarsissa haittasivat työn tekoa. Sirpaleet olivat koteloituneet ja vaivasivat. Unissaan Martti oli paljon sodassa. Saattoipa joskus painajaisissaan luulla Senjaa viholliseksi, jolloin kuului huuto: ”Sinut tapetaan!” Senja toteaa, että se oli unta. Neuvoa tai apua tällaisissa tilanteissa ei saanut mistään. Senjan piti vain omassa päässään päätellä, miten toimitaan hankalina hetkinä. Yhteisten vuosien aikana Martti-puoliso kertoi Senjalle vain joistakin sota-ajan kokemuksia. Osasta hän ei kertonut koskaan. Sodan käyneet kylän miehet puhuivat tapahtumista keskenään. Sivussa sai nuorempi väki kuunnella tarkkaan, ja sitä tehtiinkin. Mikko-poika toteaakin haastattelun sivusta, että ”sikiöt istu penkillä ja kuunteli”. Puoliso Martti oli välillä kuntoutettava Kyyhkylässä, joka oli kuntoutussairaala Mikkelissä. Apua vammoihin ei kuitenkaan tullut kuntoutusjaksoista.
Yhteiselo loppui vuonna 1992 Senja jäi eläkkeelle 60-vuotiaana, jolloin navetassa käynnit saivat loppua sydänvaivan takia. Yhteistä eläkeaikaa Martin kanssa ei kertynyt pitkään, sillä puoliso kuoli vuonna 1992 Oulaskankaan sairaalassa. Yhteiselon loppuvuosien aikana puoliso oli vaikeahoitoinen, ja syöpä keuhkossa vei lopulta voimat. Toinen keuhko oli menetetty jo iemmin sotavammojen
Muistoja sotasairaala-ajalta vuodelta 1943.
vuoksi. Sotatapahtumien läpikäynti ei ollut tuolloin tavallista perheissä, joten lapsetkaan eivät juuri puhuneet ja kyselleen isien sotakokemuksista. Valtiovallan asenne koettiin yleisesti kielteisenä. Todellisuudessa sota oli eri tavoin läsnä invalidien perheissä, vaikka siitä ei puhuttu.
Muistot puolisosta Sodassa vammautuneen Martin kohtalo muistuu Senjan mieleen konkreettisesti perhen hautausmaalla käyntien yhteydessä. Hautakiveen on laitettu invalidimerkki, joka herättää erityistä arvostusta perheessä. Kotona kamarin kätköissä on suuri määrä valokuvia, joita on otettu muun muassa sotavammasairaala-ajalta. Sodan muistomitalit ovat täsmällisesti talletettuna. Senjan omat muistot ovat selkeät. Senjan oma kotirintamanaisten muistomitali on sekin varmassa tallessa, vaikka onkin jäänyt vähälle käytölle. Liekö ollut rinnassa vain sen yhden kerran. Kotona − ”ei kai täsä mittään hättää oo” Nykyisin Senjan elämää säätelee sydänvaiva, mutta elävänoloisen ja positiivisen naisen elämäniloa vaiva ei ole vienyt. Omien sanojensa mukaan hän ei mure-
hdi kaikkea. Senja asuu kotonaan yhdessä poikansa Mikon kanssa. Karjanpidosta, pojan hoitamista viimeisistä mulleista, on vasta luovuttu. Tilan ympäristö on hyvässä kunnossa ja tilanhoidon menneisyyttä on tallennettu läheiseen kotimuseona toimivaan aittaan. Kotikartanolla, pihalla, Senjan on mukava astella tuen kera ja katsella hyvin hoidettua ympäristöä. Poika pitää huolta arjen asioista, ja tyttäret käyvät monin tavoin auttamassa. Taloudellinen tilanne on vakaa, nyt kun rahaa olisi vähän, niin sitä ei halua eikä osaa käyttää. Tyytyväisyys nykyiseen elämään on päällimmäisenä. ”Pystyn siivoamaan ja hoitamaan itseni.” Senja haluaa olla kotona niin pitkään kuin pystyy. Kotisairaanhoitaja käy harvakseltaan. Veteraanien puolesta olisi mahdollista saada siivooja, mutta vielä apua ei tarvita. Muutaman kerran Senja on voinut käydä Kannuksessa kuntoutuksessa, jossa on saanut hyvän hoidon. Kuntoutuksesta on ollut hyötyä.
Onnellisia loppuun asti Liitostaan Martin kanssa Senja toteaa, että elämän parasta aikaa oli se, kun oltiin nuoria. Mutta onnellisia oltiin loppuun asti. ”Ikkään minä en moittinut, vaikka se sairas oli. Kun kerran ottanut.”
INFO - Haastattelu maanantaina 10.8.2015 Sievin Kiiskilässä, mukana oli myös Mikko-poika, joka esitteli talon kuvat, lehtileikkeet ja muistomitalit - Lupa aineiston käyttöön allekirjoitettu - Saa käyttää omaa nimeä - Haastattelija Anne Ruuttula-Vasari Senja Linna (o.s. Kiiskilä) 1924, Puoliso Martti Olavi Linna (5.6.1921-1992), haavoittui 10.2.1943 Vadrusjärvellä, 45 % Lapset: Riitta 1949, Jussi 1950, Mikko 1952, Esko 1954, Heikki 1956, Marjaliisa 1962, Velimatti 1966 Puolison henkilötiedot: Sotiemme veteraanit Sievistä, 1990
T채m채 on malli. Kaikki kuvat eiv채t ole valmiista jutusta.