#valokuusamo by wazama

#valokuusamo

#valokuusamo Kuusamo-opiston valokuvauslinjan opiskelijoiden julkaisu maaliskuussa 2019

#valokuusamo

Tässä lehdessä Rakennetaan piilokoju, käydään Käylänkoskella katsomassa koskikaroja, kiivetään Valtavaaralle, pelastetaan hukkuvaa, yövytään lumikammissa, tutustutaan porotilaan, hämmästellään kuusamolaisuutta ja kuukkeleita, hiihdellään tuntureilla ja tuskaillaan valokuvaamisen sietämätöntä keveyttä. #valokuusamo. KANNEN KUVA: HEIKKI HUHTALA

Me teimme tämän

Kuusamo-opisto täyttää tänä vuonna 110 vuotta. Me tänä vuonna opistossa ahkeroivat juhlimme yhdessä 100 vuotta sitten opintonsa aloittaneiden kanssa. #valokuusamo

#valokuusamo

Talviyรถn seikkailu TEKSTI JA KUVAT: MIIA MURSU

#valokuusamo

öretkelle lähtö lasten kanssa villitsee tunnelmaa jo ennen h-hetkeä. Perheen huskytkin ovat riemuissaan, kun tavarat pakataan pulkkaan ja innostunut hyörinä enteilee jotain jännittävää. Retkipaikalle seurue taittaa matkaa jalan ja ahkiolla. Kuu paistaa taivaalla punertavana sirppinä ja sitä on pakko jäädä toviksi ihastelemaan. Retken määränpäässä odottaa jo muutamaa tuntia aiemmin valmistunut lumikammi, eli quinzhee. Pakkanen alkaa selvästi kirimään yötä kohti, mutta seurueen intoa se ei lannista, sillä oviaukon sulkeuduttua lämpötila kammin sisällä on pian kuitenkin jo lähellä nollaa. Iltapalaksi nautittu lämmin kaakao ja täytetyt voileivät maistuvat retkeläisistä paremmilta kuin koskaan. Lumiluolan sisällä pötköttely, eväiden syöminen ja tunnelmointi tuntuvat ensikertalaisista jännittävältä. Makuualustojen päälle on levitelty vielä porontaljat ja yli 50 vuotta palvellut lammasvälly, joten luminen lattia ei pääse palelluttamaan.

Pian jo kaivetaankin otsalampun valossa kirjoja luettaviksi. Nuorin retkeläisistä nukahtaa kahden makuupussin ja toppahaalarinsa sisään hetkessä, heti ensimmäisen luetun sadun jälkeen. Ulkona on pakkasta -15, sisällä +2 ja makuupussissa lämpö mitattuna +36,7. Isompaa siskosta yön tunnelma jännittää ja vähän meinaa vilukin enteillä, joten hän siirtyy isän kainaloon nukkumaan. Uni tarttuu nopeasti raikkaassa ilmassa. Huskyt ovat hieman hämmentyneitä lumen sisällä nukkuvista ihmisistään, joten ne ulvovat yön aikana useamman kuutamokuoron. Niitä selvästi valvottaa. Yöllisellä vessareissulla mukavuuden halu vie voiton muissakin retkeläisissä, ja seikkailuun tyytyväinen porukka kipaisee omiin sänkyihinsä jatkamaan unia aamuun asti. Aina ei tarvitse lähteä kauas seikkailemaan, kotipihaltakin voi löytyä suuria elämyksiä. KUMPAREEN KASAAMINEN alkoi jo päivää ennen retken ajankohtaa. Lumikammin rakentaminen on hidas-

#valokuusamo

Turvallisen lumikammin rakentaminen on vaativaa puuhaa, johon ei kannata ryhtyä hatarin taidoin. Majoittumisen jälkeen kammi on rikottava.

ta puuhaa, eikä se näin ollen olekaan mikään paras hätämajoite. Rakentamaan ei kannata lähteä heppoisin tiedoin eikä ilman kokenutta apua, turvallisuusriskit ovat huomattavat, jos ei tiedä mitä tekee. Lumenpinoajaa laiskotti, ja kammikummusta meinasi tälläkin kertaa tulla liian matala. Kahvitauon sekä liian matalissa kammeissa nukuttujen öiden muistelun jälkeen kaivaja kokosi taas ahkeruutensa ja kumpare nousi vielä 20 senttiä. Lumen koostumus oli vaihtelevaa ja säätiedotus lupaili yölle kunnon pakkasta, joten kammin alku jätettiin suosiolla vielä jäätymään seuraavaan päivään. Usein sopivalla lumella muutaman tunnin tiivistymisaikakin riittää. Seuraavana päivänä alkoi kaivuutyöt, ja siinä suurena apuna oli kevytrakenteinen alumiininen retkilapio, sekä innostuneet 6- ja 8-vuotiaat pikkuretkeilijät. Apulaiset pitivät luolan suuaukolta lumen poissa, ja alta alkoi lopulta jo häämöttämään kesäinen mansikkamaa. Tärkeiden merkkitikkujen virkaa toimittivat tällä ker-

taa 30-senttiset grillitikut, joiden avulla seinien saaminen oikeaan paksuuteen onnistui vaivatta. Vielä puhkaistiin pari ilmanvaihtoaukkoa lisää sekä poltettiin sisällä kynttilää sisäholvauksen tarkistamiseksi ennen nukkujien saapumista. Oleskelun ajaksi kulkuaukko suljetaan esimerkiksi helposti siirrettävällä rinkalla tai makuualustalla, jottei kaikki lämpö pääse karkaamaan oviaukosta. Yöpymisen jälkeen kammin katto olikin syytä suosiolla rikkoa, jottei siitä muodostu vaarallista leikkipaikkaa, eikä metsään tehdystä kammista ansaa eläimille ja kulkijoille. Useiden tuntien vaivannäön jälkeen kammin hajottaminen ei kuitenkaan haittaa; seikkailu on jo saatu!

#valokuusamo

Apua, jää petti! Kuusamo-opiston valokuvausopiskelijat kokeilivat, miltä tuntuu kun jää pettää. Samalla he tekivät aiheesta opetusvideon.

TEKSTI:MARKETTA TORNBERG

äätimme oppilastyönä tehdä videon Uimaopetus- ja hengenpelastusliitolle. Myös Suomen Retkiluistelijat sekä Suomen Latu käyttävät sitä opetus- ja tiedotusmateriaalina. Jään tuntemus on tärkeä. Syysjäät houkuttelevat luistelijoita, ihmisen mieli on kautta aikojen vetänyt kirkkaalle, luistavalle jäälle. Jää on antanut mahdollisuuden kiitää hurjaa vauhtia paikasta toiseen. Ihanaa liikunnan riemua saa nauttia syysjäällä. On tärkeää tuntea jään muodostuminen ja jään käyttäytyminen. Syksyllä kahden pakkasyön -10 astetta jäätä syntyy nsin viisi senttiä. Se kestää ihmisen painon. Kun jäätä on seitsemän senttiä, voi turvallisesti liikkua huomioiden virtapaikat ja kaislikot. Syksyinen jää joustaa ja ääntää. Jää myös repeilee ja tekee railoja. Suurissa vesistöissä railot ja halkeamat voivat olla monen senttimetrin leveitä. Niitä on syytä varoa. Kun lumipeite kattaa jään, jäätyminen hidastuu. Lauha

sää ja runsasluminen talvi, silloin on monesti hyvin heikko jäätilanne. Veden nouseminen jään päälle huonontaa kulkua jäällä. Uheavannot ja virtapaikat ovat petollisen vaarallisia. SYKSYINEN JÄÄNTUNTEMUSKUVAUS tehtiin marraskuussa Ala-Oivankijärvellä. Siinä mitattiin jään vahvuus ja kerrattiin varusteet ja jäällä kulkeminen. Jäihinputoamiskuvaus tehtiin helmikuun alussa monen pakkaspäivän siirtämänä. Esivalmisteluja oli tehty pitemmän aikaa. Tutustuttiin paikkaan. Katsottiin valon suunnat, mahdolliset syntyvät varjot. Suunniteltiin kulkusuunnat ja avannon paikka. Paikallinen yrittäjä lupasi auliisti tehdä avannon. Avanto, 2 x 4 metriä, tehtiin kaksi päivää aikaisemmin. Peiteltiin lumella, ettei jäädy liikaa. Suunnittelimme kuvaajien paikat: viisi kuvaajaa videokameroiden kanssa, drone ja äänitys vielä erikseen.

#valokuusamo

joimme kello 10 kuvauspaikalle Kantojärvelle. Ilmanlämpötila -15 tuntui sopivalta, ei liikaa tuulta. Nätti kuvausilma, ei liian kirkas sää. Säädimme kameroihin aukot ja valotusajat. Peittelimme kuvauspaikan neitseelliseen kuntoon ”koskematon lumi”. MIKA KÄVELI HUOLETTOMAN reippaasti järvellä noin 20 metriä rannasta. Samassa hän humpsahti jäihin. Kääntyi rauhallisesti tulosuuntaan ja yritti nousta avannosta, kunnes keksi jäänaskalit kaulalta. Iskettyään pari kertaa naskalit jäähän, hän veti itsensä jäälle. Sitten ryömi vähän matkaa, konttasi ja kunnes tunsi kovan jään olevan alla. Käveli rauhallisesti märkänä vaihtamaan vaatteet ja lämmittelemään paikallisen yrittäjän ohjaamaan saunaan. JÄIHIN PUDONNEEN PELASTAMINEN. Kantojävellä oli valmis avanto. Karoliina käveli ja putosi uppopäihin avantoon. Nousi pinnalle ja yritti ylös nousta. Liukas jää, ja koska hänellä ei ollut kättä pitempää työkalua, epäonnistui jäälle nouseminen omin avuin. Mökin rappuja lakaiseva Pekka kuuli avunhuudot ja juoksi harja kädessä auttamaan avantoon pudonnutta. Rauhoitteli avannossa olevaa ja veti harjanvarren avulla Karoliinan ylös avannosta. Molemmat ryömivät kantavalle jäälle ja kävelivät vaatteiden vaihtoon ja saunan lämpöön. VIDEON TEKEMINEN OLI MIELENKIINTOISTA ja opetti yhdessä tekemistä. Onnistuminen toi hyvän mielen kaikille ja rahaa luokkaretki kassaan.

Tuumaustauko. Avanto on merkitty kepeillä.

Mika ennen pulahtamista avantoon.

#valokuusamo

Säädöt ovat kohdillaan kameroissa. Kameroiden paikkoja katsellaan.

#valokuusamo

Neljän vuodenajan

Valtavaara Valtavaara on Kuusamossa Rukan ja Konttaisen välissä, Karhunkierroksen varrella oleva 492 metriä korkea vaara. Se on mahdollista valloittaa tai huiputtaa kaikkina neljänä vuodenaikana. Vaara palkitsee patikoijan upeilla maisemilla kaikkiin ilmansuuntiin.

TEKSTI JA KUVAT: PÄIVI NÄYHÄ-LAAKKO

#valokuusamo

esällä ja syksyllä Konttaisen suunnasta lähestyttäessä kulkureitti alkaa tiukalla porrastreenillä. Alkureitti kulkee vanhan kuusikon keskellä ja matkalla voi kuulla ainakin kuukkelin, palokärjen, pyyn ja sinitiaisen ääntelyä. Hyvällä tuurilla tarkkasilmäisen on mahdollista bongata kyseiset lajit. Hengitystä voi pysähtyä tasaamaan ensimmäiselle kalliotasanteelle. Näkymät avautuvat Konttaisen järven ja Konttaisen vaaran suuntaan. Matka jatkuu eteenpäin melko kivikkoista ja louheikkoista polkua pitkin. Patikoijan avuksi on maastoon laitettu köysiä helpottamaan nousua. Ennen Valtavaaran huippua matkan varrella on laavu tulentekopaikkoineen pienen

lammen rannalla. TOINEN MAHDOLLISUUS HUIPUTTAA Valtavaara on lähestyä Rukan suunnasta Saaruan parkkipaikalta. Parkkipaikalta lähtee sekä kesä- että talvireitti. Valtavaaran huiputus on mahdollisuus kiertää rengasreittinä, jolloin matkaa kertyy hieman alle kuusi kilometriä. Valtavaaran huipulla on vanha palovartijan tupa, jossa on kamina, mutta tuvassa ei ole polttopuita. Noin 300 metrin päässä huipulta on kammi, jossa on tulentekomahdollisuus. Kammilla on polttopuuvarasto ja kuivakäymälä. Valtavaaran latu kulkee kammin kautta.

#valokuusamo

Porrastreeni Konttaiselta päin noustessa.

Auringonlasku palovartijan mökillä.

Tulistelemaan pääsee myös Valtavaaran laavulla, joka on rengasreitin varrella. Laavu sijaitsee kauniin pienen lammen rannalla. KESÄLLÄ RETKEILIJÄN SEURANA ovat lukuisat pienet verenhimoiset hyönteiset. Pieniä inisijöitä voi paeta nousemalla aavalle vaaralle. Valtavaaran päällä retkeilijää joko hellii tai piiskaa Koillismaan raikas tuuli. Myös porot nousevat vaaran rinteille hyttysiä pakoon. Syksyisin kulkijan polkua reunustavat maaruskan kaikki punaisen, oranssin ja keltaisen sävyt. Vaaran rinteitä peittävät erilaiset kitukasvuiset varvut, jotka valmistau-

tuvat talveen hehkumalla ruskan eri sävyissä. Kuukkelit seuraavat kulkijaa herkkupalan toivossa. Roukuvaa eli epämääräisesti mylvivää urosporoa kannattaa väistää, koska syksyllä porojen rykimäaikaan urokset ovat tarkkoja laumastaan.

#valokuusamo

Valkoisessa talven valtakunnassa voi kokea niin mielen- kuin sielunrauhaa. 14

#valokuusamo

Auringonlaskun jälkeen taivas värjäytyy purppuran sävyihin.

Liisa Hakola tulistelee Valtavaaran lammen laavulla.

Valtavaaran talvireitti helmikuussa

KESKITALVELLA TAMMI-HELMIKUUSSA puut saavat paksun lumipeitteen, joka tiivistyy puihin kosteuden ansiosta tykyksi. Tykkymetsässä retkeily on kuin kulkisi talven ihmemaassa. Äänet vaimenevat ja hiljaisuus on korvia huumaavaa. Valkoisessa talven valtakunnassa voi kokea niin mielen kuin sielunkin rauhaa. Maaliskuussa ensimmäiset jääpuikot puiden oksilla enteilevät alkavasta keväästä ja auringon lämmöstä. Tykky putoilee puista alas ja pian on uuden kasvun aika. Päivät pitenevät ja valon määrä lisääntyy. Lumi hohtaa vielä puhtaan valkoisena.

Myöhemmin keväällä muuttolintujen palattua kuuluu vaaran ympärillä olevilta järviltä ja soilta joutsenten, kurkien ja muiden lintujen keväthuuman huutoja; on uuden luomisen aika. Polkujen tallaajan mielen täyttää kevään riemu ja valo. Askel on kevyt kulkea ja edessä odottavat kaikki kesän suuret ja pienet seikkailut. 15

#valokuusamo

Kuusamo yllättää TEKSTI JA KUVAT: MIKA KIERÄNEN

#valokuusamo

Ă¤ jokaisen tulijan

#valokuusamo

Täällä ei jorista turhia

E 18

spoolainen on espoolainen, kun on syntynyt Espoossa. Kuusamolainen on kuusamolainen vasta, kun on syntynyt vähintään kolmanteen sukupolveen Kuusamossa. Kuusamolainen on suomalainen, joka puhuu selkeää suomen kieltä eikä viännä tai kiännä niin kuin savolainen. Kuusamolaiset hymyilevät ja tervehtivät tuntemattomiakin vastaantulijoita. Paikalliset ihmiset eivät jää jorisemaan turhia vaan jatkavat kohti seuraavaa päämäärää. Kuusamon luonto on monipuolinen kaikkine vuodenaikoineen. Vuodenajat eroavat vahvasti toisistaan. Talvella on pimeää ja kylmää. Keväällä aurinko lämmittää, vaikka

lunta olisi vielä rutkasti jäljellä. Kesällä kosket laulavat kohinaansa, ja syksyllä ruska Kuusamossa tarjoaa aitoa luonnon taidetkuitenkin ta erilaisine väreineen. hymyillään ja Luonto tarjoaa niin matktervehditään! ustajille kuin asukkaille ennennäkemättömiä paikkoja ja kokemuksia esimerkiksi Oulangan kansallispuistossa. Maisemapaikkojen lisäksi Kuusamossa pääsee näkemään toinen toistaan viehättävämpiä ja harvinaisempia eläinlajeja, joita ei muualla Suomessa niin usein tapaa.

#valokuusamo

Kuusamon keskustaan saapueessa alkaa hahmottua alueen selkeys. Kuusamo on pieni ja sympaattinen, ja tarpeelliset palvelut kuten terveyskeskus, pankki, kauppa, apteekki ja upeat urheilumahdollisuudet löytyvät läheltä. Luonto ympäröi keskustaa joka suunnalta. Kuusamoa ympäröivät lisäksi uskomattoman kauniit lenkkeilyreitit, jotka mukailevat Kuusamo- ja Torankijärven rantoja. Kaupungin ilmapiiri ei ole hektinen tai kiireinen, vaan kaupungista huokuu rauha ja turvallisuus sekä maanläheinen raikkaus. Ja jos tuntuu siltä, että tänään on saatava adrenaliinia kulkemaan kehon lävitse, on vaihtoehtona lähteä Rukalle harrastamaan jääkiipeilyä tai vaikkapa laskettelua.

Kuusamon keskustassa voi havaita enemmän autoja kuin ihmisiä. Johtuuko se siitä että Kuusamon keskustalla ei ole paljoakaan annettavaa? Kitkantietä käveltäessä voi huomata yksi toisensa jälkeen tyhjiä liiketiloja vanhoissa, matalissa ja ränsistyneissä taloissa, jotka olisi syytä purkaa tai kunnostaa. Positiivista on se, että Kuusamon keskustassa on paljon kampaamoita, joista valita mieluisansa.

#valokuusamo

Satumetsän salaperäinen seuralainen

uusanka, korpinärhi, korpiharakka, kuuksiainen, kuuskilainen, kuusenkainen, metsän emäntä, korpikuuksa, kuussanka, kuustikas... Kuukkelilla on monta nimeä. Kuukkeli on muinaisista ajoista lähtien herättänyt sekä pelkoa että ihailua.

#valokuusamo

Kohtaamisia kuukkelin kanssa Moni pohjoisen vanhoissa metsissä retkeillyt on kohdannut kuukkelin. Hiljaisessa kuusikossa jotain oranssia vilahtaa naavan peittämien oksien välissä. Se usein yhyttää retkeilijän jo polulla, lennähtelee puusta puuhun polun molemmilla puolilla, ja rupattelee matkalaiselle tervehdyksiään. Se odottaa toiveikkaana, josko käsi ojentuisi tarjoten kuukkelille pientä herkkupalaa. Yleensä viimeistään leiripaikalle päästyä kuukkelin odotus palkitaan. Repusta kaivetaan eväät, ja kuukkeli seuraa tiiviisti nappisilmillään eväshetken etenemistä. Jätäpä makkarapaketti hetkeksi vartioimatta, ja ahnas kuukkeli syöksyy silmänräpäyksessä apajille, ja yrittää raahata itsensä kokoisen makkaran mukanaan.

Eväshetki linnun seurassa Kuukkelin kohtaamista on lähes mahdoton välttää Kuusamon retkipaikoilla. Nuotion savu hälyttää kuukkelit pitkän matkan päästä, ja leiripaikalla näkee tavallisesti useita näitä kulkijan kavereita samanaikaisesti. Kulkijoilla ja kuukkeleilla on pitkä yhteinen historia jo sukupolvien ajan, ja usein kuukkeli istahtaakin hämmästyttävän rohkeasti kädelle, olkapäälle tai jopa pään päälle makupalan toivossa. Pähkinät ja siemenet kyllä kelpaavat, mutta raaka jauheliha saa kuukkelin suorastaan villiintymään.

Pohjois-Suomen sielunlintu Kuukkeli on Kainuun ja Koillismaan maakuntalintu, ja syy on helppo ymmärtää. Itsekin etelästä tulleena en ollut kosskaan tavannut kuukkelia, mutta kohtaamiset kuukkelin kanssa ovat olleet mieleenpainuvimpia hetkiä Kuusamossa vietetyn vuoden aikana. Toivottavasti vanhat metsät säilyvät Suomessa, jotta kuukkelin voivat havaita puikkelehtimassa kuusen oksien välissä myös tulevat kulkijasukupolvet.

Missä voit kohdata kuukkelin Kuusamossa? •

Konttaisen juurella lintujen ruokintapaikalla

•

Myllykosken nuotiopaikalla

•

Valtavaaran huiputus -reitillä

•

Laavuilla, tuvilla ja nuotiopaikoilla ympäri Kuusamoa, missä vain on vähän asutusta ja vanhoja kuusimetsiä

#valokuusamo

Saamelaisten onnenlintu

Onnettomuutta tuova lörpöttelijä

Pohjoisessa Suomessa, erityisesti saamelaisten keskuudessa, kuukkeli on kuulunut niiden enne-eläinten joukkoon, joiden näkeminen tai kuuleminen ennusti onnea tai epäonnea. Alueilla, joilla kuukkeli on ollut tavallinen, lähes päivittäinen näky, se ennusti ensisijaisesti onnea. Saamelaisten sielunvaellususkon mukaan kuolleen metsämiehen sielu siirtyi kuukkeliin. Tämän uskottiin selittävän sen, miksi kuukkelit ovat niin kesyjä ja miksi kuukkeliin oli syytä suhtautua erityisen kunnioittavasti. Lintu saattoi olla myös suuren tietäjän eli noidan, tai metsään eksyneen sielu. Kuukkelia on pidetty myös metsän emäntänä; haltijoiden ja maahisten edustajana. Kainuussa kuukkelia sanottiin metsän emännäksi, koska sitä luultiin linnuista vanhimmaksi. Sen tuleminen lähelle kulkijaa tai yöpyjää tiesi menestystä eli kuukkelia pidettiin onnenlintuna. Lapissa ja Kainuussa kuukkelin näkemisen on uskottu olevan hyvä merkki eli tuovan hyvää onnea esimerkiksi savotalle, josta tuli hyvä ja tuottoisa. Metsästäjälle kuukkelin uskottiin tuovan saalisonnea. Kun kuukkeli liiteli kammin seuduilla tai ladun varrella, ei päivä koskaan mennyt hukkaan. Poromiehet jopa pyydystivät hiiripöllöjä, koska pöllö tappoi heidän onnenlintuaan.

Etelä- ja Keski-Suomessa, missä kuukkelia tavattiin harvemmin, sen herkästi uskottiin tuovan epäonnea. Myös Ruotsissa kuukkelia on pidetty epäonnen tuottajana. Jos kuukkeli tuli metsämiestä vastaan, oli paras kääntyä takaisin sillä reissu olisi kuitenkin turha, sillä saalista ei ollut odotettavissa. Lisäksi metsässä saattoi piillä vaara: jalka voisi katketa tai kirves lipsahtaa omaan jalkaan. Kuukkelin pesän löytämistä pidettiin kuoleman enteenä. Uskottiin että kuukkelin pesälle osuva kokee äkillisen kuoleman. 1700-luvulla ruotsalainen Carl von Linné tieteellisiä nimiä kasveille ja eläimille antaessaan antoikin kuukkelille sen laajalle levinneen huonon maineen mukaisesti nimen Garrulus Infaustus eli ”onnettomuutta tuova lörpöttelijä”. Myös Norjan kansanperinteessä kuukkeli tunnettiin onnettomuuden tuottajana. Saksankielinen nimitys kuukkelille on epäonnennärhi. Se on todennäköisesti peruja siitä että Keski-Europpassa, kaukana kuukkelin vakituiselta asuinseudulta, sen ilmestymisen uskottiin ennustavan katovuosia tai sotaa. Kotipaikkauskollisen kuukkelin ilmaantuminen pesimäseutujensa ulkopuolelle kertoi mahdollisista vaikeuksista pohjoisessa, joiden pelättiin leviävän muuallekin.

Kuukkeli uhrilintuna

#valokuusamo

Pohjoisessa uskottiin, että ihmiseltä, joka kuukkelin tappaa, katoaa metsästysonni lopullisesti. Kuukkelin tappamista pidettiin suurena syntinä, koska siinä saattoi olla esi-isän sielu. Kuukkelin sai tappaa vain tosihädässä: keitetyn kuukkelinlihan uskottiin helpottavat vaikeaa synnytystä. Etelässä, jos metsästysonnea ei ollut, saatettiin ampua kuukkeli ja voidella pyssynpiiput tästä ennustajasta saadulla rasvalla. Erään uskomuksen mukaan piti metsäonnea saadakseen ampua varta vasten kuuskilainen eli kuukkeli. Kuuskilainen, linnuista vanhin, polttouhrattiin Tapion pöydällä. Kuukkeli oli otollinen polttouhri ja Tapion pöydäksi sanottu matala tasalatvakuusi sille sopiva alttari. Metsästäjä, joka sen päällä poltti ampumansa kuukkelin, sai Tapiolta

metsästysonnea.

TEKSTI: ELINA HANKIOLA JA JENNI PARTTIMAA KUVAT: JENNI PARTTIMAA

#valokuusamo

Talven ilopilleri Talven ilopilleri Kuusamon K채yl채nkoski on

yksi parhaimmista paikoista kuvata koskikaraa Kuusamon K채yl채nkoski on yksi parhaimmista paikoista kuvata koskikaraa

#valokuusamo

ottaraisen kokoinen lintu hyppii koskessa kiveltä toiselle välillä sukeltaen kirkasvetisen kosken pohjalle etsien ruokaa. Kyseessä ei ole vesilintu eikä kahlaaja, vaan varpuslintuihin kuuluva koskikara (Cinclus cinclus). Tuo niiaileva ja nopealiikkeinen lintu on noussut viime vuosina niin ammattilaiskuin harrastajavalokuvaajien suosioon. Kuusamon Käylänkoskesta onkin tullut monen lintukuvaajan lempipaikka etenkin talvisaikaan, missä koskikaroja esiintyy kymmenittäin. Käylänkoski onkin ehkä Suomen paras paikka kuvata lintua talvisaikaan. Alueella on hyvät polut ja sillat joita pitkin pääsee kulkemaan. Maasto ja veden virtaus on hyvin vaihtelevaa, joten kuvauspaikkoja on runsaasti. Kuvaamista helpottaa myös Kitkajoen kapeus Käylän kohdalla. Vastarannalta kuvaaminen onnistuu hyvin pidemmällä ”putkella” ja sillalta voi yrittää ylhäältä päin pysäyttää koskikara lennosta. Lisäbonuksena Käylänkoskella kameran etsimeen saattaa ilmestyä saukko, joita oleilee kosken läheisyydessä vaihtelevasti. Suomessa koskikara on harvalukuinen pesijä, noin 300 paria. Lajin levinneisyys keskittyy pääsääntöisesti Itä-Lapin ja Kuusamon alueelle. Muutamia pareja pesii

#valokuusamo

myös etelämpänä kirkasvetisten purojen tai jokien läheisyydessä. Täällä pesivät linnut muuttavat talvehtimaan etelämmäs aina Suomenlahden eteläpuolelle ja Venäjän Karjalaan saakka. Suomeen saapuu kuitenkin talvehtimaan tuhansittain koskikaroja Norjan ja Ruotsin tuntureilta sekä Kuolasta, missä vedet jäätyvät ja ruoan saanti vaikeutuu. Koskikara onkin ainoa Suomeen talvehtimaan tullut lintulaji.

Visertää virtaavien vesien äärillä Koskikara on väriltään mustanruskea ja sillä on iso valkea rintalaikku. Pyrstö ja siivet ovat lyhyet ja lento on suoraviivaista. Tyypillisesti lintu istuu rantakivellä tai jään reunalla virtaavan veden äärellä tähystäen. Välillä lintu syöksähtää sukeltamaan vastavirtaan ja voimakkaita siipiä apunaan käyttäen ui virran pohjalla etsien ravintoa. Erityisesti jokiperhosen toukat ja muut selkärangattomat eläimet kelpaavat linnulle ravinnoksi. Koskikaralla on tiivis ja paksu höyhenpeite, josta se pitää hyvää huolta. Pyrstön tyvessä on talirauhanen, jonka rasvaa se sivelee nokallaan höyhenpeitteeseen, jotta se pysyy kuivana. Ääni on voimakas ”sritt” ja laulu on kaunista viserrystä,

jota kuulee jo keskitalvella virtaavien vesien rannoilla. Pesäpaikan koskikara valitsee tarkoin. Vaatimuksena on runsasravinteinen ja puhdasvetinen joki tai puro, jonka läheisyydessä on kalliojyrkänne tai kivenmurikoita joiden koloon pesä tehdään. Koskikara pesii usein myös sillan tai muun rakenteen alla, joka on virtaavan vesistön varrella.

Valkoiset liperit kuin papilla Koskikara on Norjan kansallislintu, ”fossekall”. Virossa koskikara on ”vesipapp”. Nimi kuvaa koskikaran ulkonäköä, eli tumma puku ja valkoiset liperit ihan kuin papeilla. Ruotsissa se on ”strömstare”. Nimi viittaa virtaavaan veteen ja kottaraiseen, jonka ulkomuotoa se hyvin paljon muistuttaa. Koskikara ei ole kovin arka lintu, joten sitä on suhteellisen helppo lähestyä kameran kanssa. Haastavaa on kuitenkin saada linnusta mielenkiintoisia ja tarkkoja kuvia, sillä se on hyvin vikkelä liikkeissään.

KUVAT JA TEKSTI: PEKKA PUOLITAIVAL

#valokuusamo

Piilokojulle

Suomen luonnossa on paljon eläin- ja lintulajeja, joita on vaikea päästä lähestymään riittävälle kuvausetäisyydelle. Jopa tavalliset pihapiirin linnut kuuluvat näihin lajeihin. Piilokoju mahdollistaa lajien kuvaamisen ja seuraamisen lähempää ilman, että kohteet häiriintyvät.

#valokuusamo

uurpetojen kuvaaminen haaskaruokinnalla alkoi 1970-luvulla. Sitä ennen suurpetokuvia ei ollut juuri saatavilla. Aluksi piilokojuja käyttivät ainoastaan ammattiluontokuvaajat. Nykyisin petojen ja muidenkin eläin- ja lintulajien kuvaaminen on tullut helpommin kaikkien ulottuville piilokojumatkailun ansiosta. Erilaiset yritykset vuokraavat piilokojuja ja pitävät ohessa valokuvauskursseja.

PIILOKOJUJA ON MONENLAISIA. Yleisesti piilokoju on kevyt rakennelma, joka on rakennettu puutavarasta. Esimerkiksi runko voidaan tehdä rimoista tai lankuista ja seinät vanerista. Piilokojun seinässä on monesti kankainen kuvausaukko, josta kameran objektiivi saadaan ulos. Olemassa on myös piilokojuja, joista kuvataan lasin läpi. Erilaisia telttakojuja on ostettavissa valokuvaus- tai

metsästysalan yrityksistä. Haasteena niissä on ahtaus ja kylmyys, myös äänet kantautuvat niistä helposti häiritsemään kuvattavia kohteita. Toisaalta ne ovat helposti mukana kulkeutuvia ja siirrettäviä. ELÄIMET JA LINNUT HOUKUTELLAAN piilokojulle ruoan avulla. Ruokinta ja piilokojun pito vaatii aina luvan maanomistajalta ja joissain tapauksissa kunnan ympäristöviranomaisilta. SUURPETOJEN RUOKINTA kuvaustarkoituksissa on aiheuttanut ristiriitoja. Maa- ja metsätalousministeriö on valmistelemassa uusia sääntöjä ja luomassa ohjeita ruokinnan avulla tehtävälle kuvaus- ja matkailutoiminnalle.

#valokuusamo

Piilokojun tekijän ilona ruokinnalla vierailee myös närhi. LUONTOKUVAAJIEN ON HYVÄ MUISTAA toimia vastuullisesti luonnon ehdoilla. Kuvattavat kohteet eivät saa häiriintyä kuvaamisesta ja etenkin pesintä- ja poikasaika on herkkää aikaa. Lähteet: www.kuusamonaturephotography.fi www.suurpedot.fi www.luontoon.fi

TEKSTI JA KUVAT: MATLEENA HAARALA

Sirkkeli soimaan

uusamo-opiston valokuvalinjalaisilla oli lyhyt lintukuvauskurssi viime marraskuussa. Kurssi innosti allekirjoittaneen suunnittelemaan ja toteuttamaan oman piilokojun. Sen jälkeen, kun oli sopiva piilokojun paikka löytynyt, alkoi tarkempi suunnitelmien teko. Muutama kokemus piilokojukuvauksesta ja netistä etsitty tieto antoi eväitä piilokojun suunnitteluun. Halusin tehdä piilokojun, joka on edullinen, riittävän iso ja helposti siirrettävä. Rakenteilla on elementeistä koottava vanerinen piilokoju. Tilaa on kolmelle kuvaajalle kerrallaan ja tarvittaessa kojussa voi yöpyä. Rakentaminen tuntui mukavalta ja koju nousi nopeasti pystyyn. Ikkunat tulevat seuraavaksi ja niiden suunnittelu vaatiikin sitten enempi suunnittelua.

#valokuusamo

Hiihtolomakin on mainio kuvauskeikka TEKSTI JA KUVAT: JOUNI HAKOLA

Seitsemän opiskelukuukautta takana. Luontokuvaa, käyttökuvaa, studiotyöskentelyä. Opetusta, tehtäviä, toimeksiantoja. Tiukkoja dead-lineja, painetta ja onnistumisiakin. Mitäpä tehdä kun loma koittaa? Retkeilyn harrastajat lähtivät hiihtovaellukselle Koilliskairaan.

aaliskuu on tunturi-Lapissa ihanteellista hiihtokautta. Kiteinen pakkaslumi maalaa maisemaa puhtain sävyin. Päivän valoisan ajan pituus riittää matkaan tuvalta toiselle mahdollistaen usean päivän retket. Viikon ahkiovaelluksemme suunnittelu oli alkanut jo viime vuoden puolella. Kohteeksi oli valikoitunut Saariselän UKK-kansallispuiston itäosa. Seitsemän päiväetappia oli suunniteltu siten että tarvittaessa päivän tai kaksi voidaan pitää välipäivää. Neljän hengen retkueemme oli kokeneita vaeltajia, mutta tämä seutu oli osin ennen näkemättä talvisaikaan. Entinen opiskelukaverini Heikki on kolunnut latuja ja polkuja Grönlantia myöten ja nykyinen koulutoveri Kea on nuoremman sukupolven elämäntaparetkeilijä. Vakituinen retkikumppanini Liisa on puolestaan perehdyttänyt minutkin pitkiin hiihtovaelluksiin. RAJA-JOOSEPISSA ILMOITTAUDUIMME rajavartiostolle varmuuden vuoksi ja saimme viimeiset maastotiedot. Ahkiot pakattuamme aloimme suksia ensimmäistä päivämatkaa parinkymmenen asteen pakkasessa. Aika

kului hyvin maastoa lukien ja sormia lämmitellen. Tyypillisesti ensimmäisen päivän myöhäisestä lähtöajasta johtuen saapuminen Kiertämäjärven autiotuvalle venyi pimeään. Ilahduimme kun tuvalla oli valoa ja väkeä. Lähemmin tarkasteltuna seuraa oli enemmänkin - kahdeksan tsekkiä kanssamme viiden hengen tuvassa! Sopu antoi sijaa ja kohteliaasti he tarjoilivat pakkasesta tulijoille kuumaa teetä ja votkaa. Vuoroerissä nautitun illallisen jälkeen nukuimme laverilla kuin sardiinit rasiassa. Olisihan siinä ollut kuvan paikka, mutta pimeys, höyryävä kosteus sekä pieni tila tekivät kuvaamisesta mahdottoman. Viisaasti annoimme seuraavana päivänä tsekeille päivän etumatkaa ja keskityimme lukemiseen, porojen valokuvaamiseen ja herkutteluun - savulohi sienipastalla, camembert ja punaviini saivat kyytiä!

#valokuusamo

Pirunportin tunturikuru Ukselmapään ja Lumipään välissä on ympärivuotinen elämys.

TOISENA HIIHTOPÄIVÄNÄ JATKOIMME meditatiivista lykkimistä etelään päin rajamiesten kelkkauraa pitkin. Seitsemän tunnin ja 20 kilometrin päässä odotti valmiiksi lämmin Anterinmukan autiotupa ja rantasauna. Kyllä kelpasi taas olla ihminen! Seuraavana aamuna oli miellyttävää herätä hyvin levänneenä Liisan aamupuurokutsuun. Nyt olimme valmiina ottamaan vastaan minkä haasteen tahansa. Enää emme kiertelisi laakson pohjia, vaan etappi Muorravaarakkaan kulkisi yli tunturien ja alas Tiuhtelmakurua. Tuvalta lähti länteen heiveröiset suksenjäljet. Kahdensadan metrin jälkeen ne kääntyivätkin takaisin. Mutta miksi me emme jatkaisi eteenpäin. Suksen pohjiin oli

nyt kiinnitetty täyspitkät nousukarvat. Umpihangessakin meno ahkion kanssa oli melkeinpä nautintoa, kunhan vain varoi suksien ja ahkion takertumista metsän peikkoihin. Aurinko auttoi suunnistamista, ja muutenkin suurpiirteisessä maisemassa ei tarvinnut kuin tunnistaa Sata-Pieran Muunvaaralta laskevia puronuomia. Viiden tunnin nousun jälkeen olimme vihdoin avarassa tunturimaisemassa: kaakossa Vongoiva, koillisessa Kuikkapää sekä lännessä korkeimpana Sokosti, 718 metriä ynnä puhelinmasto. Päästäksemme Muorravaarakkaan oli edessä vielä lasku, 200 metriä alas joko kapeaa kurua tai lumista metsää. Valitsimme metsän ja huomasimme että kyllä se laskettelu tunturisuksilla ja ahkiollakin onnistuu - joten kuten.

#valokuusamo

Autiotupamuonituksesta voi tehdä niin herkullisen kuin haluaa.

Ilman varusterikkoa ja tapaturmia selvittiin. Perillä meitä odotti Ruoktu eli kammi, oikein viihtyisä pieni maja, joskin lämmitetty viimeksi viikkoja sitten. Polttopuu oli vähissä, mutta viimeisillä puilla ja Heikin hapankaali-bratwurstikeitolla saimme pidettyä itsemme lämpiminä.

RETKEMME ETUKÄTEEN POHDITUIN ETAPPI oli siirtyminen Muorravaarakalta luoteeseen Sarviojalle. Onko mahdollista nousta Ukselmapään ja Lumipään välistä Pirunportin kautta, vai joudutaanko kiertämään pitemmän kautta puronreunoja myöten. Koska sää oli kaunis, pakkanen hellittänyt alle kymmenen asteen ja edellispäivältä hyvä kokemus mäen noususta totesimme että kaikki merkit olivat puolellamme. Muutaman metsässä käytetyn hikisen ylämäkihiihtotunnin perästä pääsimme taas avotunturiin. Tuulen tuiverrus oli kovettanut hangen niin että tuskin sinne ilman teräskantteja olisi ollut asiaa. Viistonousulla ja kasvot hyvin vastatuulelta suojattuna Pirunkuru lopulta saavutettiin. Eväsleivät ja mehut

#valokuusamo

Tunturinrinteelle ei ole nousemista ilman nousukarvoja ja teräskantteja.

saatiin taas nauttia selkä tuuleen mahtavissa maisemissa. Ahkiot kiskottiin Pirunkurun rakkakivikon lävitse ja laskeuduttiin toiseksi viimeiseen majoitukseen Sarviojalle. Tsekkiryhmää ei ollutkaan näkynyt pariin päivään, joten jälleennäkeminen oli riemukas - varauksin! Toki meitä rauhoitti taskussa oleva varaustuvan avain, kun taas he turvautuivat autiotupiin. ”KOTIINPÄIN” ELI KOILLISEEN VAELLUS vei viimeiset kaksi päivää. Välissä oli Jyrkkävaaran autioja varaustupa. Varaustuvan lyömätön etu autiotupaan verrattuna on paksut patjat ja varma petipaikka - siis ykkösvalintani! Jyrkkävaaralla saimme vihdoin myös suomalaista kämppäseuraa, mikä on turhan harvinaista näinä aikoina. Kutsun perinteisiin lettukesteihin otimme mielihyvin vastaan. Paluu autolle Raja-Jooseppiin tehtiin samanalaisella omien ajatusten parissa askarteluhiihdolla millä oltiin aloitettu. Yhdeksänkymmenen kilometrin hiihtovaellus kävi vähiin, kunnes loppui. Loma oli tehnyt tehtävänsä.

• UKK-kansallispuisto sijaitsee Sodankylän, Savukosken ja Ivalon kunnan alueilla • Pinta-ala on 2550 km2 • Puiston alueella on 38 yöpymiseen tarkoitettua autio- tai varaustupaa ja kammia • Metsähallitus huolehtii kansallispuiston palveluista: mm. valmiit polttopuut, keittokaasut ja ylläpidetyt huussit • Ylläpito ja merkitsemättömien reittien kulkukelpoisuus riippuu aina luonnonolosuhteista • Suomalaisten ohella keskieurooppalaiset ovat löytäneet pohjoisen erämaat 35

#valokuusamo

Totuus kauniiden kuvien takana Valokuvaaminen palkitsee. Joskus. Riemunkiljahdukset ovat harvassa, kun suurella vaivalla otetut kuvat löytävät viimein tiensä muistikortin uumenista tietokoneen näytölle. Voisi kuvitella, että useamman sadan kuvan joukossa olisi edes yksi onnistunut otos. Mutta ei. Ei tälläkään kertaa. Huumorintajua koetellaan. Kaikki tuntuu turhalta. Mielessä käy, pitäisikö myydä juuri hankittu kamerakalusto. Miten tässä taas kävi näin?

TEKSTI: HEIDI VOUTILAINEN KUVAT: HEIDI VOUTILAINEN & PÄIVI NÄYHÄ-LAAKKO

#valokuusamo

Fotarin elämä ei ole pelkkää päivänpaistetta.

Tieto lisää tuskaa. JÄRJESTELMÄKAMERAA ensimmäistä kertaa pitelevä voi olla tyytyväinen, jos saa edes jonkinlaisen kuvan aikaiseksi. Kynnys vaikuttua omista taidoista ei ole korkealla. Tämähän on helppoa! Alkuvaiheen innostusta seuraa ajanjakso, jonka aikana valokuvauksen harrastaja alkaa vähitellen ymmärtää olevansa surkea valokuvaaja. Asian tiedostaminen ei ole pelkästään huono asia, sillä valokuvauksen harrastaja voi saada päähänsä lähteä hakemaan oppia esimerkiksi Kuusamo-opistosta. Valokuvauksen opiskelija oppii ennen kaikkea sen, kuinka monella eri tavalla valokuva voi epäonnistua. Muutama keskinkertainen kuva silloin tällöin pitää kuitenkin motivaatiota yllä. Osaamisen kasvaessa lisääntyy myös itsekritiikki. Jossain vaiheessa opiskelija alkaa kuvitella olevansa oikea valokuvaaja ja omia kuviaan ammattilaisten ja suurten mestarien valokuviin. Tavoitteet ovat korkealla. Hyviä kuvia tuntuu syntyvän yhä vähemmän. Onneksi Kuusamo-opistolla seurana ovat mahtavat kanssaopiskelijat, joiden kanssa voi jakaa epäonnistumisen tuskan.

#valokuusamo

Evästauon lomassa on hyvä jakaa yhteisiä tuntoja. Kuva: Päivi Näyhä-Laakko.

VALOKUVAAMINEN on välineurheilua. Ainakin jossain määrin. Ainakin joillekin kuvaajille. Valokuvauksen opiskelija kiroaa liian lyhyttä putkea, hidasta sarjakuvausta ja heikosti kohteen perässä pysyvää tarkennusta. Toisaalta välillä on mukavaa ajatella, että syy huonoihin kuviin on jossain muualla kuin omissa taidoissa. Erilaisten kamerarunkojen ja objektiivien viidakko voi hämmentää valokuvauksen opiskelijaa, joka ei oikein tiedä, mitä oikeasti haluaa kuvata. Ilman kymmenentuhannen euron objektiivia kuitenkin pärjää. Paitsi jos aikoo lintukuvaajaksi.

Harkittua liike-epäterävyyttä?

#valokuusamo

Luomisen tuskaa. JOSSAIN vaiheessa valokuvauksen opiskelija huomaa ottavansa samanlaisia kuvia kuin kaikki muutkin. Sama maisema, sama kuvakulma, sama valo. Mitä ihmeen järkeä tässä on? Omista kuvista ei tunnu löytyvän mitään omaperäistä. Ei mitään, mitä ei olisi nähty Instagramissa tuhansia kertoja. Ei mitään, mitä joku muu ei olisi jo tehnyt paremmin. Ei ole mitään sanottavaa. Ei mitään annettavaa. Silti on pakko jatkaa ja uskoa, että joku päivä löytyy oma ääni ja oma tyyli. Mitä muutakaan elämällään voisi tehdä kuin valokuvata?

Yhdessä tehdyistä retkistä jää taatusti hyvä mieli, vaikka aina reissun valokuvat eivät onnistukaan.

#valokuusamo

Valoa tunnelin päässä.

Valokuvauksen opiskelijalta vaaditaan ennen kaikkea sinnikkyyttä ja kykyä sietää epäonnistumisia. Mitä enemmän osaa, sitä enemmän itseltään odottaa. Mikään ei ole varmaa paitsi pettyminen. Ja silti. Valokuvauksen opiskelija tuskin vaihtaisi hetkeäkään pois.

#valokuusamo

Arkipäivä Kujalan porotilalla

TEKSTI JA KUVAT: MIKAELA “KEA” CREUTZ

#valokuusamo

Kujalan Porotila Oivangin paliskunnassa on yksi Kuusamon alueen vanhimmista porotiloista. Tilalla on keskitytty poronhoitoon jo vuodesta 1860 lähtien, mutta viimeisen kahden talven aikana on porotilalla sijoitettu uusiin asiakkaita palveleviin rakenteisiin ja ryhdytty vastaanottamaan myös suuria määriä matkailijoita tutustumaan poronhoitoon sekä nauttimaan muista oheis- ja ohjelmapalveluista. Kujalan suvun viidennessä polvessa toimiva poromies Juha pyörittää toimintaa puolisonsa Jennin kanssa. Iloisen ja innostavan pariskunnan toiminnasta huokuu intohimo niin poronhoitoon, kuin matkailijoiden kanssa toimimiseenkin.

amu porotilalla alkaa aikaisin. Kun kahdeksan aikaan aloitetaan valmistelemaan päivän rekiporoja tuleviin asiakasvierailuihin, ovat Jenni ja Juha jo täydessä touhussa. Ennen rekiporojen aitauksesta noutoa ja ruokintaa on jo ehditty päivittää nettisivusisältöjä ja tekemään paljon muuta valmistelevaa työtä. Mahdollisuus tutustua porotilan arkeen ja vierailu Jennin sekä Juhan luona on järjestynyt hyvin lyhyellä varoitusajalla. Siitä huolimatta toivottaa Juha aamukahdeksalta tulijan iloisen lämpimästi tervetulleeksi mukaan päivän touhuihin ja kertoo virtaa täynnä aamupäivän ohjelmasta, jota hän on suunnitellut esittelevänsä tätä juttua varten.

Antti kertoo asiakkaille kuinka ruokkia poroja aitauksen sisällä. Jäkälä on porojen suurta herkkua.

Kiirettä ei tunne vilkkaalla porotilalla Jo puoleen päivään mennessä ehditään hoitaa rekiporojen valmistelevat aamutoimet, ruokkia suuri porotokka omassa aitauksessaan, valmistelemaan kotaa asiakasvierailuihin, ripustamaan poron fileitä kuivumaan tulevaa myyntiä varten ja samalla esittelemään yhdelle asiakasryhmälle poronruokintaa ja viemällä toista rekiajelulle ja tutustumaan tilan muihin poroihin. Kaikki toimet porotilalla tapahtuvat vaivattoman luonnollisesti ja hyvin myönteisellä otteella. Pariskunnan innokkuus ja toisaalta rauhallinen työskentelyote tarttuu kävijäänkin, eikä tilalla työn vilkkaudesta huolimatta tunnu kiire. Tilalla työskentelevät Antti ja Tommi kertovat myös mielellään tehtävistään ja siitä, kuinka poroja hoidetaan. Tuntuu kuin tila porojen arkiaskareiden parissa pyörisi saumattomasti yhteen asiakasvierailujen kanssa.

Yhteistyötä poromiesten ja yrittäjien kanssa Porotilan arjessa Jenni ja Juha eivät toimi yksin. Ruka-Kuusamon alueella toimii laaja yrittäjien verkosto, joka pyörittää matkailupalveluita osittain myös yhdessä.

Matkailuun vaikuttavat sää ja ympäristöolosuhteet otetaan yrittäjien kesken yhdessä vastaan, hioen tarvittaessa asiakkaiden kohtaamispisteitä jouheviksi. Myös porotilalliset tukevat toisiaan merkittävän paljon. Juha kertoo, että toisinaan porotilallistenkin puolesta autetaan talkoovoimin niitä, joilla kiireitä on eniten. Tänäänkin tilan rekiajeluissa on mukana auttamassa Oivangin paliskunnan naapuriporotilalta henkilö, joka täydentää rekiajelun ohjastamista. Antti ja Tommi ottavat hekin asiakkaita vastaan ja kohtelevat poroja samalla lempeydellä ja ammattitaidolla kuin Jenni ja Juha.

#valokuusamo

Juha tarkastaa rekivaljakon ennen asiakkaiden tuloa.

Tarinoita riittää kerrottavaksi Etenkin Jennin kiinnostavat kertomukset poroista tempaavat päivän mittaan mukaansa. On helppoa huomata kuinka paljon omista poroista välitetään. Rakkaimmat porot on jopa nimetty luonteensa mukaan. Jokainen poro onkin yksilö jolla on erilaisia päiviä, niin kuin ihmisilläkin. Näistä Jenni kertoo mielellään. Surua aiheuttavat hetket, jos jokin poroista ei löydäkään talveksi kotiin asti, jolloin porot kerätään erotusten jälkeen omille maille laiduntamaan. Tilalta lähtiessä poroja seuraa jo eri silmin. Reijon riehakas luonne tulee esiin kun aitauksesta siirrytään kohti rekiä. Mosku ei ole halunnut aamulla tulla aitauksesta ulos ollenkaan, vaan talsii itsepäisesti karkuun aina silloin kun Antti tai Juha yrittävät sitä hiljaisesti lähestyä. Aamun mittaan Antti on onnistunut houkuttelemaan Moskun ulos aitauksesta ohjastamaan rekiajelua. Frodo katselee uteliaasti kävijää, mutta innostuu vielä reippaammin saadessaan eteensä sitä suurinta herkkua, jäkälää. Nuori Oiva sulostuttaa kävijöitä kurkkiessaan puun takaa kättä ojentavaa vierasta. Kasvettuaan isoksi, tulee uteliaasta ja ihmisrakkaasta Oivasta jonakin päivänä loistava muita johtava rekiporo. Jennin, Juhan, Antin ja Tommin matkassa päivä kulkee kuin siivillä.

Juha ja Jenni ripustavat fileitä kuivamaan tulevaa myyntiä varten.

#valokuusamo

Uteliaasta ja yst채v채llisest채 pienest채 Oivasta tulee tulevaisuudessa mainio rekiajeluita johtava poro.

#valokuusamo

Kujalan porotilan perheyritys on perustettu jo vuonna 1860 Kujalan porotila sijaitsee Kuusamon Nissinvaarassa, Rukan ja Kuusamon puolessa välissä. Moni Rukalle ajanut henkilö onkin ajanut Kuusamon ja Rukan välissä kulkevaa ja porotilaa halkovaa viitostietä pitkin lomanviettoon. Kujalan porotila on viimeisen kahden vuoden aikana sijoittanut matkailuun ja näyttää lyhyessä ajassa yhdistäneen menestyksekkäästi ammattimaisen poronhoidon ympärivuotiseen matkailutoimintaan. Yrityksen kasvuun on vaikuttanut Rukan alueen vauhdikkaasti kasvava matkailutoiminta, Leader-hankkeen kautta toteutetut porotilan rakennustyöt, pariskunnan vahva osaaminen poroyrittämisestä, Juhan matkailualan kokemus Rukalla ja myös Jennin laaja kuvataiteen ja teolliseen muotoilun osaaminen. Tilalla asiakkaat otetaan vastaan lämpimästi. Tilalta voi matkailupalveluiden lisäksi ostaa kaikenlaisia porotuotteita lihasta taljoihin. Omasta puodista löytyy Jennin tekemien porokorujen sekä kuvitusten lisäksi myös muita kauniita käyttöesineitä.

#valokuusamo

Kuusamo-opiston valokuvausopiskelijoiden valokuvanĂ¤yttely Kuusamon kirjastolla huhtikuun 2019 ajan. Tervetuloa!