Saana Murtti opinnäytetyö by Jukka Ahola

Taiteellinen tyรถskentely kokemuksen ja teorian tulkintana

Taiteellinen työskentely kokemuksen ja teorian tulkintana

Saana Murtti Taiteen maisterin opinnäytetyö / 2012 Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu Taiteen laitos Kuvataidekasvatuksen koulutusohjelma, muuntokoulutus Ohjaaja: Soile Niiniskorpi

Sisällys Johdanto Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymys 7 Ihmisen kuvaaminen taiteellisen työskentelyn aiheena 9 Tutkimuksen yhteys taidekasvatuksen kenttään 10

Esine Vieraus ja toiseus, viittauksia Emmanuel Levinasin ajatteluun 23 Toinen ja aika, taiteellinen työskentely suhteena toiseen 27

Teoreettinen tausta Fenomenologian käsite 11 Subjektiivinen kokeminen Edmund Husserlin ajattelussa 11 Luonnollisen asenteen kumoaminen ja fenomenologinen reduktio 12 Dialogisuuden käsite Martin Buberin ajattelussa 13 Yhteenveto fenomenologisesta asenteesta 14

Häivyttäminen 29

Menetelmä Dialoginen suuntautuminen taiteellisessa työskentelyssä 16 Työskentelyprosessi Ihmisen kuvaamisen hahmottaminen

Kasvot 19 Dualistinen ihmiskäsitys modernissa ajattelussa 21 Kartesiolainen ihmiskäsitys ja kehon ulkopuolisuus 21

Katoaminen 32 Poissaolon ja läsnäolon kuvaaminen ja kokeminen 34 Savi toisena 35 Katoamisia 37 Tulkinta ja johtopäätökset 42 Lopuksi taidekasvatuksesta 46 Lähteet 48 Aineiston teostiedot 50

Johdanto Aloitin taiteen maisterin muuntokoulutuksen Taideteollisessa korkeakoulussa, nykyisessä Aalto-yliopistossa, vuonna 2005. Tätä ennen olen valmistunut keramiikka-alan taiteen maisteriksi vuonna 2002 Iso-Britanniassa (University of Wales Institute, Cardiff). Iso-Britanniaan hain alun perin opiskelemaan, koska halusin oppia hahmottamaan ja ymmärtämään paremmin taiteelliseen työskentelyyn liittyviä sisällöllisiä merkityksiä keramiikkataiteen näkökulmasta. Iso-Britanniassa opiskeluni aikana sekä myöhemmin oman taiteellisen työskentelyni yhteydessä aloin kiinnittää huomiota taiteellisen työskentelyn prosessiin ja siihen, mikä omalla kohdallani ylläpitää työskentelyn jatkuvuutta ja tekee siitä visuaalisen hahmottamisen ja ajattelemisen muodon. Tätä prosessia hahmottaessani esille nousi muutamia tekijöitä, joiden välisestä suhteesta ja vuorovaikutuksesta kiinnostuin. Ensimmäinen tekijä oli subjektiivinen näkökulma. Subjektiivisessa näkökulmassa omien henkilökohtaisten kokemusten käsittely siirtyy taiteellisen työskentelyn tasolle. Tämä muodostaa tärkeän lähtökohdan työskentelylleni. Subjektiivinen näkökulma ja työskentelytapa voi loppua kuitenkin ennen pitkää, tai sen

varassa työskentely alkaa toistaa itseään tavalla, josta puuttuu vuorovaikutus ja ajatuksen eteneminen. Toinen tärkeä tekijä on ollut vuorovaikutuksen etsiminen, jota kautta olen päätynyt teoreettisten lähteiden äärelle. Teorioiden tai filosofisen ajattelun tulkinnasta olen löytänyt vuoropuhelun tavan, josta on muodostunut taiteellista työskentelyä ylläpitävän prosessin perusta.

Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymys Taiteen maisterin opinnäytetyöni tarkastelee taiteellista työskentelyä prosessina, jossa kokemuksen ja teorian tulkinta rakentaa vuoropuhelua sekä visuaalisella että ajatuksellisella tasolla. Opinnäytetyö kokonaisuudessaan muodostuu taiteellisesta osasta ja kirjallisesta osasta. Taiteelliseen osaan liittyvät teokset ovat keramiikkaveistoksia ja veistossarjoja, joiden pääasiallinen materiaali on posliini ja paperisaviposliini. Taiteelliseen osaan liittyvä näyttely oli esillä mediakeskus Lumeen galleriassa, Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun tiloissa Helsingissä tammikuussa 2012, ja se koostui kahdesta veistossarjasta ja yhdestä veistoksesta. Näyttelyssä esillä olleet teokset ovat syntyneet vuosien 2011 – 2012 aika-

na. Opinnäytetyön kirjalliseen osaan liittyvä tutkimusaineisto

kulmista. Tutkimuskysymykseni on, miten kokemuksen ja

muodostuu näyttelyssä esillä olleiden uusien teosten lisäksi vanhemmista keramiikkaveistoksista ja veistossarjoista, jotka ovat peräisin pidemmältä ajanjaksolta alkaen vuodesta 2005. Tutkimusaineistoni on opintojeni mittainen ja se kuvastaa sitä taiteellisen työskentelyn jaksoa, joka on kehittynyt opintojeni kanssa rinnakkain.

teoreettisen tarkastelun välinen vuorovaikutus rakentaa visuaalisen ajattelun prosessia taiteellisen työskentelyn muodossa.

Martin Buberin (1878 – 1965), Emmanuel Levinasin (1906 – 1995) ja Edmund Husserlin (1859 – 1938) ajatteluun perehtyminen on johdattanut minua fenomenologiseen ajattelutapaan ja dialogisuuden käsitteen hahmottamiseen yhdistyen sekä ajatuksen että taiteellisen työskentelyn tasoilla. Tutkimukseni kannalta tärkeimpiä lähdekirjoja ovat olleet Martin Buberin Minä ja Sinä, Edmund Husserlin Fenomenologian idea, sekä Emmanuel Levinasin Etiikka ja äärettömyys. Keskusteluja Philippe Nemon kanssa. Fenomenologian ja dialogisuuden käsitteiden tarkastelussa tärkeitä lähdekirjoja ovat lisäksi olleet Jukka Hankamäen Dialoginen filosofia sekä Timo Miettisen, Simo Pulkkisen ja Joona Taipaleen toimittama Fenomenologian ydinkysymyksiä. Tutkimustehtäväni on tarkastella taiteellisen työskentelyn prosessia fenomenologisen asenteen ja dialogisuuden näkö-

Opinnäytetyöni kirjallisessa osassa tarkastelen aluksi fenomenologian käsitettä ja fenomenologisen asenteen piirteitä. Seuraavaksi tarkastelen Martin Buberin ajattelun pohjalta kaksitahoisen kommunikoinnin, esineellistävän ja dialogisesti suuntautuneen asennoitumistavan muodostumista vuorovaikutuksen- ja suuntautumisen tapana. Fenomenologisen asenteen ja dialogisen suuntautumisen kautta hahmottuu tutkimuksen rakenne ja menetelmä. Taiteellisen työskentelyprosessin kuvauksessa ihmisen kuvaamista hahmotellaan subjektiivisten kokemusten ja teoreettisten vaikutteiden välisen vuorovaikutuksen kautta. Taiteellisen työskentelyn prosessissa dialoginen suuntautuminen toimii merkitysten rakentajana. Taiteellisen työskentelyn prosessia kuvataan keramiikkateoksista otettujen valokuvien, päiväkirjamerkintöjen sekä teoreettisen tarkastelun kautta.

Ihmisen kuvaaminen taiteellisen työskentelyn aiheena Tutkimusaineistonani toimivien keramiikkaveistosten ja veistossarjojen aihe liittyy ihmisen kuvaamiseen. Tätä aihetta olen käsitellyt jo Taideteollisessa korkeakoulussa 2007 valmistuneessa taiteen kandidaatin tutkielmassani Ihmisen esittäminen keramiikkataiteen keinoin. Taiteellisen työskentelyn tasolla aiheen käsittely ulottuu vielä pidemmälle, vuoteen 2005 saakka. Taiteen kandidaatin tutkielmani aiheena oli pohtia taiteellisen työskentelyn aiheita ja sisältöjä kahden itselleni merkityksellisen keramiikkataiteilijan teosten kautta. Claire Curneen ja Natasha Mayo työskentelevät molemmat Iso-Britanniassa ja molemmat kuvaavat keramiikkaveistoksissaan ihmisenä olemisen kokemusta. Toisten taiteilijoiden teosten pohtiminen avasi taiteen kandidaatin tutkielman kautta uusia sisältöjä ja näkökulmia myös omaan taiteelliseen työskentelyyni sekä selvensi käsitystäni siitä, miten taideteosten taustalla vaikuttavia aiheita ja sisältöjä voi pohtia ja hahmotella kirjallisessa muodossa.

nen lähtee liikkeelle kasvojen kuvaamisesta ja päättyy ihmishahmon katoamisen kuvaamiseen. Työskentelyprosessi kasvojen kuvaamisesta ihmishahmon katoamisen kuvaamiseen on ollut myös tutkimusmatka subjektiviteetin rakentumisen hahmottumiseen fenomenologisen asenteen kautta ymmärrettynä kokonaisuutena. Käsillä olevassa opinnäytetyön kirjallisessa osassa kuvataan prosessia, joka hahmottelee ihmisen kuvaamista subjektiivisten kokemusten ja teoreettisten lähteiden muodostaman vuorovaikutuksen kautta. Tämän prosessikuvauksen kautta ilmennän sitä, miten subjektiivinen näkökulma ja teoreettiset lähteet vaikuttavat ja rakentavat taiteellista ilmaisua ja ihmisen kuvaamisen aiheen kehittymistä. Prosessin mielenkiintoisinta antia itselleni taiteilijana on juuri se, miten työskentely ja teoreettinen tulkinta vaikuttavat toisiinsa, ja mitä tästä vaikutuksesta syntyy. Opinnäytetyötä tehdessäni olen liikkunut sekä taiteellisessa työskentelyssäni että kirjoitustyössäni kohti itselleni ennalta määrittelemätöntä ilmaisua ja aiheen käsittelyä, en kuitenkaan sattumanvaraisesti tai mielivaltaisesti, vaan vuorovaikutuksen kautta hahmotellen.

Taiteen maisterin opinnäytetyöni aineistona toimivien keramiikkaveistosten yhteisenä aiheena oleva ihmisen kuvaami-

Tutkimuksen yhteys taidekasvatuksen kenttään Kiinnostuin taiteen opettamisesta taiteen maisterin opintojeni aikana Iso-Britanniassa 2000 luvun alussa. Kiinnostus ja arvostus taiteen opettamista kohtaan sai alkunsa niistä taiteen opettamisen tavoista, joita Iso-Britanniassa käytettiin. Opetus perustui keskusteluun ja vuorovaikutukseen opettajien ja opiskelijoiden välillä. Keskustelu liikkui aina pääasiassa työskentelyn ja työskentelystä syntyvien teosten sisällöissä ja niiden merkityksissä. Keskusteluun, kysymiseen ja vastaamiseen liittyvä opettamisen tapa muistutti dialogia, joka kehittyi koko ajan ja vaikutti työskentelystä syntyvien teosten sisältöihin. Työskentelyn ensisijaisena päämääränä ei ollut taideobjektien tuottaminen, vaan ajattelun ja työskentelyn yhteen kietoutuminen, josta käsin teosten merkitykset kehittyivät. Tämä asetelma oli oikeastaan päinvastainen siihen opettamisen tapaan verrattuna, jota olin läpikäynyt kanditason taideopintojeni yhteydessä Suomessa ja Saksassa opiskellessani. Suomessa ja Saksassa opiskellessani opettamisen kulttuurissa hallitsevassa asemassa olivat tekninen taito sekä esimerkiksi muotojen kauneuteen liittyvät käsitykset. Omassa taidenäkemyksessäni kaikilla edellä mainitsemillani opetuksen alueeseen kuuluvilla osa-alueilla on tärkeä merkitys. Tekninen taito ja havaintoon

pohjautuva muotojen tutkiminen ovat tärkeitä taiteen oppimisen muotoja. Itseilmaisun kehittyminen tuo taiteelliseen tekemiseen henkilökohtaisuuden ulottuvuuden ja kasvattaa kykyä omien ajatusten ja mielipiteiden esille tuomiseen. Merkityksistä keskustelu, kysyminen ja vastausten etsiminen on kuitenkin oman näkemykseni mukaan taiteellisen työskentelyn tärkeintä aluetta. Ilman sitä työskentely saattaa jäädä vaille merkitystä.

Teoreettinen tausta

Subjektiivinen kokeminen Edmund Husserlin ajattelussa

Fenomenologian käsite

´´Käsite ´ilmiö´ sisältää olennaisen viittauksen kokijaan – ilmiöt eivät ole koskaan irrallaan siitä tarkastelijasta tai havaitsijasta, jolle ne ilmenevät´´ (Miettinen ym. 2010, 10). Subjektiivisuus ja subjektiivinen kokeminen ovat fenomenologian keskeisiä lähtökohtia. Juha Himanka kirjoittaa Husserlin Fenomenologian idean esipuheessa, että fenomenologian perustaja Edmund Husserl perusti fenomenologian alun perin vastaamaan juuri kysymykseen subjektiivisuuden alueesta, jonka hän katsoi sivuutetuksi sekä filosofian että tieteen alueilla. Subjektiivisuuden alueeseen Husserl katsoi kuuluvaksi esimerkiksi tunteet ja aistimukset, jotka tähän asti oli luettu psykologian alueelle kuuluviksi. Husserl oli tyytymätön psykologian tapaan lähestyä subjektiivisuutta valmiiksi määritellyn objektiivisuuden asenteen kautta. Objektiivisuus merkitsee jo olemassa olevaa, pysyvää ja valmiiksi määriteltyä tilaa, kun subjektiivisuus taas on perusolemukseltaan toisenlainen. Subjektiivisuuden toisenlaisuus tarkoittaa ennen kaikkea sen toiminnallisuutta yksinkertaisen pysyvyyden sijaan. Fenomenologisessa asenteessa ilmenevää maailmaa tarkastellaan juuri subjektiivisen kokemuksen lähtökohdasta, mutta asettamatta kohdattavaa maailmaa jo valmiiksi olevaksi tai ennalta tiedetyksi. (Himanka 1995, 16.)

Fenomenologia on ilmiöiden oppia, jossa tarkastellaan todellisuuden ilmenemistä kokemusmaailmassa. Fenomenologista perinnettä määrittää kiinnostus elettyyn todellisuuteen, inhimilliseen elämismaailmaan ja sen rakenteisiin (Miettinen ym. 2010, 9). Fenomenologiaa voidaan pitää filosofian menetelmällisenä asenteena, jossa maailmaa tarkastellaan eletyn todellisuuden näkökulmasta. Tämän asenteen lähtökohtiin liittyy valmiiksi konstruoidun maailman, erilaisten luokittelujen ja kategorioiden hylkääminen. (Mt. 28 – 31.) Fenomenologisessa asenteessa lähdetään liikkeelle elämismaailmasta ja arkisen kokemuksen lähtökohdasta, mutta samalla fenomenologisen asenteen tarkoituksena on toimia menetelmänä, joka yltää arkikokemuksen ylittävään, kyseenalaistavaan ja kriittiseen havainnoimisen tapaan. Kyseenalaistavan ja ihmettelevän havainnoinnin tai näkemistavan kautta fenomenologisen asenteen on tarkoitus ottaa etäisyyttä jokapäiväiseen kokemukseen ja muodostaa siihen uudenlainen suhde. (Mt. 11.)

Kohdattavan maailman ennalta tietämistä Husserl nimittää ar-

mänkokemista, jonka jo pelkkä tieteeseen astuminen ylittäisi.

kiasenteeksi tai luonnolliseksi asenteeksi. Luonnollisen asenteen kyseenalaistaminen ja kumoaminen on Husserlin ajattelun mukaan edellytyksenä fenomenologisen asenteen toteutumiselle. (Miettinen ym. 2010, 29, 31.)

Kyseessä on itse asiassa teoreettinen asenne, joka käsitetään vasta ankaran tieteellisessä tarkastelussa, fenomenologiassa. (Mt. 20.) Ilmiöitä ja niiden olemusta voidaan husserlilaisessa mielessä tarkastella vasta silloin, jos pystytään luopumaan luonnollisesta, kaiken jo olevaksi asettavasta asenteesta. Himangan mukaan tätä kautta subjektiivinen toiminta tavoitetaan objektiivista olevaa perustavampana. (Mt. 21.)

Luonnollisen asenteen kumoaminen ja fenomenologinen reduktio Luonnollinen asenne tarkoittaa Husserlin ajattelua tulkiten sellaista asennetta, jossa maailma nähdään objektivoivan ja jo valmiiksi määritellyn, tietävän asenteen kautta. Juha Himanka kirjoittaa, että luonnollisessa asenteessa maailma otetaan vastaan luonnollisena kokonaisuutena, eikä sen ilmiöihin kiinnitetä erityistä huomiota. Himanka jatkaa että, Husserl viittaa luonnolliseen asenteeseen tapana, joka haittaa olemusten tavoittamista ja estää oikeastaan näkemästä husserlilaisessa mielessä. (Himanka 1995, 19 - 20.) Valmiiksi annettujen määritelmien ja päämäärien takana on kuitenkin mahdollisuus kiinnostua ilmiöistä, ihmetellä asioita, luopua valmiista tavasta nähdä ja kokea maailmaa. Himanka jatkaa, että luonnollinen asenne ei ole tavanomaista tiedettä edeltävää luonnollista elä-

Luonnollinen asenne on siis Husserlin ajattelua tulkiten esineellistävää ja epäluonnollista elämänkokemista, joka voidaan ylittää kyseenalaistavan asennemuutoksen kautta. Husserl on nimennyt tämän asennemuutoksen fenomenologiseksi reduktioksi (Husserl 1995, 63 - 64). Reduktion kautta on mahdollista tarkastella, miten maailma todellistuu kokemuksessa. Reduktio toteutuu epokhén käsitteen avulla, jonka Husserl on lainannut antiikin skeptikoilta. Epokhé tarkoittaa arvostelusta pidättymistä. (Mt. 45.) Fenomenologiassa epokhésta käytetään myös vastinetta sulkeistaminen (Miettinen ym. 2010, 31). Se merkitsee sitä, että pidättäydytään asettamasta kokemuksen kohdetta ennalta määritellysti olemassa olevaksi. Sulkeistamisen voi ymmärtää tietynlaisena neutraaliutena ja intressittömyytenä, jossa kohde

tai maailma otetaan olemassa olevan ja itsenäisen tosiasian si-

ja kommunikoinnin luonne. (Hankamäki 2008, 54.) Buberin

jasta vain ilmiönä. Sulkeistamisen tarkoituksena ei ole sulkea maailmaa tutkimuksen ulkopuolelle, vaan se jää tutkimuksen kohteeksi ´´sulkeiden sisällä´´ eli juuri vain siinä hahmossa, jossa se kokemuksessa ilmenee. (Mt. 31- 32.) Sulkeistamisessa on kyse tietoisesta pyrkimyksestä ennakko-oletuksettomaan asennoitumiseen. Sen kautta on mahdollista nähdä tai kokea maailmaa uudesta näkökulmasta kyseenalaistamalla luonnolliselle asenteelle ominainen tapa hyväksyä maailma itsestään selvänä. Sulkeistamisen kautta avautuu myös mahdollisuus tarkastella uudella tavalla maailman hahmottumista kokemuksessa, koska subjektiviteetti paljastuu kokemuksen rakenteeseen kuuluvaksi. (Himanka 1995, 21.)

dialogisuusfilosofian kautta fenomenologista asennoitumista käsitellään uudesta näkökulmasta.

Dialogisuuden käsite Martin Buberin ajattelussa Martin Buberin dialogisuusfilosofia kuuluu fenomenologiseen ajatteluperinteeseen, ja se on saanut vaikutteita esimerkiksi Husserlin ajattelusta. Husserlin luonnollisen asenteen ja tätä kyseenalaistavan fenomenologisen reduktion kuvauksesta löytyy yhtymäkohtia Buberin dialogisuusfilosofiaan, jonka lähtökohtana on ihmisen kahdella tavalla suuntautunut olemisen

Dialogisuusajattelussa lähdetään liikkeelle ihmisten välisen suhteen laadusta käsin, ja se laajenee koskemaan ihmisen suhdetta ympäröivään maailmaan, esineisiin ja teoksiin. Buberin dialogisuus filosofiassa hahmotellaan dialogisen suhteen luonnetta ihmisten välisenä tapahtumana, jossa osapuolet ovat toisiinsa nähden tietynlaisessa suhteessa. Lähtökohtana on ihmisen dualistisesti suuntautunut olemassaolon luonne. Buber pohtii kirjassaan Minä ja Sinä dualistisesti suuntautuneen olemassaolon ilmenemistä kommunikoinnin tasolla, ja nimittää sitä kommunikoinnin kaksitahoisuudeksi. Kommunikoinnin kaksitahoisuus ilmenee kaksijakoisesti suuntautuneena maailmassa olemisen tapana; ihmisen suhteessa toisiin ihmisiin sekä laajemmin, ihmisen suhteessa kohdattuun maailmaan. Buber kuvaa tätä kaksitahoista suuntautumista Minä–Sinä -suhteena ja Minä–Se -suhteena ja toteaa, että molemmat kuuluvat ihmisen olemassaolon luonteeseen. (Buber 1999.) Ihmisen maailma on kaksitahoinen hänen kaksitahoisen kommunikointinsa mukaisesti. Ihmisen kommunikointi on kaksitahoista niiden perussanojen kaksitahoisuuden mukai-

sesti, jotka hän voi sanoa. Perussanat eivät ole yksittäissanoja, vaan sanapareja. Ensimmäinen perussana on sanapari Minä–Sinä. Toinen perussana on sanapari Minä–Se; jolloin perussanan muuttumatta Se-sanan tilalla voi olla myös sana Hän. Siten myös ihmisen Minä on kaksitahoinen. Sillä perussanan Minä–Sinä Minä on toinen kuin perussanan Minä– Se Minä. (Buber 1999, 25.)

Buberin ajattelua tulkiten Minä–Se -suhde edustaa ihmisen esineellistävää ja kategorisoivaa taipumusta suhteessa toiseen ihmiseen ja kohdattuun maailmaan. Minä–Se -suhde on intentionaalinen suhde, joka lähtee subjektista ja kohdistuu objektiin. Se-suhteessa toinen on ikään kuin objekti, jota subjekti havainnoi ja analysoi omien ennakkokäsitystensä mukaisesti. Minä–Sinä -suhde puolestaan aikaansaa tasavertaisen kohtaamisen mahdollisuuden ja luo mahdollisuuden dialogisuuteen. Minä–Sinä -suhteessa toista ihmistä tai maailmaa ei määritellä subjektin omista lähtökohdista käsin, vaan toinen kohdataan minän määrittelykyvyn ulkopuolisena, itselle tuntemattomana toisena. Minä–Sinä -suhde on subjektin ja subjektin välinen suhde, jossa toisen subjektin ominaisuuksia ei voida analysoida lankeamatta takaisin Se-suhteeseen. Buberin ajattelua tulkiten ei ole olemassa mitään valmista Minää sellaisenaan, vaan Minä määräytyy aina tietynlaisen suhteen kautta. (Buber 1999, 26.)

Jukka Pietilä kirjoittaa artikkelissa Martin Buber – ääriviivoja, että vaikka Buberin mukaan jokaisessa ihmisessä vaikuttaa sekä esineellistävästi että dialogisesti kohtaava puoli, on hänen mukaansa kuitenkin oleellista, kumpi puoli ihmisessä on vallitsevana. Pietilä jatkaa, että Buberin mukaan ihminen voi itse vaikuttaa siihen tapaan, jolla hän kohtaa toisen ihmisen ja maailman. Kiinnittämällä huomiota esineellistämiskokemuksiinsa ja siihen tapaan, jolla hän itse asioita kohtaa, ihmisen on mahdollista vaikuttaa dialogisen asenteen tai esineellistävän asenteen vahvistumiseen itsessään. (Pietilä 1999, 15 - 16.)

Yhteenveto fenomenologisesta asenteesta Tutkimustehtäväni on tarkastella taiteellisen työskentelyn prosessia fenomenologisen asenteen ja dialogisuuden näkökulmista. Husserlin ajatteluun viitaten fenomenologinen suuntautuminen tapahtuu reduktion eli sulkeistamisen kautta. Sulkeistamisen prosessissa on kyse tietynlaisesta suhtautumistavasta suhteessa kohdattuun maailmaan. Sen tarkoituksena on kiertää ´luonnollinen´ ja ennalta valmiiksi määritelty tapa katsoa asioita. Kyse on tietynlaisesta ennakkoluulottomuudesta tai halusta olla hyväksymättä asioita itsestään selvinä tosiasioina. Feno-

menologisen suuntautumisen taustalla vaikuttaa ihmettely ja kysyminen. Buberin ajattelussa dialoginen suhtautuminen toisiin ihmisiin ja kohdattuun maailmaan on jatkoa Husserlin kehittämälle fenomenologiselle suuntautumiselle ja reduktiolle. Reduktion ja dialogisuuden välillä voi nähdä jatkumon ja käsitteet liittyvät sisällöllisesti toisiinsa. Ne ovat tapahtumina samankaltaisia. Perustan dialogisen suuntautumisen taiteellisen työskentelyni prosessissa fenomenologiseen lähestymistapaan ja asenteeseen, jota Husserl kuvaa reduktion käsitteen kautta. Tätä taustaa vasten dialoginen suuntautuminen taiteellisessa työskentelyssä näyttäytyy pyrkimyksenä hahmotella asioita valmiiden määritelmien ulkopuolelta katsottuna.

Menetelmä

Dialoginen suuntautuminen taiteellisessa työskentelyssä Juha Varto kirjoittaa artikkelissaan Taiteellisesta ajattelemisesta, että ajattelemisessa on kyse maailman ilmaantumisen aktiivisesta vastaanottamisesta. Varton mukaan ajattelemisessa ei ole kyse tavoitehakuisesta toiminnasta, vaan pikemminkin ihmettelemisestä tai yrityksestä avata mieltä jollekin, josta ei tiedä, kuinka sille pitäisi mieli avata. (Varto 2008, 64.) Kun Buber puhuu dialogisesta ja esineellistävästä asenteesta suhteessa kohdattuun maailmaan, hän tarkoittaa myös esimerkiksi luontoa ja erilaisia esineitä. (Buber 1999, 156.) Taiteellisen työskentelynsä kautta taiteilija on suhteessa maailmaan oman taidemuotonsa välityksellä, ja tätä tapahtumaa voi ajatella määrittyväksi Minä–Sinä tai Minä–Se -suhteen laadun näkökulmista. Minä–Sinä -suhde taiteellisessa työskentelyssä näyttäytyy aktuaalisuutena. Taiteilija on vastaanottavassa suhteessa esimerkiksi käsittelemiinsä aiheisiin ja käyttämäänsä materiaaliin. Taiteilija voi oman suhtautumisensa kautta antaa ajatuksensa ikään kuin kiertää esimerkiksi käyttämänsä mate-

riaalin kautta, ja vastaanottavan asennoitumisen myötä, olla valmis ottamaan vastaan jokin uudella tavalla muotoutunut ilmaus, jossa on läsnä omaa ajatusta, mutta lisäksi jotain muuta tai jotain uutta, itsellekin yllätyksellistä, materiaalin kautta kiertäneessä muodossa. Varton mukaan taiteellisessa ajattelemisessa virittäydytään tavalla, joka ei ole jokapäiväistä. Taiteellisessa ajattelemisessa tullaan valppaaksi omalle passiivisuudelle, aistisuudelle ja kehollisuudelle, tälle kolminaisuudelle, joka tekee mahdolliseksi antautua, avautua ja ottaa vastaan. (Varto 2008, 65.) Buber pohtii dialogista suhdetta esimerkiksi esineisiin Minä ja Sinä -teoksensa jälkipuheessa. Jälkipuhe on kirjoitettu teoksen ilmestymisen jälkeen selventämään niitä ajatuksia, joita hän on esittänyt varsinaisessa teoksessaan. Buber toteaa, että ihmisen oma asennoituminen esimerkiksi luonnossa kohdattua puuta kohtaan vaikuttaa siihen, miten puu hänelle näyttäytyy. Tuo puun elävä kokonaisuus ja ykseys, joka kieltää itsensä tarkimmaltakin pelkästään tutkivalta silmältä ja avautuu sille, joka sanoo Sinä, on läsnä silloin, kun hän on läsnä, hän luo puulle tilaisuuden manifestoitua, ja nyt manifestoituu puu, joka on. Ajattelutottumuksemme tekevät meille vaikeaksi nähdä, että tässä jokin herää meidän asenteestamme

ja liekehtii meitä vastassa siitä käsin, mikä on. Tällä alueella on kyse siitä, että me avoimin mielin teemme oikeutta aktuaalisuudelle, joka avautuu edessämme. (Buber 1999, 157158.)

Buberin dialogisuusfilosofiaa tulkiten ihminen voi omalla asennoitumisellaan vaikuttaa siihen ja vahvistaa sitä, minkälaisessa suhteessa hän on maailmaan ja toisiin ihmisiin. Taiteellisessa työskentelyssä asennoitumisen tapa ilmenee suhteessa työskentelytapoihin, teosten aiheisiin ja niiden käsittelytapaan. Työskentelyn eteneminen ja työskentelystä syntyvät teokset muotoutuvat tietynlaisiksi juuri vallitsevan asennoitumistavan myötä. Buberin mukaan taide syntyy kohtaamisen tapahtumasta ja voi toimia kohtaamisen välineenä. Siksi myös taiteellisen tekemisen ja tutkimisen kautta tapahtuva dialogi vastaa tarkoin sitä liikettä, vuorottelua ja jännitettä, joka persoonanmuodostuksessamme vallitsee Minä–Sinä-yhteyden ja Minä–Se-objektivoituman välillä. (Hankamäki 2008, 244.)

Työskentelyprosessi

Ihmisen kuvaamisen hahmottaminen Ajatteleminen on merkityksellisen hahmottamista, kurottamista kohti rakentuvaa merkitystä, josta ei vielä voi olla aivan varma (Varto 2008, 64).

Kun vuosia sitten kiinnostuin ihmisen kuvaamisesta taiteellisen työskentelyni kautta, lähtökohtanani oli halu kuvata ihmistä sisäisten kokemusten kautta hahmoteltuna kokonaisuutena. Lähdin liikkeelle ajatuksesta, jonka mukaan ulkoisten, näkyvien piirteiden kuvaaminen toimisi sisäisen kokemusmaailman kuvaamisen rakentajana. Subjektiivisen ja henkilökohtaisen kokemusmaailman kuvaamisen lisäksi kiinnostuin pian henkilökohtaisen kokemuksen yleisistä merkityksistä, yksityisen ja yleisen välisestä suhteesta. Taide antaa mahdollisuuden siirtyä minän ulkopuolelle tähän maailmassa olemiseen itseensä, ja etäisyyden päästä ymmärtää, mitä merkitsee olla minä tässä maailmassa, ja kääntäen, mitä merkitsee maailman oleminen minussa (Marleau-Ponty 2006, 93).

Kiinnostus yksityisen ja yleisen väliseen suhteeseen heräsi alun perin teoksistani saamani palautteen kautta. Joku tunnisti teoksessani hänen oman kokemuksensa; olin kuvannut visuaalisessa muodossa jonkun toisen ihmisen sisäistä kokemusmaailmaa. Lisäksi aloin löytää valmiista teoksistani merkityksiä, joille pystyin löytämään yhtymäkohtia tai vastaavuutta eri filosofien ajattelusta. Kun käännyin teoreettisten lähteiden puoleen ja aloin tutkimaan eri filosofien kirjoituksia itseäni puhuttelevista aiheista, subjektiivinen ilmaisutapani alkoi muuttua. Työskentelyni alkoi kulkea suuntaan, jossa subjektiivisen kokemuksen käsittely ja teoreettinen tulkinta muodostavat vuorovaikutusprosessin, jota taiteellinen ilmaisu ja siitä syntyvät teokset ilmentävät. Vuorovaikutusprosessin tarkastelu ja ihmisen kuvaamisen aihe ovat vaikuttaneet prosessin kuluessa toisiinsa, ja jollain tavalla myös kietoutuneet toisiinsa; ihmisen kuvaaminen aiheena on toisin sanoen johdattanut myös osaltaan vuorovaikutuksen hahmottamiseen.

Kasvot Ensimmäinen ihmisen kuvaamista hahmotteleva teossarjani kuvaa kasvoja. Neljäosainen kokonaisuus on kuva yhdestä ihmisestä. Teossarjan lähtökohtana oli ihmisen kuvaaminen tietynlaisen sisäisen kokemuksen kautta ymmärrettynä, monimerkityksellisenä olentona. Kokemus, jota kautta ihmisen kuvaaminen teossarjassani konkretisoitui, kiteytti ihmisenä olemisesta jotain mielestäni merkityksellistä ja tärkeää. Miten kuvata ihmisenä olemista niin kuin se näyttäytyy suhteessa toisiin ihmisiin? Teossarjassa olen päätynyt kuvaamaan ihmistä moniosaisen muutoksen kautta rakentuvana kokonaisuutena. Moniosaisen kuvaamistavan kautta pystyin vastaamaan itselleni kysymykseen siitä, miten ihminen voi olla tai kokee olevansa suhteessa toisiin ihmisiin. Monikollisuuden ja erilaisten puolien esille tuominen oli tärkeää. Teoksessa kuvattu muutoksen kokemus liittyi oman kokemukseni mukaan esimerkiksi sosiaalisen vuorovaikutustilanteen kokemiseen, jossa yksityinen minä ja julkinen tai sosiaalinen minä näyttäytyvät erilaisina olemisen puolina. Työskentelypäiväkirjassani on merkintä, että selkeäpiirteiset kasvot kuvaavat yksityisen minän kokemusta ja epätarkat kas-

vot kuvaavat julkista, epäpersoonallista ja naamiomaista minän kokemusta, jossa kasvojen piirteet ovat peittyneet. Teossarjaan liittyvät ajatukset ovat lähtökohtaisesti peräisin omista kokemuksistani tai omista havainnoistani liittyen ihmisten välisiin suhteisiin. Teossarjaa tehdessäni en ollut vielä tutustunut teoreettisiin lähteisiin, mutta sen valmistumisen myötä aloin etsiä filosofista lähdekirjallisuutta, joka käsitteli teossarjaani liittyviä aiheita. Martin Buberin ajatteluun viitaten ihmisen kaksitahoinen suuntautuminen toisiin ihmisiin ja kohdattuun maailmaan tapahtuu kaksitahoisen kommunikoinnin vuorottelun kautta. Minä–Se -suhtautumisen kautta ihminen suuntautuu toisia ihmisiä ja maailmaa kohti esineellistävästi. Minä–Sinä -suhtautumisen kautta ihmisen suuntautuminen luo mahdollisuuden dialogisen asenteen toteutumiselle. Tämä Buberin ajatteluun liittyvä kaksitahoisen kommunikoinnin dualistinen kokemus oli jollain tasolla läsnä siinä ajattelu- ja kokemusmaailmassa, joka itsessäni vallitsi silloin kuin suunnittelin ja toteutin teossarjaani Yksityisen ja julkisen minän välinen ero. Tässä vaiheessa en ollut kuitenkaan vielä tutustunut Buberin ajatteluun. Teossarjan toteuttaminen herättikin aluksi kiinnostukseni dualismin käsitteen tarkasteluun.

Yksityisen ja julkisen min채n v채linen ero, vuosi: 2005, materiaali: posliinipaperisavi

Ihmisen kuvaamisen hahmottaminen taiteellisen työskentely-

nille ajattelulle ominaisen mallin, jossa jompikumpi toisilleen

ni kautta oli nostanut esiin dualistisen olemisen kokemuksen. Dualistiseen ihmiskäsitykseen perehtymisen kautta kaksijakoisuuden kokeminen itsessä ei näyttäytynyt enää ainoastaan henkilökohtaisena kokemuksena, vaan yleisesti vallitsevana ja vaikuttavana rakenteena. Dualistisen asetelman pohtiminen yleisellä tasolla, sen historiallisen aikakauden rakenteisiin juurtuneena ilmiönä, joka sijoittuu modernin ja jälkimodernin aikakauden välimaastoon, valaisi dualismin kokemuksen yleisiä piirteitä ja samalla alkoi purkaa dualismin kokemisen hen-

vastakkaisina nähdyistä pareista ymmärretään hallitsevana ja ihmistä määrittelevänä piirteenä tai olemisen tapana.

kilökohtaisina näyttäytyneitä lähtökohtia.

Dualistinen ihmiskäsitys modernissa ajattelussa Modernissa ajattelussa ihmiskäsitys on rakentunut kategorisointiin, jossa ihmistä ja hänen olemistaan on totuttu ajattelemaan dualistisesti erilaisten vastakohtien kautta: julkinen–yksityinen, keho–mieli, sivistynyt–alkukantainen, tuttu–vieras. Nämä ovat esimerkkejä kahtiajaosta, jollaista on totuttu käyttämään ihmisen olemista tai ominaispiirteitä määriteltäessä. Modernissa ajattelussa autenttisen ykseyden korostaminen yhdistettynä dualistiseen rakenteeseen on synnyttänyt moder-

Kartesiolainen ihmiskäsitys ja kehon ulkopuolisuus Moderniin ajatteluperinteeseen liittyvä dualistinen ihmiskäsitys voidaan nähdä vakiintuneen länsimaiseen ajatteluun René Descartesin filosofisen ajattelun kautta. Descartesin ajattelussa ihmisen olemassaolo on määritelty mielen ja ajattelun kautta; keho ymmärretään ajattelusta erillisenä ja samalla kehollisuus on arvioitu alempiarvoiseksi, koneen tai automaatin tavalla toimivaksi objektiksi, joka ei määrittele olemassaoloa, vaan kuuluu pikemminkin olemassaolon ulkopuolelle. Päättelen aivan oikein että olemukseeni sisältyy vain että olen jotain ajattelevaa eli substanssi, jonka koko olemus eli luonto on vain ajattelemista. Ja jos minulla ehkä tai oikeammin varmasti, kuten aivan pian sanon, onkin ruumis johon olen hyvin lujasti kiinnittynyt, on kuitenkin varmaa, että minä, toisin sanoen sieluni, joka tekee minusta sen joka olen, olen kokonaan ja todella toista kuin ruumiini ja voin

olla olemassa ilman ruumista. Tiedän tämän siitä, että mi-

män kokemuksen alkuperää. Vaikka dualismin kokemus alun

nulla on toisaalta selvä ja tarkka idea itsestäni jonakin vain ajattelevana eikä ulottuvaisena, ja toisaalta tarkka idea ruumiista vain ulottuvana eikä ajattelevana oliona. (Descartes 1956, 140-141.)

perin näyttäytyi henkilökohtaisena, sen yleisten piirteiden tarkastelu ja ymmärtäminen oikeastaan purki kokemuksen henkilökohtaisuutta ja samalla vahvisti ymmärrystä siitä, miten henkilökohtaisille kokemuksille voi löytää yleisiä, kulttuurisia piirteitä. Tätä taustaa vasten tuntuu myös ymmärrettävältä, että taideteokset voivat toimia ihmisten henkilökohtaistenkin kokemusten yhteisinä välittäjinä taustalta löytyvien yleisten piirteiden kautta. Artikkelissaan Taiteellisesta ajattelemisesta Juha Varto pohtii henkilökohtaisen kokemuksen suhdetta yleiseen.

Kartesiolaisen ajattelun ykseys syntyy mielen ja kehon tietynlaisesta suhteesta toisiinsa: mieli on olemassaoloa määrittelevä ydin, ja keho sen ulkopuolinen objekti. Kehon ulkopuolisuus on nimenomaan mielen ja ajattelun olemassaolon edellytys. Ajattelun ja kehollisuuden – subjektin ja objektin erottaminen toisistaan on jakanut ihmisen olemista kahtia, ja samalla se on rakentanut eroa esimerkiksi käsitteellisen todellisuuden ja eletyn, kehollisesti kohdattavan maailman välille. Kartesiolaisen ajattelun paradoksaalisuus liittyy siihen, että vaikka olemassaolo on jaettu kahtia dualismin kautta, niin olemassaolo ymmärretään kuitenkin ykseytenä, mielen ja ajattelun ylivaltana. Tästä on seurannut asetelma, jonka mukaan ihminen ajattelunsa ja järkensä avulla hallitsee ja määrittelee kehollista, alempiarvoista aistitodellisuutta, ja tämän esineellistävän asennoitumisen kautta luo siihen välimatkaa ja etäisyyttä. Dualismin käsitteen tarkastelun lähtökohta oli yksityisen ja julkisen minän välisen eron kokeminen, ja halu ymmärtää tä-

Maailma on ilmeisen rikas ja moninainen, vaikuttaa meihin tuhansin tavoin, ja tästä kaikesta seuraa se sisäinen elämä, jota kutsumme ajattelemiseksi ja minuudeksi. Jokaisella on oma sisäinen elämänsä ja ajattelemisensa, jokainen on yksittäinen mutta saman maailman aiheuttama. (Varto 2008, 63.)

Esine Kartesiolaisen ihmiskäsityksen mukaan keho ja kehollisuus on esineellistetty ja asetettu olemisen ulkopuolelle. Ajattelu on nostettu ihmisen olemassaoloa määrittäväksi puoleksi. ´´Ajattelen siis olen´´ (Descartes 1956, 34), on Descartesin tunnetuin lause. Dualistisesti hahmottuneen ihmiskuvan kautta aloin miettiä ja työstää kartesiolaisen ajattelun mukaista mielen ja kehon välistä erotettua suhdetta ihmisen kuvaamiseen liittyvänä ilmaisuna. Kuvasin ihmistä edelleen moniosaisena sarjana, mutta aloin rinnastaa kehoa ja ihoa kankaaseen ja nostin esille esineellisyyden elementin osana ihmistä ja ihmisen kuvaamista. Työskentelyni yhteydessä aloin pohtimaan myös tuttuuden ja vierauden käsitteitä. Jos dualistisesti rakentunut ihmiskäsitys ja olemisen tapa on osa sitä ymmärrystä, jonka kautta käsitämme itsemme ihmisinä, tietynlainen kehon esineellisyys ja subjektiviteettiin kuulumattomuus on muodostunut meille tutuksi tavaksi ymmärtää ja kokea ihmisenä olemista ainakin tiedollisen käsittämisen tasolla. Toisaalta aistikokemusten tasoilla kehollisuus ei kuitenkaan näyttäydy esineellisenä vaan pikem-

minkin ´ajattelevana´ substanssina. Iho ja keho hengittävät ja muodostavat ympäristön kanssa jatkuvaa vuorovaikutusta, josta käsin ihmisenä olemisen kokonaisuus vasta muodostuu. Myös taiteellinen työskentely itsessään on esimerkki siitä, miten teokset syntyvät mielen ja kehon välisen työn kautta. Etenkin saven kanssa työskennellessä kehollisella tekemisellä on tärkeä ja keskeinen asema.

Vieraus ja toiseus, viittauksia Emmanuel Levinasin ajatteluun Taiteellisessa työskentelyssäni esineellisyyden elementin liittäminen osaksi ihmisen kuvaamista näytti aluksi yhä enemmän korostavan kartesiolaisen ihmiskäsityksen mukaista dualistista ja esineellistävää ajattelutapaa. Kasvottomat, puoliksi esinettä ja puoliksi ihmistä muistuttavat teokset näyttivät vierailta. Teossarjani Objektivoitu ja Tutuksi objektivoitu saivat aikaan kaksitahoisuuden ja vierauden vaikutelman sekä teoksina että työskentelyprosessini mielekkyyden horjumisena. Teoksistani kuvastui vieraus ja toiseus tavalla, joka aiheutti hämmennystä.

Objektivoitu, vuosi: 2005, materiaali: posliinipaperisavi ja v채ripigmentit

Emmanuel Levinasin ajattelussa lähestytään toiseuden ja vierauden käsitteitä, jotka liittyvät läheisesti toisiinsa. Levinasin ajattelun mukaan länsimaisessa filosofiassa on ollut pyrkimys, jonka mukaan toiseus ja siihen liittyvä vieraus on haluttu palauttaa ymmärtämisen piiriin kuuluvaksi käsitteeksi, tietävän subjektin objektiksi kuten kartesiolaisestakin ajattelusta kävi ilmi. Levinas asettuu ajattelullaan tätä filosofista perinnettä vastaan. (Jokinen 1997.) Jukka Hankamäki kirjoittaa kirjassa Dialoginen filosofia, että Levinasin mukaan moderneja filosofioita leimaa se, että niissä subjekti määrittää aina kohteen, mutta kohde ei juuri koskaan määritä subjektia (Hankamäki 2008, 89). Levinasin ajatteluun viitaten tämä asetelma on ihmisen olemassaolon merkityksen mitätöimistä ja sitä kautta subjektiviteetin mitätöimistä. Toiseuden ja vierauden kohtaaminen ja ymmärtäminen subjektia rakentavana on Levinasin ajattelun mukaan keskeistä vaikka se tuo mukanaan perustan puuttumisen ja kaksiarvoisuuden kokemuksen. Levinasin mukaan subjektiviteetti vasta määrittyy toiseuden kautta; subjektiviteetti on suhteessa johonkin itsensä ulkopuolella olevaan, vieraaseen. (Levinas 1996.) Levinasin ajatuksia pohtien oma vierauden ja epämääräisyyden kokemukseni suhteessa esineellisyyttä tarkasteleviin teoksiini näyttäytyi jollain tavalla ymmärrettävänä. En ollut kui-

tenkaan varma, oliko työskentelysuuntani oikea, koska koin niin suurta epävarmuutta ja epämääräisyyttä. Ja vaikka suunta olisikin ollut oikea tarkastelemani aiheen kannalta, mietin haluanko itse tekijänä lähteä mukaan tähän suuntaan. Levinas kuvaa ja lähestyy toiseuden ja vierauden käsitteitä toisen ihmisen kasvojen kohtaamisen kautta.

Kun näette nenän, silmät, otsan tai leuan ja kun voitte kuvailla ne, suhtaudutte toiseen kuten objektiin. Paras tapa kohdata toinen on olla edes huomaamatta hänen silmiensä väriä! Kun tarkkaillaan toisen silmien väriä, hänen kanssaan ei olla sosiaalisessa suhteessa. Havainnointi voi toki hallita suhdetta kasvoihin, mutta se, mitä kasvot erityisesti ovat, ei palaudu havaintoon. (Levinas 1996, 73.)

Olen ymmärtänyt Levinasin kirjoituksia lukiessani, että hänen mukaansa toisen ihmisen kohtaaminen ja arvioiminen subjektin omista lähtökohdista käsin on luonteeltaan toiseutta tuhoavaa. Levinasin ajattelussa Husserlin luonnollista ajattelua kyseenalaistava sulkeistaminen eli määrittelystä pidättäytyminen sekä Buberin ajattelussa esille tuleva, dialogisuutta avaava Minä–Sinä -suhtautumisen tapa, ymmärretään Levinasin ajattelussa toiseuden ja vierauden käsitteiden kautta.

Tutuksi objektivoitu, vuosi: 2005, materiaali: posliinipaperisavi, v채ripigmentit ja v채rimetallioksidit

Riikka Jokinen on kirjoittanut kirjassa Tietämättömyyden etiikka, että toinen kohdataan sosiaalisessa suhteessa puhtaana toiseutena, ei erilaisena vaan toiseuden itsensä edustajana. Toinen ei ole vain toinen minuus vaan hän on mitä minä en ole. (Jokinen 1997, 63.) ´´Toisen ihmisen kohtaamiseksi on minuus Levinasin mielestä transsendoitava eli siirrettävä syrjään, ja on asetuttava tietoisesti omien näennäisten lakien ja rajoitusten ulkopuolelle´´ (Hankamäki 2008, 98). Toisen ihmisen kautta kohdattu toiseus ja vieraus avaa Levinasin ajattelua tulkiten ihmiselle mahdollisuuden toiseuden kohtaamiseen tapahtumana ja olemisen toteutumisen muotona. Toiseus ja vieraus, niiden kohtaaminen tapahtumana on ymmärrettävissä subjektiviteetin rakenteeseen kuuluvana.

Toinen ja aika, taiteellinen työskentely suhteena toiseen Toisen ihmisen kasvojen kautta kohdattava toiseus ja vieraus on Levinasin ajattelua tulkiten ymmärrettävissä ajan käsitteen kautta. Antti Pönni kirjoittaa artikkelissa Lähtökohtia Emmanuel Levinasin ajatteluun, että Levinas esittää, että minä löytää ajan tullessaan tekemisiin sellaisen toisen kanssa, jolla on

oma, minästä erillinen ajallisuutensa – ajallisuus, joka ei ole syntetisoitavissa osaksi minän aikaa. (Pönni 1996, 15.) Levinasin ajattelussa aikaa tarkastellaan moninaisuuden näkökulmasta. Levinasin ajattelua tulkiten ei ole olemassa mitään yhtä ja yhteistä aikaa tai ainakaan tällainen yhteinen aikakäsitys ei ole ensisijainen lähtökohta, vaan pikemminkin sopimukseen perustuva käytännön sanelema asetelma. Yhteisen ja sopimuksenvaraisen aikakäsityksen pohjalta ei voida lähestyä toiseutta. Toisen aika on Levinasin mukaan diakronista eli eriaikaista. Yhteys yksilöiden välille ei Levinasin mukaan synny samaksi tekemisen lähtökohdasta, vaan toiseuden ja toisen ajan kautta. Yhteys voi syntyä vain läheisyydestä ja kasvokkain olemisesta, jossa ei ole kysymys ymmärtämisestä tai haltuun ottamisesta. (Levinas 1996, 58 – 59.) Levinasin toiseuden käsitteen kautta aloin ajatella taiteellisen työskentelyn prosessia uudelleen Buberin ja Levinasin ajatuksia pohtien.

Buberin ajattelussa ihmisen kaksitahoista suuntautumista maailmaa kohtaan kuvataan esineellistävän Minä–Se -suhteen ja yhteyttä rakentavan Minä–Sinä -suhteen kautta. Minä– Sinä -suhteessa maailmaa ei määritellä omista lähtökohdista käsin, vaan kohdataan Minän määrittelykyvyn ulkopuolisena, itselle tuntemattomana toisena. Tämän Buberin ajatuskuvion

kautta taiteellisen työskentelyn prosessi näyttäytyi jonkinlaisena vuorotteluna Minä–Se ja Minä–Sinä -suhteiden välisen liikkeen muodossa. Subjektiivisen kokemuksen ja teoreettisen tulkinnan välisen vuoropuhelun kautta tapahtuva työskentely oli luonteeltaan epävarmuutta tuottavaa, koin olevani välitilassa. Levinasin ajatteluun perehtymisen kautta aloin miettiä työskentelyä suhteessa olemisena; itsen ja toiseuden välisenä tapahtumana. Savi oli toinen. Toiseuden ja vierauden käsitteen pohtiminen avasi myös vähitellen suhteen epävarmuuden ja määrittelemättömyyden sietämiseen osana työskentelyprosessia. Epävarmuus toimi kuitenkin myös varoitusmerkkinä siitä, miten työskentely saattaisi luisua kokonaan teoreettisten pohdintojen suuntaan, kadottaen subjektiivisen otteen ja oikeutuksen. Työskentelyssä tuntui olevan kyse jonkinlaisesta välillisyyden tilasta, kurottamisesta ja kiinnostuksesta kohti merkityksiä, joita ei kuitenkaan pysty täysin tavoittamaan tietämisen kautta.

Jos ihminen tietää, mitä hän tahtoo, ja odottaa jotain, jonka jo tietää, hän on tekemisissä peittämisen kanssa: hänen fantasiansa peittää maailman. Maailman leikki ei pelaa hänen kanssaan, koska hän uskoo jo löytäneensä totuuden. (Varto 2008, 67.)

Häivyttäminen Esineellisyyden tarkastelu ihmisen kuvaamisen yhteydessä oli tietyllä tavalla avannut ymmärrystäni aiheen esiintymisestä sekä todellisella, kokemuksellisella tasolla että teoreettisella tasolla. Työskentelyprosessi ja tapa, jolla käsittelin tätä aihetta, alkoi myös tuntua esineellistävältä. Olin löytänyt Buberin ja Levinasin ajattelusta piirteitä, jotka vahvistivat omaa kykyäni ymmärtää dialogisuuden luonnetta sekä käsitteenä että tapahtumana. Tätä kautta yritin verrata omia käsityksiäni siitä, mikä on esineellistävää ja mikä dialogisuuden mahdollisuutta avaavaa suhtautumistapaa taiteellisen työskentelyn yhteydessä.

Kun jatkoin työskentelyprosessiani, koin olevani yhä enemmän vastuussa siitä, miten kuvaan ihmistä teosteni kautta. Vaikka olin tietoinen siitä, että teokseni olivat saaneet paljon vaikutteita teoreettisen tarkastelutavan kautta syntyneistä tulkinnoista, eivätkä siten olleet ensisijaisesti itseilmaisua korostavia, en voinut suhtautua teoksiini mitenkään objektiivisesti. Olin itse henkilökohtaisesti toiminut aiheeni tulkitsijana ja ilmaisijana. Halusin löytää hienovaraisemman ja henkilökohtaisemman ihmisen kuvaamisen tavan, sellaisen, joka jättäisi aiheen jotenkin rauhaan, mutta sisällyttäisi sen läsnä olevaksi. Fenomeno-

logiassa epokhésta käytetään vastinetta sulkeistaminen ja se merkitsee sitä, että pidättäydytään asettamasta kokemuksen kohdetta ennalta määritellysti olemassa olevaksi. Levinasin ajattelussa Husserlilta alun perin peräisin oleva sulkeistaminen tapahtuu luonnollisen asenteen hylkäämisenä, ja ´kohteen´ ymmärtämisenä toiseuden käsitteen kautta. Sulkeistamisessa on kyse tietoisesta pyrkimyksestä ennakko-oletuksettomaan asennoitumiseen. Sen kautta on mahdollista nähdä tai kokea maailmaa uudesta näkökulmasta kyseenalaistamalla luonnolliselle asenteelle ominainen tapa hyväksyä maailma itsestään selvänä. Sulkeistamisen kautta avautuu myös mahdollisuus tarkastella uudella tavalla maailman hahmottumista kokemuksessa, koska subjektiviteetti paljastuu kokemuksen rakenteeseen kuuluvaksi. Sulkeistaminen ainakin osittain tiedostavana tekona tai suhtautumistapana liittyi osaksi työskentelyprosessiani. Jälkikäteen ajateltuna näyttää melkein huvittavalta, että sulkeistaminen alkoi konkreettisesti tapahtua ihmishahmon kutistamisen kautta. Työskentelin valamalla ihmishahmon kipsiin. Kipsistä tuli pääasiallinen työskentelymateriaalini. Kipsi on pölyävää jauhetta, joka sekoitetaan kädenlämpöiseen veteen tietyssä suhteessa. Sekoituksesta syntyvä liemi täytyy valaa melko nopeasti haluttuun muotoon ennen kuin se alkaa kovettua. Kove-

Luonnos, joka kuvaa ihmishahmon pienentymist채, vuosi: 2006 - 2007, materiaali: kivitavara savi

tuttuaan kipsi on niin kovaa materiaalia, että sitä täytyy työstää sahalla ja höylällä. Savi taas on pehmeää ja se taipuu helposti erilaisiin muotoihin. Omassa työskentelyssäni olen käyttänyt paperisavea. Vaikka paperin lisääminen saveen onkin aikaa vaativa prosessi, se muuttaa saven ominaisuuksia niin, että sitä on vielä helpompi työstää. Paperisavi ei halkea niin helposti kuin tavallinen savi ja se taipuu myös monimutkaisempiin, tavalliselle savelle epäluonnollisiinkin muotoihin. Vaikka saven kanssa työskentelykin on varsin hidasta tekemistä, on kipsin työstäminen todella hidasta ja raskasta. Kun ihmisen muotoinen kipsimuotti oli valmis, painelin sen sisään savisen seinämän, josta syntyi kipsivaloksen kanssa identtinen, savinen ihminen. Kipsimuotista syntynyt uusi savinen ihmishahmo kutistui kuivuessaan vähän. Keramiikan polttoprosessin kautta kutistuminen jatkui ja oli lopulta yhteensä noin 10 %. Polton jälkeen valmistin keramiikkaihmisestä uuden kipsimuotin ja muotin avulla taas uuden savisen hahmon, joka oli taas edellistä vähän pienempi. Jatkoin prosessia samalla tavalla ja tuloksena syntyi sarja ihmishahmoja, joiden piirteet pysyivät ennallaan, mutta koko muuttui vähitellen pienemmäksi. Ihmisen esittämisen aihe alkoi kadota pienentymisen kautta.

Katoaminen

Vincent Van Gogh on sanonut olleensa kiinnostunut ihmisten

Ihmishahmon kutistamisprosessin yhteydessä aloin vähitellen luopua ihmisen piirteiden kuvaamisesta kokonaan. Siirryin käyttämään työskentelyssäni ihmistä lähellä olevia esineitä kuten kenkiä sellaisen ilmaisutavan löytämiseksi, joka ei määrittelisi tarkastelemaani aihetta niin selkeästi ja ennalta määrätysti. Kenkien kautta pystyin tarkastelemaan ihmisen kuvaamista lähietäisyydeltä, sopivan epäsuorasti mutta kuitenkin aiheessani pysyen. Olen merkinnyt työskentelypäiväkirjaani, että kenkä on kuin ulompi iho, se muovautuu ihmisen fyysisen painon alla tietynlaiseksi. Ihminen kokonaisuutena, mielen johdattamana liikkujana ja kehollisena olentona, muovautuu ja tallentuu kenkien olemukseen, niiden kuluneisuuteen ja askelten jättämän painon jälkeen.

luonteiden kuvaamisesta kenkien perusteella. Van Goghin taiteellisesta tuotannosta löytyy useita kenkiä kuvaavia maalauksia. Yksi esimerkki on Van Goghin maalaus Maalaisnaisen kengät vuodelta 1886. Maalauksen kenkien kuluneisuus kertoo kenkien käyttäjän olemisen tavasta tai luonteesta jotenkin sisältä päin ymmärrettynä. Kengissä näkyy fyysisen todellisuuden ja aistien kautta koetun maailman luonne, ja tätä kautta ne paljastavat maalaisnaisen tai yleensä ihmisen olemisen luonteesta jotain merkityksellistä. Martin Heidegger käyttää Van Goghin maalausta esimerkkinä pohtiessaan taideteoksen alkuperää ja sitä prosessia, jota kautta taideteos syntyy. Heidegger pohtii, kuinka taiteilija antaa teoksensa kautta olevan tulla esiin ulkomuodostaan käsin läsnäoloonsa (Heidegger 1998, 62). Heideggerin näkökulma taideteoksen kyvystä tai

Ihmisen kuvaaminen ilman ihmisen hahmoa ja piirteitä tuntui mielekkäältä ja mielenkiintoiselta tarkastelutavalta. Se etäännytti aihetta sopivan välimatkan päähän. Koin pääseväni työskentelyprosessissani eteenpäin kun ´visuaalinen sanavarasto´ laajeni ja löysin uutta ilmaisutapaa. Välimatkan kautta ihminen katosi, mutta jäi aiheena läsnä olevaksi. Sulkeiden sisällä ihmisen kuvaaminen oli edelleen teosteni sisältö.

mahdollisuudesta toimia olemistavan tai olemuksen esille tuojana liittyy myös omaan käsitykseeni siitä, kuinka taiteilija dialogisesti suuntautuneen asenteensa kautta voi tuoda esille, paljastaa olemuksia. Tämä fenomenologisesti suuntautunut asennoituminen maailmaan poikkeaa kartesiolaisesta asennoitumisesta, jossa maailmaa tarkastellaan ulkopuolelta katsoen, subjekti-objekti -erottelun kautta. Heidegger kirjoittaa tästä aiheesta teoksessaan Oleminen ja aika.

Katoaminen, vuosi: 2010 - 2011, materiaali: posliinivalusavi

Descartes ei salli maailmansisäisen olevan olemistavan tul-

maailmassa olemisen tapa määräytyy tietynlaiseksi, esineel-

la esiin olevasta itsestään, vaan hän sanelee, että maailman ikään kuin ´todellinen´ oleminen lepää sellaisen olemisidean (oleminen = pysyvä esilläolevuus) varassa, jonka alkuperä ei ole paljastunut, ja jota ei ole todistettu oikein (Heidegger 2000, 129).

listävän ja vuorovaikutusta luovan suuntautumisen kautta.

Oman työskentelyprosessini yhteydessä ajattelin, että ulkoisten esineiden kautta pääsen tarkastelemaan ja kuvaamaan aihettani jotenkin sisältäpäin hahmottaen. Teossarja Katoaminen on valmis teos, mutta samalla se on ainakin minulle henkilökohtaisesti myös prosessikuvaus, jossa ihmisen kuvaaminen siirtyy esineiden muotoon. Kutistuvassa kenkäsarjassa näkyy edelleen itse häivyttämisen ja kadottamisen prosessi; sama, jota käytin kutistuvan ihmishahmon työstämisessä.

Poissaolon ja läsnäolon kuvaaminen ja kokeminen Martin Buberin ajatteluun viitaten ihmisen maailma on kaksitahoinen hänen kaksitahoisen kommunikointinsa mukaisesti. Minä–Sinä ja Minä–Se -suhteen vuorottelun kautta ihmisen

Buberin ajatteluun viitaten Se-suhtautumisen kautta muodostuva esineellistävä olemisen tapa aikaansaa välimatkan, joka oman kokemukseni mukaan tulkittuna luo pitkittyessään poissaolon ja umpikujan kokemuksia. Dialogin mahdollisuutta avaavan Sinä-suhtautumisen kautta maailmassa olemisen kokemus muodostuu läsnäolon kokemukseksi. Antti Pönni kirjoittaa artikkelissa Lähtökohtia Emmanuel Levinasin ajatteluun toiseuden ja ajallisuuden merkityksistä. Pönni kirjoittaa, että toisen ajallisuuden tunnistaminen siirtää myös subjektin itsensä pois ajattoman tai pysähtyneen olemisen tilastaan ja tekee sen tietoiseksi omasta, tulevaisuuteen suuntautuvasta ajallisuudestaan (Pönni 1996, 16). Katoaminen-teossarjani kautta olin edennyt samaan aikaan työskentelyprosessissani kohti dialogisemmin suuntautunutta ilmaisutapaa luopumalla suorasta ihmisen kuvaamisesta ja ikään kuin asettamalla aiheeni, ihmisen kuvaamisen, sulkeiden sisään. Katoaminen-teossarjan aihe toisaalta kuvaa poissaoloa tyhjien kenkien kautta ja kenkien pienentyminen korostaa katoamisen tapahtumaa. Ihmisen olemus tai jälki on kuitenkin läsnä kenkiin painautuneiden ryppyjen ja jälkien muodossa.

Savi toisena Olen merkinnyt työskentelypäiväkirjaani, että Katoaminenteoksen valmistaminen kesti melkein vuoden. Teos valmistui vuosien 2010 - 2011 aikana. Valmistin teoksen syntymiseksi 28 erilaista ja erikokoista kipsimuottia, joista jokainen ´kenkäpari´ oli edellistä vähän pienempi. Jokainen kenkäpari vaati aikaa kuivumiseen ja keramiikan polttoprosessin läpikäymiseen, joka kestää kerralla n. 12 tuntia. Vasta polttamisen jälkeen, kun savi oli muuttunut keramiikaksi, pystyin valmistamaan uuden, edellistä pienemmän kenkäparin. Lopuksi kun kaikki kipsimuotit olivat valmiita, valoin posliinivalusavesta 14 kenkäparia jotka raakapoltin, lasitin ja poltin uudestaan lasituspoltossa. Teoksen toteuttamiseen liittyi pitkä työskentelyjakso, jonka aikana ajattelin usein teoksen valmistumisen päämäärää. Omat ajatukseni liikkuivat nopeasti, mutta työskentely kipsin ja saven ehdoilla oli erityisen hidasta. Savella ja kipsillä oli eri aika kuin minulla, ja kohtasin sen konkreettisesti työskennellessäni. Opetustyön yhteydessä olen kuullut oppilaideni usein kertovan siitä, kuinka keramiikan tekemisessä heitä kiehtoo juuri työskentelyprosessin hitaus. Se on vastapainoa arjen kiireellisyydelle ja katkonaisuudelle. Keramiikan työskentelyproses-

sin hitaus auttaa keskittymään ja sitä kautta saavutettu rauhan tunne voi kestää pitkään. Keramiikan kautta työskennellessä voi oppia hitautta ja sitä kautta arkinen elämäkin voi näyttäytyä uudesta näkökulmasta. Arkisesti ilmaistuna olen kuullut, että keramiikan tekemistä kutsutaan joskus terapeuttiseksi. Keramiikan kanssa työskentely voi vaikuttaa ihmisen olemisen tapaan ja olemisen toteutumiseen tietyllä tavalla juuri työskentelyprosessin hitauden kautta. Kun keramiikan kanssa työskentely muuttuu päätoimiseksi työksi, suhtautuminen työskentelyprosessin hitauteen saattaa muuttua. Toiseuden ja toisen ajan käsitteen kautta ymmärrettynä työskentelyyn tapahtumana liittyi toiseuden kohtaamista ja tätä kautta ymmärrettynä työskentely oli subjektiviteetin toteutumista. Subjektiviteetti toteutuu Levinasin ajatteluun viitaten suhteessa toiseuteen. Savi oli Sinä. Myös Juha Varto kirjoittaa artikkelissaan Taiteellisesta ajattelemisesta, että taiteelliseen ajattelemiseen ei ole pikatietä vain omien ajatusten ja oman ajan sisällä (Varto 2008, 59). Toisen ajan kohtaaminen pätee suhteessa taiteelliseen työskentelyyn, siihen erityiseen suhteessa olemiseen, joka työskentelyn muodossa toteutuu.

Saviluonnoksia, vuosi: 2011, materiaali: posliinipaperisavi

Katoamisia Katoaminen-teoksen syntymisen jälkeen työskentelyssä seurasi kokeiluvaihe, jonka aikana yritin esimerkiksi yhdistää kenkiä ja ihmishahmoa. Kun ihmishahmon konkreettinen palauttaminen tuntui huonolta ratkaisulta, aloin peittää sitä kangasta muistuttavilla savilevyillä. Peittämisestä syntyi muumiomainen hahmo, jonka sisään ihminen oli kääritty. Syntyi myös kangaskasan tai vaatekasan alle hautautunut ihminen. Työskentely tuntui paljastamisen ja peittämisen väliseltä vuoropuhelulta. Muumiomaisten vieraiden hahmojen kautta kiinnostuin kangasta muistuttavista savilevyistä ja niiden työstämisestä. Värien käyttäminen pelkän valkoisen rinnalla toi työskentelyyn tuttuuden elementtejä. Lisäsin väripigmenttejä ja värimetallioksideja suoraan saven sekaan, jolloin väri oli ikään kuin saven ´sisällä´. Käytin apuna suurten savilevyjen työstämiseen ja käsittelemiseen oikeita kankaita, joiden avulla savilevyjä oli helpompi siirtää ja muokata. Kankaista painautui savilevyjen pintaan erilaisia kuvioita. Valoin uudet saviset kengät ja aloin kasata erivärisiä ja tutun oloisia ´savikankaita´ kenkien päälle. Värikkäiden ´savikankaiden´ käyttäminen vahvisti tietynlaista tuttuuden ilmaisua, ja teki työskentelystä mielekästä.

Polttoprosessin kautta saviset ´kankaat´ muuttuivat kovaksi keramiikaksi; ne säilyttivät tuttuuden ulkonäössään mutta kiveksi poltettu `kangas` aikaansai myös kovuuden ja vierauden vaikutelman. Olin taas kasvokkain kaksiarvoisuuden kanssa. Katoamisia sarjaan kuuluvat teokset kuvaavat sitä, kuinka olen liikkunut poissaolon kuvaamisen kautta kohti läsnäolon kuvaamista, ja liikkunut samalla tuttuuden ja vierauden rajapinnalla. Ihminen on Katoamisia-sarjan teoksissa samanaikaisesti läsnäoleva ja poissaoleva. Kovaksi poltetun kankaan olemuksessa on samanaikaisesti läsnä tuttuuden ja vierauden puolet toisiinsa kietoutuneina. Ihmishahmon puuttuminen luo vaikutelman, jossa ihminen on ikään kuin kadonnut paikalta, mutta toisaalta ihmisen läsnäolon voi kokea vaatteiden ja kenkien olemuksen kautta.

Sarjasta: Katoamisia, vuosi: 2011, materiaali: posliinipaperisavi, v채ripigmentit ja v채rimetallioksidit

Sarjasta: Katoamisia, vuosi: 2012, materiaali: posliinivalusavi, posliinipaperisavi, v채ripigmentit ja v채rimetallioksidit

Sarjasta: Katoamisia, vuosi: 2012, materiaali: posliinivalusavi, posliinipaperisavi, mustasavi, v채ripigmentit ja v채rimetallioksidit

Tulkinta ja johtopäätökset Olen taiteellisen työskentelyni ja tutkimukseni kautta hahmottanut fenomenologista asennoitumisen tapaa ja dialogista suuntautumista menetelmänä. Prosessi kokonaisuudessaan on tapahtunut taiteellisen työskentelyn, teoreettisen tarkastelun ja tutkimuksen kokonaisuutena. Taiteellisen työskentelyn prosessia tarkasteleva tutkimus sijoittuu lähinnä laadullisen tutkimuksen perinteen yhteyteen, koska tutkimuksessa tarkastellaan merkitysten muodostumista elämismaailman lähtökohdasta. Elämismaailma tarkoittaa ihmisen kokemustodellisuutta. Juha Varto kirjoittaa Laadullisen tutkimuksen metodologiassa, että laadullisessa tutkimuksessa elämismaailmaa tarkastellaan merkitysten maailmana. Mikään elämismaailman ilmiöistä ei ole riippumaton ihmisestä, sillä merkitykset voivat syntyä vain ihmisen kautta (Varto 2005, 29). Fenomenologiseen lähestymistapaan liittyy ajatus siitä, että ihmisen tietämisen kyky on yhteydessä elämismaailmaan ja kokemismaailmaan. Fenomenologinen asenne tutkimuksen tekemisen yhteydessä korostaa sitä, että tutkimisen tapaa eli menetelmää ei valita sattumanvaraisesti jo olemassa olevien menetelmien joukosta, vaan menetelmä muotoutuu tutkimuk-

sen tekemisen kautta. Varto kirjoittaa tutkimusmenetelmien kontekstisidonnaisuudesta. Hänen mukaan laadullisessa tutkimuksessa menetelmien kelvollisuus on suoraan riippuvainen tavasta, jolla ne liittyvät tutkittaviin merkitysyhteyksiin. Millään menetelmällä ei ole muodollista pätevyyttä, vaan jokaista yksittäistä tutkimusta varten on luotava omat menetelmänsä, jotka syntyvät tematisoinnista ja aineiston alustavasta erittelemisestä (mt. 158). Taiteellisen työskentelyn prosessissani olen luonut ja tarkastellut merkityksiä taiteellisen toiminnan ja ajattelun kautta. Taiteellisessa työskentelyssäni ja tutkimuksessani olen kiinnittänyt erityistä huomiota siihen tekemisen ja asennoitumisen tapaan, jolla merkityksiä taiteellisen toimintani kautta on muodostettu, koska asennoitumisen tapa itsessään vaikuttaa merkitysten muotoutumiseen tietynlaisiksi. Omassa tutkimuksessani tärkeää oli juuri sen tarkastelutavan eli menetelmän esille nostaminen, jonka kautta merkityksiä muodostui, eli dialogisen suuntautumisen laatu taiteellisen työskentelyn yhteydessä. Tutkimuskysymykseni oli, miten kokemuksen ja teoreettisen tarkastelun välinen vuorovaikutus rakentaa visuaalisen ajattelun prosessia taiteellisen työskentelyn muodossa. Tutkimukseni rakentui taiteellisen työskentelyn ja teoreettisen tarkastelun

välisyydestä. Teoreettisen tarkastelun kautta subjektiivisen kokemusmaailman huomioihin alkoi kiinnittyä merkityksiä, joiden kautta ajatuksen eteneminen ja käsitteiden hahmottuminen nousi yleisemmälle tasolle. Taiteellisen työskentelyn ja teoreettisen tarkastelun välille kehittyi vuorovaikutussuhde, ja tämän vuorovaikutuksen muodostumisen kautta taiteellinen työskentely näyttäytyi potentiaalisena ajattelemisen muotona. Varton mukaan käsitteellinen yleinen eli yleiskäsite on tärkeä ajattelun väline, joka luonnehtii hyvin ihmisen tapaa ajatella: vaikka me olemme konkreettisesti tekemisissä ainoastaan yksittäisten tapahtumisten, ilmiöiden ja olioiden kanssa, me pystymme näkemään näissä tapahtumissa, ilmiöissä ja olioissa samankaltaisuutta, jonka avulla on mahdollista tunnistaa toisia tapahtumisia, ilmiöitä ja olioita. Varto jatkaa, että mikäli tämä kyky puuttuisi, jokainen tapahtuminen, ilmiö ja olio olisi kokemuksessa täydellisesti ainutlaatuinen, täysin uusi ja tunnistamaton (Varto 2005, 119). Varton mukaan laadullisessa tutkimuksessa on kyse yleisen erityistapauksesta, laadusta. Tutkimus pyrkii selvittämään, mitä laadut kulloinkin ovat ja kuinka ne voidaan käsittää merkityksinä. Koska laadullisessa tutkimuksessa tutkimuskohteet ovat yksittäisiä, yleistäminen edellyttää, että kohteissa itsessään on jotain sellaista, jossa on jo yleistä tai johon nähden yleisellä voi olla merkitys. (Mt. 121).

Taiteellisessa työskentelyssäni lähdin liikkeelle yksittäisistä subjektiivisista kokemuksista ja aloin verrata tai rinnastaa niitä eri filosofien ajatusten kautta yleisiin käsitteisiin. Yksittäiset, subjektiivisina näyttäytyneet kokemukset sisälsivät yleisiä piirteitä, ja nämä yleiset piirteet alkoivat tulla esille taiteellisen työskentelyprosessin kautta syntyneiden teosten muodossa. Prosessin edetessä teosten kautta syntyneiden esille tulemisten ja tarkastelemieni filosofien ajatusten välille syntyi vuorovaikutusta, joka johti lopulta siihen, että päädyin tarkastelemaan työskentelyprosessia vuorovaikutusprosessina. Vuorovaikutusprosessin tarkastelusta nousi esille tietynlainen kommunikoinnin ja vuorovaikutuksen muodostumisen malli. Buberin kaksitahoisesti ymmärretty kommunikointi luo tietynlaista vuorovaikutusta esineellistävän ja dialogisesti suuntautuneen asennoitumisen kautta. Esineellistävästi suuntautunut ja dialogisesti suuntautunut vuorovaikutus käsitteinä nousivat tutkimukseni kautta esille. Aloin tarkastella taiteellista työskentelyäni Buberin kaksitahoisen vuorovaikutuksen mallin kautta. Kiinnityin tarkastelemaan dialogisesti suuntautunutta asennoitumisen tapaa ja tunnistin sen itselleni merkitykselliseksi taiteellisen työskentelyn suuntautumisen tavaksi. Dialo-

gisesti suuntautunutta asennoitumisen tapaa luonnehtii ennakko-oletuksettomuus, valmiista määritelmistä pidättäytyminen. Dialogisesti suuntautunut asennoitumisen tapa taiteellisen työskentelyn yhteydessä voi tuoda esille ilmiöitä, jotka saattavat arkiajattelussa jäädä huomaamatta. Esimerkiksi ihmisenä olemisen kuvaamista ei välttämättä tavoiteta ainoastaan ulkoisia piirteitä havainnoimalla. Sisäisen kokemusmaailman, ilmiöiden esille tuominen saattaa nostaa ihmisenä olemisen kokemisesta esille todellisia piirteitä. Tätä kautta ajateltuna dialogisuus tuo taiteellisen työskentelyn kautta teoksiin ja itse työskentelyprosessiin tapahtumana merkityksiä. Fenomenologiassa ja dialogisessa asennoitumisessa tärkeä lähtökohta on ennakko-oletuksettomuus, valmiiden määritelmien välttäminen. Fenomenologisen menetelmän yhteydessä esitetään, että tutkijan olisi palattava ennakkoluulottomaan havainnoimiseen. Ennakkoluulottoman havainnoimisen lähtökohdasta päästään fenomenologisessa menetelmässä ilmiöiden merkitysten tulkintaan. Varto nimittää ennakko-oletuksista irtautumista Oivaltavaksi havainnoimiseksi (Varto 2005, 136). Tutkimukseni kautta ilmennän sitä, että taiteellinen työskentely voi toimia ennakko-oletuksettoman havainnoimisen tapana. Fyysisen tekemisen kautta asioiden tarkasteluun muodostuu

näkökulmia, jotka eivät kumpua ainoastaan ihmisen ajattelumaailmasta. Kehollisuus ja aistien kautta koettava todellisuus, elämismaailma saa merkityksiä, koska itse tekeminenkin tapahtuu osin fyysisen toiminnan kautta. Tätä kautta pelkkä ajattelemisen kautta tapahtuva ´ajatteleminen´ kyseenalaistuu ja saattaa osoittautua ennakkoluulojen täyttämäksi maailmaksi. Fyysisen tekemisen kautta ajattelumaailmasta tutut käsitykset voivat kyseenalaistua ja asioita voi oivaltaa uudesta näkökulmasta käsin. Katoamisia-sarjan teoksia voi pitää taiteellisen tutkimusprosessin eräänlaisina tuloksina. Niissä on läsnä jotain siitä vuorovaikutusprosessin kaksijakoisuudesta, joka on rakentunut esineellistävän ja dialogisuutta avaavan prosessin tarkastelun kautta. Tutkimuksessa kokonaisuudessaan esillä olevaa ihmisen kuvaamisen prosessia voi tarkastella visuaalisen ajattelun tasolla muutosprosessina, jossa läpikäydään ihmisen kuvaamisen aihetta tämän tietyllä tavalla rajatun viitekehyksen puitteissa. Taiteellisen työskentelyn ja tutkimusprosessin tuloksena voi myös pitää sitä tutkimisen tapaa, jossa olen asettanut taiteellisen työskentelyn vuorovaikutusprosessiin teoreettisen tarkastelun ja teoreettisten vaikutteiden kanssa.

Tutkimustuloksena on myös syntynyt tietynlainen ymmärrys,

mättä olisi voinut valita sitä toisin. En koe taiteen tekemistä

joka koskee subjektiviteetin rakentumista suhteessa taiteelliseen työskentelyyn. Taiteellinen työskentely hahmottuu tutkimukseni etenemisen kautta tietynlaisena suhteessa olemisen tapana, maailmassa olemisen tapana, jossa subjektiviteetti määrittyy toiseuden kanssa kasvokkain olemisena. Taiteellisen työskentelyn voi tutkimuksen kautta ymmärtää dialogisesti suuntautuneen olemistavan toteutumisena.

projektinomaisena toimintana, jossa tarkasteltavan aiheen voi vapaasti valita. Taiteen tekemisen aiheet kumpuavat kokemusmaailman kysymyksistä tai ihmettelystä ja halusta tarkastella näitä kohtaamiaan asioita.

Saven kanssa työskentely oli minulle tuttua ennen tutkimuksen aloittamista. Uutta sen sijaan on ollut se tapa, jonka kautta oma taiteellinen työskentely on asetettu tutkimisen yhteyteen ja sen muodoksi. Tutkimus ja siitä syntynyt prosessi toimii mielestäni eräänlaisena esimerkkinä siitä, miten taiteellinen työskentely voi rakentua, kun se asetetaan tutkimuksen yhteyteen. Prosessi kertoo minkälaisia piirteitä ja merkityksiä työskentelyprosessista voi nousta esille. Olisin ehkä voinut valita tutkimuksen toteuttamistavan toisin. Siihen olisi ehkä sopinut myös jokin itselleni tuntemattomampi taiteen tekemisen muoto kuten valokuvan tai videon käyttäminen. Silloin tutkimuksen rakenne ja sisältö olisi varmaankin saanut toisenlaisia merkityksiä. Tutkimuksen aiheen valinnanvapauden suhteen olen kuitenkin sitä mieltä, etten välttä-

Lopuksi taidekasvatuksesta Kun olen muuntokoulutuksen aikana rakentanut käsitystä itsestäni taidekasvattajana sekä tekemisen että ajattelun tasoilla, minua vastaan on tullut valtava määrä uutta, opettamiseen ja taidekasvatukseen liittyvää opittavaa. Kuvataidekasvatuksen tuntisuunnitelmien tekeminen ja erilaisten opetettavien taideaineiden mukanaan tuomat tekniset haasteet ovat opintojeni aikana vieneet suurimman osan käytettävissä olevasta ajasta. Opinnäytetyöni aihe valikoitui jo opintojeni alkuvaiheessa. Kaiken uuden, taidekasvatuksen osa-alueisiin liittyvän paljouden keskellä halusin pitää kiinni niistä merkityksistä, joiden ansiosta alun perin kiinnostuin opettamisesta. Keskusteleva ja dialogisuuteen pohjautuva asenne sekä oman taiteellisen työskentelyn että opettamisen yhteydessä on minulle tärkeää. Opinnäytetyön tekeminen on tarjonnut riittävän laajan mahdollisuuden astua prosessiin, jonka kautta on ollut mahdollista syventyä tärkeiden merkitysten äärelle omakohtaisesti. Opinnäytetyöhöni liittyy näkökulma, jonka kautta haluan tuoda esille vuorovaikutuksen ja dialogisen asenteen merkityksen taidekasvatuksen yhteydessä. Dialogisuus asenteena merkitsee

tilan antamista toiselle. Se liittyy taiteellisen tekemisen yhteydessä prosessiin, suhteessa käsiteltäviin aiheisiin, käytettyihin materiaaleihin ja ilmaisutapojen kehittymiseen. Opetustyössä dialoginen asenne on myös ihmisten kohtaamisen tapa, jossa otetaan huomioon toisen subjektiivinen kokemus- ja elämismaailma. Opetustyössä toiseuden kohtaamisen toteutumiselle täytyy antaa riittävästi tilaa ja mahdollisuuksia.

Lähteet Buber, Martin 1999. Minä ja Sinä (suom. Jukka Pietilä). Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY. (Alkuteos Ich und Du. 1923.) Descartes, Rene 1956. Teoksia ja kirjeitä (suom. J.A Hollo). 1956. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY. Hankamäki, Jukka 2008. Dialoginen filosofia, teoria, metodi ja politiikka. Helsinki: Books on Demand GmbH. Toinen uudistettu painos. Ensimmäinen painos. 2003. Helsinki: Yliopistopaino. Heidegger, Martin 2000. Oleminen ja aika (suom. Reijo Kupiainen). Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy. ( Alkuteos Sein und Zeit. 1926.) Heidegger, Martin 1998. Taideteoksen alkuperä (suom. Hannu Sivenius). Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide. ( Alkuteos Der Ursprung des Kunstwerkes. 1950.) Himanka, Juha 1995. Esipuhe. Teoksessa Husserl, Edmund: Fenomenologian idea (suom. Juha Himanka & Janita Hämäläinen & Hannu Sivenius). Helsinki: Loki-Kirjat. (Alkuteos Die Idee der Phänomenologie 1950.) Husserl, Edmund 1995. Fenomenologian idea (suom. Juha Himanka & Janita Hämäläinen & Hannu Sivenius). Helsinki: Loki-Kirjat. (Alkuteos Die Idee der Phänomenologie. 1950.) Jokinen, Riikka 1997. Tietämättömyyden etiikka. Emmanuel Levinas, modernin subjektin tuolla puolen. Jyväskylä: Yliopistopaino.

Levinas, Emmanuel 1996. Etiikka ja äärettömyys. Keskusteluja Philippe Nemon kanssa (suom. Antti Pönni). Tampere: Gaudeamus Kirja. (Alkuteos Ethique et infini. 1982.) Merleau-Ponty, Maurice 2006. Silmä ja mieli (suom. Kimmo Pasanen). Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide. (Alkuteos L´CEil et l´Esprit. 1964.) Miettinen Timo, Pulkkinen Simo ja Taipale Joona (toim.) 2010. Fenomenologian ydinkysymyksiä. Helsinki: Gaudeamus. Pietilä, Jukka 1999. Martin Buber – ääriviivoja. Teoksessa Buber, Martin: Minä ja Sinä (suom. Jukka Pietilä). Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY. (Alkuteos Ich und Du. 1923.) Pönni, Antti 1996. Lähtökohtia Emmanuel Levinasin ajatteluun. Teoksessa Levinas, Emmanuel: Etiikka ja äärettömyys. Keskusteluja Philippe Nemon kanssa (suom. Antti Pönni). Tampere: Gaudeamus Kirja. (Alkuteos Ethique et infini. 1982.) Varto, Juha 2005. Laadullisen tutkimuksen metodologia. Taiteen verkkolehti Synnyt / Origins. http://arted.uiah.fi/synnyt/kirjat/varto_laadullisen_tutkimuksen_metodologia.pdf (9.8.2012) Varto, Juha 2008. Taiteellisesta ajattelemisesta. Taiteen verkkolehti Synnyt / Origins 3/2008, 46-68. http://arted.uiah.fi/synnyt/index.php?page=3_2008 (2.3.2012)

Aineiston teostiedot Yksityisen ja julkisen minän välinen ero Vuosi: 2005 Teoksen mitat: päät 30x18 cm, teoksen pituus 130 cm Tekniikka: valaminen ja käsin rakentaminen Materiaali: posliini paperisavi Valokuvaaja: Johnny Korkman Näyttelyt: 2005 Arabian museon galleria, Helsinki 2006 Galleria Elverket, Tammisaari 2007 Ahvenanmaan taidemuseo Arvostelut: Helsingin Sanomat, Jukka Yli-Lassila, Muutoksia iholla ja pinnoilla 29.1.2005 Hbl, Åsa Hellman, Lera som andas 17.2.2005 Västra Nyland 3.11.2006 Ålands Tidning 18.10.2007 Nya Åland 20.10.2007 Objektivoitu Vuosi: 2005 Teoksen mitat: päät 30x18 cm, teoksen pituus 90 cm

Tekniikka: valaminen ja käsin rakentaminen Materiaali: posliini paperisavi ja väripigmentit Valokuvaaja: Johnny Korkman Näyttelyt: 2005 Arabian museon galleria, Helsinki 2006 Galleria Elverket, Tammisaari Arvostelut: Helsingin Sanomat, Jukka Yli-Lassila, Muutoksia iholla ja pinnoilla 29.1.2005 Hbl, Åsa Hellman, Lera som andas 17.2.2005 Västra Nyland 3.11.2006 Tutuksi objektivoitu Vuosi: 2005 Teoksen mitat: päät 25x13 cm, teoksen pituus 85 cm Tekniikka: valaminen ja käsin rakentaminen Materiaali: posliini paperisavi, väripigmentit ja värimetallioksidit Valokuvaaja: Johnny Korkman Näyttelyt: 2005 Arabian museon galleria, Helsinki 2006 Galleria Elverket, Tammisaari 2006 Galleria Sinne, Helsinki 2007 Ahvenanmaan Taidemuseo

Arvostelut: Helsingin Sanomat, Jukka Yli-Lassila, Muutoksia iholla ja pinnoilla 29.1.2005 Hbl, Åsa Hellman, Lera som andas 17.2.2005 Västra Nyland 3.11.2006 Ålands Tidning 18.10.2007 Nya Åland 20.10.2007 Luonnos, joka kuvaa ihmishahmon pienentymistä Vuosi: 2006 - 2007 Teoksen mitat: ihmishahmon pituus ensimmäisessä valoksessa 174 cm, viimeisessä valoksessa 60 cm Tekniikka: valaminen ja käsin rakentaminen Materiaali: kivitavara savi Valokuvaaja: Saana Murtti Katoaminen Vuosi: 2010 - 2011 Teoksen mitat: kenkien koko vaihtelee välillä 3x0,5-27x16 cm Tekniikka: valaminen Materiaali: posliini Valokuvaaja: Johnny Korkman

Näyttelyt: 2011 Galleria Maaret Finnberg, Turku (ryhmänäyttely: Korin, Matikainen, Murtti) 2012 Galleria Lume, Helsinki Arvostelut: Turun Sanomat, Sinikka Eskola, Kenkiä, kuplia ja kielikukkasia 6.7.2011 Turun Sanomat, Nina Suni, Pehmeää kuin äidin syli 12.7.2011 Saviluonnoksia Vuosi: 2011 Teosten mitat: molemmat luonnokset ovat 60 cm korkeita Tekniikka: valaminen, käsin rakentaminen käärimällä ja pinoamalla Materiaali: posliinipaperisavi (polttamaton) Valokuvaaja: Saana Murtti Sarjasta: Katoamisia Vuosi: 2011 Teoksen mitat: 27x21x22 cm Materiaali: posliinipaperisavi, väripigmentit ja värimetallioksidit Valokuvaaja: Johnny Korkman Suomen valtion omistuksessa

Vuosi: 2012 Teoksen mitat: koot vaihtelevat välillä 2x3 cm – 28x32 cm Materiaali: posliinivalusavi, posliinipaperisavi, väripigmentit ja värimetallioksidit Valokuvaaja: Johnny Korkman Näyttelyt: Galleria Lume, Helsinki

Sarjasta: Katoamisia

Vuosi: 2011 Teoksen mitat: 27x22x29 cm Materiaali: posliinipaperisavi, väripigmentit ja värimetallioksidit Valokuvaaja: Saana Murtti Suomen taideyhdistyksen omistuksessa

Vuosi: 2012 Teoksen mitat: koot vaihtelevat 5x6 cm – 50x32 cm Materiaali: posliinivalusavi, posliinipaperisavi, mustasavi, väripigmentit ja värimetallioksidit Valokuvaaja: Johnny Korkman

Näyttelyt: 2011 Galleria Maaret Finnberg, Turku (ryhmänäyttely: Korin, Matikainen, Murtti) Arvostelut: Turun Sanomat, Sinikka Eskola, Kenkiä, kuplia ja kielikukkasia 6.7.2011 Turun Sanomat, Nina Suni, Pehmeää kuin äidin syli 12.7.2011

Sarjasta: Katoamisia