kolumni
Y
Upseerin henkinen kestävyys
htymän komentaja oli saanut joukkonsa ratkaisutaisteluun, joka ei sujunut kuin Strömsössä. Esikuntaharjoituksen johto tarjoili komentajalle avokätisiä houkutuksia muuttaa tehtyjä päätöksiä ja samalla vesittää tavoitetta. Pelattiin upporikasta ja rutiköyhää. Vaikka taistelu voitettaisiinkin, vihollinen ei sallisi joukkojensa jäämistä saarroksiin. ”Tapatatko miehiäsi vain kunnianhimosi ja jääräpäisyytesi tähden”, kuiskuteltiin komentajan korvaan. Muutoksia suunniteltuun ei tehty, sillä komentajan mielestä epäröinti ja myöhäiseksi jäänyt säätäminen olisivat vain lisänneet kitkaa ja mitätöineet hyödyt. Koska kyseessä oli harjoitus, 1980-luvulle siirretty Tali–Ihantala onnistui, ja vihollisen hyökkäyksen kärki paloiteltiin osiin. Komentaja sai palkinnoksi kiertävän ”Komentajan selkäranka” -pystin. Kaikilla oli hyvä mieli, eikä kukaan kuollut, olihan kyse vain harjoituksesta. Harjoitelleelle komentajalle tilanteet jättivät miettimistä, niin kuin oli myös tarkoitettu. Monet kysymykset toimivat kuin liukusäätimet Skyllan ja Kharybdiin välillä: liiallinen uhkarohkeus vei karille toiselle ja liiallinen varovaisuus toiselle rannalle. Säätäminen onnistui määrättyyn pisteeseen asti, mutta rajan jälkeen se, mikä aikaisemmin oli positiivista, kääntyikin negatiiviseksi. Oli asioita, joissa kultainen keskitiekään ei toiminut. Jos jätti voimia reserviin, ne eivät riittäneet ratkaisuun. Täytyi siis tehdä päätös, jolla kaikki voimat otettiin käyttöön ja arpa heitettiin lopullisesti. Piti myös ajatella, mitä myöhemmin tapahtuisi, sillä lopputulos oli seuraavan kehityskulun alku – toki myös ylemmän johtoportaan murhe. Monitasoisia monimuuttujia sisältävät ongelmat eivät ole vain upseerien yksinoikeus, vaan niitä kohtaavat useat akateemisissa ja käytännöllisissäkin tehtävissä toimivat. Upseereilla on kuitenkin muihin nähden selkeä ero: sodassa ongelmankäsittely tulee palkituksi tai rangaistuksi korvaamattomina arvoina, koettuina kauheuksina ja suruna. Ennen kuin henkistä kestävyyttään kannattaa kokeilla, on päästävä selville omasta mielenlaadustaan. Osaanko käsitellä ajatteluni liukukytkimiä oikein? Osaanko välttää tarpeettomia, mutta kohdata välttämättömiä riskejä? Kykenenkö sopeutumaan, kun sellaista tarvitaan, mutta toimimaan määrätietoisesti, kun on sen aika? Miten suhtaudun muiden mielipiteisiin, neuvoihin, arvosteluun ja lopulta myös muutosvastarintaan? Kykenenkö kriisiajan johtajan toimiin, mutta jaksan hoitaa myös rauhan ajan tehtäviä? Historiasta tiedämme, etteivät kaikki rauhan ajan tähdet välttämättä loista taistelukentällä, ja toisaalta muistamme joidenkin taistelukentän onnistujien olleen jokseenkin mahdottomia työtovereita rauhan oloissa. Aivan ääripäitä lukuun ottamatta tämä ei ole sotaväessä ongelma, koska ammattiin syventymisen myötä jokaiselle voidaan löytää paikka organisaatiossa. Toimivan kokoonpanon rakentaminen on normaalia 43
henkilöstöjohtamista, eikä siinä tarvitse olla ylimääräistä dramatiikkaa, jos ei viivettäkään. Oman päänsä sisältä jokainen voi sitten draamoja etsiä. Helpointa lienee suhteellisen suoraviivaisilla, avoimilla ja positiivisesti yksinkertaisilla upseereilla. Vaikeampaa on, jos kärsii huijarisyndroomasta: ”Voiko luvata, että nerokas taisteluajatus toimii?” – No, kukaan ei voi, sillä sodassa satunnaismuuttujia riittää, eikä niistä ole riittävää tietoa matemaattiseen varmuuteen asti. Vaikka tämän ymmärtää, voivat kortisolitasot silti nousta. Upseerille asetetaan kovat henkiset vaatimukset, joiden täyttämisessä sotilaallinen järjestelmä toki auttaa. On osattava käyttää ihmisjoukon aivoissa syntyvää synergiaa, mutta myös katkaista oikea-aikaisesti luova prosessi ja luottaa itsekin omaan syvään rintaääneensä. On ymmärrettävä, että päätökseen johtava prosessi on omansa ja toimeenpanon johtaminen taas oma kokonaisuutensa. Tapahtumien kulku voi viedä aivan uuteen todellisuuteen, johon on sopeuduttava punaista lankaansa hukkaamatta. Jotkut meistä näyttävät kestävän stressiä kuin kalliot. Aivan kaikkea ei ulkoa päin kuitenkaan näe. Ihmisruumiilla on ikävä tapa kehittää fyysisiä oireita, jos jännitteitä ei muuten saa purettua. Liian moni suomalainen etsii siihen vaihtoehtoa pullosta. Sen enempää fyysiset kuin henkisetkään vaikeudet eivät kuitenkaan saisi olla päätöksenteon ja johtamisen tiellä. Voittajana on helpompi katsella painajaisiaan kuin häviäjänä, mutta yhtä kaikki, menetettyjen ihmishenkien kanssa tapaaminen on aina aamuöisin. Millainen tuo kohtaaminen on, riippuu sekin ihmisen henkisestä kestävyydestä. Upseerin on oltava pehmeän kova ja joustava jääräpää, joka kykenee kohtaamaan vastuunsa sodassa ja muistonsa sodan jälkeen. Henkisen kestävyyden kuvajaiseksi meille on kehittynyt suomalainen sisu. Sille ei ole täsmällistä vastinetta muissa kielissä. Balls, cojones, persévérance, nerv tai uthållighet eivät yksin tai yhdessä kata koko käsitettä. Sisun varassa kerran jo maahan lyötykin pyrkii päämääräänsä tahdonvoiman ja resilienttien ratkaisujen avulla. Sellainen sopii hyvin myös upseerille, mutta henkisen kestävyyden koko kirjoa sisukaan ei kata. Suomalaiseen sisuun nimittäin liittyy elimellisenä osana ja samalla rasitteena altavastaajan rooli. Kenraaliluutnantti Ilkka Hollo kuului 1990-luvulla siihen jääkiekkoliiton hallitukseen, joka kummasteluista huolimatta palkkasi Kurt Lindströmin Suomen maajoukkueen päävalmentajaksi. Muistan elävästi hänen ennen maailmanmestaruuskisoja tiivistämänsä ajatuksen henkisen kestävyyden kattavuudesta: ”Piti palkata ruotsalainen, kun omien kantti ei kestä voittaa.” Henkinen kestävyys ei siis ole pelkästään vastoinkäymisistä toipumista, vaan myös kykyä ottaa menestys vastaan.
Kalle Liesinen Kylkirauta 4/2020
