Teorian ja käytännön yhdistyminen sotataidossa

TEKSTI: MARKO PALOKANGAS

Teoriassa sotataito on oppi sodan voittamisesta, mutta vain käytännön taidot määrittävät sodan lopputuloksen. Lukuisat sotataidon teoriat ovat hienoja – osin jopa yleviä, mutta käytäntö on usein paljon muuta kuin oppirakenteiden tai periaateluetteloiden toteutumista sellaisenaan. Vanhan sanonnan mukaan sota on julmaa ja ratsuväki raakaa. Sodassa vaaditaan erilaisia taitoja, jotka toki opitaan ensin teorioista, sitten syvennetään käytännön harjoittelulla.

Sotataidon perusteet, eli sotilasstrategia, operaatiotaito ja taktiikka, ovat jokaisen upseerin ammatillisen osaamisen kivijalka. Upseerin ammatissa sotataitoa tulee opiskella, ymmärtää, harjoitella, soveltaa ja äärimmäisessä tapauksessa myös osata toteuttaa käytännössä. Sotataidon erilaisten ilmiöiden yhdistelmässä on nähtävissä vuorovaikutussuhde, joka selittää niiden syntymistä, kehittymistä, ilmentymistä ja painotusten muutoksia.

Sotilaita ja sotateoreetikoita on jo vuosisatoja askarruttanut kysymys, onko sotataito tiedettä, teoriaa vai taitoa, vaiko sittenkin kaikkien näiden monisäikeinen yhdistelmä? Etenkin järkiperäisen valistuksen vuosisadalla, eli 1700-luvulla, sotataitoa pyrittiin selittämään säännönmukaisuuksia noudattavan tieteen avulla. Lukuisat sodat kuitenkin osoittivat sotateoreetikoille viimeistään Napoleonin sotien jälkeen, etteivät sodankäyntiä inhimillisenä toimintana ohjanneet ainoastaan rationaaliset tekijät tai matematiikka. Sattumaa ja moninaisia kitkatekijöitä ei kyet- ty selittämään tieteen keinoin tai niiden avulla. Sotaa, sotataitoa, operaatiotaitoa tai taktiikkaa ei voida selittää ainoastaan kvantitatiivisin menetelmin, sillä vailla inhimillisiä tekijöitä määrälliset tutkimustulokset ovat vain keskiarvoja. Napoleonin itsensä kerrotaan todenneen: ”Matematiikka ei käy. Itse Newtonkin olisi kauhistunut kaavaa, joka sotataidosta pitäisi esittää.”

Viimeistään 2000-luvulle tultaessa on laajalti eri maiden upseerien ja asevoimien parissa tunnustettu, että tieteestä ja sen sovelluksista voi olla merkittävää hyötyä sotataidon ja etenkin siihen lukeutuvan taktiikan kehittämiselle. Ihmisellä on aina ollut tarve selittää ja etsiä sodasta säännönmukaisuuksia ja yleispäteviä periaatteita. Tietyiltä osin esimerkiksi taktiikassa esiintyy säännönmukaisuuksia, mutta sodankäynnissä ne ovat vain osa laajaa ja monimutkaista kokonaisuutta. Vaikka voimasuhteiden perusteella voidaan tehdä suuntaa-antavia päätelmiä ja jopa ennakoida tappioita matemaattisten simulaatioiden avulla, ei tiede hyödynnettävyydestään huolimatta kata sotataidon syvintä olemusta inhimillisenä toimintana.

Teorioiden ja käytännön oppia sotahistoriasta

On sanottu, että sotahistorian tuntemus kuuluu upseerien ja sotilaiden yleissivistykseen. Tutkimalla ja opiskelemalla sotahistoriaa upseeri voi laajentaa sotataidollista ymmärrystään ja taktista ajatteluaan. Sotahistoria tarjoaa opetuksia, jotka ovat sovellettavissa käytäntöön ja joiden avulla upseeri voi löytää oikeansuuntaisen ratkaisun eteensä tuleviin sotataidollisiin ongelmiin. Taktisen ajattelun kannalta omakohtaisen sotakokemuksen arvo on yhtäältä kiistaton ja yleisesti tunnustettu. Toisaalta upseeri voi oppia ja syventää taktista ajatteluaan myös muiden kokemuksista – so- tahistoriasta. Etenkin pitkinä rauhan aikoina, joina upseereilla ei ole tilaisuutta saada sotakokemusta, on sotahistorian tutkimisella pyritty korvaamaan taistelukokemusten puutetta.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen, sillä sotien ja sotataidon historiassa aikatekijät heikentävät kokemusten käyttöarvoa. Etenkin sotateknisen kehityksen takia historian esimerkit ja tapaukset tulee suhteuttaa kunkin aikakauden sotataidolliseen ajatteluun. Toinen sotahistorian tarjoamien opetusten hyödyntämistä vaikeuttava seikka on historiallisten tapahtumien ainutkertaisuus. Tapahtumat ja tapahtumasarjat voivat toistua hyvinkin samankaltaisina, mutta syy- ja seuraussuhteet ovat aina ainutkertaisia. Historia ei siten koskaan toista itseään sellaisenaan, vaikka tapahtumasarjoissa olisikin löydettävissä yhtäläisyyksiä aiemmin koettuun. Historiallisten esimerkkien soveltaminen vaatii erittäin hyvää ymmärrystä syy-seuraussuhteista, sekä aikaan, paikkaan ja olosuhteisiin sidotun erottamista tapahtumakulun universaalista, yleisesti pätevästä osasta.

Erilaisista teorioista ja teoreetikkojen kirjoituksista on usein etsitty vaikutteita kansalliseen sotataidolliseen ajatteluun. Uuden ajan sotataidon teoreetikoista yksi tunnetuimmista lienee preussilainen kenraali Carl von Clausewitz, jonka mukaan sotataito on ”taitoa käyttää käytettävissä olevia keinoja ja välineitä taistelutoiminnassa”. Von Clausewitz laajensi sotataidon käsitettä lisäten siihen kuuluvaksi myös sotaan valmistautumisen, kuten sotavoimien ja miesvoiman muodostamisen, aseistamisen, varustamisen, kouluttamisen ja niin edelleen. Von Clausewitzin näkemykset ja pääperiaatteet so- tataidosta esiintyvät hieman eri sanoin muotoiltuina lähes kaikissa sotataitoa käsittelevissä tutkimuksissa.

Muista ulkomaisista teoreetikoista erityisesti brittiläisten J. F. C. Fullerin ja B. H. Liddell Hartin näkemyksiä mekanisoitujen joukkojen käytöstä sodankäynnissä tutkittiin 1920-luvulla suurella mielenkiinnolla. Merkillepantavaa oli se, että heidän näkemyksensä eivät 1920-luvulla saaneet laajempaa kannatusta Englannissa tai Ranskassa. Sen sijaan Saksassa ja Neuvostoliitossa Fullerin ja Liddell Hartin näkemyksistä otettiin runsaasti vaikutteita.

Suomessa nämä vaikutteet eivät voimakkaasta saksalaissuuntauksesta huolimatta saaneet suurta kannatusta, sillä ammattiarmeijaan viittaava joukkojen runsas mekanisointi oli osin ristiriidassa suomalaisittain vahvaan ajatteluun asevelvolli- suusarmeijasta sekä jalkaväen perinteisestä käytöstä. Fullerin tai Liddell Hartin näkemyksiä pidettiin Suomessa jalostamisen arvoisina, vaikka ne eivät sellaisinaan soveltuneet käytettäviksi suomalaiseen maastoon, joka poikkesi pikkupiirteisyydessään paljon keskieurooppalaisesta maastotyypistä.

Sotataidon kansallisia erityispiirteitä

Sotataito on kansainvälisistä suuntauksista huolimatta kuitenkin aina sidoksissa myös kansallisiin erityispiirteisiin. Suomalaisen sotilaallisen ajattelun tutkimus on asemoitava käsitteellisesti ymmärrettävään kokonaisuuteen. Kansalliset lähtökohdat ja perusarvot määrittelevät suomalaisen sotataidon olemassaolon tai sen olemattomuuden. Ehkä juuri siksi voidaan esittää perusta- vaa laatua oleva kysymys siitä, onko suomalaista sotataitoa olemassakaan vai onko se enemmänkin taktista osaamista. Käsitteiden suhdetta toisiinsa sekä niiden teoreettista olemassaoloa ja käytännön ilmentymiä on pohdittu aiemminkin. Etenkin 1920- ja 1930-luvulla tehtiin useita kirjoituksia ja pohdintoja eri sotateoreetikoista. Itsenäisyyden ajan alun saksalaissuuntaus taktiikan kehityksessä näyttäytyy etenkin Carl von Clausewitzin kirjoitusten tulkitsemisena.

Koko Suomen itsenäisyyden ajan Carl von Clausewitzin kirjoitukset sodankäynnistä ovat näemmä tarjonneet kansainvälisiä lähtökohtia kansallisemman perustan sotataidon määrittelemiseen ja kehittämiseen. Kokonaisuutta tarkastellen voidaan todeta, että suomalaisen sotataidon periaatteet ja ilmentymät eivät juuri poikkea yleismaailmallisen sotataidon periaatteista. Suomalaisessa sotataidossa eroavuuksia kansainvälisiin piirteisiin on kuitenkin löydettävissä, etenkin maantieteellisten ja ilmastollisten erityisolojen tarkoituksenmukaisessa hyödyntämisessä sodankäynnin kaikilla tasoilla.

Sotataidolla tarkoitetaan suomalaisittain teorian ymmärtämisen lisäksi myös käytännön osaamista, eli kykyä soveltaa käytäntöön sodassa tarvittavia tietoja sekä taitoja. Vuoden 2008 Kenttäohjesäännön yleisessä osassa ja Puolustusvoimien osaamisen normissa vuodelta 2021 osaaminen on kuvattu kokonaisuudeksi, joka muodostuu yksilöiden tiedoista, taidoista, arvoista ja asenteista sekä niiden soveltamisesta käytännössä haluttujen päämäärien saavuttamiseksi.

Sotataito Ukrainassa

Venäläinen generalissimus Aleksander Suvorov loihe lausumaan 1800-luvun alussa, että ”teoria ilman käytäntöä on kuollut”. Etenkin Napoleonin sodista suuren määrän kokemuksia hankkineen Suvorovin siteerauksessa piilee suuri viisaus, jonka merkitys on vain korostunut 2020-luvulla. Mikäli sotataitoa yritetään oppia vain kirjoista ja pelkästään teoreettisesta näkökulmasta, niin yli puolet taidosta jää saavuttamatta. Sotataidossa on aina pyrittävä praktiikkaan, alkaen perehtymisestä havainnollisiin sovellusesimerkkeihin, edeten erilaisten operaatiotaidollisten ja taktisten ratkaisujen kokeilemiseen, harjoitteluun, sotapelaamiseen ja lopulta johtoportaiden sekä joukkojen johtamiseen yhteistoiminnassa kaikkien puolustushaarojen ja aselajien kanssa. Viimeistään taito mitataan oikeassa sodassa, operaatioissa ja taisteluissa.

Venäjän oikeudeton ja jo yli yhdeksän vuotta kestänyt sota Ukrainassa, sekä etenkin sen viimeinen vuoden mittainen hyökkäyssotavaihe ovat avanneet sotataidon teorioiden ja käytännön suhteiden havainnoinnille, seuraamiselle ja analysoinnille aivan uuden ulottuvuuden. Vaikka sotaa on voinut seurata lähes reaaliaikaisesti, niin on korostettava analyysin pinnallisuutta. Ukrainassa meneillään olevan sodan tutkimus käynnistyy toden teolla vasta vuosien tai vuosikymmenten jälkeen varsinaisista sotatapahtumista. Tästä huolimatta voidaan jo nyt todeta, että sotaa Ukrainassa ja Ukrainasta on käyty sodankäynnin yleisten periaatteiden näkökulmista puolin ja toisin niin taidolla kuin taidottomuudella.

Kenties herkullisin sotataidollinen havainto sodankäynnin periaatteiden valossa Venäjän aloittamasta hyökkäyssodasta Ukrainaa vastaan on ollut yhtäältä koko hyökkäyssodan yllätyksellisyys, päämäärät ja tavoitteet, sekä toisaalta Ukrainan valmius puolustaa valtiollista suvereniteettiaan läntisen yhteisön tuella. Maaoperaation toteutustapa ja taktiikka ovat olleet alusta lähtien osin jopa Venäjän sotilasdoktriinin – eli sotataidollisten teorioiden ja oppien – vastaista. Venäjän asevoimien johtosuhteet olivat alusta pitäen epäselvät ja monimutkaiset. Kaikesta päätellen Venäjän ”erikoisoperaation” perusteet olivat alun alkaenkin epäselvät ja hajanaiset. Sodan päämäärien saavuttamisen takeena on lähtökohtaisesti erinomainen valmistautuminen sotaan sekä sen voittaminen eli vastustajan pakottaminen antautumaan joko ehdoin tai ehdoitta. Tuskin mikään valtio tai sen asevoimat lähtevät sotaan valmistautumattomina, saati häviämään tulevia operaatioita tai taisteluita. Näin ainakin luultiin – myös Venäjästä.

Sotateorioiden ja sotien käytännön välillä on aina suuria eroavaisuuksia, toisinaan jopa päinvastaisia tapahtumakulkuja tai lopputuloksia. Kyse ei ole mistään sävyeroista tai tulkintaerimielisyyksistä. Harvoin, tai tuskin koskaan, sodat soljuvat erinomaisten suunnitelmien, ennakkooletusten tai päämäärien mukaisesti. Tästä Venäjän sota Ukrainassa on lähihistoriamme karvain esimerkki.

Yleisesikuntaeverstiluutnantti Marko Palokangas palvelee yleisen sotataidon sotilasprofessorina Maanpuolustuskorkeakoulun Sotataidon laitoksessa.

Kuvat: pixabay.com ja ukrainer.net. Kuvanmuokkaus Pasi Väätäinen