Yllätys, yllätys

Lukijani ja erään kriittisen kollegani innoittamana uskaltaudun käsittelemään tässä kolumnissa ongelmallisuutta, joka vallitsi erityisesti loppukesän ja syksyn Afganistan-keskustelussa.

Keskustelua seuraten vaikuttaa siltä, että olimme länsimaissa yllättyneitä ensinnäkin siitä, että Yhdysvaltojen Afganistanista vetäytymisen myötä Taliban-liike marssi elämänsä kesän aikana läpi koko maan ja valtasi sen takaisin sitkeän, kaksi vuosikymmentä kestäneen sissisodan päätteeksi.

Tarina Talibanin menestyksestä ja sen käyttämistä keinoista ovat toivottavasti pitkään myös suomalaisen sotataidollisten tutkimuksen kohteena, sillä Afganistanissa ilmiselvästi heikompi löi vahvempansa. Toki häviäjämaiden joukossa oli myös Suomi.

Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä tarkastella myös toista yllätyksen aihetta.

Maailma yllättyi lopulta siitä, että Yhdysvallat todellakin vetäytyi Afganistanista. Yllättävää tässä keskustelun perusteella oli se, että presidentti Biden todellakin piti presidentti Trumpin neuvottelemasta ”diilistä” kiinni. Yllättävää oli myös se, etteivät esimerkiksi naisten ja tyttöjen oikeudet elämään ja koulutukseen sittenkään pitäneet suurvaltaa afgaanien maassa ajamassa näitä sekä sellaisenaan merkittäviä että yleismaailmallisesti kannatettavia arvoja.

Perustellusti voisi kenties yllättyä sen sijaan siitä, että ydin-Kiinan ja äiti-Venäjän läheisyydessä sijaitsevasta Bagramin lentotukikohdasta luovuttiin kuin varkain yön pimeydessä ja näin menetettiin yksi keskeisistä nousuyrityksiä tekevien suurvaltojen konkreettisimmista eristämismahdollisuuksista.

Jos jotakin aidosti yllättävää tästä kaikesta haetaan, on se sitä, että maailman ainoan supervallan omien intressien ajaminen tulee yllätyksenä niin monelle tarkastelijalle. Ei kai kukaan uskonut, että arvopohjainen liittoumauskollisuus ajaisi ohi esimerkiksi akuutista kilpailusta Kiinan kanssa?

Hedelmätön ja liian pitkään jatkunut sota on yritetty päättää Afganistanissa jo pian kolmen Yhdysvaltain presidentin aikana. Se, että Trumpin hallinnon aikana neuvoteltu ”rauhansopimus” Talibanin ja Yhdysvaltain välillä jäi Bidenin hallinnon lunastettavaksi, on toki vaalitaistelun lokaisuutta vasten hieman ironista.

Yhdysvaltojen vetäytymistä Afganistanista on pidetty monessa yhteydessä vahvistuksena sille, että suurten sotilasjoukkojen käyttö konfliktien ratkaisijoina on ohi. Tämä on sellaisenaan perusteltu johtopäätös, mikäli asiaa katsotaan länsi- ja Yhdysvallat-lähtöisesti.

On selvää, että presidentti Obaman kaudesta lähtien läntinen suurvalta on pyrkinyt parhaansa mukaan vetämään joukkojaan edellisen hallinnon kausilla aloitetuista kaukosodista. Samalla se on pyrkinyt olemaan sitoutumatta sellaisten merkittävien maajoukkojen kokonaisuuksien lähettämiseen, joilla pyrittiin ratkaisemaan esimerkiksi Irakissa kesällä 2014 nopeasti edennyttä romahdusta.

Saman trendin voi katsoa vaikuttavan myös Ranskan ulkomaanoperoinnissa pohjoisessa Afrikassa. Pitkittyneisiin ja vaikeasti voitettaviin sotiin on vaikea lähettää joukkoja, varsinkin kun sotaa käydään sellaista joukkoa vastaan, joka ei hyväksy läntisiä käsityksiä voitosta ja häviöstä, vaan päättää jatkaa omaa sotaansa huolimatta epätoivoiselta vaikuttavasta tilanteestaan.

Tällaisten viimeisten kahden vuosikymmenen sotaväsyttämässä lännessä syntyneiden johtopäätösten esittäminen on jossakin määrin perusteltua. Toisaalta se on myös varsin lyhytnäköistä, erityisesti jos tarkastellaan länsimaissa tapahtuvaa panostusta konventionaalisiin sotilaallisiin suorituskykyihin.

Koska näitä kyvykkyyksiä rakennetaan suurella rahalla ja suurvaltakilpailun myötä varaudutaan päätään nostavaan valtioiden väliseen konventionaalisen sodan mahdollisuuteen, on liian pitkälle menevien päätelmien esittämisessä oltava varovainen. Käyttämättömät asevoimat ovat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin väistämättömien säästökuurien kohteena. Jossakin vaiheessa on siis löydettävä sota, jossa kalliilla rakennettuja suorituskykyjä on käytettävä.

Olisikin yllättävää, jos muutaman vuoden kuluttua maailma yllättyisi yhdysvaltalaisista maajoukoista jollakin konfliktialueella.

Palatakseni Afganistaniin, kaikkien yllätysten keskellä on julkisessa keskustelussa otettu käyttöön myös historian oppien synnyttämät lakoniset toteamukset. Eräs tällainen on kutsua Afganistania ilmiselvistä syistä imperiumien hautausmaaksi. Tässäkin yliyksinkertaistuksessa on, kuten historioitsija Andrei Sergejeff on todennut, kovin lyhyet jäljet.

Olisi kovin perusteetonta väittää, ettei Afganistanin sisäpolitiikkaan ole menestyksellistä sekaantua. Pakistan todistaa argumentin vääräksi: maa on yksi Talibanin valtaannousun pääarkkitehtejä.

Länsi onkin saanut yllätyksekseen muistutuksen siitä, että omia intressejään sodassa voi ajaa myös viekkaudella. Samalla on saatu arvokasta oppia siitä, kuinka viholliset maailmalla oppivat ja sopeutuvat sotaan tavalla, johon suuria läntisiä sotakoneita ei ole suunniteltu.

Antti Paronen