Paikka maailmassa

Valtioneuvosto hyväksyi uuden ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon 29. lokakuuta 2020 ja antoi sen eduskunnan käsiteltäväksi. Tätä käsittelyä tehdään muun muassa valiokunnissa, ja olin hallintovaliokunnan kuultavana aiheesta. Tämä kirjoitus perustuu eduskunnan hallintovaliokunnalle ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta antamaani lausuntoon.

Selonteko on ymmärrettävä keskeiseksi asiakirjaksi, joka ei vain tarkastele maailmaa Suomen ympärillä ja kansakuntamme paikkaa siinä, vaan se linjaa, miten Suomen tulee asemoida itsensä tähän ympäristöön. Kyseessä on siis periaatekokoelmaa laajempi ja syvällisempi selonteko, joka asettaa suuntaviivat suomalaisen ulkopolitiikan tekemiselle ja linjanvedoille. Erityisen merkittäväksi käsiteltävän selonteon tekee se, että siinä esitettävä toimintaympäristön analyysi ohjaa puolustusselonteon valmistelua ja laatimista.

Selonteon sivuilta on luetttavissa, miten suurvaltapoliittinen kilpailuasetelma toimintaympäristössä avautuu kirjoittajille selkeänä kokonaisuutena.

Samalla kuitenkin aktiivisesti korostetaan globaalien ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen ja pandemioiden, merkitystä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä. Tästä aiheutuu realistisemmalle turvallisuuden tarkastelijalle pienimuotoinen kohtaanto-ongelma: jos toimintaympäristö ymmärretään suurvaltapoliittiseksi kilpakentäksi, jossa niiden intressit määräävät todellisuuden laadun, ei globaaleihin ongelmiin puuttuminen ole pienelle kansakunnalle edullista kansallisten intressien puolustamiseksi.

Hyödyllistä olisi valitun suurvallan kanssa myötäeläminen ja kilpailevia suurvaltoja vastaan tasapainottaminen. Siksi Suomen sitouttaminen monenkeskisiin ongelmanratkaisuprosesseihin osana Euroopan unionia on pienoisessa ristiriidassa sen kanssa, että maamme on pieni ja eloonjäämisestään anarkisessa kansainvälisessä järjestelmässä huolta kantava kansallisvaltio strategisesti kriittisen Itämeren rannalla.

Globaalien kehityskulkujen, kuten ilmastonmuutoksen, väestökehityksen, terrorismin ja väkivaltaisen radikalisoitumisen, sekä uusien teknologioiden kasvavan merkityksen vaikutus tunnistetaan selonteossa kiitettävällä tavalla. Samalla selonteossa kuitenkin yhdistetään globaalit ongelmat, haasteet ja myös mahdollisuudet sotiin ja konflikteihin tavalla, joka ei välttämättä kannusta alueelliseen tarkasteluun ja alueellisten ratkaisujen hakemiseen.

Vaikka esimerkiksi selonteossakin mainittu jihadistinen ryhmä al-Qaida vaikuttaa globaalia kumouksellista sotaansa käyvänä eräänlaiselta todellisuuspakoiselta maailmanvallankumoukselliselta, sen johdossa tunnistetaan, että alueellisissa konflikteissa on erilaista konkreettista ja realistista hyödyntämispotentiaalia, siis alueellisia ratkaisuja alueellisiin ongelmiin. Näköalattomimmiksikin ymmärretyt siis ajattelevat, analysoivat

ja hakevat vaihtoehtoisia ratkaisuja. Köyhyyden, eriarvoistumisen ja niiden luoman näköalattomuuden yhdistäminen suoraan jakolinjojen syntymiseen on jossakin määrin totta, mutta pahimmillaan se on yliyksinkertaistavaa ja viallista tulkintaa synnyttävää tarkastelua. Tulkinta pahimmillaan sitoo kädet esimerkiksi kansallista vaikuttavuutta hakevalta sotilaallisiin terrorismin vastaisiin operaatioihin osaa ottamiselta, ja vähiä resursseja esimerkiksi suunnataan sellaisenaan tärkeään köyhyyden torjuntaan. Oman paikkamme kannalta tarkastelun kohteeksi selonteosta on syytä nostaa myös muuttoliikkeen vaikutus epäsymmetriseen sodankäyntiin ja valtioiden väliseen vaikuttamiseen. Selonteossa tarkastellaankin pakolaisuutta hybridivaikuttamisen välineenä. Tämä on erinomainen seikka, ja se osoittaa konfliktien modernin epäsymmetrian olevan tiedostettu kirjoittajakaartissa. On selvää, että eri valtiot pyrkivät käyttämään pakolaisuutta vaikuttamisen välineenä omien alueellisten intressiensä tavoittelussa. Tämän ollessa vain yksi esimerkki moderneista epäsymmetrisen sodan keinoista selonteko asettaa kiitettävästi vaateen suomalaisille viranomaisille yhä tiiviimpään yhteistyöhön tiedonjaossa, ennustettavuudessa ja varautumisessa.

Näiden muutamien nostojen kautta on käsitettävissä, että vaikka suomalaisessa, valtionhallinnon korkeimmalla tasolla tapahtuvassa turvallisuuspoliittisessa ajattelussa onkin tiettyjä kilpailevia suuntauksia, on selonteko tämän ajattelun tuotteena käsitettävissä konsensusperiaatteella rakennetuksi kokoelmaksi näkemyksiä, jotka ohjaavat valtion ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa hienovaraisesti arvojen ja intressien välillä taiteillen.

Paikkaamme maailmassa onkin siis tarkkaan harkittu, joskaan se ei koskaan ole maailmalle itsestään selvä.

Antti Paronen