paniikkipuiston kadut
paniikkipuiston kadut
Suomentanut Marja Helanen-Ahtola
WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ Helsinki
# 1 Nukkeni mun # 2 Syvyyksien syylä # 3 Monsterinverta aamiaiseksi! # 4 Noidutun naamion nauru # 5 tohtori mielipuoli # 6 mitä mielessä, muumio? # 7 haukkuvat hirviöksi # 8 sano muikku... niin käy köpelösti! # 9 luikeroleiri # 10 oho, mitkä voimat! # 11 Pako kauhumaasta # 12 Paniikkipuiston kadut
Englanninkielinen alkuteos Goosebumps HorrorLand # 12: The Streets of Panic Park Goosebumps book series created by Parachute Press, Inc. Copyright © 2009 by Scholastic Inc. 557 Broadway, New York, NY 10012, USA. All rights reserved. Suomenkielinen laitos © WSOY 2012 ISBN 978-951-0-35242-7 Painettu EU:ssa
TÄHÄN ASTI TAPAHTUNUT…
Kiikissä. Kuusitoista lasta. Kiikissä, valtavaan kartanoon vietyinä. Rakennus muistutti linnaa: mustat kivimuurit ja kummallakin sivulla korkea, tumma torni. Minä olen Lizzy Morris. Olen kolmentoista. Veljeni Luke on yhdentoista. Kyllä vain, olimme liian nuoria sellaiseen kauhuun, jonka Paniikkipuistossa kohtasimme. Emme olleet valmistautuneet moiseen häijyyteen. Emme odottaneet ketään sellaista kuin tuo mustapukuinen mies, joka seisoi nyt edessämme. Miten kaikki alkoi? Neljätoista lasta oli kutsuttu Kauhumaan teemapuistoon Hyvin erityisiksi vieraiksi. He odottivat viikon mittaista pelotteluhupia, mutta saivat pian havaita, että pelottelut olivatkin TOTTA. Lapset tiesivät olevansa vaarassa. He tahtoivat vimmatusti pakoon Kauhumaasta, toiseen 7
puistoon, paikkaan nimeltä Paniikkipuisto. Eräs Kauhumaan työntekijä, Kauhu nimeltä Byron, oli heidän ainut ystävänsä. Byron kertoi, että he olisivat turvassa Paniikkipuistossa. Luke ja minä olimme käyneet ennenkin Kauhumaassa. Joku siitä puistosta alkoi lähetellä meille netin kautta tietoa muista lapsista. Hän kertoi olevansa Monsteri X. Hän väitti Paniikkipuistoa hirvittäväksi. Lapset olisivat kuulemma paremmassa turvassa Kauhumaassa. Luke ja minä riensimme puistoon varoittamaan muita. Kun tulimme paikalle, kahdeksan kaveria oli jo paennut Paniikkipuistoon. Luke ja minä yritimme kertoa jäljellä oleville tyypeille, mitä olimme saaneet tietää. Pyysimme heitä jäämään Kauhumaahan. He halusivat kuitenkin vimmatusti päästä kavereittensa perässä siihen toiseen puistoon. Tyttö nimeltä Jillian Gerard väitti pystyvänsä lukemaan toisten ajatuksia. Hän tuijotti minua silmiin ja kertoi toisille, että minä valehtelen. Hän väitti Luken ja minun auttavan Kauhuja pitämään heidät kaikki Kauhumaassa. Byron auttoi kavereita pakenemaan Paniikkipuistoon. Velipoikaa ja minua ei haluttu mukaan. Me seurasimme heitä silti. Arvelimme, että voisimme ehkä olla avuksi. Paniikkipuisto osoittautui painajaiseksi. Siellä ei ollut värejä ollenkaan. Koko puisto oli musta-
valkoinen. Oudot, surulliset varjoihmiset seurasivat meitä joka paikkaan. Emme nähneet ketään muuta. Löysimme sanomalehden, jossa kerrottiin, että Paniikkipuisto oli suljettu vuonna 1974. Matkasimmeko me ajassa taaksepäin? Olimmeko jossain rinnakkaistodellisuudessa? Olimme ihan kujalla. Sen vain tiesimme, että Paniikkipuisto oli pal jon hirvittävämpi kuin Kauhumaa. Ja täällä me nyt sitten olimme, kaikki kuusitoista. Tässä synkässä, kylmässä kartanossa. Tuijotimme edessämme olevaa miestä. Hän seisoi lavalla korkean puhujakorokkeen takana. Hän kertoi nimekseen Uhka. Jo ennen kuin hän avasi suunsa, jo ennen kuin hän kertoi nimensä, me tiesimme hänen olevan joku, jota meidän pitäisi pelätä…
9
1 Uhka oli pukeutunut mustiin päästä varpaisiin. Hänen paitansa, solmionsa, housunsa, takkinsa ja kenkänsä olivat kaikki sysimustat. Hänellä oli mustat hanskat. Ja hänen kasvonsa jäivät kokonaan mustan, leveälierisen hatun varjoon. Meidät oli pakotettu marssimaan pitkiä, pimeitä käytäviä. Niiden seinät olivat harmaat. Halkeillut laasti varisi. En nähnyt ikkunoita. Päädyimme valtavaan, tyhjään kammioon. Askelemme kirskuivat kivilattiaa vasten. Harmaat seinät olivat paljaat. Ne kohosivat korkeuksiin kohti parveketta, josta näki kam mioon. Huoneen etuosassa oli lava. Ja puhujakoroke. Ja mustiin pukeutunut mies. Lavan edessä ei ollut tuoleja. Seisoimme hankalasti, kiinni toisissamme. Oven takanamme tukkivat varjoihmiset. He katsoivat ääneti, kun Uhka tarttui puhujakorokkeeseen hanskakäsin. ”Jaa, jaa, jaa… kylläpä te kaikki näytätte PE11
LOKKAILTA!” Uhka sanoi. Hänen äänensä kajahteli korkeista kiviseinistä. Matt Daniels on pitkä atleetti. Yksi rohkeimmista koko sakissa. Hän astui esiin ja huusi ylös lavalle: ”Miksi toit meidät tänne? Mitä sinä haluat?” Uhka päästi kylmän naurun. ”Ai kun teidän pelkonne kuulostaa hyvältä! Minä RAKASTAN sitä! RAKASTAN!” Matt perääntyi ja mumisi jotain Carly Beth Caldwellille. Carly Beth on pieni keijukainen ja näyttää paljon ikäistään – kahtatoista – nuoremmalta. Luke ja minä seisoimme heidän takanaan. En kuullut, mitä Matt sanoi. Uhkan sanat helisivät vielä korvissani. Hänen äänensä oli syvä ja käheä yhtä aikaa. Hänen hyinen naurunsa nosti niskavillani pystyyn. ”Miltä tuntuu PELÄTÄ niin julmetusti?” Uhka kysyi. ”Onko teistä mahdollista kuolla pelkoon? No, hyvät ystävät… senhän me testaamme!” Luke puristi minun kättäni. ”Onko tuo häiskä tosissaan?” hän kuiskasi. Aioin vastata, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni. Billy Deep ja hänen siskonsa Sheena ottivat pari askelta taaksepäin lavan edestä. He vilkuilivat meidän taaksemme ovelle. Todennäköisesti 12
suunnittelivat pinkaisevansa pakoon. Britney Crosby ja hänen kaverinsa Molly Molloy eivät pystyneet pyyhkimään pelkoa kasvoiltaan. He seisoivat hammasta purren, käsivarret tiukasti ristissä rinnalla. ”Me pakenimme Kauhumaasta tähän paikkaan!” Matt huusi lavalle. ”Meille kerrottiin, että olisimme täällä turvassa.” ”Turvassa?” Uhka vastasi. ”Kukaan ei ole turvassa MINUN puistossani!” Hän läppäsi koroketta kaksin käsin. ”Voi pojat! Älkääs vilkuilko, mutta joku taisi VALEHDELLA teille.” Hänen sanansa nostattivat mekkalan. Aloimme kaikki puhua yhteen ääneen. Sitten Matt ja Michael Munroe astuivat Jillianin ja hänen kaksosveljensä Jacksonin eteen. Matt puristi kädet nyrkkiin sivuillaan. ”TE valehtelitte meille!” hän huusi. Muodostimme äkäisen kehän Jillianin ja Jacksonin ympärille. ”Te huijasitte meidät Paniikkipuistoon”, Carly Beth sanoi. ”Lizzy puhui totta: olisimme paremmassa turvassa Kauhumaassa, mutta te väititte hänen valehtelevan.” ”Me luulimme teitä ystäviksi!” Carly Bethin kaveri Sabrina Mason sanoi ääni väristen. ”Miten te voitte tehdä meille niin?” Michael on iso ja vahva. Hänen lempinimensä on kotipuolessa Hirviö. Michael tyrkkäsi naamansa kiinni Jillianin 13
kasvoihin. ”Myönnä pois”, hän äyskäisi. ”Myönnä pois, Jillian. Te huijasitte meidät tulemaan tänne – koska sinä ja veljesi olitte kaiken aikaa Uhkan kätyreitä!” ”EIKÄ!” Jillian huudahti. Hän hoippui taaksepäin, yritti päästä pois, mutta Michael pysyi aivan hänen nenänsä edessä. ”Ei pidä paikkaansa!” Jackson huusi. ”Anna minun siskoni olla!” ”E-emme me olleet koskaan Uhkan kätyreitä”, Jillian sopotti naama punaisena. ”Se ei ole totta. Ei ole TOTTA!” ”Tottahan se ON!” huudettiin lavalta. Haukoin henkeä. Saliin lankesi hiljaisuus. ”Se on totta!” Uhka sanoi kaksosille. ”Älkää valehdelko kavereillenne.” ”Mu-mutta”, Jillian sönkkäsi. Uhka nosti hanskakätensä vaientaakseen hänet. ”Mistä te muka saitte erikoisvoimanne? Siltä kurjalta, puiselta ennustajaeukoltako? Ette tietenkään. Saitte voimanne pikapostina meikäläiseltä, yhdeltä ja ainoalta Uhkalta!” ”Ei!” Jillian ravisti vimmatusti päätään. ”Ei! Ei!” ”Emme tienneet sitä!” Jackson kiljaisi. Hän kääntyi Mattiin, Michaeliin ja meihin muihin päin. ”Emme tienneet, että autoimme Uhkaa! Vannon sen!” ”Valehtelette kumpikin!” Michael huusi. ”Ei –” Jackson yritti väistää. 14
Michael kumautti häntä mahaan ja kaatoi hänet kivilattiaan. Pojat painivat äristen ja öristen meidän jaloissamme. ”Lopettakaa! LOPETTAKAA!” Jillian kiljui kädet poskilla. ”Ihanaa! IHANAA!” Uhka huusi ja paukutti puhujakoroketta hanskanyrkeillään. ”Minä suorastaan HAISTAN tämän huoneen pelon!” Michael huitaisi Jacksonia vielä kerran ja hyppäsi pystyyn. Jackson retkotti selällään, vaikersi ja hieroi aristavaa mahaansa. ”Hei, älkääs nyt.” Uhka huokaisi. ”Ettekö tappelisi vielä vähän? Se kun tekee minut huisin onnelliseksi.” Siristin silmiäni ja yritin nähdä kasvot mustan hatun leveän lierin alta, mutta erotin vain varjon. Onko siellä kasvoja ollenkaan? Uhka kohotti toisen kätensä ja heilutti varjoihmisille salin perälle. ”Tulkaa tänne, varjot. Viekää Jillian ja Jackson pois!” ”Täh?” Jillian parkaisi. ”Viekää heidät pois”, Uhka komensi. ”He ovat hoitaneet hommansa loistavasti. Mutta… minulla ei ole heille enää käyttöä.” ”Odota…” Jackson huusi. ”Mitä sinä oikein tarkoitat?” ”Mitä sinä aiot tehdä meille?” Jillian ulisi. Heille ei kuitenkaan vastattu. 15
Varjoihmiset liukuivat heidän ympärilleen, peittivät heidät tummaan harsoonsa ja paimensivat heidät lavan taakse ja kapeasta ovesta ulos. Minua puistatti. Kuulin yhä kaksosten kiljunnan oven takaa. Uhka kurkotti korokkeella meitä kohti. ”Vähänkö pelottavaa”, hän sanoi. ”Hui, ihan vapisen. Kihelmöi joka puolelta. Eikä lysti ole vielä edes alkanut!” Kuulin melua. Kääntyessäni näin Billy Deepin pyörähtävän kannoillaan ja säntäävän kohti takanamme olevaa ovea kengät kovalla lattialla kopisten. ”Menoksi! Häivytään POIS täältä!” Billy kailotti. Sheena pinkaisi hänen jälkeensä. ”Ei, ODOTTAKAA!” huusin. ”Billy, ÄLÄ!” Vaistosin vaaran. Billy ei tainnut piitata siitä. Hän oli melkein ovella, kun joukko varjoihmisiä leijui hänen eteensä. Varjoväki kietoutui Billin ympärille. Emme nähneet häntä pitkään aikaan. Hän katosi varjoihin. Pidätin henkeä. Ja näin Billyn putkahtavan esiin – suoraan varjoihmisten läpi. Me kaikki näimme hänet. Me kaikki näimme, mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta hänen siskonsa Sheena parkaisi ensimmäisenä. ”EIIIII! Voi EI! Mitä te olette tehneet minun veljelleni?” 16
2 Billy pysähtyi ja pyörähti meihin päin. Kiljaisin. En mahtanut mitään. Me kaikki kiljuimme ja huusimme kauhusta. Varjoihmiset leijuivat takaisin ovelle. Billy huohotti ja piti käsiään sivuilla ojossa. Billyn kasvot olivat harmaat, tuhkanväriset. Hänen käsivartensa… kätensä… olivat pelkkää varjoa. Hänen vartalonsa hohteli savuna. En nähnyt hänen silmiään, nenäänsä, suutaan. Ne olivat pelkkää tummaa tuhrua! Varjoa. Billy oli pelkkä varjo. ”Mitä te olette tehneet hänelle?” Sheena ulisi. Hän juoksi Billyn luokse. ”Onko kaikki hyvin? Näetkö sinä mitään? Oletko siinä?” Billy nieleksi ja vilkuili ympärilleen neuvottomana. Hän ei varmaan käsittänyt, mitä hänelle oli tapahtunut. Viimein Billy nosti kätensä ja tuijotti niitä. ”Minä… olen varjo”, hän sopersi. ”Paleltaa… Auta, Sheena. Minua paleltaa kauheasti. Tuntuu oudolta.” 17
”Harmi”, Uhka huikkasi lavalta ja maiskutti kieltään. ”Harmin paikka, kaverit. Kovaa juustoa, mitä? Sitkeitä banaaneja. Billy-poju näytti aikaisemmin paljon söpömmältä… silloin kun hänen söötti naamansa näkyi.” ”Muuta hänet entiselleen!” Sheena huusi. ”Muuta minun veljeni entiselleen!” Luke ja minä huusimme myös: ”Muuta hänet entiselleen! Muuta!” Aloimme kaikki huutaa sitä. Uhka kohotti kummankin kätensä vaientaakseen meidät. ”Selvä, nou problemos”, hän sanoi. ”Heti kun kerkiän. Kirjoitan lapulle, jotta muistan.” Hän hohotti hyistä naurua, mikä sai niskavillani pystyyn. Billy vaikersi. ”Mutta… minä en ole MINÄ! Tunnen itseni hirmu kevyeksi… kuin savuksi, joka voi liitää pois.” ”Tosi kivasti sanottu”, Uhka kehaisi. ”Sinun pitäisi rustata runoja, Billy-poju. Minäpä annan sinulle yhden osviitan. Kun seuraavan kerran sotkeudut minun varjoihmisiini, pane edes tappeluksi. Minun pitää saada nähdä enemmän tappelua. Ihan totta.” ”Ukko on täyskahjo!” Luke kuiskasi minun korvaani. ”Ja häijy”, lisäsin. ”Kuvitteleeko hän, että hänen vitsinsä ovat hauskoja?” ”Ei hän taida piitata siitä”, Luke supatti ja värähti sitten. ”Billy raukka…” 18
Michael yritti taputtaa Billyä harmaalle olalle, mutta hänen kätensä solahti suoraan läpi. Michael huokaisi syvään. ”Pelko pois”, hän sanoi. ”Kyllä me sinut vielä normaaliksi saadaan.” Michael kääntyi Uhkaa kohti. ”Päästä meidät pois!” hän huusi. ”Et voi pitää meitä täällä vastoin tahtoamme!” ”Totta ihmeessä voin!” Uhka kurkotteli korokkeeltaan. ”Voin tehdä ihan mitä haluan.” ”Me haluamme päästä kotiin – heti!” Carly Beth korotti äänensä. Uhka tuhahti. ”Onko teillä mitään käsitystä, miten kaukana kotoa olette? On aika pitää palaveri. Te ette ole niin tolloja miltä näytätte, vai mitä? Minä olen Uhka. Voin pitää teidät täällä ikuisesti.” Äijä veti hatun syvemmälle silmilleen. ”Voin tehdä ihan mitä haluan”, hän toisti, ”koska koko tämä maailma on MINUN!” Varjoihmiset hurrasivat ovella. Se kuulosti pikemminkin voihkimiselta kuin hurraamiselta. Uhka kumarsi heille. ”Kiitos. Minun väkeni sentään osaa asiansa. Hurraavat minun joka sanalleni ja eleelleni!” ”Miksi toit meidät tänne? Mitä sinä haluat?” Carly Beth tiukkasi. ”Se nyt on päivänselvää”, Uhka vastasi. ”Minun pitää pelotella teitä oikein rutosti.” ”Miksi?” huudahdin. Ääneni värisi. ”Miksi sinun pitää pelotella meitä?” 19
”Kyllä se teille pian selviää”, Uhka vastasi. ”Minun pitää panna teidät kirkumaan kurkkunne kipeiksi.” Hän kumartui meitä kohti. ”Onko teillä jotain sitä vastaan?”
20
3 Tuijotin ukkoa mykistyneenä. Me olimme jo saaneet esimakua Paniikkipuiston pelotuksista. Oliko häiskällä tosiaan meininki kiduttaa meitä uusilla kauhuilla? Millaiseen karmeaan ansaan me olimme astuneet? Matt meni lähemmäs lavaa. ”Me kaikki olemme jo joutuneet tekemisiin pahuuden kanssa”, hän kertoi Uhkalle. ”Jokainen täällä on kohdannut ronskeja kelmejä – ja me olemme peitonneet ne.” ”Se on tosi”, Michael sanoi ja iski rystysillään Mattin rystysiä. Sitten hän kääntyi Uhkaan päin. ”Luuletko olevasi kamalan pelottava siksi, että pukeudut mustiin ja uhkailet meitä? Sopii katsoa tänne. Meitä on kuusitoista – emmekä me pelkää sinua.” Uhka oli vapisevinaan pelosta. ”Hui kamala, katsokaa. Minä vapisen, vapisen!” Kaikki varjoihmiset nauroivat meidän taka21
namme – raakkuivat elotonta naurua. Uhka hieroi hanskakäsiään vastakkain. ”Sangen urheaa puhetta, Michael poikaseni. Kuvitteletko tosiaan, että olet jo kohdannut pahuuden? Enpä usko. Sinulla ei ole aavistustakaan, millaista tosi kauhu on.” Tyyppi paukutti puhujakoroketta kaksin käsin. ”Minä olen tutkinut häijyyttä vuosikaudet”, hän sanoi. ”Olen vuosikaudet nostattanut pahimmanlaatuista pelkoa.” Hän oli hetken vaiti ja jatkoi hiljaa: ”Ehkä te kaipaatte pientä näytettä. Pikku todistetta.” Kylmä väristys kiiri pitkin selkäpiitäni. Uhka vinkkasi ovella seisovalle varjolle. ”Mene pidätyskammioon”, hän komensi. ”Tuo sieltä uusin voitonmerkkini.” Varjo nyökäytti kasvotonta, harmaata päätään ja leijui hitaasti esiin. Hän oli melkein lavalla, kun Uhka pysäytti hänet. ”Stop tykkänään”, Uhka sanoi hiljaa. ”Olet liian hidas, hyvä herra. Sinun pitäisi liikkua vikkelämmin, kun minä käsken tekemään jotain. Sen takia minulla onkin tämä käden ulottuvilla.” Uhka kurkotti korokkeen takaa esiin mustan putken. Se näytti pölynimurin letkulta. Hän kohotti suutinta ja kohdisti sen varjoon. Uhka painoi nappia, ja kuului ujellus. ”Ei, älä!” varjo parkaisi. ”Älä, minä rukoilen!” Uhka nakkasi päänsä takakenoon. Hänen naurunsa raikui pölynimurin ärjynnän yli. 22