Towles, Amos: Seuraelämän säännöt (WSOY) by Kirja.fi

Karin Alvtegen

todennäköinen tarina Suomentanut laura jänisniemi

werner söderström osakeyhtiö helsinki

Ruotsinkielinen alkuteos

En sannolik historia

”Ei ole olemassa mitään muuta kuin atomeja ja tyhjyyttä – kaikki muu on mielipiteitä.” Demokritos Abderalainen n. 460–370 e.Kr.

1. luku ”Anders, kuuletko sinä?” Vieras ääni oli ystävällinen ja lämmin mutta tuli paikasta, joka ei ollut hänen ulottuvillaan. Pitäisi varmaan vastata, mutta ennen kuin ajatus ehti valmiiksi, hän luisui takaisin horrokseen. Leijui täysin vapaana suruttomaan avaruuteen. Siellä ei ollut tuomitsemista, ei vakaumuksia, ei urautuneita ajatuksia. Kaikki oli alullaan ja täynnä mahdollisuuksia. ”Anders, kuuletko sinä? Anders?” Älä häiritse. Minä haluan olla täällä. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen vastauksellaan oli merkitystä. Hän yritti paeta, mutta nyt sen esti jokin muukin. Jokin haju. Sekunnin kuluttua se oli suodattunut hänen kokemustensa läpi, ja silloin hän tajusi mitä se tarkoitti: Vaaraa! Olet vaarassa! Hän tempautui vilkkuvien kuvien läpi. Voimistuvan rytmikkään kohinan läpi. Suussa oli metallin maku, päätä särki, joku oli hänen lähellään. Silmäluomet etsivät räpytellen selitystä. Kirkas valo häikäisi ja katse harhaili. Hänen vieressään seisoi valkea hahmo, ja hän tunsi viileät sormet ranteensa ympärillä. Vain haju oli selvä. Haju josta ei voinut erehtyä ja jota hän oli aikoinaan oppinut inhoamaan: sairaalan haju. ”Anders, yritäpä heräillä. Muistatko missä olet? Olit autokolarissa. Olet Sundsvallin sairaalassa.”

Sanat häilyivät ilmassa ja niistä oli vaikea saada otetta. Joku sanoi että hän oli ollut autokolarissa. Järjetön väite. Itse kokemus puuttui. Tilanteen sekavuus sai pelon yltymään, ja joka paikassa tuntui se haju. Hän halusi pois, mutta lempeät kädet estivät häntä nousemasta. ”Ei mitään hätää, Anders, kallokuvat on otettu ja kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Yritä ottaa rauhallisesti, ei mitään syytä huoleen. Onko joku omainen johon pitäisi ottaa yhteyttä?” Suuta kuivasi ja kieli tarttui kitalakeen. Hänet oli riisuttu alushoususilleen, ja hän tunsi tarvetta peitellä itseään. Hän halusi vaatteensa. Kuka hänet oli riisunut, mitä hänen poissa ollessaan oikein oli tapahtunut? Seuraavan tunnin ajan hän yritti tehdä niin kuin hoitaja käski. Vastasi kuuliaisesti kaikkiin kysymyksiin, vaikka torkahteli jatkuvasti. Onko täällä varpaissa tuntoa, ja voitko taas kertoa nimesi? Hoitaja herätteli häntä alinomaa, nipisteli jalkoja, näytti valoa silmiin. Verenpaine mitattiin ja sydämenlyönnit laskettiin samalla kun hän lateli kotiosoitettaan. Hän pyrki myöntyväisyydellään yhteen ainoaan tavoitteeseen: mahdollisimman pian pois täältä. Hän tunnusteli salaa vartaloaan. Sormet haparoivat varovasti ihoa mutta eivät löytäneet jälkiä vammoista. Kaikki raajat taipuivat normaalisti, ja päänsärkyä ja vasemman olkapään jomotusta lukuun ottamatta kroppa vaikutti ehjältä. Ainakin päällisin puolin. Hän ei muistanut tapahtuneesta mitään. Palanen hänen elämästään oli kadonnut. Menetyksestä pelästyneenä ja epätoi voisen logiikantarpeen ajamana hän hapuili johtolankoja. Muistikuvat päättyivät huoltoasemalle, josta hän oli ostanut makkarasämpylän. Hän muisti untuvatakkiin pukeutuneen

miehen joka oli ihaillut hänen Aston Martiniaan. Sen jälkeen aika loppui. Oli vain tyhjyys, jossa hän oli ilmeisesti kuitenkin ollut avuttomana tapahtumien keskipisteenä. Sellaisten ihmisten hoivissa jotka muistaisivat. Mitä he olivat nähneet, ne jotka olivat olleet todistamassa hänen avuttomuuttaan? Hoitaja kertoi pyytämättä sen mitä tiesi. Onnettomuus oli sattunut muutaman kymmenen kilometrin päässä Sundsvallista, sen pohjoispuolella. Auto oli suistunut metsään suoralla tieosuudella. Pelastushenkilökunta epäili Andersin nukahtaneen rattiin, koska mitään muutakaan selitystä ei ollut. Ne jotka olivat nähneet autonromun, puhuivat ihmeestä. Hän oli väistänyt kallioseinämän vain muutamalla metrillä ja ohittanut sen jälkeen kaksi puuta. ”Sinulla on tosiaan täytynyt olla suojelusenkeleitä.” Anders kuunteli ja ihmetteli. Nukahtaminen ei ollut järkevä selitys, hän ei ollut pitkiin aikoihin pystynyt nukahtamaan ilman unitablettia. Koko juttu oli käsittämätön. ”Minä käyn hakemassa sinulle jotain juotavaa.” Hoitaja lähti ja Anders katseli ympärilleen. Viereisessä sängyssä nukkui iäkäs mies, jonka rinnassa oli valkoisia antureita. Johdot oli kytketty monitoriin, ja sydämenlyönnit näkyivät ruudulla kuin vuorenhuiput tasankomaisemassa. Anders katseli miehen ammottavaa suuta. Näki kuinka sairaalailma sai rintakehän kohoamaan ja taas laskemaan. Hän käänsi katseensa pois. Hoitaja tuli takaisin kannu mukanaan, ja Anders kohottautui juomaan. ”Miltä olo tuntuu?” Anders vajosi takaisin tyynyjen varaan. ”Mitä kello on?” ”Kaksikymmentä vaille kahdeksan illalla. Saat kohta jotain syötävää.” 9

Viisi tuntia oli kadonnut. Ne olivat pyyhkiytyneet pois hänen elämästään. ”Milloin se tapahtui? Kuinka kauan minä olin tajuttomana?” ”Sinut tuotiin vähän neljän jälkeen. Olit tajuttomana vain hetken heti onnettomuuden jälkeen, ehkä minuutin. Sen jälkeen olet tietysti vähän torkahdellut.” ”Ei, olen minä ollut tajuton. En muista mitään, tai muistan vasta siitä lähtien kun sinä herätit minut.” Hoitaja hymyili ja oikaisi lakanaa. ”Sinusta voi tuntua siltä. Muistikatkokset ovat ihan normaaleja, mutta olet puhunut aika tavalla. Vaikka juttusi ovatkin olleet vähän epäloogisia.” Hoitajan hymy oli varmasti hyväntahtoinen, mutta alisteinen asema lisäsi tilanteen epämiellyttävyyttä. Anders halusi pois niiden korvien ulottuvilta, jotka olivat kuunnelleet. ”Joskus muisti palaa jonkin ajan päästä, joskus ei, mutta ei sitä kannata murehtia. Pääasia että kallokuvassa kaikki näytti hyvältä. Sinut kuvataan varmuuden vuoksi aamulla uudelleen, mutta kuten sanottu, mitään merkkejä vammoista ei näy. Sait lievän aivotärähdyksen, ja yöllä me valitettavasti herätämme sinut tasaisin väliajoin ja varmistamme että kaikki on kunnossa.” ”Kuinka kauan minun täytyy viipyä täällä?” ”Sen päättää lääkäri, mutta normaalisti potilasta pidetään vuorokausi tarkkailtavana.” Andersin ahdistus yltyi. Kukaan ei voisi pakottaa häntä jäämään, mutta kotiin Tukholmaan oli pitkä matka eikä hänellä sitä paitsi ollut autoa. ”Jos joudun jäämään tänne vuorokaudeksi, haluan oman huoneen.” Hoitaja taputti hänen käsivarttaan. ”Yritä nyt levätä vähäsen.” ”Maksan kyllä tarvittaessa.” ”Minä haen sinulle muutaman voileivän. Siellä on juusto- ja kinkkuleipiä.” 10

Välinpitämätön asenne sai Andersin menettämään malttinsa. ”Mikä tässä nyt ei mene perille? Jos joudun olemaan täällä pitkään, vaadin oman huoneen.” ”Sellaista ei ole tarjolla. Yhden hengen huoneet on varattu vaikeasti sairaille potilaille.” Hoitajan ääneen oli hiipinyt kärkevä sävy. ”Siinä tapauksessa haluan puhua osastovastaavan kanssa, ja niin kuin sanoin, raha ei ole ongelma.” Vasta silloin hän tajusi: Missä oli lompakko, missä iPhone, missä laukku joka oli ollut auton takakontissa? ”Missä minun tavarani ovat?” Hoitaja veti avainketjun taskustaan ja avasi sängyn vieressä olevan kaapin. ”Lompakkosi ja puhelimesi ovat täällä, vaatteet ja muut autossa olleet tavarat tuolla toisessa kaapissa. Kuule Anders, ei sinun tarvitse olla huolissasi. On ihan normaalia että olo tuntuu sekavalta sellaisen jälkeen, mitä sinulle on tapahtunut. Yritä nyt vähän levätä.” Hoitajan rauhoittava käsi lähestyi taas. Tällä kertaa Anders ehti väistää. Hän kurkotti lompakon käteensä, kaivoi sieltä pankkikortin ja laittoi sen pyörälliselle pöydälle sängyn viereen. Kun omaisuutta on yli miljardin kruunun arvosta, on se nyt kumma jos ei itselleen saa ostettua yhden hengen huonetta. ”Siinä, voitte nostaa sen verran kuin huone maksaa. Ja enemmänkin jos on tarvis.” Hoitaja katsoi korttia, ja ilmettä oli vaikea tulkita. Sitten hän lähti ovelle päin. ”Täällä ei harjoiteta hotellitoimintaa vaan annetaan tehohoitoa. Haluatko sinä leivillesi juustoa vai kinkkua?” Tuli yö ja huoneesta sammutettiin valot. Yksinäisen yölampun valossa näki liikkua. Anders oli joutunut luopumaan omaa huonetta koskevista vaatimuksistaan, mutta inttäminen oli 11

venyttänyt henkilökunnan hyväntahtoisuuden äärimmilleen. Häntä hoidettiin silti moitteettomasti. Hoitajat kävivät muutaman kerran tunnissa katsomassa, että hän oli hengissä, mutta eivät rupatelleet turhia. Kierrosten välissä hän torkahteli. Häneltä kysyttiin taas, halusiko hän ottaa yhteyttä johonkuhun omaiseen, ja hän valehteli ettei hänen tarvitsisi kertoa totuutta. Oli hänellä toki tuttavia mutta tuskin ketään sellaista, jolle hän olisi halunnut soittaa Sundsvallin sairaalan teho-osastolta. Kanssakäyminen oli harventunut, ja hän tiesi että se oli hänen omaa syytään. Ystävyys vaati vastavuoroisuutta, ja hän oli pitänyt aina vain huonommin yhteyttä. Rehellisyyden nimessä moni asia oli muuttunut huonompaan päin sen jälkeen kun hän oli päättänyt lopettaa työnteon. Hän oli tajunnut virheensä liian myöhään. Mikään ei ollut mennyt niin kuin hän oli odottanut. Hän kurkotti lasin käteensä ja joi kulauksen mehua huuh toakseen tunkkaisen maun suustaan. Hän katsoi hoitajan tuomia voileipiä. Juusto oli kuivunut ja käpristynyt, ja hän ojensi kätensä kohti kinkkuleipää. Upotettuaan hampaansa siihen hän tunsi yhtäkkiä lämpimän makkaran maun. Irralliset langanpäät yhdistyivät, ja iltapäivän tapahtumat saivat muodon. Nyt hän muisti bensa-asemalta lähdön, musiikin jota oli kuunnellut, sinapin joka oli tahrinut hänen housunsa. Valitettavasti hän muisti myös sen, mitä sillä suoralla tieosuudella oli tapahtunut. Hän mietti synkkänä sitä, että oli päätynyt tänne missä nyt makasi. Se ei ollut kuulunut suunnitelmaan. Hän oli pyytänyt kohtaloa valitsemaan toisen kahdesta vaihtoehdosta, kun oli luovuttanut sille vastuun päätöksestään. Minä suljen silmäni ja lasken kolmeenkymmeneen. Tee sinä minun elämälläni mitä haluat. Hän oli halunnut vain tehdä lopun tarkoituksettomuudesta. 12

Kuolla ja päästä pois – tai tuntea taas olevansa elossa käy tyään kuoleman tuntumassa. Silmät kiinni hän oli odottanut vastausta, ja outo odotus oli täyttänyt hänen mielensä.

2. luku Helga Andersson oli kuollut, eikä kukaan siis auttaisi Helenaa huomenna aamiaistarjoilussa. Ei niin että Helga itse olisi kuulunut henkilökuntaan, mutta hänen veljentyttärensä AnnaKarin kävi tarvittaessa auttamassa. Nyt hän oli kuitenkin soittanut ja sanonut olevansa niin rikki, ettei pystynyt tekemään töitä. Helena otti tiedon tyynesti vastaan. Anna-Karin oli aika usein rikki. Jos jostain ilmaantui pienenpieni kurjuuden hippunen, niin siihen piti tarttua kunnolla ettei jalokivi vain luiskahtaisi käsistä. Mutta kuolemantapaus oli kuolemantapaus, vaikka Helga Andersson olikin maannut kahdeksan vuotta kroonikko-osastolla eikä häneen ollut saanut mitään kontaktia. Ulkona oli jo pimeää. Kukkuloiden mustat siluetit nojasivat kuun valaisemaan taivaaseen. Yhtäkkiä Helena tajusi, miten kauan oli siitä kun hän oli viimeksi suonut itselleen kävelyretken. Vain lähtenyt ja jättäytynyt maaston johdatettavaksi niin kuin ennen, ja antanut metsän monivivahteisen hiljaisuuden pestä kaiken puhtaaksi ja raivata tilaa uusille ajatuksille. Nykyään hänellä oli harvoin aikaa asioille, joita ei ollut ihan pakko tehdä. Hän siisti vastaanottotiskin takana olevan tilan, sammutti valot ja lähti kohti ruokasalia. Yön kaksi hotellivierasta olivat menneet omiin huoneisiinsa, ja hän korjasi päivällisastiat pöydästä. Keittiön hana vuoti. Hän kirjoitti muistilistaan ”vaihda tiiviste” ja silmäili muut merkinnät läpi, veti yli ”tilaa meijeri14

tuotteita” ja ”korjaa varaston lamppu”. Hän tunsi aina samaa tyydytystä yliviivatessaan tehdyn työn. Välttämätöntä itse petosta että jonakin päivänä kaikki tulisi valmiiksi. Mutta hotellin pitäminen oli iäisyyspuuhaa. Vaikka huoneita olikin vain kymmenen ja vaikka hotelli oli harvoin täynnä. Tekemistä oli ollut ihan tarpeeksi silloinkin, kun heitä oli ollut kaksi. Ero kirpaisi joka ikisessä askareessa. Tieto siitä että kädet, jotka ennen olivat osallistuneet siihen, tekivät nyt jotain muuta. Hän katsoi ympärilleen, sammutti valot ja lukitsi keittiön oven. Kuukauden arvonlisäveroilmoitus saisi odottaa. Väsymys painoi, ja vieraat halusivat aamiaista jo seitsemältä. Hän lähti kohti portaikkoa ja jatkoi kolmeen yläkerran huoneeseen, jotka oli muutettu yksityisasunnoksi. Taas yksi päivä takana. Emelien huoneessa oli valot, ja tyttö istui kirjoituspöydän luona tietokoneen ääressä. Hän istui siinä aina aivan kuin kone olisi ollut hänen jatkeensa. Ja kuten tavallista, Helenan lähes tyessä monitorista sammutettiin virta ja ruutu pimeni. ”Etkö sinä ole vielä nukkumassa?” ”Menen ihan kohta.” ”Onhan siitä ollut puhetta että sinä valvot iltaisin liian myöhään.” ”Minähän sanoin jo että ihan kohta, teen vain yhden jutun valmiiksi.” Helena tuijotti ruutua. Musta pinta ivasi kaikkea mitä hän halusi, se oli visuaalinen todiste heidän välilleen syntyneestä etäisyydestä. Sen takana oli maailma, johon tytär oli asettunut ja johon Helenalla ei ollut pääsyä. ”Ihan oikeasti, Emelie, kuinka monta tuntia päivässä sinä oikein istut siinä? Miksette te tapaa sen sijaan että kukin istuu kotonaan chattaamassa?” 15

Emelie pysyi vaiti niin kuin aina kysymyksen tullessa esiin. ”Kai sinä voisit joskus tuoda jonkun tänne meille. Vai mitä? Jos kavereittesi on vaikea päästä täältä kotiin niin minä voin viedä. Tai sitten he voivat jäädä yöksi, jos sinä haluat. Vapaita sänkyjähän riittää.” Vitsailuyritys meni tyttäreltä ohi. ”Ei kiitos.” ”Miksei?” ”Lakkaa jo jankuttamasta.” Helena tiesi että hänen pitäisi perääntyä, mutta epämukava olo sai hänet jatkamaan. Oman surkean elämänsä hän sai piilotettua päivän velvollisuuksien sekaan, mutta tyttären surkeuden edessä epäonnistuminen paljastui ja henkeä alkoi ahdistaa. ”Etkö sinä voisi joskus yrittää keksiä jotain muuta tekemistä? Sinulle tulisi varmasti hyvä olo kun tekisit välillä jotain muuta. Voisit ehkä aloittaa jonkin urheiluharrastuksen tai soittaa vähän enemmän kitaraa. Ennenhän sinä soitit ja olit jo tosi hyvä.” Kaikki oli niin toisenlaista kuin hän oli ajatellut. Tila täällä Norlannissa, lapsuusvuosien henkireikä, jossa hän oli ollut kesälapsena. Vapaana koulun lisäksi myös äidistä ja siskosta ja kaksiosta Tukholman Vällingbyssä. Voi, miten hän oli odottanut kesälomia. Lehmiä jotka sai hakea lypsettäviksi ja kanoja jotka piti ruokkia. Metsään rakennettuja majoja. Lauttaretkiä järvellä. Ryppyisiä sormenpäitä tuntikausien uimisen jälkeen ja mustikan tahrimia vaatteita. Öitä jotka he nukkuivat heinäparvella makuupusseissaan kuunnellen vieraita ääniä, jotka kertoivat jostain suuresta mysteeristä. Ja niitä kahta aikuista, joista oli tullut hänen kesävanhempansa. He olivat ihmeellisen läsnä, vaikka puuhasivatkin aina omiaan. He eivät koskaan maanneet sängyssä iltapäivään asti 16

sen takia että olivat niin surullisia tai väsyneitä, etteivät jaksaneet nousta ylös. Tuon lapsuuden onnelan hän oli halunnut antaa tyttärelleen, kun hän ja Martin olivat saaneet tilaisuuden ostaa tilan. Jättää stressaavan arjen Tukholmassa ja toteuttaa unelmansa pienestä hotellista. Emelie oli kymmenvuotias ja pääsisi vihdoinkin maalle asumaan. Siitä oli nyt kolme vuotta. ”Tekemistä on vaikka millä mitalla, jos vain mielikuvitusta riittää.” ”Ai mitä muka? Jos asuu keskellä metsää, niin ei sitä tekemistä niin kauheasti ole. Eikä kukaan halua tulla tänne, matka on ihan liian pitkä.” Solmu palleassa johon kaikki oli kertynyt. Kaikki minkä hän vain työnsi sivuun siinä toivossa että se jonakin päivänä katoaisi. Emelien sanat olivat osuneet tarkasti maaliin. ”Voisithan sinä auttaa minua vähän enemmän, jos sinulla kerran on niin tylsää.” Ehdotus oli selvästi huono. Häneltä odotettiin ratkaisua, vaikka sellaista ei ollut. Puoli vuotta he olivat haparoineet entisen eheyden sirpaleissa. Heidät oli jätetty, ja sen olisi pitänyt vahvistaa heidän keskinäistä yhteyttään. Sen sijaan he tuntuivat välttelevän toisiaan, jotta eivät muistaisi sitä mikä oli mennyt rikki. ”Voin minä muuttaa poiskin jos sinä haluat, jos minä kerran olen niin helkutin hankala.” Emelie nousi ja töytäisi Helenan käsivartta työntyessään ovesta ulos. Helena sulki silmänsä ja valmistautui kylpyhuoneen oven paukahdukseen. Tässä sitä taas oltiin. Hän todella yritti saada kontaktia tyttäreensä, mutta Emelie luisui sormien välistä kuin moittiva varjo. Turhaa ajojahtia huoneissa, joissa Helena itse pyyhälsi pitääkseen kaiken pystyssä. Kyse ei ollut 17

pelkästään jokapäiväisistä töistä. Rakennukset olivat vanhoja ja vaativat ylläpitoa, mutta hän ehti hoitaa vain juoksevat asiat. Kun Martin oli jättänyt hänet, mikään ei ollut ollut kunnolla valmista. Yhteisinä vuosinaan he olivat korjailleet paikkoja vähän sieltä sun täältä siinä typerässä uskossa että työ etenisi nopeammin, jos he tekisivät kaikkea yhtä aikaa. Vain viisi kymmenestä navettaan suunnitellusta hotellihuoneesta oli valmiina. Muissa muoviin pakatut parkettipinot odottivat paljaiden kipsilevyseinien vieressä. Varastossa oli kasoittain listoja, ja maali, jota kukaan ei ehtinyt sivellä seiniin, oli jähmettynyt möykyiksi purkkeihin. Tasoitetta, puupaneelia, lämpöpattereita ja saumausainetta – lopahtaneen innostuksen jäämistö. Kerran ne olivat olleet heidän yhteisen visionsa raaka-aineita, vaikka Martin olikin yhtäkkiä väittänyt toisin pudottaessaan pomminsa. Silloin hän oli väittänyt että unelma oli ollut vain Helenan. Helenalle muutto Norlantiin merkitsi kotiinpaluuta, hänelle itselleen eroa kaikesta, mikä oli tuntunut omalta. Se valmiiden muistojen määrä, jonka Helena oli jo tallannut talon lattialankkuihin, oli tehnyt yhteisen uuden alun mahdottomaksi. Helena juoksi edellä ja esitteli, hän itse kiiruhti perässä ja yritti löytää nurkan, jossa olisi tilaa hänenkin visioilleen. Ja menneiden vuosien aikana Helena ei ollut kertaakaan kuunnellut, kun hän oli kertonut tyytymättömyydestään ja halustaan muuttaa takaisin Tukholmaan. Niin Martin oli väittänyt, kun kaikki oli ollut jo liian myöhäistä. Hän oli miettinyt surkean puolustuksensa huolellisesti salatakseen todellisen motiivinsa. Helena oli itse kutsunut käärmeen paratiisiin keksimällä markkinointi-idean: he voisivat tarjota oleskelustipendejä tutkijoille ja väitöskirjantekijöille. Ensimmäinen stipendiaatti oli hyödyntänyt etua neljä viikkoa. Helena oli tehnyt kaikkensa, jotta oleskelusta tulisi unohtuma18

ton. Hän oli säntäillyt sinne tänne maalin tahrimissa työhaalareissaan ja vienyt huoneeseen tuoreita kukkia ja hedelmäkulhoja ja tarjoillut toivotunlaisia kasvisaterioita. Sillä aikaa ilmainen vieras oli lekotellut puutarhan lepotuolissa kirjaan syventyneenä ja kieputtanut hajamielisesti hiuskiehkuraa sormensa ympärille. Kun hän oli viimein lähtenyt, Helena oli saanut kuulla myös miehensä kuuluneen luontaisetuihin. Elämä oli romahtanut, ja tulevaisuus, jonka varaan hän oli laskenut, oli kadonnut. Kylpyhuoneen ovi pysyi suljettuna, ja sen takana oli ihan hiljaista. Selvä merkki siitä että keskustelu oli päättynyt. Jäljelle jäi vain epäoikeudenmukaisuuden tunne. Helena ei ollut se, joka oli päättänyt lähteä, ja silti hän joutui Emelien pettymyksen maalitauluksi. Martin oli linnoittautunut turvallisesti Tukholmaan. Hän asui uuden naisensa kanssa samassa korttelissa, josta he olivat lähteneet muuttaessaan Norlantiin. Helena meni makuuhuoneeseen. Kun hän avasi oven, vastaan tulvahti kylmyys. Hän oli unohtanut käynnistää lämpöpuhaltimen. Patteri oli rikki eikä hän ollut ehtinyt asennuttaa uutta. Talviöinä hän oli palellut. Pyjamasta ja kahdesta untuvapeitosta huolimatta – kylmyys tuntui tulevan sisältäpäin. Sitä ihmistä, joka hän oli luullut olevansa, ei enää ollut, ja tyhjyys oli hyytävän kylmä. Hän oli pitänyt Martinia lähimpänä ystävänään ja ollut ylpeä heidän määrätietoisesta aherruksestaan. Vaikeina hetkinä hän oli haaveillut päivästä, jolloin hotelli olisi valmis, vieraita tulisi virtanaan ja he voisivat vihdoin suoda itselleen loman. Voi luoja, miten tyhmä hän oli ollut. Hän istui sängynlaidalle. Makuuhuone oli entisellään. Martin oli ottanut vain vaatteensa ja kirjansa ja jättänyt yhteiset tavarat Helenalle. Omien sanojensa mukaan huomaavaisuudesta. 19

Sillä eihän hän Helenalle mitään pahaa halunnut. Väite oli silkkaa pilkantekoa, koska hän oli vienyt kaiken millä oli arvoa. Kun hän oli ”huomaavaisesti” pakannut vaatteensa ja kirjansa, hän oli ryövännyt ainoan tärkeän asian. Heidän ydinperheensä perustan. Raivo antoi Helenan jaloille vauhtia, herätti hänet aamuisin ja ajoi hänet päivien läpi. Hän aikoi jatkaa hotellinpitoa, olla suomatta Martinille sitä iloa, että tämä näkisi hänen luovuttavan. Olla myöntämättä että Martin oli ollut oikeassa väittäessään, että koko ajatus oli ollut alusta lähtien virhe. Emelien takia hän jatkaisi taistelua, jotta jokin pysyisi normaalina. Emelie jos joku tarvitsi jatkuvuutta nyt kun kaikki oli romahtanut. Martin oli sanoutunut irti vastuusta. Helena oli vakaasti päättänyt jatkaa sen kantamista. Emelie oli hänen tyttärensä, ja hän yritti unohtaa että Martinilla oli joskus ollut osuutta asiaan. Mutta joskus hän havaitsi Martinin läsnäolon jossain perityssä eleessä tai katseessa. Ja joka kerta hän joutui kääntymään poispäin peittääkseen inhonsa.

3. luku Joku häiritsi Andersin suloista unta. Hoitajan lähdettyä hän makasi täysin hereillä ilmastoinnin kohina ainoana seuralaisenaan. Mies viereisessä sängyssä nukkui sikeästi, ja Anders kadehti hänen rauhallista hengitystään. Töiden lopettamisen jälkeen hänen mielialalleen oli tapahtunut jotain. Sinne missä oli ennen ollut täyttä, oli tunkeutunut ajatuksia, joita hän ei ollut koskaan ennen ajatellut. Hänen elintilaansa myrkytti salaperäisestä vuotokohdasta tihkuva näkymätön kaasu. Ennen hetket olivat liittyneet toisiinsa ja mietteet suuntautuneet tulevaisuuteen. Nyt niitä oli arvaamaton määrä odottamassa hänen huomiotaan. Ja hän kun oli kuvitellut, että nyt oli sadonkorjuun aika. Missä sitten oli menestyksen tuottama tyydytys? Ylpeys siitä mitä hän oli saanut aikaan? Ilo vauraudesta? Apeus tuntui hämmentävältä eikä hän käsittänyt, miksi alkoi neljäkymmentäseitsemän vuotta täytettyään yhtäkkiä kysellä, mitkä valinnat oli todella tehnyt omasta halustaan. Oli kaksi vuotta siitä kun hän oli myynyt sijoitusfirmansa ja irtisanoutunut kaikista hallitustehtävistään. Jotkut liiketuttavat olivat varoittaneet häntä, mutta hän halusi saada elämästä enemmän irti. Mitä, se oli epäselvää, mutta ensimmäisen kerran hän halusi tehdä tietoisen valinnan, kun niin moni muu asia oli tuntunut silkalta sattumalta. Joskus hänestä tuntui että 21

koko elämä oli ollut banaaninkuorilla liukastelua, mutta vaatihan se tiettyä lahjakkuutta että liukastui oikeisiin kuoriin. Kaksikymmentäviisi vuotta työ oli ollut hänelle kaikki kaikessa, ja elämä oli muotoutunut sen mukaan. Kännykän pirahdus oli ollut etusijalla, vaikka hän olisi maannut sängyssä naisen kanssa. Naisia oli tullut ja mennyt, ja lopulta he kaikki olivat muuttaneet pois. Joskus hän ajatteli että oli pannut asiat väärään arvojärjestykseen, mutta tunteet noita naisia kohtaan eivät olleet vetäneet vertoja kiihkolle, jota hän koki liikeelämässä. Taktikointi, riskien ottaminen, laskelmoitu strategia pitkiksi venyneissä neuvotteluissa ja onnistumisen tuottama voitonhuuma. Voitetut miljoonat ja revanssin halu muutaman miljoonan menettämisestä. Ylivoimaisuuden tunne, tunne siitä että hän oli niin korkealla hierarkiassa, ettei mikään kyennyt uhkaamaan häntä. Kun kyllääntymisen tunne oli alkanut hiipiä, hän ei ensin ollut tunnistanut sitä. Hän huomasi yhä useammin haaveilevansa jostain muusta, ja lopulta tympääntyminen voitti. Oli aika siirtyä eteenpäin. Niin hän myi kaiken ja päätti aloittaa uuden elämänsä matkalla. Lukemattomat työmatkat olivat olleet hämmentävän samanlaisia, eikä niistä ollut jäänyt erityisiä muistoja. Niillä hän oli keskittynyt suoritukseen ja tuloksiin, kokemusten etsiminen oli ihan eri asia. Hän pyysi matkatoimistoa suunnittelemaan reitin ja kokoamaan seikkailun. Hän lähti matkaan odottavin mielin. Suurriistan metsästystä Zimbabwessa, sukellusta Borneon edustalla. Kuukauden hän asui hotelli Martinezissa Cannesissa ja pelasi golfia. Sitten oli vuorossa Equadorin-kiertomatka. Hän söi maistelumenuja maailmankuuluissa ravintoloissa ja näki kauneimmat paikat, mitä maailma pystyi tarjoamaan. Mutta lopulta kauniitkin näkymät kävivät yksitoikkoisiksi. Matka oli suunniteltu vuoden mittaiseksi, mutta seitsemän kuukauden kuluttua hän palasi 22