Deborah Harkness
Lumot tu
Suomentanut Helene Bützow
Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki
Englanninkielinen alkuteos A Discovery of Witches Runosäkeet s. 139, 294 , 632 ja 641 suomentanut Alice Martin Milton-sitaatin s. 171 on suomentanut Yrjö Jylhä Säkeen William Blaken runosta The Tiger s. 610 suomentanut Aale Tynni © Deborah Harkness, 2011 All rights reserved including the right of reproduction in whole or in part in any form. This edition published by arrangement with Viking, a member of Penguin Group (USA) Inc. Suomenkielinen laitos © Helene Bützow ja WSOY 2012 ISBN 978-951-0-37745-1 PAINETTU EU:ssa
Lexielle ja Jakelle ja heid채n valoisalle tulevaisuudelleen
Se alkaa poissaolosta ja intohimosta. Se alkaa verestä ja pelosta. Se alkaa noitien löydöstä.
N
1
N
ahkakansiin sidotussa, käsin kopioidussa tekstissä ei ollut mitään erikoista. Tavallisen historioitsijan silmissä se olisi näyttänyt aivan samanlaiselta kuin kaikki muutkin vanhat ja kuluneet niteet Oxfordin Bodleian-kirjastossa. Mutta minä huomasin kirjassa jotakin outoa jo sillä hetkellä, kun kävin hakemassa sen. Duke Humfreyn lukusalissa oli tänä iltapäivänä syyskuun loppupuolella rauhallista, ja aineistopyynnöt täytettiin nopeasti nyt, kun kesän vierailuruuhka oli ohi, eikä syyslukukauden kaaos ollut vielä alkanut. Yllätyin silti, kun Sean pysäytti minut tiskin luona. »Tohtori Bishop, tilaamasi teokset odottavat», hän kuiskasi häivä ilkikurisuutta äänessään. Hänen villapaitansa ruutukuvioisessa rintamuksessa oli vanhojen nahkakantisten kirjojen jättämiä ruosteenvärisiä jälkiä, ja hän pyyhkäisi niitä nolostellen. Vaaleanruskea hiussuortuva valahti hänen otsalleen. »Kiitos», minä sanoin ja väläytin Seanille kiitollisen hymyn. Rikoin räikeästi sääntöjä, jotka määräsivät montako kirjaa tutkija saattoi pyytää yhden päivän aikana. Opiskeluaikana Sean ja minä olimme käyneet kerran jos toisenkin lasillisella vaaleanpunaiseksi rapatuksi pubissa vastapäätä kirjastoa, ja nyt hän oli tuonut minulle mukisematta kaikki pyytämäni teokset yli viikon ajan. »Ja lakkaa sanomasta minua tohtori Bishopiksi. Siitä tulee aina sellainen tunne, että puhut jollekulle toiselle.» Sean hymyili ja työnsi kuluneen tammipöytänsä yli käsikirjoituksia, joissa kaikissa oli upeita alkemian kuvituksia Bodleianin kokoelmista. Teokset oli pakattu suojaaviin harmaisiin pahvilaatikoihin. »Ai niin, tuolla on vielä yksi.» Sean katosi koppiin ja tuli saman tien takaisin mukanaan paksu, kvarttokokoinen käsikirjoitus, joka oli sidottu koruttomiin pilkullisiin vasikannahkakansiin. Hän laski sen pinon päälle ja kumartui katsomaan lähempää. Hänen silmälasiensa ohuet kullanväriset kehykset säkenöivät LUMOTTU
9
heikossa valossa, joka lankesi hyllyyn kiinnitetystä vanhasta pronssisesta lukulampusta. »Tätä ei olekaan pyydetty vähään aikaan. Täytyy panna muistiin, että se on laitettava laatikkoon sitten kun palautat sen.» »Haluatko, että muistutan sinua?» »Ei tarvitse. Merkkasin sen jo tänne.» Sean naputti sormenpäillä päätään. »Pääsi on varmasti paremmassa järjestyksessä kuin minun.» Hymyilin Seanille leveämmin. Sean katsoi minuun ujosti ja nyhti hakulipuketta, mutta paperinpala pysyi paikallaan kannen ja ensimmäisten sivujen välissä. »Tämä ei näköjään halua lähteä mihinkään», Sean totesi. Korviini kantautui vaimeita ääniä, jotka rikkoivat salin tutun hiljaisuuden. »Kuulitko?» Katsoin ympärilleni ihmetellen outoja ääniä. »Mitä?» Sean kysyi ja nosti katseensa käsikirjoituksesta. Katseeni kiinnittyi kultauksen jäänteisiin sivujen reunoissa. Nuo kauhtuneet kullan rippeet eivät kuitenkaan voineet selittää heikkoa, sateenkaareen väreissä kimaltavaa hohdetta, joka tuntui nousevan sivujen välistä. Räpyttelin silmiäni. »Ei mitään.» Vedin käsikirjoituksen nopeasti lähemmäksi, ja ihoani kihelmöi kun kosketin nahkaa. Sean piti vieläkin kiinni hakulipukkeesta, mutta nyt se liukui vaivatta käsikirjoituksen sisältä. Nostin käsikirjoituspinon syliini, painoin sen rintaani vasten, ja vastaani iski kammottava tuulahdus, joka peitti alleen kynänlastujen ja lattiavahan tutun hajun. »Diana? Onko kaikki hyvin?» Sean kysyi rypistäen otsaansa huolestuneesti. »Kaikki on ihan hyvin. Väsyttää vain», minä vastasin ja laskin kirjat kauemmaksi nenästäni. Kävelin nopeasti kirjaston alkuperäisen, 1400-luvulla rakennetun osan läpi ja ohitin Elisabethin aikaiset, naarmuuntuneet lukupöydät kolmitasoisten kirjahyllyjen edessä. Goottilaiset ikkunat pöytien välissä ohjasivat katseen kasettikattoon, jonka koristeaihe oli kirkkain värein maalattu ja kullattu yliopiston vaakuna: kolme kruunua ja avoin kirja. Yliopiston motto »Jumala on valoni» kertautui korkeuksissa. Tuona perjantai-iltana kirjastossa oli lisäkseni vain yksi asiakas, toinen amerikkalainen tutkija Gillian Chamberlain. Gillian oli klassisten kielten 10
L umottu
ja kirjallisuuden tutkija, joka opetti Bryn Mawrissa, ja hän tutki lasilevyjen väliin prässättyjä papyruksen kappaleita. Menin nopeasti hänen ohitseen ja yritin välttää katsekontaktia, mutta vanhan lattian narahtelu paljasti minut. Minua kihelmöi niin kuin aina, kun toinen noita katsoi minuun. »Diana», Gillian sanoi hämärästä. Tukahdutin huokauksen ja pysähdyin. »Hei, Gillian.» Jostakin kumman syystä halusin yhtäkkiä varjella käsikirjoituksiani, joten pysyin mahdollisimman kaukana Gillianista ja käännyin niin, ettei hän nähnyt pinoa sylissäni. »Mitä suunnitelmia sinulla on syysjuhlan varalle?» Gillian poikkesi tuon tuostakin työpöytäni luo ehdottamaan, että viettäisin kaupungissa ollessani enemmän aikaa »sisarten» kanssa. Wiccojen syyspäiväntasauksen juhlaan oli enää muutama päivä aikaa, joten Gillian yritti entistä innokkaammin saada minut mukaan Oxfordin noitapiiriin. »Töitä», vastasin oikopäätä. »Täällä on oikein mukavia noitia», Gillian sanoi paheksuvasti. »Sinun pitäisi tulla maanantaina mukaan.» »Kiitos. Pannaan korvan taakse», minä sanoin ja olin jo menossa kohti Selden Endiä, valoisaa 1600-luvulla pystytettyä laajennusosaa, joka oli kohtisuorassa Duke Humfreyn keskilinjaa vasten. »Älä odota liikoja, sillä minun täytyy saada konferenssiesitelmä valmiiksi.» Tätini Sarah oli aina teroittanut, ettei noita voinut valehdella toiselle, mutta se ei ollut estänyt minua yrittämästä. Gillian äännähti myötätuntoisesti, mutta tunsin hänen silmänsä selässäni. Päästyäni tutulle paikalleni kaarevien, lyijypuitteisten ikkunoiden eteen, vastustin kiusausta jysäyttää käsikirjoitukset pöydälle ja pyyhkiä käteni. Sen sijaan pidin mielessäni teosten iän ja laskin pinon varovaisesti alas. Päällimmäisenä oli käsikirjoitus, joka oli tuntunut pitävän kiinni hakulipukkeestaan. Kullattuun selkämykseen oli stanssattu numero 782 ja vaakuna joka kuului Elias Ashmolelle, 1600-luvulla eläneelle kirjojen keräilijälle ja alkemistille, jonka kirjat ja paperit olivat siirtyneet 1800-luvulla Ashmolean Museumista Bodleianiin. Ojensin käteni ja kosketin ruskeaa nahkaa. Heikko vavahdus sai minut vetämään käteni nopeasti pois, mutta en ollut tarpeeksi vikkelä. Kihelmöinti levisi pitkin käsivartta, sai ihoni nouLUMOTTU
11
semaan kananlihalle, kohosi hartioihin ja sai selän ja niskan lihakset kiristymään. Tuntemukset kaikkosivat melkein samassa, mutta jäljelle jäi täyttymättömän halun ontto tunne. Pelästyin reaktiotani niin, että siirryin kauemmaksi kirjaston pöydästä. Käsikirjoitus uhitteli minulle vielä turvallisen välimatkankin päästä, uhkasi muuria jotka olin pystyttänyt suojaamaan tutkijanuraani siltä tosiseikalta, että olin syntynyt Bishopin sukuun sen viimeisenä noitana. Olin hankkinut tohtorinarvoni ja virkani kovalla työllä, ja nyt kun urani alkoi kukoistaa ja ylennyksiä oli tiedossa, olin hylännyt sukuni perinnön ja rakentanut itselleni elämän, joka perustui ainoastaan järkeen ja akateemisiin ansioihin eikä selittämättömiin tunteisiin ja loitsuihin. Olin Oxfordissa saattamassa tutkimusprojektiani päätökseen. Kun se olisi valmis, tulokset laajoine analyyseineen ja lähdeviitteineen julkistettaisiin ja esiteltäisiin ihmiskollegoilleni täysin ilman arvoituksia, eikä työssäni olisi sijaa millekään sellaiselle, minkä saattoi saada tietoonsa vain noidan kuudennen aistin avulla. Olin kuitenkin tilannut varastosta – vaikkakin haluttomasti – alkemian käsikirjoituksen, jota tarvitsin tutkimuksessani ja jolla näytti olevan yliluonnollisia voimia, joita ei voinut sivuuttaa. Minun teki kovasti mieli avata kirja ja lukea lisää. Silti minua pidätteli vielä voimakkaampi ajatus: oliko uteliaisuuteni älyllistä, ja liittyikö se tutkimukseeni? Vai liittyikö se sukuni noitaperintöön? Vedin kirjaston tuttua ilmaa keuhkoihini ja panin silmät kiinni toivoen, että ajatukseni kirkastuisivat. Bodleian-kirjasto oli aina ollut minulle pyhättö, paikka joka ei liittynyt mitenkään Bishopeihin. Työnsin tärisevät käteni kyynärtaipeisiini, tuijotin tihenevässä hämärässä Ashmole 782:ta ja mietin mitä tehdä. Jos äitini olisi ollut minun sijassani, hän olisi tiennyt vastauksen vaistonvaraisesti. Useimmat Bishopin suvun jäsenet olivat lahjakkaita noitia, mutta äitini Rebecca oli poikkeuslahjakkuus. Niin kaikki sanoivat. Hänen yliluonnolliset kykynsä olivat ilmenneet jo varhain, ja peruskouluikäisenä hän oli päihittänyt useimmat klaanin noidat magiassa, sillä hän ymmärsi vaistomaisesti loitsuja, oli huikean selvänäköinen ja näki erehtymättömän tarkasti ihmisten ja tapahtumien pinnan alle. Äidin nuorempi sisar, tätini Sarah, oli hänkin taitava noita, mutta hänen kykynsä olivat tavanomaisia: hän oli taitava taikajuomien sekoittaja ja hallitsi täydellisesti noitakunnan perinteiset loitsut ja manaukset. 12
L umottu
Historioitsijatoverini eivät tietenkään tienneet suvustani mutta Madisonissa, New Yorkin osavaltion pohjoisessa syrjäisessä pikkukaupungissa, jokainen tiesi Bishopeista kaiken. Esi-isäni olivat muuttaneet sinne Massachusettsista vapaussodan jälkeen. Bridget Bishopin teloituksesta Salemissa oli silloin kulunut jo yli sata vuotta, mutta huhut ja juorut seurasivat sukuani heidän uudelle kotipaikkakunnalleen. Kun Bishopit olivat vaihtaneet maisemaa ja asettuneet Madisoniin, he tekivät kaikkensa osoittaakseen, kuinka kätevää oli saada naapurustoon noitia jotka osasivat parantaa sairaita ja ennustaa säätä. Ajan myötä he onnistuivat juurtumaan yhteisöön niin lujasti, että kykenivät kestämään väistämättä puhkeavat taikauskon ja inhimillisen pelon jaksot. Äitini kiinnostus maailmaan vei hänet turvallisen Madisonin ulkopuolelle. Hän lähti aluksi Harvardiin ja tapasi siellä nuoren maagin nimeltä Stephen Proctor. Myös Stephen oli lähtöisin vanhasta maagisuvusta, eikä hänkään halunnut tyytyä elämässään pelkästään siihen, mitä hänen Uudessa Englannissa asuvan sukunsa historia ja elämänpiiri tarjosivat. Rebecca Bishop ja Stephen Proctor olivat viehättävä pari, ja äidin periamerikkalainen suoruus oli vastavoima isän muodollisille vanhanaikaisille tavoille. Heistä tuli antropologeja, jotka syventyivät vieraisiin kulttuureihin ja uskomuksiin, ja heitä yhdisti syvän keskinäisen rakkauden lisäksi myös älyllinen intohimo. Saatuaan vakituiset virat paikallisissa oppilaitoksissa, äiti omassa opinahjossaan ja isä Wellesleyssä, he tekivät tutkimusmatkoja ulkomaille ja perustivat perheelleen kodin Cambridgeen. Minulla on niukasti muistikuvia lapsuudestani, mutta jokainen niistä on elävä ja ällistyttävän kirkas. Kaikki liittyvät vanhempiini: vakosametin tuntu isän pikkutakin kyynärpäissä, äidin hajuveden kielon tuoksu, viinilasien kilahdus toisiaan vasten perjantai-iltaisin, kun minut oli pantu nukkumaan, ja äiti ja isä söivät kynttilänvalossa. Äiti kertoi minulle iltasatuja, ja isän ruskea salkku kolisi kun hän pudotti sen ulko-oven viereen. Sellaiset muistot ovat tuttuja useimmille ihmisille. Samaa ei voisi sanoa muista muistoista, joita minulla on vanhemmistani. Äiti ei näyttänyt pesevän koskaan pyykkiä, mutta vaatteeni olivat aina puhtaita ja siististi laskostettuja. Kun luokka teki retken eläintarhaan, ja olin unohtanut tuoda vaaditun lupalapun kotoa, paperi ilmestyi pulpetille juuri, kun opettaja alkoi kerätä niitä. Ja olipa isän työhuone millaisessa jamassa hyvänsä, kun menin antamaan hänelle hyvänyönsuukon (yleensä se oli kuin LUMOTTU
13
räjähdyksen jäljiltä), seuraavana aamuna paikat olivat tiptop. Kysyin päiväkoti-ikäisenä kaverini Amandan äidiltä, miksi hän pesi astiat saippualla ja vedellä, vaikka saman asian saattoi hoitaa latomalla tiskit altaaseen, napsauttamalla sormiaan ja kuiskaamalla pari sanaa. Rouva Smith nauroi oudolle käsitykselleni taloustöistä, mutta hänen katseensa oli epävarma. Samana iltana vanhempani sanoivat, että meidän oli oltava varovaisia sen suhteen, mitä ja kenen kanssa puhuimme magiasta. Äiti selitti, että tavallisia ihmisiä oli paljon enemmän kuin meitä, heidän mielestään kykymme olivat pelottavia, ja pelko oli väkevin voima maailmassa. En tunnustanut silloin että magia, varsinkin äitini magia, pelotti minuakin. Päivisin äiti näytti samanlaiselta kuin kaikkien muidenkin lasten äidit Cambridgessa: hiukan homssuiselta, hiukan ponnettomalta, aina ahdistuneelta työn ja kodin ristipaineessa. Hänen vaalea tukkansa oli muodikkaasti pörrössä, vaikka vaatetus oli jäänyt vuoteen 1977, ja hän käytti pitkiä, hulmuavia hameita, liian isoja housuja ja paitoja ja miesten liivejä ja pikkutakkeja, joita hän hankki halpahalleista ympäri Bostonia ikään kuin Annie Hallia jäljitellen. Kenelläkään ei ollut mitään syytä katsoa häntä kahdesti ohittaessaan hänet kadulla tai seistessään hänen takanaan valintamyymälän jonossa. Mutta äiti muuttui toiseksi ihmiseksi, kun olimme kotona neljän seinän sisällä, kun verhot olivat kiinni ja ovi lukossa. Hänen liikkeensä oli varmoja ja rauhallisia, eivät äkkinäisiä eivätkä kiirehtiviä. Joskus hän näytti jopa leijuvan. Kun hän kierteli lauleskellen talossa ja pani paikalleen pehmoeläimiä ja kirjoja, hänen kasvonsa muuttuivat hitaasti ylimaallisiksi ja kauniiksi. Kun magia valaisi äidin, häntä oli aivan pakko katsoa. »Äidin sisällä on sähikäinen», isä selitti omaan tapaansa, leveästi ja lempeästi hymyillen. Sain kuitenkin huomata, että sähikäiset eivät olleet vain valoisia ja iloisia. Ne olivat arvaamattomia, ja ne saattoivat myös säikäyttää ja pelottaa. Isä oli eräänä iltana pitämässä luentoa, kun äiti päätti puhdistaa hopeat ja joutui transsiin katsoessaan vesiastiaa ruokasalin pöydällä. Hän tuijotti tyyntä pintaa, ja sen päälle kehkeytyi sumu joka kiertyi pieniksi, aavemaisiksi muodoiksi. Minä henkäisin riemastuneena, kun fantastiset olennot kasvoivat ja täyttivät huoneen. Hetkisen kuluttua ne kiipesivät verhoja pitkin ja tarttuivat kattoon. Huusin äitiä apuun, mutta hän oli keskittynyt veteen. Hän ei huomannut mitään muuta, ennen kuin puoleksi ihmismäinen 14
L umottu
ja puoleksi eläimellinen hahmo hiipi lähelleni ja nipisti minua käsivarresta. Se sai äidin havahtumaan, ja hän räjähti äkäiseksi punaiseksi valosuihkuksi, joka karkotti haamut, ja jäljelle jäi vain kärventyneiden höyhenten katku. Isä huomasi oudon hajun heti kotiin tultuaan ja vaikutti selvästi pelästyneeltä. Hän löysi meidät sängystä toisiimme painautuneina. Isän nähdessään äiti purskahti anteeksipyytävään itkuun. Sen jälkeen en enää koskaan tuntenut oloani täysin turvalliseksi ruokasalissa. Ja turvallisuudentunteen rippeetkin haihtuivat, kun olin täyttänyt seitsemän, ja isä ja äiti lähtivät Afrikkaan eivätkä palanneet sieltä elävinä takaisin. Otin itseäni niskasta ja keskityin käsillä olevaan ongelmaan. Käsikirjoitus oli lukupöydällä lampun valokeilassa. Sen magia nyhti jotakin synkkää ja solmuista sisimmässäni. Laskin taas sormeni sileälle nahalle. Tällä kertaa kihelmöivä tunne vaikutti tutulta. Muistin hämärästi kokeeni sen kerran aikaisemminkin, kun olin tutkinut papereita isän työhuoneen kirjoituspöydällä. Käännyin päättäväisesti nahkakantisen teoksen ääreltä ja ryhdyin järkevämpään puuhaan eli etsimään tekstilistaa jonka olin laatinut ennen lähtöäni New Havenista. Lista oli piilossa irrallisten arkkien, kirjatilauslipukkeiden, kuittien, lyijykynien, mustekynien ja kirjastokaavioiden keskellä. Olin järjestänyt teokset tarkasti kokoelmien mukaan ja pannut ne sitten numerojärjestykseen, sillä kaikki kirjat oli numeroitu niiden tullessa Bodleianiin. Näiden muutamien viikkojen aikana olin käynyt listaani systemaattisesti läpi. Ashmole 782:n luettelokuvaus kuului: »Antropologia tai tutkielma joka sisältää lyhyen selonteon ihmisestä, ensimmäisessä osassa käsitellään anatomiaa ja toisessa psykologiaa.» Tämän ja useimpien muiden tutkimieni kirjojen nimi ei antanut viitteitä sisällöstä. Sormeni ehkä pystyisivät kertomaan kirjasta ilman, että avaisin sitä. Sarah-täti tutki kirjeet aina sormin ennen kuin avasi ne siltä varalta, että kuoressa oli lasku jota hän ei halunnut maksaa. Sillä tavoin hän saattoi esittää tietämätöntä, kun kävi ilmi, että hän oli velkaa sähköyhtiölle. Selkämyksen kullatut numerot välkähtelivät. Istuuduin tuoliini ja pohdin vaihtoehtoja. Sivuuttaisinko magian, avaisin käsikirjoituksen ja koettaisin lukea sitä kuin tavallinen tutkija? LUMOTTU
15
Työntäisinkö noidutun teoksen syrjään ja häipyisin paikalta? Sarah nauraisi ääneen jos tietäisi tilanteeni. Hän oli aina väittänyt, että yritykseni pysyä kaukana magiasta olivat tuhoon tuomittuja. Olin kuitenkin toiminut siten jo vanhempieni hautajaisista lähtien. Vieraiden joukossa oli ollut noitia, jotka olivat tutkailleet minua nähdäkseen merkkejä siitä, että suonissani virtasi Bishopien ja Proctorien veri, ja samalla he olivat taputelleet minua rohkaisevasti sanoen, että olisi vain ajan kysymys milloin ottaisin äitini paikan paikallisessa noitaklaanissa. Jotkut taas olivat esittäneet supattaen epäilyksiään siitä, oliko vanhempieni ylipäätään ollut viisasta avioitua. »Liian paljon voimaa», noidat mutisivat luullessaan, etten kuullut. »He herättivät pakostakin huomiota – sitä ei voinut välttää, vaikka he eivät olisikaan tutkineet muinaisia seremoniallisia uskontoja.» Ei siis mikään ihme, että syytin vanhempieni kuolemasta heidän yliluonnollisia voimiaan ja etsin itse erilaista elämäntapaa. Käänsin selkäni kaikelle, mikä viittasikin magiaan, uppouduin tavallisen keskenkasvuisen maailmaan – hevosiin, poikiin ja rakkausromaaneihin – ja yritin sulautua kaupungin normaalien asukkaiden joukkoon. Murrosiässä kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta. Ystävälliset ihmislääkärit vakuuttivat tädilleni, että se kuului asiaan. Sarah ei kertonut heille äänistä, ei tavastani vastata puhelimeen jo ennen kuin se ehti soida eikä siitä, että hänen oli teljettävä ovet ja ikkunat täydenkuun aikaan, jotta en olisi lähtenyt unissani metsään. Sarah ei tullut maininneeksi sitäkään, että kun olin huonolla tuulella, talon tuolit järjestäytyivät kiikkeräksi pyramidiksi ja rysähtivät lattialle, kun mielialani parani. Kun täytin kolmetoista, tätini päätti, että minun oli aika kohdistaa voimani noituuden perusteiden opiskeluun. Kynttilöiden sytyttäminen kuiskauksilla tai finnien peittäminen hyväksi havaitulla rohdolla olivat murrosikäisen noidan ensimmäisiä harjoituksia. Mutta minä en kyennyt oppimaan yksinkertaisintakaan loitsua, poltin pohjaan kaikki tädin neuvomat rohdot ja kieltäydyin jääräpäisesti osallistumasta kokeisiin, jotka olisivat kertoneet tädilleni, olinko perinyt äitini uskomattoman tarkan selvänäköisyyden. Äänet, liekit ja muut häiriöt vähenivät hormonitoimintani tasaantuessa, mutta vastahakoisuuteni sukumme toimialaa kohtaan pysyi entisellään. Sarah oli huolissaan sen takia, että hänen kattonsa alla oli kouluttamaton 16
L umottu
noita, ja hän oli selvästi helpottunut lähettäessään minut collegeen Maineen. Se oli tyypillinen kasvukertomus, jos ei noituutta otettu lukuun. Pääsin pois Madisonista älykkyyteni ansiosta. Olin aina ollut pikkuvanha ja olin oppinut puhumaan ja lukemaan ennen ikäisiäni. Lisäksi minulla oli uskomaton, valokuvan tarkka muisti, jonka avulla pystyin palauttamaan mieleeni oppikirjojen sivut ja vastaaman kokeissa juuri oikein, joten opiskelusta tuli pian se alue, jolla saatoin unohtaa sukuni maagisen perinnön. Hyppäsin viimeisten vuosien yli high schoolissa ja menin collegeen kuusitoistavuotiaana. Siellä kokeilin ensi näyttämötaidetta, sillä spektaakkelit ja puvut kiehtoivat mielikuvitustani, ja olin innostunut siitä, kuinka täydellisesti näytelmäkirjailijan sanat pystyivät loihtimaan esiin muita paikkoja ja aikoja. Opettajani kiittelivät ensimmäisiä esiintymisiäni pitämällä niitä erinomaisina esimerkkeinä siitä, kuinka näytteleminen pystyi muuttamaan tavallisen opiskelijan aivan toiseksi. Muodonmuutokset eivät ehkä olleet vain näyttämöllisen lahjakkuuteni tulosta, ja ensimmäinen merkki siitä tuli näytellessäni Ofeliaa Hamletissa. Heti kun minut otettiin rooliin, tukkani alkoi kasvaa luonnottoman nopeasti ja valui harteilta vyötäisille. Collegen järven kimmeltävä pinta veti minua vastustamattomasti puoleensa, ja istuin tuntikausia rannalla keskellä uusia runsaita hiuksiani. Hamletia esittävä poika tempautui illuusioon, ja meillä oli lyhyt joskin vaarallisen huikentelevainen suhde. Upposin vähitellen Ofelian hulluuteen ja vedin muut näyttelijät mukaani. Lopputuloksena olisi voinut olla suurenmoinen esitys, mutta jokainen uusi rooli toi uusia haasteita. Toisena opiskeluvuotenani tilanne kävi mahdottomaksi, kun sain Annabellan roolin John Fordin näytelmässä ’Tis Pity She’s a Whore. Minulla oli roolihahmon lailla kokonainen joukko hartaita ihailijoita – ei vain ihmisiä – jotka seurasivat minua ympäri kampusta. He eivät suostuneet jättämään minua rauhaan sen jälkeen, kun esirippu oli laskeutunut, ja oli selvää, että valloilleen oli päässyt jotakin hallitsematonta. En osannut sanoa, miten magia oli hiipinyt näyttelijäntyöhöni, enkä halunnut ottaa siitä selvää. Leikkasin tukkani lyhyeksi. Lakkasin pitämästä hulmuavia hameita ja kerrostoppeja ja aloin pukeutua mustiin poolopaitoihin, khakihousuihin ja purjehduskenkiin, jollaisia kunnolliset ja kunnianhimoiset oikeustieteelliseen aikovat opiskelijat käyttivät. Purin ylimääräisen energiani urheiluun. LUMOTTU
17
Lopetettuani näyttämötaiteen laitoksella kokeilin monia pääaineita ja etsin alaa, joka olisi niin järkiperäinen, ettei magia saisi siinä koskaan pienintäkään sijaa. Minulta puuttui matematiikan vaatima tarkkuus ja kärsivällisyys, ja biologiasta tuli reputettujen tenttien ja kesken jääneiden laboratoriokokeiden katastrofi. Toisen vuoden lopussa aktuaari vaati minua valitsemaan pääaineen, tai joutuisin olemaan collegessa viisi vuotta. Kesäopinnot Englannissa tarjosivat minulle tilaisuuden päästä entistä kauemmaksi kaikesta, mikä liittyi Bishopin sukuun. Rakastuin Oxfordiin, sen aamuisten katujen hiljaiseen hehkuun. Historian kurssit käsittelivät kuninkaiden ja kuningattarien urotekoja, enkä kuullut päässäni muita ääniä kuin kuiskauksia 1500- ja 1600-luvuilla kirjoitetuista kirjoista. Se oli suuren kirjallisuuden ansiota. Ja mikä parasta, kukaan koko yliopistokaupungissa ei tuntenut minua, ja jos kaupungissa oli sinä kesänä noitia, he pysyivät kaukana. Palasin kotiin, otin pääaineeksi historian, suoritin vaaditut kurssit ennätysajassa ja valmistuin erinomaisin arvosanoin ennen kuin täytin kaksikymmentä. Kun päätin ryhtyä tekemään väitöskirjaa, valitsin tohtorikoulutusohjelmista Oxfordin. Erikoisalani oli tieteenhistoria, ja keskityin tutkimuksessani aikaan jolloin tiede syrjäytti magian, aikaan jolloin astrologia ja noitavainot väistyivät Newtonin ja luonnonlakien tieltä. Luonnon järkiperäisen järjestyksen tutkiminen yliluonnollisen sijaan sopi omiin pyrkimyksiini, sillä halusin pysyä loitolla kaikesta salatusta. Rajat, jotka olin vetänyt oman pääni ja verenperintöni väliin, muuttuivat entistä selvemmiksi. Sarah-täti oli tuhahtanut kuullessaan, että olin päättänyt erikoistua 1600-luvun kemiaan. Sarahin paloautonpunainen tukka kertoi ulospäinkin temperamenttisesta luonteesta ja terävästä kielestä. Hän oli suorapuheinen, siekailematon noita joka otti heti sisään tullessaan koko huoneen haltuunsa. Sarah oli Madisonin yhteisön tukipilari, ja hänet kutsuttiin usein hätiin, kun kaupungissa sattui jokin isompi tai pienempi kriisi. Me kaksi tulimme paljon paremmin toimeen nyt, kun en joutunut päivittäin kuulemaan hänen teräviä havaintojaan ihmisten heikkoudesta ja epäjohdonmukaisuudesta. Olimme maantieteellisesti kaukana toisistamme, mutta Sarah piti uusimpia yrityksiäni magian välttämiseksi naurettavina ja myös sanoi sen ääneen. »Sitä sanottiin alkemiaksi», Sarah sanoi. »Ja siihen sisältyy paljon magiaa.» 18
L umottu
»Vielä mitä», minä väitin tuohtuneena. Koko työni varsinainen tarkoitus oli osoittaa, kuinka tieteellistä tutkimus oli ollut. »Alkemia kertoo meille kokeellisen lähestymistavan noususta eikä yrityksistä löytää jokin maaginen eliksiiri, joka muuttaa lyijyn kullaksi ja tekee ihmisistä kuolemattomia.» »Jos kerran niin sanot», Sarah vastasi epäillen. »Se on silti aika merkillinen tutkimusaihe, jos yrität käydä ihmisestä.» Tutkintoni jälkeen taistelin kynsin hampain saadakseni viran Yalesta, ainoasta paikasta joka oli englantilaisempi kuin Englanti itse. Kollegani varoittelivat, että mahdollisuuteni vakituiseen virkaan olivat pienet. Pusersin kaksi kirjaa, voitin tukun palkintoja ja sain tutkimusapurahoja. Sitten sain viran ja todistin muiden olleen väärässä. Ja mikä vielä tärkeämpää, minä elin nyt omaa elämääni. Tiedekunnassani ei ollut ketään, joka olisi osannut yhdistää sukunimeni ensimmäiseen salemilaisnaiseen joka teloitettiin noituudesta 1692 – Amerikan varhaishistorian tutkijatkaan eivät huomanneet yhteyttä. Halusin säilyttää ankaralla työllä saavutetun itsenäisyyteni ja pidin magian ja noituuden hitusetkin kaukana elämästäni. Poikkeuksiakin tietysti oli, ja turvauduin Sarahin loitsuun esimerkiksi tilanteessa, jossa pyykkikoneeni ei lopettanut veden ottamista ja uhkasi tulvia pieneen asuntooni Wooster Squarella. Kukaan ei ole täydellinen. Noteerasin nyt lankeemukseni, pidättelin hengitystäni, tartuin käsikirjoitukseen kaksin käsin ja laskin sen kiilan muotoiselle lukualustalle, jonka tarkoitus oli suojata arvokkaita teoksia kolhuilta. Olin tehnyt päätökseni: toimisin kuin kunnon tutkija ja lukisin Ashmole 782:n kuin minkä tahansa käsikirjoituksen. En kiinnittäisi huomiota kuumottaviin sormenpäihini enkä kirjan outoon hajuun vaan perehtyisin sen sisältöön. Sen jälkeen ratkaisisin ammatillisen viileästi, oliko teos niin lupaava, että sille kannattaisi uhrata enemmän aikaa. Siitä huolimatta sormeni tärisivät, kun avasin kirjan pienet messinkilukot. Käsikirjoitus huokaisi hiljaa. Vilkaisin nopeasti olkani yli varmistaakseni, ettei huoneeseen ollut tullut ketään. Huokauksen lisäksi lukusalissa kuului vain seinäkellon kovaääninen tikitys. Käännyin kannettavaan tietokoneeseeni päin, avasin uuden tiedoston ja päätin olla merkitsemättä muistiin »kirja huokaisi». Tuttu työ, jonka olin LUMOTTU
19
tehnyt satoja tai tuhansia kertoja aikaisemminkin, tuntui yhtä rauhoittavalta kuin kirjalistani siistit merkinnät. Kirjoitin koneelle käsikirjoituksen nimen ja numeron ja kopioin luettelokuvauksen otsikon. Katsoin käsikirjoituksen kokoa ja sidosta ja kuvasin ne tarkasti. Mutta en avannut käsikirjoitusta. Lukot olivat auki, mutta kannen nostaminen oli hankalaa, aivan kuin se olisi tarttunut alapuolisiin sivuihin. Kirosin ääneti ja laskin käteni nahkakannen päälle siinä toivossa, että Ashmole 782 tarvitsi vain tilaisuuden tutustua minuun. Käden paneminen kirjan päälle ei ollut tarkasti ottaen magiaa. Kämmentäni kihelmöi kutakuinkin samalla tavalla kuin ihoani noidan katsoessa minuun, ja jännitys katosi käsikirjoituksesta. Sen jälkeen kannen avaaminen oli helppoa. Ensimmäinen sivu oli karkeaa paperia. Toinen arkki oli pergamenttia ja siinä luki Ashmolen käsialalla: Antropologia eli tutkielma sisältäen lyhyen kuvauksen ihmisestä. Otsikon täydennys »Ensimmäinen osa käsittelee anatomiaa ja toinen psykologiaa» oli lisätty myöhemmin lyijykynällä. Myöhempikin kirjoitus näytti tutulta, mutta en osannut yhdistää sitä mihinkään. Kirjoituksen koskettaminen saattaisi antaa jonkin vihjeen, mutta se oli vastoin kirjaston sääntöjä, enkä voisi dokumentoida sormien avulla hankittua informaatiota. Sen sijaan tein koneelle merkinnät musteesta ja lyijykynästä, kahdesta eri käsialasta ja kirjoituksen mahdollisista ajankohdista. Kun käänsin ensimmäistä lehteä, pergamentti tuntui epätavallisen painavalta ja osoittautui käsikirjoituksen oudon hajun lähteeksi. Haju ei kielinyt vain iästä. Siinä oli muutakin, vieras yhdistelmä tunkkaista ja myskiä. Ja huomasin heti, että teoksen selkämyksestä oli leikattu siististi kolme lehteä. Sitä sentään oli helppo kuvailla. Sormeni kiisivät näppäimillä: »Ainakin kolme lehteä poistettu linjaarilla tai partaterällä.» Katsoin tarkasti kirjan selkämystä, mutta en pystynyt sanomaan, puuttuiko sivuja enemmänkin. Mitä lähempänä nenääni pergamentti oli, sitä enemmän teoksen voima ja outo haju häiritsivät minua. Kiinnitin huomioni kuvaan, joka oli poistettujen lehtien jättämän tilan toisella puolella. Kuva esitti pientä tyttöä joka kellui kirkkaassa lasiastiassa. Lapsella oli toisessa kädessään hopeinen ja toisessa kultainen ruusu. Sen jaloissa oli pienet siivet, ja punainen neste valui pisaroina sen pitkissä 20
L umottu
mustissa hiuksissa. Paksulla mustalla musteella kirjoitettu teksti kuvan alla kertoi, että se esitti filosofista lasta, joka oli ratkaisevan askelen vertauskuva luotaessa viisasten kiveä, kemiallista ainetta joka lupasi omistajalleen terveyttä, rikkautta ja viisautta. Värit olivat loistavia ja hämmästyttävän hyvin säilyneitä. Taiteilijat olivat aikaisemmin sekoittaneet maaleihinsa kivimurskaa ja jalokiviä saadakseen noin syviä sävyjä. Kuvan piirtäjä oli ollut taiteellisesti huomattavan lahjakas. Minun oli istuttava käsieni päällä, jotta ne eivät yrittäisi hankkia lisätietoja koskettamalla kirjaa sieltä täältä. Ilmeisestä lahjakkuudestaan huolimatta kuvittaja oli piirtänyt yksityiskohdat väärin. Lasiastian oli määrä osoittaa ylös eikä alaspäin. Lapsen piti olla puoleksi musta ja puoleksi valkoinen, jotta se käsitettäisiin hermafrodiitiksi. Sillä olisi pitänyt olla miehen genitaalit ja naisen rinnat tai ainakin kaksi päätä. Alkemian kuvasto oli vertauskuvallista ja tunnetusti vaikeaa. Juuri sen takia minä tutkinkin sitä, etsin kuvioita jotka paljastaisivat, että noina aikoina ennen alkuainetaulukon keksimistä kemialliseen muutokseen suhtauduttiin systemaattisesti ja loogisesti. Esimerkiksi kuun kuva symboloi lähes aina elohopeaa, kun taas auringon kuvat tarkoittivat kultaa. Kun ne yhdistettiin kemiallisesti, prosessia kuvattiin vihkimisenä. Ajan mittaan kuvat oli korvattu sanoilla. Ja sanoista puolestaan syntyi kemian kielioppi. Mutta tämä käsikirjoitus koetteli uskoani alkemistien logiikkaan. Jokaisessa kuvassa oli ainakin yksi perustavanlaatuinen virhe, eikä niihin liittynyt tekstiä josta olisi saanut tulkinta-apua. Etsin jotakin – mitä tahansa – mikä olisi vastannut käsitystäni alkemiasta. Eräällä sivulla erottui hämärässä valossa heikkoja kirjoitusjälkiä. Käänsin lukulamppua niin, että se valaisi kohdan paremmin. Sivulla ei ollut mitään. Käänsin sivua hitaasti, aivan kuin se olisi ollut hauras lehti. Sanat kuulsivat ja kulkivat paperin yli – niitä oli satoja, ja ne näki vain, jos valo tuli tarkasti oikeasta suunnasta ja lukija katsoi juuri oikeasta kulmasta. Tukahdutin yllättyneen huudahduksen. Ashmole 782 oli palimpsesti, teksti tekstin sisällä. Pergamenttia oli muinoin niukasti tarjolla, joten kirjoittajat pesivät musteen huolellisesti vanhoista kirjoista ja kirjoittivat puhtaille sivuille uudestaan. Ajan myöLUMOTTU
21
tä aikaisempi teksti alkoi usein kuultaa aavetekstinä, ja sen näki ultraviolettivalolla, joka työntyi musteen alle ja herätti kauhtuneen kirjoituksen uudestaan eloon. Mutta niin vahvaa ultraviolettilamppua ei ollutkaan, että sillä olisi nähnyt tämän tekstin jäljet. Tämä ei ollut tavallinen palimpsesti. Kirjoitusta ei ollut pesty pois, vaan se oli piilotettu jonkinlaisella taialla. Mutta miksi kukaan vaivautuisi taikomaan alkemian kirjan sisältöä? Asiantuntijoidenkin oli vaikea ottaa selvää hämärästä kielestä ja kirjoittajien käyttämistä mielikuvituksellisista ilmauksista. Pakotin itseni kääntämään huomioni hennoista kirjaimista, jotka liikkuivat niin nopeasti ettei niitä ehtinyt lukea, ja keskityin kirjoittamaan yhteenvetoa teoksen sisällöstä. »Hämmentävä», minä naputtelin. »Tekstiosuudet 1400- ja 1600-luvuilta, kuvat suurimmaksi osaksi 1400-luvulta. Kuvalähteet ehkä vanhempia? Paperin ja pergamentin yhdistelmä. Värillistä ja mustaa mustetta, ensin mainittu yleensä korkealaatuista. Kuvat hyvin tehtyjä mutta yksityiskohdat väärin tai puuttuvat. Kuvaa viisasten kiven luomista, alkemian syntyä tai luomista, kuolemaa, ylösnousemusta ja muodonmuutosta. Huolimaton jäljennös jostakin vanhemmasta tekstistä? Merkillinen teos, täynnä poikkeuksia.» Sormeni empivät näppäimistön yläpuolella. Kun tutkija löytää aineistoa joka ei sovi siihen, mitä hän tietää entuudestaan, hänellä on kaksi toimintavaihtoehtoa. Hän joko sivuuttaa sen, jotta se ei saata hänen rakkaita teorioitaan kyseenalaisiksi, tai hän pureutuu siihen kuin lasersäde ja yrittää selvittää arvoituksen. Jos kirjaa ei olisi loitsittu, minulla olisi voinut olla kiusaus valita jälkimmäinen toimintatapa. Mutta koska teksti oli noiduttu, olin vahvasti kallellani ensimmäiseen vaihtoehtoon. Kahden vaiheilla ollessaan tutkija yleensä lykkää ratkaisun tekemistä. Kirjoitin häilyvän loppukommentin: »Tarvitseeko enemmän aikaa? Palataan asiaan?» Pidättelin hengitystäni ja suljin teoksen varovaisesti nykäisten. Magiavirta työntyi vieläkin kirjan läpi, ja se tuntui erityisen voimakkaana lukkojen ympärillä. Tuijotin Ashmole 782:ta vielä hetken ja tuntui helpottavalta, että se oli kiinni. Sormiani kihelmöi halu päästä vielä koskettamaan ruskeaa nahkaa. Vastustin kiusausta tälläkin kertaa aivan kuten olin torjunut mielitekoni 22
L umottu