Rossi, Veronica: Paljaan taivaan alla (WSOY) by Kirja.fi

v e r o n i c a

r o s s i

S u o me nt a nu t In ka

P ar p ol a

Werner Sรถderstrรถm Osakeyhtiรถ Helsinki

Englanninkielinen alkuteos Under the Never Sky Copyright © 2012 Veronica Rossi All rights reserved. First published by HarperCollins Children’s Books, a division of HarperCollins Publishers. Suomenkielinen laitos © WSOY 2012 By arrangement with Adams Literary and Ia Atterholm Agency. ISBN 978-951-0-38108-3 Painettu EU:ssa

Lucalle ja Rockylle

Ari a

He kutsuivat kapselin ulkopuolista maailmaa ”Kuoleman kaupaksi.” Miljoona eri tapaa kuolla. Aria ei ollut koskaan kuvitellut, että joutuisi niin lähelle sitä. Hän puri huultaan tuijottaessaan jykevää teräsovea edessään. Näytöllä luki välähtelevin punaisin kirjaimin Maatalous 6 – Pääsy kielletty. Ma 6 oli pelkkä huoltokupu, Aria muistutti itselleen. Kymmenet kuvut toimittivat Haaveelle ruokaa, vettä, happea – kaikkia niitä asioita, joita umpinainen kaupunki tarvitsi. Ma 6 oli vaurioitunut jokin aika sitten myrskyssä, mutta sen kärsimät vahingot olivat kuulemma pienet. Kuulemma. ”Ehkä meidän pitäisi kääntyä takaisin”, Paisley sanoi. Hän seisoi Arian vierellä ilmalukossa ja hypisteli hermostuneena pitkää, punaista hiussuortuvaansa. Kolme poikaa kyyristeli ovensuussa ohjauspaneelin vierellä häiritsemässä signaalia, jotta he pääsisivät livahtamaan ulos ilman hälyttimien käynnistymistä. Aria yritti olla kiinnittämättä huomiota heidän jatkuvan kinasteluunsa. ”Ihan tosi, Paisley. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?”

Aria tarkoitti sen vitsiksi, mutta hänen äänensä kuulosti liian kimeältä, joten varmuuden vuoksi hän naurahti kaupan päälle. Nauru puolestaan kuulosti lievästi hysteeriseltä. ”Mitä nyt vaurioituneessa kuvussa voi tapahtua?” Paisley laski siroja sormiaan. ”Ihomme voi mädäntyä. Voimme joutua lukituksi ulkopuolelle. Eetterimyrsky voi muuttaa meidät ihmispekoniksi. Ja sitten kannibaalit nauttivat meidät aamupalaksi.” ”Kupuhan kuuluu Haaveeseen”, Aria sanoi. ”Sinne on pääsy kielletty.” ”Pais, ei sinun tarvitse mennä sinne.” ”Ei sinunkaan”, Paisley sanoi, mutta hän oli väärässä. Viimeisten viiden päivän ajan Aria oli ollut jatkuvasti huolissaan äidistä. Miksei äiti ollut ottanut yhteyttä? Lumina ei ollut koskaan jättänyt ainuttakaan päivittäistä käyntiään väliin, oli hän miten uppoutunut lääketieteellisiin tutkimuksiinsa hyvänsä. Jos Aria halusi vastauksia, hänen oli päästävä tuohon kupuun. ”Sadannen – ei kun tuhannennen – kerran, Ma 6:ssa on turvallista”, Soren sanoi kääntymättä ohjauspaneelin luota. ”Luuletteko, että meikäläinen haluaa kuolla tänä iltana?” Sorenin sanoissa oli järkeä. Hän rakasti itseään niin suuresti, ettei olisi ikimaailmassa vaarantanut henkeään. Aria tuijotti pojan lihaksikasta selkää. Soren oli Haaveen turvallisuuspäällikön poika. Hänellä oli keho, jollainen vain etuoikeutetuilla oli. Hän oli jopa ruskettunut, mikä oli jokseenkin älytön lisäominaisuus, kun otti huomioon, ettei kukaan heistä ollut koskaan nähnyt aurinkoa. Hän oli myös nero murtamaan koodeja. Bane ja Kaiku katselivat Sorenin vieressä. Veljekset seurasivat Sorenia kaikkialle. Yleensä hänellä oli satoja seuraajia, mutta silloin oltiinkin valtakunnissa. Tänä iltana ahtaassa ilmalukossa olivat vain he viisi. Vain he viisi rikkomassa lakia.

Soren suoristi selkänsä ja väläytti pöyhkeän hymyn. ”Täytyy vähän jutella isän kanssa turvallisuusprotokollista.” ”Onnistuitko sinä?” Aria kysyi. Soren kohautti harteitaan. ”Oliko jollakulla epäilyksiä? Nyt koittaa paras osio. On aika kytkeytyä pois päältä.” ”Hetkinen”, Paisley keskeytti. ”Luulin, että aioit vain sotkea älysilmien signaalia.” ”Se on jo tehty, mutta emme voita sen avulla tarpeeksi aikaa. Meidän täytyy kytkeytyä pois päältä.” Aria sipaisi älysilmäänsä. Hän piti laitetta vasemman silmänsä päällä, ja se oli aina toiminnassa. Silmä vei heidät valtakuntiin, virtuaalitilaan, jossa he viettivät suurimman osan ajastaan. ”Caleb nirhaa meidät, jos emme palaa pian”, Paisley sanoi. Aria pyöritteli silmiään. ”Veljesi ja hänen teemailtansa.” Hän kruisaili valtakunnissa yleensä Paisleyn ja tämän isoveljen Calebin kanssa toisen sukupolven aulassa sijaitsevasta suosikkipaikastaan käsin. Kuluneen kuukauden aikana Caleb oli suunnitellut heidän iltansa eri teemojen ympärille. Tämän illan teema, ”Jytkypidot”, oli alkanut muinaisen Rooman valtakunnassa, joissa he olivat nautiskelleet paistettua villisikaa ja hummeripataa. Sitten he olivat siirtyneet mytologiavaltakuntaan syöttämään minotauruksia. ”Hyvä vain, että lähdimme ennen piraijoja.” Älysilmän ansiosta Aria oli pysynyt päivittäin yhteydessä äitiinsä, joka oli lähtenyt tekemään tutkimustyötään Autuuteen, toiseen kapseliin satojen kilometrien päähän. Välimatka oli muodostunut ongelmaksi vasta viisi päivää sitten, kun yhteys Autuuteen oli katkennut. ”Miten kauan me ajattelimme olla siellä?” Aria kysyi. Riitti, että hän saisi olla pari minuuttia kahden Sorenin kanssa. Niin kauan, että ehtisi kysyä pojalta Autuudesta.

Banen naamalle levisi virnistys. ”Niin kauan, että ehdimme bilettää oikeasti!” Kaiku sipaisi tukan silmiltään. ”Niin kauan, että ehdimme bilettää todellisuudessa!” Kaiun oikea nimi oli Theo, mutta vain harva muisti sen. Lempinimi sopi hänelle liian hyvin. ”Kytkeydymme päältä tunniksi.” Soren iski Arialle silmää. ”Mutta älä suotta pelkää, sytytän sinut uudestaan myöhemmin.” Aria pakottautui nauramaan, vihjailevasti ja flirttaavasti. ”Muistakin tehdä se.” Paisley vilkaisi häntä epäluuloisena. Hän ei tiennyt Arian suunnitelmasta. Autuudelle oli tapahtunut jotain, ja Aria tiesi, että Soren saisi sen selville isältään. Soren kohautteli leveitä harteitaan kuin kehään astuva nyrkkeilijä. ”No niin, virukset. Pidelkää housuistanne kiinni. Sammumme kolmen, kahden –” Syvällä korvien perukoilla kaikuva kimeä pirinä sai Arian hätkähtämään. Näkökentän päälle valahti punainen muuri. Kuumat kivun aallot iskeytyivät vasempaan silmään ja levisivät päänahan yli. Ne kerääntyivät kallonpohjaan ja huuhtoutuivat sitten alas selkärankaa ja räjähtivät raajoissa. Hän kuuli jonkun pojista kiroavan jäykästi helpotuksesta. Punainen muuri katosi yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin. Hän räpytteli pariin kertaan hämmentyneenä silmiään. Suosikkivaltakuntien pikakuvakkeet olivat kadonneet. Odottavat viestit ja uutissyötteet älyruudun alaosassa olivat nekin poissa. Hän näki enää vain ilmalukon oven, joka vaikutti himmeältä, kuin pehmeän kalvon läpi suodattuneelta. Aria katsoi harmaita saappaitaan. Keskiharmaat. Sama sävy peitti miltei jokaisen Haaveen pinnan. Miten harmaa saattoi tuntua vähemmän harmaalta?

Yksinäisyyden tunne levittyi hänen ylleen, vaikka hän oli ahtaassa pikku kammiossa neljän muun kanssa. Hänestä tuntui uskomattomalta, että ihmiset olivat joskus eläneet tällä tavalla, pelkässä todellisuudessa. Villit elivät yhä tällä tavalla ulkopuolella. ”Se onnistui”, Soren sanoi. ”Olemme vapaita! Olemme pelkkää lihaa ja verta!” Bane pomppi ylös alas. ”Me olemme kuin villit!” ”Me olemme villejä!” Kaiku karjui. ”Olemme ulkopuolisia!” Paisley räpytteli rajusti silmiään. Aria olisi halunnut rauhoitella häntä, muttei voinut keskittyä, kun Bane ja Kaiku melskasivat pienessä tilassa. Soren väänsi oven käsikäyttöistä kahvaa. Ilmanpaine laski sihisten, ja kammioon virtasi viileää ilmaa. Aria katsoi alas ja häkeltyi nähdessään Paisleyn käden, joka oli takertunut hänen käteensä. Hänellä oli vain sekunti aikaa tajuta se tosiasia, ettei hän ollut koskettanut ketään kuukausiin, äidin lähdön jälkeen, ja sitten Soren liu’utti oven auki. ”Vihdoinkin vapauteen”, poika sanoi ja astui pimeyteen. Ilmalukosta tulvivassa valokeilassa Aria näki samat sileät lattiat, joita oli kaikkialla Haaveessa. Nämä lattiat vain olivat pölykerroksen peitossa. Sorenin jalanjäljet muodostivat polun, joka katosi hämärään. Entä jos kupu ei ollutkaan turvallinen paikka? Entä jos Ma 6 kuhisi ulkopuolisia vaaroja? Miljoona kuolemaa Kuoleman kaupassa. Miljoona tautia saattoi uiskennella ilmassa, sinkoilla hänen poskiensa ohitse. Hengittäminen tuntui äkkiä itsemurhalta. Aria kuuli Sorenin suunnalta numeronäppäimistön piippausta. Kuului äänekkäitä naksahduksia, valot alkoivat vilkahdella, ja hänen eteensä avautui luolamainen tila. Vihannespenkit levittyivät kaukaisuuteen viivasuorina. Korkealla katossa risteili putkia ja palkkeja. Aria ei nähnyt ammottavia repeämiä tai muita jälkiä tuhosta. Hiljainen,

hämärä kupu näytti likaisine lattioineen yksinkertaisesti vain laiminlyödyltä. Soren loikkasi oviaukolle ja tarttui sen karmeihin. ”Syyttäkää minua, jos tästä tulee elämänne mahtavin ilta.”

Ruoka kasvoi vyötärönkorkuisissa muovikummuissa. Arian ympärille levittyi loputtomissa jonoissa mätäneviä hedelmiä ja vihanneksia. Kuten kaikki kapselissa, vihannekset oli geenimanipuloitu mahdollisimman tehokkaiksi. Kasveissa ei ollut lehtiä eivätkä ne tarvinneet kasvaakseen multaa, vain hiukan vettä. Aria poimi nahistuneen persikan ja värähti nähdessään, miten helposti pehmeä hedelmäliha ruhjoutui. Valtakunnissa kasvoi yhä ruokaa – tai siis kasvoi virtuaalisesti – maatiloilla, joilla oli punaisia navettoja ja peltoja aurinkoisen taivaan alla. Hän muisti viimeisimmän älysilmän iskulauseen, Parempaa kuin todellisuus. Tässä tapauksessa se oli totta. Aito ruoka Ma 6:ssa näytti samalta kuin vanhat ihmiset ennen ikääntymisenkääntöhoitoja. Ensimmäiset kymmenen minuuttia pojat ajoivat toisiaan takaa käytävillä ja loikkivat viljelyspenkkien ylitse. Riekkuminen kehittyi peliksi, jonka Soren nimitti ”mätäpalloksi” ja joka koostui vastapuolen viskelemisestä elintarvikkeilla. Aria pelasi hetken, mutta Soren tähtäsi jatkuvasti juuri häntä ja heitti liian lujaa. Aria kyyristyi Paisleyn kanssa suojaan vihannespenkin taakse, kun Soren muutti pelin sääntöjä. Hän määräsi Banen ja Kaiun seinää vasten teloitustyyliin ja tulitti greipeillä veljeksiä, jotka vain nauraa räkättivät. ”Ei enää sitruksia!” Bane kiljui. ”Me tunnustamme!” Kaiku nosti kätensä ylös Banen tavoin. ”Me luovutamme, Hedelmäniittäjä! Me tunnustamme!” Ihmiset noudattivat aina Sorenin määräyksiä. Hänellä oli etuoikeus

kaikissa parhaissa valtakunnissa. Hänen mukaansa oli jopa nimetty yksi valtakunta, SOREN 18. Sorenin isä oli luonut sen poikansa kahdeksantoistavuotislahjaksi kuukausi sitten. Tilted Green Bottles heitti erityiskeikan. Viimeisen biisin aikana stadionille tulvi merivettä. Kaikki yleisön jäsenet muuttuivat merenneidoiksi ja merenmiehiksi. Bileet olivat olleet häkellyttävät jopa valtakuntien mittapuulla, vaikka niissä kaikki oli mahdollista. Ne olivat aloittaneet vedenalaisten konserttien vimman. Sorenin myötä pyrstösuomuista oli tullut seksikkäät. Aria ei juuri hengaillut Sorenin kanssa koulun jälkeen. Soren oli urheilu- ja kamppailuvaltakuntien pomo. Paikkojen, joissa ihmiset saattoivat kilpailla ja hankkia pistesijoja. Aria pysytteli yleensä taide- ja musiikkivaltakunnissa Paisleyn ja Calebin kanssa. ”Katso nyt tätä sotkua”, Paisley nurisi ja hieroi oranssia läiskää housuissaan. ”Se ei lähde ikinä pois.” ”Sitä kutsutaan tahraksi”, Aria sanoi. ”Mitä virkaa tahroilla on?” ”Ei mitään. Siksi niitä ei olekaan valtakunnissa.” Aria tutkaili parasta ystäväänsä. Paisley näytti riutuneelta, kulmakarva roikkui älysilmän reunan päällä. ”Onko kaikki hyvin?” Paisley heilutteli sormiaan silmän edessä. ”Minä vihaan tätä. Kaikki on kadonnut, tajuatko? Missä kaikki ovat? Ja miksi minä kuulostan niin pseudolta?” ”Me kaikki kuulostamme. Ihan kuin olisimme nielleet megafonin.” Paisley kohotti kulmakarvaansa. ”Minkä?” ”Sellaisen suppilon, joilla ihmiset ennen muinoin saivat äänensä kuuluville. Ennen mikrofoneja.” ”Kuulostaa megataantuneelta”, Paisley sanoi. Hän marssi edestakaisin ja kohotteli harteitaan. ”Kerrotko mistä tässä on kyse? Miksi me tulimme tänne Sorenin kanssa?”

Nyt, kun he olivat kytkeytyneet pois päältä, Aria tajusi, että saattoi kertoa Paisleylle, miksi oli flirttaillut Sorenin kanssa. ”Minun täytyy saada tietää, mitä Luminalle on tapahtunut. Tiedän, että Soren saa tietoja isältään. Ehkä hän jo tietääkin jotakin.” Paisleyn ilme pehmeni. ”Yhteys on varmaan vain katkennut. Kuulet hänestä ihan tuota pikaa.” ”Yhteys on ollut poikki aiemmin vain pari tuntia kerrallaan. Ei koskaan näin kauan aikaa.” Paisley huokaisi ja nojautui vasten muovikumpua. ”En kyllä uskonut korviani, kun lauloit hänelle pari iltaa sitten. Ja olisit nähnyt Calebin! Hän luuli, että olit ryövännyt äitisi lääkekaapin.” Aria hymyili. Yleensä hän piti äänensä yksityisasianaan, vain hänen ja äidin välisenä. Mutta pari iltaa sitten hän oli pakottanut itsensä laulamaan aistillisen balladin Sorenille kabareevaltakunnassa. Parissa minuutissa valtakunta oli saavuttanut täyden kapasiteettinsa ja sadat ihmiset odottivat, että saisivat kuulla hänen laulavan lisää. Aria oli lähtenyt. Ja aivan kuten hän oli toivonutkin, Soren oli siitä lähtien jahdannut häntä. Kun poika oli ehdottanut tämäniltaista, hän oli tarttunut tilaisuuteen riemumielin. ”Minun täytyi saada hänet kiinnostumaan.” Hän näpäytti siemenen polveltaan. ”Juttelen hänen kanssaan heti, kun hän lopettaa hedelmäsotansa, ja sitten me häivymme täältä.” ”Käsketään häntä lopettamaan nyt. Sanotaan, että meillä on tylsää… niin kuin onkin.” ”Ei, Pais”, Aria sanoi. Sorenia ei voinut painostaa. ”Minä hoidan tämän.” Soren loikkasi vihannespenkin päälle heidän eteensä ja sai heidät molemmat hätkähtämään. Hän piteli avokadoa käsivarsi taaksepäin taivutettuna. Hänen harmaansa olivat mehun ja hedelmälihaläiskien peitossa. ”Mikä mättää? Miksi te vain istutte siinä?”

”Mätäpallo on tylsää”, Paisley sanoi. Aria irvisti ja odotti Sorenin reaktiota. Poika risti käsivartensa ja kiristeli hampaitaan tuijottaessaan heitä ylhäältä käsin. ”Ehkä teidän pitäisi sitten häipyä. Hetkinen. Miltei unohdin. Ettehän te voi lähteä. Kaipa sinun vain täytyy pitää ikävää, Paisley.” Aria vilkaisi ilmalukon ovea. Milloin Soren oli sulkenut sen? Sitten hän tajusi, että pojalla oli kaikki koodit oven avaamista ja älysilmien nollaamista varten. ”Et sinä voi jättää meitä tänne, Soren.” ”Ensin toimitaan, sitten vasta mietitään.” ”Mistä hän puhuu?” Paisley kysyi. ”Soren! Tule tänne”, Bane huikkasi. ”Sinun täytyy nähdä tämä!” ”Neitiseni, minua kaivataan muualla.” Soren viskasi avokadon ilmaan ja hölkkäsi sitten tiehensä. Aria nappasi hedelmän mitään ajattelematta. Se halkesi hänen käteensä ja muuttui limaiseksi, vihreäksi mössöksi. ”Hän tarkoittaa, että myöhästyimme, Pais. Hän ehti jo sulkea meidät ulkopuolelle.” Aria tarkisti ilmalukon oven kaikesta huolimatta. Paneeli ei toiminut. Hän tuijotti hätäkytkintä. Se oli kytketty suoraan keskusyksikköön. Jos hän painaisi sitä, Haaveen vartijat tulisivat auttamaan heitä. He saisivat kuitenkin rangaistuksen, koska olivat murtautuneet ulos, ja menettäisivät todennäköisesti joitakin etujaan valtakunnissa. Ja Aria menettäisi kaupan päälle kaikki mahdollisuutensa puhua Sorenin kanssa äidistään. ”Jäädään vielä vähäksi aikaa. Heidän on pakko palata pian.” Paisley heilautti hiuksensa toisen olkapään yli. ”Hyvä on. Mutta saanko taas pitää sinua kädestä? Silloin tuntuu enemmän siltä, että olemme valtakunnissa.”

Aria tuijotti parhaan ystävänsä ojennettua kättä. Paisleyn sormet nykivät aavistuksen. Hän tarttui käteen, mutta hänen teki raivokkaasti mieli irrottaa otteensa, kun he kävelivät yhdessä kuvun toiseen päähän. Pojat olivat paraikaa astumassa ovesta, jota Aria ei ollut aiemmin pannut merkille. Uudet valot napsahtivat päälle. Hetken ajan hän mietti, oliko hänen älysilmänsä aktivoitunut uudestaan ja näkikö hän tosiasiassa jonkin valtakunnan. Heidän edessään häilyi metsä kauniina ja vihreänä. Sitten hän nosti katseensa ja näki puunlatvojen yllä tutun valkoisen katon, jota silmikoi valojen ja putkien labyrintti. Hän tajusi, että he olivat jättimäisessä terraariossa. ”Löysin sen”, Bane sanoi. ”Jätkä on mestari!” Kaiku nykäisi päätään sivulle niin, että takkuinen tukka heilahti silmiltä. ”Mestari, äijä. Ihan epätodellista. Ei kun siis todellista. Ihan sama.” Kumpikin katsoi Sorenia. ”Täydellistä”, hän sanoi määrätietoisen näköisenä. Sitten hän riisui paitansa, viskasi sen maahan ja juoksi metsään. Hetken kuluttua Bane ja Kaiku seurasivat. ”Emme kai me mene tuonne?” Paisley kysyi. ”Emme tuolla lailla.” ”Aria, älä viitsi.” ”Pais, katso nyt tätä paikkaa.” Mädät hedelmät olivat asia erikseen. Metsä oli aidosti houkutteleva. ”Meidän on pakko nähdä se.” Puiden alla oli viileämpää ja pimeämpää. Aria siveli vapaalla kädellään puunrunkoja, tunnusteli niiden karheaa pintaa. Pseudokaarna ei tuntunut siltä kuin se saattaisi pureutua ihoon. Hän murskasi kuivan lehden kämmenelleen, se rusentui pisteleviksi murusiksi. Hän tuijotti lehtien ja oksien kuvioita yläpuolellaan ja mietti, että jos pojat eivät pitäisi niin kovaa meteliä, hän saattaisi kuulla puiden hengittävän. Hän piti Sorenia silmällä heidän edetessään syvemmälle metsään, haki tilaisuutta päästä puhumaan pojalle yrittäen samalla olla ajattele-

matta Paisleyn käden kosteaa lämpöä. Hän ja Paisley olivat aiemminkin pidelleet toisiaan kädestä, mutta valtakunnissa, joissa koskettaminen tapahtui. Siellä se tuntui pehmeämmältä, toisenlaiselta kuin tämä ahdistava puristus. Pojat jahtasivat toisiaan metsässä. He olivat löytäneet jostakin karahkoja, joita he kantoivat keihäinä, ja he olivat hieroneet multaa kasvoilleen ja rintaansa. He leikkivät villejä, niitä, jotka elivät ulkopuolella. ”Soren!” Aria huudahti, kun poika säntäsi hänen ohitseen. Soren seisahtui keihäs kädessään ja sähähti hänelle. Aria kavahti taaksepäin. Soren nauraa räkätti ja juoksi tiehensä. Paisley pakotti hänet pysähtymään. ”Ne pelottavat minua.” ”Tiedän. He ovat aina sairaan pelottavia.” ”Eivät pojat. Puut. Tuntuu kuin ne kaatuisivat päällemme.” Aria nosti katseensa. Metsä tosiaan tuntui erilaiselta. ”Hyvä on. Mennään odottamaan ilmalukon luo”, hän sanoi ja kääntyi takaisin. Parin minuutin kuluttua hän tajusi, että he olivat tulleet aukiolle, jonka olivat jo ohittaneet. Hän miltei nauroi ääneen tajutessaan, miten uskomatonta se oli. He olivat eksyneet metsään. Hän päästi Paisleyn käden irti ja hieroi kämmentään housuihinsa. ”Me kuljemme ympyrää. Odotetaan tässä, kunnes pojat tulevat. Älä ole huolissasi, Pais. Me olemme yhä Haaveessa. Näetkö?” Hän osoitti lehtien läpi kattoa ja toivoi sitten, ettei olisi osoittanut. Valot ylhäällä himmenivät, välähtelivät hetken ja syttyivät taas. ”Sano, ettei tuo tapahtunut”, Paisley sanoi. ”Lähdetään. Tämä oli typerä ajatus.” Oliko tämä se Ma 6:n osa, joka oli vaurioitunut? ”Bane! Tänne näin!” Soren karjui. Aria kiepahti ympäri ja näki vilauksen pojan ruskettuneesta ylävartalosta tämän hölkätessä puiden keskellä. Hän puraisi huultaan. Hänen tilaisuutensa oli koittanut. Hän

voisi puhua pojalle nyt, jos pitäisi kiirettä. Jos hän jättäisi Paisleyn tänne yksin. Paisley hymyili hänelle huterasti. ”Aria, mene. Puhu hänelle. Mutta tule äkkiä takaisin.” ”Lupaan sen.”

Soren kauhoi keppikasaa syliinsä, kun Aria löysi hänet. ”Me teemme nuotion”, hän ilmoitti. Aria jäykistyi. ”Olihan tuo vitsi? Ettehän te oikeasti… ettehän?” ”Me olemme ulkopuolisia. Ulkopuoliset sytyttävät nuotioita.” ”Mutta me olemme yhä sisällä. Ette te voi, Soren. Tämä ei ole valtakunta.” ”Naulan kantaan. Tämä on meidän tilaisuutemme nähdä aito asia.” ”Soren, se on kiellettyä.” Valtakunnissa tuli oli väreilevä oranssi ja keltainen valo, joka huokui lempeää lämpöä. Mutta hän oli käynyt kapselin turvaharjoituksissa vuosikausia ja tiesi, että todellisen tulen täytyi olla erilaista. ”Te saatatte saastuttaa meidän ilmamme. Te ehkä poltatte Haaveen –” Hän keskeytti, kun Soren astui lähemmäs. Vesi kimmelsi pojan otsalla, muovasi selkeitä vanoja naamaa ja rintaa tuhrivaan mutaan. Soren hikoili. Aria ei ollut koskaan ennen nähnyt hikeä. Soren nojautui eteenpäin. ”Voin tehdä täällä mitä haluan. Mitä tahansa.” ”Tiedän sen. Me kaikki voimme. Eikö niin?” Soren oli hetken hiljaa. ”Kyllä.” Tässä se oli. Hänen tilaisuutensa. Hän valitsi sanansa huolellisesti. ”Sinähän tiedät kaikenlaista, eikö niin? Kuten koodit, joilla me pääsimme tänne… Asioita, joita meidän ei pitäisi tietää?” ”Tietysti tiedän.”

Aria hymyili ja kiepahti pojan sylissä olevan oksakasan ohitse. Hän kohottautui varpailleen ja kutsui poikaa kuiskaamaan. ”Kerro minulle salaisuus. Kerro minulle jotain, mitä meidän ei pitäisi tietää.” ”Kuten mitä?” Valot välähtivät jälleen. Arian sydän muljahti. ”Kerro minulle, mitä Autuudessa tapahtuu”, hän sanoi ja yritti parhaansa mukaan kuulostaa huolettomalta. Soren astui taaksepäin. Hän pudisti hitaasti päätään ja siristi silmiään. ”Haluat tietää äidistäsi, vai mitä? Siksikö sinä tulit tänne? Oletko kusettanut minua?” Aria ei voinut enää valehdella. ”Kerro vain, miksi yhteys on yhä poikki. Minun täytyy saada tietää, onko hän kunnossa.” Sorenin katse laskeutui hänen huulilleen. ”Voi olla, että annan sinun suostutella minua myöhemmin”, hän sanoi. Sitten hän suoristi selkänsä ja kohotti oksia korkeammalle. ”Juuri nyt minä aion keksiä tulen.” Aria kiiruhti takaisin aukiolle Paisleyn luo. Hän löysi sieltä myös Banen ja Kaiun. Veljekset rakensivat aukion keskelle kekoa oksista ja lehdistä. Paisley ryntäsi Arian luo heti hänet nähtyään. ”He ovat tehneet tuota siitä asti, kun sinä lähdit. He yrittävät tehdä nuotion.” ”Tiedän. Mennään.” Haaveessa eli kuusituhatta ihmistä. Hän ei voinut antaa Sorenin vaarantaa kaikkea. Aria kuuli putoavien karahkojen kolinaa juuri ennen kuin jokin iskeytyi hänen olkapäähänsä. Hän kiljaisi, kun Soren kiepahti hänen eteensä. ”Kukaan ei lähde. Luulin, että tein sen selväksi.” Aria tuijotti kättä olkapäällään, ja hänen polvensa tuntuivat pettävän. ”Päästä irti, Soren. Me emme sekaannu tähän.”

”Liian myöhäistä.” Pojan sormet kaivautuivat syvemmälle. Käsivarren halki leimahtava äkillinen kivun aalto sai hänet henkäisemään. Bane pudotti suuren oksan, jota oli raahannut, ja katsoi heitä. Kaiku pysähtyi kesken askeleen, silmät suurina ja villeinä. Valot kimmelsivät heidän ihollaan. Hekin hikoilivat. ”Jos te lähdette”, Soren sanoi, ”kerron isälleni, että tämä oli teidän ideanne. Älysilmänne on kytketty päältä, joten kyseessä on teidän sananne minun sanaani vastaan. Ketä luulette hänen uskovan?” ”Sinä olet hullu.” Soren päästi hänet irti. ”Turpa kiinni ja istukaa.” Hän virnisti. ”Ja nauttikaa esityksestä.” Aria istuutui Paisleyn kanssa puurivistön reunaan, pinnisteli ollakseen hieromatta jomottavaa olkapäätään. Valtakunnissa hevosen selästä putoaminen sattui. Nilkan nyrjähtäminenkin sattui. Mutta kipu oli pelkkä tehoste, lisätty jännityksen vuoksi. Valtakunnissa ei voinut oikeasti satuttaa itseään. Tämä tuntui erilaiselta. Ikään kuin kivulla ei olisi rajaa. Ikään kuin se voisi jatkua ikuisuuksiin. Bane ja Kaiku pistäytyivät kerran toisensa jälkeen metsässä, palasivat mukanaan sylikaupalla oksia ja lehtiä. Soren määräsi heidät asettamaan lisää tähän, lisää tuohon, hiki nenänpäästä noruen. Aria vilkuili valoja. Ainakin ne paloivat tasaisesti. Hän ei voinut uskoa, että oli antanut itsensä – ja Paisleyn – joutua tähän tilanteeseen. Hän oli tiennyt, että Ma 6:een meno tiesi riskiä, mutta ei hän ollut tätä odottanut. Hän ei ollut ikinä halunnut kuulua Sorenin jengiin, vaikka poika olikin aina kiinnostanut häntä. Ariasta oli ollut hauska etsiä säröjä hänen imagostaan. Tarkkailla tapaa, jolla Soren katsoi ihmisiä näiden nauraessa, ikään kuin ei ymmärtäisi mitä nauru oli. Tapaa, jolla hän kohotti ylähuultaan sanottuaan jotain, mitä piti erityisen nokkelana. Tapaa, jolla poika joskus vilkai-

si Ariaa, ikään kuin olisi tiennyt, ettei tämä ollut vakuuttunut hänen esityksestään. Nyt Aria tiesi, mikä häntä oli kiehtonut. Noiden säröjen läpi hän oli nähnyt jonkun toisen. Ja täällä, Haaveen vartijoiden ulottumattomissa, Soren oli vapaa olemaan oma itsensä. ”Minä järjestän meidät pois täältä”, Aria kuiskasi. Kyynelet kohosivat Paisleyn paljaaseen silmään. ”Shhh. Hän kuulee sinut.” Aria pani merkille lehtien rapinan allaan ja mietti, milloin puut oli viimeksi kasteltu. Hän katseli, miten keko kasvoi parinkymmenen sentin korkuiseksi, sitten puolen metrin. Sitten, kun kasa oli yli seitsemänkymmenen sentin, Soren julisti sen valmiiksi. Hän kurkotti saappaaseensa, kaivoi esiin patterikotelon ja johtoa ja ojensi ne Banelle. Aria ei voinut uskoa silmiään. ”Suunnittelitko sinä tämän? Tulitko sinä tänne sytyttämään nuotion?” Soren hymyili hänelle ylähuuli koholla. ”Minulla on mielessä muutakin.” Aria henkäisi. Sorenin oli pakko pilailla. Poika vain yritti pelotella häntä, koska hän oli vedättänyt tätä. Mutta hänellä ei ollut ollut valinnanvaraa. Pojat kyyristelivät olkapäät yhdessä Sorenin mutistessa ”Kokeile tällä lailla” ja ”Toinen pää, ääliö”, ja ”Anna minun tehdä se”, ja sitten lehtikasassa leimahti äkkiä liekki, ja he loikkasivat taaksepäin. ”Siistiä!” he karjuivat yhteen ääneen. ”Tulta!”

Ari a

Magia. Se oli sana, joka tuli Arian mieleen. Vanha sana ajalta, jolloin taikatemput yhä hämmensivät ihmisiä. Ennen kuin valtakunnat tekivät taikuudesta tuiki tavallista. Hän siirtyi lähemmäs liekkiä kullan ja meripihkan sävyjen houkuttelemana. Liekki muutti jatkuvasti muotoaan. Savu oli väkevämpää kuin mikään, mitä hän oli koskaan haistanut. Se sai hänen käsivartensa nousemaan kananlihalle. Sitten hän näki, miten palavat lehdet käpertyivät ja mustuivat ja katosivat. Tämä oli väärin. Aria nosti katseensa. Soren oli jähmettynyt paikoilleen silmät suurina. Hän näytti noidutulta, samalta kuin Paisley ja veljekset. Ikään kuin he näkisivät tulen kuitenkaan sitä todellisuudessa näkemättä. ”Nyt riittää”, Aria sanoi. ”Meidän pitää kytkeä se pois päältä… tai hakea vettä tai jotain.” Kukaan ei liikahtanutkaan. ”Soren, se alkaa levitä.” ”Ruokitaan sitä lisää.” ”Lisää? Puut voivat syttyä palamaan. Se leviää puihin!” Kaiku ja Bane ryntäsivät tiehensä, ennen kuin hän ehti lopettaa.