Lokko, Lesley: Rikas rakas, köyhä rakas (WSOY)

l e s l e y

l o k k o

Rikas köyhä Suomentanut

marja

h el anen

Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki

,,

Englanninkielinen alkuteos Rich girl, poor girl

Š Lesley Lokko 2009 First published by Orion, appropriate, London.

Suomenkielinen laitos Š Marja Helanen ja WSOY ISBN 978-951-0-38567-8

Painettu EU:ssa

Patrickille. T채m채 on h채nenkin kirjansa ja h채nelle.

E N S I M M Ä I N E N

O S A

Prologi Lontoo, Englanti, 2007

S

ade valui märkinä, usvaisina verhoina tumman kyynelehtivältä taivaalta, jolta oli ikään kuin imaistu pois kaikki valo. Kello oli yksitoista aamulla, mutta joulukuinen päivä tuntui jo matelevan loppua kohti. Auton takapenkillä istuva nuori nainen hytisi, kietoi pashminahuivinsa harteilleen ja painoi nenänsä lasiin. He kiitivät British Libraryn ja Euston Roadin loputtomien rakennustyömaiden ohi. Vanhat kaaret olivat yhä tallessa, hän havaitsi heidän kääntyessään ­vasemmalle ja ajaessaan sillan alle. Vaan ei vanha kaasulaitos. Kaikki oli revitty maan tasalle uuden pääteaseman tieltä. St Pancrasista Pariisiin parissa tunnissa. Nuori nainen värähti väkisinkin. Pariisin ajatteleminen aiheut­ti tuttuun tapaan kivun vihlaisun. Siellä hän oli nähnyt sen tietyn henkilön viimeksi – siellä he kaikki olivat nähneet hänet viimeksi. Oli kuitenkin parasta olla ajattelematta sitä. Varsinkin nyt.

Hänen vatsaansa nipisteli, kun kuljettaja pysähtyi pienen, melko nuhjuisen talon eteen Camley Streetillä. Sisemmän Pohjois-Lontoon St Pancrasin kuolinsyyn selvitystuomioistuin, niin rakennus esiteltiin. Pääsy vain sopimuksesta. Hän tuijotti ovea. Hän ei ollut koskaan käynyt sellaisessa tuomioistuimessa. Eikä kuolinsyyn tutkimuksessakaan. Hänet oli kutsuttu mukaan »asianosaisena», lakimies kertoi hänelle puhelimessa. Ei todistajana eikä epäiltynä, tietenkään… tämä oli vain rutiinijuttu, jotain, mikä piti hoitaa. Ei syytä huoleen – heistä kenelläkään. Hän oli epätoivoisesti halunnut uskoa lakimiestä. »Odotanko neitiä?» kuljettaja kysyi päätään kääntäen.

Hän nyökkäsi hitaasti. »Kyllä, kiitos. En tiedä, kauanko siellä menee. Pysäköittekö jonnekin lähelle? Soitan, kun olen valmis.» »Asia selvä, neiti.»

Hän avasi oven ja astui ulos sateenvarjoaan aukoen ja katsoi kylttiä 9

uudestaan. Auto lähti hänen takanaan hiljalleen liikkeelle. Hän oikaisi ryhtinsä, hengitti syvään ja nousi portaat. Sen yön hirvittävistä tapahtumista oli vain vähän yli puoli vuotta. Hän ei voinut uskoa, että painajainen alkaisi taas.

10

1 Miltonin puutarhan asuinalue, Hackney, Lontoo, Englanti, 1993

M

iksi paikkaa kutsuttiin »puutarhaksi», kuusitoistavuotias Caryn Middleton mietti äkäisenä taluttaessaan polkupyöräänsä Baberton Housen etupihan poikki. Siellä ei ollut kukkasia. Siellä ei ollut ruohoa. Oli vain paljas maalaikku, jolta kaupunki toisinaan lakaisi hylätyt lelut ja muutaman ruiskun, joita oli jäänyt jäljelle Gascoynen huumekauppiaiden norkoiltua kämppien ympärillä. Vaan ei enää. Huumekauppiaat olivat nyt poissa. Caryn muisti illan, jona hänen äitinsä oli kerännyt Babertonin ja Cheneyn asukkaat vartioon pitämään diilerit kaukana. Hän oli ollut hurjan ylpeä äidistä. Äiti oli koputellut ihmisten oville, järjestänyt koko jutun ja selittänyt, mitä hänen mielestään heidän pitäisi tehdä ja sanoa. Äiti oli kuulostanut kauhean asialliselta. Jämäkältä. He olivat istuneet kolme yötä ulkona – jokainen, kaikki asukkaat, jopa ne, jotka eivät olleet puheväleissä keskenään. He olivat pidelleet toisiaan kädestä ja muodostaneet tiukan suojaketjun ­alueen ympäri.

Kaupunki lähetti poliisin paikalle mahdollisten selkkausten varalta, mutta mitään ei ollut ilmennyt. Ei yhtä ainutta tappelua. Huumekauppiaat olivat luikkineet tiehensä kolmannen yön jälkeen todet­tuaan, että siellä oli liian hankalaa, saatana. Caryn oli kuullut seuraavalla viikolla koulussa, että kauppiaat olivat siirtyneet toiseen vuokrakortteliin tietä vähän eteenpäin. Caryn oli nähnyt, miten ihmiset tulivat nauraen halaamaan ja kiittelemään äitiä siitä hyvästä, että hän oli saanut heidät kaikki liikkeelle. Caryn pelkäsi sydämensä halkeavan ylpeydestä. Hänen äitinsä!

Ei se tietenkään ollut kauan kestänyt. Parin lyhyen, huikean päivän ajan vaikutti siltä, että Alice saattaisi ryhdistäytyä. Hän ryntäili ympäri asuntoa, lauloi täyttä kurkkua, siivosi, kiillotti, tomutti, kuohui levotonta, kuumeista energiaa. Pöydässä oli ruokaa, padat porisivat liedellä, ja kun Caryn tuli koulusta kotiin, pikkuveli Brian oli kylvetetty 11

ja syötetty. Alice jopa auttoi Carynia läksyissä. Se oli autuasta, se sai hänet tuntemaan itsensä normaaliksi, samanlaiseksi kuin kaikki muut.

Hän ei olisi rohjennut sanoa sitä ääneen, varsinkaan Alicelle, mutta oli uuvut­tavaa olla koko perheen ainut vastuuhenkilö. Tuntui ihanalta tietää, ettei hänen tarvinnut varmistaa, oliko Brian syönyt, oliko jääkaapissa tarpeeksi maitoa tai riittäisikö sähkö. Parin päivän ajan Caryn oli kuin kuka tahansa normaali teinityttö, jolla oli ihan normaalit huolet.

Sitten Alice taas retkahti, totta kai, ja kaikki päättyi. Pian hän kulki jälleen aamutakissa ja vietti suurimman osan ajastaan sängyssä. Joinain päivinä hän ilmaantui huoneestaan vain syömään. Oli vaikea päätellä, mikä häntä vaivasi. Masennus, kaikki sanoivat tietävinä. Kylpyhuone oli täynnä oransseja, valkokorkkisia puteleita. Pillereiden oli määrä kohentaa Alicen vointia. Niin ei koskaan käynyt. Alicea katsellessaan Caryn käsitti, ettei ongelma ollut pelkästään siinä, että Alice oli toisinaan surullinen. Oli kyse paljosta muustakin. Jostain syvästä aikuisten ongelmasta, jota oli mahdotonta ratkaista. Alice oli erilainen; hän oli yksinäinen. Vaikka hän toisinaan jutteli parin samassa talossa asuvan naisen kanssa, hän oli vuokrakasarmissa kuin kala kuivalla maalla. Hän oli ollut aikoinaan kuvataideopettaja, kauan sitten, ennen kuin he muuttivat Lontooseen. He olivat asuneet silloin Colchesterissa, mutta siitä Caryn ei muistanut mitään. Hän ei muistanut edes isäänsä. Isä oli karannut nurkkapubin omistajapariskunnan kuusitoistavuotiaan tyttären kanssa. »Voitko kuvitella… kuusitoistavuotias! Samanikäinen kuin sinä, kulta», Alice hoki, kunnes Caryn aneli häntä lopettamaan. Carynin oli vaikea edes ajatella sitä.

Hänen vanhin veljensä Cameron lähti kotoa niin pian kuin pystyi, eikä ollut ketään muuta, jolta olisi voinut kysyä, millaista elämä oli aikaisemmin ollut. Keskimmäinen veli Owen asui kyllä heidän luonaan, muttei ollut juuri koskaan kotona. Caryn oli siitä pahoillaan, mutta jotenkin oudosti, etäisesti. Hänestä tuntui, ettei hän tuntenut kunnolla isoveljiään. Hän ei suhtautunut heihin samalla tavalla kuin Brianiin, pikkuveikkaan. Hän rakasti Briania enemmän kuin ketään toista maailmassa. Brian oli syntynyt heidän muutettuaan Lontooseen. Brianilla oli eri isä, Mike. Mike oli rakennusmies ja pistäytyi toisinaan. Caryn piti Mikesta. Mike oli hauska ja hymyileväinen ja antoi hänelle vitosen aina tullessaan katsomaan Briania. Mike oli ruskea talvellakin. Miken isä oli kotoisin Jamaicalta, niin hän oli kertonut. Sen takia Briania sanottiin12

kin italialaisen tai espanjalaisen… tai kreikkalaisen näköiseksi. Brian ei ollut ihan yhtä kalvakka ja englantilaisen näköinen kuin he muut.

Caryn rakasti Brianin ulkonäköä: kullanruskea iho, ruskeat kiharat… ihmiset väittivät, että hänestä tulisi sydäntenmurskaaja, samanlainen kuin isänsä. Mutta Mike ei ikävä kyllä pystynyt tekemään paljonkaan Alicen hyväksi. Hän sanoi Alicen tarvitsevan kunnon apua. Hän sanoi, että Alicella »viirasi päästä». »Ai mihin suuntaan?» Carynin teki mieli kysyä. Joinain päivinä hänkin olisi halunnut lähteä samaan suuntaan, muttei tietenkään voinut. Kuka huolehtisi Brianista? Oli se vaan hyvä, että Caryn oli oppinut laittamaan ruokaa ja hoitamaan kotia, hän oli kerran kuullut Alicen sanovan heidän naapurilleen Fieldsin rouvalle vähän parempana päivänä. Pikku Caryn kultaseni. En tiedä, mihin joutuisin ilman häntä. Carynin olisi pitänyt olla ylpeä sen kuullessaan, mutta ei hän ollut. Hänelle tuli vain kiusaantunut olo, aivan kuin hänelle olisi annettu jotain, mitä hän ei halunnut.

Caryn työnsi rappukäytävän oven auki ja raahasi polkupyörän sisään. Hissi oli rikki. Hän potkaisi porraskuilun oven auki ja aloitti pitkän kapuamisen kahdeksanteen kerrokseen pyörän kirskuessa rappuja vasten hänen perässään. Hän huokaisi. Joinain viikkoina mikään ei tuntunut sujuvan oikein.

2 »Avonlea», Chinhoyi, Zimbabwe, 1993

T

uuli tyyntyi helläksi kuiskailuksi, kun Nic Harte talutti hevosensa tallilta hiekkapolun poikki tietä kohti. Pihatietä reunustavat msasapuut olivat lopettaneet keskipäivän kiivaan väikkeensä. Nyt, viileämmässä myöhäisiltapäivässä, oli kovin rauhallista ja hiljaista ennen hämäräntuloa, jolloin lämpötila laskisi ja musteinen pimeys vyöryisi päälle. Polun ja uneksuvasti huojuvien puiden tuolla puolen levittyi vainiokaupalla aaltoilevia, vaaleita maissipeltoja aina kukkuloiden juurelle saakka. Heti päästyään pihatien päähän ja päätalolta näkymättömiin Nic heilautti itsensä Simban selkään, iski kantapäänsä sen kylkiin ja tunsi hevosen reagoivan heti reisien alla: Simba pyrähti vauhtiin ja 13

alkoi laukata. Päästyään pois talosta ja äitipuolen kanssa käymänsä riidan paksusta, vihaisesta huurusta Nic tunsi kireyden alkavan lopultakin hellittää rinnassa.

Hevonen laukkasi pitkin kapeaa polkua yhä msasapuiden varjossa ja nostatti jälkeensä hiekkaisen tomupilven. Maissipeltojen reunassa Nic ohjasi vasempaan kohti kukkuloita ja oikaisi kuivan kauden törröttävän heinikon poikki. Korret hakkasivat häntä, kun hän ratsasti mutkittelevaa, kaksiuraista raittia, jota pitkin kyläläiset kävelivät; siellä täällä pilkotti pää paksujen, keltaisten töppäiden lomasta ihmisten taivaltaessa maatilojen ja etäisten kylien väliä.

Sitten, yhtä nopeasti kuin oli sukeltanut heinikkoon, ratsukko putkahti siitä pois ja alkoi nousta rinnettä. Simba hidasti vauhtia ja alkoi hakea jalansijaa kivien ja järkäleiden lomassa kukkuloiden juurella. He nousivat jonkin aikaa tasaista vauhtia, eikä muuta kuulunut kuin heidän hengityksensä: Nicin pehmeä ja kevyt, Simban syvä ja kärsimätön.

Hevosen kaulaa täplittivät vaahtoavat hikiharjanteet siellä, missä ohjat hiersivät lihaksia. Tallissa tilan laitamilla palvelijoiden asumusten takana pidettiin kuutta hevosta, ja niistä Simba oli Nicin suosikki.

Kukkulan puolivälissä Nic pysäytti hevosen ja kääntyi katsomaan taloa, joka miltei peittyi kumpuilevaan, keltaiseen heinikkoon valkoisen kallioharjanteen edessä. Talon ja koko tilan vasemmalla puolella näkyi siellä täällä työntekijöiden savimajoja ja huteria vajoja; ne olivat pikkuisia, merkityksettömiä täpliä maisemassa, joka oli kesytetty, laastu ja raivattu valtavaksi neljäntuhannen hehtaarin maatilaksi, jonka isä oli pannut alulle lähes harrastuksena joskus kolmekymmentä vuotta takaperin. Tila oli seudun suurin. Sen nimi oli Avonlea Avonjoen vihreiden rantaniittyjen mukaan; isä oli ilmeisesti viettänyt suuren osan lapsuuttaan jokimaisemassa. Nic ei ollut aivan varma, missä isä oli varttunut.

Jim Harte ei ollut asioitaan selittelevä mies. Nic – kuten useimmat muutkin – ei tiennyt hänestä juuri mitään. Paitsi tietenkin sen, että hän oli Zimbabwen rikkaimpia miehiä. RhoMine, isän omistama rönsyilevä yritysverkosto, oli maan suurin yksityinen työnantaja. Jim Harte oli mahtava, tarmokas ja täysin häikäilemätön, raivokas ja pahamaineinen mies, helppo kohde, sellainen tyyppi, jota jokainen mielihyvin vihasi.

Ei sillä, että hän olisi sitä edes huomannut tai mokomasta piitannut.

Hän viis veisasi, mitä muut hänestä ajattelivat.

Silti, kuten jokainen oli valmis sanomaan (hänen selkänsä takana, 14

tietenkin): menestyksellä oli ollut hintansa. Jim Hartekaan ei ollut immuuni tragedialle. Hänen kaksi ensimmäistä avioliittoaan olivat päättyneet vaimon kuolemaan. Ensimmäinen vaimo Jane oli tehnyt itsemurhan. Huhuttiin, että Jim oli ajanut vaimonsa siihen. Kuiskittiin muista naisista, aviottomasta lapsesta, särkyneestä sydämestä. Mitään ei milloinkaan todistettu, äpärälapsi ei putkahtanut koskaan esiin. Shaun ja Patrick, Niciä vanhemmat velipuolet, olivat ainoat Harten nimen jatkajat. Viimein huhut hiipuivat. Jane haudattiin tilan alalaitaan kauniiseen ruusutarhaan, jota puutarhurit hoitivat päivittäin. Nic ei ollut koskaan nähnyt isän käyvän haudalla. Pian Janen kuoleman jälkeen Jim meni naimisiin Sarah Parkerin kanssa, joka oli Janen paras ystävä englantilaisesta sisäoppilaitoksesta. Jane ja Sarah olivat olleet koulussa erottamattomat, ja Janen lähdettyä Englannista Sarah oli käynyt Rhodesiassa niin usein kuin pystyi. Hän oli tullut Janen hautajaisiin – aivan lohduttomana, Nic oli kuullut kerrottavan. Sarah ei kuitenkaan palannut enää Englantiin. Puoli vuotta Janen hautajaisten jälkeen hän meni naimisiin Jim Harten kanssa. Kolme vuotta myöhemmin hänkin kuoli, sai surmansa metsästysonnettomuudessa. Häneltä jäi kaksivuotias pieni tyttö sekä kaksi perintönä tullutta poikapuolta. Jim ei maininnut koskaan hänenkään nimeään. Kaikista kodeista poistettiin viimeisetkin jäljet Sarahista.

Molly, Jimin kolmas ja nykyinen vaimo, oli miltei teinityttö mennessään naimisiin neljäkymmentäkuusivuotiaan, kahdesti leskeksi jääneen liikemiehen kanssa. Molly oli englantilaisen aristokraatin epävarma, hiirulaismainen tytär. Shaun, Patrick ja Nic inhosivat häntä ensi näkemältä. Molly tuntui ottaneen asiakseen rikkoa muutenkin hajallaan olevan perheen entistä pahemmin. Heti taloon muutettuaan Molly passitti Shaunin, Patrickin ja Nicin sisäoppilaitoksiin – ensin Harareen, sitten kauemmas: Englantiin. Niin kauas kuin suinkin. Hän ja Jim saivat tyttären Jessican, joka oli nyt nelivuotias ja jota Molly suorastaan jumaloi. Nic piti Jessicasta, tai ainakin olisi pitänyt, jos hänelle olisi suotu siihen edes jonkinmoinen mahdollisuus. Molly ei päästänyt Jessicaa koskaan kahdestaan hänen seuraansa. Molly ei kuulemma uskaltanut jättää kallisarvoista tytärtään Nicin hoteisiin. Nic kuuli Mollyn sanovan kerran isälle, että hän pelkäsi Nicin satuttavan Jessicaa. Nicin suu oli loksahtanut auki ällistyksestä. Että hän satuttaisi Jessicaa?

Miksi ihmeessä hän niin tekisi? Hän oli odottanut keittiön oven takana 15

kiukusta kihisten, että Jim puolustaisi häntä – eikä Jim tietenkään ollut tehnyt niin. Isä oli urahtanut jotain, mitä Nic ei kuullut, ja marssinut pois.

Mollyn läsnäolo ei ylipäätään luonut sopusointuista kotia. Jim ei kuitenkaan ollut sellainen isä, jolle voisi valittaa – hänhän oli tuskin koskaan kotona. Ja kun oli, he osasivat pitää suunsa supussa. He kaikki kolme pelkäsivät isää kuollakseen. Varsinkin Nic. Hän jotenkin tiesi tuovansa isän mieleen Sarah-äidin. Isän huulet kiristyivät tietyllä tavalla, kun hän tuli huoneeseen; isän silmistä huokui ärtymys ja jokin vaarallisesti halveksunnan kaltainen, kun heidän katseensa kohtasivat.

Isä ei mahtanut sille mitään eikä pystynyt peittämään sitä. Nic oli aikaa sitten oppinut olemaan piittaamatta.

Nic maanitteli Simban nousemaan polun päähän saakka ja seisahtui kallioseinämästä törröttävän valtavan, sileän kivenjärkäleen eteen. Kello oli melkein puoli viisi iltapäivällä, ja varjot piirtyivät maahan pitkinä ja musteenmustina. Nic kietaisi ohjat läheisen kannon ympäri ja kapusi järkäleen luo mahdollisia käärmeitä varoen. Nekin pitivät lämmöstä. Päivän helle oli lämmittänyt järkäleen valkoisen, hieman täplikkään pinnan. Nic painautui kiveä vasten kämmenet levällään ja kosketti sitä kevyesti paljailla käsivarsillaan. Myöhäistalven taivas oli syvän, hohtelevan sininen. Nic sulki silmänsä hetkeksi ja tunsi auringon mukavasti silmäluomillaan. Hän kaivoi savukkeet taskustaan. Parin päivän päästä hänet toimitettaisiin takaisin kouluun Lontooseen. Shaun ja Patrick saivat kiittää onneaan. He olivat häntä vanhempia ja myös vapaampia.

He olivat ajat sitten päässeet Etonista, jonne Jim oli heidät lähettänyt nimenomaan sosiaalisten kontaktien vuoksi, joita uskoi poikiensa siellä solmivan. Kumpikin oli nyt töissä RhoMinessa. Yliopisto ei tullut kuuloonkaan. Silkkaa ajanhukkaa, Jim oli todennut. Mitä iloa oli saada poikia, jos he eivät seuranneet isänsä jalanjäljissä? Tyttäristä ei puhuttu mitään. Kukaan ei tuntunut tietävän, ei etenkään Jim itse, mitä hän oli suunnitellut Nicin varalle. Nicillä oli vielä kaksi lukuvuotta jäljellä hienossa lontoolaisessa tyttöjen päiväkoulussa, johon Jim oli tyttärensä toimittanut… mutta mitä sen jälkeen? Kukaan ei tuntunut tietävän eikä välittävän. Riita oli koskenut juuri sitä: mitä Nic tekisi koulun jälkeen. Mollya se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. »Miten niin koulun jälkeen?» Molly oli mulkoillut Niciä ja jatkanut 16

keittiössä patojen ja pannujen kalisuttelua. Hän raivosi tapansa mukaan palvelusväelle. »Sitten kun pääsen ylioppilaaksi, ajattelin –» »Sinun on parasta ruveta ajattelemaan tämänhetkistä käytöstäsi, tyttö hyvä», Molly tuhahti. »Olen kyllästynyt saamaan koulun johtajattarelta kirjeitä, joissa hän valittaa sinun epäkohteliaisuuttasi. Miksi sinä olet aina niin hankala?» »Enkä ole!» Nic vastasi tuijotukseen. »Ja mitä se sinua liikuttaa?» »Ei mitään.» Molly sylki sanat topakasti suustaan. »Minua se ei liikuta, siinäpä se. Sen kun hankit itsellesi taas potkut koulusta, Nicola.

En ymmärrä, miksi me näemme vaivaa, en totisesti.» Molly kääntyi motkottamaan keittiöapulaiselle, joka piteli pannua. »Ei, Mary… ei punaista vaan sininen. Jestas sentään. Etkö sinä ymmärrä englantia? Sininen, ei punainen. Anna tänne!» Molly käänsi selkänsä Nicille ja alkoi räyhätä Mary reppanalle, viimeisimmälle keittäjäharjoittelijalle palvelijoitten pitkällä listalla; Molly erotti heidät parin viikon välein.

Nic tuijotti hetken Mollyn takaraivoa. Hänen silmiinsä kihosi suuria suuttumuksen kyyneliä. Aina sama juttu. »Painu helvettiin!» hän kivahti ja kääntyi kannoillaan. »Nicola! Miten uskallat puhua minulle noin?» Mollyn kimakka ääni seurasi Niciä eteiseen. »Tule takaisin, senkin kiittämätön letukka!» »Haista paska», Nic mumisi puoliääneen ja paiskasi ulko-oven perässään kiinni. »Nicola! Tule takaisin heti paikalla! Odotas vain, kun –» Mutta Nic oli jo mennyt. Hän juoksi tallia kohti – kunhan vain pääsisi karkuun Mollyn lähes hysteeristä ääntä ja uhkausten litaniaa, joka takuulla seuraisi. Odotas, kun isäsi saa kuulla tästä! Pidän huolen, että hän lähettää sinut takaisin Englantiin ilman pennin pyörylää! Katsotaan sitten, miten pärjäät ilman taskurahaa! Ja niin edelleen ja niin poispäin. Mutta mitä hittoa hän oli tehnyt väärin? Hän oli vain halunnut tietää, oliko mahdollista – edes pikkuriikkisintä, vähäisintä mahdollisuutta – että hän saisi tehdä sitä, mitä oli aina halunnut. Hän halusi kirjailijaksi. Hän halusi mennä yliopistoon pelkästään lukemaan. Ja kirjoittamaan, tietenkin. Mutta se vaikutti päivä päivältä entistä epätodennäköisemmältä.

Tällaistako hänellä olisi maailman tappiin?

Nic lojui auringossa tupakkaa poltellen ja katseli, miten sininen savu loittoni hänestä laiskasti ja hajosi myöhäisiltapäivän lämpimään 17

ilmaan. Aivan niin kuin hänen tulevaisuutensa. Poissa, ennen kuin hän edes sai sen kiinni.

3 Hortensia Road 34, Fulham, Lontoo, Englanti, 1993

»T

ory!» Äidin ääni leijui yläkertaan. »Oletko siellä? Ruoka on valmista.»

Tory Spiller oli hetken vaiti, heilautti sitten jalat pois sängystä ja nousi seisomaan. »Tullaan», hän ilmehti kuvajaiselleen vastapäisen seinän peiliin. Hän avasi oven. »Tory?» »Tullaan…» Tory toisti, nyt kovempaa, ja laskeutui hitaasti portaat.

Hän kuuli isän kokoavan työhuoneessa papereitaan. Isä jätti aina oven auki. Isä ilmaantui näkyviin samaan aikaan, kun Tory pääsi alakertaan. »Hei, kulta», isä sanoi ja otti piipun suustaan. Tory katsoi isää varuillaan. Hän opetteli yhä tulkitsemaan merkkejä. Vieläkin, vaikka oli kulunut runsas vuosi, tuli päiviä, joina kaikki valo oli sammunut isän silmistä ja hänen sormensa tärisivät. »Teitkö läksyt?» isä kysyi ja väläytti hymyn. »Tein», Tory vastasi varovasti. Isän ääni oli vakaa, mikä oli yleensä hyvä merkki. »Eikö tuoksukin hyvältä?» Isä seurasi häntä käytävää pitkin ruokasaliin. Tory nyökkäsi. Kaiken kaikkiaan heillä oli ollut aika hyvä viikko, hän ajatteli itsekseen työntäessään oven auki. Lauantaina oli ollut Susien yhdeksäntoistavuotispäivä. Olisi ollut, Tory muistutti mieleensä. Äiti oli leiponut kakun. Tory oli katsellut levottomana äidin kasvoja ja toivonut, ettei äiti itkisi. Ei itkenyt. »Siinähän sinä olet!» Äiti hymyili hänelle, vähän liian iloisesti. »Toivottavasti tämä maistuu. Uusi ruokaohje.» »Saako olla viiniä, Gilly?» isä kysyi ja otti tarjoilupöydältä pullon. »Ihan tilkka vain», äiti vastasi ja haki padan uunista. Tory synkistyi. Kaikki oli hieman liian pirteää – se ei ollut hyvä merkki. Hän oli oppinut karvaasta kokemuksesta, että ensin seurasi yleensä pari päivää

18

iloista, kohteliasta keskustelua, ja sitten jompikumpi vanhemmista jotenkin murtui. Tory oli yllättänyt isän kerran painamasta kasvojaan Susien takkiin, joka riippui edelleen rapunaluskomerossa; isä oli päästänyt eläimellisiä ääniä, joita Tory oli kuullut joskus luonto-ohjelmissa. Se oli säikyttänyt hänet niin pahasti, että hän oli kääntynyt ja karannut takaisin yläkertaan. Hän oli toivonut sydämestään, että voisi tehdä jotain kivun lievittämiseksi. Ei voinut. »Se menee ohi», koulukuraattori oli sanonut hänelle yhdellä heidän epäsäännöllisistä tapaamisistaan. »Ole vain kärsivällinen heidän kanssaan. Ja kiltti heille.» Olihan hän, mutta joskus tuntui kuin häntä olisi pyydetty olemaan kärsivällinen, kiltti ja vahva kaikkien muitten puolesta. Kukaan ei tuntunut välittävän hänestä paljonkaan. Hän värähti. Tory inhosi itseään, kun edes ajatteli niin. »Entä sinä?» Isä kääntyi häntä kohti punaviinipullo kädessä. »Tahtoisitko lasillisen, kultaseni?» »Voi, John… ei», äiti mutisi automaattisesti. »Hänhän on vasta –» »Minä olen seitsemäntoista, en kahdentoista, äiti», Tory sanoi ja katui sanojaan heti ne lausuttuaan. Susie oli seitsemäntoista – oli ollut seitsemäntoista. Silloin kun se tapahtui.

Seurasi lyhyt hiljaisuus. Vanhemmat katsoivat toisiaan. Sitten isä kaatoi hänelle hitaasti lasillisen. Tory ei voinut juoda sitä.

Loppuateria sujui miltei täydellisessä hiljaisuudessa. Hilpeys oli tiessään yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Koulukuraattori oli kehottanut häntä tarkkailemaan sitäkin: salamannopeita mielialan muutoksia. Se on aivan luonnollista. Tuntui siltä, että kaikki oli luonnollista. Tory poistui kohteliaasti pöydästä niin pian kuin pystyi ja palasi yläkertaan omaan huoneeseensa. Hän kurkotti sängyn yli puhelimeen. Hänen oli pakko päästä ulos.

Kymmenen minuutin kuluttua Tory juoksi nopeasti alas ja kurkisti ovesta. »Saanko mennä hetkeksi ulos?» hän kysyi. »Tapaan Jennyn.» »Voi sentään…» Äiti havahtui hitaasti horteestaan. »Mikäs siinä, mutta ethän viivy myöhään? Soitatko, jos –» »Gilly, hänhän menee vain nurkan taakse», isä nuhteli lempeästi.

Tory vääntelehti kiusaantuneena. »En viivy kauan», hän sanoi ja sulki oven. Hän nojasi siihen hetken ja ummisti silmänsä. Milloin se menisi ohi? Kun näki noiden kahden tuijottavan tyhjää paikkaa, jossa Susie ennen istui, ja pureskelevan ruo19

kaansa maistamatta sitä kunnolla, vaikka äiti yrittikin omistautua kokkaamiselle unohtaakseen – miten kauan sitä vielä voisi jatkua?

Jenny odotti Torya Fulham Broadwaylla. Tory veti tuulitakin hupun päähänsä juostessaan tien yli. Vihmoi, eikä hän ollut muistanut ottaa sateenvarjoa. »Hei», Jenny sanoi hänen tullessaan lähemmäs. »Olet myöhässä.» »Sori.» Tory kohautti olkapäitään. »Syötiin pitkään.» »Oliko synkkä tunnelma?» »Vähän.» »No, minulla on sinulle kiva piristys», Jenny sanoi ja pujotti käsivartensa hänen kainaloonsa. »Tule. Kohta näet.» »Minne mennään?» »Karitsaan ja lippuun.» Jenny pysähtyi katsomaan Torya sateentihkussa. »Eikö sinulla ole huulipunaa? Et näytä kahdeksantoistavuotiaalta.» »En muistanut. Sori.» »Tässä.» Jenny kaivoi huulipunan takkinsa taskusta. »Sipaisehan tästä.»

Viiden minuutin päästä he olivat turvallisesti pubissa. Olutlasilliset ja perunalastupussi käsissään he hankkiutuivat salin perälle. »Mikä ihmeen piristys tämä muka on?» Tory kysyi savuista tilaa silmäillen. »Vilkaisehan tuonne.» Jenny nyökkäsi jukeboxin suuntaan. »Näetkö saman kuin minä?»

Tory katsoi. Voi kurjuus. Julian Hill ja Chris Parker. Jenny oli ihan lätkässä Chrisiin, mutta Tory ei tajunnut, miten sen olisi pitänyt piristää häntä. »Olisit voinut kertoa», Tory kuiskasi, kun he menivät poikien luokse. »Miksi? Olisit vain muuttanut mielesi ja jättänyt tulematta.» »Enkä olisi.» »Olisitpas.» Jenny meni Chrisin luokse. »Ei mutta hei…» hän intoili, oli hämmästyvinään nähdessään pojat. Tory tukahdutti haukotuksen. Aina sama virsi. Kumpikin puoli esitti hassua peliä eikä mukamas ollut erityisen kiinnostunut vastapuolesta. Ihan älytöntä. Hän oli kysynyt siitä Susielta kerran aikoja sitten. »Mikset sinä vain sano, että tykkäät siitä?» Tory kysyi katsellessaan Susieta, joka levitti luomiväriä, maskaraa ja huulikiiltoa ennen kuin lähti 20

tapaamaan poikakaveriaan Robia. Tory piti Robista. Kovasti. Rob oli kivannäköinen, metka ja vaikka mitä, mutta myös nokkela ja hauska ja aina kiltti hänelle. Rob ja Susie olivat täydellinen pari, kaikki sanoivat niin… jopa heidän vanhempansa. »Siksen», Susie tokaisi. »No mikset?» Tory oli kummastellut sitä aidosti. Se kaikki tuntui naurettavan konstikkaalta. »Ihan muuten vaan. Se selviää sinulle vielä joskus. Nyt ala vetää, kuule. Minulla on viisi minsaa aikaa pukeutua.» »Anteeksi?» Tory katsoi silmiään räpyttäen Juliania, palasi hiljalleen nykyhetkeen. Oliko Julian sanonut hänelle jotain? »Mitä haluat kuulla?» Julian toisti katsellen häntä tarkasti. Tory tunnisti katseen. Sen katseen. Katseen, joka häneen luotiin aina, kun hän vaikutti hieman syrjään vetäytyvältä tai poissa olevalta. Hän tiesi tasan tarkkaan, mitä he ajattelivat. Millaista mahtaa olla, kun sisko on murhattu. Kaikki tekivät niin. Opettajat, sukulaiset, kaverit… jopa ventovieraat. »Ai jaa, ei sen väliä», hän vastasi vaisusti. »Mitä vain. Mistä sinä tykkäät.» »Tuota… kävisikö Simple Minds?» Julian kysyi hieman epävarmana. Sekin vielä. Kaikki kulkivat yhä varpaisillaan hänen lähellään.

Tory kohautti olkapäitään. »Joo, ihan sama.»

Don’t You Forget About Me. Unohtumaton kappale leijui korviin.

Huono valinta. He kuuntelivat sen ääneti, kumpikaan ei oikein tiennyt mitä sanoisi. Tory katsoi vastapäätä istuvia Jennyä ja Chrisiä, jotka pitelivät toisiaan kädestä pöydän suojissa huomaamatta ketään muuta. Don’t You Forget About Me. Kipu, joka häilyi heti rintakehän alla, voimistui hetkeksi ja nostatti silmiin kyynelkelmun. Suze. Toisinaan Toryn oli siskoa niin ikävä, että hengittäminenkin sattui. Hän käänsi päänsä visusti pois Julianista. Hän ei kestänyt nähdä Katsetta.

21

4 8th Street 24, Arcadia, Harare, Zimbabwe, 1993

E

stelle Mackenzie laski hiusharjan kädestään ja tuijotti peilikuvaansa. Hän oli föönannut hiuksiaan, kunnes ne valuivat olkapäiltä puoleen selkään. Hiukset olivat ohuet ja silkkiset, ainuttakaan kaksihaaraista ei näkynyt, vaikka hän käytti kuivainta miltei päivittäin, eivätkä hiukset – luojan kiitos – olleet yhtään säkkärät. Eivät edes sateella.

Hän katsoi kelloaan. Melkein yhdeksän. Oli miltei aika tavata Thandie.

Estelle kuuli huoneen oven läpi tasaisen rukousmuminan ja pyöritti ärtyneenä silmiään. Oli äidin vuoro emännöidä Kristuksen rukousarmeijan valtakunnan jäseniä. Se oli oikeastaan vitsi. Miten ihmeessä joukko keski-ikäisiä kotiapulaisia saattoi muodostaa armeijan? Sitä sopi kysyä Gloria Mackenzielta. Äiti oli lakannut odottamasta palkkioitaan tässä elämässä (muita palkkioita kuin Estelle, tietenkin) ja oli päättänyt keskittää ponnistelunsa tulevaan elämään. Salaa mielessään Estelle piti äitiään hulluna. Hän itse halusi palkkionsa tässä ja nyt, kaikki mulle heti tänne, kiitos paljon. Mitä itua oli odottaa?

Estelle kääntyi taas katsomaan peilikuvaansa ja tarttui huulikiiltotuubiin. Hän levitti hieman kiiltoa etusormellaan ja sujautti kaikki meikit laukkuunsa. Edessä olisi todennäköisesti pitkä ilta. Hän piteli uutta mekkoa edessään. Hän ei uskaltanut sovittaa sitä omassa huoneessaan. Äiti tai joku muu »sotilas» voisi milloin hyvänsä marssia ovesta. Kukaan Arcadiassa ei koskaan koputtanut oveen. Mekko oli valkoista, ohutta neulosta, joka myötäili lanteita ja reisiä ja hulmusi sitten vähän polvien alapuolelle. Hän sulloi mekon laukkuun ja avasi varovasti huoneensa oven. Olohuoneen oven läpi kantautuva yksitoikkoinen sorina voimistui. Minä hetkenä tahansa joku »sotilaista» nousisi polviensa varasta ja alkaisi kiertää huonetta, jolloin muut ryhtyisivät transsissa taputtamaan käsiään, itkemään ja yllyttämään toisiaan. Estelle kuuli jonkun alkavan vaikertaa. »Oi Herra, auta minua suoristamaan mutkainen tieni.

Kiitos Sinulle, oi Herra, kun autat minua nujertamaan yön. Oi Herra…» Estelle ravisti päätään. Eivätkö nuo tienneet, miten naurettavilta he kuulostivat? Hän avasi ulko-oven ja astui ulos. Onneksi pääsi eroon siitä kaikesta. Iltainen ilma oli viileä. Hän kietoi villatakin tiukemmin 22