Makine, Andreï: Ikuisen rakkauden kosketuksia (WSOY)

aikamme kertojia

ANDREร MAKINE

Ikuisen rakkauden kosketuksia Suomentanut Annikki Suni

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki

Ranskankielinen alkuteos Le Livre des brèves amours éternelles © éditions du seuil, 2011 Suomenkielinen laitos © Annikki Suni ja WSOY 2012 isbn 978-951-0-38569-2 painettu eu:ssa

Dick Seaverin muistolle

I

mitätön vähemmistö nuoruudesta lähtien on sen kohtaamisen muisto palannut ajoittain mieleeni. Se on piinannut ja paennut kuin arvoitus, jonka ratkaisun ihminen toivoo edelleen löytävänsä.

Tässä tositapahtumat. Eräänä kevätpäivänä olen saattamassa kotiinsa muuatta ystävää, sairasta miestä, joka yllättäen ehdottaa, että menisimme keskustan kautta, vaikka käsittämätön kiertotie pidentää matkaamme. Käsittämätön siksikin, että ystäväni ei varmaankaan erityisemmin pidä siitä pohjoisvenäläisestä kaupungista, jossa jokainen katu muistuttaa häntä elämän ikävyyksistä. Erään puiston portilla hän pysähtyy yskänkohtauksen kourissa, kääntyy, nostaa käden suulleen ja puristaa toisella rautapienaa. Siinä samassa paikalle ajaa auto, ja siitä nousee nainen muutaman metrin päähän pysähdyspaikastamme. Hän pitää kädestä poikaa, joka vilkaisee meitä jotenkin säikähtäneen oloisesti ja uteliaasti. Hänen silmissään me näytämme juopoilta, jotka pian oksentavat. Hämmennyn, mikä ei poista epämääräistä tunnetta, jota on vaikea muovata ajatuksiksi. Jotenkin hämärästi uumoilen, että kiertotiemme ei ollut sattumanvarainen, kuten ei myöskään tuntemattoman kaunottaren ilmestyminen paikalle… Hän kulkee ohi jättäen jälkeensä hajuveden hulvahduksen, kitkerän ja kylmän, ja kohta avautuu ovi yhdessä puistonlaidan talossa, var9

tija päästää naisen ja lapsen sisään. Ystäväni suoristautuu, me jatkamme matkaa. Kummallinen yhteensattuma – outo välttely – painuu mieleeni ja palaa ajatuksiini elämän varrella mutta jää pitkäksi aikaa vaille vastausta.

Nyt maailmassa lienee tuskin puolta tusinaa ihmistä, jotka muistavat Dmitri Ressin. Minun mielessäni on säilynyt vain epätäsmällisiä katkelmia. Pari mosaiikinsirpaletta, joiden ei uskoisi kuuluvan yhteen, jos ei tuntisi Ressiä.

Ensinnäkin erään hänen tuttavansa vaivalloiset puheet: »Hän rakasti sitä naista… rakkaudella joka on… ylimaallista.»

Toiseen sirpaleeseen – Ressin toimintaan oppositiossa – viitattiin tavallisesti yhtä epäröivästi ja hämärästi. Eivät henkiinjääneet suinkaan suhtaudu välinpitämättömästi unohdettuun sankariin. Eivät, he vain eivät pysty käsittämään perimmäistä syytä taisteluun, jota Ress kävi kuolemaansa asti. Don Quijoten taistelua, joidenkin mielestä taas itsemurhaa, joka kesti kaksikymmentä vuotta.

Tapaamisemme aikaan Ress oli neljäkymmentäneljä, kalju ja hampaaton, syövän riuduttama. Hän näytti raihnaiselta kahdeksankymppiseltä. Kun laski yhteen hänen peräkkäiset kolme tuomiotaan piikkilankojen taakse, summaksi tuli viisitoista vuotta. Rangaistusten ankaruus johtui hänen periaatteidensa omaperäisyydestä: hän oli koulutukseltaan filosofi eikä arvostellut senaikaisen Venäjän hallitusmuodon vikoja vaan orjan asennetta, joka leimaa jokaista ihmistä kaikkina aikoina, kun hän hylkää älyn ja liittyy laumaan. »Miksi ihmeessä te käytte maamme kimppuun noin raivokkaasti?» Ressiltä kysyttiin kuulusteluissa. »Siksi että tämä on minun isänmaani», Ress vastasi, »ja minusta on erityisen 10

sietämätöntä nähdä maanmiehieni torkkuvan tämän sikolätin äärellä.»

Tuomarit näkivät hänen sanoissaan pahimmanlaatuista kumouksellisuutta. He olivat mieluummin tekemisissä »klassisten» toisinajattelijoiden kanssa, sellaisten jotka saattoi karkottaa länsimaihin, missä itsekylläinen välinpitämättömyys tylsisti nopeasti terävimmätkin kynät.

Dmitri Ress teki ensimmäisen rikoksensa vain kaksikymmentäkaksivuotiaana. Lokakuun vallankumouksen muistopäivän aattona hän liimasi erään viraston seinään julisteen, jonka oli tehnyt todella lahjakas piirtäjä: korokkeen portaat joita puoluepamput nousivat, punalippujen vyöry, banderollit täynnä iskulauseita kommunismin kunniaksi, kaksi sotilasrivistöä jotka ohjasivat marssijoita. Ei mitään sen realistisempaa. Paitsi että korokkeella seisovat mahtimiehet, kolhot hahmot huopahattuineen, oli esitetty sikoina. Kopeat pikkuruiset silmät, pöhöttyneet rasvanaamat. »Kansanjoukot» korokkeen äärellä olivat nekin kokemassa muodonmuutosta.

Julisteessa luki Eläköön Suuri Sikakumous!

Rikos oli vakava, mutta sen tekijän nuoruus olisi voinut herättää myötätuntoa. Etenkin kun eläinidea ei ollut uusi, käyttihän koko toisinajattelijoiden kirjallisuus samaa menetelmää, vertasihan itse Solženitsyn erästä nomenklatuuran jäsentä julmaan ja himokkaaseen metsäsikaan. Olisi voitu vedota ajattelemattomuuteen, väärien kirjojen vaikutukseen…

Pahaksi onneksi nuorukainen osoittautui ylpeäksi, vakuutti piirtäneensä sen mitä näki ja halusi välttämättä paljastaa pedot. Sitä asennetta ei käynyt puolustaminen.

Tuomarit olivat kuitenkin lempeitä: kolme vuotta tavallista leiriä.

11

Leiri ei suinkaan saanut Ressiä taipumaan vaan teki hänestä taipumattoman. Vapauduttuaan hän uusi rikoksensa. Piirroksia ja kiistakirjoituksia, jotka leimautuivat vakavampaan luokkaan: neuvostovastaiseen propagandaan. Sanalla sanoen Ress syöksyi vastustajan miekkaan. Minkä uppiniskaisuuteen työlästynyt tuomari ilmaisi venäläisellä sananparrella, joka tarkoittaa suurin piirtein »pullonkaulaan pujottautumista».

Olisipa Ress noudattanut niiden vallanvastustajien ajatuksenjuoksua, jotka sättivät Kremliä ja ihannoivat länsimaita.

Mutta ei, hän ei luovuttanut: hänen kuvallinen ja sanallinen tuotantonsa kohdistui koko ihmiskuntaan, jossa oma isänmaa oli vain yksi esimerkki muiden joukossa. Viiden vuoden tuomio ei näyttänyt pahemmin liikuttavan häntä. Seuraava ja viimeinen, »kovennetun kurin» leirillä mursi hänet fyysisesti mutta vahvisti hänen vakaumuksensa piinkovaksi. Hän muuten näyttikin pitkältä piikiven sirpaleelta, hänen silmänsä leiskuivat joskus tulisina, vaikka ruumis oli voipunut. Hänen ajattelunsa ei silti kesyyntynyt – teki mieli ajatella hehkutushilsettä tulisen raudan pinnalla.

Minun tietoni Ressin tuhotusta elämästä rajoittuivat arvioon kolmesta tuomiosta ja muutamaan yksityiskohtaan vankeusajan arjesta… Ja lisänimeen »runoilija», jonka vankitoverit olivat antaneet hänelle ja josta en tiennyt, oliko se solvaava vai arvostava. Ei mitään muuta, Ressille oli kunniaasia, ettei hän pitänyt melua kärsimyksistään.

Me kävimme ainoan pitkän keskustelumme pohjoisvenäläisessä kaupungissa yhdeksänsadan kilometrin päässä Moskovasta, seudulla mistä Ressillä oli poistumiskielto elämänsä viimeisen puolen vuoden ajan.

Se tapahtui toukokuun ensimmäisenä. Olimme menossa hänen luokseen ja jouduimme venyttämään kärsivällisyyt12

tämme sillalla, joka oli tukossa, sillä keskusaukiolla marssittiin paraatia. Kaiteeseen nojaten katselimme kulkuetta, joka eteni ohittaen puolueen massiivisen paikallistoimistorakennuksen. Porrastetuilla korokkeilla kohosivat mustien päällystakkien ja huopahattujen rivit.

Päivä oli aurinkoinen mutta jäätävän viimainen. Tuulenpuuskat kantoivat korviimme sotilasmarssien pätkiä, iskulauseiden katkelmia kovaäänisistä ja marssijoiden kumeaa karjuntaa, kun ne toistivat kurkku suorana virallisia käskyjä. »Kuvitelkaa! Tämä sama näytelmä Kaukoidästä Puolan rajalle», Ress kuiskasi äänessään unelmoiva sävy, jollaisen ihminen omaksuu puhuessaan satumaisista kaukomaista. »Ja Jäämereltä Keski-Aasian autiomaille. Samat korokkeet, samat siat lerppahattuineen, sama komedian tylsistämä väkijoukko.

Sama paraati tuhansien ja tuhansien kilometrien alueella…»

Ajatus pysäytti minut, en ollut vielä koskaan tullut pohtineeksi ihmisvirtaa, joka vuorotteli aikavyöhykkeeltä toiselle (kaikkiaan yhdellätoista!) läpi maamme valtavan alueen.

Niin, kaikissa kaupungeissa, kaikilla leveysasteilla sama kollektivistinen messu.

Ress vaistosi hämmennykseni ja kiirehti jatkamaan: »Ja uskokaa minua, leireillä sama meno! Korokkeilla seisovat ansioituneimmat vanginvartijat, orkesteri on koottu musiikkia harrastavista rikoksenuusijoista, julistekankaat ovat punaisia: kunnia, eläköön, eteenpäin! Kaikkialla, sen minä sanon. Jonain päivänä korokkeet viedään vielä kuuhun.»

Tuulenpuuska lennätti kaiun hänen sanoilleen: »Eläköön työväenluokan sankarillinen etuvartio!» Ress hymyili nipistäen huulensa hampaattomalle suulleen. »Voi noita puhujalavoja… Länsimaissa kirjoitetaan tonneittain pahansuopia teoksia, joissa selostetaan meidän yh13

teiskuntaamme, sen hierarkiaa, henkistä orjuutta jota väes­ tömme joutuu sietämään… Eikä siellä silti ymmärretä mitään! Sen sijaan täällä meillä riittää, että avaa silmänsä.

Ylimmän apparatšikin me näemme täältä käsin korokkeen keskellä, mustan hatun ja lättänaaman joka on kuin blini.

Hänen vierellään pikkutarkan arvoasteikon mukaan kätyrit, ja mitä kauem­pana he seisovat, sitä vähempiarvoisia he ovat.

Loogista. Ehdoton malli on edelleen Punaisen torin virallinen koroke. Muutama sotilashenkilö, jotta kansa muistaisi, mihin voimiin puolueen arvovalta nojaa! Ja kaikkein kiinnostavinta: aitaukset jotka jakavat korokkeen alueisiin. Oikeanpuoleisessa valtionyhtiöiden ja virastojen johtajat, muutama korkea-arvoinen ammattiyhdistysmies, ja jotteivät proletaarit unohtuisi, myös jokunen iskurityöläinen. Eli tuotantovoi­ mien kerma. Sen sijaan järjestelmälle tarpeelliset mutta heikosti tuottavat tekijät sijoitetaan vasemmalle: yliopiston rehtori, paikallislehtien päätoimittajat, ylilääkärit, pari kirjailijaa eli sanalla sanoen älymystö. Ja suoraan puoluekoneiston alapuolella perheaitaus, jonne on tungettu puolisot ja lapset…»

Ressiin iski yskänpuuska, hän kumartui ja hänen ohimollaan pullistui paksu sininen suoni, joka erottui ohuen ihon alta silmiinpistävästi. Halusin johdatella keskustelumme toiseen suuntaan: »Niin, mutta tiedättehän te että tavallinen kansa vähät välittää korokkeista.»

Ress kohottautui, ja hänen katseensa poltti minua. »Eipäs! Tavallinen kansa se vasta välittääkin! Se tarvitsee korokkeita! Sianpäiden pyramidi on sille välttämätön. Se kuva pitää maailman rakenteen koossa. Aitauksen järjestys rauhoittaa. Se on kansan maallinen uskonto. Ja tuo typerys 14

joka karjuu iskulauseita kovaääniseen vastaa täsmälleen saarnaavaa pappia…»

Ress onnistui hillitsemään uuden yskänpuuskan, hänen kaulansa vapisi, hänen kasvonsa kävivät tummanpunaisiksi.

Hänen äänensä katkeili kurkkua kuroviin nykäyksiin. »Ei yleistetä… Marssijat … eivät kaikki ole samanlaisia.

Heidät voisi jakaa kolmeen luokkaan. Ensimmäinen, ylivoimainen enemmistö, on sopuisaa massaa, joka pitää laumaelämän helppoudesta. Toinen koostuu irvailijoista, jotka ovat pääosin älymystöä: he toistelevat kuorossa iskulauseita, mutta he huutavat vain näytelläkseen, pilkatakseen. He heiluttelevat lippuja ivallisen kiihkeinä ja kohottelevat johtajien kuvia tangon nokassa kuin ne olisivat päitä keihään kärjesssä.

Kolmas luokka taas kapinoi, he ovat tarpeeksi naiiveja toivoakseen, että pystyisivät lopettamaan koko groteskin marssimisen. He kirjoittavat pamfletteja, piirtävät julisteita ja… ja…»

Ress alkoi taas yskiä, nosti käden suulleen ja piti toisella kiinni sillankaiteesta. Hänen kumarainen laiha vartalonsa vanhan sadetakin alla toi mieleen katkenneen puunoksan…

Kulkuväylä oli nyt taas avattu, paraati oli päättymässä ja väki näkyi hajaantuvan lähikaduille.

Me jatkoimme matkaa, mutta sen sijaan että olisi lähtenyt majapaikkaansa kohti Ress vei minut stalininaikaiseen huvila­kaupunginosaan: puiston ympärillä taloja, joissa äsken korokkeella näkemämme merkkihenkilöt asuivat. Ress pysähtyi rauta-aidan viereen hengähtämään, tarkkaili marssi­ joita, jotka pakollisen velvollisuuden suoritettuaan palailivat tyytyväisinä koteihinsa. Muuan nuorukainen kantamassa polit­byroon jäsenen kuvaa. Kolme tyttöä, joilla oli kaikilla kainalossaan kokoonkääritty lippu. Koululaisryhmä…

15

Ja yhtäkkiä mustasta virka-autosta nousi noin nelikymmenvuotias kaunis nainen, jolla oli vaalea takki ja joka piti kädestä pikkupoikaa. Poika vilkaisi meitä hämmästyneenä, hänestä oli kai outoa nähdä siinä puistossa kaksi tavallisesta poikkeavaa miestä. Äiti veti häntä kädestä, he ohittivat meidät muutaman metrin päästä ja menivät sitten sisään »stalinilaiseeen» taloon. Haistoin parfyymin tuoksahduksen, hienoisen kirpeyden, joka sopi hyvin siihen kirkkaaseen ja viileään päivään. Ress kääntyi, yski taas mutta vain heikosti. Hetken minä jopa luulin, että Ress halusi estää poikaa näkemästä sairauttaan…

Me jatkoimme matkaa, mutta en ymmärtänyt, miksi Ress oli halunnut käydä puistossa. Ehkä vain päästäkseen sitä kautta keskusaukiolle, joka oli nyt melkein tyhjä… Hän pudisti päätään korokkeiden suuntaan. Hänen äänensä kuulosti iloiselta. »Science fictionia koko käsikirjoitus. Huomenna tämä laho järjestelmä sortuu, ja me pääsemme taas kapitalistiseen paratiisiin. Noille korokkeille nousevat miljardöörit, elokuvatähdet ja päivettyneet poliitikot… Ja älykköjen aitaukseen vaikkapa Jean-Paul Sartre. Ei, hänhän kuoli vastikään, kyllä ne löytävät jonkun toisen. Ja arvatkaa mikä on huvittavinta. Se että väki vain marssii muina miehinä. Ei se välitä tietää, kuka korokkeilla seisoo, kunhan ne vain ovat täynnä.

Sehän antaa merkityksen meidän kuhisevan massamme elämälle. Niin, kuvitellaan Leninin patsaan paikalle smokkiin pukeutunut playboy. Niin käy vielä jonakin päivänä. Ja marssijoiden joukossa on taas kolmen luokan väkeä: ylivoimaisena enemmistönä sävyisät unissakävelijät, sitten irvailijat ja muutama mitätön kapinallinen…»

Ress yski jo puhuessaan, mutta varsinainen kohtaus tuli, 16

kun aloimme taas kävellä. Hän oli tukehtua ja yskänpuuskat kuulostivat haukahduksilta, mikä sai hänet näyttämään säälittävältä vanhalta koiralta, joka raivoaa viimeisillään. Minä seisoin neuvottomana käsiäni roikottaen, en tiennyt miten olisin voinut auttaa tai mitä minun olisi pitänyt sanoa. Olin vain jotenkin epämääräisesti häpeissäni niin kuin ihminen yleensä on, jos joutuu seisomaan kadulla pahoinvoivan vieressä.

Me olimme pysähtyneet huonosti kivettyyn alamäkeen, jota reunustivat vanhat puutalot. Alhaalla harvan pajukon takana kimalsi joki. Rannoilla lojui vielä jäälohkareita. Pilvi työntyi aika ajoin peittämään auringon, ja silloin maisema toi mieleen alkutalven…

Ress onnistui taltuttamaan yskänsä hetkeksi, kohotti päätään ja katseli kuin sokein silmin mäkeä, rantaa, pajukkoa.

Hän puhui kuumeisesti, melkein supisten: »Niin, aina on… jäljellä… ne kolme luokkaa… Torkkuvat siat… irvailijat… kärttyisät keuhkovikaiset… niin kuin minä.»

Yskä iski taas, ja yhtäkkiä käsi Ressin huulilla oli punainen.

Vikkelästi kuin syyllinen hän vetäisi taskusta nenäliinan, ja minä näin että kangas oli jo veren tahraama. Uusi puistatus ryöpsäytti hänen suustaan tumman hyytymän, sitten toisen, ja minä ojensin hänelle kiireesti nenäliinani.

Muistoja herättävä yksityiskohta: sen silkkisen nenäliinan olin saanut eräältä ystävättäreltä. Lahja, joka nykyisin tuntuisi jotenkin mauttomalta, ei siis ollut outo niinä vuosina Venäjällä, mikä suo minulle tilaisuuden arvioida melkein kosmista etäisyyttä, joka erottaa meidät tuosta aikakaudesta. Mutta sinä päivänä katsellessani huuliaan pyyhkivää Ressiä saatoin aavistella vain hänen menneisyyttään: »Hän ei ole saanut liiem­mälti rakkautta osakseen… Pitkiä pakkotyörangaistuk17

sia, niiden jälkeen kiduttavan hidas elämän uudelleenrakentaminen ja sitten jo uusi pidätys ja pian terveys niin pilalla ettei jäänyt mitään toivoa toipumisesta kohtaamaan uusi unelma, rakkaus.»

Ress seisoi edelleen kumarassa, ja yskä suorastaan ruoski häntä, kun hän painoi nenäliinaa suulleen pahoinvoinnin yllättämän juopon rumassa asennossa. Neuvottomana minä änkytin siihen väliin turhanaikaisen rohkaisun. »Kyllä se siitä asettuu… Lasi kylmää vettä ja…» Niin väkevästi minä en ollut koskaan tajunnut, miten epäoikeudenmukainen elämä on, tai historia tai Jumala eli tämän välinpitämättömän maailman julmuus tuota miestä kohtaan, miestä joka sylki vertaan silkkiseen nenäliinaan. Miestä joka ei ollut ennättänyt rakastaa.

Puolet taivaasta oli jo pilvien peitossa. Hajanaisia lumihiutaleita leijui kattojen yllä, kutoi keinuvaa valkoista verkkoa kadun päähän. Kaukana joen toisella puolen valo säilyi kirkkaana, keväisenä, aivan kuin aamupäivän värikäs kulkue olisi jatkanut siellä matkaansa ja jättänyt meidät yksin rinnekadulle. Lumi, vuoden viimeinen lumi, toi tyyneyden, loi katseeseen uutta syvyyttä, hiljaista sopusointua kaikkeen mitä näimme. Hiljaisuuteen kuului myös hengitys, jonka Ress oli lopulta saanut tasaantumaan, sen vähitellen rauhoittuva rytmi.

Ressin ääni, joka oli nyt vapautunut kiistämisen ja vakuuttamisen halusta, soi kuin kaiku tulevalta ajalta, jolloin hänen sanansa vaikuttaisivat itsestäänselvyyksiltä: »Kolme luokkaa… sopuilijat, irvailijat, kapinoitsijat… Mutta on vielä…

On myös niitä jotka ovat kyllin viisaita pysähtyäkseen tällaiselle kujalle katselemaan lumisadetta, näkemään lampun joka juuri syttyi ikkunassa, haistelemaan palavan puun tuoksua.

Sellaista viisautta osaa vain mitätön vähemmistö meistä to18

teuttaa. Minä löysin sen liian myöhään, alan nyt tuskin tajuta sitä. Usein minä vanhasta tottumuksesta esitän entisiä roolejani, kuten juuri äsken, kun pilkkasin surkeita tyyppejä korokkeellaan. He ovat sokeita, he joutuvat kuolemaan näkemättä tätä kauneutta.»

Se mitä me näimme oli vaatimatonta, harmaata, köyhää.

Edellisen vuosisadan taloja, joiden katoilla törrötti kuivia kasvinvarsia. Samea ilma toi mieleen marraskuisen hämärän, talven odotuksen. Me elimme toukokuuta ja koko kaupunki valmisti juhla-ateriaa, pian palaisi aurinko räikeänä ja iloisena. Mutta kauneus oli läsnä siinä vuodenaikojen väliin eksyneessä hetkessä. Se ei tarvinnut kuin himmeitä värisävyjä, lumen vääränaikaista raikkautta, yllättäen heränneen muiston kirvelyä monien talvien takaa. Kauneus sekoittui meidän hengitykseemme, riitti kun vain unohdimme keitä luulimme olevamme.

En tiedä tarkalleen, millaisissa olosuhteissa Ress kuoli, enkä sitäkään, oliko läsnä ystävää tai edes hoitajaa. Minulla riittää tekosyitä, jotka ovat juuri sen arvoisia kuin ovat: matkoja, työtä, vaikeuksia pitää yhteyttä ihmiseen, jolla ei ollut käytössään edes puhelinta. Emmekä me koskaan olleet todella läheisiä, Ress oli »tuttavantuttavan tuttava».

Nyt yli neljännesvuosisataa myöhemmin, kun yritän muistella Ressiä – ja niin kuin on tapana joskus jutella niille jotka ovat lähteneet tai kuolleet – yritän aloittaa keskustelua, johon hänen äänensä osallistuisi, mieleen tulee päivien hajanainen saatto jo ajalta ennen tapaamistamme, lapsuudesta ja nuoruudesta asti. Sen herättää muistiini Ress sellaisena kuin hän oli puhuessaan verta huulillaan. Outoa, mutta juuri mennei19

syyden kuvajaiset vastaavat parhaiten hänen tuskaista puherytmiään. Ehkä siksi että ne ovat hyvin kauan sitten elettyjä helliä hetkiä, rakkauden hetkiä, joita hän ei ennättänyt kokea.

Näissä äänettömissä puheissani minulle on tärkeintä saada Ress ymmärtämään, että hän oli oikeassa. Ja että me kaikki kyllä pystymme jättämään laumahenkiset marssit, haltioituneet huudot, musertavat tunnukset, valheet.

Tärkeintä on pystyä sanomaan se pettämättä Ressin murtunutta ääntä, miehen joka oli saanut leirillä lisänimen Runoilija.

20

II