Janet ich
v o n a v E
kahdeksan kaunista Suomentanut Hanna Tarkka
WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ Helsinki
Kiitos Ree Mancinille, jonka ehdotuksesta kirja sai nimensä.
Englanninkielinen alkuteos Hard Eight © Evanovich, Inc. 2002 Suomenkielinen laitos © Hanna Tarkka ja WSOY 2012 ISBN 978-951-0-38611-8
Painettu EU:ssa
Tämän omistan maailman parhaille tiimeille: Bettylle ja Veronicalle, Stephanielle ja Lulalle, Ralphille ja Alicelle, minulle ja Jennifer Enderlinille, St. Martin’s Pressin kustannustoimittajalleni. Kiitos Jen… olet huippu.
1
O
len viime aikoina kieriskellyt tuon tuosta maassa miesten kanssa, joiden mielestä stondis edustaa yksilöllistä kasvua. Maassa kieriskely ei liity millään tavoin seksielämääni. Kieriskelyyn päätyy, kun pidätys menee päin helvettiä ja on pantava kampoihin isolle, tyhmälle pahikselle, jolla on synnynnäisesti vajaa otsalohko. Nimeni on Stephanie Plum, ja toimin takuukarkurien pidätysvirkailijana… tarkemmin sanottuna valvon takuuehdon noudattamista serkkuni Vincent Plumin palveluksessa. Duuni ei olisi hullumpaa, jos ei homman tavallisin seuraus olisi vangitseminen – mistä takuukarkurit eivät yleensä ilahdu. Kumma juttu. Yhteispelin turvaamiseksi ennen putkaan viemistä panen pidätetyn käsirautoihin ja jalkakahleisiin. Useimmiten homma toimii aika hyvin. Ja vähentää maassa kieriskelyä, jos sen tekee oikein. Tänään ei ikävä kyllä käynyt niin kuin useimmiten. Martin Paulson, paino satakolmekymmentäviisi kiloa, pituus sataseitsemänkymmentäkolme senttiä, pidätettiin, koska hän on luottokorttihuijari ja ehdottoman sietämätön ihminen. Viime viikolla hän jätti saapumatta oikeuteen, mikä nosti hänet etsintäkuulutettujen listani kärkeen. Koska Martin ei ole mikään valopää, häntä ei tarvinnut kauan etsiä. Martin oli itse asiassa kotonaan tekemässä sitä, minkä taitaa parhaiten… varastamassa tavaraa netin kautta. Olin onnistunut panemaan Martinin rautoihin ja jalkakahleisiin ja tunkemaan hänet autoon. Olin jopa saanut kuljetettua hänet North Clinton Avenuen poliisi7
asemalle. Mutta ikävä kyllä, kun yritin saada Martinin autosta ulos, hän kellahti maahan ja pyöri mahallaan sidottuna kuin jouluhanhi, kykenemättä nostamaan itseään pystyyn. Olimme kunnan virastotalon parkkipaikalla. Takaovelle, josta pääsi juttuluetteloa hoitavan komisarion luo, oli vain vajaat viisitoista metriä. Olisin voinut huutaa apua, mutta sen jälkeen olisin päiväkausia poliisikunnan vitsinaihe. Olisin voinut avata raudat tai kahleet, mutta en luottanut Paulsoniin. Hän oli äkäinen kuin mikä, naama punoitti ja suu sylki kirosanoja, ruokottomia uhkauksia ja hirmuisia eläimellisiä ääniä. Siinä minä seisoin, katselin Paulsonin kamppailua ja pähkäilin, mitä ihmettä voisin tehdä, sillä mikään haarukkatrukkia pienempi ei saisi Paulsonia ylös maasta. Juuri silloin Joe Juniak hurautti pihaan. Juniak on entinen apulaispoliisimestari ja Trentonin nykyinen pormestari. Hän on minua reilusti vanhempi ja kolmisenkymmentä senttiä pitempi. Juniakin pikkuserkku Ziggy on naimisissa minun ex-mieheni serkun Gloria Jeanin kanssa. Joten olemme tavallaan sukua… kaukaista sellaista. Kuskinpuolen ikkuna liukui alas, ja Juniak virnuili minulle vilkaisten Paulsonia. »Onko tuo sinun?» »Jep.» »Laiton pysäköinti. Perä on valkoisen sulkuviivan päällä.» Pukkasin Paulsonia kengänkärjellä, mikä sai hänet taas keikkumaan. »Hän on jumissa.» Juniak nousi autostaan ja nosti Paulsonin kainaloista pystyyn. »Ei kai haittaa, jos vähän väritän juttua, kun levitän sitä kaupungilla?» »Kyllä haittaa! Muista, että minä äänestin sinua», sanoin. »Ja tässä ollaan melkein sukuakin.» »Ei auta, muru. Juuri näistä jutuista poliisit repivät iloa elämäänsä.» 8
»Sinä et ole enää poliisi.» »Kerran poliisi, aina poliisi.» Paulson ja minä katselimme, kun Juniak palasi autoonsa ja ajoi tiehensä. »En minä pysty kävelemään tämmöisissä kapineissa», Paulson sanoi ja katsoi kahleitaan. »Kaadun kohta uudestaan. Tasapainoaistissani on jotain vikaa.» »Oletko ikinä kuullut palkkionmetsästäjän tunnuslausetta ’Palautettava – elävänä tai kuolleena’?» »Totta kai olen.» »Älä sitten saata minua kiusaukseen.» Todellisuudessa takuukarkurin talteenotto kuolleena on ehdottomasti kielletty, mutta tässä tilanteessa tyhjä uhkaus tuntui olevan paikallaan. Oli iltapäivä. Oli kevät. Ja halusin päästä jatkamaan päivääni. Ajatus, että maanittelisin Paulsonia toisenkin tunnin siirtymään yhden parkkipaikan poikki, ei ollut lempiasioitteni listalla ykkösenä. Halusin hiekkarannalle, minne tahansa, missä aurinko kärventäisi nahkaani, kunnes se näyttäisi paistetulta siankamaralta. No jaa, totuus on, että tähän aikaan vuodesta pitäisi kai lähteä Cancúnin, eikä Cancún sopinut budjettiini. Oli miten oli, en halunnut olla tässä, typerällä parkkipaikalla Paulsonin kanssa. »Tuskin sinulla on edes asetta», Paulson sanoi. »Kuule hei, älä viitsi. Ei tässä ole koko päivää aikaa. On muutakin tekemistä.» »Kuten mitä?» »Ei kuulu sinulle.» »Hah! Ei sinulla ole mitään parempaa tekemistä.» Minulla oli farkut ja t-paita ja mustat Caterpillar-saappaat, ja olisin mielelläni potkaissut häntä polvitaipeeseen niillä 40:n numeroisilla CATeillani. 9
»Sano, mitä», hän sanoi. »Lupasin vanhemmilleni, että tulen syömään kello kuusi.» Paulson purskahti nauruun. »Jo on säälittävää. Ihan saatanan säälittävää.» Nauru muuttui yskimiseksi. Paulson kumartui, huojahteli puolelta toiselle ja kaatui rähmälleen. Yritin saada hänestä otteen, mutta liian myöhään. Hän kiikkui taas mahallaan tuoden mieleen rannalle huuhtoutuneen valaan. Vanhempani asuvat kapeassa paritalossa Trentonin osassa, jonka lempinimi on Kylä. Jos Kylä olisi ruokaa, se olisi pastaa – penne rigatea, zitiä, fettuccinea, spagettia tai pikkumakaroonia -- ja uiskentelisi tomaattikastikkeessa, juustokastikkeessa tai majoneesissa. Hyvää, luotettavaa, joka tilanteen sapuskaa, joka kääntää suun hymyyn ja lihottaa takapuolta. Kylä on vakaata kulmakuntaa, jonka asukkaat omistavat talonsa ja asuvat niissä, kunnes viikatemies potkaisee heidät ulos. Takapihat ovat pyykkinaruja, jäteastioita ja koiran kakattamista varten. Kyläläisten takapihoilla ei ole hienostelevia puuterasseja eikä huvimajoja. Kyläläiset kököttävät pienillä etukuisteillaan ja betoniportaillaan. Parempi seurata maailman menoa. Ajoin talon eteen juuri, kun äiti otti kananpojan uunista. Isä istui jo paikallaan pöydän päässä. Hän tuijotti suoraan eteensä silmissään lasittunut katse, ajatuksiinsa vaipuneena, veitsi ja haarukka kädessä. Sisareni Valerie, joka oli jokin aika sitten muuttanut takaisin kotiin jätettyään miehensä, teki keittiössä perunamuusia. Kun olimme lapsia, Valerie oli perheen täydellinen tytär. Ja minä se, joka astui koirankakkaan, istui purkan päälle ja putoili autotallin katolta yrittäessään lentää. Vihoviimeisenä yrityksenä pelastaa avioliittonsa Valerie oli hylännyt italialaisunkarilaiset geeninsä ja tehnyt itsestään Meg Ryanin. Avioliitto hajosi, mutta vaalea Meg-pörrö on ja pysyy. 10
Valerien lapset olivat jo pöydässä isäni kanssa. Yhdeksänvuotias Angie istui sievästi kädet ristissä kuin alistuneena kestämään aterian ja lähes täydellisenä kopiona Valeriesta samanikäisenä. Seitsemänvuotias Mary Alice, vekara suoraan helvetistä, oli tökännnyt ruskeaan kuontaloonsa pystyyn kaksi keppiä. »Miksi sinulla on nuo kepit?» kysyin. »Ei ne mitään keppejä ole. Ne on sarvet. Minä olen poro.» Olipa yllätys, sillä tavallisesti hän on hevonen. »Miten sinun päiväsi on mennyt?» kysyi isoäiti ja toi pöytään kulhollisen vihreitä papuja. »Ammuitko ketään? Pidätitkö yhtään konnaa?» Isoäiti Mazur muutti vanhempieni taloon pian sen jälkeen, kun isoisä Mazur oli häipynyt ihran tukkimine valtimoineen nauttimaan taivaan rajattomasta noutopöydästä. Isoäiti on seitsemänkymmenenviiden eikä näytä päivääkään yli yhdeksänkymppiseltä. Ruumis ikääntyy, mutta mieli näyttää valinneen vastakkaisen suunnan. Hänellä oli valkoiset tennarit ja laventelinsiniset polyesteriverkkarit. Teräksenharmaat hiukset oli leikattu lyhyiksi ja permanentattu päänahkaa myöten. Kynnet oli lakattu puvun sävyä noudattaen laventelinsinisiksi. »En ole ampunut tänään ketään», sanoin, »mutta toimitin talteen tyypin, joka on syyllistynyt luottokorttipetokseen.» Etuoveen koputettiin, ja Mabel Markowitz pisti päänsä sisään ja sanoi: »Huhuu.» Vanhempani asuvat paritalossa. He omistavat eteläisen puoliskon, Mabel Markowitz omistaa pohjoisen puoliskon, ja puoliskoja jakavat yhteinen seinä ja vuosien riitely maalin väristä. Välttämättömyyden pakosta Mabel on tehnyt nuukuudesta uskonnollisen hyveen ja sinnittelee sosiaaliturvalla ja valtion ylijäämävaraston maapähkinävoilla. Hänen miehensä Izzy oli kunnon ihminen, mutta joi turhan nuorena itsensä 11
hautaan. Mabelin ainoa tytär kuoli vuosi sitten kohtusyöpään. Vävy kuoli kuukausi sitten autokolarissa. Toiminta pöydässä pysähtyi, ja jokainen meistä katsoi ovelle, sillä kaikkina niinä vuosina, jotka Mabel oli asunut talon toista puolta, hän ei ollut koskaan ennen tullut huhuilemaan, kun me istuimme ruokapöydässä. »Anteeksi nyt, että häiritsen näin ruoka-aikaan», Mabel sanoi. »Halusin vain kysyä Stephanielta, voisiko hän käväistä tuolla minun puolellani, sitten ruoan jälkeen. Olisi kysyttävää niistä takuuasioista. Yhden ystävän puolesta.» »Kyllä se käy», sanoin. »Tulen heti, kun on syöty.» Kuvittelin, että juttutuokiosta tulisi lyhyt, sillä se, mitä tiesin takuuluotoista, oli sanottavissa kahdella lauseella. Mabel lähti, ja isoäiti kumartui eteenpäin kyynärpäät pöydällä. »Varmaan täyttä pötyä, että hän muka kysyisi neuvoa ystävän puolesta. Mabelilla on tietysti itsellään jokin poliisiasia.» Kaikki pyörittelivät samanaikaisesti silmiään isoäidin suuntaan. »Hyvä on, hyvä on», hän sanoi. »Ehkä hän haluaa töihin. Ehkä hän haluaa palkkionmetsästäjäksi. Ainahan hän venyttää penniä.» Isä kauhoi ruokaa suuhunsa pää kumarassa. Hän kurotti kättään kohti perunamuusia ja santsasi sitä lautaselleen. »Jessus», hän mutisi. »Jos siinä suvussa joku tarvitsee takuuluotottajaa, niin Mabelin tyttären ex-vävy», äiti sanoi. »Hän liikuskelee nykyään huonossa seurassa. Evelyn teki fiksusti, kun otti kaverista eron.» »Joo-o, ja se ero olikin tosi ikävä», isoäiti sanoi minulle. »Melkein yhtä ikävä kuin sinun.» »Minulla on korkeat standardit.» 12
»Sinä olitkin yliveto», isoäiti sanoi. Nyt äiti pyöritteli silmiään. »Skandaali se oli.» Mabel Markowitz asuu museossa. Hän meni naimisiin 1943, ja hänellä on yhä ensimmäinen pöytälamppunsa, ensimmäinen kattilansa ja ensimmäinen kromijalkainen, ikilevypintainen keittiönpöytänsä. Olohuone tapetoitiin uudestaan vuonna 1953. Kukkakuviot ovat haalistuneet, mutta liisteri on pitänyt. Matto on tumma, itämainen. Topatut huonekalut ovat keskeltä hieman notkollaan, sillä niissä on painaumia takamuksista, jotka ovat poistuneet joukostamme… joko Jumalan huomaan tai Hamiltonin kaupunkikuntaan. Painaumat eivät missään tapauksessa ole tulleet Mabelin takamuksesta, sillä Mabel on kävelevä luuranko, joka ei koskaan istu. Mabel leipoo ja siivoaa ja mittailee lattiaa silloinkin, kun puhuu puhelimeen. Silmissä on kirkas katse, ja hän nauraa herkästi, läimäyttelee reittään ja pyyhkii käsiään esiliinaan. Hiukset ovat ohuet ja harmaat, lyhyiksi leikatut ja kiharat. Kasvonsa hän puuteroi liidunvalkeiksi ensi töikseen aamulla. Huulipuna on vaaleanpunaista, hän lisää sitä kerran tunnissa, ja se tahtoo levitä kuin viuhka suuta ympäröiviin syviin vekkeihin. »Stephanie», hän sanoi, »onpa hauska nähdä sinua. Tule sisään. Minulla on kahvikakkua.» Rouva Markowitzilla on aina kahvikakkua. Sellaista se on Kylässä. Ikkunat ovat puhtaita, autot ovat suuria ja joka talossa on kahvikakkua. Istuin keittiönpöytään. »Minun pitää heti sanoa, etten tiedä takuuasioista paljon mitään. Vinnie-serkku on se takuuasiantuntija.» »Ei tämä asia oikeastaan takuita koskekaan», Mabel sanoi. »Pikemminkin pitäisi löytää yksi ihminen. Ja se oli valetta, 13
e ttä kysyn muka ystävän puolesta. Mutta kun niin nolotti. En oikein tiedä, miten alkaisin edes selittää tätä asiaa.» Mabelin silmät kyyneltyivät. Hän leikkasi palan kakkua ja tunki sen suuhunsa. Vihaisesti. Mabel ei ollut niitä naisia, jotka antautuivat helposti tunnekuohun valtaan. Hän huuhtoi kakun alas kahvilla, joka oli niin vahvaa, että se liuottaisi lusikan, jos se jäisi kuppiin liian pitkäksi aikaa. Rouva Markowitzin luona ei parane koskaan juoda kahvia. »Olet varmaan kuullut, ettei Evelynin avioliitosta tullut mitään. Hän ja Steven erosivat jokin aika sitten, ja kyllä se oli katkeraa», Mabel sanoi lopulta. Evelyn on Mabelin tyttärentytär. Olen tuntenut hänet koko ikäni, mutta me emme ole koskaan olleet läheisiä. Hän asui monen korttelin päässä ja kävi katolista koulua. Meidän polkumme kohtasivat vain sunnuntaisin, kun hän kävi syömässä Mabelin luona. Valerie ja minä sanoimme häntä Kikattajaksi, koska hän kikatti joka tilanteessa. Hän tuli pyhävaatteissaan meille pelaamaan lautapelejä ja kikatti, kun heitti noppaa, kikatti, kun siirsi pelinappulaa, ja kikatti, kun hävisi. Hän kikatti niin, että poskiin tuli hymykuopat. Ja kun hän varttui, hän oli niitä tyttöjä, joita pojat rakastavat. Evelyn oli yhtä pehmeyttä ja hymykuoppaa ja eloisaa energiaa. Enää en tavannut Evelyniä juuri koskaan, mutta kun tapasin, eloisasta energiasta ei ollut tietoakaan. Mabel puristi ohuet huulensa yhteen. »Ero aiheutti niin paljon riitaa ja pahaa mieltä, että tuomari pakotti Evelynin ottamaan sellaisen uudenlaisen lapsenhuoltotakuun. Hän kai pelkäsi, ettei Evelyn antaisi Stevenin tavata Annieta. Evelynillä ei kuitenkaan ollut siihen rahaa. Steven vei kaikki rahat, jotka Evelyn peri, kun minun tyttäreni kuoli, eikä antanut Evelynille mitään. Evelyn eli melkein kuin vanki siinä Key Streetin talossa. Minä olen lähes ainoa sukulainen, mitä 14
Evelynillä ja Anniella enää on, ja siksi annoin tämän talon vakuudeksi. Muuten Evelyn ei olisi saanut lapsen huoltajuutta.» Tämä kaikki oli minulle uutta. En ollut kuuna päivänä kuullut lapsenhuoltotakuusta. Minä jahtasin ihan tavallisia lainrikkojia. Mabel pyyhki murut pöydältä ja ripotti ne tiskialtaaseen. Mabel ei osannut istua paikoillaan. »Kaikki oli hyvin, kunnes viime viikolla Evelyniltä tuli kirje, jossa hän ilmoitti, että hän ja Annie matkustaisivat joksikin aikaa pois. Ensin en uhrannut asialle ajatustakaan, mutta sitten kaikki alkoivat yhtäkkiä etsiä Annieta. Steven tuli tänne pari päivää sitten, korotti ääntään ja huusi kamalia asioita Evelynistä. Sanoi, ettei Evelynillä ollut mitään oikeutta viedä Annieta mihinkään, pois hänen läheisyydestään, pois koulusta. Hän uhkasi riitauttaa sen lapsenhuoltotakuun. Ja tänä aamulla tänne tuli puhelu takuuyhtiöltä, joka ilmoitti vievänsä minulta talon, ellen auttaisi heitä löytämään Annieta.» Mabel silmäili ympärilleen. »En tiedä, mitä tekisin ilman tätä taloa. Voidaanko se todellakin viedä minulta?» »En osaa sanoa», vastasin Mabelille. »En ole koskaan joutunut selvittämään tällaista tapausta.» »Ja nyt ne ovat saaneet minutkin hermostumaan. Mistä minä tiedän, onko Evelynillä ja Anniella kaikki hyvin? Minulla ei ole mitään keinoa saada heihin yhteyttä. Ja se oli ihan lyhyt kirje. En saanut edes puhua Evelynin kanssa.» Taas Mabelin silmät kyyneltyivät, ja toivoin sydämestäni, ettei hän alkaisi ulista, sillä en osannut suhtautua ihmisten tunteenpurkauksiin. Äiti ja minä ilmaisimme tunteitamme korkeintaan kehumalla kastiketta hyväksi. »Siitä tuli niin kauhea olo», Mabel sanoi. »En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Ajattelin, että ehkä sinä voisit yrittää etsiä Evelynin käsiisi ja puhua hänen kanssaan… varmistua, ettei 15
änellä ja Anniella ole hätää. Voisin vielä kestää sen, että meh netän talon, mutta en halua menettää Evelyniä ja Annieta. Olen pannut vähän rahaa sivuun. En tiedä, paljonko sinä laskutat tällaisista jutuista.» »En mitään. Minä en ole yksityisetsivä. En ota tällaisia tapauksia.» Enkä helkkari soikoon ole edes pätevä palkkionmetsästäjä! Mabel hypisteli esiliinaansa kyynelten virratessa nyt poskille. »En minä tiedä, ketä muuta pyytäisin.» Hei, tämä on jo ihan uskomatonta. Mabel Markowitz itkee! Minusta tuntui suunnilleen samalta kuin jos olisin ollut gynekologin tuolissa keskellä Main Streetiä kaikkien nähtävillä. »Olkoon», sanoin. »Minä katson, mitä voin tehdä… näin naapurina.» Mabel nyökkäsi ja pyyhki silmänsä. »Olisin hyvin kiitollinen.» Sitten hän otti sivupöydältä kirjekuoren. »Tässä on sinulle valokuva. Siinä ovat Annie ja Evelyn. Se otettiin viime vuonna, kun Annie täytti seitsemän. Ja tällä pienellä paperilapulla on Evelynin osoite. Ja auton merkki ja rekisterinumero.» »Onko sinulla avainta hänen taloonsa?» »Ei», Mabel sanoi. »Hän ei antanut sitä minulle.» »Onko sinulla hajuakaan, minne Evelyn olisi voinut lähteä? Mitä tahansa?» Mabel pudisti päätään. »En osaa edes kuvitella, minne hän on voinut mennä. Hän on Kylän tyttöjä. Hän ei ole asunut missään muualla. Ei mennyt edes yliopistoon. Melkein koko suku asuu täällä.» »Hoitiko Vinnie sen takuun?» »Ei. Joku toinen firma. Minulla on se nimi ylhäällä.» Hän työnsi käden esiliinansa taskuun ja otti sieltä taitellun paperinpalan. »Se on True Blue -takuufirma, ja asiamiehen nimi on Les Sebring.» 16
Minun Vinnie-serkkuni omistaa Vincent Plumin takuuluottoyhtiön ja johtaa sitä pienestä katutason toimistostaan Hamilton Avenuella. Joitakin vuosia sitten, kun etsin epätoivoisesti töitä, minä suorastaan kiristin häntä ottamaan minut töihin. Trentonin talouselämä on sen jälkeen vilkastunut, enkä oikein tajua, miksi olen yhä Vinniellä töissä, ellen sitten sen takia, että toimistoa vastapäätä on pullakauppa. Sebringin toimisto on keskustassa, ja verrattuna hänen takuisiinsa Vinnien tarjonta on pientä. En ole tavannut Sebringiä, mutta olen kuullut hänestä tarinoita. Hän on kaikesta päättäen huippuammattilainen. Ja huhutaan, että miehen sääret ovat niin upeat, että hän jää toiseksi vain Tina Turnerille. Halasin Mabelia vähän kömpelösti, lupasin tutkia asiaa ja sitten lähdin. Äiti ja isoäiti odottivat minua. He seisoivat etuovella nenä kiinni lasissa, ovi pari senttiä raollaan. »Pssst», isoäiti sihautti. »Tule pian sisään. Muuten täällä kuollaan uteliaisuuteen.» »En voi kertoa mitään», sanoin. Molemmat imaisivat ilmaa keuhkoihinsa. Tällainen oli vastoin Kylän sääntöjä. Kylässä veri oli aina vettä sakeampaa. Viis ammattietiikasta, jos tiedossa oli mehevä juoru näin perheenjäsenten kesken. »Olkoon», sanoin ja puikahdin sisään. »Voinhan minä teille kertoa. Saatte te sen joka tapauksessa selville.» Meillä Kylässä hallitaan myös järjen käyttö. »Kun Evelyn otti eron, hänen oli pakko ottaa jonkinlainen lapsenhuoltotakuu. Mabel antoi talonsa vakuudeksi. Nyt Evelyn ja Annie ovat häipyneet jonnekin, ja takuufirma painostaa Mabelia.» »Voi hyvänen aika», äiti sanoi. »Enkä minä tiennyt mitään.» »Mabel on huolissaan Evelynistä ja Anniesta. Evelyn lähetti 17
hänelle kirjeen, jossa sanoi, että hän ja Annie lähtisivät joksikin aikaa pois, eikä Mabel ole sen koommin kuullut heistä.» »Mabelin asemassa olisin kyllä enemmän huolissani talosta», isoäiti sanoi. »Kuulostaa siltä, että hän voi vielä joutua asumaan pahvilaatikkoon sillan alle.» »Lupasin auttaa häntä, mutta ei tämä ole varsinaisesti minun alaani. En ole mikään yksityisetsivä.» »Ehkä se sinun ystäväsi Ranger voisi auttaa», isoäiti sanoi. »Se olisi parempi ratkaisu, ihan senkin takia, että se mies on hottis. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että hän alkaa liikuskella meillä päin.» Ranger on enemmänkin työtoveri kuin ystävä, mutta jonkinlaisesta ystävyydestä voisi kai myös puhua. Plus pelottavasta seksuaalisesta vetovoimasta. Muutama kuukausi sitten teimme sopimuksen, joka piinaa minua yhä. Se oli taas niitä hypätään-autotallin-katolta-juttuja, paitsi että sopimus koski minun makuuhuonettani. Ranger on amerikankuubalainen, iho on sävyltään mokkalatte, enemmän mokka, ja kroppa sitä lajia, jota kuvaa parhaiten sana namu. Hänellä on mahtava osakesalkku, loputon, selittämätön lajitelma kalliita mustia autoja sekä taitoja, jotka saavat Rambon näyttämään harrastelijalta. Olen kutakuinkin varma, että hän tappaa vain pahiksia, ja uumoilen hänen osaavan lentää kuin Teräsmies, joskaan lentopuolesta ei ole saatu todisteita. Ranger toimii hänkin takuukarkurien pidätysvirkailijana monen muun hommansa ohella. Ja Ranger saa aina tyypit kiinni. Minun musta Honda CR-V:ni oli parkissa kadulla. Isoäiti tuli saattamaan minut autolle. »Sano vain, jos voin jotenkin auttaa», hän sanoi. »Olen aina ajatellut, että minusta tulisi hyvä yksityisetsivä, koska olen niin utelias.» »Voithan sinä vähän kysellä naapureilta.» »Ihan varmasti. Ja huomenna voin mennä Stivalle. Char18
lie Schleckner on näytillä. Kuulin, että Stiva onnistui hänen kanssaan aivan upeasti.» New Yorkissa on Lincoln Center. Floridassa on Disney World. Kylässä on Stivan hautaustoimisto. Stivan ruumiinvalvojaissalit ovat Kylän ykkösmesta ja samalla uutisverkoston hermokeskus. Jos ei Stivalla kuule rumia huhuja, ei kyseisestä ihmisestä ole rumaa sanottavaa. Oli vielä alkuilta, kun lähdin Mabelin luota, ja päätin ajaa Evelynin talon ohi Key Streetillä. Se oli kahden perheen talo ja paljolti samanlainen kuin vanhempieni talo. Pieni etupiha, pieni etukuisti, pieni kaksikerroksinen talo. Evelynin puolikkaassa ei näkynyt elonmerkkejä. Ei autoa parkissa kadulla. Ei valonhohdetta ikkunoiden eteen vedettyjen verhojen takana. Isoäiti Mazurin mukaan Evelyn oli asunut talossa ollessaan naimisissa Steven Soderin kanssa ja jäänyt sinne Annien kanssa, kun Soder muutti pois. Talon omistaa Eddie Abruzzi, joka vuokraa molempia puolikkaita. Abruzzi omistaa useita Kylän taloja ja Trentonin keskustassa pari suurta toimistorakennusta. En tunne häntä henkilökohtaisesti, mutta sen olen kuullut, että mikään maailman mukavin tyyppi hän ei ole. Pysäköin ja kävelin Evelynin kuistille. Koputin kevyesti oveen. Ei vastausta. Yritin kurkkia kadunpuoleisesta ikkunasta, mutta verhot olivat visusti kiinni. Kuljin talon ympäri ja seisoin varpaisillani, kun katsoin sisään. Ei onnistanut olohuoneen eikä ruokasalin sivuikkunoiden kohdalla, mutta keittiön kohdalla uteliaisuus palkittiin. Verhoja ei ollut vedetty ikkunan eteen. Työpöydällä tiskipöydän vieressä oli kaksi murokippoa ja kaksi lasia. Kaikki muu näytti siistiltä. Ei jälkeäkään Evelynistä tai Anniesta. Palasin etupihalle ja koputin naapurin oveen. Ovi aukeni, ja Carol Nadich katsoi suoraan minuun. »Stephanie!» hän sanoi. »Mitäs sinä, mitä kuuluu?» 19
Kävin samaa koulua Carolin kanssa. Hän sai töitä nappitehtaalta, kun päätimme lukion, ja kaksi kuukautta myöhemmin hän meni naimisiin Lenny Nadichin kanssa. Aina silloin tällöin saatamme nähdä Gioviccinnin lihakaupassa, mutta muuten emme enää ole tekemisissä. »En tajunnut, että sinä asut täällä», sanoin. »Minä etsin Evelyniä.» Carol pyöritteli silmiään. »Kaikki etsivät Evelyniä. Ja rehellisesti sanottuna toivon, ettei häntä löydä kukaan. Paitsi tietenkin sinä. Niitä muita ääliöitä en haluaisi kenenkään lähelle.» »Mitä muita ääliöitä?» »Hänen eksäänsä ja sen kavereita. Ja vuokraisäntää, Abruzzia, ja sen juoksupoikia.» »Olitteko sinä ja Evelyn läheisiä?» »Niin läheisiä kuin Evelynin kanssa voi kukaan olla. Me muutimme tähän kaksi vuotta sitten ennen kuin he erosivat. Hän popsi päivät pitkät pillereitä ja joi iltaisin itsensä tainnoksiin.» »Mitä pillereitä?» »Reseptilääkkeitä. Masennukseen kai. Ihan ymmärrettävää, jos oli naimisissa Soderin kanssa. Tunnetko sinä Soderin?» »En mitenkään hyvin.» Tapasin Steven Soderin ensimmäisen kerran Evelynin häissä yhdeksän vuotta sitten ja inhosin häntä välittömästi. Oltuani hänen kanssaan lyhyesti tekemisissä parina seuraavana vuotena en keksinyt mitään syytä muuttaa alkuperäistä käsitystäni. »Se tyyppi haluaa manipuloida muita. Ja käyttäytyy törkeästi», Carol sanoi. »Löikö hän Evelyniä?» »Ei minun tietääkseni. Se oli pikemminkin henkistä väkivaltaa. Karjui ja huusi koko ajan. Haukkui tyhmäksi. Evelyn on vähän sellainen raskastekoinen, ja Stevenillä oli tapana ni20
mitellä häntä lehmäksi. Kunnes mies sitten yhtenä kauniina päivänä muutti toisen naisen luo. Joanne jotakin. Se oli Evelynin onnenpäivä.» »Uskotko, että Evelyn ja Annie ovat turvassa?» »Voi luoja, toivottavasti. Ne kaksi ansaitsisivat uuden mahdollisuuden.» Vilkaisin Evelynin ovea. »Sattuuko sinulla olemaan avainta?» Carol pudisti päätään. »Evelyn ei luottanut kehenkään. Hän oli vähän vainoharhainen. En usko, että edes isoäidillä on avainta. Eikä hän sanonut, minne aikoi lähteä, jos seuraavaksi kysyt sitä. Yhtenä päivänä hän vain pakkasi laukut autoon ja ajoi pois.» Annoin Carolille käyntikorttini ja suunnistin kotiin. Asun kolmikerroksisessa tiilitalossa noin kymmenen minuutin ajomatkan päässä Kylästä… viiden, jos olen myöhässä päivälliseltä ja osun sopivasti vihreään aaltoon. Talo oli ajalta, jolloin energia oli halpaa ja arkkitehtuuria inspiroi taloudellisuus. Kylpyhuone on oranssin ja ruskean kirjava, jääkaappi avokadonvihreä ja ikkunat ajalta ennen lämpölaseja. Sopii minulle. Vuokra on kohtuullinen, eikä muissa asukkaissa ole valittamista. He ovat enimmäkseen seniorikansalaisia, jotka nauttivat eläkettä. Seniorit ovat ihan sympaattista väkeä… kunhan heitä ei päästä auton rattiin. Jätin auton pihaan ja änkesin sisään lasiovista, joista pääsi pieneen porrasaulaan. Maha oli täynnä kananpoikaa, perunamuusia, kastiketta, suklaakerroskakkua ja Mabelin kahvikakkua, joten kävelin hissin ohi ja kiipesin rangaistukseksi ylös portaita. Okei, asun toisessa kerroksessa, mutta alku se on sekin, eikö vain? Hamsterini Rex odotti minua, kun avasin oven. Rex majailee keittotölkissä lasihäkissä, joka on keittiössä. Se lakkasi 21
juoksemasta pyörässään, kun sytytin valon, ja vilkutti minulle silmää viikset väristen. Toivon, että se tarkoitti Tervetuloa kotiin, mutta kai se oli jotain sen suuntaista kuin Kuka hemmetissä sytytti valon? Annoin sille rusinan ja juustonpalan. Se tunki ruoan poskiinsa ja katosi tölkkiin. Se kämppisten kanssakäymisestä. Joskus Rex on saanut katsella kämpässäni myös Joe Morelli -nimistä trentonilaispoliisia. Morelli on minua kaksi vuotta vanhempi, viisitoista senttiä pitempi, ja hänellä on isompi ase kuin minulla. Morelli alkoi kurkkia hameeni alle, kun olin kuusi, eikä ole sen koommin päässyt tavastaan. Viime aikoina välillämme on tosin ollut jonkinlaisia mielipide-eroja, eikä Morellin hammasharja ole tällä haavaa kylpyhuoneessani. Valitettavasti Morellia on huomattavasti vaikeampaa poistaa sydämestä ja ajatuksista kuin kylpyhuoneesta. Joka tapauksessa yritän ponnistella asian eteen. Hain jääkaapista oluen ja asetuin telkkarin eteen. Selailin kanavia, löysin muutamat harvat kohokohdat, enpä paljon muuta. Edessäni oli Evelyniä ja Annieta esittävä valokuva. He seisoivat rinnakkain iloisen näköisinä. Anniella oli kihara punainen tukka ja luonnollisen punapään kalvakka iho. Evelynin ruskeat hiukset oli sidottu taakse. Meikki oli klassinen. Hän hymyili, muttei niin leveästi, että hymykuopat olisivat erottuneet. Äiti ja lapsi… ja heidät minun pitäisi löytää. Connie Rosollilla oli toisessa kädessä donitsi, toisessa kahvikuppi, kun astelin seuraavana aamuna takuufirman toimistoon. Hän sysi kyynärpäällään donitsilaatikkoa pöydän poikki, ja donitsista leijaili valkoista tomusokeria hänen rinnoilleen. »Ota sinäkin», hän sanoi. »Olet ihan sen näköinen, että tarvitset donitsin.» 22