Quinn, Spencer: Häntäkarvan varassa (WSOY)

Spencer quinn

Häntäkarvan varassa Nuuskijatutkimuksia

Suomentanut Aila Herronen

Werner Söderström osakeyhtiö Helsinki

Tämä kirja on omistettu Dianalle.

Englanninkielinen alkuteos Thereby Hangs a Tail © Spencer Quinn 2010 Published by arrangement with Lennart Sane Agency AB. Suomenkielinen laitos © Aila Herronen ja WSOY 2012 ISBN 978-951-0-38633-0 Painettu EU:ssa

1.

Roisto katseli ympärilleen – miten inhottavat tihrusilmät hänellä olikaan! – ja huomasi, ettei pakotietä ollut. Me olimme jonkinlaisessa varastossa. Se oli suuri ja hämärä, koneenosia oli kasattu korkeisiin pinoihin ja katonrajassa oli pari likaista ikkunaa. En muistanut, miten varasto oikein liittyi juttuun tai mikä juttu meillä taas olikaan menossa, mutta nuo inhottavat silmät ja miehen pistävän eltaantunut haju, joka muistutti muuten vähän suolakurkkuja, joita Berniellä on tapana laittaa pekonileivän päälle – olin maistanut moista kurkkua kerran, mutta yksi kerta riitti, vaikka pekonileipiä ei voinut koskaan olla liikaa – todistivat vuorenvarmasti, että mies oli rikollinen. Loikkasin eteenpäin ja tartuin hänen housunlahkeeseensa. Tapaus ratkaistu.

Roisto kiljui tuskasta. Ääni oli kammottavan korkea, ja olisin halunnut peittää korvani. Harmi etten osaa, mutta muuten minulla ei ole valittamista. Olen tyytyväinen siihen, millainen olen (vaikka korvani ovatkin eriparia, kuten sain jokin aika sitten kuulla, mutta ei siitä nyt sen enempää). Roiston metelöinti jatkui jatkumistaan, ja viimein minulle tuli mieleen, että ehkä 5

suussani oli muutakin kuin hänen housunlahkeensa.

Niin kävi joskus. Hampaani ovat luultavasti pidemmät kuin sinun. Ja terävämmät. Mitäs tuo oli? Ahaa, verta.

Minun mokani, mutta samalla todella jännittävää. ”Käske se pois!” roisto kiljui. ”Minä antaudun.”

Bernie juosta hölkytti paikalle. ”Hyvää työtä, Chet”, hän puuskutti. Bernie-parka: hän yritti taas lopettaa tupakoimisen, mutta se ei sujunut kovin hyvin. ”Käske se pois! Se puree minua!” ”Ei Chet pure”, Bernie sanoi. ”Ei ainakaan tahallaan.” ”Miten niin ei tahallaan? Mitä helvettiä –” ”Toisaalta se kuulee mielellään tunnustuksen juuri näillä main.” ”Häh? Sehän on perkele koira.” ”Vähän kauniimpaa kieltä”, Bernie sanoi.

Miehen inhottavat silmät liikkuivat vasemmalta oikealle ja näyttivät hätääntyneiltä. ”Mutta kun se on koira.” ”Totta”, Bernie sanoi.

Minä heilutin häntääni. Ja koska olin niin hyvällä tuulella – mikä sen parempaa kuin kuulla tehneensä hyvää työtä? – saatoin samalla heiluttaa vähän päätänikin. ”Auuuu! Minä tunnustan! Minä tunnustan!” ”Tunnustat mitä?” ”Mitä? El Caminon koruvarkauden, helvetti soikoon.” ”Minkä koruvarkauden?” Bernie kysyi. ”Me tulimme Bar J Guest -tilan tuhopolton vuoksi.”

6

”Tunnustan senkin”, roisto sanoi. ”Kunhan käsket tuon koiran pois.” ”Chet?” Bernie sanoi. ”Chet!”

Hyvä on, mutta mikä maku ihmisveressä olikaan!

Siihenhän voisi tottua.

Tuntia myöhemmin meillä oli kaksi sekkiä, toinen tuhopoltosta, toinen koruryöstöstä, mikä olikin hyvä, sillä raha-asiamme olivat huonolla tolalla. Elatusmaksut, epäonnistunut sijoitus yritykseen, jonka oli määrä valmistaa havaijipaitojen tapaan kuvioituja housuja – Bernie piti havaijipaitaa aina juhlapäivinä – eikä kovinkaan paljon töitä viime aikoina, mitä nyt pari avioerojuttua, jotka eivät ikinä olleet mitään herkkua. Minulla ja Berniellä oli etsivätoimisto nimeltä Littlen yksityisetsivätoimisto, koska Bernien sukunimi on Little. Minun nimeni on yksinkertaisesti Chet. Päämajana toimii meidän kotimme Mesquite Roadilla. Se on mukava paikka: etupihalla kasvaa iso puu, jonka juurella on rattoisa ottaa päiväunet, ja talon takaa pääsee suoraan kanjoniin, jos joku on sattunut jättämään portin auki. Ja sitten voi viilettää pitkin kanjonia ja – tai no, annetaanpa olla. ”Tätä täytyy juhlia”, Bernie sanoi. ”Haluatko puruluun?” Mikä kysymys tuo oli olevinaan? Ihan kuin joku kieltäytyisi puruluusta. Bernie avasi tiskialtaan yläpuolella olevan keittiönkaapin, jossa puruluita säilytettiin.

Vanhaan hyvään aikaan ne olivat alakaapissa, eikä kaapissa ollut edes ovea. ”Ja samalla vaivalla…” Voi ei.

Bernie kurotti käteensä viskipullon, joka oli puruluupakkauksen vieressä.

7

Me istuimme takapihalla ja katselimme, miten valo muuttui kanjonin perällä auringon laskiessa. Bernie siemaili pöydän ääressä viskiä, minä yritin nauttia puruluusta hitaasti pöydän alla. Se ei ollut mikä tahansa puruluu, vaan pekoninmakuinen raakanahasta tehty luksuspuruluu, joita valmisti Rover and Company, jonka omisti ystävämme Simon jotain. Olimme tutustuneet häneen etsiessämme erästä kadonnutta henkilöä, mikä oli erikoisalaamme. Pekonin haju – maailman paras haju – leijaili ympärilläni kuin sakea pilvi. Vilkaisin Bernietä lasipöydän läpi. Haistoikohan hän sen? Tuskin. Bernien hajuaistin – ja yleensäkin ihmisten hajuaistin – mitättömyys ei koskaan lakannut hämmästyttämästä minua.

Bernie vilkaisi minua. ”Mitä mietit, poika? Voisin lyödä vetoa, että muistelet, miten otit sen kaverin kiinni.” Väärin, mutta sitten Bernie alkoi rapsuttaa minua korvien välistä kohdasta, jonka huomasin vasta nyt olevan kipeästi rapsutuksen tarpeessa, joten tömäytin hännällä maata. Bernie nauroi. ”Luin ajatuksesi”, hän sanoi. Ei mennyt lähellekään, mutta ei sillä väliä. Bernie sai ajatella mitä halusi, kunhan vain jatkoi rapsuttamista ja työnsi sormet asiantuntevasti syvälle turkkiini. Bernie lopetti – liian aikaisin, aina liian aikaisin – ja kysyi: ”Mitäs sanot, lähdetäänkö pihville Kuivan uoman saluunaan? Me olemme ansainneet sen.”

Minä olin jo pystyssä ja nielaisin puruluunrippeet kiireesti. Kuivan uoman saluuna oli meidän lempiravintoloitamme. Sen edessä oli puinen cowboy-patsas, jota vasten olin nostanut koipea kerran jos toisenkin – 8

tiedän kyllä, ettei niin saa tehdä, mutten mahtanut itselleni mitään – ja takana oli terassi, jonne meikäläiset olivat tervetulleita. Me menimme Porscheen – vanhaan avoautoon, joka oli korvannut ei-ihan-yhtä-vanhan avo-Porschen, joka syöksyi alas jyrkänteeltä eräänä ikimuistoisena päivänä, jonka tosin olen unohtanut melkein kokoaan – se oli ruskea ja keltaovinen, ja Bernie ajoi ja minä istuin etupenkillä. Etupenkillä on ihana istua, mikä voisi olla sen parempaa? Nostin pään pystyyn, tuulta päin. Hajut kiisivät ohi nopeammin kuin ehdin tunnistaa ne, varsinainen kuonojuhla, jollaista ihmiset eivät harmi kyllä koskaan – ”Hei, Chet. Siirry vähän sinne päin.”

Oho. Olin joutunut Bernien puolelle. Siirryin lähemmäs ovea. ”Ja rajoita sitä kuolaamista.”

Mitä? Vai että minä kuolasin? Siirryin niin kauas Berniestä kuin pääsin ja istuin loppumatkan jäykkänä, selkä suorana, katse valppaana tiessä. Minä en suinkaan ollut ainoa, joka kuolasi. Olin nähnyt Bernien kuolaavan unissaan monta kertaa, samoin Bernien ex-vaimon Ledan, eli kyllä ihmisetkin kuolaavat ja paljon. Mutta olinko minä joskus huomauttanut tai valittanut siitä?

Sanopa se.

Istuimme Kuivan uoman saluunan terassilla, Bernie jakkaralla, minä lattialla. Kesän pahin helle – ei pelkkä kuumuus vaan myös ilmanpaine, joka painaa harteita raskaana peittona – oli ohi, mutta ilma oli vielä hyvin lämmin ja terassin viileät laatat tuntuivat muka9

valta. Bernie nyökäytti kadun toiselle puolelle. ”Mikä tuo on?” ”Mikä?” baarimikko kysyi. ”Tuo kuoppa maassa.” ”Siihen tulee kerrostaloja”, baarimikko vastasi. ”Kymmenen- tai viisitoistakerroksisia kai.”

Berniellä on tummat, huomiota herättävät kulmakarvat, jotka puhuvat omaa kieltään. Joskus ne menivät vinoon, ja Bernien muuten niin miellyttävät kasvot tummuivat vihasta. Niin tapahtui nyt. ”Entä sitten, kun pohjavesivarasto loppuu?” ”Miten niin?” baarimikko kysyi. ”Onko sinulla mitään käsitystä, montako ihmistä täällä laaksossa asuu?” Bernie kysyi. ”Koko laaksossako?” baarimikko kysyi. ”Melkoinen määrä.” Bernie katsoi miestä pitkään ja tilasi sitten tuplapaukun.

Pöydän luo tuli tarjoilija, jolla oli cowboy-hattu päässä. ”Onko tuo Chet? Sinua ei olekaan näkynyt pitkään aikaan.” Nainen kumartui taputtamaan minua. ”Vieläkö sinä pidät pihvistä?” Miksi se olisi muuttunut? ”Hei, rauhallisesti, poika.”

Bernie söi hampurilaisen ja joi toisen viskin, minä sain pihvisuikaleita ja vettä. Bernien naama palautui normaaliksi. Huh. Bernie oli usein huolissaan pohjavesivarastosta, eikä aina onnistunut lopettamaan murehtimista. Kaikki meidän vetemme oli peräisin pohjavesivarastosta – Bernie oli sanonut niin monta monituista kertaa, joskaan en ollut ikinä nähnyt tuota pohjavesivarastoa, mikä se sitten liekään. Minä en ymmärtänyt 10

koko juttua. Laaksossa oli vettä vaikka kuinka – miten sitä olisi muuten voitu suihkuttaa golfkentille aamuisin ja iltaisin niin, että sadettimet loihtivat kauniita sateenkaaria? Meillä oli vettä pilvin pimein. Minä nousin pystyyn ja painoin pääni Bernien jalkaa vasten. Hän rapsutti minua kevyesti silmien välistä kohdasta, johon en millään itse ylettynyt. Ah, auvoa. Huomasin ranskalaisen viereisen tuolin alla ja nappasin sen suuhuni.

Viskiä tai paria myöhemmin paikalle tuli komisario Stine keskustan poliisista – lihaksikas pieni mies, jolla oli tumma puku. Bernie oli tehnyt hänelle töitä joskus kauan sitten, ennen minun poliisikoirakoulupäiviäni.

(Minut hylättiin koulun vihoviimeisenä päivänä. Se on pitkä tarina, mutta ei ole mikään salaisuus, että tapaukseen liittyi kissa.) Ja komisario Stine puolestaan liittyi jotenkin siihen, että minä ja Bernie olimme päätyneet yhteen, joskin yksityiskohdat ovat hämärän peitossa. ”Kuulin, että ratkaisit El Caminon koruvarkauden”, komisario Stine sanoi. ”Hyvää työtä.” ”Lähinnä onnea”, Bernie sanoi. ”Ja sait täyden tunnustuksen kaupan päälle.” ”Chetin ansiota.”

Komisario Stine katsoi alas ja huomasi minut. Hänellä oli ohuet kasvot ja ohuet huulet, enkä ollut usein nähnyt hänen hymyilevän, mutta sillä hetkellä hän hymyili, mikä näytti jostain syystä vähän pelottavalta. ”Chet on hyvä kuulustelija”, Stine sanoi. ”Kaikkein paras”, Bernie sanoi.

Minä tömäytin hännällä maata. ”Sait ymmärtääkseni sievoisen palkkionkin”, ko11

misario sanoi. Vähän matkan päässä istuva havaijipaitainen mies vilkaisi meitä. ”Ihan mukavan”, Bernie sanoi. ”Mitä saisi olla?”

Hetken kuluttua Bernie ja komisario kilistelivät laseja. En pysynyt perässä, monesko viski Berniellä oli menossa. Laskeminen ei kuulu vahvuuksiini, enkä osaa laskea kahta pidemmälle. ”Hyvä, että törmäsin sinuun”, komisario sanoi. ”Minulla on yksi juttu, joka voisi sopia sinulle.” ”Mikä?” Bernie kysyi.

Komisario Stine katsoi minua. ”Kyllä, kyllä, sopisipa hyvinkin”, hän sanoi. ”Ja se voisi lyödä leiville.” ”Olen pelkkänä korvana”, Bernie sanoi.

Komisario madalsi ääntään, mikä ei luonnollisestikaan haitannut minua. Olenko muistanut mainita, miten terävä kuulo minulla on, vai puhuinko vain hampaistani? Sillä hetkellä kuulin esimerkiksi, kun yksi terassin toisella puolella istuva nainen, joka oli kyyristynyt matkapuhelimensa ylle, supatti: ”Lääkitystäni lisätään.” Se kuulosti niin mielenkiintoiselta, että komisarion ensimmäiset sanat menivät minulta ohi, mutta kuulin, kun hän jatkoi: ”…Great Western -koiranäyttelyyn.” ”En ole koskaan kuullutkaan moisesta”, Bernie sanoi. ”Ihme”, komisario huomautti. ”Se on saanut paljon julkisuutta.” Bernie kohautti harteitaan. Se näytti ihanalta. Voi kun minäkin osaisin. Yritin kohauttaa harteitani, mutta sain vain selkäkarvani nousemaan pystyyn. ”…areenalla ensi viikon lopulla”, komisario sanoi. ”Se 12

pidettiin ennen Denverissä, mutta pormestari houkutteli tapahtuman tänne.” ”Miksi?” ”Siksi tietenkin, että laaksoon virtaa rahaa.” ”Mitä rahaa?” ”Hotellimaksuja, ruokaa ja juomaa ja muuta turistisälää”, komisario Stine selitti. ”Pelkät kukat maksavat neljännesmiljoonan.” ”Ai kukat?” Bernie ihmetteli. ”Niin”, komisario sanoi. ”Great Westerniin osallistuu tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuuluvia ihmisiä. Ja se sattuu olemaan pormestarin lempiyhteiskunta­luokka.” ”Minä luulin, että pormestari ajaa uudistuksia.” ”Et ole ainoa.” ”Mitä pormestari minusta haluaa?” Bernie kysyi ja hörppäsi lisää viskiä. ”Pitäisikö minun pitää tervetuliaispuhe?”

Komisario Stine nauroi. Naurussa oli metallinen sävy, joka tuntui pahalta syvällä korvien sopukoissa. ”Ei ihan”, hän vastasi. ”Pormestari ei itse asiassa suoranaisesti maininnut sinua – voi jopa olla, ettei hän ole edes kuullut sinusta, usko tai älä. Hän vain haluaa jonkun sinun tapaisesi.” ”Tekemään mitä?”

Komisario madalsi ääntään vielä lisää. ”Henkivartijaksi.” ”Ei.” ”Kieltäydytkö sinä suoraa päätä?” ”Me emme tee henkivartijan hommia.” ”Entä Junior Ramirezin tapaus?”

13

”Juuri siksi.” ”Tämä on eri juttu. Ensinnäkin palkka on kaksi tonnia päivältä. Ja toiseksi, psykopaatti-Ramirezin jälkeen tämä asiakas on helppo nakki.” Komisario Stine nauroi taas sitä metallista naurua. ”Todella helppo.” ”Kaksi tonnia?” Bernie sanoi. ”Ja todennäköisesti vielä loppubonus.” ”Kuka se asiakas on?” Bernie kysyi. Minä olin iloinen, vaikka muistinkin Junior Ramirezin – ja erityisesti ikävän kohtauksen, johon liittyi jäätelö ja partaveitsi.

Meidän rahatilanteemme oli kehno, ja kaksi tonnia oli kaksi tonnia ja kaksi tonnia koko viikon ajalta oli… no, parempi että lasket itse.

Komisario Stine työnsi käden takin taskuun ja veti esiin valokuvan. ”Kuka tämä on?” Bernie kysyi. ”Koko nimi lukee siinä takana”, komisario sanoi. ”Kingsbury’s First Lady Belle. Mutta sitä kutsutaan käsittääkseni Prinsessaksi.” ”Onko asiakas koira?”

Minä nousin istumaan. Bernie katseli valokuvaa.

Minäkin näin sen. Oliko kuvassa joku meikäläinen?

Missä? Sitten huomasin hänet: pikkuruinen karvapallo, jolla oli valtavat tummat silmät, makasi satiinityynyllä. Tiesin, mitä satiinityynyt olivat, sillä Bernien exvaimolla Ledalla oli kerran sellainen. Tosin tyynylle kävi huonosti, joskaan en muista kaikkia yksityiskohtia. Mutta satiinin kerrassaan omituinen ja kiehtova maku oli syöpynyt mieleeni. Katselin Kuivan uoman saluunaa: missään ei näkynyt satiinia.

14

”Ei mikä tahansa koira”, komisario Stine sanoi. ”Prinsessa on maan valiokoiria. Se valittiin parhaaksi näyttelykoiraksi Balmoralissa.” ”Mikä se on?” ”Etkö sinä tiedä Balmoralia? Sehän näytetään urheilukanavalla joka vuosi. Se on maan suurin koiranäyttely.” ”Ihan vieras minulle”, Bernie sanoi.

Komisario Stine vilkaisi Bernietä syrjäkarein. Olin nähnyt muidenkin Bernien ystävien – esimerkiksi kadonneiden henkilöiden osaston ylikonstaapeli Torresin ja ase-eksperttimme Otis De Waynen – tekevän samoin, mutten tiennyt, mitä se tarkoitti. ”Haluatko sinä tämän työn?” komisario kysyi.

Työn? Minkä työn? Ai pitikö meidän varmistaa, ettei se satiinityynyllä pötköttävä karvapallo joutunut hankaluuksiin? Sehän oli ilmaista rahaa eikä mitään työtä. Suostu nyt, Bernie. ”Kuka omistaja on?” Bernie kysyi. ”Nainen nimeltä Adelina Borghese.” ”Mistä hän on kotoisin?” ”Italiasta kai. Mutta hän omistaa farmin Rio Lo­ cossa.” ”Rio Locossa vai?” Bernie kysyi. ”Minä voin jutella hänen kanssaan.”

Komisario nyökkäsi. ”Arvasin, ettet kieltäytyisi rahakeikasta.”

Havaijipaitainen mies katsoi meitä taas.

Bernien kulmakarvat menivät vähän vinoon. ”Minä sanoin vain, että voin jutella hänen kanssaan. Saatan yhä kieltäytyä.”

15

Komisario Stine lähti. Minä tein pihvisuikaleista selvää, asetuin mukavasti terassilaatoille ja rentouduin.

Mitä elämää! Äskettäinen kilpajuoksu varastossa pyöri leppoisasti päässäni. Ja vielä uudelleen. Jonkin ajan kuluttua huomasin, että havaijipaitainen miekkonen oli siirtynyt istumaan Bernien viereen ja alkanut jutustella, ensin havaijipaidoista ja sitten jostain muusta. ”Voisi sanoa, että minä hoidan jonkin sorttista riskirahastoa tavallisille tallaajille”, havaijipaitainen mies sanoi. ”Tavallisille tallaajille?” Bernie ihmetteli. ”Ei ole mitenkään tarkoitus väheksyä”, havaijipaitainen mies lisäsi nopeasti. ”Tarkoitan kunniallisia ihmisiä, jotka eivät vain satu kuulumaan Wall Streetin sisäpiiriin. Olen tehnyt onnistuneita hyödykekauppoja viime aikana. Oletko perehtynyt tinafutuurien perusteisiin?”

Bernie käänsi suola- ja pippurisirottimen ylösalaisin merkiksi, että baarimikko toisi hänelle uuden juoman. ”Ei kai se kovin monimutkaista voi olla”, hän sanoi. ”Tismalleen”, havaijipaitainen mies sanoi. Ja sitten hän ilmoitti Bernien juomaa tuovalle baarimikolle: ”Minä maksan tuon.” Sen jälkeen Bernie ja se mies höpöttivät kaikenlaista tinasta, myynti- ja osto-optioista, Boliviasta ja muusta kummallisesta. Silmäluomeni tuntuivat niin raskaalta, että niitä oli vaikea pitää auki. Annoin niiden painua kiinni ja vaivuin uneen. Sehän oli pelkkää harmitonta jutustelua. Meillä ei ollut mitään hätää niin kauan kuin sekkivihko pysyi Bernien taskussa.

16

Heräsin myöhemmin hyvässä vedossa. Nousin ylös, ravistelin itseäni kunnolla ja katselin ympärilleni. Baari oli tyhjä lukuun ottamatta minua, baarimikkoa, havaijipaitaista miestä ja Bernietä. Minä olin ainoa, joka oli ihan selvä. Seuraavaksi selvin oli baarimikko, sitten tuli havaijipaitainen mies ja hännänhuippuna Bernie. Ja sitten sekkivihko tuli ulos taskusta.

17

2.

Ennen vanhaan, kun Leda vielä asui meillä, minulla oli tapana nukkua eteisessä selkä etuovea vasten, sillä Leda ei jostain syystä halunnut minua makuuhuoneeseen.

Nykyään nukun Bernien sängyn jalkopäädyssä nypyläisellä matolla, jonka minä ja Bernie ostimme kirpputorilta. Ne nypylät tuntuvat ihanalta tavalla, jota on vaikea kuvailla. Mutta niinä öinä, jolloin Bernie kuorsasi – kuten sinä yönä Kuivan uoman saluunassa käynnin jälkeen – palasin entiselle paikalleni etuovelle, joten kuulin, kun talon eteen ajoi auto juuri kun päivän ensimmäiset valonsäteet pilkottivat yöhön.

Nousin ylös ja menin katsomaan oven vieressä olevasta korkeasta ja kapeasta ikkunasta. Kadulle oli pysäköity pitkä musta limusiini. Mustiin pukeutunut kuljettaja nousi autosta ja avasi takaoven. Ulos astui vaaleahiuksinen nainen. Hänkin oli pukeutunut mustiin. Joka puolella näkyi äkkiä pelkkää mustaa. Minä aloin jostain syystä haukkua. Naapurista kuului kimeä räky, räky, räky. Hei! Iggy oli hereillä. Haukuin lujempaa. Samoin Iggy. Iggy oli todella hyvä ystävä. Miten hauskaa meillä olikaan ennen kuin sähköaitamies teki 18

kaupat Iggyn luona – niistä ajoista riittäisi kerrottavaa. Iggy ei oikein ollut tottunut sähköaitaan ja pysytteli tätä nykyä yleensä sisällä. Minun ja Bernien luona ei tietenkään ollut sähköaitaa. Bernie oli napannut kaulapannan sähköaitakauppiaalta, testannut sähköiskua itseensä, pudistanut päätään ja lähettänyt miehen matkoihinsa. Kuka sähköaitaa tarvitsi? Minulla ei ollut tapana lähteä omille teilleni, paitsi jos takaportti sattui olemaan auki tai ilmassa leijui ketun tai pekarin tuoksu tai jos kadulla ajoi vieras auto tai satuin kuulemaan – Mustiin pukeutunut nainen käveli ovelle päin. Hän liikkui nopeasti, ja kattojen takaa pilkistelevä aurinko kimalteli hänen koruissaan. Vau mikä sormus! Ledalla oli samanlainen, muttei läheskään yhtä iso. Tai pitäisi kai sanoa, että Ledalla oli ollut samanlainen. Vähän ennen kuin Bernie ja Leda erosivat, sattui ikävä välikohtaus ja minua syytettiin sormuksen katoamisesta. Miksi minä olisin halunnut piilottaa sormuksen maahan kaivamaani kuoppaan? Oliko minulla pienintäkään muistikuvaa, että olisin tehnyt mitään sen tapaistakaan? Ei. Omatuntoni oli putipuhdas.

Nainen soitti ovikelloa, mutta se oli lakannut toimimasta jokin aika sitten ja oli Bernien korjattavien asioiden listalla. Bernie otti aina silloin tällöin työkalut esiin ja yritti lyhentää listaa. Ne olivat jännittäviä päiviä! Esimerkiksi silloin, kun leivänpaahdin levähti tai kun vessanpönttö – Kop, kop. Mustapukuinen nainen oli oivaltanut, ettei ovikello toiminut. Ja nopeammin kuin useimmat muut. Minä en jostain syystä pitänyt tavasta, jolla nai19

nen koputti. Haukuin taas. Iggy kuuli minut ja räkytti tapansa mukaan. Nainen koputti taas, mutta ei raskaalla kädellä vaan pikemminkin terävästi kopu-kopu-kopu, niin kuin kengänkorot parketilla. Nainen puhui, ja hänen äänensäkin kuulosti terävältä: ”Onko siellä ketään? Tule avaamaan.”

Minä käännyin ja lähdin juoksemaan pitkin käytävää, ohi Charlien huoneen, joka oli tyhjä, joten tänään ei siis ollut joka toinen viikonloppu tai kiitospäivä tai joku muu päivä, josta Bernie ja Leda olivat sopineet, ja jatkoin suoraan Bernien huoneeseen. Bernie retkotti sängyssä selällään toinen käsi silmillä, peitot rutussa.

Haistoin viskin ja tupakan hajun plus hajun, jolta Bernie lemahti kun oli aika mennä suihkuun.

Minä haukuin, mutten liian kovaa. Bernie-parka.

Tiesin, mitä hän tarvitsi, sillä olin nähnyt saman rutiinin monta kertaa: paljon lisää unta, sitten särkylääkettä, kahvia ja viileän märän pyyhkeen otsalle. Kop kop kop. Sille ei ollut aikaa. Minä haukuin uudelleen, sillä kertaa lujempaa. ”Huh”, Bernie sanoi heikolla äänellä. ”Yäk.”

Minä hyppäsin sängyn reunalle ja vedin lakanan kulmasta. Bernie kiskoi takaisin, käsi jossain peittomytyn sisällä. Bernie oli iso ja vahva kaveri, mutta ei sillä hetkellä. Sain nykäistyä lakanan helposti sivuun.

Bernie voihki käsi yhä silmillä. ”Mitä helvettiä sinä puuhaat, Chet?”

Olin jotenkin joutunut peiton sisään. En nähnyt mitään, mitä inhoan syvästi. Minä piehtaroin, kynsin, pyörin ympäri – jotakin räsähti lattialle – ja pääsin vii20

mein vapaaksi. Bernie oli noussut istumaan ja avannut toisen silmänsä. Se oli muuttunut yöllä punaiseksi. ”Unta”, Bernie sanoi tai pikemminkin raakkui vähän äskeistä kovemmalla äänellä. ”Minä tarvitsen lisää –” Kop kop kop.

Bernien toinenkin silmä avautui. Se oli vielä punaisempi. ”Mitä?” hän kysyi. Ja sitten: ”Kuka?”

Minä haukuin. ”Onko ovella joku?” Bernie kääntyi katsomaan yöpöydällä olevaa kelloa. Liikkuminen taisi tehdä kipeää, sillä Bernie irvisti ja sanoi: ”Au.” Sitten hän tihrusti kelloa, hieroi silmiään ja tihrusti uudelleen. ”Kellohan on vasta –” Kop kop kop kop – ja pari koputusta päälle. Tuo terävä nakutus teki minut hulluksi ja ehkä Bernien myös.

Bernie nosti käden otsalleen, nousi, nojasi vähän sivulle ikään kuin huone olisi ollut kallellaan ja kompuroi kylpyhuoneeseen. Kuului lorotusta – mistä tuli mieleen, että minunkin piti päästä pian asioille – sitten hana avattiin ja seurasi mielenkiintoista ropinaa, jollaista kuuluu, kun purkillinen pillereitä putoaa pitkin lattiaa. Pian sen jälkeen – ja jatkuvan koputuksen ja Iggyn räkytyksen jälkeen – Bernie tuli ulos vessasta pilkullisessa kylpytakissa, kasvot pestyinä ja tukka kammattuna lukuun ottamatta pientä tupsua, joka sojotti pystyssä kuin sarvi, mutta sitä tuskin huomasi. Sitten Bernie, joka piti kylpytakkia kiinni toisella kädellä – vyö oli ollut mukana hauskassa vetoleikissä, jota minä, Charlie ja Bernie leikimme, kun Charlie oli viimeksi käymässä, ja 21

päädyimme kaikki kasaan lattialle (mutta vyö oli minulla, joten minä olin voittaja, eikö niin? Eikö vetoleikin tarkoitus ollutkin saada vyö itselleen?) – sitten – missä minä olinkaan? – ai niin, Bernie meni ovelle.

Kop kop kop. ”Herra paratkoon”, Bernie sanoi. ”Tulossa ollaan.” Hän käänsi ovennuppia, vetäisi – ehkä hieman lujempaa kuin oli tarkoitus – ja läväytti oven auki. Bernien ote lipesi ja ovennuppi pamahti seinään. Samassa Bernien ote lipesi myös pilkullisesta kylpytakista, joka heilahti auki.

Vaaleatukkaisen naisen vaaleanvihreät silmät – en tosin ole ihan varma siitä vaaleanvihreydestä, sillä minä en ole Bernien mukaan hyvä väreissä – kääntyivät alaspäin, pyöristyivät vähäsen, siirtyivät sitten takaisin Bernien kasvoihin ja kapenivat nopeasti viiruiksi. ”Olen tainnut erehtyä”, nainen sanoi. Minä ja Bernie katsoimme kerran jääkarhuista kertovaa luontodokumenttia – voi veljet! – ja siinä näytettiin pitkää, teräväkärkistä jääpuikkoa, josta tipahteli hiljakseen vesipisaroita.

Meidän laaksossa ei tietenkään ole jääpuikkoja, mutta jostain syystä tuon vaaleatukkaisen naisen äänensävy toi sellaisen mieleen. Omituista, miten mieli toimii.

Sillä välin Bernie räpytteli silmiään ja sanoi: ”Öö.” ”Etsin yksityisetsivää nimeltä Bernie Little”, nainen sanoi. ”Bingo”, Bernie sanoi. ”Anteeksi kuinka?” nainen kysyi. ”Onnistui. Löysitte hänet. Siis minut. Minä olen Bernie Little. Ja tässä” – Bernie kääntyi viittaamaan minua kohti ja kylpytakki lävähti taas auki, mutta ihan 22