Varenne, Antonin: Fakiirit (WSOY)

459

n i n o a nt e n n e va r Fa k i i r i

Suome

saara ntanut

t

pääkkö

nen

Werner söderström osakeyhtiö / Helsinki

Ranskankielinen alkuteos Fakirs © Éditions Viviane Hamy, avril 2009 Suomenkielinen laitos © Saara Pääkkönen ja WSOY 2012 This book is published by arrangement with literary agency Wandel Cruse, Paris.

ISBN 978-951-0-38704-7 Painettu EU:ssa

[…] Voisi siis sanoa, että pyöveli jätti tuhotyönsä jatkamisen uhrin huoleksi. Mutta tämä mies, entinen kiduttaja, josta tuli itse oma uhrinsa – niin ruumiillisesti kuin kuvaannollisesti – on malliesimerkki ilmiöstä, jota kutsun Pyhän Sebastianin syndroomaksi: kiduttaja ja kidutettava vaihtavat rooleja keskenään, mikä aiheuttaa muutoksia käyttäytymisessä. Kyseinen mies on paitsi kohde myös aihe tässä tutkimuksessa, joka käsittelee sodan traumoja kiduttajan näkökulmasta. Niin ollen käsittelenkin kysymystä, onko ”institutionalisoituneen” kidutuksen lisäksi olemassa muita kidutusmuotoja […]. Tutkimukseni osoittaa selvästi, ettei ole: Kuten itsemurha, jota varhaiset sosiologit tutkivat, kidutuskin on yhteiskunnallinen teko.

Päätän johdantoni Durkheimin kuuluisaa itsemurhatutkimusta mukaillen: Jokaisella yhteiskunnalla on taipumusta tuottaa tietty määrä kiduttajia.

John P. Nichols

Mitä tulee korvennettuun käteen, se ilmentää puhdasta sankaruutta, ja irti leikattu korva puolestaan vääjäämätöntä loogiikkaa, ja toistan vielä, että maailmalla, joka yötä päivää ja yhä lisääntyvässä määrin syö syötäväksi kelpaamatonta saadakseen pahan tahtonsa läpi, ei ole varaa sanoa asiasta yhtään mitään.

Antonin Artaud, Van Gogh, le Suicidé de la société

5

1 Lambert pureskeli kynsiään.

Puolihämärä oli vaivuttanut nuo kolme poliisia epämääräisen sumeaan aika-avaruuteen, jossa päivistä ja öistä on vaikeaa pitää lukua. Alkoholin ja ummehtuneen tupakan katku täyttivät pienen huoneen. Väsymys sävytti nuupahtaneita ääniä, jotka olivat käheitä vaikka aamupäivä oli jo pitkällä. Näyttöpäätteen ympärille tiiviisti painautuneet miehet tupakoivat ketjussa, eikä kukaan koko pääpoliisiasemalla käynyt lukemassa heille lakia. ”Mitä se oikein hommaa?” ”Riisuutuu.” ”Siinäkö kaikki? Mistä tuo nauha on peräisin?” ”Se on niitä Guérinin tapauksia. Leffahetken tar­joaa Lambert.” Berlion, jolla oli savuke hampaitten välissä, käänsi katseensa huoneen perälle: ”Lambert hei, etkö sinä tule katsomaan?”

Lambert vilkaisi ovea. Savuke siirtyi Berlionin suupieleen ja filtteri narisi hänen kulmahampaidensa välissä. ”Ei huolta, Guérin ei ole paikalla!”

Miehet nauraa hohottivat halveksivasti. ”Katso nyt tuota!”

Kyttäkolmikko istui ruutuun liimautuneena ja puhalteli sankkoja savupilviä.

7

”Helvetti, sehän juoksee autojen välissä!” ”Missä?” ”Porte Maillotissa, sillan alla. Valvontakameran kuvaa.” ”Hei, ihan kuin tyyppi katsoisi suoraan kameraan!” ”Älä horise, ei se edes tajua, että sitä kuvataan.” ”Sillä on varustus kuin hevosella.” ”Älä nyt innostu, Roman.”

Roman törkkäsi Savanea kyynärpäällä. ”Vedä käteen.”

Lambert arvioi vahinkojen laajuutta. Yhtälö oli yksinkertainen: mitä enemmän huonoja ideoita hänellä oli, sitä enemmän hän katui. Jos Guérin nyt törmäisi sisään, hän saisi kuulla kunniansa. ”Jessus! Peugeot melkein jyräsi sen.” ”Se jää vielä alle.” ”Tuolla on ainakin kymmenen kärryä läjässä.” ”Ja hullu sen kuin laukkaa vaan…”

Mustavalkoruudulla näkyvä nuori mies, alastomana ja käsivarret taivasta kohti kohotettuina, juoksi kehätietä vastavirtaan. Autot kurvasivat väistääkseen häntä, skoottereita rysähteli turvakaiteeseen. Mies kävi autoja päin pylly paljaana, profeetan hymy kasvoillaan. Hän kiljahteli, mitä kukaan ei kuullut, ja näytti eittämättömän riemastuneelta tarjotessaan paljaat kupeensa metallin hyväiltäväksi. Sarja digitaalisia numeroita ruudun alalaidassa ilmoitti päivämäärän, toinen kellonajan.

09.37. Minuuttien perässä sekunnit naksahtelivat hitaasti eteenpäin, paljon hitaammin kuin mies pani jalkaa toisen eteen. Hän oli laiha, valkoihoinen, sulokas kuin öljylammikossa laukkaava haikara. Rysähdykset, pellin rytinä, miehen huudot ja särkyvän lasin kilinä välittyivät täydellisessä äänettömyydessä.

8

”Mitähän se oikein posmottaa?” ”Lambert, mitä tuo tyyppi huuteli?”

Lambert pysyi vaiti. Mikä ihme häneen ääliöön oli mennyt, mistä hän oli saanut päähänsä havitella noiden kolmen raakalaisen hyviin kirjoihin?

Erään todistajan mukaan juoksija oli huutanut: ”Täältä tullaan.” Eikä muuta. Lambertin mielestä se riitti. Kolmen muun mielestä varmasti ei. Lambert ei vastannut, ja hänen omissa silmissään vaitonaisuus hyvitti erehdystä hieman. ”Hei, nyt ei näy enää mitään! Missä mättää?” ”Odota. Kamera vaihtuu tässä kohtaa.”

Kuvakulma muuttui. Nyt he näkivät juoksevan miehen selkäpuolelta ja tätä vastaan kiitävät autot edestäpäin. Mies tuli näkyviin sillan alta, valkoinen karvaperseinen pikkukivi, jota kiersi ajoneuvojen mustana ryöppyävä virta. ”Ei sillä ainakaan päätä palele!” ”Tyyppi on juossut jo parisataa metriä, sen täytyy olla ennätys.”

Savane tökkäsi vuorostaan kyynärpäällä Romania, häijyä alter egoaan. ”Se on helppo tarkistaa. Tässähän on sekuntikellokin!”

Röhönaurua. Lambert avasi suunsa protestoidakseen, mutta hän pelkäsi noita kolmea. ”Olkaa hitossa hiljaa ja katsokaa!” ”Berlion ei tykkää, kun joku puhuu elokuvan aikana.” ”Turpa kiinni.”

Roman, Savane ja Berlion. Henkirikosyksikössä oli mahdollista hoitaa hommansa hyvin, vaikka olikin heikkolahjainen. He olivat siitä kolminkertainen todiste.

Kun he tunsivat lopun lähestyvän, haaskalinnunvais9

to sai heidät vaikenemaan. Unohdetuista savukkeista putoili tuhkaa laattalattialle, eikä kuulunut enää muuta kuin nauhan suhinaa kuvanauhurissa.

Ylellinen henkilöauto ajoi suoraan kohti kamikazemiestä. Tarkalleen samalla linjalla kuin kamera. Nuori mies levitti käsivartensa sivulle ja työnsi rintaa ulos kuin urheilija, joka on ylittämäisillään maaliviivan. Aivan viime tingassa auto äkkiä kurvasi ja onnistui väistämään hänet. Seuraavana letkassa paahtoi täyttä vauhtia rekka-auto.

Juoksija törmäsi rekkaan äänettömästi, hullu juoksu pysähtyi kuin seinään, ja siinä samassa mies lähti naurettavan näköisesti peruuttamaan. Murskaantunut kallo työntyi jäähdyttimen säleikköön, ja auton maskille ruiskusi verinen seppele. Koko ruumis katosi, imeytyi ohjaamon alle, kun taas perävaunu, renkaat lukittuneina, alkoi luisua poikittain kehätielle.

Kuvanauhuri vinkui ja nauha pysähtyi, niin että näytölle jähmettyi kuva rekasta sivuluisussa ja kuljettajan kauhistuneista kasvoista. Digitaalisen kellon numerot ruudun alalaidassa eivät enää liikkuneet.

Roman polkaisi filtteriin asti palaneen savukkeen sammuksiin laattalattialla. ”Yök, olipa ällöttävää.” ”Minähän sanoin, että se on älytön juttu.”

He tuijottivat edelleen ruutua pahoinvoinnin ja pettymyksen välillä häilyen.

Savane kääntyi kohti hämärää nurkkaa, johon Lambert oli vetäytynyt. ”Kuule Lambert, mitä luulet, onko kyseessä itsemurha vai sarjamurhaaja?”

Miehet ulvoivat naurusta. Savane haukkoi happea ja lisäsi vettä myllyyn: 10

”Ei helvetti! Luuletko, että päällikkösi on pidättänyt rekkakuskin?”

Miehet nauroivat melkein pissat housussa, kun tietokonehuoneen ovi aukesi. Lambert oikaisi pitkän vartalonsa asentoon muka katuvan näköisenä.

Guérin sytytti valot. Savuisesta hämärästä näkyviin pulpahtanut jeparikolmikko pyyhki kyyneliä silmistään.

Guérin vilkaisi näyttöpäätettä ja käänsi hitaasti katseensa Lambertiin. Hänen ruskeissa silmissään välähtänyt suuttumus katosi melkein heti laimentuen pitkästyneisyydeksi.

Berlionin ja hänen apuriensa ilmeet vaihtuivat huvittuneista hyökkääviksi luontevasti kuten ainakin harjaantuneilla kuulustelijoilla.

Ulos lähtiessään he marssivat hitaana jonona Guérinin ohitse.

Savane, joka selvästi oli joukon pahansisuisin, sihahti hampaittensa välistä: ”Colombo hei, sadetakkisi laahaa maata.”

Ja kävellessään käytävää myöten kauemmas hän lisäsi kuuluvasti: ”Varo, ettet laahaa sitä uskollisen koirasi paskassa!”

Lambert lehahti punaiseksi ja painoi nenää kenkien suuntaan.

Guérin otti kasetin kuvanauhurista ulos, sujautti sen taskuunsa ja poistui huoneesta.

Lambert, lyhtypylväs vailla lamppua, ei hievahtanutkaan. Guérin palasi ovensuuhun. ”Tuletko sinä? Meillä on töitä.”

Lambert oli vähällä sanoa reippaaseen sävyyn: ”Tullaan, tullaan”, mutta jokin esti. Jalkojaan laahaten hän seurasi Päällikköä pitkin käytäviä. Hän etsi pelokkaana edellään kävelevästä hahmosta suuttumuksen merkkejä, 11

mutta ei huomannut muuta kuin alituisen väsymyksen, jonka peitoksi oli vedetty takki. Koira ja isäntä, jotka eivät enää tarvinneet talutushihnaa. Toisin kuin Savane, Lambert ei pitänyt ajatusta halventavana. Hänen mielestään se oli pikemminkin luottamuksenosoitus.

Päällikkö oli painanut jutun villaisella sanomatta sanaakaan, mutta Lambert tiesi, mistä oli kyse. Hyväntahtoisuus ei ollut ominaisuus, jolle oli tässä rakennuksessa käyttöä. Pitemmän päälle se oli jopa tunnustettava hyödyttömäksi. Näillä nurkilla hyväntahtoisuudesta hankkiuduttiin eroon mahdollisimman nopeasti, vähän nolona, niin kuin jätettäisiin neitsyys vanhan huoran haaroväliin. Lambert pohti, mahtoiko Päällikkö – ikävuosia 42, joista 13 poliisivoimissa – taistella tässä asiassa luontoa vastaan vain hänen tapauksessaan. Taas yksi syy, hän ajatteli, välttää sekoilua: ensinnäkin se oli suosionosoitus, toiseksi Guérin pystyi takuulla toimimaan myös päinvastoin.

Päällystökokelas Lambert, jonka pohdinnat eivät aina pysyneet täsmällisen tiedon rajoissa, mietti käyttikö Päällikkö häntä eräänlaisena pelastusrenkaana, tunteiden turvapaikkana. Kun hän hairahtui näille hypoteettisille ajatusretkilleen, yleensä muutaman oluen jälkeen, kuva isännästä ja koirasta nousi joka kerta hänen mieleensä. Se oli loppujen lopuksi osuva vertaus heidän suhteelleen. Nöyrille nöyryytys on ensimmäinen askel matkalla kohti arvostusta.

Lambert työnsi heidän toimistonsa oven auki pohdiskellen itsetuntoa, tuota herkkää tainta, jota Päällikkö opetti häntä kasvattamaan.

Guérin, poissaolevana ja mykkänä, uppoutui kehätien tapauksen papereihin heti pöytänsä ääreen ehdittyään.

12

Vanha sadetakki oli hänen yllään kuin lomaleirin harjateltta: huonosti pingotettu ja haalistunut.

Mikä sen kehätien tyypin nimi olikaan? Lambert ei saanut sitä mieleensä. Hankala nimi, yhdysmerkkejä.

Mahdoton muistaa. ”Lambert poikaseni, mitä sinä tästä sanot? Olen samaa mieltä kuin sinä, että tämä ei ole erityisen katolinen tapa riistää itseltään henki.” Guérin hymyili itselleen. ”Huomasitko sinäkin, että hän selvästi esiintyi kameralle?”

Toimistossa ei liikkunut mikään eikä kuulunut ääntäkään. Guérin nosti katseensa alaiseensa, rohkaisi tätä silmillään, ja odotti tämän sanovan jotain, äännähtävän hyväksyvästi. Lambert kaivoi kotkannenäänsä, tutki löytöään lumoutuneena ja liiskasi sen tuolinsa pohjaan. ”Lambert?”

Vaalea hujoppi säpsähti ja livautti kätensä työpöydän alle. ”Niin, Päällikkö?” ”…Ole hyvä ja hae meille kahvia.”

Lambert lampsi käytävälle toivoen, ettei vastaan tulisi kovin paljon väkeä. Matkalla hän mietti jälleen kerran, miksi Quai des Orfèvresin poliisiasemalla ei käytetty etunimiä. Sanottiin vain: ”Roman on taas eronnut”, ”Lefranc on masentunut”, ”Guérin on seinähullu” jne. Ei koskaan etunimiä. Lambertin mielestä oli outoa, että ystävät sillä tavoin pitivät etäisyyttä.

Guérin kuunteli apulaisensa laahaavien askelten loittonemista, ja hänen silmiinsä hiipi etäinen katse. Kuluneiden lenkkareiden laiska hiissaus lattialla herätti hänessä väistämättä lomamuistoja. Se muistutti häntä Marokosta ja keskituloisten luksushotellista, jossa hän oli lomail13

lut. Palatsista, jonka putkisto oli raihnainen ja missä uinuvaa virkaintoa uhkuvat tarjoilijat tarjoilivat minttuteetä tarjottimelta. Hän oli istunut hotellin terassilla viikon katsellen merta, johon hän ei kertaakaan kastanut varvastakaan, ja kuunnellut tarjoilijoiden askelia.

Lambertin kenkien suhina Quai des Orfèvresin käytävillä muistutti Guérinia hiekkarantaa nuolevista aalloista. Hänen apulaisensa ja Atlantin valtameren välillä oli suora yhteys. Yksi monista rinnastuksista, joita kukaan ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi. Meren vetäytyessä käytävää pitkin kauemmaksi Guérin mietti, miksi Lambert yhä kutsui häntä Päälliköksi marokkolaisten tarjoilijoiden tapaan, vaikka hän oli tuhat kertaa kehottanut tätä sanomaan vain Guérin. Äkkiä hän oivalsi, että päälliköiden ja lomien välillä oli eittämättä yhteys. Juuri hänen oma esimiehensä Barnierhan oli ehdottanut hänelle lomaa. Guérin, ottakaa vähän etäisyyttä Pariisista ja poliisista. Kun palaatte, tilanne on rauhoittunut. Tuliko selväksi, Guérin? Lähtekää joksikin aikaa jonnekin kauas pois. Jossain mielessä sana päällikkö ei siis liittynyt työpaikkaan lainkaan. Guérin syventyi jälleen tutkintapöytäkirjoihin, mutta hänen keskittymistään häiritsivät nämä mielikuvat maailman ääristä sekä suora syy–seuraussuhde, jonka hän vastedes näkisi kurinpidollisen lomautuksen ja muhamettilaisuuden välillä.

Lambert palasi mukanaan kaksi muovimukia. Mustan, makeuttamattoman kahvin hän laski Päällikön pöydälle ja toisen, kermakahvin johon oli siroteltu puoli hehtaaria sokeriruokoa, omalleen. Ennen kuin istui alas, hän käveli seinän viereen ja repäisi kalenterista lehden. Esiin tuli sarja punaisia kirjaimia ja numeroita: 14 huhtikuuta 2008. Lambert palasi paikalleen ja alkoi sie14

mailla kahviaan katse päivämäärään nauliutuneena.

Kaksi vuotta aiemmin, kun Guérin oli palanut Marokosta, hänelle oli osoitettu tämä pieni toimistohuone. Kaksi pöytää, loisteputki, kaksi tuolia, pistorasioita ja kaksi ovea, ihan kuin samasta ovesta ei voisi käydä sisään ja ulos. Suoraan sanottuna tuosta toimistosta ei ollut ulospääsyä. Toisen työpöydän takana oli valkoinen, ihmiskasvoinen korallinoksa, joka ikkunattomaan seinään päin kääntyneenä katsoi tyynesti tulevaisuuteen.

Tuntui kuin Lambert ei olisi siitä päivästä lähtien hievahtanutkaan tuolistaan ja että tulevaisuus oli auttamattomasti lykännyt saapumistaan myöhemmäksi.

Toimisto oli aivan rakennuksen päässä Île de la Citén saaren länsikärjessä. Sinne päästäkseen piti kävellä koko poliisiaseman päästä päähän tai mennä sivuovesta vanhaan keittiöportaikkoon. Barnier oli luovuttanut Guérinille avaimet antaen ymmärtää, että olisi hyödytöntä haaskata voimiaan kulkemalla sisäkautta koko rakennuksen halki.

Uusi avustajanne, Barnier oli sanonut. Uusi toimistonne. Te olette nyt Itsemurhissa, Guérin. Guérin, Itsemurhat olette te.

Toinen ovi johti paljon suurempaan huoneeseen, jonka sisäänkäyntiä Guérinin ja Lambertin toimisto vartioi.

Pariisin kaupungin itsemurha-arkisto. Ainakin osa siitä, pääpoliisiaseman arkisto. Guérin ei vielä osannut tulkita, mitä nuoren Lambertin ja hänen itsensä valinta tämän loputtoman hylly- ja kansiolakeuden vahtikoiriksi merkitsi. Mutta hän oli kärsivällinen.

Näitä arkistoja ei enää käytetty, ne olivat vain aikansa eläneitä jäämistöjä raporteista, jotka oli jo digitalisoitu, paperikopioita joita säilytettiin vakuutusyhtiöitä varten mutta pyydettiin harvoin nähtäväksi. Lähes joka kuu15

kausi keskusteltiin siitä, pitäisikö ne kiikuttaa kaatopaikalle. Guérin oli ainut, joka vielä täydensi arkistoa ja silloin tällöin vietti siellä tuntikausia jonkun yhteiskunnan todelliseen tilaan tutustuvan sosiologianopiskelijan seurassa. Nämä opiskelijat pitivät arkiston hengissä: se oli tutkimusaineistoa, jonka hävittämisestä yliopisto olisi nostanut metelin. Vanhimmat tutkintakansiot olivat teollisen vallankumouksen ajalta, aikakaudelta joka, kuin kehityksen vastapainona, oli itsemurhan kulta-aikaa. Guérinista oli kaksi vuotta sitten, aaltojen suhinan jälkeen, tullut vapaaehtoisen kuoleman asiantuntija.

Kymmenisen tapausta viikossa, satoja tunteja arkistohuoneessa: hänestä oli tullut pariisilaisitsemurhan kävelevä tietosanakirja. Menetelmät, sosiaaliset ympäristöt, vuodenajat, siviilisäädyt, aikataulut, kehitys, lainsäädäntö, kulttien vaikutus, iät, arrondissementit… Tongit­ tuaan pölyisiä laatikoita viikon hän oli tykkänään unohtanut, miksi oli päätynyt tähän umpikujaan.

Itsemurhayksikkö oli Rikospoliisin kartettu peruna­ teatteri. Se ei oikeastaan ollut oma osastonsa, vaan poliisi­toimen osa, joka luonnostaan erosi muista tehtävistä. Jokaisesta itsemurhaksi otaksutusta tapauksesta laadittiin raportti, jossa päätelmät vahvistettiin tai kumottiin. Jos epäilyyn jäi aihetta, käynnistettiin tutkimus; valtaosa oli rasti ruutuun -tapauksia. Jos tutkimus päätettiin käynnistää, asia siirtyi Guérinin käsistä Berlionin ja Savanen kaltaisille tyypeille. Poliisihierarkian huipputason päätöksen, jolla joku määrättiin Itsemurha­ yksikköön, saattoi kumota vain vielä korkeammalta huipulta käsin, eikö tiedetty varmasti, oliko sellaista olemassakaan. Itsemurhista lähdettiin vasta­eläkeiässä, eroamalla, masennuksen ja hoitolaitoksen kautta tai sitten – ja tällaisia tapauksia oli useita, enemmän kuin po16

liisin muilla toimialoilla – lähdettiin oman käden kautta työntämällä palvelusase suuhun. Guérinin osaksi toivotettiin jokaista näistä vaihtoehdoista vaihtelevassa järjestyksessä. Mutta kukaan ei ollut varautunut siihen, että hän olisi Itsemurhissa kuin kala vedessä.

Niin siinä oli käynyt.

Sen seurauksena Guérin herätti virkaveljissään vihan lisäksi kuvotusta niin kuin kaikki kieroutuneet yksilöt, jotka tarttuvat yleisesti vastenmielisenä pidettyyn asiaan ja näyttävät vielä nauttivan siitä.

Kaksi vuotta aiemmin Guérin, nelikymmenvuotias poliisipäällystökurssin priimus, oli jakanut mielipiteitä.

Hänen pätevyyttään kuitenkin arvostivat kaikki, ja erikoista käytöstä katsottiin läpi sormien. Lipsahduksia maalaisjärjen ja perinteisten tutkimusmenetelmien rajojen ulkopuolelle sattui yhä useammin ja useammin.

Ne pantiin hänen Nobel-tason aivojensa piikkiin, aivojen joiden toivottiin olevan kunnossa, vaikka Guérinin ajatuksenjuoksua olikin aina vain vaikeampi seurata. Kaksi vuotta myöhemmin hänen uransa oli mennyttä, persoonansa kammoksuttu ja avustajansa tunnetusti heikkolahjainen.

Romahduksen jälkeen Guérin oli suostunut psykologiseen arviointiin. Hänestä oli yritetty löytää myös fyysistä vikaa, jonka varjolla hänestä voitaisiin hankkiutua eroon. Mutta kummallakaan saralla, sen paremmin henkisellä kuin ruumiillisellakaan, ei ollut löytynyt yhtään pätevää syytä passittaa häntä eläkkeelle. Jos hänessä olikin ripaus hulluutta, se mahtui normaaliuden rajoihin suuremmin sullomatta. Tohtori Furet – yksityinen psykiatri, jota erehdyksessä konsultoitiin – oli lisännyt Guérinin papereihin huomautuksen, josta nousi kohu: ”Tutkittava tuntuu ajattelevan, vieläpä perustellusti, että 17

samaan tapaan kuin jotkut pitävät Jumalaa kaikkea yhdistävänä tekijänä, maailmaa ei voi ymmärtää eikä selittää, siis ettei hänen poliisintyötään voi hoitaa, ellei hyväksy ajatusta – absurdia? – että kaikki liittyy kaikkeen, ja että mitään ei voi tarkastella eikä ymmärtää yksittäisenä tapahtumana, jos mielii saada asioista tolkkua ja ymmärtää syy–seuraussuhteita. Tutkittava on henkisesti terve ja soveltuu poliisintyöhön.”

Furet oli myös ilmoittanut Barnierille, joka oli lempeästi yrittänyt saada häntä tarkistamaan diagnoosiaan: ”Hän saattaa tehdä virheitä niin kuin kaikki muutkin, mutta jos erotatte hänet poliisivoimista, teidän tulisi kohtuullisuuden nimissä erota itsekin, eikä ministerinvaihdoskaan varmaan olisi liioiteltua.”

Guérin sai jäädä. Itsemurhiin.

Vaikka objektiivinen maaperä olikin vähällä pettää hänen jalkojensa alla, rikosetsivä Guérin keskittyi edelleen kamikazenudistin tapaukseen, joka vaikutti aina vain epäilyttävämmältä. Hän kiillotti toisella kädellä levottomasti paljasta päälakeaan ja haki avustajastaan tukea kysyen: ”Ihan totta, mitä mieltä sinä olet?”

Lambert suuntasi katseensa kattoon ja puhui verkkaisesti: ”En kuullut sadetta viime yönä.”

Guérin ei ymmärtänyt, mutta nosti sitten hänkin silmänsä ylöspäin. Ruusunpunainen tahra oli tosiaan kasvanut.

Heidän toimistonsa sijaitsi ylimmässä kerroksessa ullakon alapuolella. Tarkemmin sanottuna ”Kuivaushuoneen” alapuolella. Ulkokatto vuosi, vettä tipahteli kuivumaan levitetyille vaatteille. Ne kastuivat ja alkoivat 18

vuorostaan tippua vettä, tällä kertaa verellä höystettynä.

Vesi kerääntyi lammikoiksi vanhalle puulattialle, tihkui lankkujen välistä, imeytyi sisäkaton kipsiin ja levittäytyi sen pinnalla vaihtelevanmuotoisena ruusunpunaisena tahrana, joka kasvoi ja kutistui sadekuurojen määrästä riippuen. Vetäytyessään vesi jätti joka kerta jälkeensä rusehtavia, samankeskisiä renkaita, joista tuli mieleen ametistin poikkileikkaus.

Yöllä oli satanut, jopa varhaiseen aamuun asti. Kevättä enteilevää, raskasta sadetta. Ruusunpunainen tahra oli levinnyt; ametistin kivinen pulssi sykki menehtyneille uhreille, joiden veriset vaatteet oli levitetty ullakolle kuivumaan. Noista todistuskappaleista levisi kesällä sietämätön löyhkä.

Guérin katseli tahraa vaitonaisena, ja aaltojen ääni, Lambertin kengät, märällä asfaltilla liukuvan rekka-auton renkaat, veriseppele jäähdyttimen säleiköllä, kaikki sulautui yhteen kolmiulotteiseksi, stereoääniseksi ideak­ si: nykyaika ei tulisi toimeen ilman suuria saleja ylitäysine hyllykköineen. Kaiken piti löytää oma paikkansa.

Guérin nousi, avasi arkistohuoneen oven ja käveli mappihyllyjen välissä. Salin perällä hän otti hyllyltä alas suuren pahvilaatikon, pani kehätien tutkintakansion ja videonauhan sen sisään. Hinkaten päätään kuin sisäkkö hopeakarottia hän jätti taakseen arkiston kuiskeet, selluloosakerrostumat, joiden musiikin vain hän saattoi kuulla.

Hän palasi työpöytänsä ääreen ja nosti Lambertin tavoin katseensa ylös tarkkaillakseen tahraa. Veden ja veren huomaamatonta liikettä, hiusputki-ilmiön hidasta etenemistä, säesti tuolien säännöllinen narina miesten takamusten alla, kun he siinä istuivat ja odottelivat vedenpaisumusta.

Puhelin sai soida pitkään, ennen kuin he kuulivat sen.

19

Puhelin pirisi keskimäärin puolitoista kertaa päivässä lukuun ottamatta kahta poikkeuskautta vuodessa: Ruuhkaa oli kesäkuusta heinäkuun alkuun, jolloin aurinko kuohutti yhteiskuntaa samaan tapaan kuin lämpö käynnistää kemiallisia reaktioita. Joulukuusta tammikuuhun puolestaan oli ennätyshiljaista, kun kylmä jähmetti kaiken elollisen niin, ettei se jaksanut edes riistää itseltään henkeä.

Guérin katsoi rannekelloaan, nosti luurin, kirjoitti muistiinpanoja vihkoonsa, sitten hänen haalistunut sadetakkinsa nousi aavemaisesti pystyyn.

Ovella hän kääntyi kattoa tuijottavaan apulaiseensa päin. ”Tuletko sinä? Meillä on töitä.”

Lambert seurasi päänahkaansa hierovaa Guérinia nolona. ”Älä sitten jatkossa enää esittele todistusaineistoa muille. Pyysin sinua katsomaan videon, en järjestämään julkista elokuvanäytöstä. Menikö perille?”

Helakanpunainen Lambert veti verkkatakkinsa vetoketjun kiinni. ”Meni, Päällikkö.”

Siniharmaan taivaan poikki kulki valkoisia pilviä. Niitä työnsivät korkealla puhaltavat tuulet, jotka jättivät maan rauhaan. Putkahtaessaan heidän yksityisovestaan ulos kirkkaaseen päivänvaloon Guérin ei kiinnittänyt pilviin mitään huomiota.

Kun hänen avustajansa käynnisti virka-auton, Guérin alkoi rentoutuakseen kerrata edellisiltana katsele­miaan televisio-ohjelmia. Tietäen, että niitä oli vähintään yksi, hän otti tavoitteekseen etsiä yhteyksiä Pääsiäissaarten kadonneen sivilisaation ja Montanan taimenkalastajien välillä. Pikku harjoite auttoi häntä unohtamaan vasta­­ha­ 20

koisuutensa katsoa kuolleen ruumiin sameisiin silmiin.

Lambert vihelteli Le Petit vin blancia. Hän piti ajamisesta ja tunteesta, että moottori teki kaiken työn hänen puolestaan.

Heidän ajaessaan pitkin Seinen rantaa Guérin mietti, olivatko Pääsiäissaarten asukkaat – jotka olivat tuhatlukuisina veistäneet talonkorkuisia kivenjärkäleitä tehdäkseen silmäätekeville mieliksi – kenties kuolleet ylikalastuksen seurauksena nälkään. Selitys oli uskottava, sillä jahka patsaat oli saatu valmiiksi, saarella ei ollut jäljellä ainuttakaan puuta, josta olisi saanut satoa edes yhden pähkinän verran. Viimeiset veistokset olivat jopa jääneet louhoksille, koska puuta ei riittänyt kuljetukseen.

Metsän hävittäminen, maaperän eroosio, ruoan loppuminen kuivalla maalla, kalavesien ylikuormitus, paluu lähtöruutuun: väkiluku nolla. Montanan kalastajat puolestaan valittivat kuparikaivosten hakkauttavan metsiä, köyhdyttävän maaperää ja saastuttavan jokia. Epätasapainoisiin vesiin pesiytyi loisia, jotka harvensivat taimenkantoja, ja tilanne oli äitynyt niin pahaksi, että nuoret joutuivat muuttamaan pois osavaltiosta, koska tuottamattomilla maatiloilla ei riittänyt töitä. Yhdistävä tekijä olivat siis puut. Yhtäällä syynä oli patsaiden veistäminen, toisaalla metsä- ja kaivosyhtiöt. Seuraus? Erään ulko­ ilmaurheilulajin loppu ja yhden sivilisaation tuho.

Sitä paitsi Churchill oli valtavat kuvapatsaat nähdessään nauraa käkättänyt, aina valmiina ilkkumaan ihmisiä silloin, kun nämä ansaitsivat sen. Guérin teki tästä kaikesta päätelmän, että ei kannattanut sen enempää uida meressä kuin kaivaa maata, koskapa ihminen, tämä epätasapainoinen laji, oli kätkenyt molempien uumeniin lukemattomia todisteita rikoksistaan, jopa enemmän kuin pinnalta käsin voisi kuvitella.

21

* Nuori nainen oli kaksikymmentäneljävuotias humanistisen tiedekunnan opiskelija. Hänen yöpöydällään oli tyhjä putkilo, joka oli sisältänyt vahvoja barbituraatteja. Joku kevytkynäinen lääkäri oli varmastikin määrännyt niitä yliherkälle ja unettomalle opiskelijalle. Koskapa hän ei ollut jättänyt jälkeensä kirjettä, mikä ei täsmännyt kirjalliseen luonteenlaatuun, Guérin päätteli, että kyseessä oli itsemurhayritys, joka oli onnistunut yli odotusten. Vuoteella makaavan tytön kädessä oleva puhelin vahvisti asian. Arkistoluokka ”avunhuuto”, ”varasuunnitelma epäonnistunut peruuttamattomasti”.

Pieni asunto oli täynnä supinaa, nikottelua ja nyyhkytystä. Poliisit työskentelivät vaitonaisina. Silloin tällöin kajahteli sydäntä riipaisevia ”Ei!” ja ”Se on mahdotonta!” -huutoja. Äidin huutoja, jotka isä tukahdutti käsivarsillaan estäessään naisparkaa ryntäämästä makuuhuoneeseen. Hänen tyttärensä kalpeine kasvoineen, sinisine huulineen ja post mortem sammuneine silmineen ei huutoja enää kuullut.

Guérinista oli joskus hankalaa ottaa osaa perheiden suruun. Sekavat ja jälkijättöiset tunteenpurkaukset saivat hänen olonsa vaivautuneeksi.

Lambert puolestaan – kuten aina, kun tyttö oli sievä – oli alkanut parkua yhdessä vanhempien kanssa.

Kiusaantunut rikosetsivä Guérin kiitti häntä siitä hiljaa mielessään.

Vaikka poliisit herkkyyttä vieroivatkin, yleisölle se kyllä kelpasi. Perheet rakastivat Lambertia. Guérin oli aina tarvinnut rinnalleen miestä, joka osasi itkeä. Kaksi vuotta aiemmin hän oli löytänyt etsimänsä, uinuvan korallin, pienestä toimistosta, joka katto oli veren kyllästämä.

22