Joy Fielding Henkeäsalpaava
Suomentanut Kristiina Savikurki
Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki
Sitaatti: Sid Waynen & Sherman Edwardsin laulu Kohtalon tähti (Flaming Star), suomenkieliset sanat Saukki Englanninkielinen alkuteos Heartstopper © Joy Fielding, Inc. 2007 All rights reserved. Published by arrangement with Ulf Täregård Agency AB. Suomenkielinen laitos © Kristiina Savikurki ja WSOY 2012 ISBN 978- 951-0-38705-4 Painettu EU:ssa
Shannon Micolille, jonka musiikki innoittaa minua
Kiitokset Kuten aina, kiitokset Larry Mirkinille ja Beverley Slopenille neuvoista, tuesta ja ystävyydestä. Kiitän myös perhettäni ja ystäviäni samoin kuin William Morris Agencyn koko väkeä ja Atria Booksin USA:n ja Doubledayn Kanadan henkilökuntaa, joiden ansiosta kirjani ovat menestyneet niin hyvin. Kiitos Corinne Assayagille loistavista nettisivuista ja kiitokset kaikille ulkomaisille kustantajilleni ja kääntäjilleni romaanieni erikielisistä laitoksista. Ennen kaikkea haluan kuitenkin käyttää tämän tilaisuuden kiittääkseni Owen Lasteria, joka on ollut agenttini (ja ystäväni ja vankkumaton tukeni) yli kaksikymmentä vuotta. Toimittuaan alalla neljäkymmentäviisi vuotta tämä työssään täydellinen ja lempeäsieluinen herrasmies on nyt jäämässä eläkkeelle. Vaikka tiedän, että hän jättää minut osaaviin käsiin, tulen kaipaamaan häntä äärettömästi. Hän on ainutlaatuinen ja toivon, että hän voi olla minusta ylpeä myös jatkossa. Kiitos, Owen. Olet minulle rakas ja toivon sinulle sydämestäni kaikkea hyvää.
7
1 Tappajan päiväkirja Tyttö herää.
Hän liikahtaa, maskaran peittämät ripset värisevät viettelevästi, suuret siniset silmät avautuvat, sulkeutuvat ja avautuvat taas, tällä kertaa hieman pitemmäksi aikaa, kun hän alkaa huolettomasti silmäillä outoa ympäristöään. Se, että hän on vieraassa paikassa pystymättä muistamaan miten on tänne joutunut, valkenee hänelle vasta muutaman sekunnin päästä. Juuri kun hän on urheasti nousemassa pystyyn, oivallus, että hän on vaarassa, iskee hyökyaallon yhtäkkisellä voimalla ja paiskaa hänet takaisin selälleen pienessä sängyssä, jonka niin huomaavaisesti olen tänne hankkinut. Tästä osuudesta nautin eniten. Jopa enemmän kuin siitä, mitä seuraa myöhemmin. Veri ja suolenpätkät eivät ole koskaan kiinnostaneet minua. En ole ikinä jaksanut innostua niistä nykyään niin suosituista televisioohjelmista, joissa välkky rikostutkija piukoissa pöksyissä ja push-uprintaliiveissä ratkoo juttuja, en käsitä mikä niissä viehättää. Kaikki ne kuolleet ruumiit – mitä kuvottamimmin ja verisimmin tavoin tapetut pahaa-aavistamattomat uhrit – makaamassa huippumodernin ruumishuoneen kylmällä teräspöydällä, odottamassa että ne avattaisiin ja tutkittaisiin kiihkottomin, hansikoiduin käsin – ne eivät kerta kaikkiaan säväytä. Ja vaikka tv-sarjojen ruumiit eivät olisikaan ilmiselvästi nukkeja – tosin jopa tökeröin kumitorso näyttää aidommalta kuin ne push-up-liivien urheasti aisoissa pitämät silikoniryntäät – en silti innostuisi. Väkivalta sinänsä ei ole milloinkaan ollut minun juttuni. Minusta odotusvaihe on paljon kiehtovampi kuin itse teko. 9
Samalla tavalla pidän oikeiden rintojen epätäydellisestä muodosta paljon enemmän kuin niistä täydellisiksi pumpatuista ja täydellisen puistattavista hirvityksistä, jotka nykyään ovat niin suosittuja. Eivätkä pelkästään telkkarissa. Niitähän näkee joka puolella. Jopa täällä, keskellä Alligator Alleyn reittiä, keskellä Floridan eteläosaa. Siis Jumalan selän takana. Se taisi muistaakseni olla Alfred Hitchcock, joka niin osuvasti määritteli šokin ja jännityksen välisen eron. Šokki, hän sanoi, on aistijärjestelmälle äkkinäinen isku joka kestää vain hetken, kun taas jännitys on pikemminkin sen hidasta härnäämistä. Vähän samaan tapaan kuin ero pitkitetyn esileikin ja ennenaikaisen siemensyöksyn välillä – tekisi mieleni lisätä, ja luulenpa että Alfred hekottelisi ja olisi samaa mieltä. Hän käytti mieluummin jännitystä kuin šokkiefektiä, koska se on palkitsevampaa ja antaa lopulta suuremman tyydytyksen. Olen täysin samoilla linjoilla, joskaan en – Hitchin tavoin – kaihda pikku šokkia aina välillä. Täytyyhän juonen pysyä mielenkiintoisena. Kuten tuo tyttö saa pian huomata. Hän on noussut istumaan ja puristelee hermostuneena käsiään nyrkkiin samalla kun katselee ympärilleen hämärässä tilassa. Näen kauniille kasvoille kohonneesta hämmentyneestä ilmeestä – tyttö tosiaan on henkeäsalpaava ilmestys, kuten isoisälläni oli tapana sanoa – että hän yrittää pysyä rauhallisena ja ajatella saadakseen tolkkua tästä kaikesta samalla kun takertuu toivoon, että kaikki olisi vain unta. Sillä eihän tämä voi mitenkään olla totta. Hän ei kerta kaikkiaan voi istua kapean sängyn reunalla huoneessa, joka näyttäisi olevan jossain kellarissa, jos floridalaisissa taloissa olisi kellari, mitä niissä ei tietenkään yleensä ole, koska Floridan osavaltiossa lähes kaikki on rakennettu suolle. Enää paniikki ei ole kaukana. Se iskee heti kun tyttö tajuaa, ettei tämä ole unta, että hänen tilanteensa on todellinen ja totta puhuen varsin ikävä, että hän on loukussa lukitussa huoneessa, jonka ainoa valonlähde on pienelle hyllylle strategisesti niin korkealle hänen yläpuolelleen pantu lyhty, ettei hän pysty millään ulottumaan siihen, ei vaikka kääntäisi sängyn pystyyn ja onnistuisi jollain konstilla kapua10
maan sille. Edellinen tyttö yritti sitä ja putosi maalattialle parkuen ja murtunutta rannettaan pidellen. Siinä vaiheessa hän alkoi kirkua. Se oli hauskaa – vähän aikaa. Tyttö on juuri huomannut oven, mutta toisin kuin edellinen tyttö hän ei tee elettäkään sen suuntaan. Hän vain istuu aloillaan ja pureskelee alahuultaan pelokkaasti pälyillen. Hän hengittää äänekkäästi ja hänen sydämensä on halkeamaisillaan, soikeat rinnat – aidot, se on hänen kunniakseen sanottava – kohoilevat yhtä kiivaasti kuin television Mitä maksaa? -kilpailun hyperventiloivilla osanottajilla. Pitäisikö hänen valita ovi numero yksi, vai numero kaksi, vai numero kolme? Paitsi että täällä on vain yksi ovi, ja jos hän päättäisi avata sen, kumman hän löytäisi? Tarinan kauniin neidon vai tiikerin? Turvan vai tuhon? Nyt on ihan pakko hymyillä. Hän ei nimittäin löytäisi mitään. Ei ainakaan vielä. Ei ennen kuin olen valmis. Nyt hän nousee pystyyn, uteliaisuus on vienyt voiton ja saa hänet astelemaan kohti ovea, vaikka sisällä pieni ääni varoittaa että sille, joka työntää nenänsä joka paikkaan, voi käydä kalpaten. Laskeeko hän sen varaan, että se on pelkkää taikauskoista höpinää? Kuvitteleeko hän voivansa pelastua vain olemalla uskomatta siihen? Hän kurottaa vapisevin sormin kohti ovenripaa. »Huhuu!» hän huhuilee, ensin varovaisesti ja ääni täristen, sitten ponnekkaammin: »Huhuu! Onko siellä ketään?» Tekisi mieli vastata, mutta se ei ole viisasta. Paljastaisin vain suotta, että tarkkailen häntä. Vielä hän ei ole hoksannut että häntä katsotaan, ja kun se ehkä parin minuutin päästä putkahtaa hänen mieleensä, hän alkaa hätääntyneenä ja täysin hyödyttömästi etsiä minua katseellaan. Samantekevää. Ei hän minua näe. Seinään tekemäni kurkistusreikä on liian pieni ja liian korkealla, jotta hän huomaisi sen, varsinkaan näin hämärässä. Sitä paitsi ääneni kertoisi hänelle, että olen täällä ja mahdollisesti jopa missä päin, ja hän saattaisi tunnistaa minut, mikä taas antaisi hänelle turhan etulyöntiaseman pian alkavassa tahtojen taistelussa. Ei, esittelen itseni kun hetki on kypsä. Turha sännätä asioiden edelle. Hetki ei kerta kaikkiaan ole oikea. Ja ajoitus, kuten sanonta kuuluu, on kaikki kaikessa. 11
»Huhuu! Miksi kukaan ei vastaa?» Hänen äänestään on alkanut kadota tyttömäinen sointi, se käy hätäisemmäksi, kimeämmäksi, melkein äkäiseksi. Se onkin muuten yksi kiinnostava havainto, jonka olen tehnyt naisäänestä: miten nopeasti se muuttuu pehmeästä kovaksi, hempeästä raastavaksi; miten hävyttömän innokkaasti naiset paljastavat kaiken, miten sumeilematta he kailottavat pelkonsa pahaa-aavistamattomille korville. Huilun heleän äänen peittoaa räikyvä säkkipilli, kamarimuusikot jäävät marssiorkesterin jalkoihin. »Huhuu?» Tyttö tarttuu ovenripaan, yrittää vetää oven auki. Se ei hievahdakaan. Hänen liikkeensä käyvät äkkiä ruman kömpelöiksi; harkinta hiipuu ja hätäännys kasvaa. Hän nykäisee ovea, sitten työntää sitä, lopulta ryskyttää olkapäällään. Hän jatkaa tätä jonkin aikaa ennen kuin lopulta luovuttaa ja pillahtaa itkuun. Siinä muuten toinen asia, jonka olen oppinut naisista: he itkevät aina. Se puoli heissä ei koskaan petä, siihen voi aina luottaa. »Missä minä olen? Mitä täällä on tekeillä?» Tyttö paukuttaa ovea nyrkeillään hetki hetkeltä turhautuneempana. Hän on paitsi peloissaan myös vihainen. Vaikka hän ei tiedäkään missä on, sen hän tietää ettei ole tullut tänne vapaaehtoisesti. Hänen mielensä täyttyy kauhukuvista – kadonneita tyttöjä koskeneista viimeaikaisista lehtiotsikoista, TV-uutisissa kerrotuista ruumiista jotka on löydetty huolimattomasti haudattuina, pitkistä listoista veitsiä ja muita kidutusvälineitä, elokuvakohtauksista joissa avuton nainen raiskataan ja kuristetaan ennen kuin hänet heivataan näljäiseen suohon. »Apua!» tyttö alkaa kirkua. »Auttakaa.» Mutta jo samalla hetkellä kun hänen surkea avunhuutonsa puhkaisee ummehtuneen ilman, hän tietää luultavasti itsekin, että avunpyynnöt ovat turhia, että kukaan ei kuule. Ei kukaan muu kuin minä. Tytön pää nytkähtää pystyyn, hänen katseensa suuntautuu minuun kuin taskulampun valokiila niin että hätkähdän, kavahdan taaksepäin kurkistusaukolta ja olen vähällä sotkeentua jalkoihini. Kun olen saanut taas koottua itseni, kun hengitys on tasaantunut ja mielenrauha palannut, näen että tyttö on alkanut kierrellä pienessä 12
huoneessa. Sivuilleen pälyillen hän tunnustelee maalaamattomia betoniseiniä ja koettaa löytää niistä heikon kohdan. »Missä minä olen? Onko siellä missään ketään? Miksi minut on tuotu tänne?» hän ulisee aivan kuin oikea kysymys antaisi rauhoittavan vastauksen. Lopulta hän luovuttaa, lysähtää sängylle ja jatkaa itkemistä. Kun hän viimein nostaa päätään – ja katsoo jo toisen kerran suoraan minuun – hänen siniset silmänsä ovat kyynelissä ja ruman punareunaiset. Tai sitten minä vain kuvittelen. Pientä toiveajattelua kenties. Tyttö kampeaa itsensä istumaan ja hengittää monta kertaa syvään. Hän yrittää selvästi rauhoittua ja miettiä tilannetta. Hän katsoo vaatteitaan – vaaleankeltaista T-paitaa, jonka kireässä rintamuksessa kirkuu limenvihreä teksti: LIIKETTÄ, LUTKA, ja kapeita lanteita myötäileviä matalia farkkuja. Samoja vaatteita, jotka hänellä oli yllään… milloin? Eilispäivänä? Eilen illalla? Tänä aamuna? Kuinka kauan hän on ollut täällä? Hän haroo pitkiä punertavanvaaleita hiuksiaan, raapii hetken oikeaa nilkkaansa ja nojautuu jälleen seinää vasten. Joku sekopää on siepannut hänet ja pitää nyt panttivankina, hän ajattelee ja alkaa kenties kaavailla, miten kertoisi tästä oikein karmaisevasti sitten kun on paennut. Ties vaikka People-lehdestä otettaisiin häneen yhteyttä. Tai Hollywoodista. Kenet ne hankkisivat esittämään häntä? Ehkä sen Spider Man -elokuvien tytön tai sitten sen toisen, sen joka on nykyään jatkuvasti lööpeissä. Lindsay Lohanin? Sekö hänen nimensä oli? Vai oliko se Tara Reid? Cameron Diaz sopisi hyvin, vaikka Cameron onkin yli kymmenen vuotta häntä vanhempi. Ei sillä oikeastaan ole väliä. He ovat kaikki enemmän tai vähemmän samanlaisia. Henkeäsalpaavia joka ikinen. Niin kuin minäkin. Joskin aivan eri mielessä. Tytön ilme synkkenee. Todellisuus työntyy väkisin ajatuksiin. Mitä minä täällä teen, hän ihmettelee. Miten minä jouduin tänne? Miksi minä en muista? Luultavasti hän muistaa olleensa koulussa, joskin epäilen, ettei hän muista opetuksesta paljonkaan, hyvä jos yhtään mitään. Hän oli liian keskittynyt tuijottamaan ulos ikkunasta. Liian keskittynyt flirttaile13
maan takarivin luolamiesten kanssa. Liian keskittynyt ärsyttämään opettajaa. Liian keskittynyt laukomaan nokkavia huomautuksia, sarkastisia kommentteja ja mielipiteitä, joita kukaan ei häneltä pyytänyt. Epäilemättä hän muistaa koulun kellon pirinän, joka vapautti hänet taas yhdestä päivästä abiturienttien vankilassa. Luultavasti hän muistaa, että säntäsi pihalle ja pummasi tupakan joltakulta lähimpänä olleelta. Hän saattaa muistaa, että sieppasi kokiksen luokkatoverinsa kädestä ja kulautti sen kurkkuunsa kiittämättä tai anteeksi pyytämättä. Hän saattaa jopa muistaa, kuinka hän monta tupakkaa ja tylyä kommenttia myöhemmin lähti astelemaan kotiinpäin. Tarkkailen häntä, kun hän höristää korviaan kääntyessään hiljaiselle kotikadulleen. Näen, miten hän kallistaa päätään kuullessaan tuulen kuiskaavan hänen nimensä. Joku kutsuu häntä. Tyttö nojautuu eteenpäin sängyllä. Hänen huulensa raottuvat. Muisto on aivan mielen ulottuvilla, hän on melkein saanut siitä kiinni. Se härnää hänen aistejaan, haastaa hänet niin kuin näöntarkastustaulun alimmainen rivi: kirjaimet ovat siinä edessä, mutta sumeina, niistä ei saa selvää vaikka miten yrittäisi. Muisto on ihan kielen päällä niin kuin eksoottinen mauste, jonka maistaa mutta jota ei saa tunnistettua. Se leijailee nenän edestä härnäävänä tuoksukimarana ja kiihottaa makunystyröitä kuin kallis punaviini. Jos hän vain osaisi antaa sille nimen. Jos hän vain muistaisi. Sen hän sentään muistaa, että hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen, kuulosteli nimeään lämpimänä puhaltavassa tuulessa ja lähti sitten hitaasti kohti reheviä pensaita, jotka reunustivat naapurin ajamatonta etunurmikkoa. Pensaat kutsuivat häntä kahisevin lehdin, kuin toivottaen hänet tervetulleeksi. Sen jälkeen, ei mitään. Tytön hartiat lysähtävät, hän on lannistunut. Hän ei kykene muistamaan, mitä sitten tapahtui. Pensaat estävät häntä näkemästä, ne kieltäytyvät päästämästä häntä sisälle. Hänen on täytynyt menettää tajunsa. Ehkä hänet huumattiin; kenties häntä iskettiin päähän. Mitä väliä sillä on? Tärkeää ei ole se, mitä tapahtui aiemmin, vaan mitä ta14
pahtuu seuraavaksi. On yhdentekevää miten hän päätyi tänne, aistin hänen järkeilevän. Tärkeintä on keksiä, miten hän pääsee täältä pois. Yritän olla nauramatta. Kuvitelkoon vain, että pako on mahdollinen, niin hauras ja perusteeton kuin illuusio onkin. Sen kuin juonii, järkeilee, suunnittelee ja miettii strategioita. Sehän on sentään osa nautintoani. Minulla alkaa olla nälkä. Ja niin luultavasti hänelläkin, vaikka hän onkin liian peloissaan huomatakseen sitä vielä. Se iskee tunnin parin kuluttua. Ihmisen ruokahalu on ihmeellinen juttu. Se pysyy sitkeästi, oli tilanne mikä tahansa. Muistan, kun setäni Al kuoli. Siitä on jo kauan, ja muistikuvat ovat yhtä hataria kuin tuon tytön. En totta puhuen ole edes varma, mikä hänet tappoi. Ehkä syöpä tai sydänkohtaus. Jokin ihan tavallinen juttu joka tapauksessa. Me emme olleet koskaan kovin läheisiä, joten kuolema ei minua koskettanut kummemmin. Mutta sen muistan, että täti itkeä vollotti, ystävät lohduttivat ja hokivat miten hieno mies setä oli, miten surullista että hänen piti kuolla ja sitten henkeä vetämättä jatkoivat, että täti sitten oli tehnyt hyviä leivonnaisia ja sanoivat »Saisinko näiden reseptin?» tai »Sinun täytyy syödä. Sinun täytyy pysyä kunnossa. Sitä Alkin tahtoisi.» Kohta täti sitten söi ja pian myös nauroi. Sellainen on leivonnaisten mahti. Minä en voi tarjota tytölle leivonnaisia, mutta parin tunnin kuluttua, kunhan olen haukannut ensin itse jotain, tuon hänelle ehkä kerrosleivän. En ole päättänyt vielä. Vierasta pitäisi tietysti kestitä. No jaa, ei minun kestitystaitojani ei ole kyllä kehuttukaan. Että se viidestä tähdestä. Ei olosuhteita voi silti huonoiksi moittia; en ole sentään haudannut tyttöä elävältä tai heittänyt häntä rottia ja käärmeitä kuhisevaan monttuun. Häntä ei ole tungettu hapettomaan komeroon eikä kahlittu tolppaan kusiaispesän keskelle. Hänen käsiään ei ole sidottu selän taakse, hänen suutaan ei ole tukittu rätillä, hän voi vapaasti käyskennellä huoneessa. Ja jos sisällä onkin ehkä lämpimämpää kuin hän soisi, hän voi aina lohduttautua sillä, että on huhtikuu eikä heinäkuu, että sää on vuodenaikaan nähden viileä ja että nyt on ilta eikä iltapäivä. Passaisi ilmastointi minullekin, kuten kenelle tahansa täysijärkiselle, 15
mutta on tultava toimeen sillä mitä on, ja juuri nyt se tarkoittaa tätä: rappeutunutta vanhaa taloa ajat sitten hylätyn pellon laidalla, keskellä Alligator Alleyn reittiä, keskellä Floridan eteläosaa. Jumalan selän takana. Joskus juuttuminen kauas kaikesta voi olla onni onnettomuudessa, joskin tiedän ainakin kaksi tyttöä, jotka väittäisivät vastaan. Löysin tämän talon viisi vuotta sitten. Sen rakentanut perhe oli hylännyt sen aikaa sitten, ja termiitit, home ja lahoaminen olivat tehneet siitä jotakuinkin selvää. Tietääkseni kukaan ei ole yrittänyt vaatia tilaa omakseen tai purkaa taloa. Purattaminen on kallista, jopa hintavampaa kuin uuden rakentaminen, ja rohkenen epäillä, ettei noilla pelloilla menesty mikään kasvattamisen väärti, joten miksi vaivautua? Oli miten oli, äkkäsin talon sattumalta yhtenä aamuna, kun olin kävelyllä ja yritin selvitellä ajatuksiani. Minulla oli kotirintamalla vähän ongelmia ja kaikki tuntui kaatuvan päälle, joten päätin ottaa kirjaimellisesti hieman etäisyyttä. Olen aina ollut tämmöinen – vähän erakkoluonne. Inhoan riitoja enkä välitä paljastaa tunteitani. Ei sillä, että kukaan olisi osoittanut niihin kiinnostustakaan. No niin, joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään, kuten sananlaskussa sanotaan. Turha märehtiä vanhoja tai elää menneessä. Elä tässä hetkessä – siinä minun mottoni. Tai kuole tässä hetkessä. Jos niikseen tulee. Kuole tässä hetkessä. Kuulostaa hyvältä. Takaisin asiaan: aika on siis viisi vuotta sitten ja olen kävelyllä. On kuuma. Kesä, muistaakseni, joten ilma on todella kostea. Sääsket inisevät pääni ympärillä, alkavat käydä hermoilleni, kun osun rumalle entiselle pellolle. Tai melkein suolle. Pitkä heinikko varmaan kuhisee käärmeitä ja alligaattoreita, mutta en ole koskaan pelännyt matelijoita. Oikeastaan ne ovat aika upeita, ja olen huomannut, että jos niitä ei häiritse nekin yleensä jättävät rauhaan. Siitä huolimatta olen varuillani kun käyn täällä. Olen tallonut tänne melko selvän polun ja yritän pysyä sillä, varsinkin pimeän aikaan. Mutta on minulla toki myös ase ja pari terävää veistä, yllätysten varalta. 16
Yllätyksiin on aina syytä varautua. Jonkun olisi pitänyt kertoa se tuolle tytölle. Talon asuinkerros ei ole häävi – pari pientä huonetta, tyhjinä, totta kai. Jouduin tuomaan sängyn itse, mikä oli aika hankalaa, mutta en nyt jaksa selittää sen tarkemmin. Riittäköön, kun sanon että suoriuduin urakasta ihan yksin, kuten yleensä kaikesta. Talossa on ahdas keittiö, mutta kodinkoneet on viety eikä hanasta tule vettä. Sama juttu vessassa, jonka pytty on saastainen ja aikoinaan valkea istuin haljennut keskeltä. Sille ei totta vie tee mieli painaa takamustaan. Huomaavaisesti olen hankkinut tytölle muoviämpärin, mihin hän voi huojentaa itsensä. Sen paikka on ovelta katsoen huoneen vasemmassa nurkassa. Hän potkaisi sitä äsken hätäännyksissään, joten nyt se makaa kyljellään huoneen toisessa päässä. Ehkä hänelle ei ole vielä valjennut, mitä varten se on. Ensimmäinen tyttö ei ämpäristä piitannut. Nosti vain hamettaan ja kyykistyi lattialle. Ei niin, että siinä hameessa olisi juuri nostamista ollut. Se oli niin naurettavan lyhyt että olisi käynyt vyöstä, luultavasti tarkoituksella – tiukkaa huoralinjaa. Eikä tytöllä tietenkään ollut pikkuhousuja, mikä oli aika vastenmielistä. Jonkun mielestä hän ei ollut ehkä eläintä kummempi, mutta minä en sellaista sanoisi. En taatusti. Miksikö? Koska se olisi eläinten halveksimista. Tytön haukkuminen siaksi solvaisi sikaa. Sen takia minä hänet valitsinkin. Tiesin, että kukaan ei kaipaisi häntä. Että häntä ei kukaan jäisi suremaan. Että kukaan ei alkaisi etsiä häntä. Hän oli vasta kahdeksantoista, mutta hänen silmissään oli jo se kaikkitietävä katse, joka sai hänet näyttämään paljon vanhemmalta. Huulet olivat jähmettyneet ivalliseen mutruun, pikemminkin virneeseen kuin hymyyn, joka ei hellittänyt edes nauraessa, ja laihojen käsivarsien suonet olivat vanhoista neulanpistoista sinelmillä. Tukka oli tyypillisesti yhtä blondattua kiharapehkoa ja mustaa juurikasvua, ja kun hän avasi suunsa puhuakseen, tupakanlöyhkän saattoi melkein maistaa. Hänen nimensä oli Candy – hänellä oli jopa makeisten muotoisia killuttimia kilisevä ranneketju – ja voisi kai sanoa että hän oli minun 17
testitapaukseni. Kuulun niihin jotka inhoavat puolivillaisia suorituksia, kaiken on sujuttava täydellisesti, ja kun olin päättänyt mitä piti tehdä, tajusin että asiat oli suunniteltava huolellisesti. Toisin kuin ne monet joista saa lehdistä lukea, minulla ei ole mitään halua jäädä kiinni. Kun projekti on ohi, aion vetäytyä näistä hommista ja elellä rauhassa – vaikka en ehkä aina onnellisena – päivieni loppuun asti. Oli siis tärkeä tietää, miten asia hoidetaan. Ja siitä syystä siis Candy. Tapasin hänet Burger Kingissä. Candy maleksi sen ulkopuolella ja tarjoudun ostamaan hänelle hampurilaisen, mihin hän auliisti suostui. Me juttelimme, vaikka ei hänellä juuri sanottavaa ollut, ja kun aloin kysellä henkilökohtaisia hän napitti suunsa tykkänään. Ei siinä mitään. Kyllä minä sen ymmärrän. En piittaa sen sortin kysymyksistä itsekään. Sain silti selville muutaman avainasian: Candy oli karannut kotoa neljätoistavuotiaana ja asunut kadulla siitä asti. Hän oli tavannut jonkun tyypin, joka oli koukuttanut hänet huumeisiin, ja se koukku taas oli pian pakottanut hänet huoraamaan. Jossain vaiheessa miekkonen häipyi ja Candy oli taas omillaan. Tapaamisemme aikoihin hän oli kierrellyt vuoden verran siellä täällä ja herännyt välillä sairaalan potilashuoneessa tai sitten putkassa. Eipä niitä paljon toisistaan erottanut, hän sanoi. Mahtoikohan hänen mielessään pyöriä tuo sama ajatus, kun hän heräsi täällä, tämän vanhan ja unohdetun talon maanalaisessa huoneessa? Jätinkö sanomatta, että huone on maan alla? Sietäisin hävetä – juuri sehän tästä talosta tekee niin erityisen, sanotaan nyt vaikka eräänlaisen pièce de résistancen. Kuten jo aiemmin kerroin, floridalaisissa taloissa ei yleensä ole kellareita. Se johtuu siitä, että talot on rakennettu oikeastaan juoksuhiekalle; yhtenä aamuna sitä voi herätessään huomata että on uponnut korviaan myöten mutaan. Täkäläinen maaperä on niellyt kokonaisia koteja, enkä tarkoita nyt pelkästään vanhoja ja vähemmän jykeviä rakennuksia. Tähän lähistölle tulee aivan uusi asuinalue, joka on raken18
nettu melkein kokonaan – ja nöyrän mielipiteeni mukaan, olkoonkin ettei sitä ole kysytty, varsin epäviisaasti – täyttömaalle, ja yhtenä päivänä yksi taloista vain otti ja katosi. Rakennusmiesten ei tietenkään tarvinnut kaukaa etsiä. He seisoivat sen päällä. Siitähän saivat. Luontoa voi uhmata vain tiettyyn rajaan asti. Jos minä rakennuttaisin nyt talon, palkkaisin työhön tämän talon suunnittelijan. Myönnetään, että pytinki on nähnyt parempiakin aikoja, mutta sen suunnittelija oli nero. Hän loi alakerran alle kokonaisen pienten huoneiden lokeroston, hän kaiketi käytti niitä varastona. Minulla on aivan muita suunnitelmia. Candy ei juuri huonetta arvostanut kun hänelle selvisi, ettei se ollut vain tavallinen, tuttu putka. Kun viimein näyttäydyin hänelle ja hän oivalsi tilanteensa vakavuuden, hän pani peliin koko juoniarsenaalinsa ja sanoi, että jos minä seksiä kinusin, hän ei taatusti suostuisi mihinkään sillä saastaisella sängyllä. Hän tekisi mitä tahansa pervoa sitten halusinkin, kunhan ei täällä. Ajatus seksistä sen ihmisen kanssa oli niin luotaantyöntävä, että teki mieli tappaa hänet saman tien, mutta peli oli kaikkea muuta kuin pelattu. Minulla oli vielä muutama yllätys jemmassa. Lopulta tapoin hänet ampumalla luodin päähän. Ruumiin upotin suohon parin mailin päähän talosta. Jos joku löytää sen, mitä vahvasti epäilen – taposta on kulunut sentään neljä kuukautta – mikään ei yhdistä meitä toisiimme, mistään ei käy ilmi milloin hän tarkkaan ottaen kuoli, millä nimenomaisella hetkellä hänen sydämensä lakkasi lyömästä. Ja vaikka hänet olisi löydetty heti, vielä aivan ehjänä, olen katsonut niin monta teknisiä hienouksia vilisevää murhatutkimussarjaa, että tiedän dna:sta riittävästi osatakseni varmistaa, etten jättänyt jälkeeni johtolankoja. Kuten Candy ei jättänyt jälkeensä surijoita. Mutta tämä tyttö, tämä henkeäsalpaava ilmestys suurine sinisine silmineen ja Luojan luomine rintoineen, on toista maata. Häntä ei ainoastaan etsitä joukolla – voi olla että häntä etsitään parasta aikaa – vaan hän on haastavampi kaikin tavoin. Candy oli vähän liian yksinkertainen tarjotakseen kunnolla huvia. Tämä tyttö on pal19
jon vahvempi, niin henkisesti kuin ruumiillisesti, joten minun on niin sanotusti petrattava suoritustani – liikuttava liukkaammin, ajateltava nopeammin, iskettävä kovemmin. Tyttö katsoo taas tännepäin, aivan kuin tietäisi että olen tässä, aivan kuin kuulisi kynäni rapinan. Joten lopetan tältä erää ja lähden haukkaamaan jotain. Palaan myöhemmin käynnistämään toisen vaiheen. Voi olla että pidän tytön hengissä huomisaamuun. Tai sitten en. Puhtaasti riskienhallintasyistä. Ei auta heittäytyä liian ylimieliseksi. Pysykää kanavalla, kuten sanotaan. Tulen takaisin.
20
2 »No niin, ottakaa päiväkirjat esiin.»
Sandy Crosbie nojasi työpöytäänsä abiturienttiluokan edessä ja katseli, miten hänen kaksikymmentäkolme oppilastaan – joita olisi ollut kaksikymmentäviisi, elleivät Peter Arlington ja Liana Martin olisi molemmat olleet poissa – ottivat vastahakoisesti päiväkirjansa oppikirjojen joukosta ja läimäyttivät ne pulpetille, jotkut piittaamattomina, jotkut peloissaan. Kyllästyneet, lasittuneet katseet kääntyivät hitaasti häntä kohti. Vartalot valuivat hitaasti alemmas istuimillaan. Farkkujen peittämät sääret ojentuivat laiskasti suoriksi. Lyijykynät naputtivat hajamielisesti sekasointuisia rytmejä. Kaikki, myös Sandy Crosbie itse, toivoivat selvästi olevansa jossain muualla. Ja miksi eivät olisi toivoneet? Kuka täysjärkinen halusi kykkiä sisällä ummehtuneessa parakkiluokassa, kun olisi voinut ilakoida ulkona auringossa? (Mahtoivatko hänen kaksikymmentäkolme oppilastaan – kaksikymmentäviisi, jos mukaan luettiin poissaolevat Peter Arlington ja Liana Martin – edes tietää, mitä kaikkea ilakoida tarkoitti? Ja juuri sitäkö nuo kaksi poissaolevaa, huhun mukaan kyyhkyläistä, parhaillaan tekivät?) Sandy antoi katseensa kiertää viiden vastahakoisen oppilasrivin yli parakin sivuikkunoihin. Ulkona oli kaunis huhtikuinen päivä, joskin vuodenaikaan nähden tuntuvasti viileämpi. »Olisitpa ollut täällä viime huhtikuussa», kaikki sanoivat. »Nyt on reilut kymmenen astetta viileämpää kuin yleensä.» Mutta Sandya viileys ei haitannut. Itse asiassa hän piti siitä enemmän. Se sai hänet muistelemaan New Yorkin osavaltion pohjoisosaa, missä hän oli syntynyt ja varttunut. Kaikki – varsinkin Ian – olivat valittaneet Rochesterin raaoista talvista, mutta Sandy oli siitä harvinainen, että hän oli aidosti nauttinut lumesta ja usein kipakaksi yltyneistä pakkassäistä. 21
Hänestä oli mukava toppautua lämpimästi. Siitä tuli turvallinen olo. Mitä helvettiä hän siis teki Torrancessa, missä vuoden keskilämpötila pysytteli kosteassa kolmessakymmenessä asteessa? Viimekesäinen muutto Floridaan ei ollut hänen ajatuksensa. Ian sitä oli tahtonut. Ian oli melkein kaksi vuotta ehdotellut muuttoa pohjoisen suurkaupungista etelän pikkukaupunkiin. »Se piristäisi praktiikkaa, lapsia, meidän avioliitoamme», hän oli luvannut, maanitellut ja lopulta patistanut. »Olen ottanut selvää, sinulla ei ole mitään vaikeuksia löytää opettajan hommia. Ihan totta. Mihin sinä olet hukannut seikkailunhalusi? Kokeillaan edes. Kaksi vuotta, korkeintaan. Jos et viihdy siellä, sinne ei jäädä, lupaan sen.» Niin Ian oli sanonut. Tosiasiassa hän oli tarkoittanut: Olen päätä pahkaa rakastunut naiseen, jonka tapasin internetin chattisivuilla, ja aion myydä praktiikkani, repiä sinut ja lapset juuriltanne, muuttaa floridalaiseen peräkylään ja jatkaa suhdetta konkreettisesti. Jos se ei toimi, voidaan lähteä. Ian olikin lähtenyt. Tarkkaan ottaen seitsemän viikkoa sitten, Sandy laskeskeli nyt mielessään, naulitsi katseensa luokan perällä riippuvaan lukutaitokampanjan julisteeseen ja keskittyi siihen ettei purskahtaisi itkuun. Hän oli melko varma, ettei tämä ollut Ianin ensimmäinen syrjähyppy – vuosien varrella hän oli epäillyt samaa useamman kerran, tosin saamatta varmuutta – mutta silti hän yllättyi täysin, kun Ian ilmoitti jättävänsä hänet. Hän oli todella ajatellut, että syy Ianin intoon muuttaa pois Rochesterista oli halu päästä väljähtäneestä rakkausjutusta. Hänellä ei ollut käynyt mielessäkään, että mies päinvastoin oli rynnistämässä uuteen suhteeseen. Niinpä hän oli tyrmistyneenä ja sanattomana seurannut vierestä, kun Ian oli pakannut vanhan matkalaukkunsa ja upouuden lääkärinlaukkunsa – jonka hän itse oli antanut tälle uuden praktiikan avajaislahjaksi – ja muuttanut avaraan kaksioon kaupungin toiselle laidalle lähelle taloa, jossa sattumoisin asui Kerri Franklin, barbiklooni ja virtuaalisalarakas vailla vertaa. Ian olisi toki muuttanut suoraan tuon töröhuulisen ja pöyheätukkaisen naisen lukaaliin ellei tämän äiti oli ehättänyt ensin. Kun Kerrin kolmas avioliitto oli luhistunut, 22