Matar, Hisham: Erään katoamisen anatomia (WSOY)

aikamme kertojia

eniten paljastaakseen Gaddafin Libyan todellisuuden.”

Financial Times

”Erään katoamisen anatomiaa lukiessani esiin nousi kaksi asiaa. Ensinnä oli kielen hiljainen voima ja kirjailijan ote siitä.

Toiseksi oli Hisham Matarin kyky kertoa tarinaa, joka ensi lauseesta tuntuu väistä-

Olin liikuttunut ja hyvin vaikuttunut.”

Roddy Doyle

”Tukahdutettu suru antaa tälle hienolle romaanille kreikkalaisen tarun myytinomaista kohtalokkuutta.”

The Economist

”Hisham Matar kirjoittaa suoraan sydämestä.”

N

uri on elänyt jo vuosia isänsä kanssa, kun heidän elämäänsä astuu Mona, nainen keltaisessa uimapuvussaan. Nuri on vasta kahdentoista,

mutta osaa paitsi huomata jääneensä oman perheensä kolmanneksi pyöräksi, myös toivoa isän jättävän hänet Monan kanssa kahden.

Nuri tulee pian katumaan toiveitaan, kun isä katoaa.

Eleettömästi ja vääjäämättä, sitä mukaa kuin isän arvoitus ratkeaa, Nurin elämäntarinan perustukset murenevat, ja isän jättämä tyhjiö ottaa valtaansa sen, mikä Nurista oli kasvamassa.

Hisham Matar nivoo herkässä iässä olevan pojan risti-

Hisham Matar

mättömältä ja on silti täynnä yllätyksiä.

The Sunday Times

Erään katoamisen anatomia |

”Herra Matar on tehnyt kirjailijoista

”Erään katoamisen anatomia on kaikin tavoin unohtumaton, kiehtova romaani, joka saa tenhonsa siitä mitä ei sanota ääneen.”

Erään katoamisen anatomia

www.dianamatar.com

– merkki maailmankirjasta

Hisham Matarin (s. 1970) työtä pidetään merkittävimpänä kirjallisena vastauksena

Hisham Matar

arabidiktatuurin synnyttämiin traumoihin.

Matar on maailmankansalainen, syntynyt New Yorkissa libyalaisperheeseen, kasvanut Tripolissa ja Kairossa ja asuu nykyisin Lontoossa.

riitaiset tuntemukset osaksi arabidiktatuurin arkipäivää.

Erään katoamisen anatomia on Matarin toinen

Erään katoamisen anatomia on tyylitajuinen romaani, tiivis

romaani. Ensimmäinen, In the Country of Men,

ja ilmavasti kirjoitettu, ajankohtainen ja ikiaikainen.

on saanut useita palkintoja, noussut Man Booker -ehdokaslistalle ja käännetty 28 kielelle.

The Guardian aikamme

kertojia Päällyksen kuva: Stephen Simpson / Getty Images

IS B N 9 7 8 - 9 5 1 - 0 - 3 8 8 6 0 - 0 – 8 4 . 2 – w w w . w s o y . f i

wsoy

wsoy

aikamme kertojia

Päällyksen typografia Mika Tuominen

aikamme kertojia

HISHAM MATAR

Erään katoamisen anatomia Suomentanut Minna Kumpulainen

werner söderström osakeyhtiö helsinki

Englanninkielinen alkuteos Anatomy of a Disappearance Š hisham matar 2011 suomenkielinen laitos Š minna kumpulainen ja wsoy 2013 isbn 978-951-0-38860-0 painettu eu:ssa

J. H. M:lle

1. LUKU Toisinaan isäni poissaolo tuntuu painavalta kuin rinnan päällä istuva lapsi. Toisinaan pystyn tuskin muistamaan tarkasti hänen kasvonpiirteitään ja minun pitää kaivaa esiin valokuvat, joita säilytän vanhassa kirjekuoressa yöpöydän laatikossa. Päivääkään hänen salaperäisen katoamisensa jälkeen ei ole kulunut niin etten olisi etsinyt häntä, hakenut mitä epätodennäköisimmistä paikoista. Kaikesta ja kaikista, koko olemassaolosta, on tullut isäni kuva, vertailukohta josta hakea muistumia. Kenties tämä on juuri sitä, mitä nykyään miltei arkaainen sana elegia tarkoittaa.

En näe isääni kun katson peiliin, mutta tunnen hänet sisälläni, aivan kuin hän kiemurtelisi paidassa joka on hänelle hiukan liian pieni. Isääni on aina ympäröinyt salaperäisyyden verho, silloinkin kun hän oli läsnä. Pystyn melkein kuvittelemaan millaista olisi ollut, jos isä olisi lopulta nähnyt minut vertaisenaan, ystävänään. Melkein, mutta en ihan. * Isäni katosi joululoman alussa vuonna 1972, kun minä olin neljäntoista. Mona ja minä istuimme aamiaisella hotelli Montreaux 7

Palacen terassilla – minulla oli kirkkaankeltaista appelsiinimehua ja Monalla höyryävää mustaa teetä – ja edessämme välkehti sinisenharmaa Genevenjärvi, jonka toisessa päässä kukkuloiden ja kiemurtelevien jokien takana lepäsi autioitunut Geneven kaupunki. Minä seurasin purjelentäjien äänetöntä liitelyä tyynen järven yllä ja Mona selaili La Tribune de Genèveä, kun hänen kätensä äkisti lennähti suun päälle ja alkoi vapista.

Hetkeä myöhemmin olimme junassa, istuimme lähes vaiti sanomalehteä vuoronperään hypistellen.

Haimme poliisiasemalta ne vähät isälle kuuluneet tavarat, jotka olivat jääneet hänen yöpöydälleen. Kun avasin muovipussukan, johon isän tupakat ja sytytin oli pakattu, pystyin haistamaan isän. Hänen rannekellonsa on nyt minun ranteessani, ja vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin pystyn aistimaan sieraimissani aavistuksen hänestä, kun painan rannekkeen alapuolen nenääni vasten. * Mahtaisiko tarinani olla erilainen, jos Monan kädet olisivat olleet arkisemmat, sormensa karkeammat.

Vielä näin monen vuoden jälkeenkin muistan, kuinka lapsellisen itsepintainen vastalause ”mutta minä näin hänet ensin” pyrki pirullisesti kielelleni joka kerta kun isäni osoitti omistajan elkeitä: kun hän upotti sormensa Monan hiuksiin tai laski kätensä tämän hameen verhoamalle reidelle kuin mies, joka huomaamattaan sipaisee korvanlehteään jutustelun lomassa. Länsimaiseen tapaan isä alkoi kulkea käsi kädessä, suudella ja halata julkisilla paikoilla. Mutta minua hän ei pystynyt huijaamaan; hän oli kuin huono näyttelijä, epävarma liikkeissään. Aina kun hän huomasi minun katselevan, hän kääntyi pois, ja voin vaikka vannoa, että hänen kasvoilleen 8

nousi puna. Nyt joudun syvän liikutuksen valtaan aina kun ajattelen, kuinka kovasti hän yritti; yhä vain minä jaksan toivoa vaivatonta kanssakäymistä isäni kanssa. Suhteestamme jäi puuttumaan se, mitä olin pitänyt ajan myötä mahdollisena, ehkä sitten kun kasvaisin mieheksi, tai kunhan itse tulisin isäksi: jonkinlainen mutkattomuus ja helppous. Mutta se sama suhdettamme leimannut etäisyys, joka viilsi hiljaisen juovan välillemme, muovaa edelleen isäni kuvaa mielessäni.

9

2. LUKU Tapasimme Monan Magda Marinassa, pienessä hotellissa Alexandrian Agamy Beachilla. Vaikka hotelli oli ihan meren rannalla, emme uineet meressä, enkä minä koskaan hinkunut rakentelemaan hiekkalinnoja rannalle. Suurin osa muistakin hotellivieraista viis veisasi merestä ja tyytyi suojaisan uimaaltaan tarjoamiin nautintoihin. Ympäröivä merimaisema jäi yksikerroksisen, betonista rakennetun laatikkohotellin taakse.

Rantaan lyövien laineiden loiske kantautui hotellille kuin laiskan vahtikoiran kuorsaus, mutta meren sinestä näkyi pelkkä pilkahdus.

Isä oli tuonut minut tänne jo kahtena kesänä peräkkäin, siitä lähtien kun äiti oli yllättäen kuollut.

Me emme koskaan käyneet Magda Marinan kaltaisissa paikoissa äidin eläessä. Hän ei pitänyt kuumuudesta. En nähnyt häntä koskaan uimapuvussa tai antautumassa silmät kiinni auringon hyväiltäväksi. Aina kun Kairoon koitti kevät, äiti alkoi suunnitella matkaa kesältä pakoon. Kerran suuntasimme korkeuksiin Sveitsin Alpeille, missä katselin pelosta jäykkänä kallioon uurtuneita syviä rotkoja.

Eräänä toisena kesänä äiti vei meidät Pohjois-Norjan Nordlandiin, missä karun synkkää vuoristoa pirstovat huiput 10

heijastuivat terävinä peilityyneen veteen. Asustimme varisseiden lehtien värisessä puumökissä, joka nökötti yksinäisenä veden äärellä. Sen kattoa reunustivat reidenlevyiset räystäät. Aina kun jotain satoi, sitä satoi paljon. Näköpiirissä ei ollut ainuttakaan toista ihmisen pystyttämää rakennelmaa.

Joskus iltapäivisin äiti katosi jonnekin, enkä minä koskaan paljastanut isälle kuinka sydämeni tuntui takovan korvissani. Pysyttelin aina huoneessani niin kauan että kuulin askelia ulkoterassilta ja keittiön liukuovi avautui. Kerran löysin äidin keittiöstä kädet mustanpunaisina ja paidan etumus värjäytyneenä. Silmät suurina ja lasinkirkkaina, tyytyväisyyttä loistaen, hän ojensi minulle kourallisen metsämarjoja. Minun oli vaikea ymmärtää, että siinä ympäristössä voisi kasvaa mitään niin makeaa.

Yhtenä yönä sumu sakeni ja peitti alleen taivasta nuolevien revontulien loimun. Vain aikuinen pystyy näkemään kauneutta moisessa kammottavuudessa. Minun kahdeksanvuotiaaseen mieleeni hiipi tukala pelko. Käperryin sänkyyni ja yritin tukahduttaa nyyhkytyksen, ja toivoin että äiti tulisi luokseni niin kuin hänellä iltaisin tapana oli, antaisi suukon otsalleni ja asettuisi pitkäkseen viereeni. Aamulla pysähtyneen hiljainen maailma oli palannut: viattomat vedet, uhkaavat vuoret, kalpea vastasyntyneiden pilvenhattaroiden täplittämä taivas. Äiti oli keittiössä lämmittämässä maitoa, ja hänen vieressään marmoripöydällä nökötti vesilasi. Ei mehua, teetä tai kahvia äidille; vesi oli hänen aamiaisjuomansa. Hän siemaisi lasistaan ja täydellistä äänettömyyttä suosivaan tapaansa tukahdutti juomisesta lähtevän äänen koskettamalla huuliaan kevyesti pikkusormellaan. Äkkinäiset äänet hermostuttivat häntä. Äiti saattoi suoriutua kaikista päivän askareista melkeinpä hiiren hiljaa. Istuin vuokramökkimme pöydän ääreen, mihin me kolme ruoka-aikaan kokoonnuimme, ja silloin äiti 11

saattoi vilkuilla neljättä tuolia, ihan kuin se olisi osoittanut jonkin puuttumista, jotakin menetettyä. Hän kaatoi kuuman maidon. Ohut höyrykiehkura kohosi äidin olkapään yli ja hävisi sitten ilmaan. ”Miksi noin vakavana?” Äiti vei minut ulos veden päälle rakennetulle terassille.

Kirpeä ilma pisteli kurkkuani. Seisoimme hiljaa. Muistin mitä äiti oli sanonut isälle autossa, kun Nordlandin paljas vuoristo ilmestyi silmiemme eteen: ”Täällä Jumala päätti olla kuvanveistäjä. Muualla Hän pitää matalampaa profiilia.” ”Matalampaa profiilia?” Isä oli toistanut. ”Sinä puhut Jumalasta kuin Hän olisi ystäväsi.”

Siihen aikaan isä ei uskonut Jumalaan. Äidin jumaluuspohdinnat kirvoittivat isältä usein ärtyneen sarkastisen kommentin. Ehkä ei sittenkään ollut yllättävää, että äidin kuoleman jälkeen kuulin isän rukoilevan aina silloin tällöin; sarkasmihan kumpuaa useimmiten kätketystä kiinnostuksesta. * Se rätisevän takkatulen lumoko se oli, vai kenties paksujen päällysvaatteiden tuoma turva, mikä äitiä Pohjois-Euroopan asumattomissa kolkissa kiehtoi? Vai sittenkin kaksiviikkoisen mökkiloman rikkumaton hiljaisuus, kun seurana oli vain ne kaksi ihmistä joita äiti saattoi pitää omanaan? Nyt jälkeenpäin huomaan ajattelevani, että kaikki lomamme, missä ikinä ne vietimmekin, suuntautuivat aina yhteen ja samaan maahan – hänen maahansa – ja että lomiamme leimaava hiljaisuus oli hänen melankoliaansa. Joinakin hetkinä hänen onnettomuutensa oli läsnä yhtä kirkkaana kuin vesi.

Pian äidin kuoleman jälkeen selvisi, että oikeasti isä halusi vain maata auringossa päivät pitkät niiden kahden lomaviikon 12

ajan, jotka hän itselleen kesäisin salli. Niinpä Magda Marinasta tuli meidän vakituinen lomanviettopaikkamme. Isä näytti unohtaneen, miten olisi minun kanssani; leskeys oli riistänyt häneltä sen vähänkin välittömyyden, johon hän aiemmin oli ainoan lapsensa seurassa kyennyt. Kun menimme syömään, hän joko luki lehteä tai tuijotti kaukaisuuteen. Aina kun hän huomasi minun katsovan häntä, hän alkoi liikehtiä hermostuneesti tai katsella kelloaan. Heti syötyään hän sytytti savukkeen ja napsautti sormiaan tarjoilijalle saadakseen laskun piittaamatta siitä, olinko minä jo syönyt vai en. ”Nähdään huoneessa.”

Hän ei koskaan tehnyt niin silloin, kun äiti vielä eli.

Silloin, kun me menimme kolmisin ravintolaan, äiti ja isä istuivat aina vierekkäin minua vastapäätä. Jos keskustelimme jostakin, äidillä oli tapana suunnata melkein kaikki sanansa minulle, ikään kuin minä olisin squashkentän etuseinä. Ja aina kun isä kätki levottomuuttaan viihdyttäjän rooliin, äiti seurasi tarkasti, omaan huomaamattomaan tapaansa, kuinka minä reagoin isän pakonomaiseen iloon ja hänen syvään hiljaisuuteensa silloin kun hän ei jaksanut enää yrittää. Äidin silmät olivat nauliintuneet minuun, kun katselin isääni, joka silmäili ravintolan muita asiakkaita tai tuijotti ikkunasta avautuvaa näkymää, useimmiten tuiki tavallista katukuvaa tai pahaista aukiota, ja epäilemättä haaveili jostakin tai suunnitteli seuraavaa siirtoaan salaisessa tehtävässään, josta en kertaakaan kuullut hänen puhuvan. Niinä hetkinä tuntui kuin hän olisi ollut poika, jonka oli kestettävä aikuisten seuraa ruokailun ajan; että isä oli poika ja minä olin isä.

Kun äiti kuoli, isä ja minä olimme kuin kaksi poikamiestä, jotka olosuhteiden tai velvollisuuden pakosta asustivat saman katon alla. Mutta silloin tällöin, ihan äkkiarvaamatta, isään iski raju hellämielisyyden puuska kuin salama kirkkaalta taivaalta,­ 13

ja hän painoi kasvonsa kaulaani, nuuskutti kovaa ja kutitti minua viiksillään. Silloin me molemmat purskahdimme nauruun ikään kuin kaikki olisi ollut hyvin.

14

3. LUKU Totta se on; minä näin Monan ensin.

Hän istuskeli Magda Marinan neliönmuotoisen uimaaltaan reunalaatoituksella ja tutki jalkapohjaansa. Laatoitusta koristi kuvio, jonka sittemmin Granadan matkallani tunnistin jäljennökseksi Alhambran palatsin seinämosaiikista. Kun näin alkuperäisen, juoksutin sormiani sen pinnalla ja palasin mielessäni kaukaiseen kesäpäivään Alexandriassa vuonna 1971, jolloin minä olin kaksitoistavuotias. Monan hiukset olivat käytännöllisesti poninhännällä, ja hänellä oli yllään kirkuvan keltainen uimapuku, joka sai hänen ihonsa näyttämään tummemmalta, hänet itsensä ikäänsä nuoremmalta. Luulin häntä ensin tyttöseksi. Hetken ajaksi Monan selän poikki kulkeva keltainen naru toi mieleeni keltaisen sairaalarannekkeen äitini ranteessa. Valo taittui veden sinestä ja heijastui hennosti Monan vartaloon. ”Tämä kohta on arabi-ihoa; tämä taas tulee englantilaiselta äidiltäsi”, minä kiusoittelin häntä myöhemmin.

Mona piti kiinni nilkastaan ja kurotti kaulaansa pitkäksi niin että hänen selkärankansa pyöristyi keltaista narua vasten. Nyt kun asiaa ajattelen, olen ihan kateellinen siitä, kuinka varmoin elkein Monaa lähestyin, kuin olisin rientänyt kadun 15

poikki pelastamaan selälleen kierähtänyttä kilpikonnaa. Moinen luontainen itsevarmuus on sittemmin kaikonnut minusta.

Siinä missä isä onnistui iän myötä karistamaan ujouden viitan harteiltaan, minulla se on käynyt koko ajan painavammaksi.

Istahdin risti-istuntaan Monan viereen laatoitukselle ja asetin lupaa kysymättä hänen oikuttelevan jalkansa syliini. Tutkin jalan varvas varpaalta. Hän ei vastustellut. Sitten, yhden varpaan pehmoiselta alapinnalta, löysin etsimäni: ruskean oraan, joka oli uponnut melkein näkymättömiin vaaleanpunaiseen ihoon. ”Viime viikolla”, sanoin Monalle samalla kun käänsin hänen jalkansa parempaan kulmaan, ”minulle kävi ihan samalla tavalla. Se kiusasi minua hullun lailla koko päivän kunnes illalla en enää kestänyt, ja ennen nukkumaanmenoa otin sen pois.”

Sain piikistä kiinni kynsilläni. Mona sävähti, mutta ei vetänyt jalkaansa pois. ”Kas noin”, sanoin ja ojensin etusormeani näyttääkseni piikin Monalle. Päämme olivat nyt niin lähekkäin, että tunsin hiussuortuvan koskettavan ohimoani. ”Kiitos”, hän sanoi kulmikkaalla arabialla.

Näin selvästi, että hänen hartiansa olivat rentoutuneet. ”Mikä sinun nimesi on?”

Englantilainen aksentti. Ihan varmasti.

Hän sipaisi kädellään poskeani, tarttui sitten leukaani ja katsoi minua. Hänellä oli häilyväiset silmät: samaan aikaan ruskeat, vihreät ja hopeanharmaat. ”Nuri”, sanoin lopulta. ”Nuri el-Alfi.” ”Oli mukava tavata, Nuri el-Afi”, hän sanoi ja hymyili hymyä, jota en ymmärtänyt.

Kävelin takaisin isän auringonottopaikalle. Hän makasi nyt leveä rintakehä kohollaan kyynärvarsiensa varassa. ”Kuka hän on?” Isä kysyi irrottamatta katsettaan Monasta.

16

Minä meinasin jo juosta takaisin kysymään hänen nimeään, mutta silloin Mona nousi seisomaan, nappasi kahdella sormella uimapukunsa takamuksesta kiinni ja venytti kankaan pakaroidensa päälle. Laattojen kuvio oli painautunut heikosti hänen toiseen reiteensä. Hän kääntyi meitä kohti. Minä mietin katsoiko hän minua vai isää, vai meitä molempia yhdessä.

Sitten hän meni istumaan pöytään, jossa limonadilasi odotti. Isä laskeutui takaisin makuulle punaiset painaumat kyynärpäissään ja sulki silmänsä. Tarkasti rajattujen viiksien alle levisi pieni hymy, tietäväinen, ironinen, kuin onnittelu omasta erinomaisuudesta, ennätysajassa ratkaistusta arvoituksesta. Mona katsoi taas meidän suuntaamme, sytytti savukkeen, teeskenteli sitten katsovansa toisaalle. Lopulta hän sulki silmänsä auringolle. Katselin häntä kursailematta. Halusin hänet ylleni kuin vaatteen, halusin sulautua hänen kylkiinsä, olla kivi hänen suussaan. Otin asiakseni kävellä uima-altaan ympäri jotta voisin katsella häntä kaikista eri kulmista. Yhtäkkiä hän avasi silmänsä, katsoi minua, yllättymättä, liikkumatta. Hän käveli altaan reunalle, kastoi jalkateränsä veteen, kastoi toisenkin, ja asteli pois. Katselin märkien jalanjälkien haihtumista. Limonadilasi oli vieläkin pöydällä, piripinnassa ja kärsivällisenä. Yksi hikoilevista solmukkeeseen ja liiviin sonnustautuneista tarjoilijoista korjasi sen pois. Minua harmitti, etten ehtinyt ennen häntä. Kuinka ihmeellistä olisikaan ollut maistaa Monalle tarkoitettua juomaa.

Palatessani isä makasi vatsallaan, aurinkolaverin puinen säleikkö punaisina painaumina selässään. * En nähnyt Monaa enää aamupäivän aikana. Ja kun olimme istahtamassa lounaspöytään, panin merkille, että isänkin katse 17

kiersi ravintolasalia. Nostin katseeni lautasesta aina kun joku käveli sisään, ja isä, joka istui selin oveen päin, puolestaan vilkaisi minua ikään kuin kasvoni olisivat peili. Kerran hän kääntyi katsomaan, kuka tuli sisään, ja minusta tuntui kuin olisin antanut harhaanjohtavaa tietoa.

Lounaan jälkeen useimmat vetäytyivät huoneisiinsa auringolta pakoon. Jotkut eurooppalaiset jäivät loikoilemaan varjon ulottumattomiin altaan reunalle, iho appelsiininoranssina.

Aina silloin tällöin tuulenhenkäys käänteli heidän vierellään lojuvien kirjojen tai lehtien sivuja, mutta he itse makasivat aloillaan iho kiillellen valkoisessa kuumuudessa.

Minä menin palloni kanssa hyvin hoidetulle nurmikolle, joka kiemurteli huoneiden välissä. Kukin laatikonmuotoinen huone oli saanut julkisivulleen lasiset liukuovet, peili­lasia yksityisyyden suojaamiseksi. Sisällä huoneessa kävi ilmastointilaitteen humina, ulospäin laite sihisi ja puhalsi kuumaa ilmaa. Minusta tuntui, että minua tarkkailtiin joka huoneesta, vaikka arvelinkin asukkaiden olevan isäni tavoin nokosilla.

Isä varmaankin makasi nilkka toisen päällä verhojen viilentämässä huoneessaan ja rapisutteli sanomalehteään kääntyessään valokeilaa kohti.

Yhden huoneen ovi oli parin sormenleveyden verran raollaan. Kuulin juoksevan veden, englantilaisen laulun ja laulavan naisen äänen. Raotin ovea sen verran, että pääsisin sisään, mutta odotin siksi kunnes silmäni tottuivat hämärään.

Huone oli täydellinen kopio omastamme, sama päiväpeite, samat tapetit ja huonekalut, lukuun ottamatta sänkyä joka oli yksinään yhtä leveä kuin meidän kapeat vuoteemme yhdessä. Myös kylpyhuoneen ovi oli jätetty raolleen, keltainen uimapuku roikkui kahvasta. Silloin ymmärsin, että olin koko ajan etsinyt häntä, toivonut kohtaavani hänet isäni katseen ulottumattomissa. Oleskelu hänen huoneessaan, tämän sala18

peräisen, yksin matkustavan naisen yksityisessä kammiossa, sai minut kuumeisen kiihtymyksen valtaan. Kuka hän oikein oli? Kuinka hän osasi meidän kieltämme? Niin kovin harva ei-arabi puhuu arabiaa että sellaisen kohtaaminen on yhtä kihelmöivän jännittävää kuin ystävän bongaaminen valtavan teatteriyleisön joukosta juuri ennen kuin valot sammuvat. Ja tapa miten hän liikkui, miten hän katsoi minua altaan yli, kieli määrätietoisuudesta, josta saattoi päätellä, ettei hän ollut tullut vain lomailemaan ja loikoilemaan altaalle, ja se antoi hänelle samanlaista tenhovoimaa kuin aina ihmisiin, jotka isäni tavoin tuntuivat elävän salaista elämää.

Istahdin sängyn jalkopäähän ja laskin pallon viereeni.

Nojatuolin edessä nökötti kenkäpari. Toinen kenkä makasi kyljellään paljastaen kuluneen, käytössä nuhjaantuneen vaalean sisusnahan. Lipaston päällä oli helmikaulanauha, hajuvesipullo ja hiusharja. Käsi kylpyhuoneen oven kahvalla, kostea uimapuku sormieni alla kurkistin toisella silmällä kapeasta raosta. Suihkuverho sumensi Monan alastoman vartalon ääriviivat: Mustan karvoituksen muodostama kolmio erottui sameasti ja poukkoili kuin silmissä vilkkuvat valoläikät aurinkoon tuijottelun jäljiltä. En päästänyt ääntäkään, ja olin ihan varma, ettei hän nähnyt minua, mutta äkkiä hän sanoi: ”Kuka siellä?” Pinkaisin ulos huoneesta niin nopeasti kuin pystyin piittaamatta vähääkään siitä, millaista meteliä sain aikaan, ja muistin palloni vasta kun oli jo liian myöhäistä palata noutamaan sitä. * Kerroin isälle heti, kun hän heräsi torkuiltaan. ”Palloni vieri yhteen huoneeseen ja ajattelin, ettei ole sopivaa mennä hakemaan sitä sieltä.”

19

”Niin?” hän sanoi partaa ajaessaan. Hänellä oli tapana ajaa partansa alkuillasta, ennen illallisaikaa, eikä aamuisin niin kuin useimmat miehet tekivät. ”Kun en halua kenenkään luulevan, että vakoilen tai mitään sellaista.” ”Mutta ainahan minä olen tiennyt, että sinä olet varsinainen pikku vakooja”, hän sanoi ja hymyili minulle peilin välityksellä.

Isä vei terän kaulalleen ja veti yhdellä harjaantuneella kädenliikkeellä kaistaleen vaahtoa pois. * Illalla ruokasalissa näin Monan mustassa mekossaan meidän pöytämme luona juttelemassa isäni kanssa käsi vastapäisen tuolin, minun tuolini, selkänojalla. Helmet ympäröivät hänen kaulaansa. Harjatut hiukset valuivat tuuheina kasvoille ja onnistuivat kaartumaan täsmälleen oikeassa kohdassa, juuri leukaluun yläpuolella, taaksepäin. Lähestyessäni pöytää tunsin sieraimissani hänen hajuvetensä tuoksun. ”Siinä pikku ystäväsi onkin”, isä sanoi, kun olin kuuloetäisyydellä.

Mona ojensi kätensä. Tartuin siihen pystymättä katsomaan häntä silmiin. ”Sano jotain, älä ujostele”, isä rikkoi kiusallisen hiljaisuuden. ”Hän käy englantilaista koulua”, hän sanoi sitten Monalle.

Pöytään tuotiin kolmas tuoli, katettiin kolmannet ruokailu­ välineet, ja me illastimme yhdessä. Mona ei sanonut sanaakaan iltapäiväisestä, mutta kun isä meni puhelimeen, hän hymyili. ”Aiemmin päivällä minun huoneessani oli hiiri. Oikein iso hiiri.”

Ja taas hän tarttui keveällä otteella leuastani.

20

”Huomenna tulet sitten hakemaan pallosi.”

Hän siemaisi vettä, sipaisi valkealla lautasliinalla suu­ pieliään. ”Isäsi kertoi että olet kahdentoista. Jostakin syystä luulin sinua vanhemmaksi.”

Hän ei enää puhunut arabiaa, ja siksi altaalla vaistoamani herkkyys oli poissa. Ja koska kieli oli minun lähestyessäni pöytää vaihtunut englanniksi isäni aloitteesta, pidin häntä syypäänä tähän muutokseen.

21

4. LUKU Seuraavana aamuna jätin aamupalan väliin. Kävelin ohi hotellin päärakennuksen, missä ravintola sijaitsi, ja jatkoin huoneiden ympärillä mutkitteleville nurmikkokaistaleille.

Meri oli hiljaa. Ruokasalista kantautui katkonaisia, aamiaistaan nauttivien eurooppalaisten naurun ja jutustelun ääniä.

Mieleeni piirtyi kuva isästä istumassa yksin lehteä lukien. Tuli syyllinen olo. Tunne muuttui välittömästi kateudeksi, kun seuraavassa mielikuvassani isää vastapäätä istui Mona.

Istahdin ja nojauduin taatelipalmun muhkuraiseen runkoon. Palmun lehvästö heitti ympärilleni varjon, joka liikkui tuulessa. Siitä oli näköyhteys Monan huoneeseen. Olipa hän menossa tai tulossa, minä näkisin sen. Sitten ihan uudenlainen hämmentävä kipu sai minut purskahtamaan itkuun. Yksi sinisiin haalareihin pukeutuneista puutarhureista huomasi.

Hänen hattunsa leveä lieri pomppi ylös alas kun hän juoksi luokseni. Minä meinasin nousta ja lähteä, mutta itkuni vain yltyi. Puutarhuri kumartui viereeni. ”Malish, malish”, hän sanoi ja taputti olkapäätäni. Hän ei kysellyt itkuni syytä. Puutarhurin ystävällinen ele on sittemmin palannut usein mieleeni. Muistan nauraneeni hänen kanssaan, mutten muista miksi. Muistan hänen auringon ahavoittamat kasvonsa, raskaat 22

aikamme kertojia

eniten paljastaakseen Gaddafin Libyan todellisuuden.”

Financial Times

”Erään katoamisen anatomiaa lukiessani esiin nousi kaksi asiaa. Ensinnä oli kielen hiljainen voima ja kirjailijan ote siitä.

Toiseksi oli Hisham Matarin kyky kertoa tarinaa, joka ensi lauseesta tuntuu väistä-

Olin liikuttunut ja hyvin vaikuttunut.”

Roddy Doyle

”Tukahdutettu suru antaa tälle hienolle romaanille kreikkalaisen tarun myytinomaista kohtalokkuutta.”

The Economist

”Hisham Matar kirjoittaa suoraan sydämestä.”

N

uri on elänyt jo vuosia isänsä kanssa, kun heidän elämäänsä astuu Mona, nainen keltaisessa uimapuvussaan. Nuri on vasta kahdentoista,

mutta osaa paitsi huomata jääneensä oman perheensä kolmanneksi pyöräksi, myös toivoa isän jättävän hänet Monan kanssa kahden.

Nuri tulee pian katumaan toiveitaan, kun isä katoaa.

Eleettömästi ja vääjäämättä, sitä mukaa kuin isän arvoitus ratkeaa, Nurin elämäntarinan perustukset murenevat, ja isän jättämä tyhjiö ottaa valtaansa sen, mikä Nurista oli kasvamassa.

Hisham Matar nivoo herkässä iässä olevan pojan risti-

Hisham Matar

mättömältä ja on silti täynnä yllätyksiä.

The Sunday Times

Erään katoamisen anatomia |

”Herra Matar on tehnyt kirjailijoista

”Erään katoamisen anatomia on kaikin tavoin unohtumaton, kiehtova romaani, joka saa tenhonsa siitä mitä ei sanota ääneen.”

Erään katoamisen anatomia

www.dianamatar.com

– merkki maailmankirjasta

Hisham Matarin (s. 1970) työtä pidetään merkittävimpänä kirjallisena vastauksena

Hisham Matar

arabidiktatuurin synnyttämiin traumoihin.

Matar on maailmankansalainen, syntynyt New Yorkissa libyalaisperheeseen, kasvanut Tripolissa ja Kairossa ja asuu nykyisin Lontoossa.

riitaiset tuntemukset osaksi arabidiktatuurin arkipäivää.

Erään katoamisen anatomia on Matarin toinen

Erään katoamisen anatomia on tyylitajuinen romaani, tiivis

romaani. Ensimmäinen, In the Country of Men,

ja ilmavasti kirjoitettu, ajankohtainen ja ikiaikainen.

on saanut useita palkintoja, noussut Man Booker -ehdokaslistalle ja käännetty 28 kielelle.

The Guardian aikamme

kertojia Päällyksen kuva: Stephen Simpson / Getty Images

IS B N 9 7 8 - 9 5 1 - 0 - 3 8 8 6 0 - 0 – 8 4 . 2 – w w w . w s o y . f i

wsoy

wsoy

aikamme kertojia

Päällyksen typografia Mika Tuominen